Lähelle on pitkä matka – Muistoja Barcelonan ja Tampereen yliopistojen kohtaamisesta

Jan Forsman & Siiri Porkkala

Vuonna 1999 alkanut Bolognan prosessi tuli suomalaiselle yliopistomaailmalle tutuksi viimeistään kuusi vuotta myöhemmin, kun opintoviikot muuttuivat opintopisteiksi. Prosessin tarkoituksena on ollut yhdistää Eurooppalaisen korkeakoulualueen koulujärjestelmät. Vaikka Suomessa muutokset ovat olleet toistaiseksi varsin vähäisiä, osassa Euroopan maista prosessi on jo edennyt pidemmälle, eivätkä kaikki sen seuraukset ole olleet yksinomaan positiivisia. Muistutuksena tästä toimi vuoden 2014 helmikuussa Barcelonan yliopistossa pidetty Tampereen ja Barcelonan yliopistojen yhteiskonferenssi, joka käsitteli filosofian opiskelua ja opettamisesta kahden kulttuurin välillä.

Helmikuisena maanantaiaamuna Barcelonassa joukko Tampereen yliopiston filosofian opiskelijoita kokoontuu Universitat de Barcelonan luentosaliin. Alkamassa on Jornades Sobre L’ensenyament de la Filosofia a Europa -konferenssi, jonka tohtori Norbert Bilbeny avaa puheenvuorollaan ja toivottaa suomalaisen yliopistoväen tervetulleeksi. Bilbeny, yliopiston filosofian laitoksen dekaani, kiittelee mahdollisuutta yliopistojen väliseen diskurssiin ja toivoo sen olevan vasta alkua tulevaisuuden kannalta. Hän myös pahoittelee, ettei kyennyt laitoksen puolesta helpottamaan asumis- tai matkakustannuksissa Espanjan huonon taloustilanteen johdosta, joka vaikuttaa myös yliopistojen rahoitukseen. Bilbenyn vasemmalla puolella istuu konferenssin järjestäjä Maria Ricart Bou. Ricart on yliopiston neljännen vuoden filosofian opiskelija, joka sai idean yhteiskonferenssin järjestämiseen opiskellessaan Erasmus-vaihdossa Tampereella. Ystävystyttyään suomalaisten filosofian opiskelijoiden kanssa hän halusi vastavuoroisesti näyttää, millaista opiskelu Barcelonassa on.

Niinpä noin vuoden kuluttua Ricartin paluusta Espanjaan konferenssi on avattu. Matka Suomesta keväiseen Espanjaan on ollut pitkä, mutta ei mitään verrattuna yliopistojen väliseen kulttuuriseen kuiluun. Ensimmäisen puheenvuoron pitänyt tohtori Francesc Pereña tiivistää eron kahteen sanaan: Bolognan prosessi.

Bolognan prosessiksi kutsutaan vuonna 1999 allekirjoitetun Bolognan julistuksen käynnistämää prosessia, jonka tarkoituksena on yhdistää Eurooppalaisen korkeakoulualueen (European Higher Education Area, EHEA) koulujärjestelmät. Julistuksen allekirjoitti alun perin 29 Euroopan maan opetusministeriä, näiden joukossa myös Suomi ja Espanja. Suomessa prosessi on saanut aikaan muun muassa opintoviikkojärjestelmän muuttumisen opintopisteiksi kun se yhdenmukaistettiin ECTS-pistejärjestelmän kanssa.[1] Bolognan prosessilla on ilmiselviä etuja, eikä se lähtökohtaisesti ole huono asia. Se muun muassa helpottaa akateemista siirtymistä maasta toiseen, mistä on apua niin vaihto- kuin jatko-opiskelujen yhdistämisessä. Siten se antaa myös paremmat mahdollisuudet työllistymiseen muissa Euroopan maissa.[2]

Espanjassa muutokset ovat kuitenkin olleet selvästi suurempia ja prosessilla on barcelonalaisten mukaan varjopuolensa. Tohtori Pereña kritisoi kyseisen prosessin muuttavan yliopisto-opintoja ”koulumaisemmiksi” sekä kasvattavan mahdollisten tutkintojen määrää samalla vähentämällä niiden arvoa. Myös Ricart uskoo, että ennen Bolognan malliin siirtymistä kurssien sisältö oli täydempää ja aiheet joustavampia. Sen jälkeen kun Barcelonan yliopisto siirtyi eurooppalaiseen malliin, menetti se Ricartin mukaan vapauttaan ja samalla osan perusolemuksestaan. Hän kertoo, että opettajat Barcelonassa eivät ole kovin tyytyväisiä muutokseen, sillä se tarkoittaa heille liikaa keskittymistä byrokratiaan. Tämä jättää vähän aikaa ja mahdollisuuksia sekä akateemiselle vapaudelle että henkilökohtaiselle tutkimukselle.

