Elias Puustinen

Aristoteleen mukaan rohkea on se, joka on “peloton suhteessa jaloon kuolemaan ja kaikkeen sellaiseen, joka voi aiheuttaa sen; sodan vaarat ovat ennen muuta näitä” (Nikomakhoksen etiikka, 1115a33). Runebergin runoteoksessa Vänrikki Stoolin Tarinat (jatkossa Tarinat) näkyy, miten eri tavoin rohkeus voi esiintyä. Esittelen alla Tarinoiden runoja Sven Tuuva, Sandels, Kaksi Rakuunaa ja Luutnantti Ziden sekä niiden taustalla vallitsevia antiikin käsityksiä rohkeudesta. Tarkastelen Tarinoita vasten niitä antiikin teoksia, joita Runebergin voi melko varmasti olettaa lukeneen, tai jos ei lukenut, niin ainakin hankkinut kirjahyllyynsä.^[1]

Rohkeuteen liittyvät pelon puuttuminen tai sen hallinta, vaaran kaipuu, näyttämisen halu, velvollisuudet. Tarinoissa pääosassa ovat sotilaat, mutta Runeberg tunnustaa myös siviilien ja naisten rohkeuden. Antiikissa rohkeudesta puhuttaessa keskeinen käsite on virtus, mutta Runebergiä tarkastellessa ei kuitenkaan parane jäädä pelkästään siihen. Tulee huomioida myös käsitteet audacia ja animus. Ciceron mukaan^[2]  virtus vaatii tietoista toimintaa, siinä missä animus on sisäsyntyistä, ei-tietoista rohkeutta. Audacia kääntyy myös rohkeudeksi, mutta se voidaan ymmärtää myös negatiiviseksi huimapäisyydeksi, uhkarohkeudeksi tai jopa röyhkeydeksi.

Wreden mukaan romanttisen idealismin, idealistisen etiikan ja estetiikan kasvattina Runebergin ajattelu eroaa nykyajan ”maallistuneen lukijan” ajattelusta.^[3] Vielä 60-luvulla Lauri Viljaselle Tarinoiden maailma edusti pysyvämpää ja yleismaailmallisempaa ajattelua kuin Viljasen aikana lukijoita viihdyttänyt Tuntematon sotilas.^[4] Molemmat ovat oikeassa. Nykylukijakin voi nähdä Tarinoissa yleismaailmallisia ja historiallisesta perspektiivistä ikuisia teemoja: olihan Runeberg ammentanut antiikin teoksista teemoja, joita hänen aikalaisensa, ja osin myös nykylukija, voi hyväksyä, ihailla ja ymmärtää. Tarinat ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde siitä, miten suomessa suhtautuminen sotaan ja siihen liittyvään rohkeuteen kehittyi eikä täysin kadonnut maailmansodan kauhujen myötäkään.

Tarinoista

Vänrikki Stoolin tarinat julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1849 ja 1860. Runot sijoittuvat Suomen sotaan (1808–1809), jonka ruotsalaiset (ja suomalaiset) hävisivät Venäjälle, joka sodan tuloksena liitti Suomen alueet itseensä. Klassisten kielten opettajana toiminut Runeberg ammensi runoihin antiikin ihanteita ja käsityksiä miehisyydestä sekä rohkeudesta.

Antiikki Runebergin innoittajana on tunnettua jo 1800-luvulta saakka^[5], ja se on aina ollut osa Runebergin tulkintaa.^[6] Asiaa on kuitenkin johdonmukaisesti tutkittu vasta Teivas Oksalan^[7]toimesta. Tässä tarkastelen runojen tulkintaa nimenomaan suomalaisessa viitekehyksessä, ja siksi tukeudun Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden useisiin eri suomennoksiin.^[8]

Lainaukset runoista ovat Teivas Oksalan suomentamia, ellei toisin mainita.

Antiikin ihanteet Tarinoissa

Antiikin ihanteet ovat vahvasti esillä Tarinoissa, erityisesti Roomalainen virtus.^[9] Virtus ei ole koherentti käsite, vaan sen merkitys on muuttunut antiikin aikana ja sitä kääntäessä on huomioitava sen käyttäjä. Yleisesti sitä voi pitää sotilaskykyyn ja urhoollisuuteen liittyvänä käsitteenä.^[10] Rohkeudelle on latinassa myös toinen sana, fortiduto. Sanojen semanttiset sisällöt ovat osittain päällekäiset: fortiduto sisältyy virtukseen jasen merkitys on siis kapeampi.^[11]

Sanalla virtus on kahdenlainen merkitys: toisaalta se merkitsee aggressiivisuutta, hyökkäävyyttä, tai vihollisten voittamista kaksintaistelussa; toisaalta taas passiivista kestävyyttä vaaran edessä.^[12] Tarinoissa esiintyy molempia:Sven Tuuva ja Sandels edustavat jälkimmäistä, kuten virtus yleensä ymmärrettiin vanhimmissa säilyneissä antiikin teksteissä.^[13] Sven Tuuvan esikuva, Rooman myyttinen sankari Horatius^[14] onnistuu pysäyttämään vihollisen sillalle nimenomaan kestävyytensä eikä aggressiivisuutensa ansiosta. Samoin Tuuva jäi sillalle estäen vihollisen ylityksen. Tätä ominaisuutta ylistetään useissa antiikin teksteissä: Herodotoksen mukaan lakedaimonilaiset tekevät aina sitä mitä käsketään, ja heitä käsketään aina ”taistelemaan mitään ihmispaljoutta vastaan pakenematta jajäämään paikoilleen joko voittaen tai kuollen”.^[15] Spartalaisten urheus oli antiikissa niin tunnettua, että Galenoskin saattoi huomauttaa siitä ohimennen kertoessaan erään pallopelin terveydellisistä hyödyistä: ”spartalaiset [eivät] olleet mahtavia siksi, että juoksivat kaikkein nopeimmin, vaan siksi, että he uskalsivat pysyä paikallaan”.^[16] Roomalaisista taas Sallustius kirjoittaa: ”kuinka taistelun päätyttyä saatiin nähdä, millaista rohkeutta ja uljautta Catilinan sotajoukko oli osoittanut. Melkein kaikki kaatuneet näet lepäsivät samalla paikalla, jolla he kamppailun kestäessä olivat elävinä seisseet”.^[17] Sokrates sai aikalaisiltaan paljon anteeksi sillä, että hän oli sotasankari, joka Delionin taistelussa (424 eaa.) ateenalaisten joukkojen paosta huolimatta asteli taistelutantereella rauhallisesti näyttäen mieheltä, ”joka pitäisi uljaasti puoliaan, jos joku uskaltaisi käydä hänen kimppuunsa”.^[18] Edellä mainituista Runebergillä itsellään on ollut omassa kirjastossaan ainakin Herodotoksen ja Sallustiuksen teokset, ja onpa hän sepittänyt runon vallan tästä teemasta: runossa Vanha Hurtig^[19]nimihenkilö toteaa:

 ”selvin pääsy pälkähästä tuosta / seista paikallansa vaan / ken sen tempun oikein oivaltaa / juoksun jättää järkiään jo saa”.

Sven Tuuva oli Runebergin ensimmäisiä runoja, joita hän sepitti kokoelmaa vartenkeväällä 1848.^[20] Kaksi vuotta myöhemmin syntyivät mm. Luutnantti Zidén ja Sandels ja Kaksi Rakuunaa. Koska Tarinat näyttäytyvät “moraalitraktaattina, jossa jokainen runo tuo esiin jonkin keskeisen hyveen muunnoksen”^[21], katson, että näitä neljää eri runoa kannattaa tarkastella rinnan, sillä jokaisessa niissä esitetään jokin rohkeuteen liittyvä hyve. Jokaista edellä mainittua yhdistää myös se, että niissä tapahtuu tunnustaminen. Runebergilla tunnustaminen tapahtuu yli luokkarajojen: Sandels tunnustaa yksinkertaisen talonpoikaissoturin, Tuuvan, uljauden. Sandelsin nimikkorunossa joukot tunnustavat johtajansa urheuden, runossa Kaksi Rakuunaa vertaiset tunnustavat toistensa rohkeuden, ja Zidénissä johtaja joukkonsa reippauden ja joukot johtajansa urheuden seuraamalla tätä kuolemaan.

Ei tule myöskään unohtaa siviilirohkeutta: Runossa Maaherra Maaherra Wibelius uhmaa Venäjän pääkenraalia ja laskee kätensä ruotsin lakikirjan päälle kuin Rooman tarujen Mucius Scaevola, joka asettaa kätensä hiilipannuun Roomaa uhanneen etruskikuninkaan, Lars Porsennan edessä, ja saa teollaan kuninkaan luopumaan kaupungin valtauksesta.^[22] Wibeliuksen ei sentään tarvitse uhrata kättään, mutta vaikutus on sama: kenraali tunnustaa maaherran vertaisekseen ja perääntyy vaatimuksissaan. Tarinoissa on myös runoja, joissa tunnustus hylätään rohkeuden puutteen vuoksi. Runossa Torpan tyttö tyttö hylkää sulhasensa, kun hänelle selviää tämän välttäneen taistelua sen sijaan, että olisi siinä uhrannut itsensä yhteisön hyväksi.^[23] Kunniaa tehdään myös vihollisille, venäläiselle kenraalille Jacob Kulneville on oma runonsa. Vihollista on syytä ylistää, sillä sen rohkeuden korostaminen korostaa samalla myös omaa urhoollisuutta.^[24]

Sven Tuuvan Rohkeus

Sven Tuuva on tyyppiruno^[25], jossa hahmotellaan ja ihaillaan niitä piirteitä, jotka sota puristi suomalaisista esiin. Samaan aikaan runo esittelee suomalaisen kansanluonteen peruspiirteitä sellaisina kuin Runeberg ne näki. Runebergille suomalainen mies saattoi olla ymmärrykseltään hidas ja kömpelö, mutta Runeberg arvostaakin enemmän sydämen viisautta ja vilpittömyyttä. Suomalaiset ovat kansa, jonka rohkeus ei rakoile kovan paikan tullen, ja tätä hän kuvasi humoristisesti vailla kritiikkiä.^[26] Sven Tuuva on suomalaisen soturin ihannetyyppi.^[27]

Ruotsalaisille aikalaisarvostelijoille Runebergin tapa käyttää tyyppejä on jopa siinä määrin passé, ettei heidän mukaansa teoksessa muuta olekaan kuin persoonattomia tyyppejä.^[28] Tätä ei Runebergin aikalainen, ihailija ja harras tukija Cygnaeus sulata, vaan kertaa tyyppien ”merkitsevän alkukuvaa, asian alkuperäisimpien, olennaisimpien tunnusmerkkien yhteenvetoa, pysyvää ydintä, jonka ympärille vaihtelevat käsitykset voivat luoda muuttuvan valonkajon”^[29].

Runo jakaantuu kolmeen osaan. Alussa esitellään tarinan hahmo, hänen luonteensa ja motiivinsa. Svenin isä on kersantti, Kustaan sodassa^[30] taistellut. Sisaruksia Svenillä on kahdeksan, ja Sven on heistä nuorin, jolle älyä isä on ”vain viimeiset rippeet antanut”. Lauri Viljasen mukaan tässä on pohjana kansansatu ”kömpelöstä nuorimmasta veljestä, joka vaaran hetkellä osoittautuu neuvokkaammaksi kuin veljensä”^[31]. Ajatus nuorimmasta veljestä fiksuimpana on siinä määrin vakiintunut topos, että se toistuu muun muassa Aleksis Kiven teoksessa Seitsemän veljestä, joskaan siinä nuorin veli ei ole tyhmä, saati kömpelö.

