Perustulo, korona ja toivo paremmasta huomisesta

Matti Eskelinen | Väitöskirjatutkija, Turun yliopisto

Kirjoitus julkaistaan osana teemasarjaa TOIVO.

Johdanto

Toivo on korostuneesti jotakin, joka kohdistuu tulevaan ja peilaa nykyistä tilannetta vasten implikoiden nykyisen tilan olevan ainakin jossain määrin ei-toivottu tila. Alkuvuodesta 2020 lähtien maailmalla pandemiaksi asti levinnyt COVID-19-virus (tästä eteenpäin: koronavirus) on poikkeuksellisella tavalla tällainen tila, joka on tuonut toivon yleiseen keskusteluun ennennäkemättömällä voimalla. Koronakeskusteluissa toivo viittaa erityisesti toiveeseen pandemian lopusta ja paluusta aikaan ennen sitä, mutta myös siihen ajatukseen, että pandemiasta ja siihen johtaneista syistä voidaan oppia ja rakentaa parempia yhteiskuntia niin tuotannon, päätöksenteon ja elämäntapojen suhteen[1]. Yhteiskuntafilosofisesti toivo on läsnä erityisesti utopioiden eli ihanneyhteiskuntien muodossa[2]. Yhteiskuntapolitiikan- ja filosofian alalla koronakriisi on antanut jälleen nostetta erään suosituimman nykyaikaisen utopian, perustulon käyttöönotolle[3], kun monet ovat menettäneet taloudellisen kriisin myötä työpaikkansa ja päätyneet valtioiden työllisyystukien piiriin. Tämä sekä jo pitempään ennustettu vääjäämätön työn suuri murros, suorastaan toinen teollinen vallankumous, automatisaation myötä on nostanut perustulon toivon symboliksi uudesta työkulttuurista- ja tavasta, joka on joustavampi ja kestävämpi suurien mullistuksien kuten pandemioiden ja automatisaation edessä. Toisaalta perustuloa on perusteltu työläisille enemmän vapautta ja vähemmän stressiä aiheuttavana työllisyyspoliittisena toimenpiteenä. Seuraavassa käsittelen perustuloa yhteiskuntafilosofisesta näkökulmasta koronapandemian ja sen vastavoimana käyvän toivon paremmasta maailmasta ristipaineessa. Tällöin perustulon utooppisuus ilmenee konkreettisena mahdollisuutena paremmasta asiantilasta tässä ja nyt, mikä itsessään ilmentää, vaikkakin epätäydellisesti, tulevaisuuden horisonttia, johon aina pyritään, vaikkei sinne koskaan päästäisikään[4].

Nick Srnicekin & Alex Williamsin Inventing the Future: Postcapitalism and a World Without Work[5] on toiminut viime vuosina vasemmiston viittauskohteena mitä tulee perustuloon[6] ja teknologistien tarjoamaan kritiikkiin vasemmiston toivottomuudesta ja pessimismistä uusliberalismin edessä. Tässä artikkelissa käsittelen Srnicekin & Williamsin teoksen ja erityisesti kahden siihen kriittisesti suhtautuvan teoksen, Kate Soperin Post-Growth Living: For an Alternative Hedonism[7] sekä Aaron Benanavin Automation and the Future of Work[8], kautta vasemmiston tilaa ja erityisesti suurta toivoa, jota on esitetty perustulon myötä.[9] Koronakriisin myötä perustulo on saanut laajemminkin tilaa valtavirtakeskusteluissa ja osittaisia perustulon malleja on otettu käyttöön joissakin maissa vastaamaan koronan aiheuttamaan työttömyyden kasvuun helpottamaan työttömyyskorvauksen ja muun vastaavan rahallisen perusturvan saamista yhä laajemmalla määrälle ihmisiä. Srnicekin & Williamsin ajatusten ja heidän kriitikoidensa käsittelyn jälkeen laajennan keskustelun perustulosta koskemaan erityisesti sitä, mitä se merkitsisi, tai on jo jossain, tapauksissa merkinnyt sekä yhteiskunnalle ja yksilölle.

Se mitä perustulolla tässä artikkelissa ja myös yleensä tarkoitetaan, on säännöllisin väliajoin, esimerkiksi kuukausittain, kaikille kansalaisille maksettava vastikkeeton rahasumma. Vastikkeettomuus tarkoittaa, että perustulon saamisen ehtona ei ole työsuoritusta tai muuta vastaavaa velvoitetta. Tähän vasemmistolaiset perustulon kannattajat lisäävät vielä, että perustulolla tulee toimeen eli se on riittävän suuri. Tällainen on myös Srnicekin & Williamisn käyttämä määritelmä perustulosta[10]. Kaksi huomautusta on tarpeen tehdä tästä määritelmästä liittyen perustulon määrään ja siihen kuka on oikeutettu perustuloon. Tarkkaa määrää on hankala antaa, koska se riippuu valuutasta ja maantieteellisestä sijainnista. Kenellä on oikeus perustuloon, riippuu myös osaltaan maantieteestä, mutta erityisesti kysymykseen kansalaisuudesta ehtona pääsystä sosiaaliturvan ja täten mahdollisen perustulon piiriin. Perustulo rajattuna pelkästään tietyn maan kansalaisiin on ongelmallinen, mutta se on nykykeskustelussa varsin yleisesti hyväksytty lähtökohta, koska perustulo on nähty ainakin aluksi valtiollisena uudistuksena, mikä johtunee ennen kaikkea politiikan yhä voimakkaasta valtiokeskeisyydestä, joka on koronapandemian aikana korostunut entisestään. On puhuttu jopa valtion paluusta ikään kuin valtiot olisivat jo jossain vaiheessa hävinneet. Rajaukseen ei kuitenkaan kiinnitetä tässä artikkelissa tätä huomautusta enempää huomiota tilanpuutteen vuoksi.[11]

Tulevaisuus voitettavana – nyt vai heti?

Esimakua Srnicekin & Williamsin vaatimuksista vasemmiston uudesta, dynaamisemmasta heräämisestä saatiin jo heidän lyhyessä manifestissaan #Accelerate Manifesto for an Accelerationist Politics[12], jonka ideoita he kehittävät edelleen Inventing the Future -teoksessaan[13]. He lähtevät liikkeelle erityisesti kahdesta lähtökohdasta: vasemmiston tappiomielialasta sekä automatisaation väistämättömästä kehityksestä. Vasemmiston pessimismin he johtavat siihen, että vuosien 2008–2009 finanssikriisit eivät johtaneet todellisiin muutoksiin vaan päinvastoin juurruttivat uusliberaalin politiikan entistä syvemmälle osaksi valtioiden poliittisia lähtökohtia vastaamalla kriisiin julkisia menoja leikkaamalla ja niukkuuden (engl. austerity) talouspolitiikkaa vaatimalla. Srnicek & Williams[14] syyttävät vasemmistoa joukkopolitiikan (engl. folk politics) lumoissa olemisesta, jossa korostetaan paikallisia kamppailuja, prefiguraatiota ja suoraa demokratiaa suurempien vaatimusten ja toiminnan kustannuksella. Toisekseen Srnicek & Williams[15] näkevät automaation tekevän vääjäämättä yhä suuremman osan ihmisistä työttömäksi ja nykyisen kaltaisen työperustaisen maailman kestämättömäksi. Pyrkimyksessään osoittaa vasemmistolle konkreettisia tavoitteita, joiden puolesta taistella ja jotka sekä itsessään olisivat parannuksia että toimisivat alustoina entistä suurempiin muutoksiin, Srnicek & Williams[16] esittävät tavoitelistan kärkipäähän neljä vaatimusta: täyden automaation, työviikon lyhentämisen, perustulon käyttöönotto ja työetiikan vähentämisen. Nämä vaatimukset ovat vain alku ja pyrkivät luomaan uutta hegemoniaa uusliberalismin ja sosiaalidemokratian rinnalle.

Aaron Benanav[17] pyrkii osoittamaan, että Srnicekin & Williamsin, ja muiden automaatioteoreetikkojen, analyysit automatisaation uhasta työpaikoille ja suuresta massasta – joka jää ilman työtä ja toimeentuloa ilman uudenlaisia sosiaaliturvan keinoja, kuten perustuloa – ovat puutteellisia. Tämä selitys perustuu väärään ymmärrykseen siitä, miksi työttömyys on korkealla tasolla ja jatkaa kasvamistaan olipa koronakriisi päällä tahi ei. Kyse on pikemminkin kapitalismin sisäisestä tendenssistä olla investoimatta pitkäaikaisiin projekteihin, koska varallisuus ei ole vähentynyt, vaan sitä ei käytetä. Tällöin syy työttömyyden kriisiin löytyy syvemmältä tasolta kapitalismin perusmekanismeista eikä teknologian murroksen tuomasta enemmän tai vähemmän autonomisesta kehityskulusta. Perustuloa kannattavien vasemmistolaisten puutteellisesta ymmärryksestä kapitalismin kovasta ytimestä eli epätasa-arvoisista tuotantosuhteista ja laajemmin yhteiskunnallisista suhteista, perustuloa kritisoi myös Lorena Lombardozzi & Frederick Harry Pitts[18]. He ottavat huomioon myös perustuloa lähellä tai sitä täydentävät ehdotukset peruspalvelut (engl. basic services) ja perusinfrastruktuuri (engl. basic infrastructure), joita he pitävät parempina kuin pelkkää perustuloa, koska ne eivät ole yksinomaan rahaan keskittyviä, muttei muuttavan perustavanlaatuisesti epätasa-arvoisia yhteiskunnallisia suhteita[19].

