Janne Säynäjäkangas

Filosofit ja vallankumous

Tere Vadén, Heidegger, Žižek ja vallankumous Gaudeamus 2012. 286 sivua.

Vastakkainasettelu on syvimmillään silloin, kun on epäselvää, mitkä termit vastakkainasettelussa itse asiassa ovat vastakkain. Kirjassaan Heidegger, Žižek ja vallankumous Tere Vadén pohtii vallankumousta Martin Heideggerin ja Slavoj Žižekin välisen vastakkainasettelun kautta. Pelissä on silti muutakin kuin vain Heideggerin ja Žižekin väliset erot suhteessa vallankumoukseen. Onko natsivallankumouksen ja bolsevikkivallankumouksen välille mahdollista vetää mitään teoreettista eroa? Entä onko filosofia universaalia vai partikulaaria? Ennen kaikkea, onko ihmisenä oleminen parhaimmillaan aikuistunutta subjektiviteettia vai juurtunutta paikallisuutta? Heidegger, Žižek ja vallankumous osoittaa, että nämä kysymykset ja vastakkainasettelut liittyvät toisiinsa tiiviimmin kuin ensi näkemältä arvaisi.

Mitä jos natsi oli oikeassa – vähän?

Vuonna 1933 Martin Heidegger liittyi NSDAP -puolueeseen ja pysyi sen jäsenenä aina puolueen lakkauttamiseen saakka. Siitä, kuinka natsi Heidegger lopulta oli, on kiistelty ja kiistellään yhä. Etenkin, kun Heidegger piti loppuun asti kiinni vaivaannuttavasta kiertelystrategiastaan natsismiin liittyvissä kysymyksissä. Hänestä ei koskaan saatu puristettua ulos kunnollista anteeksipyyntöä sen johdosta, että kuului puolueeseen, joka järjesti holokaustin. Tämän kanssa nokitusten tullessaan filosofit ovat turvautuneet monenlaisiin puolustusmekanismeihin. Joidenkin mielestä Heidegger on merkittävä ajattelija, jonka muu toiminta kansallissosialismeineen kaikkineen voidaan ja pitää sivuuttaa tämän teoksia luettaessa. Hannah Arendt viittaa tähän suuntaan Heideggerin 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi pitämässään puheessa. Vadén luonnehtii Arendtin ajatusta seuraavalla tavalla: ”ajattelu oli Heideggerille olennaista ja koski jollakin tavalla ikuisia asioita, kun natsismi puolestaan oli satunnaiseen liittyvää ja ohimenevää” (94). Vadénin mukaan Arendtin näkemyksessä on silmiinpistävää, että huolimatta väitteestään, ettei filosofeilta pidä ajattelijaluonteensa vuoksi odottaa yhteisten asioiden hoidon asiantuntemusta, onnistui kuitenkin Arendtilta itseltään politiikan ja ajattelun saumaton yhdistäminen vallan mainiosti.

