Maarit Heikura

Heinäkuun kolmannella viikolla 2025 Ikaalisissa järjestettiin XV Puistofilosofia-viikko^[1]. Puistofilosofia on puistofilosofi Antti Sorrin luotsaama ajattelun ja dialogin festivaali, jonka teemana oli tänä vuonna kansalaisyhteiskunta. Puistofilosofia-festivaalin kaikille avoin viisipäiväinen ohjelma koostui pääasiassa asiantuntijoiden alustuksista ja paneelikeskusteluista vaihtelevista filosofisista aiheista. Paikalla puhumassa oli myös FT Ville Lähde – luonto- ja ympäristöaiheisiin erikoistunut filosofi, tutkija, tietokirjailija ja tiedetoimittaja.

Alustuksessaan “Ilmastoajattelun muutos mullistuvana aikana” Lähde valaisi ilmastonmuutoksen, luontokadon ja erilaisten moninaisten ympäristöongelmien ominaispiirteitä sekä niihin kytkeytyviä ympäristöpoliittisia kysymyksiä. On ymmärrettävä, minkälaisten ilmiöiden ja ongelmien kanssa olemme tekemisissä, jotta erilaisia toiminta- ja ratkaisuvaihtoehtoja voidaan vertailla ja arvioida mielekkäästi. Esityksen painava sanoma oli seuraava: Ilmastotoimilla on kiire, koska ilmastonmuutosta luonnehtivat kertyvyys ja ajallisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä kauemmin päästöjä ehtii kertyä ilmakehään, sitä pahempi lopputulos on tulevaisuudessa, ja ongelma, jota vastaan taistelemme, muuttuu hetki hetkeltä vaikeammaksi. Voimmekin enää pohtia onnistutaanko ilmastonmuutos pysäyttämään vaaralliselle vai katastrofaaliselle alueelle. Mutta vaikka vanhaan ei ole palaamista, voidaan paljon arvokasta kuitenkin säilyttää, jos ryhdymme kiireesti toimiin, joita muutos kestävämpään elämään edellyttää. Alustuksen jälkeen sain haastatella Lähdettä ja jatkoimme keskustelua esityksen teemoista. Tämä teksti perustuu mainittuun keskusteluun.

Olet viime aikoina työskennellyt monitieteisessä BIOS-tutkimusyksikössä, joka vuonna 2019 lanseerasi ekologisen jälleenrakennuksen ohjelman. Mistä tässä ohjelmassa on kyse?

BIOS käynnistettiin vuosien 2015 ja 2016 vaihteessa. Yleisemmän tutkimustoiminnan ohella meillä oli alusta alkaen ideana pohtia sitä, miten nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan pitäisi muuttua, jotta se paitsi vähentäisi eri sorttista ympäristökuormitusta mutta myöskin pärjäisi muuttuvassa maailmassa. Ekologisen jälleenrakennuksen käsite syntyi siitä, kun vielä siihen aikaan oli nousussa anglo-amerikkalaisen maailman Green New Deal^[2] -tyyppiset käsitteet, jotka olivat vähän vastaavia yhteiskunnallisen siirtymän tai yhteiskunnallisen maailman murroksen käsitteellistyksiä. Ne eivät kuitenkaan oikein Suomessa toimineet, kun ei meillä ole historiaa New Dealin kanssa. Alettiin sitten etsiä Suomen historiasta kielikuvaa, jonka varaan rakentaa. Päädyttiin sotien jälkeiseen jälleenrakennukseen sellaisista syistä, että ensinnäkin jälleenrakennuksen taustalla on paitsi sodat niin myöskin erittäin riitainen sisällissodan historia ja ajatus siitä, että yhteiskunnallinen yhteistyö tuntui varmasti aika vieraalta 20-luvulla. Sellaisesta taustasta lähtien sekä jälleenrakennettiin yhteiskuntaa että myöskin luotiin uudenlaisia poliittisia instituutioita ja liittoumia hyvinvointivaltion ja tasavertaisemman yhteiskunnan luomiseksi. Ekologinen jälleenrakennus on löyhä analogia sille, että nyt me elämme fossiilitalouden raunioilla, jotka ovat edelleen pystyssä mutta jotka täytyy purkaa, ja niiden tilalle pitäisi rakentaa jotain uutta. Eli alusta asti oli idea siitä, että samaan aikaan on purettava ja rakennettava; ekologinen siirtymä tai muutos ei voi olla vain vähentämistä.

