Perustulo, korona ja toivo paremmasta huomisesta

Matti Eskelinen | Väitöskirjatutkija, Turun yliopisto

Kirjoitus julkaistaan osana teemasarjaa TOIVO.

Johdanto

Toivo on korostuneesti jotakin, joka kohdistuu tulevaan ja peilaa nykyistä tilannetta vasten implikoiden nykyisen tilan olevan ainakin jossain määrin ei-toivottu tila. Alkuvuodesta 2020 lähtien maailmalla pandemiaksi asti levinnyt COVID-19-virus (tästä eteenpäin: koronavirus) on poikkeuksellisella tavalla tällainen tila, joka on tuonut toivon yleiseen keskusteluun ennennäkemättömällä voimalla. Koronakeskusteluissa toivo viittaa erityisesti toiveeseen pandemian lopusta ja paluusta aikaan ennen sitä, mutta myös siihen ajatukseen, että pandemiasta ja siihen johtaneista syistä voidaan oppia ja rakentaa parempia yhteiskuntia niin tuotannon, päätöksenteon ja elämäntapojen suhteen[1]. Yhteiskuntafilosofisesti toivo on läsnä erityisesti utopioiden eli ihanneyhteiskuntien muodossa[2]. Yhteiskuntapolitiikan- ja filosofian alalla koronakriisi on antanut jälleen nostetta erään suosituimman nykyaikaisen utopian, perustulon käyttöönotolle[3], kun monet ovat menettäneet taloudellisen kriisin myötä työpaikkansa ja päätyneet valtioiden työllisyystukien piiriin. Tämä sekä jo pitempään ennustettu vääjäämätön työn suuri murros, suorastaan toinen teollinen vallankumous, automatisaation myötä on nostanut perustulon toivon symboliksi uudesta työkulttuurista- ja tavasta, joka on joustavampi ja kestävämpi suurien mullistuksien kuten pandemioiden ja automatisaation edessä. Toisaalta perustuloa on perusteltu työläisille enemmän vapautta ja vähemmän stressiä aiheuttavana työllisyyspoliittisena toimenpiteenä. Seuraavassa käsittelen perustuloa yhteiskuntafilosofisesta näkökulmasta koronapandemian ja sen vastavoimana käyvän toivon paremmasta maailmasta ristipaineessa. Tällöin perustulon utooppisuus ilmenee konkreettisena mahdollisuutena paremmasta asiantilasta tässä ja nyt, mikä itsessään ilmentää, vaikkakin epätäydellisesti, tulevaisuuden horisonttia, johon aina pyritään, vaikkei sinne koskaan päästäisikään[4].

Nick Srnicekin & Alex Williamsin Inventing the Future: Postcapitalism and a World Without Work[5] on toiminut viime vuosina vasemmiston viittauskohteena mitä tulee perustuloon[6] ja teknologistien tarjoamaan kritiikkiin vasemmiston toivottomuudesta ja pessimismistä uusliberalismin edessä. Tässä artikkelissa käsittelen Srnicekin & Williamsin teoksen ja erityisesti kahden siihen kriittisesti suhtautuvan teoksen, Kate Soperin Post-Growth Living: For an Alternative Hedonism[7] sekä Aaron Benanavin Automation and the Future of Work[8], kautta vasemmiston tilaa ja erityisesti suurta toivoa, jota on esitetty perustulon myötä.[9] Koronakriisin myötä perustulo on saanut laajemminkin tilaa valtavirtakeskusteluissa ja osittaisia perustulon malleja on otettu käyttöön joissakin maissa vastaamaan koronan aiheuttamaan työttömyyden kasvuun helpottamaan työttömyyskorvauksen ja muun vastaavan rahallisen perusturvan saamista yhä laajemmalla määrälle ihmisiä. Srnicekin & Williamsin ajatusten ja heidän kriitikoidensa käsittelyn jälkeen laajennan keskustelun perustulosta koskemaan erityisesti sitä, mitä se merkitsisi, tai on jo jossain, tapauksissa merkinnyt sekä yhteiskunnalle ja yksilölle.

Se mitä perustulolla tässä artikkelissa ja myös yleensä tarkoitetaan, on säännöllisin väliajoin, esimerkiksi kuukausittain, kaikille kansalaisille maksettava vastikkeeton rahasumma. Vastikkeettomuus tarkoittaa, että perustulon saamisen ehtona ei ole työsuoritusta tai muuta vastaavaa velvoitetta. Tähän vasemmistolaiset perustulon kannattajat lisäävät vielä, että perustulolla tulee toimeen eli se on riittävän suuri. Tällainen on myös Srnicekin & Williamisn käyttämä määritelmä perustulosta[10]. Kaksi huomautusta on tarpeen tehdä tästä määritelmästä liittyen perustulon määrään ja siihen kuka on oikeutettu perustuloon. Tarkkaa määrää on hankala antaa, koska se riippuu valuutasta ja maantieteellisestä sijainnista. Kenellä on oikeus perustuloon, riippuu myös osaltaan maantieteestä, mutta erityisesti kysymykseen kansalaisuudesta ehtona pääsystä sosiaaliturvan ja täten mahdollisen perustulon piiriin. Perustulo rajattuna pelkästään tietyn maan kansalaisiin on ongelmallinen, mutta se on nykykeskustelussa varsin yleisesti hyväksytty lähtökohta, koska perustulo on nähty ainakin aluksi valtiollisena uudistuksena, mikä johtunee ennen kaikkea politiikan yhä voimakkaasta valtiokeskeisyydestä, joka on koronapandemian aikana korostunut entisestään. On puhuttu jopa valtion paluusta ikään kuin valtiot olisivat jo jossain vaiheessa hävinneet. Rajaukseen ei kuitenkaan kiinnitetä tässä artikkelissa tätä huomautusta enempää huomiota tilanpuutteen vuoksi.[11]

Tulevaisuus voitettavana – nyt vai heti?

Esimakua Srnicekin & Williamsin vaatimuksista vasemmiston uudesta, dynaamisemmasta heräämisestä saatiin jo heidän lyhyessä manifestissaan #Accelerate Manifesto for an Accelerationist Politics[12], jonka ideoita he kehittävät edelleen Inventing the Future -teoksessaan[13]. He lähtevät liikkeelle erityisesti kahdesta lähtökohdasta: vasemmiston tappiomielialasta sekä automatisaation väistämättömästä kehityksestä. Vasemmiston pessimismin he johtavat siihen, että vuosien 2008–2009 finanssikriisit eivät johtaneet todellisiin muutoksiin vaan päinvastoin juurruttivat uusliberaalin politiikan entistä syvemmälle osaksi valtioiden poliittisia lähtökohtia vastaamalla kriisiin julkisia menoja leikkaamalla ja niukkuuden (engl. austerity) talouspolitiikkaa vaatimalla. Srnicek & Williams[14] syyttävät vasemmistoa joukkopolitiikan (engl. folk politics) lumoissa olemisesta, jossa korostetaan paikallisia kamppailuja, prefiguraatiota ja suoraa demokratiaa suurempien vaatimusten ja toiminnan kustannuksella. Toisekseen Srnicek & Williams[15] näkevät automaation tekevän vääjäämättä yhä suuremman osan ihmisistä työttömäksi ja nykyisen kaltaisen työperustaisen maailman kestämättömäksi. Pyrkimyksessään osoittaa vasemmistolle konkreettisia tavoitteita, joiden puolesta taistella ja jotka sekä itsessään olisivat parannuksia että toimisivat alustoina entistä suurempiin muutoksiin, Srnicek & Williams[16] esittävät tavoitelistan kärkipäähän neljä vaatimusta: täyden automaation, työviikon lyhentämisen, perustulon käyttöönotto ja työetiikan vähentämisen. Nämä vaatimukset ovat vain alku ja pyrkivät luomaan uutta hegemoniaa uusliberalismin ja sosiaalidemokratian rinnalle.

Aaron Benanav[17] pyrkii osoittamaan, että Srnicekin & Williamsin, ja muiden automaatioteoreetikkojen, analyysit automatisaation uhasta työpaikoille ja suuresta massasta – joka jää ilman työtä ja toimeentuloa ilman uudenlaisia sosiaaliturvan keinoja, kuten perustuloa – ovat puutteellisia. Tämä selitys perustuu väärään ymmärrykseen siitä, miksi työttömyys on korkealla tasolla ja jatkaa kasvamistaan olipa koronakriisi päällä tahi ei. Kyse on pikemminkin kapitalismin sisäisestä tendenssistä olla investoimatta pitkäaikaisiin projekteihin, koska varallisuus ei ole vähentynyt, vaan sitä ei käytetä. Tällöin syy työttömyyden kriisiin löytyy syvemmältä tasolta kapitalismin perusmekanismeista eikä teknologian murroksen tuomasta enemmän tai vähemmän autonomisesta kehityskulusta. Perustuloa kannattavien vasemmistolaisten puutteellisesta ymmärryksestä kapitalismin kovasta ytimestä eli epätasa-arvoisista tuotantosuhteista ja laajemmin yhteiskunnallisista suhteista, perustuloa kritisoi myös Lorena Lombardozzi & Frederick Harry Pitts[18]. He ottavat huomioon myös perustuloa lähellä tai sitä täydentävät ehdotukset peruspalvelut (engl. basic services) ja perusinfrastruktuuri (engl. basic infrastructure), joita he pitävät parempina kuin pelkkää perustuloa, koska ne eivät ole yksinomaan rahaan keskittyviä, muttei muuttavan perustavanlaatuisesti epätasa-arvoisia yhteiskunnallisia suhteita[19].