Vastakkaisella rannalla taas ovat ne, joiden mielestä Heideggerin filosofia ei ole filosofiaa vaan natsismia. Tämän näkemyksen edustamisessa parhaiten lienee kunnostautunut Emmanuel Faye, teoksen Heidegger: The Introduction of Nazism into Philosophy in Light of the Unpublished Seminars of 1933-1935 kirjoittaja. Fayen tunnetun tokaisun mukaan Heideggerin kirjat pitäisi kirjastoissa siirtää filosofian sijasta luokitukseen ”natsismin historia”. Ennen kuin tällaisiin väitteisiin reagoi käyttämällä natsikortti -kortin, kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät Heideggerin filosofiuden kiistäjät ole käsityksensä kanssa täysin vailla perusteita. Leppymättömänä länsimaisen filosofian tradition soimijana Heideggeria voi pitää jopa vähän enempänä kuin vain filosofian tradition sisäisenä kriitikkona. Heidegger jopa alkoi uransa myöhemmällä puoliskolla puhumaan toiminnastaan mieluummin ajatteluna kuin filosofiana. Heidegger oli kaikesta huolimatta vallankumouksellinen filosofi ilmauksen kahdessa merkityksessä: paitsi että Heidegger oli filosofi ja osallistui natsien vallankumoukseen, loi hän myös oman vallankumouksensa filosofiassa. Jos pitäytyy jossakin Heideggeria edeltävässä filosofiakäsityksessä, ei voi välttämättä pitää Heideggeria oikeanlaisena filosofina. Lisäksi natsikortin heiluttajat ovat myös siinä mielessä oikeassa, että, kuten Vadén osoittaa, Heideggerin filosofiaa ja tämän poliittista toimintaa ei voida erottaa toisistaan. Mutta mitä jos tämän Heideggerin filosofian ja natsismin yhteenkuuluvuuden tunnustamisesta huolimatta ajattelee, että tämä oli pohjimmiltaan oikeassa? Mitä jos ajattelee Slavoj Žižekin tavoin, että Heideggerin vuoden 1933 kohtalokas askel oli oikea askel – tosin väärään suuntaan? Toisin sanoen, mitä jos ajattelee, että filosofian kuuluukin olla poliittista ja näin ollen Heideggerin poliittisuus oli oikea johtopäätös hänen omasta filosofiastaan, vaikka hänen puoluevalintansa voidaankin kyseenalaistaa? Vadénin kirja kuljettaa näiden kysymysten äärelle. Maininnanarvoista on, että teos sai alkunsa hänen Tampereen yliopistolla pitämällään kurssilla ”Oikea askel väärään suuntaan. Heidegger, Žižek ja filosofian tehtävä”, jonka nimi viittaa Žižekin kirjoitukseen ”Why Heidegger Made the Right Step in 1933”.

Subjektin poliittisuus

Mistä Heideggerin ajattelun perustava poliittisuus sitten kumpuaa? Ainakin siitä, että Heideggerin subjekti- ja liberalismikritiikit kuuluvat olennaisesti yhteen. Vadén painottaa, että subjektin käsitteeseen sisältyy Heideggerin mukaan tietty kehämäisyys, jota subjekti-objekti -jaotteluun perustuva ajattelu itse ei myönnä. Kehämäisyydellä Vadén tarkoittaa sitä, että subjekti-objekti -jaottelu on aina jo oletettava, ennen kuin maailma voidaan havaita tällaisen jaottelun mukaiseksi. Esimerkiksi luonnontiedettä tehtäessä on tutkijan (subjektin) vaikutus (objekteista tehtyihin) mittauksiin eliminoitava. Luonnontiede olettaa siis subjekti-objekti -jaottelun. Tällaista jaottelua ei siksi voida luonnontieteen avulla empiirisesti löytää luonnosta, sillä se on aina jo mukana luonnontieteellisessä empiriassa. (29) Heidegger kuitenkin myöntää, että subjektina objektien maailmassa eläminen on yksi ihmisolemisen mahdollisuus. Hänen mukaansa tämän mahdollisuuden realisoiminen ei kuitenkaan ole toivottavaa, sillä ”subjekti, joka vapaasti eri vaihtoehdoista valitsee (rationaalisesti, egoistisesti tai hedonistisesti), on ihmisenä ohut ja kykenemätön sitoutumaan” (32). Heideggerin liberalismikritiikki kytkeytyy tähän. Vadénin mukaan liberalistinen ihmiskäsitys ”näkee ihmisen itseriittoisena ja vapaana kappaleena, joka ottaa kantaa itsensä ulkopuolisiin asioihin mielensä mukaan ja liittyy toisiin yksilöihin halunsa mukaan” (17). Luonnontieteilijän tavoin liberaali yksilökin siis olettaa subjektin ja objektin tarkkarajaisen erottelun. Ja kun liberaalina subjektina olemisen mahdollisuus ei riitä Heideggerille politiikan ainoaksi mahdolliseksi lähtökohdaksi, on luonnosteltava muita mahdollisuuksia.

