Rakenna, kärsi ja unhoita

Haastattelussa Helmi Kajaste

Juho Rekola

Andrey Zvyagintsevin elokuvassa Leviathan (2014) kuvataan Kolyan ja hänen perheensä koettelemuksia Pohjois-Venäjän maalaismaisemissa, kuvitteellisessa Pribrezhnyn kylässä. Kylän korruptoitunut pormestari yrittää saada Kolyan tontin omaan käyttöönsä. Elokuvassa syventyneen tragedian lopussa kuvataan Kolyan rakennuksen purkua, ja näytetään kaivurin kauhan pureutuvan seinästä sisään, repien seinien lankkuja toisistaan. Tarinan lopussa Kolya on menettänyt perheensä ja joutunut vankilaan. Paljastuu, että pormestari rakennutti Kolyan tontille toivon ja uskon monumentin, kirkon. Pormestarin voikin nähdä kuuntelemassa pappia. Kolyan kafkamainen voimattomuus yhteiskunnallisen järjestyksen edessä muistuttaa Jobin kärsimystarinaa.

Ohjaajan uusimmassa elokuvassa Rakkautta vailla (2017) riitaisasti eroava pariskunta yrittää sietää toisiaan ja valmistella kumppaninsa selän takana uutta elämää tahoillaan. Heillä on kuitenkin yhteinen lapsi, jonka huoltajuutta kumpikin välttelee. Kuultuaan vanhempiensa riidan huoltajuudesta poika päättää karata. Huomattuaan tämän poissaolon pariskunta aloittaa (tökerösti) poikansa etsinnät. Tarinan kulun lukijat saavat itse ottaa selville. Näiden kauhistuttavien elokuvien ja muutoksien valossa voi kysyä, voiko näiden muutoksien jälkeen edetä ja mihin suuntaan? Voiko elämän järjestää uudelleen? Jälkimmäisen elokuvan viimeisessä otoksessa pojan äiti juoksee paikallaan, juoksumatolla parvekkeella.

Helmi Kajaste pohtii kirjassaan Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos, 2020) yritteliäisyyttä ja toivoa tuhon jälkeen. Kirjan fragmentaarisesti rakentuneet esseet ovatkin nimeltään ”Tuho” ja ”Jälleenrakennus”. Kajaste tuo ajatuksiaan esille kahden taiteenlajin vuoropuhelun avulla: arkkitehtuurin ja elokuvataiteen. Jo kannen kuvassa levitetyt filmirullat muistuttavat kerrostalojen siluetteja. Tästä vuoropuhelusta ponnahtaa esille suuria inhimillisiä kysymyksiä kärsimyksestä, toivosta ja uudelleen yrittämisestä. Kirjan yhdistelmä elokuvaa ja arkkitehtuuria kuulosti korviini uudenlaiselta tavalta lähestyä aiheitaan. Näiden vuoropuhelu herätti kysymyksiä, joten päätin ottaa Kajasteeseen yhteyttä ja kysyä häneltä liiankin suuria kysymyksiä.

—Ajatus kirjan kirjoittamisesta lähti diplomityöstäni, jonka tein Aalto-yliopistoon vuonna 2013. Tein kirjallisen työn koskien arkkitehtuuria ja elokuvaa, josta ajattelin koostaa vapaamuotoisen tietokirjan. Poimittuani pari ajatusta diplomityöstäni jatkokehittelyä varten ajauduin kuitenkin aiheen suhteen eri suuntaan, eli tuhoon ja jälleenrakennukseen. Aloin sitten kirjoittaa lisää huomioita tarkentaen nimenomaan tähän aiheeseen. Kirjoitin hajanaisesti monen vuoden ajan aina kun keksin jonkun uuden sopivan kulman, joka resonoi minussa ja joka sopisi kirjan tarinaan.