Työpäivän lyhentäminen on ollut merkittävä osa työväenliikkeen tavoitteita, kuten jo Karl Marxilla, jonka mukaan työpäivän lyhentäminen on perusedellytys kohti vapauden valtakuntaa[20]. Perustulon puolesta onkin argumentoitu vasemmiston suunnalta juuri sen työajan lyhentämisen ja lisääntyneen vapaa-ajan, jonka voi (osaltaan) käyttää poliittiseen kouluttautumiseen ja radikaalimman ammattiyhdistystoiminnan kehittämiseen ilman pelkoa toimeentulon äkillisestä heikennyksestä esimerkiksi liian vähäisen työnhakemisen aktiivisuuden vuoksi kuten ”aktiivimallin” kaltaisessa järjestelmässä. (Uus)liberaalit sen sijaan näkevät perustulon hyvänä uudistuksena lähinnä silloin, kun se ei vaikuta työn tuottavuuteen ja täten sen taloudelliseen hyötyyn. Perustulo nähdään tällöin yksilöille annettava apuvälineenä, jotta he pääsevät takaisin markkinoille myymään osaamistaan.[21] Huomionarvoisia ovat tosin liberalismin, tai pikemminkin sosiaaliliberalismin ja täten myös hyvinvointivaltion, merkittävän teoreetikon John Maynard Keynesin[22] näkemykset, joissa hän hahmottelee tulevaisuuden visiona ja tavoitteena kolmituntista työpäivää ja yhteensä viittätoista tuntia työtä viikossa sekä toivetta työn lopullisesta lakkaamisesta. Konservatiivit pikemminkin näkevät mahdollisesti lisääntyneen vapaa-ajan lähinnä haittana, joka kannattaa ottaa perustulon myötä, jos sillä voidaan vähentää julkisia menoja (tämä on toki jaettu huoli uusliberaalien kanssa). Tämä yleensä edellyttää myös mahdollisimman pientä perustulon määrää, mikä voi hyvinkin johtaa siihen, ettei sillä monikaan tulisi tosiasiallisesti toimeen. Benanav[23] huomauttaa, että yleensä perustulon määräksi ehdotettu tuhat Yhdysvaltain dollaria, tai sitä vastaava määrä muissa valuutoissa, on itse asiassa tunnetun oikeistokonservatiivi sosiologi Charles Murrayn ajatuksista peräisin ja jonka tarkoituksena ei ole taata perustarpeiden tyydyttämiseen riittävää toimeentuloa, vaan vastata suunnilleen nykyisiä tulonsiirtoja pienituloisille. Murrayn ja muiden konservatiivien innostus perustuloa kohtaan kumpuaa sen potentiaalista heidän mukaansa eheyttää yhteisöt ja palauttaa ”perinteiset”, toisin sanoen kristilliset arvot[24], takaisin hallitsevaksi moraalinuoraksi. Murray ei kuitenkaan ole huolissaan kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sen pienentämistä, saatikka sen poistamisesta, vaan päinvastoin ehdottaa perustuslaillista kieltoa muille vaurautta uudelleenjakaville toimille. Benanav[25] näkee tässä valitettavan todennäköisen skenaarion perustulon mahdollisesti lihaksi tulevasta muodosta.

Benanav[26] korostaa erityisesti laajoja kansanliikkeitä toimijana, jonka avulla pääoman ylivalta voidaan ylittää ja tuotanto ottaa demokraattiseen hallintaan[27] ilman, että tarvitaan olettaa automatisaation deterministisen tuhovoiman hävittävän perinteiset työpaikat. Benanav kritisoi Srnicekin & Williamsin analyysia kriisin luonteesta ja korostaa perinteisempiä vasemmistolaisia poliittisia kamppailuja, 21. vuosituhannelle päivitettynä. Benanav ei kiistä perustulon potentiaalisia hyötyjä sen vasemmistolaisessa muodossaan, mutta (vasemmistolaisen) perustulonkin mahdollistamiseksi on käytävä poliittista kamppailuja, niin miksei menisi kerralla pidemmällä ja tähtäisi tuotannon haltuunottoon varsinkin, kun juurisyyt eivät ole automaatiossa, vaan tuotannossa.[28] Toisaalta Srnicek & Williams eivät kuitenkaan unohda poliittisen kamppailun merkitystä, vaan he korostavat jatkuvasti gramscilaisessa hengessä vastahegemonian luomista uusliberalismille[29], vaikka päähuomion viekin kapitalismin kiihdyttäminen kohti kommunismia[30]. Srnicekin & Williamsin kriitikot ovat oikeassa, että heidän sitoutumisensa yhteiskunnallisten kamppailujen tärkeydestä muutoksen airuena jää teknologiaintoilun, jota vastaan Benanavin kritiikki vaikuttaa pätevältä, jalkoihin ja heidän suhtautumisensa yhteiskunnallisten liikkeistä tuntuu sulautuvan heidän ”joukkopolitiikansa” kritiikkiin. Heidän toiseen painokseen kirjoittamansa jälkisanat[31] ovatkin pitkälti tyynnyttelemistä kansanliikkeitä, ”joukkopolitiikkaa”, kohtaan ja sen korostamista, etteivät he ole teknokraattisia leninistejä, joiksi heitä on syytetty.

Vaihtoehtoisia reittejä tulevaisuuteen kiihdyttämisen sijasta

Kate Soper[32] ei kovinkaan montaa kertaa viittaa Srnicekiin & Williamsiin suoraan, mutta hänen varsin maanläheinen, muttei askeettinen, suhtautumisensa yhteiskunnalliseen muutokseen ja muutoksen suuntaan kohti ”vaihtoehtoista hedonismia” on ontologiselta perusasenteeltaan päinvastainen Srnicekiin & Williamsiin verrattuna. Hän korostaa sensuaalisuutta ja vähemmän kiireisen elämisen tärkeyttä ja sen mahdollistavia erilaisia hedonistisia nautintoja ja käytäntöjä, kuten perinteisen käsityöllisyyden ja luonnossa kulkemisen. Tämä on antiteesistä jatkuvan kasvun narratiiviin, jonka piirin myös Srnicek & Williams asettavat itsensä – joskin eri lailla kuin kapitalistiset vastineensa. Lisäksi lisääntyneen ajan voi käyttää sosiaaliseen kanssakäymiseen, myös auttamiseen ja muuhun hoivatyöhön, joka olisi Soperin mukaan mielekästä työtä ja jotakin, jota ei kannata antaa robottien hoidettavaksi, vaikka siihen olisikin mahdollisuus. Srnicek & Williams[33] tuntuvat pitävän kaiken työn, myös hoivatyön, automatisaatiota vähintäänkin yhtenä teknologian mahdollistamana tavoitteena post-humanismin hengessä. Tällainen post- ja transhumanistinen näkemys on yksi Soperin kritiikin kohteista esimerkiksi silloin, kun hän argumentoi analyyttisen eron säilyttämisen puolesta koskien luontoa erotuksena poliittisesta ja kulttuurisesta tilasta[34]. Tähän liittyy vahvasti Soperin vastustus ajatuksesta työn täydellisestä ylittämisestä, koska hänen mukaansa jotkin työt eivät ole vain orjamaista raatamista, vaan mitä perustavanlaatuisemmin inhimillistä toimintaa.[35] Toisaalta työ ja tuotanto pitää saada erotetuksi talouskasvusta Soperin mukaan erityisesti sen haitallisten vaikutuksien takia: sukupuolen ja seksuaalisuuden kaupallistumisen, feminismin alentumisen pelkäksi ”voimaannuttavaksi” kulutukseksi; lisääntyneet terveyshaitat erilaisten päästöjen ja jätteiden myötä[36] sekä ennen kaikkea ympäristötuhon vuoksi[37]. Perustulon potentiaalista matkalla kohti ”vaihtoehtoista hedonismia” Soper[38] on vähäsanainen tunnustamalla sen potentiaalin muutoksessa vähemmän haitallisen työn ja nautinnollisemman elämäntavan välineenä, mutta myös sen käyttöönoton mahdollistavan kapitalistisen tuotantotavan entistä lujemman uusintamisen. Soper[39] kritisoi myös Srnicekin & Williamsin edustamaa teknologiakeskeisyyttä ”hi-tech toys-for-the-boys” tyyliseksi stereotyyppisen maskuliiniseksi pullisteluksi. Soperin feministinen kritiikki voidaan liittää yhteen marxilais-feministiseen analyysiin elämää ylläpitävän työn, kuten ruuantuotannon ja hoivatyön, vähäiseen taloudelliseen arvostukseen, mutta suureen symboliseen arvossapitoon, erityisesti korona-aikana[40].

Perustulon puolesta on myös argumentoitu laajasti ymmärrettynä radikaalidemokraattisesta ja ihmisoikeusperustaisesta lähtökohdin kuten yhteensopivana Hannah Arendtin kaltaisten teoreetikkojen ajatuksien kanssa[41]. Myös Carole Patemanin[42] myöhäisempi ajattelu argumentoi perustulon puolesta, koska sen avulla voidaan laittaa paremmin käytäntöön demokratian ihanteet, milloin ihmisoikeudet toteutuisivat todemmin, erityisesti naisten osalta. Perustulo antaisi näin ollen aidon mahdollisuuden vapauden ja autonomian aktuaaliseen toteuttamiseen. Nämä radikaalidemokraattiset teoriat eivät yleensä ota lähtökohdakseen taloudellista epätasa-arvoa, vaan sen kuinka liberaalia demokratiaa voidaan vahvistaa olemaan enemmän demokraattista. Siinä missä Srnicek & Williams nojaavat hegemonia käsitteen kautta vahvasti gramscilaiseen radikaalidemokraattiseen agonistiseen politiikkaan ja täten yhteiskunnallisten asioiden poliittisuuteen ja sisäiseen erimielisyyteen, minkä ohella toisena keskeisenä lähtökohtana on akselerationistinen olettamus teknologian välttämättömyydestä. Esimerkiksi Ville Suurosen tulkinta Arendtista perustulon kannattajana pohjaa vahvasti myös teknologisen kehityksen kohoamiseen tarpeeksi korkealle asteelle, jolloin voidaan toteuttaa antiikin Kreikan poliksen ideaa laajennettuna muihinkin väestöryhmiin kuin vapaisiin mieskansalaisiin. Toisin kuin Srnicekin & Williamsin lähtökohtaisesti hegemoninen, toisin sanoin poliittiseen kamppailuun ja ylipäänsä politiikan mahdollisuuteen juurtuva, teoria, Arendtin ajattelulle pohjaavat teoriat sisältävät ajatuksen siitä, että todellinen politiikka voi alkaa vasta, kun välttämättömyyden ikeestä on päästy eroon. Tässä auttaa erityisesti teknologian kehitys ja perustulon kaltaiset uudistukset edesauttavat tässä prosessissa. Se miten tällaiseen tilanteeseen voidaan päätyä ilman poliittista toimintaa ja erityisesti poliittista yhteistoimintaa jää hämäräksi ja uhkaa jättää sellaiset teoriat varsin ideaalisiksi ja teknokraattisiksi[43].