Žižek yhtyy Heideggeriin tässä liberaalin subjektin kammossa. Mutta ”mitä Heidegger ja Žižek sitten pelkäävät?”, kysyy Vadén, ja vastaa:

”He eivät suinkaan vastusta liberaalia kapitalismia ja individualismia siksi, että ne olisivat jonkinlaisia illuusioita tai harhakuvitelmia. Pikemminkin liberaali kapitalismi ja individualismi ovat heille todella ja oikeasti olemassa olevia ilmiöitä, heideggerilaisittain jopa ”olemisen paljastumisen” nykyinen muoto. Samoin kuin Heidegger ei pelkää, että teknologia pettää, vaan että teknologia toimii moitteetta ja sujuvasti, myös liberaalissa kapitalismissa ja individualismissa varsinaisena vaarana on niiden joustavuus, ilmiselvyys ja toimivuus. Kuten Žižek toistuvasti, kirjallisuusteoreetikko Frederic Jamesonia lainaten, tuskailee, nykyään on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin vaihtoehto kapitalismille. Heideggerin ja Žižekin vihollinen on juuri tämä itsestäänselvyys ja varmuus, jolla liberaali kapitalismi ja individualismi vallitsevat. Siksi tarvitaan repäisevä irtiotto, ratkaiseva kokemus - vallankumous.”(32-33)

Vasemmistolainen Heidegger

Tästä eteenpäin Heideggerin ja Žižekin väliset erot sitten vain korostuvatkin. Žižek ei ole Heideggerin tavoin valmis hylkäämään kartesiolaista subjektia kaikkinensa. Žižek ei myöskään halua natsi-, vaan kommunistisen vallankumouksen. Sitä paitsi Žižek haluaa pitää kiinni ajatuksesta, että filosofia on jollakin tavalla universaalia toimintaa, siinä missä Heidegger on enemmän kuin valmis korvaamaan universaalin filosofian kieleen ja kansalliseen kokemukseen juurtuneella ajattelulla. Itse asiassa subjekti ja universalismi näyttelevät Vadénin mukaan ratkaisevaa roolia Žižekin vallankumousteoriassa. Vadénin teesi on, että Žižekin teoreettinen erottelu kansallissosialistisen ja lokakuun vallankumouksen välillä pysyttelee täysin hänen subjektikäsityksensä varassa ja se voidaan hyväksyä vain, jos sen lähtökohta, partikulaarisuuksista irtireväisty subjekti, on jo hyväksytty.

Heideggerin lausunto, jonka mukaan hänen Oleminen ja aikansa sisälsi vielä subjektiviteetin metafysiikan jäänteitä, oli Žižekin mukaan oikea ja Heideggerin olisi pitänyt pitää kiinni näistä jäänteistä. Tämän lausunnon pohjalta Vadén tulkitsee Žižekin filosofiaa pyrkimyksenä ottaa Heideggerin Dasein -filosofia tosissaan aina näiden jäänteiden katoamisen rajalle asti, ja jatkaa siitä omin neuvoin eteen päin (87).

”Varsinainen filosofinen kysymys suhteessa Žižekiin kuuluu siis: Žižek haluaa pysähtyä Dasein-filosofian reunalla, kun subjektista on vielä minimaaliset muodon rippeet jäljellä, mutta voiko tuohon kohtaan ylipäätään pysähtyä? Jos Dasein-filosofiaan lähdetään, meneekö saman tien koko subjekti? Ja joudutaanko silloin joka tapauksessa ”väärään” vallankumoukseen? Vai onko Žižekillä jo luonnos ”vasemmistolaisesta” heideggerilaisuudesta? Vai onko sittenkin niin, että Žižekin vallankumous on retorisesti päivitetty versio vanhasta kunnon valistuksen vallankumouksesta, joka perustuu unelmaan universaalista subjektista, ja että esimerkiksi heideggerilainen post-kolonialistinen tai feministinen kritiikki osuu ja uppoaa siihen?” (91)

