« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Antti Virnes

Englantilainen elokuvaaja ja kirjailija Roger Deakin (1943–2006) on kotimaassaan kulttimaineessa, mutta Suomessa luullakseni edelleen melko tuntematon, vaikka viime vuosina onkin käännetty paljon angloamerikkalaista luontokirjallisuutta. Hänen kirjailijan maineensa perustuu kolmeen kypsällä iällä kirjoitettuun teokseen: Waterlog: A Swimmer’s Journey through Britain (1999), jossa hän kertoo uintiretkistään mitä oudoimmissa paikoissa ympäri Britanniaa; postuumisti julkaistu Wildwood: A Journey through Trees (2007), jonka aiheena ovat puut ja puu kaikissa muodoissaan; sekä niin ikään postuumi Notes from Walnut Tree Farm (2008), johon on kerätty muistiinpanoja ja päiväkirjaotteita liittyen hänen viimeisiin elinvuosiinsa maatilallaan Suffolkissa.

Deakin eli yli 30 vuotta itse kunnostamallaan 1500-luvulla rakennetulla maatilalla, Walnut Tree Farmilla, jonka erityispiirteisiin kuului muun muassa eräänlainen “vallihauta” tai syvä kasteluoja, joka toimi hänelle paitsi lähes päivittäisenä uimapaikkana, myös luonnon ja sen kiertokulkujen havainnoinnin paikkana. Hän kuoli äkillisesti aivokasvaimeen vain 63-vuotiaana, juuri saatuaan Wildwoodin käsikirjoituksen valmiiksi.

Parhaiden luontokirjallisuuden perinteiden mukaisesti hänen kirjansa ovat omaperäinen sekoitus aiheita ja tyylejä: vaikka niissä käsitellään syvällisiä filosofisia, yhteiskunnallisia ja ekologisia teemoja, ne eivät ole luonteeltaan oppineen tutkielmia eivätkä poliittisia kiistakirjoituksia. Sen sijaan Deakin yhdistelee vapaamuotoisesti matkakertomuksia, yksityiskohtaista tieteellistä luonnon havainnointia, historiallisia ja kulttuurisia anekdootteja sekä omaelämäkerrallista ainesta.

Deakinin kirjat ovat kuin villejä kasveja: niillä on taipumus rönsyillä moneen suuntaan ja käsitellä aiheitaan sieltä täältä. Kuitenkin niissä on myös lukuisia yhdistäviä teemoja. Esittelen jäljempänä seuraavia: 1) luonnon tunteminen ja villiys, 2) luonnon välitön kokeminen poliittisena tekona sekä 3) ekologian ja runouden yhteys. Ensin kuitenkin kerron itse teoksista hieman.

Teokset

Waterlog – A Swimmer’s Journey through Britain, kuten nimikin kertoo, kuvaa Deakinin uiden suorittamaa matkaa läpi Englannin. Siirtymät kirjailija tietenkin kulkee autolla, mutta kunnianhimoisena tavoitteena on uida mahdollisimman monipuolisesti erilaisissa vesissä ympäri Britanniaa. Sen hän tekeekin: ui merten, jokien ja järvien lisäksi muun muassa patoaltaissa, kanavissa, satamissa, maauimaloissa, ja yrittääpä hän Ulko-Hebrideillä uida kuuluisan Corryvreckanin kurimuksenkin halki. Matkalla hän tapaa monenlaista uimakansaa ja kohtaa veteen liittyviä perinteitä uhrilähteistä Helvetin enkelien siirtymäriitteihin. Filosofisemmalla tasolla Deakin kuvaa Waterlogissa “vettä elementtinä” ^[1] ja erityisesti sen ruumiillisen kokemisen merkitystä ihmiselle. Britanniassa, jossa ei jokamiehenoikeuksia tunneta, luonnonvesissä uiminen on myös poliittinen, lievästi kapinallinen tai kumouksellinen teko. Kirja saavutti kotimaassaan kulttimaineen ja vaikutti merkittävästi luonnonvesissä uimisen ja maauimalakulttuurin virkoamiseen Britanniassa. ^[2]