Toisaalta perustulokokeilut, kuten Suomen Juha Sipilän hallituksen aikana toteutettu perustulokokeilu vuosina 2017-2018[44], on myös nähty ja eksplisiittisesti esitetty esimerkkinä neuroliberalismista[45], jossa perustulo nähdään ”tuuppauksena” (engl. nudge) ylhäältä valtiolliselta tasolta yksilöille, jotka tekevät päätöksiä perustulon hyödyntämisestä sisäistetyn biopoliittisen ja ekonomistisen kurin pohjalta maksimoidakseen taloudellisen hyötynsä. Mona Mannevuo[46] kuvailee neuroliberalismin olevan finanssikriisien jälkeiseen maailmaan muokattu versio Milton Friedmanin talouslibertarianismista, eräänlaista ”libertarianismista paternalismia”, jossa ”ihmiset ovat vapaita tekemään valintoja – kunhan he tekevät valintoja valtion pystyttämän jälki-byrokraattisen valinta-arkkitehtuurin sisällä” (suom. M. E.). Näin ollen perustulon potentiaali olla airuena muutoksessa kapitalismista sosialismiin, tai suoraan kommunismiin kuten Robert van der Veen & Philippe van Parijs argumentoivat jo vuonna 1986, jää piippuun ja perustulo päätyy pelastamaan kapitalismin, koska köyhyys – yhteiskunnallinen, rakenteellinen ilmiö – redusoidaan henkilökohtaiseksi mielenterveyden ongelmaksi, joka aiheuttaa ahdistuneisuutta ja masennusta, mitkä voidaan hoitaa kohdistetuilla tukitoimilla kuten perustulolla[47]. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että neuroliberalistinen perustulo toimisi kuten sen on suunniteltu. Perustulo, jos se saadaan aseteltua laajan massaliikkeen vahvalla tuella, erityisesti mukaan lukien ammattiliitot, aseeksi palkkatyötä vastaan ”universaalina lakkokassana”[48], voi siltikin mahdollistaa emansipatorista toimintaa neuroliberalistisista tavoitteista huolimatta.

Vasemmiston anti-autoritaarisimman siiven, anarkismin, on myös nähty antavan osittaista kannatusta perustulolle sen mahdollistaman potentiaalin kokeilla ja sitä myöten vakiinnuttaa keskinäisen avun hajautettuja, mutta keskenään koordinoituja verkostoja sekä tuotannossa että muilla sosiaalisen elämän alueilla[49]. Perustulo, joka on lähtökohtaisesti valtion sanktioima etuus, ei ole sinällään anarkisteilta poissuljettu väylä sen valtiokeskeisyyden takia. Kuten Benjamin Franks[50] korostaa anti-hierarkkisuus on yksi keskeisistä anarkismin käsitteistä, mutta ei kuitenkaan riittävä ehto määrittelemään anarkismia itsestään ja oleellisempaa on hierarkioiden vastustaminen ja purkaminen laajemmassa merkityksessä kuin pelkkä valtion vastaisuus. Anarkistien aktiivinen toiminta radikaaleissa kunnallisissa ja valtakunnallisissa poliittisissa liikkeissä on nähty anarkismin tavoitteiden vastaiseksi erityisesti silloin, kun emansipatoriset ja materiaalista hyvinvointia lisäävät toimet ovat alisteisia verotuloille eli toisin sanoen riippuvaisia kapitalistisen talouden uusintamisesta ja tuottavuudesta oikeuttaen ja vakauttaen kapitalismin[51]. Perustulon kontekstissa tämä sama kapitalismin entistä syvempi juurruttaminen on läsnä mitä enemmän perustulo on riippuvainen kasvaneen taloudellisen toiminnan ja talouskasvun lisääntymisestä ehdollisena (vaikka itse perustulo itsessään olisikin vastikkeeton etuus) reformina, eikä esimerkiksi äänestysoikeuteen verrannollisena perustavanlaatuisena oikeutena kuten Patemanilla[52].

Siinä missä Srnicek & Williams ovat avoimen futuristisia tavoitteenaan työn jälkeinen (engl. post-work) maailma, Benanav argumentoi niukkuuden jälkeisen (engl. post-scarcity) maailman puolesta. Benanav[53] viittaa välttämättömyyden ja vapauden valtakuntien eron säilymisen puolesta, kuten esimerkiksi Marx[54], eikä näiden toisiinsa sekoittumista toivottavan, hän kutsuu sellaista integraatiota totalitaristiseksi ja huonossa mielessä utopistiseksi. Benanavin[55] omaa positiivista visiota niukkuuden jälkeisestä maailmasta kuvaa parhaiten sana kommunistinen. Benanavin kommunismi on kuitenkin samaan aikaan realistista – välttämättömyys säilyy, mutta se jaetaan tasaisesti ja teknologiaa demokraattisesti hyödyntämällä ja hallinnoimalla – että runsasta – perustarpeet tyydytetään hyvin organisoidun tuotannon ja jakamisen kautta siten, että perusturva toteutuu ilman pelkoa osattomuudesta tai toisen ikeen alle jäämisestä. Kysymykseen siitä, onko perustulolla mitään osaa tällaisen tavoiteltavan tilaan pääsemisessä, Benanav vastaa varovaisen myönteisesti. Perustulo voi olla osa muiden laajojen uudistuksien, kuten koulutukseen pääsyn laajentaminen ja fossiilisista polttoaineista irtaantumisen, rintamaa tiellä Benanavin hahmottelevaa tulevaisuutta, mutta perustulo ei ole välttämätön osa tätä muutosta. Talouskasvun, johon monet perustulomallit perustuvat vähintäänkin verotuksen avulla, kautta sinne ei pääse.[56]

Perustulo: kapitalismin pelastus vai vallankumouksen siemen?

Koronapandemia ei aiheuttanut uutta eriarvoisuuden kriisiä, vaan teki aiemmin olemassa olevat kriisit selvemmin näkyviksi. Terveydenhoitohenkilökuntaa on kiitelty ja heille taputeltu ilman parannuksia palkkoihin tai työehtoihin samalla kun yritysjätit, kuten Amazon, ovat tehneet ennätystulosta ja nostaneet kansainväliset pörssikurssit huippulukemiin. Hallitukset ovat elvyttäneet taloutta, mutta varoituksia on jatkuvasti annettu, kuten Vihriälän koronasta selvitysryhmän raportti[57], että paluu normaalin tarkoittaa sitä, mitä kymmenisen vuotta sitten tarjottiin velkakriisin ratkaisuksi, eli niukkuutta julkisten menojen leikkauksien muodossa ja paluuta normaaliin uusliberalistiseen talouspolitiikkaan. Perustulo uhkaa jäädä uusliberalismin uusimmaksi keinoksi, joko perinteisemmän niukkuus-narratiivin kautta tai neuroliberalistisena tuuppauksena, oikeuttaa leikkauspolitiikka. Kuitenkin perustulon tai minkä tahansa muun yhteiskunnallisen muutoksen tai sen instrumentin läpivienti on poliittisten kamppailujen takana ja ne kamppailut määrittävät myös muutoksen suunnan. Vaikka voikin vaikuttaa varsin banaalilta loppujen lopuksi sanoa, että people have the power, ihmisillä on valta, se on kuitenkin pysyvä poliittinen totuus kuten Benanav erityisen painokkaasti muistuttaa jälkisanoissaan teokseensa Automation and the Future of Work[58].

Kukaan ei kuitenkaan voi kuvitella, että vallan ottaminen, jakaminen ja käyttäminen olisi helppoa. Yksi keino kuitenkin on hyvään elämiseen riittävä perustulo, minkä puolesta kamppailu on jo itsessään poliittisen subjektiviteetin luomista ja kehittämistä, ja minkä täytyy jatkua siitä eteenpäin perustulon jälkeen ja siitä voimaa ja jaksamista saaneena. Suomen perustulokokeilun vuosien 2017–2018 tulokset[59] kertoivat jo tästä potentiaalista mikä perustuloon sisältyy. Siinä missä työllisyys- ja talousvaikutukset olivat vähäiset, kokeiluun osallistujat raportoivat lisääntyneestä psyykkisestä hyvinvoinnista, koska heidän ei tarvinnut huolehtia perustoimeentulon hakemisesta ja siihen liittyvästä stressistä. Tämä varsin pieni etu on kuitenkin potentiaalisesti merkittävä, koska lisääntynyt varmuus, vähäinenkin, on tärkeää ihmisille, jotka muuten joutuvat koko ajan pelkäämään minimitoimeentulonsa puolesta. Lisääntynyt jaksaminen ja varmuus nostavat mahdollisuuksia tarttua laajempaan yhteiskunnallisen toimintaan ja olemaan sille vastaanottavaisempi. Perustulo ei takaa mitään, mutta se antaa toivonkipinän suuremmasta muutoksesta.

Kiitokset Paatoksen toimitukselle tekstiä selkeyttävistä kommenteista ja korjausehdotuksista sekä Eero K.V. Suorsalle kommenteista artikkelin aiempiin versioihin.

Lähteet

Benanav, Aaron (2020a) Automation and the Future of Work, Verso, London & New York

Benanav, Aaron (2020b) ”How to Make a Pencil”, Logic, issue 12 ”Commons”, https://logicmag.io/commons/how-to-make-a-pencil/, käyty 7.4.2021

Bregman, Rutger (2016/2018) Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman, suom. Janatuinen, Mari, Athena, Jyväskylä

Eskelinen, Teppo (2019) Demokratia utopiana & sen vastavoimat, Vastapaino, Tampere

Eskelinen, Teppo (2020) ”Koronaviruspandemia ja katastrofiajan yhteiskuntafilosofia”, Ajatus, 77 (1), 231–260, https://journal.fi/ajatus/article/view/100264/57814

Franks, Benjamin (2020) Anarchisms, Postanarchisms and Ethics, Rowman & Littlefield, London & New York

Graeber, David (2002) ”The New Anarchists”, New Left Review 13, Jan/Feb 2002, 61–73

Havu, Sauli (2019) ”Poliksen pauloissa: Antidemokraattiset elementit Hannah Arendtin ajattelussa”, Politiikka, 61 (4), 287–307, https://journal.fi/politiikka/article/view/83617

Hoff, Patrick (2021) ”Universal basic income doesn’t impact worker productivity”, The Academic Times 15.1.2021, https://academictimes.com/universal-basic-income-doesnt-impact-worker-productivity/, käyty 13.4.2021

Kangas, Olli, Jauhiainen, Signe, Simanainen, Miska ja Ylikännö, Minna (toim.) Suomen perustulokokeilun arviointi, Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2020:15, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162219/STM_2020_15_rap.pdf?sequence=1&isAllowed=y, käyty 13.4.2021

Kassam, Ashifa (2020) ”Spain rekindles a radical idea: a Europe-wide minimum income”, The Guardian 3.6.2020, https://www.theguardian.com/world/2020/jun/03/spain-rekindles-a-radical-idea-a-europe-wide-minimum-income, käyty 13.4.2021

Kela (2020) ”Perustulokokeilun tulokset: työllisyysvaikutukset vähäisiä, toimeentulo ja psyykkinen terveys koettiin paremmiksi”, 6.5.2020, https://www.kela.fi/lehdistotiedotteet/-/asset_publisher/S3Q9lK5MESlT/content/perustulokokeilun-tulokset-tyollisyysvaikutukset-vahaisia-toimeentulo-ja-psyykkinen-terveys-koettiin-paremmaksi#, käyty 13.4.2021

Keynes, John Maynard (1930/2008) ”Economic Possibilities for Our Grandchildren”, teoksessa Pecchi, Lorenzo & Piga, Gustavo (toim.) Revisiting Keynes: Economic Possibilites for Our Grandchildren, The MIT Press, Cambridge, MA, 17–26