Työpäivän lyhentäminen on ollut merkittävä osa työväenliikkeen tavoitteita, kuten jo Karl Marxilla, jonka mukaan työpäivän lyhentäminen on perusedellytys kohti vapauden valtakuntaa[20]. Perustulon puolesta onkin argumentoitu vasemmiston suunnalta juuri sen työajan lyhentämisen ja lisääntyneen vapaa-ajan, jonka voi (osaltaan) käyttää poliittiseen kouluttautumiseen ja radikaalimman ammattiyhdistystoiminnan kehittämiseen ilman pelkoa toimeentulon äkillisestä heikennyksestä esimerkiksi liian vähäisen työnhakemisen aktiivisuuden vuoksi kuten ”aktiivimallin” kaltaisessa järjestelmässä. (Uus)liberaalit sen sijaan näkevät perustulon hyvänä uudistuksena lähinnä silloin, kun se ei vaikuta työn tuottavuuteen ja täten sen taloudelliseen hyötyyn. Perustulo nähdään tällöin yksilöille annettava apuvälineenä, jotta he pääsevät takaisin markkinoille myymään osaamistaan.[21] Huomionarvoisia ovat tosin liberalismin, tai pikemminkin sosiaaliliberalismin ja täten myös hyvinvointivaltion, merkittävän teoreetikon John Maynard Keynesin[22] näkemykset, joissa hän hahmottelee tulevaisuuden visiona ja tavoitteena kolmituntista työpäivää ja yhteensä viittätoista tuntia työtä viikossa sekä toivetta työn lopullisesta lakkaamisesta. Konservatiivit pikemminkin näkevät mahdollisesti lisääntyneen vapaa-ajan lähinnä haittana, joka kannattaa ottaa perustulon myötä, jos sillä voidaan vähentää julkisia menoja (tämä on toki jaettu huoli uusliberaalien kanssa). Tämä yleensä edellyttää myös mahdollisimman pientä perustulon määrää, mikä voi hyvinkin johtaa siihen, ettei sillä monikaan tulisi tosiasiallisesti toimeen. Benanav[23] huomauttaa, että yleensä perustulon määräksi ehdotettu tuhat Yhdysvaltain dollaria, tai sitä vastaava määrä muissa valuutoissa, on itse asiassa tunnetun oikeistokonservatiivi sosiologi Charles Murrayn ajatuksista peräisin ja jonka tarkoituksena ei ole taata perustarpeiden tyydyttämiseen riittävää toimeentuloa, vaan vastata suunnilleen nykyisiä tulonsiirtoja pienituloisille. Murrayn ja muiden konservatiivien innostus perustuloa kohtaan kumpuaa sen potentiaalista heidän mukaansa eheyttää yhteisöt ja palauttaa ”perinteiset”, toisin sanoen kristilliset arvot[24], takaisin hallitsevaksi moraalinuoraksi. Murray ei kuitenkaan ole huolissaan kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sen pienentämistä, saatikka sen poistamisesta, vaan päinvastoin ehdottaa perustuslaillista kieltoa muille vaurautta uudelleenjakaville toimille. Benanav[25] näkee tässä valitettavan todennäköisen skenaarion perustulon mahdollisesti lihaksi tulevasta muodosta.

Benanav[26] korostaa erityisesti laajoja kansanliikkeitä toimijana, jonka avulla pääoman ylivalta voidaan ylittää ja tuotanto ottaa demokraattiseen hallintaan[27] ilman, että tarvitaan olettaa automatisaation deterministisen tuhovoiman hävittävän perinteiset työpaikat. Benanav kritisoi Srnicekin & Williamsin analyysia kriisin luonteesta ja korostaa perinteisempiä vasemmistolaisia poliittisia kamppailuja, 21. vuosituhannelle päivitettynä. Benanav ei kiistä perustulon potentiaalisia hyötyjä sen vasemmistolaisessa muodossaan, mutta (vasemmistolaisen) perustulonkin mahdollistamiseksi on käytävä poliittista kamppailuja, niin miksei menisi kerralla pidemmällä ja tähtäisi tuotannon haltuunottoon varsinkin, kun juurisyyt eivät ole automaatiossa, vaan tuotannossa.[28] Toisaalta Srnicek & Williams eivät kuitenkaan unohda poliittisen kamppailun merkitystä, vaan he korostavat jatkuvasti gramscilaisessa hengessä vastahegemonian luomista uusliberalismille[29], vaikka päähuomion viekin kapitalismin kiihdyttäminen kohti kommunismia[30]. Srnicekin & Williamsin kriitikot ovat oikeassa, että heidän sitoutumisensa yhteiskunnallisten kamppailujen tärkeydestä muutoksen airuena jää teknologiaintoilun, jota vastaan Benanavin kritiikki vaikuttaa pätevältä, jalkoihin ja heidän suhtautumisensa yhteiskunnallisten liikkeistä tuntuu sulautuvan heidän ”joukkopolitiikansa” kritiikkiin. Heidän toiseen painokseen kirjoittamansa jälkisanat[31] ovatkin pitkälti tyynnyttelemistä kansanliikkeitä, ”joukkopolitiikkaa”, kohtaan ja sen korostamista, etteivät he ole teknokraattisia leninistejä, joiksi heitä on syytetty.

Vaihtoehtoisia reittejä tulevaisuuteen kiihdyttämisen sijasta

Kate Soper[32] ei kovinkaan montaa kertaa viittaa Srnicekiin & Williamsiin suoraan, mutta hänen varsin maanläheinen, muttei askeettinen, suhtautumisensa yhteiskunnalliseen muutokseen ja muutoksen suuntaan kohti ”vaihtoehtoista hedonismia” on ontologiselta perusasenteeltaan päinvastainen Srnicekiin & Williamsiin verrattuna. Hän korostaa sensuaalisuutta ja vähemmän kiireisen elämisen tärkeyttä ja sen mahdollistavia erilaisia hedonistisia nautintoja ja käytäntöjä, kuten perinteisen käsityöllisyyden ja luonnossa kulkemisen. Tämä on antiteesistä jatkuvan kasvun narratiiviin, jonka piirin myös Srnicek & Williams asettavat itsensä – joskin eri lailla kuin kapitalistiset vastineensa. Lisäksi lisääntyneen ajan voi käyttää sosiaaliseen kanssakäymiseen, myös auttamiseen ja muuhun hoivatyöhön, joka olisi Soperin mukaan mielekästä työtä ja jotakin, jota ei kannata antaa robottien hoidettavaksi, vaikka siihen olisikin mahdollisuus. Srnicek & Williams[33] tuntuvat pitävän kaiken työn, myös hoivatyön, automatisaatiota vähintäänkin yhtenä teknologian mahdollistamana tavoitteena post-humanismin hengessä. Tällainen post- ja transhumanistinen näkemys on yksi Soperin kritiikin kohteista esimerkiksi silloin, kun hän argumentoi analyyttisen eron säilyttämisen puolesta koskien luontoa erotuksena poliittisesta ja kulttuurisesta tilasta[34]. Tähän liittyy vahvasti Soperin vastustus ajatuksesta työn täydellisestä ylittämisestä, koska hänen mukaansa jotkin työt eivät ole vain orjamaista raatamista, vaan mitä perustavanlaatuisemmin inhimillistä toimintaa.[35] Toisaalta työ ja tuotanto pitää saada erotetuksi talouskasvusta Soperin mukaan erityisesti sen haitallisten vaikutuksien takia: sukupuolen ja seksuaalisuuden kaupallistumisen, feminismin alentumisen pelkäksi ”voimaannuttavaksi” kulutukseksi; lisääntyneet terveyshaitat erilaisten päästöjen ja jätteiden myötä[36] sekä ennen kaikkea ympäristötuhon vuoksi[37]. Perustulon potentiaalista matkalla kohti ”vaihtoehtoista hedonismia” Soper[38] on vähäsanainen tunnustamalla sen potentiaalin muutoksessa vähemmän haitallisen työn ja nautinnollisemman elämäntavan välineenä, mutta myös sen käyttöönoton mahdollistavan kapitalistisen tuotantotavan entistä lujemman uusintamisen. Soper[39] kritisoi myös Srnicekin & Williamsin edustamaa teknologiakeskeisyyttä ”hi-tech toys-for-the-boys” tyyliseksi stereotyyppisen maskuliiniseksi pullisteluksi. Soperin feministinen kritiikki voidaan liittää yhteen marxilais-feministiseen analyysiin elämää ylläpitävän työn, kuten ruuantuotannon ja hoivatyön, vähäiseen taloudelliseen arvostukseen, mutta suureen symboliseen arvossapitoon, erityisesti korona-aikana[40].

