Juho Rantala

Aluksi

Paulin J. Hountondji (1942–) on Beninistä kotoisin oleva filosofi, ajattelija ja poliitikko. Hän on kirjoittanut pääasiassa ranskaksi afrikkalaisen filosofian luonteesta. Hountondjin ajattelun taustalla vaikuttavat erityisesti Louis Althusser (1918–1990) sekä Jacques Derrida (1930–2004). Juuri näiden filosofien ajattelu nouseekin esiin hänen teoksessaan African Philosophy: Myth and Reality (1983; Sur la philosophie africaine, 1976) ^[1]. Tässä artikkelissa pureudutaan teoksen kautta siihen katkokseen, jonka eurooppalainen kolonisaatio on saanut aikaan afrikkalaisessa ajattelussa. Näin voidaan lopulta käsitellä kysymystä siitä, onko filosofia vain länsimainen käsite. Ongelmana on siis länsimaisen filosofian tai ajattelun tunkeutuminen afrikkalaiseen traditioon ja se, kuinka tämä vaikuttaa afrikkalaiseen kulttuuriin ja sen identiteetin muotoutumiseen^[2].

Kokoelmallisuus muodostaa Hountondjin teoksen heikkouden, mutta toisaalta myös sen vahvuuden: se on laadittu erikseen julkaistuista artikkeleista. Hountondjin ajattelu on muotoutunut hitaasti diskurssissa, johon hän on ottanut osaa juuri artikkelien muodossa. Lopulta tällainen ajattelun historiallisesti rakentunut diskurssi on julkaistu kyseisen teoksen muodossa. Artikkelit ovat ilmestyneet alkujaan vuosien 1969–1973 välillä, paitsi teoksen päättävä jälkikirjoitus on ilmeisesti julkaistu kirjan mukana vuonna 1976. Teosta lukiessa nousee myös toinen tärkeä asia esille: se on suunnattu enemmän afrikkalaiselle kuin länsimaalaiselle yleisölle. Tämä palvelee mielenkiintoisella tavalla kirjassa esitettyjä filosofisia näkökohtia ja kritiikkiä, ja saa erityisesti länsimaisen lukijan miettimään kohdallista tapaa suhtautua teokseen.

Hountondjin metodi on pääosin hermeneuttinen, hän palaa luvuiksi jaotelluissa artikkeleissaan samoihin lähteisiin ja samoihin kysymyksiin kerta toisensa jälkeen. Artikkelit osoittavat myös hienoista muuntautumista. Ensimmäisessä artikkelissa hän esittää, että filosofisen diskurssin on oltava poliittisesti kytkeytynyttä, mutta esimerkiksi loppupuolen pohdinta, joka liittyy afrikkalaisen ajattelijan Kwame Nkrumahin (1909–1972) tuotannon pohjalta kehiteltyyn niin kutsuttuun ”nkrumahismiin”^[3], taas kiistä tämän. Näin muodostuu paralleeli Hountondjin käsittelemän Nkrumahin teoksen Consciencism: Philosophy and Ideology for De-Colonisation (1970) kanssa: Hountondji kritisoi teoksesta esitettyjä tulkintoja, joissa pyritään hyödyntämään teosta ”yhtenäisen ideologian” tai filosofian luonnissa. Tällaisen ohjeen antaa Hountondji siis myös oman teoksensa lukijalle. Samainen ohje voi olla hyvä muistaa myös tätä artikkelia lukiessa.

Afrikan historiasta

Ennen Hountondjin teokseen syventymistä on paikallaan tarkastella lyhyesti Afrikan kulttuurihistoriaa, erityisesti suhteessa siihen, minkälainen on ollut ”länsimaalaisen” tai ”eurooppalaisen” ja ”afrikkalaisen” kulttuurin vuorovaikutus. Esimerkiksi Chris Harmanin mukaan Afrikassa vallitsivat muinoin tyystin omanlaisensa agraarikulttuuriset taidot. Esimerkiksi rautaa sulatettiin Afrikassa samaan aikaan kun se levisi Eurooppaan, mutta tekniikka oli erilaista. Bantun kieltä puhuvat kansat Länsi-Afrikassa omaksuivat nämä metodit vuosien 2000 eaa. ja 500 jaa. välillä. Liikkuvuus Afrikan ja Euroopan välillä oli näihin aikoihin lähes olematonta, joten on oletettavaa, että tekniikoiden kehittyminen on ollut itsenäistä. Länsi-Afrikan alueelta käytiin kauppaa toisen suuren afrikkalaisen kulttuurin kanssa, Egyptin. Saharan kautta liikuttiin myös Maghrebiin: näitä teitä länteen kulkeutui arabiankielisiä kirjoituksia sekä Islamin uskonto.^[4]