Vastaus viimeiseen kysymykseen muodostuu kirjan edetessä yhä myöntävämmäksi Vadénin marssittaessa Žižekiä vastaan yhä kriittisempiä huomioita. Yksi kirjan suurista ansioista onkin harvinaisen laadukas Žižek-kritiikki. Vadén ei vaivaudu toistamaan yleisimmin Žižekiä vastaan heitettyjä argumentteja, joiden esittäjistä monet vain yksinkertaisesti antavat Žižekin provokaatioiden johtaa itsensä harhaan ja tuovat mieleen tutun sanonnan älähtävästä koirasta ja kalikasta. Vadén sitä vastoin porautuu argumenteissaan suoraan Žižekin filosofian ytimeen tarjoten samalla terävää analyysiä tämän subjektikäsityksestä. Vadén mm. huomauttaa, että Žižekin universaalisubjekti voi hyvinkin olla jotain, joka pikemminkin tuotetaan, kuin löydetään valmiina jokaisesta ihmisestä. Tällöin asubjektiiviset luonnonkansat näyttäytyvät potentiaalisina subjekteina, mikä foucault'laisesta näkökulmasta katsottuna on todellisuudessa kolonialistisen projektin kohteena olemista. Kun Žižek sitä paitsi puhuu vallankumoukselliseksi subjektiksi kypsymisenä, minkä Vadén tulkitsee synonyymikseksi lacanilaisen psykoanalyysin läpikäymisen kanssa, päätyy Vadén huudahtamaan: ”Napajäätiköiltä viidakoihin vallankumous on Žižekille väistämättä pariisilaistumista – mikä outo seuraus ylihistoriallisen ja universaalin subjektin oletuksesta!” (183) Pariisilaistuminen on Vadénilla tekninen termi, joka tarkoittaa ”universaaliksi muuttumista ainutlaatuisen Eurooppa-keskeisellä tavalla, siis kypsyyttä ja aikuisuutta, joka on muiden apinoimista, tässä tapauksessa lacanilaisen psykoanalyysin ja hegeliläisen filosofian oppien omaksumista” (274).

Eurooppalaista, aivan liian eurooppalaista

Toisaalta asubjektiiviset luonnonkansat eivät saa Heideggeriltakaan ymmärrystä. Heidegger pitää valtiota ihmisenä olemisen korkeimpana toteutumana. Kuten Vadén sen tiivistää:

”[K]ansa on sellainen oleva, joka on valtion muodossa ja valtion tavalla. Valtion puolestaan määrittää järjestys ja nimenomaan arvojärjestys, ranki. Eipä ihme siis, että Heidegger toteaa myös, että nomadeita ja muita valtiottomia ei ehkä ole syytä kutsua kansoiksi, vaan ihmisryhmiksi. Mihin tahansa Heidegger uskookin, niin ei ainakaan valtiottomien nomadien ja anarkististen ihmisryhmien mahdollisuuksiin.”

Tällainen valtiollisuus jakaa aika paljonkin samoja vikoja žižekiläisen vallankumouksellisen subjektin kanssa juuri sellaisena, kuin mistä Vadén sitä kritisoi. Siinä missä Žižekille pariisilaistunut vallankumouksellinen subjekti on kaikkein kypsin ja vallankumouksellisin, on Heideggerille valtiollistunut kreikkalais-saksalainen kansa ihmisenä olemisen korkein muoto. Jos Žižekin universalismin alta on paljastettavissa tietyn ajallis-paikallisen olemisen tavan korottamista muiden yläpuolelle, niin Heideggerin partikularismin alta sitä ei tarvitse edes paljastaa. Eihän Heidegger suinkaan yrittänytkään kaiken kielellisen nepotisminsa ja kreikkalais-saksalaisuuden ylistämisensä keskellä väittää olevansa kulttuurisen tasa-arvon kannalla.

