Jere Jokinen

“Mind is your only problem.
All other problems are just offshoots of the mind.”
– Osho

“Minättömyyden filosofiaksi” kutsumani näkemyskokonaisuus pitää ihanteenaan minuudesta eroon pääsemistä, sen kuolettamista. Länsimaisen individualismin näkökulmasta tätä näkemystä tuskin on vaikea pitää karmaisevana. Perusteena minuuden kuolettamiselle tai tukahduttamiselle pidetään perinteisesti elämän, tai pikemminkin minän itsensä, kärsimysluonnetta. Minänä oleminen itsessään aiheuttaa kärsimystä tavalla tai toisella. Kuolettamisen positiivisempi aspekti on ihmisluontoa kuvaava iänikuinen onnellisuuden tavoittelu. Tässä mielessä minän kahleista vapautuminen voidaan nähdä aristoteelisena hyveen aktualisoimisena ja eudaimoniaan pyrkimisenä. Yksilöksi vääjäämättä kehittyvän ihmisen korkeimpana päämääräänä on tässä juuri deindividuaatio, yksilöllisyytensä kadottaminen.

Kiinnekohtinani ovat pääasiassa kaksi itämaista minättömyyden traditiota: Intiassa syntynyt buddhalaisuus ja kiinalainen taolaisuus. En pyri tekemään kaikenkattavaa kuvausta buddhalaisuuden lukuisista eri muodoista tai taolaisuuden historiallisesta muovautumisesta, vaan pikemminkin hahmotella jonkinlainen läpileikkaus aiheesta nimenomaan minuuden kuolettumisen teeman näkökulmasta. Intian buddhalaisuuden keskeinen vaikuttaja on uskonnon perustaja Gautama Buddha (n. 6.–5. vuosisata eKr.). Taolaisuutta käsitellessäni huomioni kohteena on erityisesti taolaisuuden kenties merkittävin hahmo Zhuangzi (myös Chuang Tzu; n. 369–286 jKr.). Lisäksi minättömyyden filosofiaa käsitelläkseni olen kokenut välttämätöntä tarvetta lainata Oshoa. Osho (aiemmin Bhagwan Shree Rajneesh, 1931–1990) oli intialainen mystikko. Hänen sanotaan saavuttaneen valaistumisensa 21-vuotiaana.

Duhkhasatya – buddhalainen kärsimys

Elämässä koettava kärsimys on lähtökohta sille, mikä saa ihmisen tavoittelemaan valaistumista, minuuden kahleista vapautumista. Kärsimys koetaan omassa minuudessa, se on subjektiivista. Sartre puhuu eksistentiaalisesta ahdistuksesta, joka on välttämätön osa ihmisenä olemista. Jean-Paul Sartrella ei ole pelastusoppia, vaan vain huonoa uskoa ja loputonta vapautta. Pelastumisen filosofioilla puolestaan on jokin keino kärsimyksestä vapautumiseksi ja onnellisuuden saavuttamiseksi. Eri filosofiat tavoittelevat tätä eri metodein ja tarjoavat eri asteista vapautusta. Stoalainen mielenrauha (apatheia) pyrkii maailman deterministisen luonteen hyväksymiseen. Epikurolaisten ataraksia on mielentila, “jossa mikään ei täräytä”. Eri näkemykset painottavat myös erilaisia selityksiä sille, mistä kärsimyksemme pohjimmiltaan juontuu.

Buddhan ensimmäinen oppi oli duhkhasatya – elämän kärsimysluonteen tunnistaminen. Voidaksemme lopulta vapautua kärsimyksestämme, meidän tulee tunnistaa sen syyt. Alan Wallace esittää teoksessaan Buddhalainen mielenharjoitus (2004) Buddhan kolmen, toinen toistaan syvemmälle mielen ulottuvuuksiin pureutuvan, kärsimyksen tason erottelun. Tavallisesti, erityisesti me länsimaiset, ymmärrämme kärsimyksen joksikin, jota Wallace kutsuu “kärsimisestä kärsimiseksi”. Tämän tyyppisen kärsimyksen tunnistaa taulapääkin. Sairaus, vanheneminen, kuoleminen ja pettyminen aiheuttavat ihmiselle kärsimystä. Mielessämme pyrimme kuitenkin torjumaan tietouden tästä. Terveenä emme useinkaan osaa pelätä sairastumista, ja nuorina vanheneminen koetaan vanhojen ongelmaksi.