Harman esittää Länsi-Afrikan ja Egyptin kehittyneen kuitenkin varsin erillään, mikä takasi omanlaisensa sivilisaatiot sekä toisistaan erottuvat kulttuurit. Kaupankäynti oli kuitenkin suhteellisen vilkasta, joten kulttuurista vaihtoa lienee tapahtunut. Harman korostaa Zimbabwen merkitystä kukoistavana sivilisaationa, kunnes kullan arvon romahdettua 1400-luvulla maa heikkeni merkittävästi. Hän huomauttaa myös Afrikan monista ongelmista, joista luultavasti suurin on ollut maantieteellinen: pohjoisessa sijaitsee laaja Sahara, jota on vaikea ylittää. Meri, johon törmää Afrikasta katsottuna lähes jokaisessa ilmansuunnassa, on ollut pitkään este. Tähän verrattuna Eurooppa taas on pystynyt kommunikoimaan läpi historiansa idän kanssa.^[5]

Eurooppalainen kulttuuri ja afrikkalainen kulttuuri ovat historiansa saatossa olleet kuitenkin monenlaisessa vuorovaikutussuhteessa. Aki Huhtisen mukaan Hountondji olettaa Egyptin kulttuurin periytyneen lähes sellaisenaan kreikkalaiseen kulttuuriin^[6]. Kyseessä voi pitkälti olla se myyttinen pohja, jonka päälle ja jota vastaan ensin esisokraatikot ja sitten Sokrates sekä Platon filosofoivat^[7]. Lansana Keita taas on jakanut Afrikan kulttuurihistorian kolmeen kauteen: 1) klassiseen kauteen, eli Egyptin kukoistuksen kauteen, jolloin maa koostui lähes kokonaan afrikkalaisesta väestöstä; 2) keskiväliin, jolloin Islam alkoi vaikuttaa Pohjois- ja Keski-Afrikan kirjallisuuteen; 3) uuteen aikaan, jota luonnehtii kolonialismi ja sen heikentävä vaikutus Afrikan perinteeseen^[8]. Vaikka jaottelu on yksinkertaistava, antaa se silti jonkinlaisen kuvan Afrikan tärkeistä käännekohdista.

Historian saatossa kristinuskolla on tietysti ollut valtava merkitys Afrikan kulttuuriin. Aluksi kristinusko levisi mantereelle pääosin lähetyssaarnaajien toimesta. Muutamat suuret kulttuuriset romahdukset, kuten esimerkiksi edellä mainittu Zimbabwen kohtalo, helpottivat kristinuskon tunkeutumista Afrikkaan. Kristinuskoa on pitkään leimannut erottelu uskovan ja pakanan välillä, jolloin afrikkalaiset ”outoine” kulttimenoineen ja eurooppalaisesta näkökulmasta poikkeavine uskomuksineen oli helppo nähdä pakanoina.

Rasistinen elementti on toki sisältynyt jo kauan kristinuskoon ja länsimaiseen kulttuuriin, mutta nähdäkseni vasta 1600-luvulta alkaen, uuden tieteellisen kehityksen sekä 1700-luvun valistuksen myötä, on tämä piirre muodostunut perustavammaksi. Kristinuskossa ”afrikkalaiset pakanat” nähtiin vääräuskoisina, mutta kuitenkin pelastettavissa olevina ja juuri tästä syystä ennen muuta ihmisinä. Toki valistuksen periaatteet sisälsivät ”valistamisen”, joka Immanuel Kantin mukaan oli jokaisen yksilön oma tehtävä, mutta sangen usein tämä typistyi siihen, että vallankahvassa olevat pyrkivät ”valistamaan villejä”. Merkillepantavaa onkin, että monet tunnetut valistusfilosofit ovat ylenkatsoneet ei-eurooppalaista kulttuuria ja ajattelua. Esimerkiksi G. W. F. Hegel piti afrikkalaista kulttuuria ja sen henkistä elämää suorastaan eurooppalaisen antiteesinä^[9]. Lopulta länsimaisesta perspektiivistä katsottuna biologia ja erityisesti tietynlainen käsitys evoluutiosta näyttivät osoittavan, kuinka valkoinen rotu oli ”johtava” muihin nähden. Luonnollisessa hierarkiassa tiettyjen ihmisryhmien alisteisuus oli synnynnäistä ja siten ”luonnollista”^[10]. Tällaisen ajattelun sementoituminen eurooppalaiseen tietoisuuteen takasi sille, mikä käsitettiin ”toiseksi” ”ensimmäiseen” nähden alempiarvoisen sijan. Tällöin afrikkalainen ei koskaan voinut olla länsimaalaisen silmissä samanarvoinen, ihminen^[11].