Vadén tuntuu kuitenkin ajattelevan, että Heidegger on vähemmän kolonialistinen kuin Žižek, koska äidinkielenään saksaa puhumaton ei ole edes potentiaalisesti äidinkielenään saksaa puhuva, jolloin ei ole uhkaa, että Heidegger haaveilisi ei-saksalaisten saksalaistamisesta. Kirjan lopuksi Vadén ottaa käyttöön intiaaniaktivisti Russell Meansin esittelemän nyrkkisäännön: ”Eurooppalaista vallankumouksellista ajattelua ei pidä arvioida sen mukaan, millaisia muutoksia se esittää euroooppalaiseen valtarakenteeseen, vaan sen mukaan, millaisia seurauksia sillä on alkuperäiskansoille” (220). Vadénin mukaan Heideggerin ajattelu kestää paremmin tämän testin, sillä se jättää ei-eurooppalaisille enemmän vaihtoehtoja kuin Žižek. Žižekin esittämä korjaus Heideggerin käsitykseen vallankumouksesta ja politiikasta lupaa nimittäin alkuperäiskansojen kannalta ”vain aikuistumisen eurooppalaisen tieteen ja kriittisen ajattelun nimissä” (221). Heideggerin ajattelussa on sen sijaan ”piirteitä, jotka antavat ymmärtää, että erilaisilla kielialueilla ja erilaisilla Daseineilla voi olla pääsy aidosti erilaisiin merkityksiin ja voimavaroihin, joiden myötä olemisen paljastuminen historiallisesti vaihtelee ja siten muodostaa esimerkiksi eurooppalaisuuden kanssa yhteismitattoman elintavan.” (221) Heideggerin väite, että tiettyjä kysymyksiä, voidaan ajatella kunnollisesti vain saksaksi, jättää auki mahdollisuuden, että on kenties muita kysymyksiä joita voidaan ajatella kunnollisesti vain jollakin toisella kielellä ja jonkin toisen kulttuurin piirissä. Heidegger siis antaa alkuperäiskansoille ”luvan” ajatella itse.

Lopulta Žižek ja Heidegger tulevatkin siis niputetuiksi yhteen ja paljastuu, että oleellisin vastakkainasettelu Vadénille ei kuljekaan näiden kahden välillä. Pikemminkin Vadén tuntuu ajattelevan Heideggerista, ettei tämä ollut lopulta tarpeeksi heideggerilainen (ajattelun ajallista ja paikallista yhteismitattomuutta huomioiva) vaan jäi oikeastaan liian žižekiläiseksi, valtiokeskeisyydessään liian lähelle subjektia ja Euroopan keskusta. Vadén asettautuu avoimesti sekä Heideggeria ja Žižekiä vastaan tuomitessaan molemmat liian eurooppakeskeisiksi tarjotakseen ratkaisua ”eurooppalaisen tuhojunan” pysäyttämiseen.

Teorian väkivalta

Kaikesta Vadénin kritiikin ansiokkuudesta huolimatta Žižekiä tekee mieli hieman puolustaa sitä vastaan. Vadénin mukaan ”Žižekin filosofian kokonaishahmolle minimaalisen subjektin merkitys on maksimaalinen. Ilman sitä ei ole mitään” (39). Samoin Vadénin Žižek -kritiikki pitkälti seisoo ja kaatuu sen mukaan, kuinka hyvin tämän tulkinta Žižekin subjektikäsitteestä pitää kutinsa. Tämän liikkeen – tulkinnan asettamisen niin pitkälle yhden käsitteen varaan – rohkeus on eittämättä yksi Vadénin kirjan vahvuuksia. Se mahdollistaa paljon hedelmällisemmän kritiikin, kuin Žižekin tulkitseminen vain niillä eväillä, joita tämä itse tarjoaa, voisi suoda. Kuten Vadén tuo selkeästi esille, Žižek kiertelee ja kaartelee ja käyttää monitulkintaisuutta (myös mitä moniin kriittisiin kohtiin, etenkin subjektin käsitteeseen, tulee) häikäilemättä hyväkseen väistääkseen etukäteen eri suunnilta tulevat kritiikit. Siksi Žižekiä lukiessa on ehkä välttämätöntä käyttää samanlaista väkivaltaa, mitä tämä itse käyttää sivuuttaessaan empirian. Vadénin sanoin: ”Žižekin subjektikäsitteen konkreettinen ”twist” tekee epäonnisimman työnsä yliyksinkertaistamalla teorian ja sokeuttamalla sen empiiriselle, oikeasti olemassa oleville vaihtoehdoille” (213). Samoin Vadénin Žižek -tulkinta hieman yliyksinkertaistaa kohdettaan, mikä tekee se sokeaksi joillekin yksityiskohdille. Enimmäkseen Vadén tosin ei joudu edes käyttämään väkivaltaa, vaan ilmaisee tarkasti sen, mitä Žižek tuo rivien välistä esille. Kaikessa Vadén ei kuitenkaan osu maaliinsa. Hän tekee hieman liian suoraviivaisesti Žižekin subjektista kolonialistisella tavalla eurooppakeskeisen ja Žižekistä teknologiauskoisen.