Kinna, Ruth & Swann, Thomas (2020) ”This anarchist thinker helps explain why we feel so driven to help each other through the coronavirus crisis”, The Conversation 27.3.2020, https://theconversation.com/this-anarchist-thinker-helps-explain-why-we-feel-so-driven-to-help-each-other-through-the-coronavirus-crisis-134494, käyty 12.4.2021

Lakkala, Keijo (2017) ”Utopiat yhteiskunnallisen mielikuvituksen metodologiana”, Futura 1/2017, 14–21

Lombardozzi, Lorena & Pitts, Frederick Harry (2020) ”Social form, social reproduction and social policy: Basic income, basic services, basic infrastructure”, Capital & Class, Vol. 44 (4), 573–594

Mannevuo, Mona (2019) ”Neuroliberalism in Action: The Finnish Experiment with Basic Income”, Theory, Culture & Society, Vol. 36 (4), 27–47

Maury, Olivia, Krivonos, Daria, Seikkula, Minna & Wide, Elisabeth (2020) ”Vuosi, jolloin kaikki muuttui ja kaikki pysyi ennallaan: elämää ylläpitävä työ ja voitontavoittelu COVID-19 pandemian aikana”, Tiede & Edistys 3/2020, 267–275

Marx, Karl (1894/2015) Pääoma: poliittisen taloustieteen arvostelua. 3. osa, Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi, Engels, Friedrich (toim.), suom. Tiusanen, Antero, Kustannusyhtiö TA-Tieto, Helsinki

Ordóñez, Vincente, Feenstra, Ramón A. & Franks, Benjamin (2018) ”Spanish anarchists engagements in electoralism: from street to party politics”, Social Movement Studies, 17:1, 85–98

Pateman, Carole (2004) ”Democratizing Citizenship: Some Advantages of a Basic Income”, Politics & Society, Vol. 32 No 1, 89–105

Purokuru, Pontus (2018/2019) Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, Kosmos, Helsinki

Soper, Kate (2020) Post-Growth Living: For an Alternative Hedonism, Verso, London & New York

Srnicek, Nick & Williams, Alex (2013) ”#Accelerate Manifesto for an Accelerationist Politics”, https://criticallegalthinking.com/2013/05/14/accelerate-manifesto-for-an-accelerationist-politics/, käyty 31.3.2021

Srnicek, Nick & Williams, Alex (2015/2016) Inventing the Future: Postcapitalism and a World Without Work, toinen laajennettu painos, Verso, London & New York

Suuronen, Ville (2018) ”Resisting Biopolitics: Hannah Arendt as a Thinker of Automation, Social Rights, and Basic Income”, Alternatives: Global, Local, Political, Vol. 43 (1), 35–53

Teivainen, Teuvo & Huotari, Pauli (2020) ”Democratic horizons in times of corona governance”, julkaisussa openDemocracy 18.3.2020, https://www.opendemocracy.net/en/openmovements/democratic-horizons-times-corona-governance/#coronagovernance, käyty 12.4.2021

Tikkala, Hannu & Koivisto, Matti (2020) ”Miten Suomi selviää koronakriisistä? Vihriälän selvitysryhmä esittää hallitukselle oppivelvollisuuden pidentämistä, lukukausimaksuja ja tukea yrityksille”, Yle 8.5.2020, https://yle.fi/uutiset/3-11341918, käyty 13.4.2021

Vaarakallio, Sampo ”Yritysten pelastamisen biljoonapaketit muuttivat pelin – koronan jälkeen valtio, verokeplottelu ja eriarvoisuus nousevat talouskeskusteluun”, Yle 29.5.2020, saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-11368072, käyty 10.4.2021

van der Veen, Robert J. & van Parijs, Philippe (1986) ”A Capitalist Road to Communism”, Theory & Society, Vol. 15, No. 5, 635–655


Wright, Erik Olin (2010) Envisioning Real Utopias, Verso, London & New York

[[54]] Marx 1894/2015, 808. [54]]



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Kts. esim. Kinna & Swann 2020; Teivainen & Huotari 2020; Eskelinen 2020, 246–251.

  2. Kts. esim. Lakkala 2017; Eskelinen 2019.

  3. Kts. esim. Kassam 2020; Vaarakallio 2020; Eskelinen 2020, 248; erityisen osuva esimerkki tästä perustulon utooppisuudesta on Rutger Bregmanin (2016/2018) erityisesti perustuloa popularisoineen kirjan ensimmäinen luku, joka on nimeltään ”Utopian paluu”.

  4. Lakkala 2017, esim. 18; Wright 2010.

  5. Srnicek & Williams 2015/2016.

  6. Populaarimmassa keskustelussa erityisesti alankomaalainen Rutger Bregman on noussut suorastaan maailmanlaajuiseksi perustulojulkkiseksi kirjallansa Ilmaista rahaa kaikille (2016/2018). Suomessa perustuloa on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Pontus Purokuru (2018/2019).

  7. Soper 2020.

  8. Benanav 2020a.

  9. Näistä kolmesta ainoastaan Benanavin teos on kirjoitettu koronapandemian aikaan ja se viittaa myös siihen useaan otteeseen.

  10. Srnicek & Williams 2015/2016, 118.

  11. Perustulon historiasta kts. esim. Benanav (2020a, 73–76), Srnicek & Williams (2015/2016, 118) ja Bregman (2016/2018, erityisesti luvut 2 & 4). Lyhyesti perustulon teoriasta Wright (2010, 217–222). Perustulokokeilujen historiasta kts. esim. Kangas et al. (2020, 17–31).

  12. Srnicek & Williams 2013.

  13. Srnicek & Williams 2015/2016.

  14. Ibid., erit. luku 2.

  15. Ibid., erit. luvut 5–6.

  16. Ibid., 127.

  17. Benanav 2020a, erit. luvut 2–4.

  18. Lombardozzi & Pitts 2020.

  19. Ibid, 585–588.

  20. Marx 1894/2015, 808.

  21. Benanav 2020a, 73–74; kts. myös Hoff 2021.

  22. Keynes 1930/2008.

  23. Benanav 2020a, 74–75.

  24. Tätä vasten on ironista, että konservatiivisen Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin kaudella lähes läpi mennyt laki erään perustulomallin käyttöönotosta kaatui viimeistään siihen, kun sen pelättiin lisäävän avioerojen määrää naisten lisääntyneen itsenäistymisen myötä (Bregman 2016/2018, 50).

  25. Benanav 2020a, 75.

  26. Ibid., 95–99.

  27. Kuinka tämä käytännössä voisi toimia kts. Benanav 2020a, luku 6 sekä 2020b.

  28. Benanav 2020a, 75–79.

  29. Srnicek & Williams 2015/2016, luku 7, erit. 132–137.

  30. Ibid., 175–183; vrt. van der Veen & van Parijs 1986

  31. Ibid., 185–200.

  32. Soper 2020.

  33. Srnicek & Williams 2015/2016, esim. 82.

  34. Soper 2020, 19–27.

  35. Ibid., 84–96, 144–149.

  36. Ibid., 149–155.

  37. Ibid., 38–41.

  38. Ibid., 97–100.

  39. Ibid., 49.

  40. Maury et al. 2020; kts. myös Lombardozzi & Pitts 2020.

  41. Suuronen 2018.

  42. Kts. esim. Pateman 2004.

  43. Havu 2019; kts. myös Mannevuo 2019, 34–35.

  44. ”Perustulokokeilussa 2 000 työtöntä henkilöä sai verotonta perustuloa 560 euroa kuukaudessa riippumatta muista tuloistaan tai siitä, hakivatko he aktiivisesti töitä. Perustulon saajat valittiin satunnaisesti niiden henkilöiden joukosta, jotka marraskuussa 2016 saivat työttömyysetuutta Kelasta.  Vertailuryhmän muodostivat henkilöt, jotka saivat marraskuussa 2016 Kelasta työttömyysetuutta mutta eivät tulleet valituiksi perustulokokeiluun.” (Kela 2020).

  45. Mannevuo, 2019.

  46. Ibid., 35.

  47. Ibid., 39.

  48. Bregman 2016/2018, 269.

  49. Erityisesti korona-aikaan liittyen Kinna & Swann 2020; kts. myös esim. Graeber 2002, 64.

  50. Franks 2020, 27–28, 33–34, 86.

  51. Ordóñez et al. 2018.

  52. Pateman 2004.

  53. Benanav 2020a, 132–133 viite 7.


  54. Benanav 2020a, luku 6.

  55. Ibid., 93.

  56. Kts. esim. Tikkala & Koivisto 2020.

  57. Benanav 2020, 95–99.

  58. Kela 2020; kts. myös Kangas et al. 2020.

Kaikkien oikeus pääomatuloon (Yanis Varoufakis)

Juho Rantala

Lyhyt kommentti johdannoksi

Varoufakis vuonna 2015. Kuva: Wikimedia Commons.

Giánis “Yanis” Varoufákis (s.1961) on tullut tunnetuksi taloustieteilijänä, joka on puuhaillut niin Half-Life-pelisarjasta ja Steam-palvelusta tutun Valven kanssa kuin myös lyhytaikaisena Kreikan valtionvarainministerinä. Hän on ollut vankkumaton leikkauspolitiikan ja euron sekä sen “valuvikojen” kriitikko. Hän kannattaa niin sanottua heterodoksista taloustiedettä ja on kuvannut itseään “ailahtelevaksi marxistiksi”. Varoufakisilta on suomennettu Maailmantalouden Minotauros (Vastapaino, 2013; 2. painos 2014) ja hänen tekstinsä “Vaatimaton ehdotus” on julkaistu Vasemmistofoorumin raportissa Eurosta ulos vai Euro uusiksi? (Toim. Patrizio Lainà; 2016). Myös esimerkiksi Revalvaatio.org on julkaissut otteita Varoufakisin ja Noam Chomskyn keskustelusta suomeksi.

Suomessa aloitettiin perustulokokeilu vuoden 2017 alusta. Niin kokeilu kuin itse perustulokin ovat saaneet risuja ja ruusuja. Negatiiviset painotukset ovat olleet yleisen moralistisia tai sidottu käytännöllisempiin talouden näkökulmiin. Myös puolustavat näkökannat ovat keskittyneet abstrakteista ihmisyyden luovia mahdollisuuksia puolustavista puheenvuoroista käytännön taloustieteeseen. Perustulokokeilun otantaa on kuvattu niin riittäväksi kuin riittämättömäksi.

