Pohdintaa elämästä

Philip Nitschken eutanasiakone 90-luvulta. (Wikimedia commons)

Susanna Lankinen

Innoitus kirjoitukselle tuli Lääkäriliiton järjestämästä keskustelutilaisuudesta, jossa oli puhumassa mm. Terhokodin johtaja, ylilääkäri Juha Hänninen.

Kysymys eutanasiasta on ollut olemassa niin kauan kuin lääkärin ammattikin, mutta oma aikamme tarjoaa siihen erityisen herkullisen lähtökohdan. Elämme vahvan toimintakyvyn kulttuurissa. Ihailemme ihmisiä, jotka täyden työpäivän jälkeen treenaavat triathloniin ja kasvattavat lapsensa ja hoitavat kodin siinä ohessa. Yksilöllisyyttä arvostetaan enemmän kuin yhteisöllisyyttä, ja kykyä kontrolloida itse elämän eri osa-alueita pidetään itseisarvoisena. Kuolema ja kärsimys on suljettu laitoksiin. Enää ei ole normi, että tuvan nurkassa on perheen äidin hoidossa oleva sairas vanhus. Samaan aikaan lääketieteen kehitys on muuttanut monet terminaaliset sairaudet kroonisiksi sairauksiksi. Ihmisten elinikä kasvaa, mutta terveiden vuosien määrä ei välttämättä kasva samassa tahdissa. Entistä useampi kohtaa vanhuuden sairauksia, minkä lisäksi pystymme pitämään ihmistä hengissä entistä vaikeammissa sairaustiloissa entistä pidempään.

Lääketiede ei onneksi ole pelkästään parantamista ja ihmisen pitämistä hengissä. Karkeasti luokiteltuna aluksi yritetään poistaa sairaus kuratiivisella hoidolla, sitten siirrytään oireenmukaiseen hoitoon ja lopulta saattohoitoon. On kaikkien etu, että tämä ketju toimii moitteettomasti ja yksilön toiveita kunnioittaen. Olisiko sitten jossain vaiheessa diagnoosin saamisen jälkeen oltava mahdollisuus myös eutanasiaan?

Ihmisen pitäisi saada itse päättää omasta kuolemastaan

Futurama-animaatiosarjassa eletään 3000-luvun New Yorkissa, jossa kaduille on asennettu itsemurhakoppeja. Jos taskussa on sopiva kolikko, kuka vain saa päättää elämästään. Lisäksi saa päättää itsemurhan tavan, sen onko kuolema kivuton vai kivulias, hidas vai nopea. Tässä skenaariossa ihmisen valinnanvapaus elämän suhteen todella toteutuu. Eutanasia-laissa ei ole milloinkaan kyse tästä. Päätöksen tekisi lopulta aina jokin asiantuntijataho, todennäköisesti lääkärit. Rajaus heihin, ketkä saavat kuolla ja ketkä eivät, olisi aina olemassa. Eutanasia-kansalaisaloite rajoittaa esimerkiksi alaikäiset ja kliinisesti masentuneet eutanasian ulkopuolelle. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monella kuolemaa odottelevalla potilaalla täyttyvät kliinisen masennuksen merkit. Tämä mielestäni vesittäisi koko ajatuksen siitä, että masennus olisi jokin irrallinen eutanasian automaattinen vasta-aihe. Lääkäri on mahdottoman tehtävän edessä arvioidessaan subjektiivisesta kärsimystä. Eutanasiassa ei voi täysin säilyttää ammatillista etäisyyttä potilaaseen: jotta voi tehdä päätöksen toisen elämästä, on myös tutustuttava tähän ihmiseen.