Haluttiin viedä keskustelua ylikulutus- ja kasvukritiikistä myös konkreettisemmin siihen mitä yhteiskunnassa oikeasti pitäisi tapahtua. Ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma on verkkosivustolle rakennettu^[3] (olisi ehkä ollut fiksumpaa tehdä pamflettina tai muuna, verkkosivustoon kun kukaan ei viittaa). Ohjelmassa tarkastellaan että mitä yhteiskunnan eri sektoreilla pitäisi tapahtua, jotta saataisiin vaikkapa rakentamista, liikkumista ja maanviljelyä kestävämpään suuntaan. Pohdittiin siinä ohella, että minkälaisia ohjausvälineitä tähän tarvittaisiin esimerkiksi talouspolitiikan puolella. Osalla BIOS-tutkijoista onkin taustaa taloustieteessä tai poliittisessa taloudessa

BIOS on monitieteinen tutkimusyksikkö. Millä tavoin eri tieteenalat vuorovaikuttavat ja kuinka se näkyy yhteistyössänne?

Meillä on väkeä eri tieteenaloilta luonnontieteistä yhteiskuntatieteisiin ja taiteisiin. Ehkä enemmän on yhteiskuntatiedepainotusta, mutta toisaalta me seuraamme hyvin vahvasti luonnontieteellistä ja teknistä kehitystä koko ajan ja konsultoimme muiden tuttujen tutkijoiden kanssa. Monitieteellinen yhteistyö tapahtuu aika orgaanisesti aiheiden kautta. Ensimmäiset pari vuotta oli sellaista yhteisen perspektiivin, kielenkäytön ja käsitteistön löytämistä. Kenelläkään ei ollut naiivia ideaa että monitieteisyys tai tieteidenvälisyys voisi tapahtua ikään kuin itsestään, vaan jouduttiin käymään jatkuvaa vääntöä siitä miten kukakin ymmärtää esimerkiksi tieteenfilosofian peruskäsitteitä. Jos paleontologiasta tai ilmastotutkimuksesta tuleva tyyppi puhui malleista niin hän puhui eri tavalla kuin jos minä puhuin tieteenfilosofian kautta malleista. Kun meille tuli joku uusi ihminen, jolla oli paljon talousosaamista, niin minun täytyi yrittää ymmärtämään häntä, ja itse puolestani saatoin selittää hänelle ilmastonmuutoksen perusasioita. Se on jatkuvaa itsensä ja toisten kouluttamista. Konkreettisesti se tapahtuu valittujen yhteisten hankkeiden kautta. Välillä osa meistä tekee enemmän omia juttujaan kyllä. Minä esimerkiksi olen meistä ainoa joka on nähnyt enemmän vaivaa ruokajärjestelmän kysymyksiin, se ei ole yhteistyöhanke.

Ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa keskitytään suuriin rakenteellisiin muutoksiin. Yhteiskunnan eri sektoreiden muutokset valuvat kuitenkin myös yksilötasolle aiheuttaen muutospakkoa yksilöiden elämäntavoissa. Muutos voi olla vaikeaa. Esimerkiksi syömis- ja liikkumistottumukset ovat osa erilaisia sosiaalisia kulttuureja ja kytkeytyvät osaksi identiteettiä. Ovatko yksilöt valmiita tarvittaviin muutoksiin tai mitä se vaatisi, että olisimme?