Joka tapauksessa robotit ja algoritmibotit ovat jo täällä ja työelämä on hitaan mutta varman mullistuksen kourissa. Varoufakisin kommentti on perustulon puolesta ja se keskittyy siihen näkökulmaan, jonka luulisi kiinnostavan myös perustuloon nuivasti suhtautuvia: nimittäin sen rahoittamiseen. Lyhyt puheenvuoro ei tietenkään vakuuta niitä, jotka esimerkiksi Friedrich Hayekia seuraten palauttavat kaiken jaetun, yhteisen ja sosiaalisen (commons; socius) yksilöön ja tämän saavutuksiin. Tällöin vaikkapa kysymykset arvonmuodostuksesta liittyvät suoraan yksilöihin ja heidän kykyihinsä. Kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat todenneet, kapitalismi pyrkii – yhteistä uudelleen järjestäessään – esittämään erityisesti historian “omana ansionaan” ja tästä johdettuna itseriittoisten yksilöiden saavutuksina. Kaikenlainen taustalla vellova kollektiivinen tiedon- ja arvonmuodostuminen on hävitetty – tai vaihtoehtoisesti tälle ei anneta arvoa. Lyhykäisyydestään huolimatta Varoufakisin kommentti on tärkeä lisä niin kansainväliseen kuin suomalaiseen keskusteluun perustulon rahoittamisesta ja rahoittamisen oikeudenmukaisuudesta.

***

Yanis Varoufákis

Kaikkien oikeus pääomatuloon

(Käännös julkaistu Project Syndicaten luvalla.[1])

Oikeus laiskuuteen on perinteisesti varattu vain omistavalle luokalle. Köyhät taas ovat joutuneet kamppailemaan kohtuullisesta palkasta ja työoloista, työttömyyskorvauksesta ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, yleisestä terveydenhuollosta sekä muista arvokkaan elämän ehdoista. Ajatus siitä, että köyhille pitäisi taata elämisen mahdollistava ehdoton tulo on ollut tabu niin eliitille kuin myös työväenliikkeelle, joka on syleillyt vastavuoroisuuteen, solidaarisuuteen ja yhteiskunnan edistämiseen perustuvaa etiikkaa.

Kun vastikkeettoman perustulon ajatus nostettiin esiin vuosikymmen sitten, kohtasi se tyrmistyneitä reaktioita työnantajapuolelta, ammattiliitoilta, taloustieteilijöiltä ja politikoilta. Ajatus perustulosta on kuitenkin viime vuosina palannut ja saanut suurta kannatusta radikaalin vasemmiston, vihreän liikkeen ja jopa libertaarioikeiston keskuudessa. Syynä on koneiden nousu, joka uhkaa – ensi kertaa sitten teollistumisen alun – tuhota enemmän työpaikkoja kuin teknologinen innovointi kykenee luomaan. Matto vedetään valkokaulustyöläisten jalkojen alta.

Myös oikeiston ja vasemmiston kritiikki on palannut perustulon mukana. Oikeisto vetoaa mahdottomuuteen tuottaa tarpeeksi verokertymää ilman, että yksityinen sektori kärsii, työaika lyhenee ja tuottavuus laskee – ja työkannustimet muutenkin heikentyvät. Vasemmisto taas on huolissaan perustulon heikentävän kamppailua työelämän parantamisesta, vahvistavan joutilaiden rikkaiden asemaa, hävittävän vaivalla hankittuja työehtoneuvotteluoikeuksia (vahvistaen Uberin ja Deliveroon kaltaisia yrityksiä), kaivavan maata hyvinvointivaltion perustusten alta, kannustavan passiiviseen kansalaisuuteen ja edistävän kulutusmyönteisyyttä.

Perustulon puolustajat niin vasemmalla kuin oikealla katsovat, että se tukisi ihmisiä, jotka jo nyt tuottavat korvaamatonta arvoa yhteiskunnalle – esimerkiksi naisia hoivasektorilla tai taiteilijoita, jotka luovat julkisia teoksia puoli-ilmaiseksi. Köyhät vapautuisivat hyvinvointivaltion harjoittamasta ilkeämielisestä seurannasta ja turvaverkosta, jotka voivat kietoa ihmisen pysyvään köyhyyteen. Nämä korvattaisiin jalustalla, jolta köyhät kykenisivät kurottautumaan kohti parempaa. Nuoret saisivat mahdollisuuden ja vapauden kokeilla erilaisia työuria ja opiskella aiheita, joiden ei katsota olevan perinteisessä mielessä tuottavia. Ennen kaikkea nykypäivän laaja-alaisessa prekaaritaloudessa sekä liittojen ja niiden työntekijää suojaavien toimintamahdollisuuksien kutistuessa monilta ihmisiltä kadonnut taloudellinen vakaus palaisi.

Edistyäksemme tarvitsemme uuden näkökulman suhteeseen perustulon rahoituksen, robottien vaikutuksen sekä vapauskäsityksemme välillä. Tämä tarkoittaa kolmen ajatuksen yhdistämistä: verot eivät voi olla tapa rahoittaa perustuloa, koneiden nousua on vaalittava ja perustulon on oltava vapauden ensisijaisin ennakkoehto.

Ajatus siitä, että työskentelet ahkerasti ja maksat tuloveroa samalla kun minä elän pakotetun hyvyytesi varjolla valiten olla tekemättä mitään, on kestämätön. Jos perustulon halutaan olevan uskottava, ei sitä voi rahoittaa verottamalla Liisaa maksaakseen Jaakolle. Tästä syystä sitä ei pitäisi rahoittaa veroista, vaan pääoman tuotoista.

Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle.

Kuinka yhteiskuntaa olisi siis korvattava? Verotus on väärä vastaus. Yritykset maksavat veroja vastineeksi palveluista, joita valtio niille tarjoaa, ei pääomaruiskeista joiden on tuotettava osinkoa. On perusteltua, että “yhteisellä”[2] on oikeus osuuteen pääoman osakekannasta sekä siihen liittyvästä osingosta, jotka kuvastavat yhteiskunnan investointia yritysten pääomaan. Yritykseen keskittyvän valtion ja sosiaalisen pääoman määrää on kuitenkin mahdotonta laskea, joten tämä julkisen omaisuuden koko on päätettävä poliittisen mekanismin avulla.

Yksinkertainen säädös voisi esimerkiksi vaatia, että uuden yrityksen listautuessa pörssiin, tietty prosenttiosuus pääomaosakkeista (osakkuus) kanavoituisi yhteisön ”pääomavarantoon”, ja näistä osakkeista syntyvillä osingoilla rahoitettaisiin ”universaalia perusosinkoa” (UPO; eng. universal basic dividend). Tämä UPO voisi ja sen pitäisi olla täysin itsenäinen suhteessa sosiaaliavustuksiin ja työttömyysvakuutuksiin. Tällöin se ei lisäisi huolta rapautumassa olevasta hyvinvointivaltiosta, joka ilmentää vastavuoroisuuden ajatusta palkkatyöläisten ja työttömien välillä.

Meidät raadannasta vapauttavien koneiden pelko on oire epävarmasta ja jakautuneesta yhteiskunnasta. Luddiitit[3] ovat yksi kaikkein väärinymmärretyimmistä historiallisista liikkeistä. Heidän vandalisminsa ei ollut hyökkäys koneita tai automaatiota vastaan, vaan sosiaalista järjestystä, joka vei heiltä elämän mahdollisuudet teknologisen innovaation nimissä. Yhteiskuntiemme on hyväksyttävä koneiden nousu, mutta varmistettava että ne kontribuoivat yhteiseen vaurauteen, ja että jokaisella kansalaisella on niihin omistusoikeus, josta tuottuu UPO:ta. Yleinen perustulo[4] mahdollistaa uudenlaisen käsityksen vapaudesta ja tasa-arvosta, joka toimii siltana vastakkaisten poliittisten ryhmien välillä. Samalla se tasapainottaa yhteiskuntaa ja palauttaa käsitystä jaetusta vauraudesta keskellä muuten horjuttavaa teknologista innovointia. Erimielisyydet jatkuisivat varmasti vielä, mutta ne tulisivat koskemaan sellaisia asioita kuten kuinka suuri osuus yrityksen osakkeista pitäisi mennä ”pääomavarantoon”, kuinka suuri sosiaaliturvan tai työttömyyskorvauksen pitäisi olla UPO:n lisäksi, tai millaisia työsopimusten pitäisi olla.

Niiltä jotka vielä epäilevät ajatusta “ilmaisesta rahasta”, voisi kysyä muutaman yksinkertaisen kysymyksen: Etkö haluaisi, että lapsillasi olisi pieni rahasto, joka suojaa heitä varattomuudelta ja mahdollistaa heille pelottoman panostuksensa todellisiin kykyihinsä? Tekeekö heidän mielenrauhansa heistä laiskoja vetelyksiä? Jos ei, niin mikä on se moraalinen peruste, jolla tämä etu kielletään kaikilta lapsilta?

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Published by the permission of Project Syndicate. Orig. “The Universal Right to Capital Income”. Project Syndicate 31.10.2016. Url: https://www.project-syndicate.org/commentary/basic-income-funded-by-capital-income-by-yanis-varoufakis-2016-10.
  2. Varoufakis käyttää tekstissä termiä commons, jolla viitataan (tässä yhteydessä) yhteisöön ja ihmisten kesken jaettuun yleiseen “yhteiseen”. Alkujaan kyse on ollut yhteismaista, joita esimerkiksi kylän asukkaat ovat voineet kukin hyödyntää. [Suom. huom.]
  3. Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustanut protestiliike erityisesti 1800-luvun alun Britanniassa. Liike keskittyi kritisoimaan omistussuhteita ja koneita erityisesti siltä osin, kuin ne veivät käsityöläisten työpaikat. Ks. esim. Hobsbawm, Eric (2009) ”The Machine Breakers”. Libcom.org. Verkossa: http://libcom.org/history/machine-breakers-eric-hobsbawm. [Suom. huom.]
  4. Varoufakis käyttää alkuperäisessä termiä universal basic income, viitaten näin yleisemmin keskusteluun ja käsityksiin perustulosta. Tekstissä mainittu UPO on yhdenlainen perustulon muoto. [Suom. huom.]

Politiikka vai luonnollinen ihmisyys – populistien kansa ja huonot tavat

Minna Hagman

Donald Trumpin voitto Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa sekä sen vanavedessä kuullut suomalaisten populistien myönteiset ja suorastaan ihailevat maininnat Trumpin menestyksekkäästä kampanjasta ovat osoittaneet, että ruma kielenkäyttö ja huono käytös eivät nykyään estä vaan pikemminkin edistävät menestymistä politiikassa. Tämä pätee kuitenkin lähinnä perinteisten puolueiden valta-asemaa kyseenalaistaviin populisteihin. Onkin kysyttävä, oikeuttaako populismi aatteena tosiasioita yksinkertaistavan ja joitain ihmisryhmiä tarkoituksellisesti loukkaavan kielenkäytön ja kohteliaisuusnormeista piittaamattoman käytöksen. Lisäksi on syytä kysyä, miksi huonotapaisuus herättää vastakaikua monissa ihmisissä. Vastausta edelliseen kysymykseen voidaan etsiä populismin määritelmästä ja jälkimmäiseen puolestaan globaalin politiikan muutoksesta “luonnollista elämää” ylläpitäväksi taloudeksi.