Hountondji ja ”afrikkalainen filosofia”

Teoksen African Philosophy: Myth and Reality yhtenä suurena teemana on yhtenäisen ”afrikkalainen filosofia” -käsityksen purkaminen. Hountondji rajaa afrikkalaisen filosofian tarkoittamaan kokoelmaa tekstejä, joiden tekijöinä ovat afrikkalaiset ja joita tekijät kutsuvat filosofiaksi^[12]. Seuraavaksi hän argumentoi Placide Tempelsin (1906–1977) teokseen Bantu Philosophy (La philosophie bantoue, 1946) keskittyen, että filosofinen diskurssi tulisi vapauttaa poliittisuudesta. Tempels oli lähetyssaarnaaja, joka halusi yhdistää kristinuskon ja afrikkalaisen ajattelun, painottaen edellistä. Hountondji huomauttaa, että vaikka teos on avannut tietä muille kirjoittajille, Tempels keskittyy kirjoittamaan vain eurooppalaiselle yleisölle^[13]. Hän esittelee myös Tempelsin tulkintoja bantujen ”metafysiikasta”, ja lopulta ajatusta yhtenäisestä bantufilosofiasta, jonka kaikki bantut jakavat. Tässä ajatuksessa kulminoituu yksi Hountondjin suurista kritiikeistä: etnofilosofia^[14] on suurelta osin pyrkinyt etsimään yhtä laajaa afrikkalaista filosofiaa ja erityisesti sellaista, joka olisi ollut olemassa ”jo ennalta”. Juuri tällainen pyrkimys johtaa Hountondjin mukaan afrikkalaisen filosofian harhaan^[15].

Myös toinen filosofinen ajattelija, Alexis Kagame (1912–1981), saa osansa kritiikistä. Hänkin postuloi yhtenäisen bantufilosofian, joka kuitenkin eroaa sisällöllisesti Tempelsin vastaavasta^[16]. Kagamelle bantufilosofia näyttäytyy ”yhtenäisenä” myyttinä tai ideana, joka on periaatteessa konstruoitu, mutta lopulta – kuten Tempelsin tapauksessa – pyyhkii pimentoon poliittisten ja sosiaalisten ongelmien vyyhdin. Tällainen diskurssi täytyy Hountondjin mukaan puhdistaa ja sille täytyy valaa uusi teoreettinen pohja, joka ei kuitenkaan ole irrallinen poliittisesta suuntautumisesta. Hountondjin tiivistää, että kolonisaation ajan afrikkalainen filosofia on rakennettu täysin Eurooppaa varten, ja itse ajatus yhtenäisestä afrikkalaisesta filosofiasta on länsimaalainen^[17].

Hountondji esittelee myös kolmannen hahmon, Aimé Césairen (1913–2008), joka kritisoi bantufilosofian poliittista käyttöä. Césaire ei ole kuitenkaan tunkeutunut sen genealogiaan tarpeeksi kriittisesti. Hountondjin mukaan koko etnofilosofia pitäisi suodattaa Césairen käyttämän, mutta laajemman kritiikin läpi^[18]. Vaikka Césaire pyrki raivaamaan jotain autenttista kaikesta poliittisesti latautuneesta etnofilosofiasta, hänen heikkoutensa oli lopulta sama kuin Kagamen ja Tempelsin: hänkin ajatteli, että afrikkalaisen ajattelun taustalta on löydettävissä jokin yhtenäinen ”filosofia”^[19].