Wildwood – A Journey through Trees kuvaa veden sijasta puuta elementtinä; puuta sellaisena kuin se “esiintyy luonnossa, sieluissamme, kulttuurissamme ja elämissämme” ^[3]. Varsinainen puun biologia jää tärkeistä ekologisista kannanotoista huolimatta taka-alalle huomion keskittyessä erityisesti puihin, metsiin ja puuhun materiaalina osana inhimillistä kulttuuria paitsi Britanniassa myös ympäri maailman. Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti erilaisia puiden parissa työskenteleviä ihmisiä pensasaidan laittajasta ja saksanpähkinöiden kerääjästä aina Jaguar-autojen kojelautojen saksanpähkinäviilujen ja pajupuisten krikettimailojen työstämisen hienouksiin, unohtamatta puuta teoksissaan käyttäviä taiteilijoita.

Notes from Walnut Tree Farm käsittää osittain samoja tekstiaihioita kuin Wildwood, mutta erityisesti siihen on valikoitu muistiinpanoja, jotka kertovat Deakinin päivittäisestä elämästä maatilallaan. Mukaan mahtuu sulavasti kärkkäitäkin yhteiskunnallisia huomioita, erityisesti ympäröivän maaseudun rakennemuutokseen ja siihen liittyvään ekologiseen tuhoon liittyen.

Villin luonnon tarkkailija

Kuten hyvän luontokirjailijan kuuluukin, Deakin korostaa luonnon yksityiskohtaisen, tieteellisen tarkan tarkkailemisen ja tuntemisen merkitystä. Erityisesti häntä kiinnostaa villi luonto. Luonnon villiys ei kuitenkaan tarkoita hänelle erämaata, vaan se on kaikkeen luonnolliseen, myös inhimilliseen, liittyvä prosessi. Deakinin kirjallisen jäämistön hoitajan, luontokirjailija Robert Macfarlanen sanoin “hänelle lähellä olevat ja nykyiset asiat olivat yhtä ihmeellisiä kuin muinaiset tai kaukaiset asiat. Hän oli tutkimattoman lähimaaston tutkimusmatkailija”. ^[4]

Mitä villiys Deakinille on? Annan hänen itsensä kertoa. Esimerkiksi Lounais-Englannin entistä tinakaivosaluetta hän kuvailee näin:

Se ei ole villi amerikkalaisessa mielessä, ei mikään tietön erämaa, vaan se on täynnä ihmisten ja eläinten elonmerkkejä. Ihmisiä on parveillut kaikkialla täällä nummella, ja parveilee edelleen, etsien rikkauksia, turvapaikkaa tai virkistystä. — Se on yksi viimeisiä mahtavia villejä paikkoja Englannissa — kaupungit ja kylät nummen ympärillä tuikkivat niin kaukana, että tuntee olevansa paitsi vieraassa paikassa, myös ajassa. ^[5]

Ihmisten nykyiset elämäntavat, erityisesti rakennus- ja maatalouskäytännöt, eivät kuitenkaan Deakinia miellytä, koska ne eivät hyväksy villiyttä eivätkä sen prosessiluonnetta:

Ennen vanhaan Suffolkissa kaikki asiat olivat vähän rempallaan. Nyt kaikki ovat kiireisiä laittaessaan maisemaa viimeisen päälle kuntoon. Redgraven vanhaa olkikattoista huoltamoa remontoidaan sen oltua vuosikausia pikkuhiljaa ruostumassa hylättynä. ^[6]

Villin luonnon prosesseihin kuuluu kasvuun ja kukoistukseen olennaisesti liittyvä hajoaminen ja lahoaminen. Luonnon prosessiluonteen hyväksyminen on Deakinille olennainen osa maan “runoutta”. Kaikki eivät tosin ole samaa mieltä:

Kaikkea runoutta ollaan tehokkaasti poistamassa maasta, jolla elämme. Witherdale Streetillä, missä kerran seisoi mahtava vanha aitta, heinäsuova ja muutamia puoliksi raunioituneita navettoja, on nykyään syvästi tylsistyttävä, tavallinen asuintaloksi muutettu aitta. Tarvitsemme raunioituneita latoja, enemmän todistusta menneisyydestä, elävästä menneisyydestä. Raunioilla on oma erityinen elämänsä. ^[7]

Sama ongelma koskee myös hyväntahtoisia toimia, kuten luonnonsuojelua:

Ihmiset ajattelevat nykyään jatkuvasti luonnontilaisten paikkojen keinotekoista uudelleenluontia. He kaipaavat pöllönpönttöjä ennemmin kuin vanhoja latoja tai ontoksi rappeutuneita puita. He haluavat istuttaa pensasaitoja sen sijaan, että säilyttäisivät vanhoja. Heidän täytyy istuttaa puita ja kiihdyttää niiden kasvua kasvihuonemaisilla muovisuojilla ja torjunta-aineilla. Heidän täytyy istuttaa kokonaisia metsiä sen sijaan, että antaisivat niiden syntyä itsestään. ^[8]

Niin tärkeää kuin villiys luonnolle ja inhimilliselle kulttuurille onkin, se on sitä myös ihmisille itselleen, kuten Deakin hieman provosoivasti toteaa:

Haluan kaikkien ystävieni kasvavan kuin rikkaruohot, ja haluan itsekin olla rikkaruoho, omaehtoinen ja mahdoton pysäyttää. En halua sellaisia ystäviä, joita tarvitsee viljellä. ^[9]

On ihmisten ja muiden eläinten suureksi tappioksi, jos ihmiset eivät ala paremmin tunnistaa ja hyväksyä villiyttä itsessään ja luonnossa. Toisaalta ihmiset eivät voi hävittää maailmasta itse villiyttä:

Väitän, että villi luonto pitää puolensa jokaisessa rikkaruohossa, okaassa ja muuttolinnussa. — Lapsuudessani sodan jälkeen pääsin todistamaan, kuinka nopsaan ja rehottavasti villiys valtasi pommikuopat, peittäen ne horsmilla, karhunvatukoilla ja syyssyreeneillä. ^[10]

Kumouksellinen uimari ja kävelijä

Roger Deakin oli aktiivinen luonnonsuojelija ja ympäristöaktivisti. Siksi ei ole yllättävää, että hänen teoksensa sisältävät kiihkeitäkin poliittisia kannanottoja. Vaikka englantilaiseen tyyliin hänen kannanottonsa koskevat usein kulkuoikeuksia yksityismaalla ja vesillä, kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta puoluepolitiikasta tai oikeastaan edes tietyn aatteen edistämisestä, vaan pikemminkin tavoitteena on oppia ruumiillisen, moniaistillisen ja välittömän luonnon kokemisen kautta ymmärtämään luontoa vailla “virallisesti tulkitun” ideologian sumukerroksia. Pelkkä luonnon ymmärtäminen siinä kulkemalla tai sitä eri tavoin käsillään työstämällä riittää Deakinin mukaan välttämään totutut, oikeastaan muilta opitut luonnon ja maailman representaatiot ja tulkinnat:

Suurin osa meistä elää maailmassa, jossa yhä useammat paikat ja asiat viitoitetaan, lokeroidaan ja virallisesti ‘tulkitaan’. Tässä kaikessa on jotain, joka muuttaa asioiden todellisuuden virtuaalitodellisuudeksi. Siksi kävely, pyöräily ja uiminen ovat aina kumouksellista toimintaa.^[11]

Tai konkreettisemmin:

Uiminen ilman kattoa pään päällä on nykyään lievästi kumouksellista toimintaa, kuten palstaviljely, jalankulkuoikeuksiensa vaatiminen tai polkupyöräily. Eritoten se vetoaa vapaisiin henkiin, mistä syystä keskustelu on poikkeuksetta niin hyvää noissa omaehtoisissa parlamenteissa joenpenkoilla, rannoilla tai altaanreunoilla, joita syntyy aina, kun kaksi tai kolme uimaria kokoontuu – aivan kuin veden soljuvuus olisi tarttuvaa.^[12]

Kävelyn, uimisen ja vastaavan toiminnan poliittisuus tai kumouksellisuus perustuu osittain myös sen luokkaluonteella (erityisesti englantilaisessa kontekstissa). Deakin korostaa usein eroa kävelyn vuoksi kävelemisen (siis luonnon välittömän kokemisen vuoksi) ja ulkoisen tekosyyn, varsinkin koiranulkoiluttamisen (ikään kuin pelkän liikunnan), välillä:

Pelkkä käveleminen mielletään omituiseksi, vasemmistohenkiseksi toiminnaksi, josta tulee mieleen lyhyet housut, polvisukat ja Ramblers’ Association. Varakkailla on koiransa, joita he ulkoiluttavat. ‘Vien vain koiran lyhyelle lenkille’, he sanovat ottaessaan Barbourinsa eteisen naulasta. ^[13]

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä luokkakaunasta tai koiravihasta, vaan luontosuhteen eroista:

Eilisillan juhlissa ihmiset keskustelivat kukkuloilla tai maaseudulla kävelemisestä, mutta heidän piti aina lisätä, että he olivat koiraa ulkoiluttamassa. Aivan kuin käveleminen itsessään ei olisi riittävä syy. Käveleminen on eriskummallista; koiran ulkoiluttaminen on käytännön pakko, ja koira nähdään yhteytenä luontoon, vaikka se on jotain päinvastaista. Koira eristää isosta osasta villieläimiä, jota muuten voisi nähdä, häiritsemällä ja säikyttämällä niitä. Yleisesti ottaen koirat ovat valtava häiriötekijä esimerkiksi maassa pesiville linnuille ja jäniksille. ^[14]

Toisaalta kävelyyn ei tarvitse aina suhtautua poliittisesti tai vakavasti:

Hienointa kävelemisessä on täysi vapaus pukeutua hullunkurisesti ja syödä roskaruokaa.^[15]

On syytä huomata, että Deakinin puheet luonnon tai todellisuuden “virallisista tulkinnoista” tai “virtuaalitodellisuudesta” eivät ole metafyysillisiä, yleisiä väittämiä (esimerkiksi pohdintoja siitä, voiko olla kokemuksia, jotka ovat kielen välittämiä), vaan ne liittyvät aina konkreettisiin tilanteisiin ja paikkoihin kuten retkikohteisiin:

Tasmaniassa seurasin tiettyjä ‘kävelypolkuja’, kunnes saavutin jonkun villin kukkulan, jonka laella oli eräänlainen puukaiteinen näköalatasanne. Siellä oli kyltti, johon oli kaiverrettu säe tai pari runoa, jossa kerrotaan, kuinka kuuluu ajatella ja tuntea, ja mihin päin katsella.^[16]

Puzzle Woodissa. Koko elämys kärsii merkittävästi tunteesta, että kaikki seikkailun tai löytämisen tunne on viety. Tietää jo valmiiksi, mitä löytää. Itse asiassa se kerrotaan sisään tullessa. Polkukin on liian kulunut. Tosiasiassa pidin varsin paljon joidenkin marjakuusen runkojen sileydestä niissä kohdissa, joissa useat sukupolvet ovat ottaneet niistä tukea jyrkissä kohdissa. Pitäisi olla laki, joka kieltää kylttien pystyttämisen metsiin ja villiin luontoon. Yksi kylteistä pyysi polulta poistujia poistumaan.^[17]

Millaista luonnon kokeminen tai retkeily ilman virallisen tulkinnan ohjausta sitten voisi olla? Vaikkapa tällaista:

Ainoa päämääräni oli eksyä kunnolla; kadota kukkuloihin ja lampiin ja hukata tie kotiin niin pitkään kuin mahdollista. — Parasta päämäärättömässä uimisessa on se, että kaikki siihen liittyvä on keskittynyt nykyhetkeen; mitään sen olemuksesta tai intensiteetistä ei voi paeta menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Uimari on tyytyväinen, kun tulee ajelehtineeksi mysteerien, epäilysten ja epävarmuuksien reitillä. Hän on lehti virrassa, vihdoinkin vapaa elämänsä vähäpätöisistä pyrinnöistä. ^[18]

Näistä tunneleista ei ollut kartassa mitään merkintää, ja olen tyytyväinen, jos ne pysyvät salaisuuksina. Todellakin on äärettömästi miellyttävämpää, etteivät ne olleet kartalla, eivätkä tulisi koskaan olemaankaan. Tämä oli yksi noista maagillisista paikoista, joita pohjoiskreikkalaiset kutsuivat nimellä Agrafa, ‘kirjoittamattomat paikat’.^[19]

Välittömässä luonnon kokemisessa vedessä tai metsässä ei kuitenkaan ole kyse pelkästään poliittisesta toiminnasta, asioiden näkemisestä uudessa valossa, vaan myös ihmisen oman elämän muuttamisesta:

Metsään meneminen on saapumista toisenlaiseen maailmaan, jossa me itse muunnumme toisiksi. Ei ole sattumaa, että Shakespearen näytelmissä ihmiset menevät vihreään metsään kasvamaan, oppimaan ja muuttumaan. Sinne mennään löytämään itsensä, usein paradoksaalisesti eksymällä.^[20]

Uiminen on siirtymäriitti, rajanylitys: rantaviiva, joenpenkka, altaan reuna, itse vedenpinta. Kun menee veteen, tapahtuu jonkinlainen muodonmuutos. Kun jättää kuivan maan taakseen, siirtyy peilipinnan tuolle puolen uuteen maailmaan, jossa keskeisenä tavoitteena on selviytyminen, ei halu tai kunnianhimo. — Uidessa näkee ja kokee asiat tavalla, joka poikkeaa kaikista muista. Vedessä on luonnossa, osa sitä, paljon täydemmin ja intensiivisemmin kuin kuivalla maalla, ja nykyhetken taju on ylitsevuotava. Luonnonvedessä on tasavertainen ympäröivän eläinkunnan kanssa, kaikin tavoin samalla tasolla. ^[21]

Ekologian ja runouden yhteys

Deakinin maailmankuvassa ensisijaisia toimijoita ovat luonnon prosessit. Ihmiset ovat vain osa niitä. Inhimillinen kulttuuri ja sen saavutukset, “runous”, nousevat näistä samoista prosesseista. Ekologiassa Deakinille on tärkeää asioiden ja organismien mitä moninaisimmat yhteydet, niiden yhteenkietoutuneisuus ja keskinäisriippuvuus:

Ihmiset ovat riippuvaisia puista aivan yhtä lailla kuin joista ja merestä. Intiimi suhteemme puihin on luonteeltaan yhtä lailla fyysillinen kuin kulttuurinen ja hengellinenkin: kirjaimellisesti hiilidioksidin vaihtoa happeen. Metsässä kävellään jollakin, joka muistuttaa hyvin paljon merenpohjaa, katsellaan ylös lehvästöön, joka on kuin vedenpinta, joka suodattaa alas laskeutuvat auringonsäteet ja täplittää kaiken. Metsillä on oma rikas ekologiansa ja omat ihmisensä, metsäläiset, jotka asuvat ja työskentelevät niissä ja niiden ympäristössä. Puu itse on mahlavirta: merivuokon lailla vedessä aaltoilevien juurtensa kautta latvottu paju, joka kasvaa Suffolkissa toisessa päässä vallihautaa, jossa uin, imee joka päivä gallonakaupalla vettä korkeimpien oksiensa lehdenkärkiin; vettä, joka vapautuu höyrynä kesäilmaan ja näkymättömästi nousee ylös liittyäkseen osaksi pilviä. Putoavat sadepisarat jakautuvat jokaiselle vuosilustolle. ^[22]