Se riippuu hirveästi siitä mistä elämänalueesta puhutaan. Olemme käyttäneet paljon sellaista termiä kuin tarpeentyydytyksen järjestelmä. Kaikki ihmiset tarvitsevat esimerkiksi lämpöä koteihinsa, mutta jos vääntää termostaattia kotona tai miettii mikä olisi taloyhtiön lämpötila niin siihen päätökseen ei yleensä kuulu se, mistä lämpö tulee ellei nyt satu olemaan vaikkapa maalämpöremonttia talossa. Jos on riippuvainen kaukolämmöstä, on riippuvainen jonkun muun kauan sitten tekemistä päätöksistä siitä, mistä kaukolämpö tulee. Jos se tarpeentuotannon tai -tyydytyksen järjestelmä, eli kaukolämpöjärjestelmä, muutetaan, se on kaupungin tai kunnan päätös eikä se vaadi yksilöltä mitään.

Ruoka, kuten mainitsit, on hyvä esimerkki siitä että tapa tyydyttää ravinnon tarve on hirveän vahvasti kytköksissä myös tottumuksiin, rutiineihin ja kulttuurisiin taipumuksiin. Silloin muutos on väistämättä vaikeampaa ja se vaatii kaikenlaisia positiivisia ja negatiivisia kannustimia: onko esimerkiksi eläinperäinen ruoka järjestelmällisesti halvempaa ja helpommin saatavilla kuin vastaavat kasvisruokatuotteet? Se, minkälaista ruokaa esimerkiksi kouluissa ja työpaikoilla tarjotaan, on maatalouden tukipolitiikan, kauppapolitiikan, kaupan toimijoiden ja julkisten hankintojen vaikutuksessa.

Yksilötasolla vaikuttavat tietysti ne omat valinnat, mutta suurempi vaikutus on sillä, millä tavalla vaikkapa näkyvät julkkiskokit, ruokabloggaajat jne. toimivat. Lentämisen kohdalla voi miettiä sellaisia asioita kuten tuntuvaa lentoveroa, joka kumuloituisi lentokertojen mukaan, koska paljon lentävä vähemmistö vastaa merkittävästä osasta koko lentosektorin kannattavuudesta. Se, että lentämiskeskeisestä elämäntavasta tehtäisiin vähemmän houkuttavaa, voisi olla isompi kysymys kuin lentohäpeän synnyttäminen kaikille ihmisille, joista osa saattaa päästä elämänsä aikana lentämään kerran kymmenessä vuodessa. 

Olen miettinyt lentokysymystä akateemisen maailman kontekstissa, jossa konferenssilentely on tavallinen osa kansainvälistymistä, verkostoitumista ja tutkijanuran luomista. Lentämisen välttämiseen tai vähentämiseen on hankalaa motivoitua, jos tutkijakollegat kiitävät ilmojen halki konferensseihin entiseen tapaan. Yliopistomaailmassa, jopa filosofiassakin, alan lentopäästöistä puhutaan merkillisen vähän. Koska ongelma tiedostetaan, luulisi, että voisimme kollektiivisesti sitoutua lentämisen vähentämiseen niin etteivät yksittäiset tutkijat kärsisi kohtuuttomista haitoista. Mitä ajattelet tästä?

Tämän kaltaiset asiat vaativat tiedemaailmassa ehdottomasti tiedeinstituutioiden toimintaa. Jotkut säätiöt, kuten Koneen säätiö, on alkanut myöntää matkarahoja jos pystyy kätevästi siirtymään maata pitkin. Jossain mielessä konferenssiteollisuus on ihan tieteellekin haitallinen ilmiö. Se, että konferensseja järjestetään niin paljon, on myös yhdenlainen turismin muoto. On täysin kiistämätöntä, että ihmiset myöskin kirjoittavat joitakin tekstejään siksi, että jossain on kiinnostava konferenssi, ja he miettivät mistä voisivat kirjoittaa että pääsisivät sinne. Eihän se ole terve piirre. Eivätkä tiedemaailmassa välttämättä kaikki muutkaan piirteet ole terveitä. Tarvitaan systeemistä muutosta esimerkiksi tieteellisen julkaisemisen kentällä, joka on levinnyt täysin käsistä. Samalla tavalla voisi miettiä konferenssikulttuuria. Ei siinäkään tarvitse ajatella binäärisesti että ei yhtään tai tosi paljon vaan vähentäminen on merkittävää sekä osittainen korvaaminen etäyhteyksillä.