Hountondjin mukaan yksi väärinluetuista ajattelijoista on edellä mainittu Nkrumah. On tosin huomattava, että suuri osa Nkrumahin tuotannosta ei ole tämän itsensä tekemää. Näistä kirjoituksista on kaikesta huolimatta koottu yhtenäinen oppi, nkrumahismi. Tällä yhtenäisen opin lukemisella tai konstruoimisella on Hountondjin mielestä oikeistolainen agenda, jonka tarkoituksena on hävittää sosialistinen ulottuvuus Nkrumahin teoksista. Tällaisen ”väärintulkinnan” sijaan Hountondjin tarkoitus on tuoda esille Nkrumahin oma tavoite ”jatkuvasta itsekritiikistä ja ideologisesta analyysistä”^[20]. Tämän Hountondji tuo esille osoittamalla Nkrumahin mainitun Consciencism-teoksen vanhaan ja uudempaan painokseen sisältyviä eroja, jotka liittyvät perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi traditionaalisen afrikkalaisen yhteiskunnan luokkajakoisuuteen ja väkivaltaiseen vallankumoukseen^[21]. Näin Hountondji tuo myös esille, kuinka teos säilyttää illuusion, jonka mukaan olisi olemassa yhtenäinen ja ideologisista kiistoista vapaa Afrikka, ja että tällainen olisi vieläpä tavoittelemisen arvoinen asia^[22]. Juuri tällaisen ”metafyysisen illuusion” voittaminen johtaisi Hountondjin mukaan poliittisen ja filosofisen debatin vapautukseen^[23].

Hountondjin mukaan afrikkalainen ajattelu on siis vain jatkanut sitä tulkintaa, jonka eurooppalainen ajattelu on tehnyt afrikkalaisesta kulttuurista ideologisesti värittynein termein. Tällöin Afrikka on jäänyt – ehkä jopa tyytynyt^[24] – sivupolkumaiseen asemaan eurooppalaisen ajattelun ”suuressa virrassa”. Kaikki ajattelu, joka voisi olla originaalia, on joutunut kohtaamaan eurooppalaisen muotin, johon se on pakotettu. Eurooppalaisessa ajattelussa on lähdetty oletuksesta, että ei-läntisiin, primitiivisiin sivilisaatioihin sisältyy jonkinlainen mystinen myytti yhtenäisyydestä: yhtenäinen uskomusten järjestelmä.

Samoin etnofilosofia ja antropologia olettivat, että primitiiviset ja kehittyneet yhteiskunnat olisivat automaattisesti erilaisia^[25]. Hountondji tuo nopeasti esille etnofilosofian epätieteellisyyden: tieteessä ei postuloida mitään, mitä voisi verrata oletetun inhimillisen yhteisön yksimielisyyteen. Etnofilosofia ei siis ole millään tavalla yhtenäistä, sillä etnofilosofinen teksti ja siitä eroava teksti eivät tuota synteesiä, siis yhtenäistä järjestelmää: ne eivät ole siis verrattavissa^[26]. Tällainen myytti kollektiivisesta afrikkalaisesta filosofiasta toimii siis vain savuverhona, jonka kulloinenkin ajattelija voi valjastaa oman filosofiansa palvelukseen^[27].

Niinpä voi todeta, että eurooppalaisten ajattelijoiden tavoite tehdä Afrikan filosofiasta yksi yhtenäinen systeemi liittyy pitkälti kulloisenkin kirjoittajan omaan historialliseen tilanteeseen. Esimerkiksi juuri Tempels pyrki tasoittamaan tietä kristinuskolle. Kyseisessä historiallisessa tilanteessa teos onnistuikin löytämään laajan lukijakunnan.