Lääkäreiden kanta eutanasiaan on tiukempi kuin kansalaisten muuten. Eutanasian kannatus on hyvin alhainen erityisesti kuolevien potilaiden kanssa toimivien lääkäreiden keskuudessa. Kiinnostavaa olisi myös tietää, onko kuolevien kanssa toimivien hoitajien suhtautuminen eutanasiaan samankaltainen. Lisääkö tieto terveydenhuollon mahdollisuuksista ja kokemus kuolemasta eutanasia-vastaisuutta? On äärimmäisen surullista, jos kansalaiset kannattavat eutanasia-lakia siksi, etteivät luota vanhustenhoidon ja saattohoidon tasoon. Sekin on surullista, jos lääkärit vastustavat eutanasiaa, koska eivät itse halua olla sen kanssa tekemisissä. Haluan uskoa, että lääkärien kielteisempi kanta eutanasiaan ei johdu pelkästään siitä, että lääkärit pelkäisivät ammattinsa muuttumista pyöveliksi. Tällainen lapsellinen pelko sivuuttaa asian ytimen. Suomen lääkäriliiton valtuuskunnan hyväksymässä lääkärin eettisissä ohjeissa eutanasiaa ei kielletä suoraan, mutta joillekin ihmisen elämän aktiivinen lopettaminen eettisesti on mahdoton ajatus.

Palliatiivinen sedaatio on vaihtoehto eutanasialle

Palliatiivisessa sedaatiossa kärsivän potilaan tajunnantasoa alennetaan rauhoittavilla aineilla saattohoidon loppuvaiheessa. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä hoitomuoto tekee eutanasian tarpeettomaksi. Tähän eivät kaikki lääkärit usko. He perustelevat asiaa sillä, että palliatiivinen sedaatio on käytännössä hyvin loppuvaiheen hoitomuoto, kun taas eutanasiaa pyydetään myös sairauden aikaisemmassa vaiheessa. Monet ovat kuitenkin valmiita uskomaan, että palliatiivinen sedaatio antaa mahdollisuuden unohtaa koko eutanasia-keskustelun. Joissakin sairauksissa eutanasia pitäisi pyytää ja toteuttaa jo varhaisessa vaiheessa, koska sairaus vie lopulta ihmisen kyvyn kommunikoida tai päättää asioistaan. Eutanasiatahtoa ei voi esittää etukäteen toisin kuin hoitotahtoa.

Mediassa eutanasiakeskustelu rypee erilaisissa nyyhkytarinoissa. Aina nämä tarinat eivät osu maaliinsa. Esimerkkinä 3-vuotiaan Eino-pojan tapaus, jota käytettiin kansalaisaloitteesta keskusteltaessa, vaikka itse aloite ei edes koske alaikäisiä eikä kommunikaatioon kykenemättömiä. Osassa yksittäistapauksia on varmasti myös kyse saattohoidon epäonnistumisesta. Tietenkin näin isoissa kysymyksissä yksittäistapaukset eivät ole ”vain” yksittäistapauksia: jokaisen ihmisen kärsimys on tragedia, johon pitää reagoida. Tapausten harvinaisuus ei saisi toimia perusteena olla harkitsematta asiaa ja tekemättä siitä lakia.

Kalteva pinta

Eutanasiaa on vastustettu esittämällä, että sen salliminen johtaisi niin sanottuun kaltevaan pintaan eli kriteerien jatkuvaan asteittaiseen höllentymiseen. Alankomaissa ja Belgiassa eutanasian perusteet ovat höllentyneet koko ajan. Eutanasia on koskettanut jo psyykkisesti sairaita sekä elämään kyllästyneitä vanhuksia. Suomen asukaslukuun suhteutettuna täällä olisi tarvetta Alankomaiden järjestelmän mukaan yli 1700 eutanasialle vuodessa, mitä ei varmastikaan yksikään kuolevien kanssa työskentelevä ammattilainen niele. Kansalaisaloitteenkin mukaan eutanasialain piiriin kuuluisi vuosittain korkeintaan pari sataa henkeä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että Suomessa tarvitsisi tehdä samat virheet kuin Alankomaissa.