Toinen kärsimyksen taso on “muutoksesta johtuva kärsimys”. Osho on sanonut: “Mieli on ainoa ongelmasi. Kaikki muut ongelmat ovat vain mielen tuotteita.” Ulkoiset, ehdolliset ja riippuvaiset ärsykkeet voivat tuoda vain hetkellisiä mielihyvän tuntemuksia; ne voivat vain peittää alleen mielen sisäsyntyisen kärsimysluonteen. Joko me kyllästymme ja mielihyvän tunne katoaa tai sitten mielihyvämme lähde katoaa ennen kyllästymistämme. Aistiärsyketyhjiössä eläminen – kokeellisen psykologian tutkimusten mukaan sietämätön kokemus ihmiselle – ei ole ongelma. Ongelma on lähtöisin mielestä itsestään, sen omista rakenteista. Tämä kärsimyksen taso kuvastaa siis mielen omaa kärsimysluonnetta, ja sen tunnistaminen vaatii syvempää kontemplaatiota.

Buddhalainen käsitys on, että mielihyvämme on ainoastaan tyytymättömyyden suhteellista vähenemistä. Ulkoisten ärsykkeiden synnyttämässä onnellisuudessa ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta buddhalaisesta näkökulmasta tällaiset tilat ovat vain kärsimyksen väliaikaista heikentymistä. Kun miellyttävä virike poistuu, ihmisen mieli palaa takaisin entisiin piintyneisiin tuntemuksiinsa, onnettomaan tilaansa, kärsimykseensä. Kärsimyksen todellinen lähde on syvemmällä kokemuksessamme, väliaikaisen helpotuksen alla.^[1]

Kolmas kärsimyksen taso on “koko ehdollisen olemassaolomme läpäisevä kärsimys”. Tyypillistä on väittää, että ihmiset kärsivät, koska ovat sellaisia, koska ovat ihmisiä. Sartrelainen eksistentialismikin päätyy tähän. Buddhalaisuuden mukaan tällainen näkemys perustuu vain ihmismielen ja -olemuksen epätäydelliseen erittelyyn. Buddhan mukaan tulee oivaltaa, että tietoisuuden samastumisen kohteet eivät ole itse tietoisuus. Kieli voi johtaa tässäkin harhaan, sillä on ainakin hyvin vaikeaa puhua itsestään itseyden perimmäisessä mielessä puhumatta erityisesti minästään. Tämä side tietoisuuden ja sen samastumisen kohteiden välillä tulee katkaista, jolloin lopulta voidaan saavuttaa täysin riippumaton onnellisuuden tila.

Me kärsimme, koska samastumme tai pitäydymme tiukasti identiteettimme eli itsestämme omaksumamme käsityksen eri puoliin: “Tämä on minun kehoni. Nämä ovat minun mielihalujani, minun ajatuksiani, minun päämääriäni, minun pelkojani; tämä on minä.”^[2]

Intialainen joogatraditio on lainannut oman osuutensa monille intialaisen filosofian ja uskonnon järjestelmille, myös buddhalaisuudelle. Patañjalin joogan pohjana on Samkhyatradition metafysiikka. Perimmäisenä päämääränä on “tietoisuuden erottaminen mieli–keho-kompleksista”. Olemassaoleva tietoisuus (Atman) on perimmäinen luontomme, ja pinnalla ilmenevä identiteettimme, minuutemme, on pelkkää harhaa (Maya). Joogatekniikoilla, joihin kuuluu sekä “peruskuntoa” kehittäviä ruumiillisia ja moraalisia orientoitumisharjoituksia että syvemmälle ja pidemmälle vieviä kontemplatiivisia meditaatiotekniikoita, ihminen voi irtaannuttaa tietoisuutensa subjektiivisen keskuksen materiaalisesta kehostaan ja muuttuvista mielentiloistaan. Uudelleensyntymien ketju johtuu juuri siitä, ettemme oivalla perimmäistä luontoamme, vaan tietoisuutemme elää LSD:n vaikutusten kaltaisissa happohuuruissa.