Todellinen ja väärä pluralismi

Hountondjin teoksen yksi tärkeimmistä osuuksista on luku True and false pluralism. Kyseinen luku kartoittaa yksinkertaisesti, mutta onnistuneesti käsitteiden ”kulttuuri” ja ”sivilisaatio” monimutkaista suhdetta. Hountondji jakaa Euroopassa vallinneen suhteen ei-eurooppalaisuuteen kahteen historialliseen jaksoon: ensin vallitsi ajatus Euroopan ylivertaisuudesta, mutta nykypäivänä on tällainen lähtökohta muuttunut ajatukseksi eurooppalaisesta kulttuurista ainoastaan yhtenä tapana tulkita luontoa ja ihmisten välisiä suhteita. Lopulta tällainen ajatus on jopa kääntynyt jonkinlaisen pelastuksen etsimiseksi ei-eurooppalaisesta toiseudesta. Antropologi Claude Lévi-Strauss (1908–2009) näki traditionaaliset yhteiskunnat eurooppalaisia autenttisempina, kun taas Straussin edeltäjät antropologit Edward Tylor (1832–1917), Lewis Henry Morgan (1818–1881) ja Lucien Lévy-Bruhl (1857–1939) ajattelivat, ettei ole olemassa ei-eurooppalaista kulttuuria. Heille traditionaaliset yhteiskunnat olivat ikään kuin alkeellisia eurooppalaisia yhteiskuntia. Tämä voi olla taustalla siinä lännelle tyypillisessä mahdollisuudessa, että muut kulttuurit esiintyvät jonkinlaisena pelastuksena lännen omalta teknologiselta ylimäärältä ja standardisoinnilta. Hountondjin mukaan myös monet afrikkalaiset nationalistit omaksuivat tällaisen näkökannan (”negritude”): esimerkiksi Césaire piti tummaihoisten ei-teknologiaa hyveenä ja hänen mukaansa Euroopalla ei ollut mitään annettavaa muulle maailmalle.^[28]

Antropologiassa kulttuuri yksinkertaistetaan usein kokonaisuudeksi ja tätä kokonaisuutta verrataan toisiin kokonaisuuksiin: Afrikka ja Eurooppa ovat molemmat sivilisaatioita, mutta sivilisaatio itsessään on nähtävä ainoastaan vastakkaisten kulttuuristen ainesten törmäyskenttänä. Afrikkaa tai Eurooppaa ei pidä nähdä suljettuna systeeminä, vaan avoimena ja keskeneräisenä historiana, joka muodostuu samanlaisen debatin kautta, joka sitä on edeltänytkin. Ainoana yhdistävänä tekijän Afrikan kulttuurien välillä on manner. Hountondjin mukaan kansallisvaltiossa kulturalismi ottaa taaksepäin katsovan kulttuurisen nationalismin muodokseen ja piilottaa ja peittää todellisia ongelmia.^[29]

Hountondji mukaan nykpäivänä ei ole järkevää olettaa autenttisen traditionaalisen yhteiskunnan olemassaoloa, eikä näin ollen tällaista eroa voida tarjota lännelle. Afrikan on kohdattava itsensä ja oma pluralisminsa, joka on aina jo ollut olemassa. Eurooppa on järsinyt Afrikan loppuun ja hylännyt sen omaan kulttuuriseen muukalaisuuteensa ja nationalismiinsa. Hountondjin mukaan on tajuttava, että pluralismi on jo osa jokaista yhteiskuntaa. Afrikkalaisten on otettava vapaa suhde omaan traditioonsa, kulttuureihinsa ja muiden maiden kulttuureihin. Tällaisessa kehityksessä voisi Hountondjin mukaan yliopistoilla olla ratkaiseva rooli: juuri niiden tehtäväksi muodostuisi afrikkalaisen ideologian omaksuminen, muttei kuitenkaan niin, että se hajoaisi partikulaarisuuteen. Tästä hän ottaa esimerkiksi historian opetuksen: ei tulisi opettaa Afrikan historiaa vaan historiaa yleensä, mutta esimerkiksi afrikkalaisella kielellä. Lisäksi opetuksessa tulisi ylipäätään käyttää afrikkalaisia kieliä, eikä englantia tai ranskaa. Kaiken kaikkiaan on tärkeää elää ”afrikkalaisuutta” eikä opetella sitä.^[30]

Eräitä tapoja lähestyä kysymystä ”mitä on filosofia”

Hountondji kysyy kirjassaan, muuttaako adjektiivi, esimerkiksi ”afrikkalainen”, substantiivin ”filosofia” sisältöä. Hänen itsensä mukaan termin ”filosofia” sisällön vaihtelut viittaavat kuitenkin yhteen ja samaan ”sisällön kysymisen” metodiin eli siis filosofiaan^[31]. Hountondji huomioi määritellessään afrikkalaista filosofiaa, kuinka kysymyksessä on ennen kaikkea kirjallisuus, jonka ovat tuottaneet afrikkalaiset ja joka koskee filosofiaa. Näiden seikkojen lisäksi on huomioitava empiirinen fakta: maantieteellinen paikka. Lisäksi hänen mukaansa afrikkalaisten ajattelijoiden kirjoitukset, jotka koskevat länsimaalaista filosofiaa, kuuluvat afrikkalaiseen filosofiaan^[32].