Populismi ja kansan aitous

Populismille on useita määritelmiä, jotka poikkeavat hieman toisistaan määrittelijän näkökulmasta riippuen. Ann-Cathrine Jungarin ja Anders Ravik Jupskåsin mukaan populismi on ”ohutta ideologiaa”, jonka on menestyäkseen tukeuduttava muihin poliittisiin aatteisiin[1]. Ohuena ideologiana populismi koostuu kolmesta aatteellisesta osatekijästä, jotka ovat järjestelmänvastaisuus, ajatus yhtenäisestä kansasta sekä kansansuvereniteetti. Lisäksi populismi yhdistetään usein karismaattisiin poliitikkoihin, heikosti institutionalisoituihin puolueisiin ja tietynlaiseen poliittiseen retoriikkaan.[2]

Jungar & Jupskås viittaavat Cas Mudden[3] määritelmään populismista ideologiana, joka näkee yhteiskunnan jakautuneena kahteen keskenään vihamieliseen ryhmään, ”puhtaaseen kansaan” ja ”korruptoituneeseen eliittiin”, ja joka väittää, että politiikan tulee ilmaista kansan yleistä tahtoa. Populismin järjestelmänvastaisuus kumpuaa tästä uskomuksesta yhteiskunnan jakautuneisuuteen.

Ajatus yhtenäisestä kansasta erottaa populismin luokkaan ja etuihin perustuvista poliittisista ideologioista[4]. Margaret Canovanin[5] mukaan kansan yhtenäisyys voidaan käsittää kolmella tavalla: 1) Kansa muodostuu niistä, jotka asuvat valtiossa tai kansakunnassa. Kansa määritellään tällöin poliittisena yhteisönä, jota nostatetaan vallassa olevaa eliittiä vastaan. 2) Kansa voidaan määritellä ryhmäksi, jota yhdistävät yhteiset kokemukset, historia, kieli ja kulttuuri, jolloin ”meidän” kansamme erottuu muista etnisistä ryhmistä tai kulttuureista. 3) Lisäksi kansa voidaan määritellä ”tavalliseksi kansaksi”, kadunmieheksi, hiljaiseksi enemmistöksi, joka populistien mukaan edustaa sitä, mikä on aitoa ja tyypillistä tietylle yhteisölle tai yhteiskunnalle.

Näiden määritelmien perusteella voidaan olettaa, että populistien ruman kielenkäytön ja tökerön käytöksen tarkoitus on ilmaista kansan aitoutta vastakohtana valtaapitävän eliitin sivistyneen kuuloiselle puheelle ja muodolliselle käytökselle, jotka populistit leimaavat teeskentelyksi ja harhaanjohtamisen keinoksi. Tämän oletuksen paikkansapitävyyttä puoltaa perussuomalaisten verkkolehden Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan haastattelu Helsingin Sanomissa 12.11.2016. Turkkilan mielestä ”lidlinparkkipaikkaa” puhuvalle kansalle täytyy antaa kanava saada äänensä kuuluviin. Tuo ääni on usein räävitön, eikä törkeiden puheiden ole tarkoituskaan ilmaista totuutta, vaan asioita niin kuin ne koetaan, eli oikeutetun vihan aiheuttajina.[6]

Mikä tällainen ”lidlinparkkipaikkaa” ja ”teboilinkahvilaa” puhuva kansa on? Varmaa on, etteivät kaikki Suomen kansalaiset kuulu tähän joukkoon, eivät myöskään kaikki suomen kieltä puhuvat ja suomalaiseen kulttuuriin syntyneet ja kasvaneet eivätkä edes kaikki ”kadunmiehet”. Ensimmäinen ajatus onkin, että populistit olettavat jonkin aidon ja alkuperäisen, mutta tätä nykyä vihaisen ja turhautuneen kansan, jolle haluavat antaa äänen, ei kansan itsensä takia, vaan siksi, että viha ylipäätään saisi purkautua rumana kielenkäyttönä ja huonona käytöksenä. Vihan julkinen ilmaiseminen puolestaan kasvattaa vihaisten joukkoa, joka saattaa sille äänen antaneen populistin valtaan. Tätähän populistit eivät tavoitteekseen myönnä, vaan puolustavat vihan ilmaisemista juuri kansan aitoudella, josta korruptoitunut valtaeliitti on vieraantunut. Väitän, että tällaisessa käsityksessä kansan aitoudesta piileskelee oletus jostain aidosta ja luonnollisesta ihmisyydestä, jonka ajatellaan ilmenevän kansassa puhtaimmillaan.

Luonnollinen elämä politiikan perustana

Luonnollisen ihmisyyden oletuksen ja politiikan suhdetta tarkastellut filosofi Giorgio Agamben (1942–) väittää länsimaisen politiikan olevan erottamaton ontologisista käsityksistä, jotka tuottavat ja ylläpitävät ihmisyyttä erottamalla ihmisen eläimestä ja politiikan paljaasta elämästä, joka nykyään käsitteellistetään biologiseksi elämäksi. Politiikan tehtäväksi on Agambenin mukaan käsitetty näiden erottelujen yhteensovittaminen tavalla tai toisella.[7] Agambenia tulkiten idea kansan aitoudesta on yritys ratkaista ihmisen ja eläimen välinen ero siten, että kansan ajatellaan edustavan luonnollista ihmisenä olemisen tapaa, joka vastaa sitä, miten eläimet ovat luonnollisesti oman lajinsa edustajia. Samalla kansan valtaan nostamisen tavoite on yritys poistaa paljaan elämän ja politiikan välinen ero.

Ajatellaan, että jos vain kansa saa mahdollisuuden toteuttaa luonnollista tapaa olla ihminen, ei tarvita enää politiikkaa, koska tuolloin kaikki elävät ”ihmisiksi” yhdellä ainoalla oikealla tavalla. Ei siis tarvita mitään neuvottelua ja sovittelua erilaisten tapojen välillä. Kuten Jungar & Jupskås huomauttavat, kuuluu kaikkien pohjoismaisten populistipuolueiden tavoitteisiin kansan “omien” perinteiden ja kuvitellun alkuperäisen kulttuurin ja yhteenkuuluvuuden vaaliminen[8]. Joidenkin kansallismielisten populistien ja heidän kannattajiensa argumenttien perusteella voidaankin tulkita heidän ajattelevan, että ihmisten “luonnolliset” elämäntavat vaihtelevat esimerkiksi maantieteellisten ja historiallisten olosuhteiden ja ehkä jopa geneettisesti periytyviksi oletettujen ominaisuuksien mukaisesti. Tämä ”luonnollinen” vaihtelu on heidän mielestään ”luonnollinen” syy pitää kulttuurit erossa toisistaan ja omilla maantieteellisillä alueillaan.

Agambenia tulkiten ”luonnollista” ihmisyyttä on mahdotonta löytää niin kauan kuin sitä yritetään löytää jostain muualta kuin niistä tavoista, joilla ihminen yrittää omaa ihmisyyttään käsittää. Agambenin väite siis on, ettei ole mitään luonnollista ihmisyyttä, joka voitaisiin löytää tutkimalla ihmistä lajina esimerkiksi biologian, psykologian, lääketieteen tai edes antropologian avulla. Näistä viimeksi mainittu tosin on siinä mielessä ihmisyyden ajattelulle hyödyllinen tiede, että se tuo esiin ihmisyyden toteutumisen monimuotoisuutta. Se, mikä antropologiassa jää kuitenkin mainitsematta, on tuon toteutumisen erottamattomuus tavoista, joilla ihmisyys käsitetään. Agamben painottaa, että yksilö omaksuu elämisen ja ihmisenä olemisen tavat kasvaessaan ja eläessään jossain kulttuurissa, mutta nuo tavat eivät ole mitenkään geneettisesti perittyjä eivätkä yksilölle sen luonnollisempia kuin minkään muunkaan kulttuurin tavat. Ihmiselle on ”luonnollista” vain oppia tapoja ja toteutua niiden mukaisena. Samalla hän oppii noihin tapoihin sitoutuneet tavat käsittää ihmisyys. Syntyjään ”tavattomana” hän pysyy kuitenkin potentiaalisena suhteessa tapoihinsa, mikä tarkoittaa sitä, että hänen tapansa voisivat aina olla toisenlaisia, ja että hän voi pysyä avoimena suhteessa tapoihinsa ja myös valita toteutuuko niiden mukaisena.[9]

Meidän on ehkä vaikea käsittää ihmisyyden olevan vain erilaisia tapoja käsittää ihmisenä oleminen. Tämä johtuu siitä, että olemme niin vahvasti luonnontieteellisen ajattelutavan läpitunkemia. Lääketiede pystyy hämmästyttäviin suorituksiin ihmisen fyysisten sairauksien parantamisessa ja luonnontieteellisiin teorioihin perustuva tekniikka toimii olettamillamme tavoilla ja todistaa näin tieteellisen ajattelumme ”luonnonlakeja” vastaavaksi. Miksi emme siis olettaisi, että pystymme tieteellisiä menetelmiä käyttämällä löytämään myös ”luonnollisen” ihmisyyden?

Tieteellisen ajattelun ja sen kohteeksi asetetun luonnon vastakkainasettelun Agamben toteaa saaneen alkunsa jo antiikin Kreikassa, jossa se kytkeytyi politiikan ja luonnollisen elämän erottamiseen toisistaan. Agamben viittaa Aristoteleen Politiikassa[10] esittämään määritelmään, jonka mukaan polis eli poliittinen yhteisö on syntynyt hyvän elämän tähden. Hyvä elämä perustuu luonnolliselle elämälle, joka on yhteistä ihmiselle ja muille eläville olennoille, mutta luonnollisen elämän lisäksi ihmisellä on poliksessa eli yhteisössä toteutuvat elämäntavat, joiden hyvyyttä voidaan kysyä. Poliksessa luonnollista elämää pidetään yllä kotitalouksissa, oikos, jotka on suljettu poliittisen elämän ulkopuolelle.