Roomalaiselta historioitsijalta, Liviukselta, löytyy tarina nuorimmasta veljestä, joka teeskenteli tyhmää välttyäkseen tulemasta murhatuksi ja sai siitä lisänimen hölmö (Brutus), mutta lopulta paljastuu Rooman pelastajaksi.^[32] Sven Tuuva, pelastaessaan Sandelsin sotajoukon estämällä saarrostusyrityksen, rinnastuu pelastajana Brutukseen.^[33] Historialliset seikat toki vaikuttavat pelastuksen kohteeseen: Brutus pelasti, tai pikemminkin vapautti kaupunkinsa kuninkaan tyrannialta. Hävittyyn sotaan osallistuva Tuuva ei voinut pelastaa maataan, jota ei vielä varsinaisesti edes ollut, joten hänen pelastamisensa voi kohdistua ainoastaan hänen omaan viitekehykseensä, sotajoukkoonsa.

Sveniä ei järjen vähyys haitannut. Hän kasvoi ja ”sai raajat voimakkaat”, tuli reippaaksi maatyömieheksi. Maanviljelijöiden ihailulla on pitkät perinteet: eräs Roomalainen sankari, Liviuksen kuvaama^[34] Lucius Quinctius Cincinnatus pelastaa Rooman katastrofilta toimiessaan sotapäällikkönä, ja tilanteen rauhoituttua palaa jälleen pellolleen auran varteen.^[35] Maaseudun ja yksinkertaisuuden ihailu oli toistuva teema roomalaisilla kirjailijoilla, esimerkiksi Tacitus ihailee Fennejä huolimatta siitä, että he ovat ”ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä”. Köyhyydestään huolimatta, tai pikemminkin sen vuoksi, ”he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.”^[36]  Tacituksen kuvaus germaaneista ja muista pohjoisen kansoista on kritiikkiä kaupunkien veltostuttavaa vaikutusta vastaan. Sama teema toistuu myös Runebergillä.^[37]

Kaikkia töitä Sven tekee, mutta ”päin honkia sen vaan”^[38].   Svenin tapa hoitaa asiat on runon keskeinen teema. Sotaväessä Sven teki kaiken nurin perin:

”Jalalle pyssy, olalle! – tuon näytti oppivan / hän tanaan laski pistimen ja teki kunnian; vaan ’kunniaa’ kun huudettiin, hän laski pistimen, / ’jalalle vie!’ kun käsky soi, sen olalle vei Sven.”

Kyse ei siis ole siitä, etteikö Sven osaisi, hän vain tekee oikeat asiat väärään aikaan. Ongelma ei siis ole se, etteikö Sven esimerkiksi osaisi tehdä vaikkapa metsätöitä, vaan se että hän saattaa kaataa puita naapurin tontilta, Kummelin Kahilaisen ja Silvennoisen esittämien työmiehien tapaan.

Runossa Svenin motiivi on selkeä: koska hän ei ole sopiva maatöihin, hän kokee, että ainakin ”eestä maan ja kuninkaan voin käydä kuolemaan”. Runon toisessa osassa Sven liittyy sotaväkeen, ja hänet hyväksytään Dunckerin joukkoon, Savon rykmenttiin. Duncker oli Runebergin aikana yksi tunnetuista sodan sankareista rykmentin komentajan Sandelsin kanssa, ja Savon rykmentin vaiheisiin Runeberg oli päässyt tutustumaan mm. rykmentin papin, Carl Johan Holmin muistelmien kautta. Sepittämällä Tuuvan liittyvän Savon rykmenttiin Runeberg liittää hänet yhteen tunnettujen ja suuresti ihailemiensa^[39] sankarien joukkoon ja tulee korostaneeksi, että Tuuva on nimenomaan sisämaasta kotoisin^[40], jossa Runeberg katsoi kaikkein aidoimman ja turmeltumattomimman Suomen kansan asuvan.^[41]

Sotahommatkaan eivät Sveniltä suju, vaan hänestä tulee joukoissa yleinen naurunaihe. Tästä hän ei välitä vaan on ”kuin itse totisuus” toivoen ”aikaa parempaa”, siis sodan syttymistä. Nykylukijan silmiin ajatus siitä, että parempi aika koittaisi sodan syttyessä on vieras. Tälle ajatukselle on kuitenkin pitkät perinteet antiikista Runebergiin saakka: Pitkän rauhan ajan on aina katsottu veltostuttavan^[42], ja sota kuorii miehestä todelliset piirteet esille.^[43] Sven saa ”kiväärin sekä rensselin”, ja sotiminen ilmeisesti sujui: ”ei pelkuriks moitittu, hupsuks toisinaan”.

Runon kolmannessa osassa Sandels on joukkoineen perääntymässä, ja Sven on osa ryhmää, joka on edellä joen rannalla kunnostamassa tietä. Kesken lepotauon Sandelsin adjutantti pölähtää paikalle:

”Nyt herran tähden sillalle, aseisiin!” Huusi hän, / ”Vihollisjoukon tiedetään ylitse pyrkivän!”.

Joukon johtajaa adjutantti käskee siltaa purkamaan tai tarvittaessa puolustamaan sitä ”viimeiseen mieheen”. ”Jos ryssä pääsee selustaan, niin meidät hukka vei”. Turhaan, vihollinen on ehtinyt jo vastarannalle.

Vastarannalle ilmestyneet viholliset kuvataan luonnonvoimana, joka ”laajenee” ja ”taajenee” ja ensimmäisellä yhteyslaukauksella kaataa kahdeksan ”parista kymmenestä”.^[44]Toinen yhteislaukaus, ja

 ”jäljellä vain viisi miestä jää / Kivääri käteen, takasin! – jo kaikki uskoi sen”.

Paitsi Sven, joka tapansa mukaan ymmärtää käskyt väärin, ja laskee pistimen:

”Käännös kerran taas käy hältä väärin, näin / peräytymään kun käsketään hän ryntää siltaa päin”.

Sillalla Sven seisoo tyynenä ja harteikkaana, ”on kuin ennenkin” ja huitoo sillalle peräkanaa rynnivät viholliset sillalta.