Arkkitehtuurin ohella Kajastetta kuvataan kustantamon kirjasesittelyssä ”cinefiiliksi”, elokuvaharrastajaksi. Kirjassa mainitaan lukuisia elokuvia, joita Kajaste käyttää ajatteluaan valaisevina esimerkkeinä. Elokuvat ovat hänelle kuitenkin paljon muutakin:

—Olen ollut viimeistään yläasteikäisestä elokuvaharrastaja, mikä on vaikuttanut elämääni ja tapaani katsoa asioita. Luulen, että kaikille kerääntyy linssejä, joiden kautta katsomme maailmaa ja teemme huomioita ja tulkintoja. Elokuvat taitavat olla yksi minun linsseistäni. Kun aloin opiskella arkkitehtuuria, siitä alkoi kasvaa yksi uusi linssi minulle. Ajattelen, että oman linssiyhdistelmäni takia voin antaa jotain sekä arkkitehtuurikeskustelulle että elokuvakeskustelulle. Kirjassa on mielestäni arkkitehdeille aika ilmiselviäkin asioita arkkitehtuurista ja elokuvaharrastajille elokuvista, mutta niiden yhdistely ja vuorottelu tuo ehkä molempiin uutta ajateltavaa. Sanon kirjassa myös, ettei haittaa ollenkaan, vaikka ei olisi nähnyt jotain käsitellyistä elokuvista. Halusin tehdä kirjasta helposti lähestyttävän kaikille. Ei ole mitään syytä sulkea ketään ulkopuolelle, kun kyse on tosiaan lopulta hyvin yleisinhimillisistä aiheista.

Kirjan elokuvat ylittävät vuosikausia, kielimuureja ja genrerajoja. Elokuvat voivat vaihdella John McTiernanin Die Hardin (1988) pilvenpiirtäjien korkeuksien räjähtävästä toiminnasta Andrei Tarkovskin Uhrin (1986) lähes unenomaiseen, pelokkaaseen draamaan Ruotsin matalassa saaristossa. Kajaste keskittyi ohjaajien ja arkkitehtien ajatuksien sijaan enemmän “ajatuksiin ja assosiaatioihin, jotka kyseiset elokuvat aiheuttivat minussa.” Elokuvat kuitenkin valikoituivat vaistonvaraisesti:

—Valitsin elokuvia, jotka puhuttelivat minua ja joissa oli jokin arkkitehtuuriin, tuhoon tai rakentamiseen liittyvä idea, joka resonoi mielessäni ja joka sopi kokonaisuuteen. Valitsin elokuvat nimenomaan näiden ideoiden kautta, enkä elokuvan itsensä takia. Kiinnostavia ja meihin vaikuttavia arkkitehtuuria koskevia ajatuksia ja asenteita on kaikenlaisissa ja kaikenikäisissä elokuvissa ja minusta on syytä suhtautua erilaisiin elokuviin, sillä tavalla avoimin mielin.

Kajaste tunnetaan myös rap-aliaksestaan Draama-Helmi, jolla hän on julkaissut kaksi levyä. Hän on myös säveltänyt musiikkia yhteistyössä Chhrlien ja K. K. Koivulan kanssa elokuviin Golem (1920) ja Faust (1926). Kirjan luettuani olikin mielenkiintoista huomata, että Kajaste ei käsittele kirjassa musiikkia lähes ollenkaan, ottaen huomioon hänen taustansa muusikkona:

—Keinot on monet, sano mummo kun kissalla pöytää pyyhki. En varmaan ajattele kauhean tietoisesti musiikkia arkkitehtuurin suhteen, vaikka kaikissa näissä lajeissa tai medioissa on kyse sisäisestä rytmistä ja tietystä kehollisuudesta.