Sosiaalinen konstruktionismi ja symbolinen interaktionismi sosiologian ja sosiaalipsykologian aloilla ovat oivaltaneet tietyssä määrin todellisuuden harhaisen luonteen. Kieli ja käsitteet luovat ja ohjaavat todellisuuskäsitystämme. George Herbert Mead, symbolisen interaktionismin isä, näki, kuinka ihmismieli itsessään on sosiaalisen vuorovaikutuksen tuotetta. Tässä mielessä Mayan harhaisuus näyttäytyy meille sosialisaatiomme luomana käsitteellistettynä ulottuvuutena. Tietoisuus luo ensin dialektisessa vuorovaikutuksessa maailman kanssa oman harhatodellisuutensa – harhatodellisuuden, joka sen sittemmin tulisi vasaroida murskaksi kuin nietzscheläinen yli-ihminen ainakin. Buddhalainen Nirvanan ihanne pyrkii riisumaan tietoisuuden sille mielen luomista rääsyistä. Tyhjyyttä ei voi saavuttaa kuolettamatta ensin mieltään. Minän on kirjaimellisesti kuoltava, sen on tehtävä itsemurha, jotta uusi, kirkkaampi tietoisuus voi herätä eloon.

Paha ihminen – kärsimys taolaisuudessa

Varhaiset taolaiset tai heidän edeltäjänsä pitivät maailmaa peruuttamattoman pahana. Ihanteena oli maailmasta vetäytyminen, erakoksi ryhtyminen, minkä kautta pyrittiin löytämään merkitys elämälle. Elämää itsessään, kokonaisuutena, tuli arvostaa, mutta asioita sinänsä halveksua. Taolaisuudessa alkuperäinen ja perimmäinen ongelma koskee sitä, kuinka toisaalta säilyttää elämää ja toisaalta välttää vahinkoa ja vaaraa ihmismaailmassa. Kärsimyksen juurena on tekeminen, siis vita activa. Ihminen kärsii, koska hän tekee liikaa, ylitekee asioita. Lao Tzu sanoo: “Älä tee mitään, niin mitään ei jää tekemättä.”

Taolainen kärsii myös tiedosta ja haluista. Ihmisten alkuperäinen ja luonnollinen Te (voima, hyve) on kadotettu, koska halutaan liikaa ja tiedetään liian paljon. Tieto itsessään halun kohteena on pahaa, ja se myös johtaa haluihin. Ihminen pyrkii tyydyttämään liian monia haluja, mikä johtaa onnettomuuteen. Kärsimyksen syyt ovat yhtenevät buddhalaisuuden kanssa.

Taolaisen elämänihanteen keskiössä on luonnonmukaisuus. Te löydetään luonnonmukaisen elämän avulla. Kaikki keinotekoinen ja väkinäinen aiheuttaa kärsimystä. Tao on universumi, kokonaisuus. Taolainen maailma on spinozalainen maailma. Kaikki on yhtä, vain näkökulmat erittelevät kokonaisuuden osiin.