Edellinen säepari on aiheuttanut erimielisyyttä Runeberg-tutkijoille. Wrede^[45] korostaa Runebergin anti-intellektuaalista asennetta ja vakaumusta vaiston oikeellisuuteen, mutta samaan aikaan tulkitsee Tuuvan kääntyneen sillalle tietoisesti, velvollisuus mielessään. Hirn^[46] puolestaan pitää Tuuvan toimintaa itsetiedottomana ja vailla minkäänlaista kiihoketta. Nousiainen^[47] taas ohittaa edellisen säkeistön, ja katsoo Tuuvan käsittäneen tilanteen paremmin kuin pakoon lähteneet toverinsa. Hirnin tulkinta on parhaiten linjassa muun runon kanssa korostaessaan Tuuvan hölmöyttä, toisten tulkinta näyttäisi vaativan runon säkeistä poikkeavaa luentaa. Runeberg halusi korostaa sitä urheutta, mikä pohjimmillaan on jokaisessa suomalaisessa sotilaassa, kun itsesuojeluvaisto tai mikä tahansa halu on karsittu pois – ja näinhän hän tekee Svenin hahmoa rakentaessaan. Jos Sven olisi tilanteessa nähnyt tilaisuutensa uhrata itsensä maansa puolesta, sitä Runeberg ei mainitse. Nousiainen ja Wrede olettaessaan näin lukevat runoon jotakin, mitä siinä ei ole. Ciceron mukaan virtus vaatii tietoista toimintaa.^[48] Vaistonvaraisesti toimiva Tuuva ei siis ole urhoollinen siinä mielessä, miten Cicero virtuksen ymmärtää. Tuuva voikin ohjata virtusta epäluotettavampi, vaikka kuitenkin kiitettävä, sisäsyntyinen animus.

Tuuvan rohkeuden laatua tarkastellessa kiinnitän huomiota siihen, mitä runossa ei sanota. Jos rohkeus on jonkinlaista pelon tai itsesuojeluvaiston ylittämistä, Tuuvan toiminta ei ole rohkeaa, vaan kyseessä näyttää olevan ennemminkin pelon puute. Tuuva toimi niin kuin toimi, koska hän uskoi sen olevan oikea tapa toimia.

Tilanteen pelastaa Sandels saapuen joukkoineen paikalle. Runeberg korostaa runon olevan tyypillinen tyyppiruno laittaessaan Sandelsin huudahtamaan: ”noin suomalainen taistelee”, ja hänen tulonsa tyrehdyttää vihollisen hyökkäyksen, joka ”jo kääntyi pois ja taaksepäin vetäytyi verkalleen”. Tuuvaa tämä ei kuitenkaan pelasta, ”hän on sotansa sotinut”, saanut osuman suoraan sydämeen. Lopuksi Sandels seisahtuu Svenin ruumiin äärelle:

”’Se luoti tiesi paikkansa, on pakko myöntää se’ / kenraali virkki, ’tiesihän se enemmän kuin me: / ei otsaan osunut se, ei pään heikon köyhyyteen, / parempaan sattui, rohkeaan ja jaloon sydämeen’”.

Svenin kuolema on antikliimaksi, se ei ole edes traaginen.^[49] Kuoleman hetkeä ei kuvata, ei kerrota missä vaiheessa Tuuva osuman sai tai kuka häntä ampui. Vihollinen jää persoonattomaksi, luonnonvoiman kaltaiseksi, sen vetäydyttyä: ”taas tyyntä on”. Kukaan ei varsinaisesti voita Tuuvaa, vaikka hän kaatuukin taistelussa. Tämä vertautuu Plutarkhoksen^[50]  kuvaukseen spartalaisesta, joka oli kuolettavasti haavoittunut taistelussa nuolen osumasta, harmittelemassa ei kuolemaansa, vaan sitä että se sattuu ”naisellisen jousiampujan” toimesta, sekä sitä, ettei hän ehtinyt saavuttaa mitään. Tuuva sen sijaan saavuttaa sen mitä tavoittelikin, kuoleman ”eestä maan ja kuninkaan”, vaikka ilmeisesti ilman omaa tarkoitustaan^[51] – sillallehan Tuuva juoksi, kun kääntyi tapansa mukaan väärään suuntaan.

Kuolema on Runebergin filosofiassa ”vapauden korkein aste”.^[52] Kuoleminen isänmaansa hyväksi on keskeistä Runebergin näkemyksessä: isänmaa on Jumalan rakkauden ilmestys.^[53] Svenin kuolemassa on vapaaehtoisuuden lisäksi myös viattomuutta ja se on puhdas – asiat mitä Tepora ja Jalonen^[54] kuvaavat Runebergin ajan nationalismin marttyyrimyytin vaatineen:

”Asettuneen hän näytti vain lepäämään leikistään, / vakaampi ei, vaan kalvaampi hän on entisestään.”

Runebergin Sven Tuuvassa on, jos ei suoria vaikutteita, niin ainakin samoja teemoja kuin antiikin tarinoissa. Runebergin runojen tarkoitus on sama kuin Polybiuksen ja Liviuksen historiateoksilla: tarjota esikuvallisia hahmoja aikalaisilleen.^[55] Toisin kuin esimerkiksi Oksala ehdottaa, varsinainen innoittaja ei näytä olevan vain Livius, jolta Runeberg näyttää lainanneen ainoastaan sankarinsa asennon (Horatius astelee sillalla “järkähtämättä” ja ”tanakasti” / Sven taas seisoo “harteikkaasti ja vakaasti”^[56]) ja teeman, sillan puolustamisen.

Runebergin kuvauksella on enemmän yhteistä Dionysios Halikarnassoslaisen kanssa. Dionysios kytkee Tuuvan esikuvana pidetyn Horatius Coclesin osaksi muuta Rooman historiaa: Horatius on konsuli Marcus Horatiuksen^[57] veljenpoika ja hänen esi-isänsä on Marcus Horatius, yksi kolmosista, jotka voittivat taistelussa Albanin kolmoset.^[58] Samoin Runeberg kytkee Svenin isänsä, vanhan Kustavin sotiin osallistuneen kersantin, kautta aikaisempiin sotiin ja näin ”korostaa näkemystään sukupolvien ketjusta: Suomen sodan miehet taistelevat niin kuin isät ja esi-isät ennen heitä”.^[59] Erona tietysti se, että Dionysios korostaa Horatiuksen ylhäistä ja arvokasta syntyperää, Runeberg ottaa ihailunsa kohteeksi yksinkertaiset maalaiset, mikä on molemmille odotettavaa ja tyypillistä.^[60] Siinä missä Dionysioksen Horatiusta suojaa kaatuneet viholliset, myös Sven saa suojaa luodeilta lähimmästä vihollisestaan, eikä ”käsin moista jättiä kukistaa voitukaan”. Tämäkin vertautuu Dionysioksen Horatiukseen, jota ei edes uskallettu haastaa käsikähmään. Molemmat pysyvät siinä mihin ovat jääneet, huolimatta toverien kehotuksista ja käskyistä. Eroa on siinä, että siinä missä Horatius syöksyy lopulta kaikissa versioissa Tiberiin, Sven saa vuodattaa verensä nurmelle. Kenties maankamara oli symbolisesti tärkeämpi Runebergille, ja tokkopa nimettömäksi jäänyt virta olisikaan Tiberin veroinen Svenin kaltaiselle heerokselle.