On kuitenkin myös tärkeää, ettemme yhteiskunnassa jumiudu yhteen symboliseen asiaan kuten lentämiseen. Se on yksilötasolla tosi iso asia. Kokonaispäästöistä se on suhteellisen pieni siivu, mutta se on eniten ja nopeimmin kasvava päästösektori. Olennainen kysymys on, miten kasvuvauhti saataisiin pysähtymään ja miten lentämisen kokemus saataisiin tasavertaisemmin jaettua ja kokonaismäärää saataisiin kohtuullistettua. En muista tarkkoja lukuja, mutta minun ja Teren podcastin^[4] Tarve-jakson taustalukemisista löytyy artikkeli^[5] jossa on laskettu, että jos kaikki maailman ihmiset lentäisivät yhden lyhyen lennon vuodessa, ilmailun päästöt nelinkertaistuisivat. Jos kaikki lentäisivät yhden pitkän matkan lennon, päästöt yli 20-kertaistuisivat. Se kertoo siitä, miten äärimmäistä se eriarvoisuus tuolla kentällä on. Lentämisen kohdalla pitäisi pystyä katsomaan globaalia eriarvoisuuden näkökulmaa ja miten poskettoman paljon suomalaisetkin keskimäärin lentävät. Mutta osa suomalaisista ei lennä ollenkaan varallisuudesta tai muista, esim. kulttuurisista syistä johtuen.

Palataan tarpeisiin. Haluamme erilaisia asioita, mutta halujen takana piilevä tarve voi tyydyttyä jollakin toisellakin tavalla kuin mihin alkuperäinen halu kohdistuu. Esimerkiksi lentämishalun taustalla oleva matkustelun ja uusien kokemusten tarve voisi tyydyttyä myös kotimaanmatkailulla tai kulkemalla maata pitkin. Jos ihmiset oppisivat tunnistamaan tarpeet halujen taustalla, voisiko se auttaa meitä tekemään kestävämpiä valintoja niin ettei se tuntuisi luopumiselta?

Ehdottomasti. Itse olen yrittänyt ajatella tuolla tavalla. En nykyisin lennä enkä muista koska olen viimeksi lentänyt, mutta vuosien suunnittelun jälkeen teimme vaimoni kanssa interrail-matkan, joka vei aikaa ja vaivaa, mutta oli unohtumaton kokemus. On vaikea ajatella, että lentäminen vaikkapa Berliiniin olisi ollut yhtä unohtumatonta. Ja kun sen tekee tarpeeksi harvoin, niin siitä tulee itselle myöskin arvokkaampaa, koska niitä muistoja ehtii pöyhiä monta vuotta. Samalla tavalla olemme yrittäneet löytää kokemuksia kotimaasta ja olemmekin niitä löytäneetkin. Olemme kaupunkimatkailijoita, ja suomalaisissa kaupungeissa on aina taidetta ja gastronomiaa saatavilla. On tärkeää tehdä ero myös siihen että on halu asioihin, jotka ovat jossain mielessä ylimääräisiä. Luksus on hankala sana, koska se on suhteellista, mutta on selkeästi sellaisia asioita, joita olisi kiva tehdä kaiken muun elämän lisäksi. Sellaisissa asioissa se vähentämisen ja kohtuullistamisen perspektiivi on tärkeämpi.