Perustulon puolesta on myös argumentoitu laajasti ymmärrettynä radikaalidemokraattisesta ja ihmisoikeusperustaisesta lähtökohdin kuten yhteensopivana Hannah Arendtin kaltaisten teoreetikkojen ajatuksien kanssa[41]. Myös Carole Patemanin[42] myöhäisempi ajattelu argumentoi perustulon puolesta, koska sen avulla voidaan laittaa paremmin käytäntöön demokratian ihanteet, milloin ihmisoikeudet toteutuisivat todemmin, erityisesti naisten osalta. Perustulo antaisi näin ollen aidon mahdollisuuden vapauden ja autonomian aktuaaliseen toteuttamiseen. Nämä radikaalidemokraattiset teoriat eivät yleensä ota lähtökohdakseen taloudellista epätasa-arvoa, vaan sen kuinka liberaalia demokratiaa voidaan vahvistaa olemaan enemmän demokraattista. Siinä missä Srnicek & Williams nojaavat hegemonia käsitteen kautta vahvasti gramscilaiseen radikaalidemokraattiseen agonistiseen politiikkaan ja täten yhteiskunnallisten asioiden poliittisuuteen ja sisäiseen erimielisyyteen, minkä ohella toisena keskeisenä lähtökohtana on akselerationistinen olettamus teknologian välttämättömyydestä. Esimerkiksi Ville Suurosen tulkinta Arendtista perustulon kannattajana pohjaa vahvasti myös teknologisen kehityksen kohoamiseen tarpeeksi korkealle asteelle, jolloin voidaan toteuttaa antiikin Kreikan poliksen ideaa laajennettuna muihinkin väestöryhmiin kuin vapaisiin mieskansalaisiin. Toisin kuin Srnicekin & Williamsin lähtökohtaisesti hegemoninen, toisin sanoin poliittiseen kamppailuun ja ylipäänsä politiikan mahdollisuuteen juurtuva, teoria, Arendtin ajattelulle pohjaavat teoriat sisältävät ajatuksen siitä, että todellinen politiikka voi alkaa vasta, kun välttämättömyyden ikeestä on päästy eroon. Tässä auttaa erityisesti teknologian kehitys ja perustulon kaltaiset uudistukset edesauttavat tässä prosessissa. Se miten tällaiseen tilanteeseen voidaan päätyä ilman poliittista toimintaa ja erityisesti poliittista yhteistoimintaa jää hämäräksi ja uhkaa jättää sellaiset teoriat varsin ideaalisiksi ja teknokraattisiksi[43].

Toisaalta perustulokokeilut, kuten Suomen Juha Sipilän hallituksen aikana toteutettu perustulokokeilu vuosina 2017-2018[44], on myös nähty ja eksplisiittisesti esitetty esimerkkinä neuroliberalismista[45], jossa perustulo nähdään ”tuuppauksena” (engl. nudge) ylhäältä valtiolliselta tasolta yksilöille, jotka tekevät päätöksiä perustulon hyödyntämisestä sisäistetyn biopoliittisen ja ekonomistisen kurin pohjalta maksimoidakseen taloudellisen hyötynsä. Mona Mannevuo[46] kuvailee neuroliberalismin olevan finanssikriisien jälkeiseen maailmaan muokattu versio Milton Friedmanin talouslibertarianismista, eräänlaista ”libertarianismista paternalismia”, jossa ”ihmiset ovat vapaita tekemään valintoja – kunhan he tekevät valintoja valtion pystyttämän jälki-byrokraattisen valinta-arkkitehtuurin sisällä” (suom. M. E.). Näin ollen perustulon potentiaali olla airuena muutoksessa kapitalismista sosialismiin, tai suoraan kommunismiin kuten Robert van der Veen & Philippe van Parijs argumentoivat jo vuonna 1986, jää piippuun ja perustulo päätyy pelastamaan kapitalismin, koska köyhyys – yhteiskunnallinen, rakenteellinen ilmiö – redusoidaan henkilökohtaiseksi mielenterveyden ongelmaksi, joka aiheuttaa ahdistuneisuutta ja masennusta, mitkä voidaan hoitaa kohdistetuilla tukitoimilla kuten perustulolla[47]. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että neuroliberalistinen perustulo toimisi kuten sen on suunniteltu. Perustulo, jos se saadaan aseteltua laajan massaliikkeen vahvalla tuella, erityisesti mukaan lukien ammattiliitot, aseeksi palkkatyötä vastaan ”universaalina lakkokassana”[48], voi siltikin mahdollistaa emansipatorista toimintaa neuroliberalistisista tavoitteista huolimatta.

Vasemmiston anti-autoritaarisimman siiven, anarkismin, on myös nähty antavan osittaista kannatusta perustulolle sen mahdollistaman potentiaalin kokeilla ja sitä myöten vakiinnuttaa keskinäisen avun hajautettuja, mutta keskenään koordinoituja verkostoja sekä tuotannossa että muilla sosiaalisen elämän alueilla[49]. Perustulo, joka on lähtökohtaisesti valtion sanktioima etuus, ei ole sinällään anarkisteilta poissuljettu väylä sen valtiokeskeisyyden takia. Kuten Benjamin Franks[50] korostaa anti-hierarkkisuus on yksi keskeisistä anarkismin käsitteistä, mutta ei kuitenkaan riittävä ehto määrittelemään anarkismia itsestään ja oleellisempaa on hierarkioiden vastustaminen ja purkaminen laajemmassa merkityksessä kuin pelkkä valtion vastaisuus. Anarkistien aktiivinen toiminta radikaaleissa kunnallisissa ja valtakunnallisissa poliittisissa liikkeissä on nähty anarkismin tavoitteiden vastaiseksi erityisesti silloin, kun emansipatoriset ja materiaalista hyvinvointia lisäävät toimet ovat alisteisia verotuloille eli toisin sanoen riippuvaisia kapitalistisen talouden uusintamisesta ja tuottavuudesta oikeuttaen ja vakauttaen kapitalismin[51]. Perustulon kontekstissa tämä sama kapitalismin entistä syvempi juurruttaminen on läsnä mitä enemmän perustulo on riippuvainen kasvaneen taloudellisen toiminnan ja talouskasvun lisääntymisestä ehdollisena (vaikka itse perustulo itsessään olisikin vastikkeeton etuus) reformina, eikä esimerkiksi äänestysoikeuteen verrannollisena perustavanlaatuisena oikeutena kuten Patemanilla[52].

Siinä missä Srnicek & Williams ovat avoimen futuristisia tavoitteenaan työn jälkeinen (engl. post-work) maailma, Benanav argumentoi niukkuuden jälkeisen (engl. post-scarcity) maailman puolesta. Benanav[53] viittaa välttämättömyyden ja vapauden valtakuntien eron säilymisen puolesta, kuten esimerkiksi Marx[54], eikä näiden toisiinsa sekoittumista toivottavan, hän kutsuu sellaista integraatiota totalitaristiseksi ja huonossa mielessä utopistiseksi. Benanavin[55] omaa positiivista visiota niukkuuden jälkeisestä maailmasta kuvaa parhaiten sana kommunistinen. Benanavin kommunismi on kuitenkin samaan aikaan realistista – välttämättömyys säilyy, mutta se jaetaan tasaisesti ja teknologiaa demokraattisesti hyödyntämällä ja hallinnoimalla – että runsasta – perustarpeet tyydytetään hyvin organisoidun tuotannon ja jakamisen kautta siten, että perusturva toteutuu ilman pelkoa osattomuudesta tai toisen ikeen alle jäämisestä. Kysymykseen siitä, onko perustulolla mitään osaa tällaisen tavoiteltavan tilaan pääsemisessä, Benanav vastaa varovaisen myönteisesti. Perustulo voi olla osa muiden laajojen uudistuksien, kuten koulutukseen pääsyn laajentaminen ja fossiilisista polttoaineista irtaantumisen, rintamaa tiellä Benanavin hahmottelevaa tulevaisuutta, mutta perustulo ei ole välttämätön osa tätä muutosta. Talouskasvun, johon monet perustulomallit perustuvat vähintäänkin verotuksen avulla, kautta sinne ei pääse.[56]

Perustulo: kapitalismin pelastus vai vallankumouksen siemen?

Koronapandemia ei aiheuttanut uutta eriarvoisuuden kriisiä, vaan teki aiemmin olemassa olevat kriisit selvemmin näkyviksi. Terveydenhoitohenkilökuntaa on kiitelty ja heille taputeltu ilman parannuksia palkkoihin tai työehtoihin samalla kun yritysjätit, kuten Amazon, ovat tehneet ennätystulosta ja nostaneet kansainväliset pörssikurssit huippulukemiin. Hallitukset ovat elvyttäneet taloutta, mutta varoituksia on jatkuvasti annettu, kuten Vihriälän koronasta selvitysryhmän raportti[57], että paluu normaalin tarkoittaa sitä, mitä kymmenisen vuotta sitten tarjottiin velkakriisin ratkaisuksi, eli niukkuutta julkisten menojen leikkauksien muodossa ja paluuta normaaliin uusliberalistiseen talouspolitiikkaan. Perustulo uhkaa jäädä uusliberalismin uusimmaksi keinoksi, joko perinteisemmän niukkuus-narratiivin kautta tai neuroliberalistisena tuuppauksena, oikeuttaa leikkauspolitiikka. Kuitenkin perustulon tai minkä tahansa muun yhteiskunnallisen muutoksen tai sen instrumentin läpivienti on poliittisten kamppailujen takana ja ne kamppailut määrittävät myös muutoksen suunnan. Vaikka voikin vaikuttaa varsin banaalilta loppujen lopuksi sanoa, että people have the power, ihmisillä on valta, se on kuitenkin pysyvä poliittinen totuus kuten Benanav erityisen painokkaasti muistuttaa jälkisanoissaan teokseensa Automation and the Future of Work[58].

Kukaan ei kuitenkaan voi kuvitella, että vallan ottaminen, jakaminen ja käyttäminen olisi helppoa. Yksi keino kuitenkin on hyvään elämiseen riittävä perustulo, minkä puolesta kamppailu on jo itsessään poliittisen subjektiviteetin luomista ja kehittämistä, ja minkä täytyy jatkua siitä eteenpäin perustulon jälkeen ja siitä voimaa ja jaksamista saaneena. Suomen perustulokokeilun vuosien 2017–2018 tulokset[59] kertoivat jo tästä potentiaalista mikä perustuloon sisältyy. Siinä missä työllisyys- ja talousvaikutukset olivat vähäiset, kokeiluun osallistujat raportoivat lisääntyneestä psyykkisestä hyvinvoinnista, koska heidän ei tarvinnut huolehtia perustoimeentulon hakemisesta ja siihen liittyvästä stressistä. Tämä varsin pieni etu on kuitenkin potentiaalisesti merkittävä, koska lisääntynyt varmuus, vähäinenkin, on tärkeää ihmisille, jotka muuten joutuvat koko ajan pelkäämään minimitoimeentulonsa puolesta. Lisääntynyt jaksaminen ja varmuus nostavat mahdollisuuksia tarttua laajempaan yhteiskunnallisen toimintaan ja olemaan sille vastaanottavaisempi. Perustulo ei takaa mitään, mutta se antaa toivonkipinän suuremmasta muutoksesta.