Erotuksena edellisistä määritelmistä etnofilosofia on ”esifilosofiaa”, joka erehtyy luulemaan itseään metafilosofiaksi. Hountondji yhdistää filosofian ja metafilosofian, sillä filosofia on aina historiallista itsereflektiota^[33]. Tällainen historiallisuus merkitsee Hountondjille käsitteistöä ja termistöä, joita on käytettävä hyväksi, ja ehkä lopulta ylitettäväkin. Juuri tästä ”ylittämisestä” voikin hänen mukaansa kummuta uusi autenttinen afrikkalainen filosofia. Filosofiaan sisältyy siis omanlaisensa tapa kysellä ja havaita: yksilöinä otamme osaa filosofiseen debattiin, joka paljastaa totuutta, joka ei kuitenkaan ole ”vain yksin minun omaisuuttani”^[34].

Hountondjin mukaan ajattelua on kuitenkin vaikea aloittaa tyhjästä, joten Afrikan filosofian paikka on enemmänkin edellä, uutena ja avoimena dialogina sekä debattina. Tällaisessa debatissa yksilöiden ajatukset kohtaavat ja synnyttävät molemminpuolista kritiikkiä, joka parhaassa mahdollisessa tapauksessa tapahtuu afrikkalaisten kesken^[35]. Niinpä Hountondjin mukaan afrikkalaisten on osallistuttava eurooppalaisiin tieteisiin omalla panoksellaan, vapaasti ja itsenäisesti. Ilman tällaista osallistumista heillä ei ole minkäänlaista mittapuuta, mihin verrata omaa tieteellistä tuotantoaan^[36]. Hountondji rinnastaakin hyvin vahvasti tieteen ja filosofian, tai voisi kai sanoa, että hän pitää filosofiaa tieteenä. Hän lainaakin Althusseria, jonka mukaan filosofian vallankumoukset ovat kytköksissä tieteen vallankumouksiin^[37].

Tällainen filosofinen tai tieteellinen debatti on aina historiallista ja sitä kantaa kirjoitettu sana. Hountondji esitteleekin yhden kokonaisen luvun verran filosofiaan liittyneitä vallankumouksia. Näiden ja kyseiseen lukuun sisältyvän argumentoinnin myötä hänen tarkoituksensa on esittää, että filosofiset systeemit ovat vain yksittäisiä teorioita, mutta kuitenkin osia filosofian alati kehittyvässä historiassa ja debatissa. Vaikka monet teoriat esittivät itsensä lopullisena filosofiana, on filosofia kuitenkin avoimella lopulla varustettu tarina. Hountondji ei kuitenkaan hylkää ”lopullisen systeemin tarvetta” suoralta kädeltä, vaan näkee sen tarpeellisena ja ehkä jopa inhimilliseen ajatteluun luonnollisesti kuuluvana seikkana. Hänen mukaansa historia osoittaa yllätyksellisyyttä, jota ei voi redusoida pois.^[38] Lopulta filosofia on Hountondjille rakenteellisesti ”itse historia”^[39].

Hountondji nostaa esille myös kysymyksen tieteellisestä ja ei-tieteellisestä kirjallisuudesta: millainen on filosofian rooli, ja miten meidän tulisi suhtautua suulliseen perimätietoon ja myytteihin, joissa kuitenkin piilee filosofinen lataus^[40]. Tosin toisaalla Hountondjin korostaa, että se mikä sopii tieteeseen, sopii myös filosofiaan^[41]. Hountondji huomauttaa, ettei kaikki kirjallisuus ole kuitenkaan filosofiaa, eivätkä kaikki ajattelijat ole filosofeja. Esimerkiksi antropologi Marcel Griaulen (1898–1956) esittelemä sokea mystikko ja ajattelija Ogotemmêli on enemmänkin kansanrunoilija, joka edustaa myyttistä perinnettä^[42]. Hountondjin mukaan tieteellisen kirjallisuuden erottaa taiteellisesta kirjallisuudesta vahva kytkös historiallisuuteen^[43].