Sitten on niitä asioita, jotka kuuluvat meidän kaikkien arkielämään, ja joissa osan kohtuullistamisesta voi tehdä omilla päätöksillä vähentämällä vaikka eläintuotteiden osuutta omassa ruokavaliossa – sillä on iso merkitys ympäristövaikutuksiin. Toiset asiat ovat puolestaan riippuvaisia tarjonnasta ja siitä millä tavalla ympäröivä infrastruktuuri on järjestetty. Jos Helsinki luopuu kivihiilestä ja jos se polttaisi jotain muuta kuin puuta tai järjestäisi kaukolämmön muulla tavalla, niin ei yhdenkään ihmisen tarvitsisi miettiä sitä että joutuisi kohtuullistamaan asumislämpöään, mutta päästöt siitä huolimatta laskisivat. Sen sijaan asunnon koon kohtuullistaminen voi olla relevantti tapa vähentää päästöjä. Se vaikuttaa myös materiaalikulutukseen: kuinka paljon huonekaluja ja vempeleitä mahtuu, jos eletään hieman kohtuullisemman kokoisissa asunnoissa. Asuntojen kokohan on keskimäärin kasvanut, mikä varmastikin juontuu aineellisen runsauden lisääntymisestä.

Mitä ajattelet teknologisesta optimismista, jonka mukaan voisimme säilyttää nykyisenkaltaisen elämäntavan ja kulutustottumuksemme siirtymällä vihreisiin energiamuotoihin?

Me emme voi säilyttää nykyistä elämäntapaa vain muuttamalla vempeleitä ympärillämme. On mahdotonta, että aineellisen ja energeettisen kulutuksen määrä ja kaikki meidän käytäntömme voisivat säilyä muuttamalla vain taustalla oleva teknologinen rakenne. Samaan aikaan on oltava määrällistä ja laadullista muutosta: asioita on sekä tuotettava eri tavalla että toisaalta kulutettava niitä vähemmän tai toisella tavalla. Se on osittain yksilöiden ja yhteisöjen vallassa, ja osittain se vaatii yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan perusteellisempaa muutosta. Vesi, jätteet, energia ja ruoka ovat riippuvaisia monimutkaisista aineellisista ja energeettisistä järjestelmistä. Esimerkiksi viljan tuotantoon tarvitaan lannoitteita, polttoaineita, koneita, maatalouskemikaaleja ja niin edelleen. Yksittäisen viljelijän on hankala muuttaa toimintaansa, jos tarjolla ei ole kestävämpiä vaihtoehtoja tuotannolle tai jos se on aina kamppailua vastavirtaan. Isoin juttu on tehdä yksilöiden kestävämmät valinnat mahdollisimman myötävirtaisiksi sen sijaan että ne olisivat poikkeusvalintoja.

Ajatus ekosankarista, joka vähentää omaa hiilijalanjälkeään ja lesoilee että nyt mittari näyttää näin ja näin paljon, vie väärään suuntaan, koska se luo illuusion että kaikkien olisi mahdollista tehdä kestäviä valintoja. Ihmiset ovat kuitenkin riippuvaisia muun muassa siitä, kuinka paljon he tietävät asioista, kuinka paljon taitoja heillä on ottaa selvää niistä tai minkälaisten kauppojen tai liikenneyhteyksien lähellä he asuvat. Yhteiskuntaa pitäisi kehittää siihen suuntaan, että kestävät valinnat tulevat mahdollisiksi. Teen nykyisin hyvin vähän filosofin työtä, mutta filosofisesti uskoisin, että itse asiassa isossa mittakaavassa kestävä arvostusten muutos tapahtuu helpommin jälkijunassa. Kun uudet kestävää elämäntapaa tukevat valinnat tulevat helpoiksi ja järkeviksi, kenties myös halvemmiksi tai käytännönläheisemmiksi, ja kun niihin totutaan, niin silloin myös uudenlaiset arvostukset alkavat juurtua helpommin.

On tietynlaisen moraalifilosofian refleksi ajatella, että ensin pitäisi muuttaa arvostuksia ja sitten käytäntö muuttuu – ihmisillä se tapahtuu paljon useammin toiseen suuntaan dialektisessa suhteessa. Kestävyysmurroksen tai ekologisen muutoksen kohdalla filosofien pitäisi yrittää ymmärtää myös antropologiaa, sosiologiaa ja muita yhteiskuntatieteitä ja sitä, miten yhteiskunnallinen muutos on oikeasti tapahtunut, eikä lähteä niistä omista perityistä, vaikkapa moraalifilosofian lähtökohdista. On mielestäni ollut ympäristöfilosofian ongelma, että se on ollut tiettyjen eettisten perinteiden vanki, ja asioita on tahdottu käsitellä yksilöoliolähtökohtaisesti yksilöolioiden itseisarvon, välinearvon ja oikeuksien kautta. On ollut vaikeaa hahmottaa, kuinka nämä ongelmat ja myöskin yhteiskunnalliset muutokset ovat todella relationaalisia – ne ovat kiinni yksilöiden välisistä suhteista, yhteisöistä, infrastruktuureista ja myös ei-inhimillisestä luonnosta meidän ympärillämme. 