Kirjan alkusanoissa todetaan: ”Rakennus uskottelee olevansa pysyvä, ja elokuva uskottelee olevansa elävä”[1]. Rakennus suunnitellaan ja rakennetaan pysymään, kestämään useita vuosia paikallaan. Rakennus voi kuitenkin raunioitua ja elokuva tuhoutua valosta. Elokuvissa voidaan nähdä liikkuvia asioita, mikä tuottaa vaikutelman tapahtumien todellisuudesta. Kajaste halusi koetella näitä kahta taiteenlajia ja niiden vuoropuhelun avulla kurotella laajempia kysymyksiä:

—Kai näitä pohdiskeluja voisi laajentaa koskemaan ihmisten toimia yleensä, nämä kaksi lajia vaan ovat minulle tutumpia. Minua kiinnosti näiden tuttujen lajien erilaiset sisäiset logiikat ja niiden välillä vuorottelu. Ajatuksena on myös vähän tunnustella rakentamisen tai vaivannäkemisen merkitystä, kun tavoite ja lopputuloksen pysyvyys vaihtelee.

Kirjan ensimmäisen esseen nimi on ”Tuho”. Teema lävistää koko kirjan, ja Kajaste lähestyy sitä monesta eri näkökulmasta. Tuho ”liittyy muutokseen ja muutos on hyvin usein todella vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä”. Ei kuitenkaan tarvitse ajatella vain fyysisten kappaleiden tuhoa, rakennusten purkautumista maan tasalle. Tuhoa voi tunnustella hyvinkin inhimillisellä tasolla. Jo kirjan ensimmäisellä sivulla käytetään hienoa vertauskuvaa luista: ”Silloin tuntui kuin sisälläni vinoon kasvaneet luut olisi revitty irti ja ohjattu luutumaan oikeaan asentoon. Olo oli hellä ja verinen ja odotin toipumista”. [2]

Kajaste lähestyy tuhoa myös päinvastaisesta suunnasta, turvasta ja erityisesti kodista. Kajaste käsittelee kirjassaan esimerkkinä Roman Polanskin elokuvaa Inho (1965), jossa päähenkilön oma koti asettuu häntä vastaan. Samalla Kajaste valaisee elokuvan ajankohdan kontekstia ja kulttuurin muutoksia. Kirjassaan Kajaste yrittääkin lähestyä kotia ja sen tuottamaa turvaa erilaisten elokuvien avulla. Kodin merkitystä voi olla muutenkin vaikeata määritellä, sillä “eri kulttuurien ja eri ihmisten suhtautumiset kotia ja sen ajatusta kohtaan vaihtelevat niin paljon.” Koti voi toimia turvana ulkopuolisia voimia vastaan, mutta piilossa se voi olla mahdollistaa väkivaltaa, minkä voi nähdä Michael Haneken elokuvissa Benny’s Video (1992), Funny Games (1997) ja Piano-opettaja (2001).

Tuhoa voi olla erilaista. Tuhosta seuraa muutosta, tuhosta voi seurata jälleenrakennusta. Kajasteen kirjan tavoitteena on tuhon jälkeinen rakentaminen. Aikaisemmin mainituissa alkusanoissa kysytään: ”Olisivatko liitoskohdat pysyvästi heikompia? Kasvaisinko uudestaan samalla tavalla vinoon? Saa nähdä.” [3] Kajaste kertoo, että halusi kirjassaan “käsitellä uudelleen rakentamisen tuntemuksia laajemminkin ja vähän abstraktisti.”

Rakentaminen voi olla hyvin toiveikasta, yritteliästä. Rakentamisella voimme yrittää sitoa itseemme paikkaan ja aikaan. Rakentamista yritetään tehdä jonkin perustan päälle. Kajaste pohdiskelee kirjansa fragmentissa esimerkiksi Georg Simmelin (1858–1918) ajattelun avulla rakentamisen perustavanlaatuista suhdetta ihmisen ja tämän ulkopuolisten luonnonvoimien välillä. Kajaste liittää Simmelin raunioita käsittelevässä tekstissä esiintyvän ”melankolian myös kirjassa esiintyneeseen inhimillisen näkökulman toivon ja toivottomuuden ajatuksiin”. Tämä perusta on voinut kuitenkin muuttua, tuhoutua, jonka jälkeen on rakennettava uudelleen. Muutosta ei tapahdu vain hetkessä. Tähän liittyykin kirjan toisen esseen aihe, ”Jälleenrakennus”.