Kiitokset Paatoksen toimitukselle tekstiä selkeyttävistä kommenteista ja korjausehdotuksista sekä Eero K.V. Suorsalle kommenteista artikkelin aiempiin versioihin.

Lähteet

Benanav, Aaron (2020a) Automation and the Future of Work, Verso, London & New York

Benanav, Aaron (2020b) ”How to Make a Pencil”, Logic, issue 12 ”Commons”, https://logicmag.io/commons/how-to-make-a-pencil/, käyty 7.4.2021

Bregman, Rutger (2016/2018) Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman, suom. Janatuinen, Mari, Athena, Jyväskylä

Eskelinen, Teppo (2019) Demokratia utopiana & sen vastavoimat, Vastapaino, Tampere

Eskelinen, Teppo (2020) ”Koronaviruspandemia ja katastrofiajan yhteiskuntafilosofia”, Ajatus, 77 (1), 231–260, https://journal.fi/ajatus/article/view/100264/57814

Franks, Benjamin (2020) Anarchisms, Postanarchisms and Ethics, Rowman & Littlefield, London & New York

Graeber, David (2002) ”The New Anarchists”, New Left Review 13, Jan/Feb 2002, 61–73

Havu, Sauli (2019) ”Poliksen pauloissa: Antidemokraattiset elementit Hannah Arendtin ajattelussa”, Politiikka, 61 (4), 287–307, https://journal.fi/politiikka/article/view/83617

Hoff, Patrick (2021) ”Universal basic income doesn’t impact worker productivity”, The Academic Times 15.1.2021, https://academictimes.com/universal-basic-income-doesnt-impact-worker-productivity/, käyty 13.4.2021

Kangas, Olli, Jauhiainen, Signe, Simanainen, Miska ja Ylikännö, Minna (toim.) Suomen perustulokokeilun arviointi, Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2020:15, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162219/STM_2020_15_rap.pdf?sequence=1&isAllowed=y, käyty 13.4.2021

Kassam, Ashifa (2020) ”Spain rekindles a radical idea: a Europe-wide minimum income”, The Guardian 3.6.2020, https://www.theguardian.com/world/2020/jun/03/spain-rekindles-a-radical-idea-a-europe-wide-minimum-income, käyty 13.4.2021

Kela (2020) ”Perustulokokeilun tulokset: työllisyysvaikutukset vähäisiä, toimeentulo ja psyykkinen terveys koettiin paremmiksi”, 6.5.2020, https://www.kela.fi/lehdistotiedotteet/-/asset_publisher/S3Q9lK5MESlT/content/perustulokokeilun-tulokset-tyollisyysvaikutukset-vahaisia-toimeentulo-ja-psyykkinen-terveys-koettiin-paremmaksi#, käyty 13.4.2021

Keynes, John Maynard (1930/2008) ”Economic Possibilities for Our Grandchildren”, teoksessa Pecchi, Lorenzo & Piga, Gustavo (toim.) Revisiting Keynes: Economic Possibilites for Our Grandchildren, The MIT Press, Cambridge, MA, 17–26

Kinna, Ruth & Swann, Thomas (2020) ”This anarchist thinker helps explain why we feel so driven to help each other through the coronavirus crisis”, The Conversation 27.3.2020, https://theconversation.com/this-anarchist-thinker-helps-explain-why-we-feel-so-driven-to-help-each-other-through-the-coronavirus-crisis-134494, käyty 12.4.2021

Lakkala, Keijo (2017) ”Utopiat yhteiskunnallisen mielikuvituksen metodologiana”, Futura 1/2017, 14–21

Lombardozzi, Lorena & Pitts, Frederick Harry (2020) ”Social form, social reproduction and social policy: Basic income, basic services, basic infrastructure”, Capital & Class, Vol. 44 (4), 573–594

Mannevuo, Mona (2019) ”Neuroliberalism in Action: The Finnish Experiment with Basic Income”, Theory, Culture & Society, Vol. 36 (4), 27–47

Maury, Olivia, Krivonos, Daria, Seikkula, Minna & Wide, Elisabeth (2020) ”Vuosi, jolloin kaikki muuttui ja kaikki pysyi ennallaan: elämää ylläpitävä työ ja voitontavoittelu COVID-19 pandemian aikana”, Tiede & Edistys 3/2020, 267–275

Marx, Karl (1894/2015) Pääoma: poliittisen taloustieteen arvostelua. 3. osa, Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi, Engels, Friedrich (toim.), suom. Tiusanen, Antero, Kustannusyhtiö TA-Tieto, Helsinki

Ordóñez, Vincente, Feenstra, Ramón A. & Franks, Benjamin (2018) ”Spanish anarchists engagements in electoralism: from street to party politics”, Social Movement Studies, 17:1, 85–98

Pateman, Carole (2004) ”Democratizing Citizenship: Some Advantages of a Basic Income”, Politics & Society, Vol. 32 No 1, 89–105

Purokuru, Pontus (2018/2019) Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, Kosmos, Helsinki

Soper, Kate (2020) Post-Growth Living: For an Alternative Hedonism, Verso, London & New York

Srnicek, Nick & Williams, Alex (2013) ”#Accelerate Manifesto for an Accelerationist Politics”, https://criticallegalthinking.com/2013/05/14/accelerate-manifesto-for-an-accelerationist-politics/, käyty 31.3.2021

Srnicek, Nick & Williams, Alex (2015/2016) Inventing the Future: Postcapitalism and a World Without Work, toinen laajennettu painos, Verso, London & New York

Suuronen, Ville (2018) ”Resisting Biopolitics: Hannah Arendt as a Thinker of Automation, Social Rights, and Basic Income”, Alternatives: Global, Local, Political, Vol. 43 (1), 35–53

Teivainen, Teuvo & Huotari, Pauli (2020) ”Democratic horizons in times of corona governance”, julkaisussa openDemocracy 18.3.2020, https://www.opendemocracy.net/en/openmovements/democratic-horizons-times-corona-governance/#coronagovernance, käyty 12.4.2021

Tikkala, Hannu & Koivisto, Matti (2020) ”Miten Suomi selviää koronakriisistä? Vihriälän selvitysryhmä esittää hallitukselle oppivelvollisuuden pidentämistä, lukukausimaksuja ja tukea yrityksille”, Yle 8.5.2020, https://yle.fi/uutiset/3-11341918, käyty 13.4.2021

Vaarakallio, Sampo ”Yritysten pelastamisen biljoonapaketit muuttivat pelin – koronan jälkeen valtio, verokeplottelu ja eriarvoisuus nousevat talouskeskusteluun”, Yle 29.5.2020, saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-11368072, käyty 10.4.2021

van der Veen, Robert J. & van Parijs, Philippe (1986) ”A Capitalist Road to Communism”, Theory & Society, Vol. 15, No. 5, 635–655


Wright, Erik Olin (2010) Envisioning Real Utopias, Verso, London & New York

[[54]] Marx 1894/2015, 808. [54]]



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Kts. esim. Kinna & Swann 2020; Teivainen & Huotari 2020; Eskelinen 2020, 246–251.

  2. Kts. esim. Lakkala 2017; Eskelinen 2019.

  3. Kts. esim. Kassam 2020; Vaarakallio 2020; Eskelinen 2020, 248; erityisen osuva esimerkki tästä perustulon utooppisuudesta on Rutger Bregmanin (2016/2018) erityisesti perustuloa popularisoineen kirjan ensimmäinen luku, joka on nimeltään ”Utopian paluu”.

  4. Lakkala 2017, esim. 18; Wright 2010.

  5. Srnicek & Williams 2015/2016.

  6. Populaarimmassa keskustelussa erityisesti alankomaalainen Rutger Bregman on noussut suorastaan maailmanlaajuiseksi perustulojulkkiseksi kirjallansa Ilmaista rahaa kaikille (2016/2018). Suomessa perustuloa on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Pontus Purokuru (2018/2019).

  7. Soper 2020.

  8. Benanav 2020a.

  9. Näistä kolmesta ainoastaan Benanavin teos on kirjoitettu koronapandemian aikaan ja se viittaa myös siihen useaan otteeseen.

  10. Srnicek & Williams 2015/2016, 118.

  11. Perustulon historiasta kts. esim. Benanav (2020a, 73–76), Srnicek & Williams (2015/2016, 118) ja Bregman (2016/2018, erityisesti luvut 2 & 4). Lyhyesti perustulon teoriasta Wright (2010, 217–222). Perustulokokeilujen historiasta kts. esim. Kangas et al. (2020, 17–31).

  12. Srnicek & Williams 2013.

  13. Srnicek & Williams 2015/2016.

  14. Ibid., erit. luku 2.

  15. Ibid., erit. luvut 5–6.

  16. Ibid., 127.

  17. Benanav 2020a, erit. luvut 2–4.

  18. Lombardozzi & Pitts 2020.

  19. Ibid, 585–588.

  20. Marx 1894/2015, 808.

  21. Benanav 2020a, 73–74; kts. myös Hoff 2021.

  22. Keynes 1930/2008.

  23. Benanav 2020a, 74–75.

  24. Tätä vasten on ironista, että konservatiivisen Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin kaudella lähes läpi mennyt laki erään perustulomallin käyttöönotosta kaatui viimeistään siihen, kun sen pelättiin lisäävän avioerojen määrää naisten lisääntyneen itsenäistymisen myötä (Bregman 2016/2018, 50).