Sandels

Runo Sandels on rakenteeltaan samankaltainen Sven Tuuvan kanssa. Niiden rakenne ja tyyli on samanlainen, alku poikkeaa vahvasti keskiosasta, ja “vihdoin viimeisissä säkeistöissään [runo] päätyy loistavaan apoteoosiin”.^[61] Runo sijoittuu Koljonvirran taisteluun (27.10.1808), ja sen alussa tapaamme Sandelsin lounastamassa pastorin kanssa, kun hänelle tuodaan tieto venäläisten hyökkäyksestä. Tähän Sandels vastaa “hän [siltaa puolustava eversti] tunnin, puolisen kestää saa”.^[62] Seuraavana paikalle saapuva adjutantti syyttää Sandelsia pelkuriksi, johon Sandels reagoi naurahtaen, käskee satuloida hevosensa ja lähtee taistelukentälle ja tarkastelee tilannetta vallilta altistaen itsensä vihollisen tulitukselle^[63] kuin Napoleon^[64] konsanaan. Sandelsin rohkeus on, toisin kuin Tuuvan, harkittua, joskin kenties loukatusta ylpeydestä nousevaa. Ylpeys tai ei, Sandelsin aikana upseerien odotettiin seisovan näkyvillä, esimerkkinä miehille. Suojautuminen oli sallittua vain sotamiehille.

Yksi Koljonvirran taistelun myyteistä on se, että venäläiset aloittivat hyökkäyksensä kello kaksitoista, vaikka tulitauon olisi pitänyt kestää yhteen saakka.^[65] Tätä Runeberg on käyttänyt runossaan hyväkseen asettamalla Sandelsin tilanteeseen, jossa hän kieltäytyy käskemästä hyökkäystä venäläisiä päin, koska hän on (runossa) siinä uskossa, että tulitauon tulisi päättyä vasta yhdeltä. Sandels asettaa alttiiksi itsensä lisäksi sotajoukkonsa ja kenties koko sodan kulun “pitääkseen yllä jotakin sellaista, mikä on korkeampaa kuin hänen yksityinen kunniansa: sopimuksen loukkaamattomuutta, välipuheen pyhyyttä, sanalla sanoen absoluuttista oikeutta, joka on kaiken inhimillisen yhteiselämän ehto ja peruste”.^[66]

Runossa Runeberg korostaa sopimuksista kiinnipitämisen tärkeyttä. Sandels on tehnyt sopimuksen, jonka mukaan tulitauko lakkaa vasta yhdeltä, joten hän ei aloita omia toimiaan ennen kuin sovittu aika on kulunut loppuun. Sotaa ei sovi voittaa kepulikonstein, mikä saattaa olla vastauksena Lauri Viljasen^[67] ihmettelyyn siitä, miksei Tarinoissa kuvata lainkaan Olli Tiaisen^[68] kaltaisia sissisotureita.

Sandelsilla oli sotasuunnitelma valmiina: tarkoitus oli päästää venäläiset kapean sillan yli ja sen jälkeen ajaa heidät pistinhyökkäyksellä takaisin virtaan.^[69] Venäläisten runossa esitetty odotettua aikaisempi hyökkäys ei muuta kuin vastahyökkäyksen ajankohtaa aikaisemmaksi^[70], ei Sandelsin sitä varten tarvitsisi asettaa itseään vaaralle alttiiksi, eikä historiallinen Sandels näin tehnytkään.^[71]

Runeberg ei ole kirjoittamassa opasta tuleville upseereille, vaan tarinoita opiksi oikeista tavoista ja ihanteista. Siksipä syytös pelkuruudesta saa Sandelsin keskelle toimintaa miestensä nähtäville kuin Caesar konsanaan, joka niin kutsutussa Nerviläistaistelussa tempaisi sotamieheltä itselleen kilven ja syöksyi etulinjaan kannustamaan joukkojaan.^[72]

“Fahlander urho ei viipyillyt, luo päällikön ratsasti hän: ”Kenraali, on vaarassa henkenne nyt, alas, teihin tähdätähän!” ”Alas, kenraali, turmio karttakaa!” väki myrskyten huudahtaa. Sandels ei liikkunut paikaltaan, hän lausui vain: ”Mikä lie tuon joukon, onko se peloissaan? Jos se horjuu, surma sen vie. Saa koittaa. Valmiit taistelohon! Heti ryssät täällä jo on.”