Voidaanko tarvittavat kiireelliset muutokset saavuttaa parlamentaarisen demokratian keinoin vai tarvitaanko jo jotain radikaalimpaa toimintaa, vallankumousta tai vähintäänkin enemmän kansalaisaktivismia?

Jos olisimme tekemisissä sen kaltaisten ongelmien kanssa kuten orjuus, joista voisimme ajatella, että ongelman voi hoitaa kumoamalla jotain, niin silloin muutos voisi tapahtua kumouksellisesti. Kumoukset eivät ole koskaan nättejä juttuja, ja usein ne ovat olleet epäonnistuneita, mutta monet asiat ovat myös muuttuneet kumouksellisesti. Esimerkiksi Berliinin muurin murtuminen ja itäblokin järjestelmien sortuminen olivat kumouksellisia muutoksia. Kumous oli mahdollinen, koska kyse oli pohjimmiltaan siitä, minkälaisia vallan rakenteita – minkälaisia sosiaalisia konventioita ja pakkovaltaisia järjestelmiä – pidetään pystyssä. Kestävyysmurroksessa on sen sijaan kyse siitä, minkälaisten aineen ja energian virtojen varassa yhteiskunnat pyörivät. Ne pitäisi rakentaa uudelleen. Isossa kaavassa se ei voi tapahtua kumouksellisesti, sillä se vie vuosikymmeniä tai ulottuu ensi vuosisadalle asti, koska meillä on ilmastonmuutoksen lisäksi niin monia muita ongelmia käynnissä. Voi tietysti olla joitain sen prosessin kohtia, joissa tarvitaan voimakasta ihmisten kadulle menemistä. Joissain maissa se voi vaatia myös kumouksellista toimintaa. Jos nyt on uusfasistinen hallinto, joka ajaa alas ympäristölainsäädäntöä ja alkuperäiskansojen oikeuksia, niin jossain vaiheessa se vaatii myös kovaa kovaa vastaan.

Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa muutos edellyttää sitä, että on tarpeeksi iso aktiivinen kriittinen massa ihmisiä, jotka toimivat aktiivisina kansalaisina painostaen poliittisia ja taloudellisia toimijoita toimimaan toisella tavalla. Valitettavasti ainoastaan äärioikeisto tällä hetkellä on onnistunut organisoitumaan Suomessa jossain mielessä näin. Perussuomalaisten nousu perustui todella isossa mitassa valtavaan määrään ihmisiä, jotka jaksoivat olla vaalikopeilla ja vängätä netissä ja kouluttaa toisiaan netissä vänkäämiseen. Sellaista sitkeyttä paljon enemmän vielä vaadittaisiin ihmisiltä, jotka ovat huolissaan maailman tulevaisuudesta. Äänestäminen ja kuluttaminen ovat ohuin siivu aktiivista kansalaisuutta tai maailmankansalaisuutta, ajattelipa sitten toimivansa suomalaisena tai kosmopoliittisena toimijana. Organisoituminen poliittisesti ja ajan käyttäminen siihen, että liittoutuu muiden ihmisten kanssa ja toimii itseään isommin, on se lähtökohta.