  25. Benanav 2020a, 75.

  26. Ibid., 95–99.

  27. Kuinka tämä käytännössä voisi toimia kts. Benanav 2020a, luku 6 sekä 2020b.

  28. Benanav 2020a, 75–79.

  29. Srnicek & Williams 2015/2016, luku 7, erit. 132–137.

  30. Ibid., 175–183; vrt. van der Veen & van Parijs 1986

  31. Ibid., 185–200.

  32. Soper 2020.

  33. Srnicek & Williams 2015/2016, esim. 82.

  34. Soper 2020, 19–27.

  35. Ibid., 84–96, 144–149.

  36. Ibid., 149–155.

  37. Ibid., 38–41.

  38. Ibid., 97–100.

  39. Ibid., 49.

  40. Maury et al. 2020; kts. myös Lombardozzi & Pitts 2020.

  41. Suuronen 2018.

  42. Kts. esim. Pateman 2004.

  43. Havu 2019; kts. myös Mannevuo 2019, 34–35.

  44. ”Perustulokokeilussa 2 000 työtöntä henkilöä sai verotonta perustuloa 560 euroa kuukaudessa riippumatta muista tuloistaan tai siitä, hakivatko he aktiivisesti töitä. Perustulon saajat valittiin satunnaisesti niiden henkilöiden joukosta, jotka marraskuussa 2016 saivat työttömyysetuutta Kelasta.  Vertailuryhmän muodostivat henkilöt, jotka saivat marraskuussa 2016 Kelasta työttömyysetuutta mutta eivät tulleet valituiksi perustulokokeiluun.” (Kela 2020).

  45. Mannevuo, 2019.

  46. Ibid., 35.

  47. Ibid., 39.

  48. Bregman 2016/2018, 269.

  49. Erityisesti korona-aikaan liittyen Kinna & Swann 2020; kts. myös esim. Graeber 2002, 64.

  50. Franks 2020, 27–28, 33–34, 86.

  51. Ordóñez et al. 2018.

  52. Pateman 2004.

  53. Benanav 2020a, 132–133 viite 7.


  54. Benanav 2020a, luku 6.

  55. Ibid., 93.

  56. Kts. esim. Tikkala & Koivisto 2020.

  57. Benanav 2020, 95–99.

  58. Kela 2020; kts. myös Kangas et al. 2020.

Parannuksen salit – teksti toivosta tyhjyydessä ja Keski-maassa

Anttoni Kuusela

Kirjoitus julkaistaan osana teemasarjaa TOIVO.

”Siellä missä on elämää, on myös toivoa”, toteaa J.R.R. Tolkien (1892—1973) teoksessaan ”Hobitti, sinne ja takaisin”[1]. Odotus ja usko siihen, että tulevaisuudessa asiat voivat olla paremmin – tai vähintäänkin toisin – lienee fantasian keskeinen elementti. Frodo kumppaneineen jaksaa kamppailla ja jatkaa matkaa pois Konnusta, sillä tuossa kamppailussa on läsnä usko siihen, että edessä häämöttää parempi huominen – Rivendell[2]. Tuo ei-rationaalinen usko näyttäytyy samanaikaisesti toivona – Hobitit jaksavat jatkaa, koska toivovat, että toiminnallaan pelastavat Konnun ja että he voivat taas nauttia sen seesteisestä rauhasta[3].

Toisaalta on selvää, ettei toivo synny väistämättä. Kuten Bilbo ja kääpiöt Synkmetsässä, metsä voi ympäröidä kulkijan, eikä tämä huomaa olevansa laakson pohjalla, josta pimeä matka kulkee kohti valoa ja tuskien taipaleen loppua, ulospääsyä[4]. Toisin sanoen, ihmisen on helpompi hautautua omaan historialliseen tilanteeseensa ja välittömään ympäristöönsä, josta käsin on vaikea nähdä muuta kuin ympäröivä todellisuus.

Myös japanilainen filosofi Keiji Nishitani (1900—1990) tunnustaa ympäröivän todellisuuden ja arkisuuden itsestään selvyyden, mutta kannustaa samalla ihmistä katsomaan tämän itsestään selvältä näyttävän todellisuuden taakse kysyen, onko itsestään selvä tapa todella ainut tapa suhtautua todellisuuteen?[5]. Nishitanin mukaan näin ole, vaan ihmisellä on muitakin mahdollisuuksia. Ihmisellä on siis aina toivoa.

Tarkastelen tässä esseessä toivoa ihmetyksenä ja avoimuutena, itsestään selvän historiallisuuden, totunnaisuuden ja tilannesidonnaisuuden tuolle puolen katsomisena. Avoimuuden ja ihmetyksen puuttuessa – välttämättömyyden ja totunnaisuuden vallitessa – toivoa ei ole. Teoreettisena viitekehyksenä toimii Nishitanin zenbuddhalainen filosofia. Nishitanin filosofiassa avoin ja ihmetyksen sävyttämä olemisen tapa samaistuu tyhjyyteen, tyhjyydessä olemiseen. Tämän perusteella esitän toivon olevan elämää ohjaava suhtautuminen, olemisen tapa tai alusta, jolle ihmisen maailmassa oleminen rakentuu.

Esseetäni ohjaa dialogi länsimaisen ja itämaisen, filosofisen ja kaunokirjallisen välillä. Asetan dialogiin Nishitanin ja zenbuddhalaisen perinteen kanssa Tolkienin keskeisimmät teokset: Hobitin, Tarun sormusten herrasta ja Silmarillionin. Esitän ensin dialogissa lyhyesti siirtymän toivon sävyttämään olemiseen. Tämän jälkeen keskityn toivon havainnollistamiseen. Lopuksi esitän lyhyen yhteenvedon toiveikkaan olemisen vaikutuksista.

Dialogin myötä toteutuu Kioton koulukunnan tapa tehdä filosofiaa – tapa, jossa filosofia, uskonto, tiede ja kirjallisuus yhdistyvät mahdollistaen näennäisesti omituiset vaihdokset hyvinkin erilaisten ajatteluperinteiden välillä[6]. Tällaisesta yhdistymisestä ja vaihdoksesta kuitenkin syntyy älyllistä uteliaisuutta, joka voi johtaa yllättäviinkin paikkoihin, kuten Bilbon uteliaisuus johtaa hänet yllättäviin seikkailuihin, kohtaamisiin ja ystävyyksiin[7].  

Fantasiakirjallisuudessa voi kuvitella kauheitakin tilanteita ilman, että siihen sisältyy todellisuuden painolastia; ilman sitä kouriintuntuvuutta, joka arkielämän tuskia sävyttää. Hyödynnänkin tämän kirjallisuuden genren kuvitteelliseen asuun puettuja tosimaailman tapahtumien ja ilmiöiden kaikuja sisältäviä skenaarioita tavallisen ihmisen elämään elimellisesti liittyvien tilanteiden tarkasteluun. Ilman edellä mainittua kouriintuvuutta nuo skenaariot voivat paljastaa tehokkaasti jotain oleellista ihmisyydestä ja maailmassa olemisesta. Fantasiakirjallisuus voi siis tuoda konkreettiseksi abstrakteja ja ideaalin tasolla olevia ajatuksia.

Toisaalta fantasia voi parhaimmillaan myös tuoda kuvitelmia osaksi aktuaalista maailmaa: sen kuvitelmat voivat inspiroida ja kannustaa kohti parempaa huomista ja tämän voiman filosofinen lukutapa voi parhaimmillaan tuoda esiin.

Toivon edellytykset

Elämää ohjaavana suhtautumisena toivo asettuu selvästi sen muita käyttötapoja vastaan: toivo ei ole politiikan väline, retorinen tehokeino tai eettinen ohje. Arjessa ja tavallisessa elämässä toivo ei tule olevaksi: elämä etenee maailmallisten kiinnikkeiden ja aktiviteettien vallassa[8]. Paradoksaalisesti ympäristöstä tulee niin itsestään selvä, että se himmenee taka-alalle, näkymättömiin. Käy kuin hobiteille, joita ulkomaailma ei kiinnosta, koska se ei ole vaikuttanut heidän elämäänsä vuosisatoihin[9].

Tämän itseen käpertymisen seuraukset valottuvat Frodon ja kumppaneiden ylittäessä Konnun konkreettiset, maantieteelliset rajat: he joutuvat kohtaamaan vaaroja, kuten sormusaaveita[10], vaikeakulkuisia polkuja[11] ja pahantahtoista metsää[12], joista he eivät vanhoilla taidoillaan selviä.

Itseen käpertymisen seuraukseksi paljastuu lopulta toivon poissaolo, avoimuuden ja mahdollisuuksien kaikkoaminen: puutarhanhoidossa olennaisilla taidoilla ei pärjää erämaassa tai omalakisessa metsässä, saati sormusaaveita vastaan. Nämä esteet eivät ole helposti kesytettävissä, kuten eivät ole ihmiselämän monimutkaiset ongelmatkaan.