Barcelonalaiset opiskelijat ovat samaa mieltä siitä, että opinnot ovat liian suorituskeskeisiä. Vaadittu opiskelutahti ei jätä tilaa laajojen kokonaisuuksien hahmottamiselle. He opiskelevat nopeasti tenttiin, suorittavat tentin ja unohtavat kaiken oppimansa heti sen jälkeen. Ricart kertoo barcelonalaisten maksavan vuosittaisista 60 opintopisteen opinnoistaan noin 2000 euroa. Kandidaatintutkintoon vaaditaan muissa maissa, kuten Suomessa, 180 opintopistettä. Barcelonan yliopistossa tutkinnon suorittaminen vaatii kuitenkin peräti 240 opintopisteen suorittamista ja kestää yleensä 4 vuotta.[3]

Ensimmäisenä vuonna filosofianopiskelijat lukevat johdantokursseja logiikkaan, etiikkaan, antropologiaan, tieteen historiaan sekä erinäisiin filosofisiin ongelmiin. Tämän filosofisen yleiskatsauksen jälkeen toisena ja kolmantena vuonna opiskelijat aloittavat opinnot filosofian historiasta, joiden lisäksi he suorittavat opintoja edelleen etiikasta, logiikasta ja tieteenfilosofiasta.[4] Viimeisenä vuonna käydään vapaavalintaisia kursseja ja silloin on myös mahdollisuus suorittaa opintoja muissa aineissa, joskin toisinaan muiden oppiaineiden laitokset ovat liian kaukana filosofian kampukselta, jotta luennoille ehtisi ajoissa. Jos jokin kurssi on käytävä uudestaan, opintojen kokonaishinta kasvaa. Tampereen yliopiston melkein täysin vapaaseen sivuainemahdollisuuteen ja akateemisen ilmapiirin joustavuuteen ja avoimuuteen tottuneille suomalaisille tämä kuulosti todella vieraalta. Etenkin toiminnan byrokraattisuus tuntuu suorastaan liioittelevalta. Ricartin mukaan opiskelijoiden on Barcelonassa noudatettava Bologna-suunnitelmaa kirjaimelleen. Esimerkiksi ylimääräisten kurssien opiskeluun on haettava kirjallinen lupa.

Tampereen yliopiston filosofian professori Leila Haaparanta kertoo, että Bolognan prosessin vaikutukset opintojaksoihin ovat olleet vähäisiä Tampereen yliopistossa. Ne ovat rajoittuneet lähinnä kurssikuvausten paranteluun ja perusopinnoista aineopintoihin siirtymisen selkeyttämiseen ja yksinkertaistamiseen. Näiden muutosten suuntaa voi pitää oikeana ja kuten professori Haaparanta toteaa, opiskelijoiden on hyvä tietää etukäteen opintojaksojen sisällöistä muutakin kuin vain jaksojen nimet. Tampereella voi yhden ja saman opintojakson toteuttaa edelleen eri tavoin, eikä kurssien sisältöä ole ollut tarkoituskaan standardoida täysin.

Myös Haaparannan mukaan Bolognan prosessin ongelmallisin vaikutus on ollut hallinnollisen työn lisääntyminen. Vaikka arviointiprosesseja onkin varmaan ollut syytä selkeyttää ja toimintatapoja sekä julkilausumattomia periaatteita kirjoittaa näkyviin, tuntuu professori Haaparannastakin että toisinaan toimenpiteet lyövät yli:

[K]aikki yritetään tehdä mekaanisesti laskettavaksi ja normittaa. Opettajat joutuvat miettimään opettamisen prosessia liiaksi hallinnollisena prosessina. On hyvä ajatella opettamistaan, kuten kaikkea tekemistään; siitähän myös filosofisessa reflektiossa ja itsereflektiossa on kyse. Prosessien normittamiseen käytetty aika on valitettavasti poissa siitä ajasta, jonka voisi antaa opiskelijoille opetuksen valmistelussa ja itse opettamisessa. Ei voi muuta kuin toivoa, että jäljelle jäävä aika olisi sitten ’laatuaikaa’, siis että luodut järjestelmät jotenkin tukisivat varsinaista opettamista.