Kotitaloutta johtaa perheen pää, despotes, tavoilla, joista ei tarvitse neuvotella, koska niiden tarkoitus on vain ratkaista kulloinkin eteen tulevat elämän ylläpitoon ja jatkumiseen liittyvät ongelmat. Poliittinen elämä puolestaan on erilaisten elämäntapojen yhteensovittamista, jatkuvaa keskustelua, neuvottelua ja sovittelua, ja se vaatii logosta, järjellistä puhetta.[11] Agamben väittää, että antiikin poliksesta alkaen politiikka ja oikos ovat olleet toisistaan erotettuja, mutta moderni politiikka, jota Agamben nimittää Michel Foucault’ta lainatulla termillä biopolitiikaksi, pyrkii ratkaisemaan tämän politiikkaan edelleen sisältyvän erottelun niin, että se ottaa luonnollisen elämän ja sitä ylläpitävän talouden poliittisen vallan kohteeksi. Samalla biopolitiikka käsittää politiikan perustuvan luonnolliselle elämälle eli nykykäsittein biologiselle elämälle. Nykypolitiikan tehtävä on siis suojella sen perustana olevaa biologista elämää huolehtimalla taloudesta, joka takaa elämän ylläpidon ja jatkumisen edellytykset.

Modernin politiikan käsitys kansasta on Agambenin mukaan kahtiajakautunut ja tämä kahtiajako toistaa antiikin Kreikan poliksessa alkunsa saanutta kotitalouden ja politiikan sfäärien erottamista toisistaan. Kyseinen kahtiajako ilmenee lisäksi jo sanan ”kansa” kaksiselitteisyydessä. Moderneissa eurooppalaisissa kielissä sama sana (popolo, peuple, pueblo, people) merkitsee sekä yhtenäistä poliittista subjektia että luokkaa, joka tosiasiallisesti, vaikka ei oikeudellisesti, on suljettu ulos politiikasta.[12] Voidaan nähdä, että modernissa biopolitiikassa kansa politiikasta ulossuljettuna luokkana, muodottomana ja määrittämättömänä moneutena, on paljasta elämää, eli elämää sellaisenaan ilman minkään juridis-yhteiskunnallisen elämänmuodon tarjoamaa suojaa tai poliittisia oikeuksia[13]. Tämä paljas elämä käsitteellistetään biologiseksi elämäksi[14] ja sitä kuuluu poliittisessa normaalitilassa vaalia, koska se on valtion aineellisen hyvinvoinnin resurssi. Modernissa biopolitiikassa kansa poliittisena subjektina valitsee oman valtansa edustajaksi poliittista ja taloudellista valtaa käyttävää eliittiä. Tämän eliitin harjoittama politiikka ei ole eri elämäntapojen yhteensovittamista eikä niiden etujen valvontaa, vaan siitä on tullut ennen kaikkea talouden ylläpitoa. Näyttääkin siltä, että valtioista ja niiden yhteenliittymistä on tullut pelkkää oikosta, luonnollisen elämän ylläpitämistä ja kuten Agamben sanoo, oikosta hallitsee despoottisesti kotitalouden isäntä ja sen jäsenten väliset suhteet voidaan määritellä kyseenalaistamattomiin elämää ylläpitäviin toimintatapoihin perustuviksi[15]. Oikoksessa ei ole eri elämäntapojen välisiä intressiristiriitoja, koska jokaisen intressinä on pysyä elossa ja uusintaa paljasta elämää.

Nykyinen taloudeksi muuttunut biopolitiikka näyttääkin hävittävän kansan kahtiajakautuneisuuden niin, että se hävittää politiikan muuttaen sen yhteiseksi taloudeksi, jota eliitti isännän tavoin johtaa ja hallinnoi, ja jota ylläpitäväksi resurssiksi kansa asetetaan. Agambenin mukaan kansan kahtiajakautuneisuutta on modernissa politiikassa yritetty poistaa eri tavoin. Marxilainen luokkataistelu koettaa poistaa kansan sisäisen repeämän siten, että resurssiksi asetettu työvoima käsittää itsensä yhteiskuntaluokaksi, joka vallankumouksessa tekee itsestään yhtenäisen poliittisen subjektin ja sisällyttää lopulta koko kansan itseensä. Natsi-Saksassa puolestaan pyrittiin kansan kahtiajaon poistamiseen käsittämällä kansa rodullisesti yhtenäiseksi kansa-ruumiiksi, ja hävittämällä siihen kuulumattomat erirotuiset, väärien kulttuurien edustajat, ja fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan epäkelvot.[16] Kommunismissa ajatuksena on, että taloudesta tulee yhteistä ja läpinäkyvää, kaikki osallistuvat sen ylläpitoon, ja sen päälle rakentuvat tieteet ja taiteet. Näin politiikalle ei ole tarvetta, koska ei tarvita eri elämäntapojen intressien välistä neuvottelua. Myöskään kansallissosialismissa ei politiikkaa tarvita, koska yhtenäinen kansanruumis on valjastettu yhteisen kansallisen talouden resurssiksi, tiede palvelemaan tuon resurssin hyvinvointia ja taloudellista ja teknistä kukoistusta ja taide ylläpitämään tuhatvuotista ainoaa ja oikeaa kansan kulttuuria. Nykyinen uusliberalistinen politiikka puolestaan alistaa kaikkien elämäntapojen intressit globaalille kapitalistiselle taloudelle ilmoittaen, että miten tahansa haluatkin elää, mitkä tahansa intressisi ovatkin, sinun on ensin huolehdittava siitä, että osallistut talouden kasvattamiseen, jolloin saat osasi sen tarjoamasta elämän ylläpidosta[17].

Perusihmisyys

Populistien kansa vaikuttaa ensikatsomalta olevan poliittisen vallan ulkopuolelle suljettua joukkoa, joka ei koe, että valtaapitävä eliitti edustaisi sen etuja ja intressejä. Tämän kansan itsetuntoa populistit nostattavat vetoamalla kansallistunteeseen, kielelliseen ja kulttuuriseen yhtenäisyyteen ja kansan ainutlaatuiseen historiaan. Lisäksi vedotaan demokratiaan eli siihen, että tällä tavallisella kansalla pitäisi olla vaikutusvaltaa ja mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Vaikuttaa siltä, että populistit ja heidän kannattajansa eivät ainakaan Suomessa, ehkä muutamia itsetunnustautuneita fasisteja lukuun ottamatta, haaveile yhtenäisestä kansanruumiista, vaan heidän tavoitteensa on luonnollisen ihmisyyden toteutuminen. Luonnollinen ihmisyys tarkoittaa heillekin politiikan tarpeettomuutta, koska jos ja kun ihmisillä olisi tilaisuus toteuttaa luonnollista elämäntapaansa, ei intressiristiriitoja olisi.

Mitä sitten on tämä populistien kansan luonnollinen ihmisyys? Ainakin Suomessa se vaikuttaa olevan eräänlaista oman onnensa seppänä olemista, joka puolestaan voidaan käsittää huolenpidoksi omasta oikoksesta. Eli näin käsitetty luonnollinen ihminen haluaa ennen kaikkea jatkaa sukua ja huolehtia oman ja jälkikasvunsa elämän edellytyksistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita paluuta luontoon, vaan moderni populistien kansa, nykyaikaiset tavalliset, luonnolliset ihmiset, haluavat käydä töissä ansaitakseen elantonsa ja pystyäkseen lisäksi elämään mukavasti. Vaikuttaa siltä, että näille oman onnensa sepille ei ole niin väliä, mikä sen työn merkitys on globaalissa mittakaavassa. Siitä saavat huolehtia valtion talouden isännät. Globaalin mittakaavan asioista ei ylipäätään tarvitse huolehtia, koska ne eivät ole välittömästi nähtävissä ja koettavissa oman oikoksen piirissä.

Jos populistien kansa edustaa puhdasta ja selkeää perusihmisyyttä, niin mistä johtuvat populistien kansan rumat puheet ja huono käytös, tarve ilmaista vihaansa? Yhdeksi selitykseksi annetaan uusliberalismin yksilölle asettamat vaatimukset. Olisi osallistuttava globaalin talouden ylläpitoon, mutta saadakseen vallattua itselleen paikan vihreimmällä oksalla, olisi oltava joustava, edustava, kaunis, terve, kielitaitoinen, kansainvälinen, innovatiivinen[18]. Tähän populistien puhuttelema kansa ei taivu. Äkkiä ajatellen Agambenin käsitys ihmisestä vain oppimissaan tavoissa toteutuvana, ilman mitään geeneihin kirjoitettua luonnollista tapaa elää ihmisiksi, vaikuttaisi antavan tukea uusliberalistiselle ihmiskäsitykselle[19]. On kuitenkin huomattava, että uusliberalistinen käsityskin on vain yksi tapa käsittää ihminen ja mikä olennaisinta, Agambenia tulkiten sekin sisältää käsityksen ihmisen itsensä jakautumisesta paljaaseen elämään ja sen perustalta toteutuviin elämänmuotoihin. Uusliberalistisen käsityksen mukainen ihminen on siis biologinen olento, joka on vastuussa omasta biologisesta elämästään, ja jotta hän voisi nykymaailmassa kantaa vastuun itsestään, hänen on kehitettävä itsessään edellä mainittuja ominaisuuksia. Näin uusliberalistien ihminen ja populistien ihminen eivät perimmältään eroa toisistaan. Uusliberalistin ihmisen vain pitäisi osallistua joustavana, aloitteellisena ja muuntautumiskykyisenä yhteisen talouden kasvattamiseen ja populistin ihminen haluaa ottaa vastuun oman elämänsä ylläpidosta yksinkertaisin samanlaisina pysyvin keinoin.

Uusliberalistin ihmisen on osattava käyttäytyä hyvin. Populistin ihminen saa ilmaista vihaa ja turhautumista, jos hän ei saa toteuttaa luonnollista ihmisyyttä. Voidaan väittää, että populismi valtaa alaa politiikassa ja julkisessa keskustelussa siksi, että politiikassa vallalla olevaan uusliberalismiinkin on sisäänrakennettu käsitys ihmisestä biologisena olentona. Vallitseva biomedikaalinen käsitys ihmisestä tuo näkyviin normaaliuden ja poikkeamat ja antaa ymmärtää niiden perustuvan ainakin osittain geneettiseen perimään. Uusliberalismin edustajat väittävät toisaalta kaikkien voivan vapaasti pyrkiä omiin tavoitteisiinsa lähtökohdista riippumatta, mutta toisaalta myöntävät lähtökohtien erilaisuuden kenties luonnollisuuteen vedoten: jos joillain vain on jo syntyessään paremmat eväät, on luonnollista, että yksinkertaisemmat ja kyvyttömämmät tyypit saavat vähemmän ja jäävät osattomiksi. Rumaa käytöstä ja vihapuhetta ei halutakaan julkisuudesta kitkeä, koska sen nähdään todistavan ihmisluonnosta. Populisteille se on todiste luonnollista ihmisyyttä edustavan enemmistön kaltoinkohtelusta, uusliberalisteille ehkä siitä, että toiset vain ovat luonnostaan kykenevämpiä kuin toiset ja ne, jotka eivät kykene pärjäämään nykyisen talouselämän ehdoilla, saavatkin jäädä poteroihinsa huutelemaan.