Konnun rauhassa hobittien ei ole tarvinnut toivoa, sillä siellä elämä etenee totunnaisissa urissaan. Elämää määrittää syöminen, laiskottelu ja syöminen uudestaan. Toki tällainen tavallinenkin elämä on arvostettavaa, mutta vain jos sille on olemassa vastavoima tai mahdollinen toinen. Ilman näitä Konnun rauhaisa elämäntapa kääntyy pakoksi ja ideologiseksi tasapäistämiseksi. Vastavoimia tai toiseutta hobiteilla ei ole, tai ainakin se on suljettu pois mielistä. Ei tosin kovin tehokkaasti, kuten havaitaan sormusaaveiden tunkeutuessa Kontuun[13]. Tästä dogmaattisesta unesta heitä herättävät edellä mainittujen vaarojen lisäksi maailman tavoissa viisaammat hahmot – kuten Gandalf[14], Elrond[15], Galadriel[16] ja Faramir[17]. Nämä viisaat mestarihahmot toimivat kuin zenin piirissä opettaja toimii, kätilöiden oppilaan potentiaalia. Näin ollen nämä Tolkienin luomat viisaat näyttäytyvät eräänlaisina zenin perinteen mukaisina mestareina. 

Elämään suhtautumisen tapana toivolla ei myöskään ole järkeä: toivo on elämän muoto, joka ei vaadi perusteluita. Tätä järjellisyyttä vastaan Tolkienin[18] sanat käyvät hänen todetessaan ”epätoivo on heille, jotka näkevät lopun ilman epäilyksen häivääkään”. Järjellisesti voidaan ajatella jokin skenaario sen loppuun asti, mutta ei koskaan kaikkia mahdollisia muuttujia huomioon ottaen.

“Meiltä vaaditaan sokeaa uskoa, ja toivoa ilman takeita tietämättä, mitä edessämme on vain hetken päästä.”[19]

Myös Nishitani ja zenbuddhalainen filosofia kannattavat tällaista antiteoreettisempaa suhtautumista maailmaan, jossa järki on hyvä työkalu, mutta ei koskaan kaikkivoipa. Järki pystyy selittämään maailmaa tiettyyn pisteeseen saakka, muttei koskaan täydellisesti[20]. Sekä fantasiakirjallisuudessa että zenbuddhalaisessa filosofiassa toivo näyttäisikin olevan ihmisen maailmassa olemisena sisäsyntyisesti läsnä, kaikkivoipaan järjellisyyteen nähden erilaisena maailman ymmärtämisen ja siellä olemisen tapana.

Toivon antiteoreettisuus tulee esiin myös Tolkienilla hänen kuvatessaan Berenin tuloa läpäisemättömän kehän ympäröimään Doriathiin[21], jonne kulkija pääsee vain Doriathin hallitsijan luvalla[22]. Tuon kehän pystyttäminen on ollut järkevää, sillä se estää vihollisten ja muiden ei-toivottujen pääsyn Doriathiin[23]. Järkevyys joutuu kuitenkin antautumaan ennustamattoman sattuman ja rakkauden ihmeen edessä.

Kehäänsä yllä pitäessään Thingol, Doriathin hallitsija, on ilmiselvästi itseensä kääntynyt tavalla, joka ei mahdollista suurta vihollista, Morgothia, vastaan käydyn sodan voittamista. Thingol keskittyykin vain ylläpitämään haurasta rauhaa, jonka on pystynyt rakentamaan – joskin tuo rauha on rakennettu lukuisten haltioiden rajakahakoissa vuodattamalla verellä.[24] Samoin ihminen arjessaan rakentaa itseensä käpertyen rajalinjoja, joiden toivoo turvaavan itsensä säilyttämisen ja suojaavan pahalta maailmalta.

Nishitani[25] kutsuu tällaista suhtautumista itseensä kiinnittyneisyydeksi ja minän sulkeutuneisuudeksi, josta syntyy monia ongelmia. Tämä oleminen ei ole täydellistä, vaan siinä syntyy rosoja erilaisten rajallisuuden kokemusten myötä. Nuo rosot kuitenkin peitetään eikä niitä haluta miettiä[26]. Kuten Thingol, ihminen ei hyväksy kyvyttömyyttään vaikuttaa maailman moninaisiin asioihin ja siihen hintaan, jota kuitenkin maksetaan tuota riittämätöntä olemisen tapaa yllä pidettäessä.

Berenin tulo kuitenkin saattaa Thingolin rauhan kriisiin, kun Thingolin tytär Lúthien rakastuu Bereniin[27]. Berenin lähtiessä Doriathista lakkaa Lúthien ensin ilostuttamasta tanssillaan muita haltioita ja myöhemmin vielä seuraa Bereniä, jolloin suru ja hiljaisuus laskeutuvat Doriathiin[28]. Elämä on muuttunut merkityksettömäksi, eikä aiemmin merkityksellinen voi täyttää tuota tyhjiöitä[29]. Tanssi ei enää tuo onnea Thingolille eikä Lúthienille; Doriathissa vallitsee epätoivo. Itseensä käpertyen luodut rajat eivät onnistuneet aidosti poistamaan mahdollisuutta maailmassa toimimisesta ja tästä kanssakäymisestä syntyviä ennakoimattomuuksia.

Nishitanin ajattelussa epätoivo ei kuitenkaan ole absoluuttista. Epätoivoon ei jämähdetä, siitä ei tehdä olemisen tapaa eikä se ole täysin vailla toivoa – osaltaan siksi, että epätoivo on toivon poissaoloa, silkkaa negaatiota. Pelkkä negaatio, nihilistinen suhtautuminen toivoon – siis sen poistaminen ja asettuminen epätoivoon – ei tarjoa mahdollisuutta uudeksi elämän asenteeksi. Toisaalta nihilismi näyttäytyy positiivisena siihen sisältyvän muutoksen mahdollisuuden vuoksi. Nishitanin mukaan nihilismi nimittäin on askel syvemmälle itseymmärryksen tasolle[30].

Lúthien löytää elämään valon seuratessaan Bereniä pois Doriathista, vaikka hän tällöin astuu synkälle polulle täynnä vaikeuksia ja kuoleman varjoa; Thingol toipuu epätoivostaan, kun myöntää, ettei pysty hallitsemaan kaikkea, tässä tapauksessa tyttärensä tunteita[31]. Kaikki on kuitenkin toisin kuin ennen: Lúthien ei enää tanssi Doriathin metsissä, vaan on ottanut kohtalonsa omakseen[32]. Toisaalta mikään ei ole toisin, vaan elämä jatkaa kulkuaan yhtä vääjäämättömästi kuin ennenkin.

Muutos onkin paradoksaalista: itseen kiinnittyneisyys on tullut vaipuvasti ylitetyksi (trans-descent), eli itseen kiinnittyneisyys ylitetään mutta samalla asetutaan omaan itseyteen[33]. Matkallaan sinne ja takaisin Bilbosta kasvaa itsenäinen toimija, joka ei enää ajattele, mitä pitäisi tehdä – hän vain tekee sen. Hän on asettunut omaan olemiseensa ja tekee sen, minkä pystyy oman mittansa mukaisesti. Bilbo on toisin sanoen ylittänyt maailmassa pärjäämisen muodon ja oppinut tuon pärjäämisen syvemmän olemuksen. Vain tämän ymmärtämällä – joskin tuo ymmärrys on implisiittinen – Bilbon onnistuu pelastaa kääpiöt hämähäkeiltä ja haltioiden vankityrmistä.[34]

Toivo vaipuvasti ylitettynä on Nishitanin[35] käsittein tyhjyyttä eli avoimuutta, jossa ei olla kiinnitetty siihen, mitä pitäisi tehdä tai olla. Tyhjyydessä olemisen tapa on ylittänyt maailman näkemisen ulkoisena ja asettunut tuohon maailmaan: se on maailman, sen olentojen ja asioiden vastaanottamista niiden omassa itseydessään, absoluuttisen ainutlaatuisena.[36]

Toivo ei siis ole Bilbon kiinnittyneisyyttä siihen, että hänen voron roolissaan olisi tehtävä jotain voromaista. Tuon kiinnittyneisyyden tuloksena Bilbo päätyy yrittämään peikon rahapussin varastamista – lopputuloksena kääpiöiden joutuminen peikkojen vangeiksi ja seuraavaksi ateriaksi.[37] Tyhjyyden avoimuudessa asioita ei pyritä näin käsitteellistämään ja tekemään järjellä ymmärrettäväksi, vaan annetaan asioiden olla omana itsenään. Tyhjyyden asenteesta puuttuu asioiden tai tapahtumien hallinnoinnin tarve. 

Mikäli Bilbo olisi peikot kohdatessaan vaipuvasti ylittäen ollut itseensä asettunut, hän olisi ymmärtänyt kääntyä kannoillaan takaisin kääpiöiden luo ilmoittamaan edessä häämöttävästä vaarasta ilman minkäänlaista näyttämisen tarvetta. Mutta Bilbo oli sulkeutunut itseensä ja siihen voron rooliin, johon Gandalf hänet oli asettanut ja jota kääpiöt olivat alusta asti epäilleet[38]. Bilbo on typistänyt itsensä omaan rooliinsa ja tullut sen kahlitsemaksi, mistä syntyy vain ongelmia.  

Nishitani puhuu tällaista elämän ja sen ilmiöiden välinearvoistumista vastaan toteamalla, kuinka tällöin maailma on vain eloton ja kuollut paikka, jota emme voi hyväksyä mutta josta emme voi myöskään paeta[39]. Elämään välineellisyyden tai järjellisyyden lisäksi kuuluvat muut puolet, kuten vaikkapa runollisuus ja uskonnollisuus, ovat muuttuneet merkityksettömiksi – sanalla sanoen, ihmisen elämästä on kadonnut ihmetys. Samoin käy toivolle, kun se typistetään johonkin käyttötapaansa, siitä katoaa ihmetys ja avoimuus – toivo muuttuu pakoksi.