Runebergille oli tyypillistä hakea Tarinoihinsa lisää ”draamallista eloa” antiikin tarinoista.^[73] Sandelsin joukot antavat runon lopussa tunnustuksen johtajansa urheudelle: ”hurraa urhealle kenraalillemme!” kajahtaa joukkojen huuto.^[74]

Luutnantti Zidén

Luutnantti Zidén sijoittuu samaan Koljonvirran taisteluun kuin edellä kuvattu Sandels. Tarinan sankari luutnantti Zidén on historiallinen hahmo, josta ei tiedetä muuta varmaa kuin se, että hänet on merkitty armeijan rulliin Halikon komppanian vääpelinä. Rullista selviää hänen myös todella kaatuneen Koljonvirran taistelussa.^[75] Tunnettu sankari hän ei kuitenkaan ilmeisesti ollut ennen kuin Runeberg hänestä teki sellaisen.^[76] Ei tiedetä, mistä Runeberg on saanut päähänsä tehdä Zidénistä sankarin, häntä eivät hänen käyttämänsä historiateokset mainitse.^[77]

Runo on syntynyt samaan aikaan Sandelsin kanssa 1848 ja on kuulunut pitkään Tarinoiden suosituimpiin runoihin.^[78] Hahmona Zidén on yksipuolinen: upseeri, joka ei välitä äkseerauksesta, vaan johtaa edestä, juosten innolla taistelun tiimellykseen luottaen miestensä seuraavan esimerkkiään. Mikään Sandelsin veroinen sotajuonija Zidén ei ole, hänen ”rohkeus on juosta kuulia päin”^[79]. Zidénin ainoa motivaatio on olla vihollisen kimpussa ensimmäisenä, ja se koituukin hänen ja hänen johtamiensa miesten kohtaloksi: ”oli kärkenä joukko Vaasan, / ja sen tuli korjasi pois”, eikä ”kukaan jäänyt jälkeen, / sai sankarikuoleman tään”. Näin tokaisee vanha korpraali Zidénille, kun tämä kuolemaa tehdessään ihmettelee, mihin hänen miehensä ovat jääneet. Miehet tunnustavat Zidénin rohkeuden seuraamalla häntä kuolemaan, ja Zidén vuoroin tunnustaa miesten urheuden: ”Hurraa, sepä vikkelä veto! Kuin herrat me kuolemme nyt!”.

Vaikka kuvaus on historiallisesti tarkka siinä, että Koljonvirran taistelu todella ratkesi rohkeaan pistinhyökkäykseen, Runeberg liioittelee, sillä kaikki vaasalaiset eivät olleet kaatuneiden joukossa.^[80] Vaikka historioitsijat ovat kritisoineet Runebergin runoutta siitä, että hän liioitellun usein puhuu pistinhyökkäyksistä^[81], kuvauksessa on sikäli perää, että pistinhyökkäysten edessä toinen osapuoli yleensä väistyi.^[82] Runebergin tapa pitää pistinhyökkäyksiä ratkaisevana on myös linjassa sodan kokeneiden kokemusten kanssa: aikalaiskuvauksissa kerrotaan, miten venäläiset eivät tavallisesti hätkähdä tulituksessa, mutta vetäytyvät mikäli heidän päälleen ”syöksyy suin päin”^[83]. Sodasta muistelmansa kirjoittanut Holm toteaa, että kaikki voitot tapahtuivat ”aina pistimillä”.^[84] Pistinhyökkäykset eivät eroakaan paljon Runebergin ihailemista antiikin taisteluista.

Zidénin päätöntä rynnistämistä voi pitää samanlaisena urheutena kuin Tuuvan itsepäisyyttä, ja se toimii Sven Tuuvalle vastinparina. Toisessa kuvataan sotilaalle tärkeää kykyä pitää paikkansa, toisessa rohkeutta rynnätä vihollista päin. Zidénin rohkeus on rohkeutta kuten se nykyään ymmärretään, rohkeutta käydä nopeasti päin vihollista. Rohkeutta voi olla myös hitaus ja rauhallisuus, mitä Tuuva ja Sandels osoittavat.^[85] Sen kummempia motiiveja ei runossa Zidénille anneta ja hänen rohkeutensa vaikuttaa jopa päättömältä. Zidenin rohkeus ei kuitenkaan ole kiitettävää siksi, että sillä saavutetaan jotain, vaan sen itsensä vuoksi. Sitä ei voi pitää julkeana audaciana, mutta kenties se on uhkarohkeutta sanan positiivisessa merkityksessä. Tai kenties kyse on enemmän Tuuvan kaltaisesta, sisäsyntyisestä animasta, jota Runeberg arvosti enemmän sen teeskentelemättömyyden vuoksi.^[86]

Kaksi Rakuunaa

Runo Kaksi Rakuunaa on sepitetty vuonna 1847.^[87] Runossa toverukset lapsuudesta asti, Stool ja Luoti, ovat rakuunoita, jotka kisailevat keskenään urheudesta. Stool haavoittuu ja joutuu sairaalaan, ja sillä aikaa Luoti ansaitsee mitalin. Palattuaan Stool haluaa osoittaa olevansa toverinsa veroinen, ja partioretkellä Luotin kanssa Stool käy yksin päin viittä kasakkaa, eikä Luoti voi muuta kuin seurata toveriaan taisteluun. Taistelun tiimellyksessä Luoti ja Stool pelastavat vuoroin toisensa ja ajavat kasakat pakoon, ja siinä tohinassa Luoti haavoittuu käteen. Lopussa tapahtuu tunnustus, kun Luoti vaatii kunniamerkkiä Stoolille.

Runeberg ei tässä ota vaarin Cornelius Nepoksen teoksesta löytyvää sanontaa ”varovaisen sotilaan äiti ei juuri joudu itkemään”^[88], vaan tekee Stoolista hurjapään, joka syöksyy päin ylivoimaista vihollista, vain ylittääkseen toverinsa urotyöt. Kuten monille muillekin, myös Stoolille ja Luodille on yritetty etsiä historiallisia esikuvia. Runebergin käyttämällä lähteellä, Montgomeryllä, esiintyykin Kuopion komppanian sotilaat Djerf ja Stolt, ja myös muita esikuvia on esitetty.^[89] Antiikin lähteistä todennäköisenä on pidetty Caesarin Gallian sodan kuvausta upseereista Titus Pullo ja Lucius Vorenus.^[90] Kuten Luoti ja Stool, myös Pullo ja Vorenus kiihottavat kilpailussa toisiaan urotöihin, ja huolimatta keskinäisestä vihastaan myös tarvittaessa saapuvat toisen avuksi. Vaikka kenties Pullo ja Vorenus keskinäisen kunnioituksensa lisäksi vilpittömästi vihasivat toisiaan, Runebergin sankarit ovat tovereita, jotka lopussa tunnustavat toistensa urheuden.