Jälkimmäisestä kertoo oireellisella tavalla se, mitä Vadén kirjoittaa Žižekin suhteesta geeniteknologiaan:

”Žižek tunnetusti pilkkaa esimerkiksi katolista kirkkoa sen varautuneesta suhtautumisesta geeniteknologiaan. Jos katolinen kirkko todella samaan tapaan kuin Žižek itse uskoo ylihistorialliseen sieluun/subjektiin, joka on kuolematon ja eri asia kuin maallinen ruumis, niin eihän geeniteknologia silloin mitenkään voi uhata ihmisen ydintä tai Jumalan luomisen pyhyyttä. Juuri katolisen kirkon pitäisi Žižekin mukaan ymmärtää, että maallista ruumista voi ja saa muokata, koska muokkaus ei koske kuolematonta sielua. Tämä on myös Žižekin oma asenne: maapalloa ja ihmistä sopii ja pitää muokata parempaan suuntaan, koska muokkaus ei ainakaan suoraan koske ihmisen subjektiviteettia, joka on symbolisena rakenteena ylihistoriallisessa turvassa.”(181)

Vadénin Žižek -tulkinnan perusteella voi siis esittää hypoteesin, jonka mukaan geneettinen manipulaatio on Žižekille ok, koska se ei voi koskea ihmisen ylihistoriallista subjektiviteettia. Tämä hypoteesi on kuitenkin väärä, mikä laskee varjon koko Vadénin Žižek -tulkinnan ylle. Žižek sanoo nimittäin eksplisiittisesti ja ilman ironian häivää pelkäävänsä geenimanipulaatiota. Tämän hän sanoo johtuvan siitä, että ihmisellä ei ole kuolematonta sielua, minkä vuoksi geenimanipulaatio voi aidosti vaikuttaa meihin1. Ellei Žižek satu vain olemaan tässä ristiriidassa itsensä kanssa, niin ei voi kuin olettaa, ettei Žižekin subjekti olekaan ylihistoriallinen, ainakaan siinä mielessä kuin Vadén olettaa.

Jos jokin on Žižekin silmissä ylihistoriallinen, niin ”kommunistinen idea”. Žižekille harvinaisen selväsanaisessa ja yksiselitteisessä tekstistä ”Why the Idea and Why Communism?”2 tämä perustelee kommunistisen idean ikuisuutta keskittymällä siihen mitä vastaan kommunistinen idea kapinoi: hierarkista sosiaalista järjestystä, ”jonka ideologia formuloitiin ensimmäisen kerran suurissa pyhissä teksteissä kuten Manun kirjassa”. Menemättä teorian yksityiskohtiin, kommunistinen idea on Žižekille yksinkertaistetusti ilmaistuna vain tämän kaikkialla maailmassa - ainakin niin kauan kuin on ollut sivilisaatioita – ilmenneessä ja ilmenevässä sosiaalisessä järjestyksessä syntyvä vastavoima. Kommunistinen idea ei siis Žižekillä ole mitenkään eurooppakeskeinen, vaan se on ilmaissut itseään myös Euroopan ulkopuolella esimerkiksi suurissa maailmanuskonnoissa, kuten siinä miten buddhalaisuus nousi vastavoimaksi hindulaisuudelle. Žižek antaa tässä suhteessa Euroopalle etusijan vain siinä, että eurooppalainen kulttuuri on ainutlaatuisena todistanut sellaisia vastavoiman ilmenemisiä, jotka eivät ole päättyneet tilanteen normalisoitumiseen antihierarkisen elementin vetäytyessä johonkin ideaaliseen maailmaan, jossa se ei häiritse sosiaalista järjestystä. Siinä missä ”buddhalaisuudessa olemme kaikki tasa-arvoisia – Nirvanassa”, selittää Žižek, jäi vaikkapa kreikkalaisen filosofian irtiotto myyttisestä universumista, kristinuskon irtiotto pakanallisesta universumista ja modernin demokratian irtiotto traditionaalisesta vallasta osittain pysyväksi osaksi eurooppalaista kulttuuria. Väitteestä, että Euroopan historia on tällä tavalla ainutlaatuinen, voidaan toki väitellä. Oleellista on, että tämän teorian mukaan kommunistinen idea on universaali yhdistävä tekijä kaikkialla siellä ja vain siellä, mistä löytyy hierarkinen sosiaalinen järjestys.