Inhimilliset tavat

Jos halutaan vedota ihmistä biologisena lajina tutkiviin tieteisiin, niin myös uusimmat ihmisen kehitystä koskevat neurobiologiset tutkimukset todistavat sen puolesta, että ihmisen ainoa synnynnäinen kyky on oppia tapoja ja toteutua noiden tapojen mukaisena[20]. Eikö meidän näin ollen olisi jonkin luonnollisen ihmisyyden etsimisen sijasta kiinnitettävä huomio siihen, minkälaisia tapoja opimme, minkälaista tapojen mallia näytämme lapsillemme ja kanssaihmisillemme? Toisaalta jos ihminen toteutuu vain tavoissaan ja jos mikään inhimillinen tapa esimerkiksi käsittää luonnollinen ihmisyys ei ole toista oikeampi tai todempi, niin eikö silloin jokainen tapa käsittää ole yhtä hyvä, huono tai vailla perusteita?

Tämä kysymys tuli eteen lukiessani vasemmistoliiton Kansan Uutisten verkkolehdessä julkaistua Pontus Purokurun blogikirjoitusta[21], jossa hän kertoo suositun keskustelufoorumin Ylilaudan harjoittamasta alt-rightille eli vaihtoehtoiselle äärioikeistolle ominaisesta ”meemifasismista”. Populistisen politiikan ja alt-rightin välille ei voi tietenkään vetää yhtäläisyysmerkkejä, mutta ei ole kaukaa haettua tunnistaa hävyttömyydellä mässäilevässä ja laillisuuden rajoja koettelevassa verkkokeskustelussa samaa tosiasioista piittaamatonta vihaa ja räävitöntä kielenkäyttöä, joihin populistit kansaa kannustavat. Erityisen kiinnostava on Purokurun siteeraama kommentti, jonka kirjoittaja antaa ymmärtää, että hänen mielestään esimerkiksi transsukupuolisia kuuluukin kiusata, jotta he ymmärtäisivät, että heidän sukupuolisuutensa on huonoa käytöstä. Hyvää käytöstä sen sijaan on tiukan kaksijakoisten sukupuoliroolien ja ilmeisesti myös fyysiseen voimankäyttöön perustuvan vallan toteuttaminen ja ylläpitäminen. Kirjoittaja siis vetoaa olettamaansa luonnollisuuteen hyvien tapojen perustana. Ne, joiden käytös perustuu toisenlaisille ihmisyyden ja yhteisöllisyyden käsittämisen tavoille, ovat huonotapaisia, ja heidät pitäisi väkivalloin tai vähintään uhkailemalla ja kiusaamalla palauttaa ruotuun. Kiusaamisen ja uhkailun motiivina ei kuitenkaan vaikuta olevan moraalinen ylemmyys eikä myöskään esimerkiksi uskonnollista konservatismia puolustavien ehkäpä vilpitön usko siihen, että jostain uskonkappaleista löytyvät säännöt ovat ainoa oikea tie hyvään elämään ja pelastukseen. Sen sijaan niitä motivoi viha. Purokuru kysyy, millä tähän vihaan voisi vastata ilman vihaa, miten sen voisi voittaa ilman vihaa.

Jos psykologisoidaan, niin voidaan väittää, että vihaa ja alistamisen- ja vallanhalua on ihmisissä varmaankin aina. Vihan tukahduttamisen tai kitkemisen sijaan voitaisiin kysyä, minkälaisilla tavoilla viha käsitetään ja minkälaisilla tavoilla sitä käsitetään voitavan ilmaista. Tällöin vihapuheen, uhkailun ja väkivallan syitä ei tarvitsisi etsiä yksilön biologiaan perustuvasta psykologiasta, vaan ne voitaisiin käsittää yhteiskunnan mahdollistamiksi tavoiksi.

Tällä hetkellä yhteiskunta ja siinä välittyvä ihmiskäsitys antavat mahdollisuuden olettaa luonnollinen ihmisyys yksinkertaisemmaksi kuin mihin nykytieteet antavat perusteita. Populistiset liikkeet turvautuvatkin näennäisen rationaalisuutensa lisäksi usein myös uskonnolliseen ajatteluun ja uskonopeista löytyviin määritelmiin ihmisyydestä. Biotieteet todistavat elämän monimuotoisuuden, muuntuvuuden ja joustavuuden puolesta ja ihmistä koskeva neurobiologia todistaa ihmisen hahmottavan ja käsittävän todellisuutensa sen pohjalta, kuinka hän on matkimalla oppinut toimimaan ja käyttäytymään. Voidaan väittää, että edes sellaiset perusasiat kuin itsensä ravitseminen, ulostaminen, nukkuminen, liikkuminen ja lisääntyminen eivät ole ihmisellä koskaan luonnollisia, vaan ne toteutuvat ja ennen kaikkea merkityksellistyvät opittujen tapojen mukaisesti. Ehkä ainoa tapa voittaa luonnollisuuden kaipuusta kumpuava yksioikoinen tapa käsittää ihmisyys, olisikin ryhtyä ajattelemaan ihmisyyttä pelkkinä tapoina, jotka eivät perustu sen paremmin luonnolle kuin Jumalan luomistyölle. Jos voimme itse luoda tapamme, niin voimme ajatella, minkälaisilla tavoilla haluamme toisemme kohdata ja toisiamme kohdella. Erilaiset elämäntavat tuottavat erilaisia tapoja kohdata ja kohdella toisia ihmisiä ja näiden tapojen yhteensovittamiseksi tarvitaan politiikkaa, tarvitaan kieltä ja puhetta, jonka merkityksestä koetetaan päästä yhteisymmärrykseen, ja jonka tarkoitus on kommunikoida merkityksiä ja saada näin yhteisö ymmärtämään erilaisia elämäntapoja.

Jos kykenemme vapautumaan luonnollisuuden oletuksesta, voimme vapautua myös politiikan ja oikoksen erottamisesta toisistaan. Tällöin oikoksen ja poliksen välistä eroa ei tarvitse poistaa muuttamalla polis oikokseksi, eli politiikka luonnollisen elämän ylläpidoksi, vaan voidaan käsittää, että oikos on jo poliittista. Se, mikä nykyisessä biopolitiikassa vaikuttaa yksityiseltä elämän ylläpidolta, on ja on aina ollut poliittista, koska se perustuu tavoille. Se ei ole luonnollista, vaan yhteisössä omaksutun kielen ja kulttuurin välittämää ja niihin sisältyvän ihmiskäsityksen läpäisemää. Ei ole mitään luonnollista tapaa pitää elämää yllä ja siksi oikonomia, elämän ylläpidon tapa, olisi käsitettävä politiikaksi, jatkuvaksi tapojen väliseksi sovitteluksi ja neuvotteluksi.

 

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio (1995) Homo sacer: Il potere sovrano e la nuda vita. Einaudi, Torino.Agamben, Giorgio (2001) Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta (Mezzi senza fine. Note sulla politica, 1996). Suom. Juhani Vähämäki. Tutkijaliitto, Helsinki.

Agamben, Giorgio (2011) The Kingdom and the Glory: For a Theological Genealogy of Economy and Government (Il regno e la gloria. Per una genealogia teologica dell’economia e del governo, 2007). Käänt. Lorenzo Chiesa (& Matteo Mandarini). Stanford University Press, Stanford.

Agamben, Giorgio (2014) L’uso dei corpi. Neri Pozza, Vicenza.

Aristoteles, Politiikka. Suom. A.M. Mattila. Gaudeamus, Helsinki (1991).

Gergely, György & Gergely Csibra (2006) “Sylvia’s Recipe: The Role of Imitation and Pedagogy in the Transmission of Cultural Knowledge”. Teoksessa Roots of Human Sociality: Culture, Cognition and Interaction. Toim. N. J. Enfield & Stephen C. Levinson. Berg, Oxford, 229–255.

Harni, Esko (2013) ”Yrittäjyyskasvatus ja ihmisen hallitsemisesta”. Alusta 27.8.2013. Verkossa: http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/08/27/yrittajyyskasvatus-ja-ihmisen-hallitsemisesta.html

Harni, Esko (2014) “Yrittäjyys- ja kansalaiskasvatuksen uusliberalistiset tendenssit ordoliberalismin näkökulmasta”. Kansalaisyhteiskunta 1(2014), 71–90.

Jungar, Ann-Cathrine & Anders Ravik Jupskås (2011) ”Pohjolan populistinen puolueperhe”. Julkaisussa Liikkeitä laidasta laitaan. Populismin nousu Euroopassa. Ajatuspaja e2, Ajatushautomo Magma, Vihreä Sivistysliitto, 28-64. Verkossa: http://magma.fi/uploads/media/study/0001/01/a7012b00b55a1268d26a5811750cd7a5d9c790e5.pdf

Purokuru, Pontus (2016) ”Tappouhkaukset toimivat – voiko ilman vihaa voittaa?”. Kansan Uutiset 21.11.2016. Verkossa: https://blogit.kansanuutiset.fi/toimittaja-testaa/tappouhkaukset-toimivat-voiko-ilman-vihaa-voittaa/

Räsänen, Petri (2007) “Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta”. niin & näin 4/2007, 99–107. Verkossa: http://www.netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn074-26.pdf

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Jungar & Jupskås 2011, 34.
  2. Jungar & Jupskås 2011, 34.
  3. 2004, sit.Jungar & Jupskås 2011, 35.
  4. Jungar & Jupskås 2011, 37.
  5. 1999, sit. Jungar & Jupskås 2011, 38.
  6. Helsingin Sanomat 12.11.2016 ”Matias Turkkila julkaisee verorahoilla ’tylyä mättöä’ turvapaikkapolitiikasta ja haaveilee Trump-ilmiöstä Suomessa”.  Verkossa: http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002929860.html
  7. Agamben 2014, 344.
  8. Jungar & Jupskås 2011, 39.
  9. Ks. Agamben 2014, 351.
  10.  1252b30.
  11. Agamben 1995, 3–5; Agamben 2011, 17–18.
  12. Agamben 2001, 29.
  13. Mt, 14, 30–31.
  14. Mt, 15.
  15. Agamben 2011, 17.
  16. Ks. Agamben 2001, 31–33.
  17. Uusliberalismin vapauskäsityksen sitoutumisesta ekonomistiseen ihmiskäsitykseen ks. Räsänen 2007, 104.
  18. Uusliberalistisesta yrittäjyys- ja kansalaiskasvatuksesta ks. Harni 2014, 157–158.
  19. Ihmisen potentiaalisuuden valjastamisesta nykykapitalismin tarpeisiin esim. Harni 2013.
  20. Esim. Gergely & Csibra 2006, 230–236.
  21. Purokuru 2016.