PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 19.3.2011

Kuva
Mikko Pelttari

Susanna Lankinen

Tunteeko eläin kipua?
Eläinten tietoisuus filosofisena ongelmana

Eläinten tietoisuus ja kyky tuntea kipua on tärkeä filosofinen keskustelunaihe tänä päivänä, sillä kysymys liittyy läheisesti eläinoikeuksiin. Kaikki varmasti hyväksyvät modernin länsimaisen moraalin perustaksi jonkinlaiset ihmisoikeudet, vaikka niiden tulkinnasta voidaankin kiistellä. Eläinoikeudet eivät vieläkään ole meille niin itsestään selvä asia. Tulkinta eläinten kivusta vaikuttaa moniin käytännön ongelmiin, kuten eläinten kohteluun ruoan tehotuotannossa ja lääketieteen koe-eläinkäytäntöihin. Käsittelen ongelmaa yhdistelemällä perinteistä keskustelua kivun käsitteestä ja eläinten tietoisuudesta.

Kun haluamme keskustella eläinten tietoisuudesta, on järkevää ensin määritellä ja rajata pari seikkaa. Ensinnäkin kysymys kuuluu, mistä eläimistä puhumme. "Eläin" on varsin laaja biologinen kategoria, ja arkijärkikin jo kertoo, etteivät kaikki siihen kuuluvat oliot ole tietoisuuden suhteen samalla lähtöviivalla. Nisäkkäät ja tietyt linnut ovat selkeästi ryhmä, joiden tietoisuutta on mielekkäintä lähteä pohtimaan. Tähän viittaavat sekä arkinen kokemus että tieteelliset tutkimukset. Toisaalta, kun keskustelemme päättely- ja tulkintavirheistä, joita teemme, kun vertaamme ihmisiä ja eläimiä ja niiden tietoisuutta, esimerkeiksi kelpaa mikä tahansa tutkittu eläin.

Toisekseen on määriteltävä tietoisuus, josta puhumme. Tämä ei ole filosofisesti helppo tehtävä. Tässä kirjoituksessa tietoisuus otetaan jonain fenomenaalisena yksityisenä kokemuksena, jonkinlaisena aisteista ja tuntemuksista koottuna koherenttina konstruktiona. Tietoisuus voidaan myös jakaa kahteen osaan: ensimmäisen asteen havaintoon, ja toisaalta toisen asteen itsetiedostamista ja tulevaisuuden suunnittelua vaativiin mentaalisiin operaatioihin [1].

Esimerkkinä tietoisesta tilasta käsittelen kipua. Kipu on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se on samalla jotain universaalia ja yksityistä, se on sekä fyysistä että psyykkistä. Filosofisesti kipua voidaan käsitellä ekvivalenttina kudosvaurioon tai se voidaan ajatella tunteena, mikä tekee eläinten kivun arvioimisesta entistä haastavampaa. Jonkinlainen tietoisuus vaaditaan, jotta otamme vakavissamme olion kärsimyksen.

Kolme puolustusta

Griffin ja Speck (2004) ovat jakaneet eläinten tietoisuutta puoltavat argumentit kolmeen kategoriaan. Näissä argumenteissa kyse ei ole metafyysisen varmasta deduktiosta; ne ainoastaan lisäävät todennäköisyyttä sille, että monilla eläimillä on ainakin alhaisemman tason tietoisuus. [2]

Ensimmäisen tyypin puolustus on neuraalinen samankaltaisuus. Tämä vaatii oletuksen, että tietoisuudella yleensä on jonkinlainen korrelaatio aivotiloihin. Mikäli näin on ihmisillä, on järkevää ajatella, että myös aivotoiminnaltaan samankaltaisilla eläimillä on jonkinlainen tietoisuus. [3] Tämä kanta tarkoittaa sitä, että kipu on aina yhteydessä johonkin tiettyyn tapahtumaan aivoissa. Tällöin aivojen kehittyneisyys määräisi sen, tunteeko eläin kipua vai ei.

Toisaalta tiedämme, että monet eläimet, kuten ihminenkin, ovat hyvin sopeutuvaisia erilaisiin ympäristöihin. Miten tällainen käytöksen muokkaantuminen voi tapahtua, ellei jonkinlaisen tietoisen toiminnan, ei pelkän vaistonvaraisuuden, kautta? Monesti puhutaan tässä kohtaa eläinten ja ihmisten välisestä erosta: eläin toimii vaistojen varassa, ihminen tietoisesti. Tämä toinen puolustus eläimen tietoisuuden puolesta, eli muuntautumiskyvyn argumentti on vastaus behavioristille: monimuotoinen sopeutuminen eri tilanteisiin ei voi olla pelkkää klassista ehdollistumista. Muuntumiskyvyn kohdalla ei voida puhua pelkästä vaistosta; eläin ei voi toimia vaistojen varassa "ohjelmoidusti" tilanteessa, joka on sille täysin uusi. [4] Kivun tunteen kannalta tämä argumentti ei ole merkittävä, sillä kipu ajatellaan yleensä niin pakottavaksi käyttäytymismalliksi, ettei sinänsä ympäristönvaihdos tai organismin kyky muuttaa käytöstään poista sitä.