—Kirjassa olen pyrkinyt tunnustelemaan hyvin inhimillisiä tunteita koskien suhtautumista aikaan ja muutokseen. Olen käyttänyt esimerkkeinä arkkitehtuuria sen konkreettisuuden vuoksi ja elokuvaa sen aineettomuuden vuoksi, koska muutos voi olla sekä näkyvää että näkymätöntä. Olen käyttänyt esimerkkeinä kirjassa esiintyviä elokuvia, koska mielestäni ne vangitsevat jotain ja kertovat inhimillisistä tunteista ja asenteista muutosta ja arkkitehtuuria kohtaan.

Ympäristöömme voi liittyä hyvinkin paljon historiaa ja eri ihmisten muistoja. Pienelläkin alueella rakennukset voivat olla monelta eri aikakaudelta. Lukuisien samankaltaisten rakennuksien välistä voi pistää silmään muista erillinen säilynyt rakennus monien vuosikymmenien takaa. Vanhan rakennuksen tilalle (tai jopa teiden päälle) on voitu rakentaa uusi, tarpeeton kauppakeskus. Muistojen rakennus tai ympäristö on voinut säilyä tismalleen samana tai muuttua kokonaan. Kokemuksemme ympäristöstä ovat voineet ajan kuluessa värittyä nostalgialla.

—Ajattelen, että rakennetussa ympäristössä näkyvät historian kerrostumat tuovat kontekstia ja syvyyttä ihmisten olemiseen ja monimuotoisuutta ajatteluun ja historian ymmärtämiseen. Näkymättömät kerrostumat ovat myös vahvasti mukana muokkaamassa käsitystämme paikasta.

Kirjassa esiintyvän uuden ja vanhan jännitteen myötä olisi otollista pohtia nykyarkkitehtuurin ideaaleja ja trendejä. Arkkitehdeillä on pyrittävä tekemään päätöksiä ja kompromisseja erilaisten vaatimusten edessä. Arkkitehdin, kuten muiden alojen taiteilijan, on vaikeaa välttää kopioimasta vanhoja ideoita. Vanha voi olla uusi ja päinvastoin. Rakennukset voivat pakkautua täyteen eri ihmisten erilaisia tyylejä ja muistoja eri ajoilta. Arkkitehtina joutuu osalliseksi ja kosketukseen alueen historian kanssa.

DVD-kotelon kokoinen Rakenna, kärsi ja unhoita pitää sisällään saumoista pursuavia ajatuksia meitä ihmisiä joka päivä kohtaavista kysymyksistä. Kajasteen tapa käsitellä toivoa, kärsimystä ja uudelleen yrittämisestä on uudenlaista, tuttavallista ja lohdullista. Elokuvien ja arkkitehtuurin vuoropuhelu luonnistuu Kajasteelta varsin orgaanisesti. Fragmentaarisen tyylin takia tekstissä voidaan hyppiä aiheesta toiseen suurten linjojen katkeamatta. Kirja oli kuitenkin valitettavan lyhyt, sillä loppua kohden olisin halunnut lukea kirjoittajan ajatuksia enemmän. Lyhykäisyydestään välittämättä Kajasteen ajatukset antavat vauhtia pohtia muistojemme ympäristöä, näkemiämme elokuvia ja meitä ympäröiviä rakennuksia. Kirjan luettuani meninkin heti lainaamaan lähikirjastosta Uhrin ja Inhon.



Kajaste, Helmi (2020). Rakenna, kärsi ja unhoita. Kosmos, Helsinki.



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Kajaste, 2020, 9.

  2. Kajaste, 2020, 7.

  3. ibid.