Kaikella on oma luontonsa, joka määrää sen, mikä on hyvää kullekin oliolle. Tämä on aristoteelisen teleologian individualisointia. Zhuangzin mukaan ei voidakaan ajatella: “Tee toiselle niin kuin toivot itsellesi tehtävän”. Se, mikä on hyvää itsellesi, ei välttämättä ole hyvää toiselle. Kala elää vedessä, lintu ilmassa; Jussi kävelee kahdella jalalla, Matti kulkee pyörätuolilla. Ihmisten maailmassa pyritään kuitenkin yhdenmukaisuuteen, mikä on väärin. Yhdenmukaistaminen on keinotekoista ja tällaisena aiheuttaa kärsimystä. Yksilölliset ihmiset eroavat toisistaan. Maailman pakottaminen yhteen muottiin on väkivaltaa maailmaa kohtaan. Taolaisuudessa potkii eloisasti luonto–kulttuuri-erottelu. Se, mikä on peräisin luonnosta, on hyvää; se, mikä on ihmisestä tai kulttuurista peräisin, on keinotekoista ja pahaa. Sosiaalisen kanssakäymisen myötä me pyrimme muokkaamaan maailman sellaiseksi, että se olisi hyvä kaikille, tai ainakin enemmistölle. Tällöin siitä tulee joillekin välttämättä paha. Poikkeukselliset, esimerkiksi vammautuneet, yksilöt joutuvat sopeutumaan massan luomaan maailmaan, jolloin poikkeavuuksista tulee puutteita. Taon näkökulmasta puutteita ei ole. Kaikki on osa luontoa.

Taolaisuus ja buddhalaisuus löytävät kumpikin kärsimyksen juuret ihmismielestä, minästä. Kumpikin tavoittelee korkeimpana ihanteenaan ihmisen perimmäisen luonnon oivaltamista ja yksilöllisen minäkeskeisyyden nujertamista. Näkökulmien käsitteellistäminen eroaa ehkä silmällä katsottuna, mutta niissä on sama tuoksu. Eudaimonia on itseisarvo, jota kohti kahlataan.

Päämäärä ja keinot

Buddhalaisuuden korkein päämäärä on Nirvana, taolaisuudessa se on itsensä identifioiminen universumin kanssa, korkeamman näkökulman saavuttaminen. Käytännössä nämä ovat samat. Nirvana on perimmäinen kokonaisuus, todellisuus, jonka jälkeen tulee ei-mitään. Kummassakin näkemyksessä painotetaan korkeamman tiedon saavuttamista. Buddhalaisuuden mukaan tietoisuus on vangittuna uudelleensyntymien ketjuun, koska ihminen ei tiedosta todellisuuden perimmäistä luonnetta. Taolaisuus on “tämänpuoleisempaa”: kyse on tästä yhdestä elämästä, jota elämme. Tavoitteena ei ole kuitenkaan sen vähempää kuin hetkellisen itsensä ikuistaminen aikaan.

Zhuangzi erittelee elämässä saavutettavan onnellisuuden suhteelliseen onnellisuuteen ja absoluuttiseen onnellisuuteen. Ihminen voi saavuttaa suhteellista onnellisuutta harjoittamalla sisäsyntyistä luontoaan vapaasti, ilman ulkoisia rajoitteita. Korkeampi onnellisuus saavutetaan korkeamman ymmärryksen kautta. Tämä tarkoittaa sen ymmärtämistä, että kaikki on todellisuudessa yhtä. Lao Tzu:n mukaan luonnon lakien tunteminen ja toimiminen niiden mukaisesti johtaa valaistumiseen. Viisaus ja onnellisuus on keskitien kulkemista. Absoluuttisen onnellisuuden ja ymmärryksen saavuttanut ihminen ei kärsi esimerkiksi läheisensä kuoleman aiheuttamasta surusta, sillä hän ymmärtää, että kuolema on osa universumin kokonaisuutta. Elämä ja kuolema ovat yhtä. Absoluuttisesti onnellinen ihminen ei ole enää riippuvainen mistään, ei edes itsestään.

– – the perfect man has no self; the spiritual man has no achievement; and the true sage has no name. (Chuang Tzu)^[3]

Stoalainen apatheian ihanne on Taon sukulainen. Kumpikin painottaa haluista eroon pyrkimistä. Taolainen feng liun henki (hyvin vapaasti käännettynä verrattavissa romantiikan ihanteeseen meillä) kuitenkin antaa arvonsa intohimoille ja tunteille, jotka eivät ole minä-sidonnaisia. Universumista nauttiminen on oikein ja hyvää, mutta minäkeskeisyydestä tulee päästä eroon, minä tulee kuolettaa.