Samoin kuin ekologia on yhteyksiä, myös runous tarkoittaa hänelle ennen kaikkea uusien, oivaltavien yhteyksien luomista asioiden välillä – jos ihmisen toiminta on osa luonnon villejä prosesseja, ekologian kemiallisten yhteyksien ja runouden metaforisten yhteyksien välillä ei ole ontologista eroa. Runous on “maan runoutta”, varsinkin veden ja puiden runoutta.

Deakin itse oppi havaitsemaan ekologian ja runouden yhteyden ollessaan koulupoikana Etelä-Englannin New Forestissa, Beaulieu Roadilla, biologian kenttäkurssilla useana kesänä innostavan opettajansa Barry Goaterin, sittemmin tunnetun yöperhostutkijan, johdolla. Kirjoissaan Deakin kuvaa kokemustaan näin:

Jos runous on yhteyksien luomista, Barry Goater opetti minulle runoutta. Sitä maan runous on. Nuo ensimmäiset yöperhosten ja päiväperhosten nimet olivat kuin ensimmäisten tyttöystävien nimiä. Niissä oli varhaisen oivalluksen voimakas tunnelataus. Luonnontutkijana toivoo, ettei ikinä menetä neitsyyttään, että aina katsoo ihmettelevästi, pysyy viattomana, suurisilmäisenä. ^[23]

Kukaan meistä ei ollut immuuni paikan runoudelle.^[24]

Vasta paljon myöhemmin käsitin koko Beaulieun jujun olevan, että opettaessaan minut luomaan yhteyksiä asioiden välille, se paljasti ekologian ja runouden läheisen sukulaisuuden.^[25]

Runous vaatii harjoittajaltaan vastaanottavaista, oman napansa unohtavaa asennetta:

On mitä suurin ero bongarilla, joka menee katsomaan lintua ja rastittaa sen kirjastaan (siinä on kyse bongarista itsestään, ei todellisesta linnusta) ja runoilijan/uimarin välillä, joka antaa asioiden uida näköpiiriinsä – luonnontutkija tai runoilija enemmän passiivisena kuin aktiivisena. ‘Meidän pitäisi olla ennemmin kukkia kuin mehiläisiä’ (Keats).^[26]

En ole metsien tai puiden bongari, sellainen joka aina etsii korkeinta, harvinaisinta tai eksoottisinta puuta. Olen kiinnostunut yksittäisistä, yksilöllisistä, epätavallisista puista. Olen kiinnostunut puiden yhteisöstä, jollainen metsä on. Se merkitsee demokratiaa ja yhteisöllisyyttä.^[27]

Toisaalta ekologian ja runouden, kaikkien asioiden välisten yhteyksien ymmärtäminen saa myös näkemään itsensä uudella tavalla, muuntumaan itse kuin yllä mainitut Shakespearen hahmot:

Olen metsäläinen; minulla on mahlaa suonissani. ^[28]

Olen jo hyvää vauhtia muuttumassa itse puuksi. Juurrun. Huokaan tuulessa. Mahlani nousee keväällä, ja käännyn aurinkoon. Ihonikin muistuttaa päivä päivältä enemmän kaarnaa. Mikä puu olisin? Saksanpähkinä ehdottomasti, juglans regia, puu, jolla on kaikista mahtavin lehvästö. ^[29]

Lopulta ihmisen muodonmuutos voi johtaa kenties sen asian hyväksymiseen, että ihminenkin on todella vain osa prosessia, ei pysyvä olio. Deakin itse mielellään nukkui usein maatilansa päärakennuksen sijaan ulkona vajassa, tontilleen hinauttamassaan junanvaunussa tai retkillään milloin missäkin leiriolosuhteissa. Siksi hän pohtii:

Leirissä on enemmän totuutta kuin talossa. Improvisoivan rakentajan ei tarvitse huolehtia kaavoituslainsäädännöstä, sillä väliaikaisiin rakennelmiin ei tarvita lupia, ja ne ovat kauniimpiakin. Leirissä on enemmän totuutta, koska sellaisessa asemassa me olemme. Talo edustaa sitä, mitä haluaisimme maailmassa olla: pysyviä, juurtuneita, ikuisia. Mutta leiri edustaa asioiden todellista luonnetta: olemme vain läpikulkumatkalla. ^[30]

Tämän kaltaiset eksistentiaaliset pohdinnat eivät kuitenkaan saa Roger Deakinin kaltaista vireää ympäristöaktivistia ja luontokirjailijaa käpertymään itseensä, vaan ekologian ja runouden läheisellä sukulaisuudella, luonnon ensisijaisen toimijuuden hyväksymisellä on käytännöllisiä yhteiskunnallisia seuraamuksia. Deakin otti elinaikanaan aktiivisesti kantaa maatilansa läheisen yhteislaitumen, Mellis Commonin, säilymisen puolesta. Seuraava ote toimikoon hänen koko toimintansa ja ajattelunsa kokoavana kiteytyksenä:

Jos yhteislaitumemme uusi ‘sato’ tulee virkistyskäytöstä eikä maataloudesta, niin epäilemättä meidän pitäisi huomioida luonnon tarpeet yhteislaitumen ensisijaisena käyttäjänä. Se tarkoittaa, että meidän pitää säätää ajattelumme siten, että äänivaltaisina jäseninä on muitakin kuin ihmisiä. Vanhat maatalouskäytännöt jättivät runsaasti tilaa kasveille, hyönteisille, linnuille ja muille eläimille harjoittaa sitä, mitä voisi kutsua niiden luontaisiksi yhteismaan käyttöoikeuksiksi. Perinteisen näkemyksen mukaan pöllöt ja ketut nauttivat metsästys- ja kalastusoikeuksia yhteislaitumella. Kimalaiset nauttivat siitepölynkeräämisoikeutta. Tietyt perhoslajit nauttivat ikiaikaista oikeutta munia tietyille kasveille, ja niiden toukat nauttivat oikeutta ruokailla niillä. Kiurut nauttivat oikeuttaan levätä yhteismaan ruohikossa tulematta häirityksi. Sammakoilla, konnilla ja vesiliskoilla oli ikiaikaisia oikeuksia paritella lammikoissa ja siirtyä esteettä näistä lammikoista pitkiäkin matkoja kuivalle maalle ruokailemaan ja horrostamaan.

Näemme kaikkia näitä toimintoja televisiossa Serengetin kaltaisista paikoista, ja ihailemme meille tarjottuja spektakulaarisia esimerkkejä ja luonnon harmoniaa. Mutta jos vain viitsisimme nähdä vähän vaivaa, voimme havainnoida aivan yhtä ihmeellistä toimeliaisuuden verkkoa ja prosessia yhteismaallamme, aivan jalkojemme juuressa.” ^[31]

Lainausten suomennokset: kirjoittaja

Kirjallisuus

Deakinin omat teokset:

Deakin, Roger: Waterlog – A Swimmer’s Journey through Britain. Vintage, London, 2000 (alun perin julkaistu 1999). (Lyhenne WL)

Deakin, Roger: Wildwood – A Journey Through Trees. Penguin Books, London, 2008 (alun perin julkaistu 2007). (Lyhenne WW)

Deakin, Roger: Notes from Walnut Tree Farm. Penguin Books, London, 2009 (alun perin julkaistu 2008). (Lyhenne NfWTF)

Muut teokset:

Macfarlane, Robert: The Wild Places. Granta Books, London, 2007.

Macfarlane, Robert: Landmarks. Penguin Books, London, 2015.