Kun opiskelijat kysyvät luennoilla “mitä mun pitäisi tehdä”, niin yritän töniä heitä siihen suuntaan, että he ajattelisivat itseään isompaa vaikuttamista ja sen jälkeen omaa elämäänsä. Mutta siis kyllähän niillä oman elämän valinnoillakin voi olla itseään isompi vaikutus, jos toimii esimerkkinä ja levittää uudenlaisia käytäntöjä lähipiiriinsä ja siinä samalla voidaan opetella tapoja että miten pärjätään tulevina vuosikymmeninä. Silläkin on oma arvonsa. Minäkin julkaisen ystävieni alkujaan perustamaa vegaanista ravintola-arvioblogia^[6], jota lukee tuhannet sekasyöjätkin jotka ovat lisänneet kasvisruoan määrää ruokavaliossaan. Sekin on sellaista ruohonjuuriaktivismia, joka ei ole varsinaista organisoitumista mutta jolla voi vaikuttaa itseään isommin.

Jotta saisimme kriittisen massa liikkeelle, ihmisillä on oltava asianmukaista tietoa tilanteen vakavuudesta ja muutostarpeen kiireellisyydestä toiminnan motivaatioksi. Olette Tero Toivasen kanssa kirjoittaneet reaalipoliittisesta ilmastoasiantuntijuudesta ja ilmastoestämisestä^[7]. Avaatko hieman minkälaisista asioista on kyse ja millainen uhka tämä on yhteiskunnalliselle muutokselle ja ekologisen jälleenrakennuksen projektille?

Ilmastoestämisen käsite on laajennettu tai eteenpäin viety käsite ilmastodenialismista eli ilmastonmuutoksen kieltämisestä, jolla tarkoitetaan sitä että joku aidosti kieltää, että ihmisillä olisi siihen jotain vaikutusta. Sitten on sellaisia käsitteitä kuin ilmastohidastelu tai efektiivinen ilmastodenialismi, jotka tarkoittavat sitä, että ihmisen vaikutusta ilmastonmuutokseen ei kielletä, mutta efektiivisesti päädytään kieltämään se. Ilmastoestäminen on laajennus, joka pitää sisällään paitsi silkan kieltämisen tai vähättelyn niin myöskin sen, että ei kielletä mutta vedotaan “arkijärkeen” toteamalla että ei pidä hosua – että kyllä nämä ongelmat ratkeavat jos ei pidetä kiirettä vaan kehitellään teknologiaa rauhassa. Tällä tavalla päädytään efektiivisesti hidastelemaan toimia niin, että lopputulos pahenee koko ajan, koska ilmastonmuutokseen liittyy kertyvyys eli jos tänään hidastellaan, niin huomenna ongelma on pahempi.

Artikkelissamme käsittelemme kahta esimerkkiä näkyvistä suomalaisista ilmastokeskustelun asiantuntijoista, jotka missään nimessä eivät kiistä itse ilmiötä, ihmisen roolia siinä tai asian vakavuutta yleisellä tavalla, mutta konkreettisissa argumenteissaan he päätyvät hidastelemaan. Tästä härskein esimerkki on Petteri Taalas, joka oli aiemmin Maailman ilmatieteen järjestön (World Meteorological Organisation) pääsihteeri. Hän sanoi suoraan jossain haastattelussa, että voidaan ihan hyvin rauhassa ensin päästellä hiilidioksidia ja ottaa se myöhemmiin hiilenkaappausteknologioilla talteen, että ei tällä ole niin kiire, vaikka kaikki perustieto mikä meillä on ilmastonmuutoksen luonteesta on, että se ajallisuus ei ole symmetristä. Jos nyt päästellään ja otetaan talteen myöhemmin, hiilidioksidi ehtii vaikuttaa ilmakehässä pidempään ja lopputulos on huonompi. Se oli härskiä oman asiantuntemuksenkin muuttamista, jotta voisi puhua sitä tolkun kieltä. Molemmat käsittelemistämme esimerkkihahmoista^[8] ovat myöskin hyökänneet Greta Thunbergia vastaan tai ovat sanoneet, että on tutkijoita, jotka huijaavat tai johtavat harhaan näitä nuoria. Aina on helppoa sanoa nuorista naisista, että heitä on johdettu harhaan. Ilmastoestäminen on harmillinen ilmiö, koska käsittelemillämme henkilöillä on aitoja yhteiskunnallisia ansioita ja heidät voidaan omaksua asiantutijoiksi. Petteri Taalas onkin perussuomalaisille erittäin suosittu ilmastoasiantuntija.