Vadénin mukaan Žižek ei ota huomioon sitä mahdollisuutta, että on olemassa alkuperäiskulttuureita, joiden elämänmuoto on tasa-arvoinen ja luontoa tuhoamaton. On totta, että tällaiset kulttuurit jäisivät Žižekin kuvaaman ikuisen kommunistisen idean ulkopuolelle, sillä kommunistinen idea ilmenee vain siellä, missä on hierarkioita. Vadénin väite, että Žižekin esittämä korjaus Heideggerin käsitykseen vallankumouksesta ja politiikasta lupaa alkuperäiskansojen kannalta ”vain aikuistumisen eurooppalaisen tieteen ja kriittisen ajattelun nimissä”, on kuitenkin kyseenalainen. Tasa-arvoisille ja luontoa tuhoamattomille alkuperäiskansoille Žižekin teoria ei nimittäin tarjoa edes tätä – ja miksi sen tarvitsisi? Mihin alkuperäiskulttuuri, joka ei ole vielä koskaan hierarkisoitunut tai alkanut tuhota luontoa nimittäin edes tarvitsisi teoriaa, joka koskee vain hierarkisia kulttuureita ja yhteisöjä? Mitä muuta kuin rauhaan jättämistä muu maailma voisi edes tarjota sellaiselle kulttuurille? Teoria vallankumouksesta voi päteä ja sitä voidaan kaivata vain siellä, missä on valta kumottavaksi.

Napajäätiköiltä viidakoihin

Mihin kohtaan universalismi – partikularismi -vastakkainasettelussa Vadén sitten itse sijoittuu asettuessaan avoimen partikularistista Heideggeria ja tunnustuksellisen universalistista Žižekiä vastaan? Vadén näyttää olevan kummassakin ääripäässä: hän uskoo paikallisen ajattelun mahdollisuuksiin, mikä kuulostaa partikularismilta, mutta Vadénin sille antamassa äärimmäisessä muodossaan alkaa se saada universalistisia piirteitä. Vaikka Vadén kirjoittaa eri elämänmuotojen yhteismitattomuudesta, suhtautuu hän kuitenkin nihkeästi sellaisiin partikulaariisiin olemisen tapoihin, joihin kuuluu kokemus tuon olemisen tavan ylemmyydestä ja ensisijaisuudesta muihin nähden, kuten sävystä, jolla Vadén käyttää ilmaisua ”eurooppakeskeisyys” voi havaita. Heideggerin kokemus saksalaisuudesta jotenkin parempana ei ole harvinaisuus, vaan itse asiassa kokemus omasta kansasta ja kieliyhteisöstä jonkinlaisena malliesimerkkinä ihmisyydestä on suorastaan universaali sääntö. Vadénin universalismikritiikkikin yleensä osuu ja uppoaa universalismin per se sijaan luuloteltuun, sala-partikularistiseen, universalismiin, kuten voidaan havaita siitä, miten hän soimii Žižekin muka-universaalia subjektia siihen kätketystä pariisilaisuudesta.