Bolognan prosessin vaikutus opetuksen joustamattomuuteen ei ole Suomessa vielä yhtä huono kuin Barcelonassa. Ricartinkaan mielestä Tampereella yliopiston ilmapiiri ei vaikuta yhtä “lannistetulta” kuin Barcelonassa. Vaihtovuotensa aikana hän sai esimerkiksi suorittaa opintoja kirjatentteinä ja kirjoittamalla esseitä. Kumpikaan kyseisistä suoritusmahdollisuuksista ei ole käytössä Barcelonan yliopistossa, jossa vaihtoehdot rajoittuvat joko loppukokeeseen tai lukukauden aikana tehtäviin jatkuviin töihin.

Barcelona ei suinkaan ole ainoa yliopisto, jossa Bolognan prosessi on saanut osakseen kritiikkiä ja vastustusta. Tohtori Pereña kertoi omassa esityksessään, miten saksalaiset ylopistot ovat muuttuneet prosessin myötä. Osa suhtautuu muutoksiin lähinnä nostalgisella kaiholla, mutta ne ovat saaneet osakseen myös huomattavasti kriittisempiä kannanottoja. Useissa saksalaisissa kaupungeissa opiskelijat ovat lakkoilleet ja tehneet protesteja uuden järjestelmän takia. Nämä protestit nostivat kritiikin hetkeksi näkyville mediassa, mutta kiinnostuksen laannuttua myös ongelmat on lakaistu takaisin maton alle. Bolognan prosessi näyttäisi siirtävän yliopistoja jatkuvasti kapeampaan tutkintorakenteeseen. Sen myötä poistuu myös iso osan maiden välisistä alueellisista eroista koulutuksessa, mikä puolestaan hävittää yhden eurooppalaisen koulutuksen suurimmista vahvuuksista: monimuotoisuuden.[5]

Ricart kokee, että Bolognan prosessi, jonka yksi tarkoitus on auttaa liikkuvuutta Euroopan sisällä, ei tehnyt ainakaan hänen Erasmus-vaihdostaan helpompaa. Ennen vaihtoon lähtöä hän ajatteli yhteisen eurooppalaisen korkeakoulurakenteen olevan hyvä asia, mutta vaihdossa ollessaan hän totesi, ettei mikään kahden yliopiston toimintatavoissa sopinut yhteen. Sitä paitsi Ricart kokee, että ennen prosessiakin ihmiset liikkuivat vaihdossa eri yliopistojen välillä ja jopa ilman yhtä suuria byrokraattisia ongelmia. Jos prosessin tarkoitus on tehdä opiskelu helpommaksi toisessa maassa, se ei ole siinä onnistunut. Tämä ongelma ei Ricartin mukaan koske pelkästään filosofiaa. Aikaisemmin toiseen yliopistoon siirtymisen yksi tarkoitus oli, että jokainen yliopisto keskittyy eri tutkimuskohteisiin ja niillä on omat opetusteemansa. Nykyäänkin kyseisiä painotuksia on vielä jossain määrin havaittavissa, mutta ei läheskään yhtä vahvasti kuin ennen Bolognan prosessin toimeenpanoa.

Ricartin kommentit heijastavat hyvin myös tohtori Francisco Estebanin päätöspuheenvuoroa, jossa tämä pohti yliopiston roolia nykyaikana. Hän vertasi sitä kahden ääripään vastakkainasetteluksi. Toisaalta yliopiston sosiaalinen tehtävä on tarjota täytettä poliittisille, kulttuurisille ja taloudellisille tarpeillemme, mutta samalla sen pitäsi pystyä säilyttämään alkuperäinen olemuksensa; pysymään opettajien, tutkijoiden ja oppilaiden kokonaisuutena, jotka etsivät vastauksia ja totuutta maailmasta.  Kummatkin muodot auttavat meitä ymmärtämään yliopiston kokonaisuutta ja tärkeyttä. Yliopistolaitos onkin koko olemassaoloaikansa tanssinut nuoralla näiden kahden navan välillä. Ikävä kyllä viimeaikainen kehitys, esimerkkinä juuri Bolognan prosessi, tuntuvat vievän merkityksen jälkimmäiseltä pyrkimykseltä ja keskittyvän pelkästään poliittis-taloudellisiin aspekteihin. Napojen välille virittynyt jännitys katkeaa ja samalla jotakin yliopiston perusluonteesta katoaa. Tohtori Esteban lopettikin puheenvuoronsa näkemykseen, että nykyajan yliopistokulttuuri on menettänyt osan olemuksestaan.