Lopulta Hountondji esittää, että on kaksi asiaa, joita tieteellinen diskurssi tarvitsee: 1) on oltava kirjoitettua tiedettä ja 2) on oltava tieteellistä materiaalia, jota käyttää resurssina diskurssissa. Näiden lisäksi kysymys koskee vielä sitä, liitetäänkö afrikkalaiseen filosofiaan – joka on siis Hountondjille afrikkalaisten tekemään filosofista kirjallisuutta – suullinen perimätieto? Tätä hän perustelee Derridan käsityksillä kirjallisuudesta laajassa merkityksessä. Derridan mukaan on mahdollista ajatella suullista perimätietoakin osana kirjoitettua historiaa. Lopulta kysymykseksi nousee kirjoittamisen tarkoitus: onko kyseessä ”muistaminen” vai ”luova työ”? Suullinen perinne näyttäytyy kuitenkin usein dogmaattisena ja järkähtämättömänä, ja unohtaminen syö sitä alituisesti. Tällainen ”kirjallisuus” ei siten omaa filosofiselle diskurssille tyypillistä itsereflektiivistä luonnetta^[44]. Lopulta, Nkrumahin Consciencism-teosta tulkitessaan, Hountondji tulee siihen lopputulokseen, että metafyysinen diskurssi pitää irrottaa poliittisesta diskurssista. Poliittiset päätökset seisovat omillaan eikä tähän tarvita metafysiikan diskurssia^[45].^[46]

Tässä nousee esille Houtondjin teoksen ehkä suurin ongelma: poliittisen ja metafyysisen diskurssin erottelun tarve. On mahdollista myös esittää kysymys metafysiikan tarpeellisuudesta ylipäätään, mikäli metafysiikka on tiukasti erotettava muusta todellisuudesta – esimerkiksi juuri politiikasta. Tietenkin jonkinlaisen valmiin ja sementoituneen metafyysisen näkökulman ottaminen apriori lähtökohdaksi politiikassa on epäilyttävää, mutta tällaisen lähtökohdan tiedostaminen ei silti poistane metafyysisen diskurssin osuutta poliittisessa diskurssissa.

Eivätkö nimittäin politiikkaa aina ohjaa jotkin ideaalit ja metafyysiset suunnat: eikö politiikka ole muutakin kuin välitöntä praktista toimintaa? Toimintaa varten tarvitaan myös teoreettisuutta, eli Edmund Husserlia (1859–1938) mukaillen transsendentaaleja ideaaleja, jotka muodostavat merkityksellistä toiminnan horisonttia ja lopulta mahdollistavat toiminnan maailmassa^[47]. Voisi jopa väittää, että jonkinlaisen metafyysisen muotoilun pitäminen esillä ja selvillä auttaa myös tunnistamaan poliittisen argumentoinnin ”piilotettua ideologiaa”^[48].

Muitakin ongelmia teoksessa on. Esimerkiksi Nkrumahin ajattelua esitellessään Hountondji kompastuu klassiseen ajatukseen ”oikeasta ja väärästä luennasta”. Myös Hountondjin pohdinnat ”afrikkalaisesta filosofiasta” ylipäätään voi nähdä ongelmallisina. Onko esimerkiksi Hountondjin asenne ylimielinen hänen kysyessään oikeutusta sille, että afrikkalaista ajattelua luonnehditaan ”afrikkalaiseksi filosofiaksi”? Eikö filosofia ole ainoastaan yleistermi tietynlaiselle rationaaliselle ajattelulle: kritiikille ja näihin liittyvälle diskurssille. Entä mistä syystä afrikkalaista ajattelua tulisi ylipäätään kutsua filosofiaksi? Toisaalta voisi kysyä, onko filosofisesta diskurssista löydettävissä joitakin yleisiä ja universaaleja aspekteja, esimerkiksi ajatus kuolemasta? Vai johtuuko kenties tietyn ”universalismin” löytyminen siitä, että eurooppalainen ajattelu on oikeastaan levittäytynyt kaikkialle?

