PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.5.2010

Lauri Polvivaara

Pääkirjoitus

Tarve kirjoittaa kumpuaa pohjimmiltaan halusta kommunikoida omia näkemyksiä, kokemuksia, intuitioita ja ideoita. Vain tällöin kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä ja tärkeältä. Akateemisessa filosofiassa tämä kirjoittamisen perustavanlaatuinen lähtökohta on häviämässä; akateemiset tekstit muistuttavat usein enemmän isojen ihmisten leikkiä kuin vakavasti otettavaa yritystä ymmärtää todellisuutta ja ihmistä syvemmin. Ajan älylliset ja tyylilliset muotivirtaukset tuntuvat aivan liian voimakkaasti määrittävän nykyfilosofian sisällön ja muodon. Mitä enemmän luemme filosofiaa, sitä syvemmälle uhkaamme eksyä käsitteiden ja teorioiden labyrinttiin. Kuilu filosofian kutoman käsitteiden verkon ja todellisuuden välillä kasvaa kasvamistaan. Filosofia on typistymässä muodollisesti pätevien ja sisällöllisesti yhdentekevien artikkelien kirjoitteluksi, jossa ringissä viitataan toisiin samankaltaisiin artikkeleihin. Nämä viittaussuhteiden kehät nousevat onnellisina yhä korkeammalle, kauemmaksi todellisuudesta. Missä on ajattelun painovoima, joka vetää filosofian takaisin maan pinnalle?

1900-luvulle on hyvin leimallista syvä epäluottamus ihmisen kykyyn löytää yleisiä tosiasioita maailmasta. Runoudessa tämä johti niin sanottuun puhtaaseen runouteen, jossa runous pyrittiin irrottamaan todellisuudesta. Runot viittasivat itseensä ja laajemmin kieleen. Vaikuttaa siltä, että filosofia on samalla tavalla "puhdistumassa". Tämä on toki täysin ymmärrettävää. Häpeämme omaa avuttomuuttamme, sitä ettemme kykene kommunikoimaan omia käsityksiämme haluamallamme tavalla. Ajoittain niin kirkkaat ja elävät ajatuksemme muuttuvat paperilla kiveksi. Kun pyrimme kirjoittamaan pysyen uskollisina todellisuudelle emmekä filosofisille abstraktioille, maailma alkaa näyttäytyä pirstaleisena ja järjettömänä, mahdottomana käsitteellistää täsmällisesti ja totuudenmukaisesti. Se valuu sormiemme välistä kuin hiekka. Voimme suojautua tältä kaaokselta valitsemalla jonkin filosofisen suuntauksen ja tuottamalla artikkeleita tämän yksinkertaistetun perspektiivin turvista. Suuntausten sisällä kiistellään yksityiskohdista, muuten toiminta on väistämättä nyökkäilyä ja hymistelyä lähtökohtien ollessa yhteiset. Tässä suhteessa filosofiset suuntaukset ovat suljettuja systeemeitä. Naturalistille tai marxilaiselle maailma on ristiriidaton ja ongelmaton. Behavioristi ei voi omista lähtökohdistaan ymmärtää näkökulmaan liittyviä ongelmia: kun havainnoimme käyttäytymistä, ei ole mahdollista, että ilmenisi mitään, mikä ei ole käyttäytymistä.

Filosofia on vieraantunut maailmasta ja ihmisestä. On kuvaavaa, että ensimmäisessä toisen maailmansodan jälkeisessä kansainvälisessä filosofiakonferenssissa, Amsterdamin World Congress of Philosophyssa, ei kukaan puhunut sodasta sanallakaan. Jatkettiin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä on hyvin perinpohjainen osoitus tieteenalan impotenssista. Monet nykyajan filosofit ajattelevat, että filosofia on ennen kaikkea muiden tieteiden renki. Olemme käsitteellisesti täsmällisiä ja taitavia: tämä on jotain sellaista, joka voidaan objektiivisesti todeta. Sivistystä ja ymmärrystä sen sijaan ei voi mitata; näin kulttuuri- ja elämänfilosofit voidaan helposti tuomita haihattelijoiksi. Heillä ei ole tarjota kouriintuntuvaa kvantitatiivista tietoa maailmasta. Tämä selittävien tieteiden ylivalta ymmärtäviin tieteisiin nähden on helppo havaita yhteiskunnallisessa ilmapiirissä; intelligentsiaa ei enää ole ja sivistysyliopisto on totaalisen tyhjä käsite. Arvostetuimmat ja vaikutusvaltaisimmat tieteilijät edustavat lähes poikkeuksetta lääketieteen ja tekniikan aloja. Mikäli haluamme ymmärtää maailmaa tai ihmistä paremmin, kysymme kosmologeilta. Heillähän on syvällistä ja perustavanlaatuista tietoa maailmankaikkeudesta.

On kuitenkin päivän selvää, että myös 2000-luku tarvitsee oman nietzschensä tai dostojevskinsa. Ajattelijan joka pyrkii ymmärtämään ihmistä, kulttuuria ja historiaa, tekemään filosofisia synteesejä, näkemään historian tapahtumien seuraukset henkiseen ilmapiiriin ja ymmärtämään eri ajattelurakennelmien takana olevat ontologiat. Tämänkaltainen ajattelu on mahdollista ainoastaan, mikäli pidämme kiinni sivistyksen ja laaja-alaisuuden ihanteista muutenkin kuin sanojen ja lupausten tasolla.

Kuten muissakin tieteissä, myös filosofiassa erikoistuminen on yksi aikamme ajattelua voimakkaimmin määrittävistä tekijöistä. Tilanne on analoginen liukuhihnatuotannon kanssa: kaikilla yksiköillä on oma pieni tehtävänsä. Toiminta on tehokasta, virtaviivaista ja järkeistettyä. Entä sitten kun kukaan ei enää tiedä, mitä aikaan saaduilla osilla tulisi tehdä? Osista ei itsestään synny autoa, eikä tiedonrippeistä koherenttia kuvaa maailmasta. Erikoistuminen on välttämätöntä, mutta liian pitkälle vietynä filosofialle turmiollista. Tämän ihanteen alaisuudessa kehittyy varmasti erinomaisia filosofian tutkijoita. Miten mahtaa olla hyvien filosofien laita?