Caesarin kuvauksessa Pullo ja Vorenus syöksyvät urotöihin puolustaessaan piiritettyä leiriä, ja Stool ja Pistol taas ollessaan keskenään partioimassa. Nämä ovatkin tilanteita, missä antiikin Rooman sotajoukoissa oli mahdollista ansaita mitalia ja muuta kunniaa, sillä perinteisissä rivitaisteluissa ei vastaavista teoista Polybiuksen mukaan^[91] palkittu, ja vaikeahan se oli vielä 1800-luvunkin massataistelussa yksittäisiä urotekoja todistaa. Antiikin sotilasihanteista runossa on selkeimmin esillä rohkeuden lisäksi kateuden nostattama yltiöpäisyys, audacia. Kateellisuutta onkin pidetty runon kantavana teemana, Cygnaeuksen mukaan Runeberg on tästä ”kateuden katalalle alholle” rakentuvasta teemasta sepittänyt huikean runon.^[92]

Lopuksi

Antiikin urheuden ihanne ja sen muunnelmat ovat vahvasti esillä Tarinoissa. Kantava teema on myös tunnustus, mikä Runebergillä menee sodassa myös luokkarajojen yli. Tämän taustalla lienee Runebergin uskonnollinen asennoituminen, hän ei tee eroa ylhäisten ja alhaisten välillä, vaan sotajoukossa vallitsee ”uljuuden demokratia”.^[93]

Sven Tuuva on runona kepeä, hauska, jopa farssimainen kuvaus hieman höhlästä sotilaasta, joka lopussa paljastuu joukon urheimmaksi, vaikkakin vahingossa. Kenties Runeberg haluaa esittää, miten suomalainen sotilas on pohjimmiltaan rohkea. ”Pohjimmiltaan” hyvin konkreettisessa mielessä, Runeberg kun esittää Tuuvan sotilaana, jolla ei juurikaan ole järkeä tai intohimoja. Kenties karkuun lähteneillä Tuuvan tovereilla olivat liian maalliset asiat mielessään.

Suhteessa samaan aikaan syntyneeseen runoon Viapori, jossa käsitellään Viaporin linnan antautumista maanpetoksena, Sven Tuuva muuttuu suomalaisen sotilaan ylistykseksi^[94] – sotilaan, joka kärsii, taistelee ja kuolee siinä missä ylempi johto pettää joukkonsa ja häpeällisesti antautuu.^[95]

Tarinoissa on toistuvia teemoja, joista yksi on rohkeuden korostaminen. Runebergillä on myös silmää rohkeuden erilaisille ilmentymille, ja eri runot käsittelevätkin urhoollisuuden erilaisia ilmenemisiä: rohkeutta pysyä paikallaan (Sven Tuuva), käydä vihollista päin (Luutnantti Zidén), päällikön rohkeutta jakaa joukkojensa kohtaamat vaarat (Sandels) sekä myös ongelmallisempia rohkeuden ilmentymiä, kuten runon Kaksi rakuunaa kateudesta nouseva kunnianhimo.

Tarinoissa on myös teemoja, jotka ovat nykylukijan kannalta outoja, kuten toistuva uhrikuoleman ihannointi, kuoleminen vain kuolemisen vuoksi. Ajattelutavan muutos näyttää palautuvan maailmansotiin, esimerkiksi Tito Collianderin (1944) kuvaus vuoden 1808–09 sodasta on huomattavasti negatiivisempi ja realistisempi kuin Suomen sodan itse kokeneen Holmin muistelmat, Runebergin Tarinoista puhumattakaan. Tätä vasten Viljasen Tarinoiden ylistys tuntuu oudolta: toisen maailmansodan lopun Saksassa taistelun jatkamista yritettiin oikeuttaa ajatuksilla, jotka eivät juuri eroa niistä, mitä Runebergin Tarinoissa tuodaan esille^[96]; asia minkä sodan kokeneena Viljasen kuvittelisi tietäneen.

Ajat ja ajattelu muuttuivat, minkä voi lukea Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta: ensimmäisenä kuolee Kapteeni Mielonen, joka marssii suon yli huutaen ”hakkaa päälle”^[97] kuin vanhan ajan hakkapeliitta konsanaan, jolle ei uudessa maailmassa ja sodassa ole enää sijaa. Antiikin tutkimus ja antiikin tarinoiden lukeminen Runebergin rinnalle auttaa kuitenkin ymmärtämään, mikä Runebergiä innoitti.

Lähteet

Aristoteles, Nikomakhoksen Etiikka. Gaudeamus 2012, Suomennos Knuutila Simo.

Cicero, Marcus, Keskusteluja Tusculumissa. Jyväskylä: Faros-kustannus oy 2009. Suomennos  Rissanen Veli-Matti.

Dionysios Halikarnassoslainen, The Roman antiquities of Dionysius of Halicarnassus: in seven volumes. 3, [Books V-VI, 48]. Cambridge (Mass.): Harvard University Press, 1971.

Galenos, Lääkärin kirjoituksia sielusta. Basam Books, 2019. Suomennos Ahonen, Marke.

Hegel, Georg W. F, Oikeusfilosofian pääpiirteet, eli, Luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. Oulu: Pohjoinen, 1994.

Holm, Carl. J. & Ingervo Arto & Ingervo Kirsti, Muistiinpanoja Suomen sodasta 1808-1809. Espoo: WSOY, 1977.

Livius, Titus, Rooman synty = Ab urbe condita I-II. WSOY, 1994. Suomennos  Itkonen-Kaila, Marja.

Herodotos, Historiateos 1-2. Porvoo: WSOY, 1997. Suomennos Edvard Rein.

Kunnas, Mauri & Kunnas, Tarja, Koiramäen Martta ja Runeberg. Keuruu: Otava, 2005.

Platon, ”Pidot”. Teoksessa Thesleff, Holger & Anhava, Tuomas & Hintikka, Jaakko & Itkonen-Kaila, Marja (toim.) Platon Teokset 3. Helsinki: Otava, 1999.

Plutarkhos, Moralia, volume III. Cambridge (Mass.): Harvard University Press, 1931.

Polybius, The rise of the Roman Empire. Penguin, 1979.

Runeberg, Johan, L & Cajander, Paavo, Vänrikki Stoolin Tarinat. Helsinki: Otava, 1929.