Kaltevan pinnan taustalla saattaa olla yleinen kollektiivisen mielialan muutos, joka voi tapahtua, jos avaamme oven kuolemaan. Jos tarjotaan mahdollisuus ”ohittaa jonossa”, eutanasia tulee ehkä entistä herkemmin potilaan mieleen ja sitä pyytääkin entistä useampi. Minulla ei ole uskontoa eikä uskoa, mutta on aika vaikea ottaa moniin asioihin minkäänlaista eettistä kantaa maailmassa ilman ajatusta, että elämässä on jotakin itsessään arvokasta. Usein terveydenhuollon implisiittinen tehtävä on suostutella ihmistä pysymään elossa. Meillä on velvollisuus auttaa ylläpitämään muiden elämää, mutta myös velvollisuus antaa omalle elämälle mahdollisuus. Syyt eutanasialle ovat myös eksistentiaalisia tai psykososiaalisia, eivät pelkästä fyysisestä kärsimyksestä johtuvia. Ihminen ei kestä toimintakyvyn menetystä tai kuoleman odotusta.

Meillä kaikilla ja erityisesti lääkäreillä on velvollisuus vähentää kärsimystä. Kärsimys ei jalosta. Ennen kuin aloitin lääketieteen opintoni, eräs nuori lääkäri sanoi minulle, että täytyy ymmärtää, ettei monesti asioille voida tehdä mitään. Kaikkea ei voi parantaa. Tällöin lääkärin tärkein tehtävä on tarjota lohtua. Olenko epäonnistunut siinä, jos potilaani haluaakin kuolla? Jokainen kokee sairautensa omalla tavallaan. Yksi ALS-potilas tekee itsemurhan, koska ei vain kestä ajatusta siitä, että asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Samaan aikaan useat ALS-potilaat elävät sairauden kanssa edes miettimättä tätä vaihtoehtoa. Pitäisikö kuolemaa toivovaa suostutella elämään vai pitäisikö olla hiljaa ja kunnioittaa subjektiivista kokemusta? Jotkut ihmiset uhoavat, että aikovat kyllä tappaa itsensä, jos saavat vaikkapa Alzheimer-diagnoosin. Ei kestetä ajatusta siitä, että joudutaan muiden armoille. Tämä ei välttämättä ole pelkästään ihmisen omaan elämään liittyvä asenne. Samalla tässä väheksytään sitä elämää, mitä vaikkapa muistisairas voi elää, mikäli saa asiallista hoitoa.

Eutanasia-kansalaisaloite on ollut mielestäni toimiva keskustelunavaus. Sitä ei ole kirjoitettu lakimuotoon, toisin kuin vaikkapa tasa-arvoista avioliittoaloitetta, joten se ei määrittele tarkkaan mahdollista tulevaa lakia, mikä on hyvä asia. Lisäksi, erinomaisena sivuvaikutuksena, aloite sai eduskunnassa aikaan voimakkaan tahtotilan yli puoluerajojen saattohoidon parantamiseen.

Uskon, että on olemassa yksittäisiä tapauksia, joissa eutanasia on perusteltu. Mutta pääsääntöisesti elämän on voitava olla arvokasta, vaikka toimintakyky ja elimistö pettäisi pikkuhiljaa, vaikka joutuisimme luottamaan toisten ihmisten hoivaan. Olemme tuomittuja elämään, ja elämä ei ole yhtä riemuvoittoa. Mikään eutanasialaki tai lääketieteen keksintö ei poista kärsimystä kokonaan.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja lääketieteen ylioppilas.

Lähteitä & luettavaa

ALS-motoneuronitauti Terveyskirjastossa: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01093

Eutanasia-kansalaisaloite: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2212

Lääkäriliiton eettiset ohjeet: https://www.laakariliitto.fi/edunvalvonta-tyoelama/liiton-ohjeet/eettisen-ohjee/

Palliatiivinen sedaatio Käypä hoidossa: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/potilaalle/suositus?id=khp00072#NaN

Tiessalo, Paula, ”Eutanasia ymmärretään usein väärin – ’Onko kuolemaan liittyvä eksistentiaalinen kärsimys surmaamalla hoidettava taudinkuva?’”. Yle.fi 16.2.2017. Verkossa: http://yle.fi/uutiset/3-9460880

Uutinen Lääkäriliiton eutanasia-kyselystä: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/saattohoito-kehittynyt-viime-vuosina-ndash-parannettavaa-loytyy-silti/

Uutinen eutanasian kriteereistä Alankomaissa: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/eutanasiaklinikka-hyvaksyi-neljanneksen-pyynnoista/