Žižekin ja Vadénin vastakohtaisuus kiteytyykin siinä, miten se mitä he sanovat universalismista ja partikularismista (tai mikä universalismin vastakohdaksi nyt sitten asetetaankin) suhteutuu siihen, miten he kirjoittavat niistä. Sen sijaan, että Žižek keskittyisi puolustamaan jotakin tiettyä väitettä tai maksiimia ehdottoman universaalina, näyttää tälle olevan tärkeintä puolustaa universalismia itseään periaatteena. Ehkäpä juuri tämän seurauksena Žižekin kirjoitustyylissä on jotain hyvin partikulaaria: hän kirjoittaa mitä erilaisimmista aiheista, ajatuksen lanka säntäilee sinne tänne, eikä ankarimpienkaan periaatteiden sisältö näytä aina pysyvän samana. Universalismi toki muodostaa laajan kaaren Žižekin tuotantoon, mutta se kaari muodostuu pikemminkin suoraan yksityiskohtien, kuin hierarkisesti alapropositioiden ja alapropositioiden alapropositioiden puolustamisen kautta. Tähän verrattuna Vadén ansioituu selkeästi muotoiltujen kysymysten johdonmukaisessa käsittelemisessä. Ainakin Heidegger, Žižek ja vallankumous on tyyliltään hyvin koherentti ja argumentatiivinen. Ja erikoisesti suhteessa ajattelun paikallisuuden korostamiseen Vadén ei arkaile käyttää esimerkiksi Meansin nyrkkisääntöä universaalina imperatiivina. Ei-eurooppalaisia elintapoja ei saa tuhota. Piste. Vadén ei kerro miksi näin on, mutta voimme uumoilla, että johtuu siitä, että pelkästään elintavan sisältö ei ratkaise, kannattaako sitä säilyttää, vaan alkuperäiskansojen elintavoissa sinänsä on ainakin alkuperäisyytensä nojalla jotain ihan universaalisti säilyttämisen arvoista. Ikään kuin partikularismi voisi välttää sortumasta omiin ristiriitoihinsa vain nojaamalla riittävän universaaleihin periaatteisiin ja universalismin ainoa mahdollisuus ilmentää itseään olisi vain riittävän suuren partikulaarisuuden asteen välityksellä.

Žižek suhtautuu toki penseästi siihen perieurooppalaiseen asenteeseen, jossa jonkinlaista alkuperäistä ja autenttista olemisen tapaa etsitään oman kulttuurin ulkopuolelta. Hänen teoriansa tuskin kuitenkaan sulkevat pois – vaikka eivät tätä mahdollisuutta suoranaisesti syleilekään – että alkuperäiskulttuureista kumpuavilla elämäntavoilla voisi olla jotain annettavaa myös eurooppalaisen tuhojunan pysäyttämisessä. Kunnollisen vallankumouksen etsinnässään Vadén kääntää lopulta katseensa pois Euroopasta, kohti Haitin orjakapinaa, Bougainvillen kookosvallankumousta, Intian itsenäisyystaistelua ja Meksikon zapatistivallankumousta. Nämä nimet tosin jäävät ikään kuin kysymysmerkkeinä ilmaan roikkumaan. Lukija jätetään kaipaamaan perusteellisempaa esitystä Vadénin lupailemasta ei-eurooppalaisen ajattelun vallankumouksellisesta potentiaalista. Sellainen esitys ei tietenkään olisi tähän kirjaan enää mahtunutkaan. Mielenkiintoista kylläkin on, että Žižek tekee toistuvasti tämän saman liikkeen, eli etsii vallankumouksellisia opetuksia Euroopan rajojen ulkopuolelta. Jopa Heidegger osoitti kasvavaa mielenkiintoa kaukoaasialaista ajattelua kohtaan.

Heidegger, Žižek ja vallankumous on nautinto lukea ja hyvä esimerkki siitä, mitä filosofia voi olla parhaimmillaan. Se on tutkimuskohteidensa hämäryyden ja monisyisyyden huomioon ottaen hämmästyttävän selkeä ja huolellisesti argumentoitu tutkimus. Vadénia voisi kehua onnistuneesta Heideggerin ja Žižekin popularisoimisesta, ellei sanalla ”popularisoiminen” olisi niin huono kaiku. Eikä Heidegger, Žižek ja vallankumous tyydy olemaan pelkkä tutkimus tai tietokirja. Se on samalla ajankohtainen kannanotto filosofian tehtävään ja kysymykseen siitä, mitä resursseja poliittinen toiminta vaatii ajattelulta tänä päivänä.

Viitteet