Artikkelissanne puhutte erilaisista kehystyksistä, eli kielellisistä keinoista joilla luodaan tarkastelukehys jonkin asian ympärille. Kehystyksiä voivat olla erilaiset retoriset keinot tai se mitä asioita korostetaan ja miten kriittisistä näkökulmista puhutaan. Joskus vastapuolen näkemyksiä vähän olkinuketetaankin, jotta saadaan luotua kehystys sille mikä on realistista ja mikä on “tolkkua”. Missä vaiheessa hienovaraisempi kehystäminen muuttuu suoranaisemmaksi propagandaksi?

Propaganda on jotain tietoisesti ja johdonmukaisesti rakennettua kertomusta jonkin intressin tai päämäärän mukaan. Minusta tuntuu, että yksittäiset reaalipoliittiset ilmastoasiantuntijat saattavat olla mielestään rehellisellä asialla liikkeellä, mutta heidän lausunnoissaan voi olla ristiriitaisuuksia, kuten Petteri Taalaksella onkin. Jotkut lausunnot saattavat olla ihan fiksuja ja eivät vähätteleviä ollenkaan, ja seuraavassa lausunnossa saatetaan vähätellä. Yksittäinen ihminen voi olla ihan inhimillisesti tuulen ja suosion vietävänä. Emme artikkelissa lähde yksittäisten ihmisten intentioita ollenkaan käsittelemään, vaan me käsittelemme heitä enemmän esimerkkeinä yleisestä ilmiöstä. Ilmastoestämisessä voi yhdistyä tahattomuutta ja ajautumista, ja sen tietoista haltuunottoa ja käyttöä. Tero on paljon tehnyt työtä äärioikeiston ilmastokantojen tutkimisessa, ja se on selkeää, että äärioikeistossa on tietoisesti napattu tällaisia hahmoja ja otettu heitä haltuun ja välineellistetty omaan ilmastoimien vastaiseen politiikkaan.

Minulla ei ole tähän kummempaa loppukevennystä, mutta olisiko lukusuosituksia tai elokuvasuosituksia käsiteltyihin teemoihin liittyen?

Stephen Markleyn romaani The Deluge (Vedenpaisumus). Ai että miten hyvä! Ensimmäinen hyvä ilmastonmuutoksen ajan romaani jonka olen lukenut. Tietokirjapuolella Mikko Pelttarin Lämpenevä maa. Mikko taitaa muuten olla Paatoksen vanhoja toimittajia. Lämpenevä maa on todella hyvä ilmastokeskustelun ja sen ymmärtämisen opas. Elokuvista klassinen Soylent Green on aina hyvää katsottavaa. Se käsittelee ympäristötuhon keskellä eläviä ihmisiä eikä pääty onnellisesti. Se on niin meemiytynyt, että kaikki tietävät ettei se pääty onnellisesti. Kaunokirjapuolella on vielä Barbara Kingsolverin Flight Behaviour ja onhan Iida Turpeisen Elolliset myös ihan järkyttävän hyvä kirja.

Loppusanat ja terveiset Paatoksen lukijoille

Kun pidän opiskelijoille luentoa vierailevana luennoitsijana ja opettaja pyytää minua antamaan tehtävän, sanon usein että miettikää mikä voisi olla se työ ja konteksti jossa teette työtä, jossa haluaisitte nähdä itsenne niin että voisitte olla sielullishengellisesti sinut itsenne kanssa tehdessänne sitä. Lähtekää tekemään opintojanne sitä silmällä pitäen. Älkää ajautuko siihen, mitä tiedemaailman instituutiot ja käytänteet vaativat, koska ne vaativat koko ajan enemmän puolivillaista julkaisemista ja konferensseissa käymistä ja pisteiden keruuta. Nähkää itsenne tulevaisuudessa ja nähkää, miten sinne pääsisitte.