Bilbon rooli vorona muuttuu kahlitsevaksi pakoksi, jota hän yrittää toteuttaa – tuhoisin seurauksin, kuten kohtaamisessa peikkojen kanssa nähdään. Silti, vaikka Bilbo yrittää toteuttaa rooliaan, hän ei pysty siihen, koska ei ole vielä sisäistänyt omaa rajallisuuttaan ja sen omalle voroudelleen asettamia raameja – raameja, jotka eivät ole kovin suuret, onhan hän pienikokoinen hobitti. Tämä pakottaminen myös tuottaa ahdistusta: Bilbo haikailee pitkin matkaa takaisin omaan turvalliseen kotikoloonsa[40].

Toivo elämää ohjaavana suhtautumisena

Vasta muodon ylittämässä olemisen tavassa toivo näyttäytyy aitona uuteen suuntautuvana olemisena, mahdollisuutena. Vain tällöin toivo on elämää ohjaava suhtautumisen tapa, uuteen ohjaavaa ihmetystä ja avoimuutta, joka ei palaudu käyttötapoihinsa esimerkiksi politiikan, retoriikan, etiikan ja pedagogiikan alueilla, vaan mahdollistaa toiveikkaan toiminnan näillä alueilla. Toivolla onkin eräänlaisia piilotettuja syvyyksiä, joita ei voi heti – tai koskaan – nähdä.

Piilotetut syvyydet niin toivossa kuin elämässä yleensä jäävät elämään kuuluvan liikkeen, muutoksen ja monimutkaisuuden alle. Nishitanin edustamassa zenbuddhalaisen filosofian traditiossa tätä kutsutaan keskinäisriippuvaisuudeksi: maailmalliset asiat tulevat olevaksi suhteessa toisiinsa, ollen jatkuvassa liikkeessä[41]. Tolkienilla näkyy vastaava ajatus siinä, etteivät sankarit koskaan pärjää yksin: Frodon on päästävä Rivendelliin, jossa hän saa neuvoa ja tuekseen saattueen, jonka jäseniä ilman Frodon tehtävä epäonnistuisi moneen otteeseen täysin[42].

Liike on yleisesti ottaen vahvasti läsnä Tolkienin teoksissa ja fantasiassa yleisemminkin. Fantasia harvoin ”seisoo paikoillaan”: Bilbo lähtee seikkailulliselle retkelleen sinne ja takaisin[43]; Frodo seuraa setänsä jalanjäljissä, Gandalf ravaa Konnun ja Gondorin välillä[44]; Túrin Turambar pakenee Dor-lomionista, asettuu Doriathiin, matkaa sieltä Nargothrondiin, saapuen lopulta Brethilin metsään[45] – toisin sanoen, liike ja muutos ovat fantasian keskeisiä elementtejä. Lisäksi ne ovat myös toivon elementtejä.

Maailman tapahtumien ja olentojen ollessa keskinäisriippuvaisia, siis muuttuvia tai liikkuvia, eivät mitkään asiaintilat hallitse loputtomiin, ja huominen voi jo olla erilainen. Keskinäisriippuvaisina olentoihin ja tapahtumiin liittyy oleellisesti ihmetys: pienikin hetki tai olento voi jo tuoda mukanaan suuren muutoksen, kuten Frodo viedessään koko maailmaa uhkaavan Mahtisormuksen Tuomiovuoren syövereihin[46].

Toivo on siis liikettä – liikettä, joka linkittyy keskinäisriippuvaisuudesta kumpuavaan avoimuuteen. Tällöin toivo näyttäytyy ”loputtomana tuoreutena, loputtoman tuoksun läpäisemänä”[47]. Avoimuus on ihmisen suhtautumista maailmaan ja toisiin ihmisiin kuin runoutena – runoutena, joka ei ole tietoisuuden kuvittelemia kuvia tai kielen muodostamia sommitelmia, vaan asioiden itsensä välitöntä kieltä[48]. Tuo välitön kieli itsessään sisältää ”loputtomia merkityksiä”[49].

Välittömänä kielenä, jolla on loputtomia merkityksiä, avoimuus on kiihkeää suhtautumista maailmaan[50]. Kiihkeää toivo on silloin, kun maailmaan ja sen olentoihin suhtaudutaan vakavasti ja vilpittömästi. Kiihkeys näyttäytyy myös vastuuna, jota toisia ihmisiä ja olentoja kohtaan koetaan[51].  Toivo siis ohjaa ihmisen olemista maailmassa metakäsitteenä.

Kuten todettua, tyhjyyden asenteesta avoimuutena ja ihmetyksenä puuttuu hallinnointi. Toivo ei siis kahlitse, vaan vapauttaa.  Hallinnoinnin tarpeen puute näkyy omalla tavallaan myös Sormusten herrassa Aragornin astuessa Kuolleiden kulkuteille: hänen matkansa kulkuteillä on välttämätön, muita reittejä ei ole ja siksi on asetuttava määrätietoisesti tuohon välttämättömyyteen[52]. Toisin sanoen, Aragornin oleminen on olemista tyhjyyden avoimuudessa ja vilpittömyydessä, jolloin  kohtaloa vastaan ei taistella eikä sitä pyritä hallitsemaan. Sen sijaan kohtalo  käännetään  sisäiseksi kutsumukseksi, johon  epäröimättä vastataan[53]

Hallinnan tarpeen puute on siis eräänlaista passiivista aktiivisuutta: välttämättömyyden edessä ollaan passiivisia, sitä ei vastusteta. Kuitenkin tuohon välttämättömyyteen vastataan koko omalla inhimillisellä voimalla ja kyvykkyydellä, jolloin uusi mahdollisuus avautuu.

Tyhjyyden kentällä oleminen – siis vaipuneen ylittäneessä avoimuudessa ja ihmetyksessä – näyttäytyy tällaisena passiivisena aktiivisuutena, joka hetkeen vilpittömästi ja absoluuttisella vakavuudella suhtautumalla. Vain tässä vilpittömyydessä ja absoluuttisessa vakavuudessa voi syntyä ihmetys ja sitä kautta toivo.

Aragornin päätös astua eksistentiaalisesti epävarman jalansijan Kuolleiden kulkutielle herättää ymmärrettävästi ihmetystä Rohanin valtaapitävissä, Théodenissa, Éowynissa ja Éomerissa[54]. Kuten todettua, ei toivon synty ole väistämätöntä. Näin ollen Rohanin aateliston ihmetys ei käänny toivoksi, vaan pikemminkin epätoivoksi ja -tietoisuudeksi: miksi suuri soturi hylkää heidät taistelun kynnyksellä astuakseen kulkuteille, joilta yksikään ihminen ei ole koskaan palannut?[55] Rohanin aatelisto on siis kiinnittynyt itseensä ja rooliinsa sotilaina. He näkevät vain yhden tavan toimia, suoran hyökkäyksen, kun taas Aragorn näkee myös oman välittömän roolinsa ulkopuolelle.

Aragorn olisi voinut seurata Rohanin aateliston esimerkkiä ja vaipua epätoivoon pelkän nimen ”Kuolleiden kulkutie” kuullessaan, jolloin hän olisi seurannut toisenlaista välttämättömyyttä, epätoivon sävyttämää sellaista. Tällöin elämänvirta olisi ollut toinen. Aragorn oli kuitenkin ylittänyt itsensä ja toisaalta asettunut itseensä vaipuneesti ylittäen. Toisin sanoen, hän ei ajatellut mitä hänen pitäisi tehdä ja miten – eli hyökätä vihollisen kimppuun tavallisin tavoin – vaan näki edessään toisenkin mahdollisuuden. Tuo toinen mahdollisuus ei kuitenkaan poikkea hänen roolistaan tai tehtävästään: toinen mahdollisuus toteuttaa tarvetta käydä vihollisen kimppuun, joskin luovasti ja siksi epätodennäköisesti.  

Tuo epätodennäköisyys avittaa Rohanin aateliston kapsahtamista yllä lainattuun epätoivon määritelmään: he kuvittelevat näkevänsä ilman epäilyksen häivääkään loppuun asti. Tuo loppu on Rohanin aatteliston näkökulmasta varsin synkeä: ensin Aragorn ja tämän seuralaiset kohtaavat oman loppunsa kuolema kulkuteillä, seuraavaksi Rohanin ratsastajat kokevat tappion sodassa koko Keski-maata uhkaavaa vihollista vastaan ja lopulta koko Keski-maan joutuu tuon vihollisen, Sauronin, pimeyden alle. He eivät kuitenkaan näe loppuun asti ja Aragorn kohtaa Éomerin jälleen, vaikka ”kaikki Mordorin sotajoukot ovat heidän välissään”[56], tuoden uuden toivon häviön partaalla hoippuville Sauronin vastustajille.

Toivolla ei siis ole järkeä, ja se saattaa nousta esiin kaikkein odottamattomimmista paikoista, kuten Aragorn Rohanin laitumilta[57], synnyttäen Éomerissa toivon epätoivoisen taistelun häämöttäessä edessä. Arkielämässä Gondorin Suurkuninkaat tosin eivät hyppää esiin pelloista eikä maailmaa uhkaa ”Suuri Vihollinen, joka peittäisi koko maailman pimeyteen”. Sen sijaan arkielämässä kohdataan monia pieniä uhkia, joita on ylipäänsä kovin vaikea käsitellä, saati sitten ratkaista Suurkuninkaan johdolla taistelussa legendaarista miekkaa heiluttaen. Mitä tällainen fantasiamaailman ja filosofisen ajattelun kuvaama toivo metakäsitteenä – avoimuutena, ihmetyksenä ja järkeen perustumattomana – sitten voi tuoda tavallisen ja pienen ihmisen elämään?