Kommunikaatio on kolmas argumentti eläinten tietoisuuden puolesta. Delfiinien ja apinoiden tiedetään jakavan kokemuksia toisilleen jonkinlaisen kielen välityksellä. Tällöin on selvää, että on oltava jotain, mitä jakaa. [5] Kipu on tunne, jota laumaeläimet jakavat toistensa kanssa eleiden, ilmeiden ja ääntelyn avulla.

Puolustuksien ongelmat

Yleinen argumentti eläinten tietoisuutta vastaan on eläinten puutteellinen itsetiedostus. Esimerkiksi peilitestien avulla ei ole löydetty montaakaan lajia, jolla on kyky itsetiedostukseen. Kuitenkin, mikäli oletamme tietoisuutta olevan myös toisenlaista, alemman tason sellaista, tämä argumentti ei osu maaliinsa. Ei ole syytä olettaa, että tunteakseen kipua olion tulisi tiedostaa itsensä. [6]

Toisaalta ongelmaksi muodostuu muuntumiskyvyn ja kommunikaatioargumentin kanssa se, miten tulkitsemme sitä, mikä on vaistonvaraista tai refleksinomaista, ja mikä tietoista. Esimerkiksi hedelmäkärpäset selkeästi kommunikoivat toisilleen, ja saattavat tilanteen muuttuessa muuttaa kommunikaatiotapaansa. [7] Arkijärkemme kuitenkin sanoo, että hedelmäkärpänen on viimeisiä eläimiä, joilla on tietoisuus. Kommunikaation intentionaalisuutta on vaikea todistaa. Kun suurehko kivenlohkare putoaa varpaalleni, huudahdan kivusta, vaikkei intentioni olisi kertoa muille ympärillä olevilleni yhtään mitään. Samalla tavalla jotkin eläinten varoitusäänet saattavat olla vain refleksinomaisia, vaikka ne samalla herättävät ympärillä olevat saman lajin edustajat.

Esimerkkinä neuraalisesta korrelaatiosta on helpointa ottaa vahva identiteettiteoria. Sen mukaan kipu on täsmälleen sama asia, kuin aivotila x. [8] Saul Kripke (1980) on esittänyt kuuluisan kritiikkinsä vahvaa identiteettiteoriaa vastaan. Kipu ei voi olla identtinen minkään aivotilan kanssa, koska tämä yhteys ei ole välttämätön. Kipu on samaistettavissa kivun tunteeseen, eikä ole mitään syytä ajatella, ettei voisi olla oliota, joka on neuraalisesti samanlainen kuin kipua tunteva olio, mutta joka ei kuitenkaan tuntisi kipua. Kripken mukaan emme voi sanoa kipua kivuksi, ellei siihen liity kivun tunne. Täten kipu ei ole identtinen siihen liittyvän aivotilan kanssa. [9] On siis mahdollista, että neuraalinen samankaltaisuus ei vielä kerro kyvystä tuntea kipua.

Samankaltaisuutta yleisellä tasolla voidaan käyttää myös eläinten tietoisuuden tyrmäämiseen. Ihminen ja eläin voivat olla fysiologisesti samankaltaisia, mutta me tiedämme, kuinka paljon ihmistenkin välillä tapahtuu asioita ilman tietoista toimintaa. [10] Kyse on siis tulkinnasta - ovatko eläimet sen tietoisempia kuin vaikkapa pienet lapset, humalainen tai unissakävelevä ihminen?

Loppusanat

Griffinin ja Speckin esittämät argumentit eläinten tietoisuudesta koskevat todennäköisyyksiä, jotka muuttuvat tieteellisten tulosten myötä. Tällä hetkellä tulokset viittaavat pitkälti siihen, että tietyillä lajeilla on joitakin samanlaisia korkean tason mentaalisia kykyjä kuin ihmisillä. On kuitenkin syytä huomata, etteivät nämä korkean tason kyvyt suoranaisesti liity siihen, voiko eläin kokea kipua.

Filosofinen keskustelu eläimen kivusta on mahdollista. Voimme yhdistellä naturalistista tieteen tulkintaa ja perinteistä teoreettista tietoisuuskeskustelua ja kielifilosofiaa. Emme voi saada lopullista tietoa asiasta, mutta wittgensteinilaisittain sanottuna, ehkä voimme olla varmoja tiettyjen eläinlajien kyvystä tuntea kipua, kuten olemme varmoja toisten ihmisten tietoisuuden olemassaolosta.

On varsin helppoa tuntea empatiaa tietynlaisia eläimiä kohtaan, ja samalla ajatella, että ne tuntevat kipua. Useimmat ihmiset eivät halua nähdä eläimen kärsimystä sen enempää kuin ihmisenkään. Tunnistamme kivun eleistä, äänistä ja ilmeistä. Uskomme, että tiedämme, kun toisesta tuntuu pahalta, vaikka kipu on subjektiivinen, yksityinen kokemus.