Lopuksi – Hountondjin teoksen pohjalta kummunneita ajatuksia

Puolalaisen sittemmin Iso-Britanniassa asuneen kirjailijan Joseph Conradin (1857–1924) teoksen Pimeyden Sydän (alkup. 1902) voi tulkita monella tapaa. Tätä teosta, jossa päähenkilö Charles Marlow esittää kertomuksen matkastaan ”pimeyden sydämeen”, voi pitää rasistisena ja nihilistisenä, mutta sen voi myös nähdä suurena kritiikkinä imperialismia ja ajan ajattelua kohtaan. Hountondjin kirjan pohjalta Conradin teos näyttäytyy kuitenkin nähdäkseni uudessa valossa. Voisi ajatella, että Marlowin viidakossa tapaama Kurtz on suurelta osin saavuttanut jonkinasteisen tasapainon afrikkalaisten kanssa ja juuri tätä Eurooppa pelkää. Kurtz on siis tuomittava ja hävitettävä nopeasti, sillä eurooppalainen imperialismi pelkää ”menettävän otteensa”, mutta mistä? Luultavasti valta-asemastaan maailman pelastajana: siis suurena valistajana joka kertoo ”muille kansoille” kuinka näiden tulee elää. Juuri Kurtz on kuitenkin löytänyt ja saavuttanut paikan, jossa ”toiseus” ei näyttäydy enää eriarvoisena, vaan toisena ihmisenä^[49].

Vai onko näin sittenkään? Kantaessaan kuolevaa Kurtzia kohti laivaa, Marlow näkee tämän elävän ”henkisesti tyhjänä” ja kuitenkin jollain tavalla irrallaan, omassa ideaalimaailmassaan^[50]. Voidaan siis ajatella, että Kurtz ei olekaan saavuttanut yhtenäisyyttä suhteessa Afrikkaan, vaan kyse on enemmänkin – ja ehkä lopulta – juuri siitä, mitä Hountondjikin kritisoi: Kurtz on pyrkinyt löytämään jonkinlaisen pelastuksen toiseuden parista. Tällaisesta pyrkimyksestä ei ole löydettävissä enää ulospääsyä – edessä on vain kauhua ja kauhua.

On mielenkiintoista, että Euroopan ikeestä vapautuminen on kuin valistuksen perinteen ottamista tosissaan: afrikkalaiset pyrkivät ”henkiseen itsenäisyyteen” Euroopan holhouksen alta^[51]. Tästä ikeestä vapautuminen ei merkinnyt vain poliittista itsenäisyyttä, vaan myös oman ihmisyyden voittamista takaisin^[52]. Aivan kuin Eurooppa olisi kääntänyt valistuksen ideaalit päälaelleen, tahallaan tai tahattomasti. Euroopan sivilisaatio on saattanut itse toteuttaa näitä ”ideaaleja” onnistuneestikin, omalla alueellaan, mutta ne eivät ole juurikaan koskeneet ei-eurooppalaisia. Käsite ”filosofia” on näin ollen ehkä itse aiheuttanut oman kuolemansa, erityisesti pyrkiessään (valistuksen perinteitä noudattaen) purkamaan filosofisesta diskurssista kaiken ”irrationaalisen”. Tarkoitukseni ei ole esittää, että niin sanottu traditionaalinen yhteiskunta olisi irrationaalinen, vaan että filosofia – ja laajemmin tieteellinen rationaalisuus – on konstruoinut tästä sellaisen. Juuri tämä on Hountondjin argumentin ydin. Rationaalisen diskurssin kasvaessa ja vahvistuessa länsimaisessa kulttuuripiirissä nähdään kaikki tästä diskurssista poikkeava kasvavassa määrin ei-rationaalisena, toisena ja diskurssiin kuulumattomana. Siksi Hountondji on luultavasti oikeassa myös siinä, että traditionaaliset yhteiskunnat eivät voi tarjota enää – jos ovat koskaan voineetkaan – lännelle ”toiseuden” mallia.

Juuri tästä syystä voidaan kuitenkin ”toiseuden” kautta esittää kritiikkiä Eurooppaa kohtaan. Tällöin molemmat voivat kehittyä ja katsoa itseään, ja huomata laajempia ongelmia. Toisaalta tätä ei missään nimessä pitäisi ajatella vain hyödyn näkökulmasta, vaan kuten Jean-Luc Nancy (1940–) asian muotoilee: yhteisön tehtävä on nähdä itsensä päämääränään, sillä ei ole mitään ulkoisia funktioita. Myös Nancyn käsite ”singulaarinen pluraliteetti” sopii yhteisöihin: maailma on rakentunut singulaarisista yksilöistä, jotka kuuluvat singulaarisiin yhteisöihin ja lopulta johonkin, jota voi ehkäpä kutsua ”ihmiskunnaksi”.^[53]

Kirjallisuus