Yliopistokulttuurin muutos näkyy totta kai myös filosofian opetuksessa ja kenties etenkin siinä. Ricartin mukaan kyseisessä prosessissa myös filosofia menettää tärkeän osan olemustaan. Bolognan prosessi laittaa liian kovan painon ajan käytölle, mikä tekee mahdottomaksi filosofisen ymmärryksen kehittämisen. Ilman tarpeeksi hidasta tahtia uuden informaation käsitteleminen hankaloituu ja päädytään tilanteeseen, jossa barcelonalaiset opiskelijat kertovat olevansa: opiskelemassa pelkästään kokeita varten, unohtaen oppimansa heti kokeen päätyttyä. Filosofian opiskelu, jonka on tarkoitus kehittää omaa ajattelua ja kypsyttää omia näkemyksiä, taantuu pelkäksi kirjojen ulkoa opettelemiseksi. Näistä syistä Ricart ei näe tarvetta pitää yliopistoja tällä tavalla kontrolloituina, varsinkaan kun prosessin oletetut hyvät puolet eivät toimi.

Professori Haaparannan mukaan uudistetut rakenteet sekä kurssien paremmat kuvaukset auttavat kyllä opiskelijoiden opintojen siirtämisessä yliopistosta toiseen. Hän haluaa korostaa myös muita muutoksia, jotka vaikuttavat sekä kansainväliseen toimintaan että ulkomaisiin kontakteihin. Niin opiskelijoiden kuin tutkijoidenkin liikkumishalukkuuteen vaikuttavat myös monet muut asiat, kuten talous- ja perhetilanteet, ja yhteydenpito on nykyaikana muutenkin helpottunut kommunikaation sähköistymisen myötä. Professori Haaparanta muistuttaakin:

Filosofinen yhteistyö on perustaltaan yksittäisten tutkijoiden ja opettajien tai pienten tutkijaryhmien yhteistyötä. Tämä yhteistyö heijastuu opetuksellisena yhteistyönä ja opiskelijoiden välisinä kontakteina. Vaihtosopimuksemmekin ovat lähteneet näistä henkilöiden yhteistyösuhteista. Suomen tieteenaloista filosofia oli ensimmäisiä niistä, jotka loivat tiiviit kansainväliset kontaktit, ja Suomen yliopistojen filosofian alan tutkimus on jo kauan ollut kansainvälistä toimintaa.

Suomessa Bolognan prosessin tavoitteena on ollut lisätä yhdessä tekemistä, esimerkiksi parantamalla seminaarien toimintaa, jotta ne tukisivat opinnäytteiden kirjoittamista. Haaparannan mukaan on kuitenkin vielä hiukan aikaista sanoa, onko tässä onnistuttu.

Filosofian opetus ja suomalaisen yliopiston tulevaisuus yleensä ovat mielenkiintoisessa tienhaarassa. Tietenkään Bolognan prosessi ei välttämättä mene Suomessa samaan suuntaan kuin Espanjassa, eikä Ricartkaan usko Tampereen yliopiston välttämättä ”lankeavan samaan ansaan”. Prosessi antaa kuitenkin hyvän tilaisuuden miettiä, mikä on yliopiston rooli suomalaisessa kulttuurikentässä ja millaisena me haluamme sen säilyttää. Sama kysymys koskee myös filosofiaa ja sen opetusta. Filosofiaa, sen paikkaa suomalaisessa yliopistossa ja yliopisto-opetusta ylipäätään kannattaa siis seurata tarkkaan. Samaa mieltä on myös Haaparanta:

Monia muutoksia on meneillään Euroopassa ja muuallakin, esimerkiksi paine rakentaa suuria tutkimusprojekteja. Filosofialla on näissä mietittävää: mikä on filosofian rooli suurissa monitieteisissä hankkeissa? Taas kerran on kysyttävä, mitä filosofia oikeastaan on tai mitä sen halutaan olevan? On vaikea arvioida, mikä muutos johtuisi Bolognan prosessista ja mikä joistakin muista myllerryksistä. Erilaisissa filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien eurooppalaisissa ja laajemmissakin yhteistyöverkostoissa näitä kysymyksiä mietitään tällä hetkellä hyvin tiiviisti.