Runeberg, Johan, L & Manninen, Otto, Vänrikki Stoolin Tarinat. Juva: WSOY, 1987.

Runeberg, Johan, L & Lindholm, J. Vänrikki Stålin tarinat. Helsinki: WSOY, 2007.

Runeberg, Johan L & Oksala, Teivas, Fänrik Ståls sägner = Vänrikki Stoolin tarinat. Espoo: Artipictura, 2008,

Sallustius, Catilinan salaliitto. Porvoo: WSOY, 1963. Suomennos itkonen, Marja.

Seneca, Annaeus L., Kirjeet Luciliukselle. Tallinna: Basam Books, 2011. Suomennos Oikarinen, Antti T.

Tacitus, Cornelius, Germania. Tallinna: Gaudeamus, 2018. Suoemnnos Pekkanen, T.

Tacitus, Cornelius, Agricola. Helsinki: WSOY, 2004. Suomennos Hidén, Karl J.

Tutkimuskirjallisuus

Alhoniemi, Pirkko, Isänmaan korkeat veisut. Helsinki: SKS, 1969.

Beard, Mary, SPQR. London: Liveright, 2015.

Colliander, Tito. Heinäkuun viides päivä: J. Z. Duncker ja Savon prikaati. Porvoo: WSOY, 1944.

Cygnaeus, Fredrik, Fänrik Ståls sägner. Helsinki: Finska Litteratur-sällskapets, 1861.

Cygnaeus, Fredrik, ”Protesti ruotsalaista arviota vastaan koskien Vänrikki Stålin Tarinoita”. Teoksessa     Berger, Martti (toim.). Fredrik Cygnaeus – Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837-1874. Firenze: Artemisia, 2007a.

Cygnaeus, Fredrik, ”Vänrikki Stålin tarinat – tarkasteluja”. Teoksessa Berger, Martti (toim.). Fredrik Cygnaeus – Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837-1874. Firenze: Artemisia, 2007b.

Dietrichson, Lorentz, Juhan Ludvig Runeberg. Ett Skaldeportätt”. Teoksessa J.L. Runeberg och Fänrik Ståls sägner. Stockholm: Albert Bonnier, 1864.

Grotenfelt, Ossian, ”Förteckning öfver Runebergs privata bibliotek”. Svenska Litteratursällskapets i Finland ”Förhandlingar och uppsatser”. No. 18, 1904. Haettu 13.07.2020 https://archive.org/details/frhandlingaroch00unkngoog/page/n294/mode/2up

Hartman, T., ”Jacob Henrik Zidén”. Teoksessa Aho, J. (toim.). Vänrikki Stoolin miehet. Porvoo: WSOY, 1902.

Hirn, Yrjö, Runebergin runoilijaolemus. Helsinki: Otava, 1942.

Hårdstedt, Martin & Hyrkäs, Seppo, Suomen sota 1808-1809. Helsinki: WSOY, 2007.

Häkkinen, Kaisa, Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: Sanoma Pro, 2013.

Jokinen, Arto &, Soikkeli, Markku & Kivimäki, Ville, Isänmaan miehet: maskuliinisuus, kansakunta ja väkivalta suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Tampere: Vastapaino, 2019.

Karkama, Pertti, Vapauden muunnelmat: J. L. Runebergin maailmankatsomus hänen epiikkansa pohjalta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1982.

Kershaw, Ian, The end: Hitler’s Germany, 1944-45. London: Allen Lane, 2011.

Klinge, Matii, Poliittinen Runeberg. Helsinki: WSOY, 2004.

Lappalainen, Jussi T. & Enden, Rauno & Ericson Wolke L. & Hotakainen, Markus & Lanz, Mikko & Pylkkänen, Ali & Viertiö, Sakari, Suomen sodan historia 1808-1809. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.

Linna, Väinö, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”. Teoksessa Varpio, Yrjö (toim.), Väinö Linna: toisen tasavallan kirjailija. Helsinki: WSOY, 1980.

McDonnell, Myles, Roman manliness: Virtus and the Roman Republic. New York: Cambridge University Press, 2006.

Mikkonen, Pirjo, ”Mitä ruotusotamiesrullat kertovat nimistöntutkijalle: Suomen ruotusotamiesten lisänimistä”. Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja 42 (1986), s. 71-92. Haettu 29.6.2020 https://www.genealogia.fi/nimet/nimi32s.htm

Nelsson, Bertil & Eskelinen, Heikki, Suomen sodan sankari: Duncker ja Savon prikaati. Helsinki: Ajatus, 2008.

Nousiainen, Oskar, Vänrikki Stoolin maailma: runojen elämää ja taustaa. Helsinki: Otava, 1961.

Oksala, Teivas, J. L. Runebergin Kreikka ja Rooma: tutkielmia runoilijan suhteesta antiikkiin ja klassiseen perintöön. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004.

Rajala, Panu, Kansallisrunoilija. Helsinki: Minerva, 2020.

Tepora, Tuomas. & Jalonen, Jussi, ”Suomalainen marttyyrikuolema”. teoksessa Jussi Jalonen, Ilona Pajari, Riikka Miettinen, Kirsi Kanerva (toim.)Suomalaisen kuoleman historia, Tallinna: Gaudeamus, 2019.

Sarsila, Juhani, Some aspects of the concept of virtus in Roman literature until Livy. University of Jyväskylä, 1982.

Sarsila, Juhani, Being a Man – The Roman virtus as a Contribution to Mora Philosophy. Frankfurt am Main: Peter Lang GmbH, 2006.

Viljanen, Lauri, Vänrikki Stoolin tarinain historiallisuus. Valvoja 2/1960

Villstrand, Nils E., Valtakunnanosa. Helsinki: SLS, 2012.

Wrede, Johan, Se kansa meidän kansa on: Runeberg, vänrikki ja kansakunta. Jyväskylä: Gummerus, 1988.

Wirilander, Kaarlo, Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810. Suomen historiallinen seura käsikirjoja III, 1953. Haettu 29.06.2020 https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/167552/KK003_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kaunokirjallisuus

Linna, Väinö, Sotaromaani. Helsinki: WSOY, 2000.