Toivo ihmisessä ja väleissä

Tärkein oppi lienee usko mahdollisuuksiin ja muutokseen: pienikin ihminen voi tehdä merkittäviä asioita omilla pienillä teoillaan. Kukaan ei ole niin merkityksetön, etteikö hänellä olisi väliä tässä maailmassa. Merkityksettömiä eivät ole myöskään maailman tapahtumat. Pienissäkin kohtaamisissa voi piillä suurta iloa ja merkityksellisyyttä. Rutiinit eivät ole pelkkiä rutiineja, ne ovat ainutkertaisia tapahtumia, jotka eivät ole vielä kertaakaan toistuneet ja näistä pienistä arjen tapahtumista voi joka kerta löytää yhtä suurta iloa.

Maailma ei myöskään ole kuollut ja eloton paikka, vaan täynnä ihmetystä sekä avoimia tiloja ja hetkiä, joissa tuo ihmetys voi tulla olevaksi: auringon valaistuksen muutokset päivän mittaan muuttavat maisemaa ja tuovat siihen joka kerta erilaista eloa; tuuli nostattaa maasta ja talojen katoilta lumihuntuja ilmaan leijailemaan; linnut syöksyvät ilmassa ja hyppivät Ikkunalaudalla ja lähimetsikössä orava loikkii oksalta toiselle ympäristöään tutkien, samalla kun harakka käy peseytymässä sadeveden muodostamassa lammikossa. Ympäristö on täynnä ihmetystä ja elämä toivoa, kun sille vain avaa silmät. Toivo on kuin vastaheränneiden haltioiden ihmetys ja avoimuus jatkuvasti uusia asioita paljastavan maailman edessä[58].

Yllä hahmottelemallani toivolla on siis kahtalainen merkitys. Yhtäältä se antaa ihmiselle mahdollisuuden asettua maailman keskelle, eräänlaiseen täyteyteen, joka on täynnä merkityksiä. Toisaalta toivo ihmetyksenä on myös vaade: se esittää vastikkeellisen kutsun avata silmät tuolle täyteydelle. Toivo ihmetyksenä siis kutsuu kultivoimaan itseä ja ylittämään totunnaisuuden rajat.

Transdessentti toivo ylittää pelkän tavoitteen perään haikailun, mutta muodostaa silti perustan politiikalle, retoriikalle, etiikalle ja pedagogiikalle; ihmetys ja avoimuus ohjaavat edellä mainittuja elämänalueita, jotka pohjimmiltaan ovat kuitenkin ihmisten välistä toimintaa ja siihen toivo ihmetyksenä ja avoimuutena asettuu luontevasti. 

Tästä vaateesta huolimatta toivo ei ole ihmisen halusta tai kyvykkyydestä riippuvainen. Pikemminkin toivo on aina jo olemassa latenttina mahdollisuutena. Ainut mitä ihmisen tarvitsee tehdä, on vain herätä sen olemassaoloon. Silloin toivo tulee olevaksi ja muuttaa niin ihmistä kuin maailmaakin.

“Niin tulee lumi tulen jälkeen ja jopa lohikäärmeillä on loppunsa.”

Kirjallisuus

Abe, Masao (2019): “Nishitani’s Challenge to Western Philosophy and Theology”, teoksessa Unno, Taitetsu (toim.): “The Religious Philosophy of Nishitani Keiji”. Nagoya: Chisokudō Publications.

Davis, Bret W. (2019a): ”The Kyoto School”, verkkojulkaisussa The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2019 Edition), Edward N. Zalta (toim.).

Saatavilla https://plato.stanford.edu/archives/sum2019/entries/kyoto-school/, luettu 18.02.2021

Heisig, James W. (2001): ”Philosophers of Nothingness: an Essay on the Kyoto School”. Honolulu: University of Hawai’i Press.

Nagatomo, Shigenori (2019): “Japanese Zen Buddhist Philosophy“, verkkojulkaisussa The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2019 Edition), Edward N. Zalta (toim.) Saatavilla https://plato.stanford.edu/archives/fall2019/entries/japanese-zen/, luettu 18.02.2021

Nishitani, Keiji (1982): “Religion and Nothingness”. Käänt. Bragt, Jan van. Berkeley: University of California Press. [宗教とは何か,Shuukyou to wa nanika, 1961.]

Nishitani, Keiji (2004): “The I-Thou Relation in Zen Buddhism”, teoksessa Franck, Frederick (toim.) (2004): “The Buddha Eye: An Anthology of the Kyoto School”. Indiana: World Wisdom, Inc. [我と汝と人間関係, Ware to nanji to shite no ningen kankei, 1969.]

Tolkien, J.R.R. (1997): “The Hobbit, or there and Back Again”. New York: Houghton Mifflin Harcourt Publishing Company [Allen & Ulwin, 1937].

Tolkien, J.R.R. (2005): “The Fellowship of the Ring”. London: HarperCollins Publishers. [Allen & Ulwin, 1954.]

Tolkien, J.R.R. (2005): “The Two Towers”. London: HarperCollins Publishers [Allen & Ulwin, 1955.]

Tolkien, J.R.R. (2005): ”The Return of the King”. London: HarperCollins Publishers. [Allen & Ulwin, 1955.]

Tolkien, J.R.R. (2007): “The Silmarillion”. London: HarperCollins Publishers [Allen & Ulwin, 1977.]



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Tolkien 1997

  2. Tolkien 2005

  3. emt.

  4. Tolkien 1997, 140

  5. Nishitani 1982, 69

  6. Heisig 2001, 13

  7. Tolkien 1997

  8. Nishitani 1982, 4

  9. Tolkien 2005, 2

  10. Tolkien 2005, 76—77

  11. emt. 90—94

  12. 113—127

  13. Tolkien 2005, 67—100

  14. emt. 43—66

  15. emt. 246—278

  16. emt. 341—389

  17. Tolkien 2005, 673—710

  18. 2005, 276

  19. Tolkien 2007: 

  20. Nagatomo 2019. 

  21. Tolkien 2007, 148—149

  22. emt. 107

  23. emt. 83

  24. ks. Tolkien 2007

  25. 1982, 14—15

  26. Heisig 2001, 220

  27. Tolkien 2007, 149

  28. emt. 146—170

  29. Nishitani 1982, 4

  30. Nishitani 1982, 4

  31. Tolkien 2007, 146—170

  32. emt.

  33. Nishitani 1982, 171

  34. ks. Tolkien 1997, 131—176

  35. Nishitani 1982, 105

  36. Nishitani 1982,  147

  37. Tolkien 1997, 34—35 

  38. Tolkien 1997, 6—26

  39. Nishitani 1982, 48

  40. Tolkien 1997, 30–35

  41. Davis 2019

  42. ks. Tolkien 2005

  43. Tolkien 1997

  44. Tolkien 2005

  45. Tolkien 2007, 181—208

  46. Tolkien 2005, 956—971

  47. Nishitani 2004, 51

  48. emt.

  49. emt. 53

  50. Nishitani 2004, 53

  51. Nishitani 1982, 255

  52. Tolkien 2005, 798—809.

  53. Abe 2019, 287

  54. Tolkien 2005, 798—802

  55. emt. 816—817

  56. Tolkien 2005, 869

  57. Tolkien 2005, 442

  58. Tolkien 1977, 36—37

Kirjoituskutsu: TOIVO

Toivo on perityypillisen inhimillinen ajatus, tunne tai asenne. Toivolla on vahva uskonnollinen, mm. kristillinen perinne, mutta voiko (tai pitääkö) myös sekulaarin ajattelun piirissä tuntea toivoa? Onko toivo etiikkaa, politiikkaa, retoriikkaa? Mitkä ovat sen suhteet näillä kentillä muiden keskeisten orientaatiomuotojen, kuten ironian, kyynisyyden ja sarkasmin kanssa? Onko toivolla järkeä, järjellä toivoa?

Kirjoittajilta toivomme omaperäistä, selkeästi ilmaistua ja ytimekästä (noin 20 000 merkkiä välilyönneillä) lähestymistä aiheeseen minkä tahansa asiaproosan lajin kautta. Artikkelin pohjana voi käyttää vaikka opintosuoritusta, kuten esseetä, kandia, gradua tai se voi olla esimerkiksi väitöskirjaasi esittelevä julkaisu.

Mikäli et syystä tai toisesta saa tai halua saada kokoon täysimittaista esseetä, suosittelemme tutustumaan Paatoksen Avauksia-palstaan. Avauksen ajatuksena on muotoilla pikemminkin hyvä kysymys kuin vastaus, ja sen pituus voi olla huomattavasti lyhyempi kuin valmiin esseen.

Kaikki Paatokseen saapuvat tekstit käyvät läpi toimitusprosessin, joten tekstin ei tarvitse olla omastakaan mielestäsi julkaisuvalmis lähetettäessä – myös hyvin jäsennelty suunnitelma  kirjoitukseksi kelpaa. Paatos myös pidättää oikeuden hylätä suoraan tekstit, jotka eivät perustelluista syistä sovi julkaistaviksi.

Paatos on avoin julkaisu ja tekstit julkaistaan Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen -lisenssin (CC BY 4.0) alla (ks. https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/deed.fi)

Lähetä tekstiehdotuksesi tai abstraktisi 08.02.2021 mennessä sähköpostilla osoitteeseen paatos@paatos.fi. Ken uskaltaa ajatella uskaltakoon myös kirjoittaa!

Paatosta voi lukea osoitteessa: http://www.paatos.fi.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät osoitteesta: http://www.paatos.fi/ohjeita-kirjoittajille/.