Viisaalla on ei-tietoa, ja hän elää ei-toiminnan kautta. Wu-wei (ei-toiminta) merkitsee toimintaa ilman takertumista maailmaan. Taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa (kiinaksi ch’an; sanskriitiksi dhyana) puhutaan kaiken opitun “poisoppimisesta”. Viisas ei ole se, joka tietää paljon, vaan se, joka ei tiedä mitään – tarkemmin sanoen se, jolla on ei-tietoa. Taolainen absoluuttisen viisauden saavuttaminenkin näet on eri asia kuin vastasyntyneen synnynnäinen tietämättömyys. Ensin pitää oppia, jotta voidaan poisoppia. Tietoisen ponnistelun tuloksena saavutettu ei-tietäminen on korkeampi tietoisuuden taso, hengen saavutus; lapsen tietämättömyys on luonnonlahja. Ei-tieto on mystiikkaa. Siitä ei todellakaan voida sanoa mitään, sillä se ei sisällä erotteluja. Filosofian tehtävänä taolaisuudessa on hävittää ongelmia. Valaistuneelle mitään ongelmia ei ole olemassa, sillä hän on yhtä kokonaisuuden kanssa. Ongelmat ilmenevät vain kokonaisuuden sisäisissä osissa. Koska universumi on ikuinen, saavuttaa valaistunut kuolemattomuuden samastumalla siihen.

Buddhalaisuus näkee “minän” ainoastaan useiden aggregaattien yhdistelmänä. Nämä skandhat eli aggregaatit ovat karkeasti lueteltuna fyysinen ruumis, tunteet, ideat, vaikutelmat ja hetkellinen tietoisuus. Näiden takaa ei paljastu enää mitään minää; paljastuu vain Nirvana. Buddhalaisessa valaistumisessa on kyse kunkin ihmisen perimmäisen olemuksen, buddha-luonnon (minätön autuudentila, valaistuminen) oivaltamisesta. Ihminen on jo valmiiksi valaistunut, täydellinen; hänen tulee vain oivaltaa tämä. Tulee tulla siksi, mitä jo on. Sartren eksistentialismi kieltää tämän mahdollisuuden meiltä. Emme voi koskaan tavoittaa itseämme, sillä se pakenee meitä. Olemme tuomittuja olemaan itsemme ulkopuolella, vieraita itsellemme ja vieraantuneina maailmasta. Osho sanoo, että Sartre ei tietänyt mitään meditaatiosta^[4]. Nähdäkseni Sartre oivalsi ainakin tietoisuuden tyhjyyden. Sartrelle tietoisuus itsessään on vain jatkuvasti avoimia mahdollisuuksia, valintoja.

Buddhalainen tavoittelee valaistumistaan spesifien eettisten ohjeiden ja meditaation avulla. Eri koulukunnat painottavat eri tekniikoita ja sitä, missä olosuhteissa ja kuka valaistumisen voi saavuttaa. Kiinan taolaisuudesta vaikutteita saanut zen-buddhalaisuus keskittyy lähes yksinomaa meditaation harjoittamiseen. Tarinan mukaan zen olisikin Buddhan itsensä kehittämä esoteerinen oppi, jonka hän opetti vain harvoille ja riittävän valveutuneille oppilailleen. Zenin ytimessä on myös taolaisuudesta omaksuttu ei-tietäminen. Tulee toimia vailla tarkoituksellista mieltä (wu-wei = ei-toiminta; wu-shin = ei-mieli): spontaanisti ja ilman ponnisteluita. Vain silloin voi saavuttaa valaistumisen, kun ei pyri saavuttamaan ja on vailla tavoitteita.

Tietoisuuden perimmäisen luonteen oivaltamisen tavoittelu on keskeistä kaikessa buddhalaisuudessa. Intian filosofian eri koulukunnat näkevät valaistumisen tilan näkemyksestä riippuen joko tietoisena tai tietoisuutta täysin vailla olevana tilana. Esimerkiksi Nagarjunan edustaman Madhyamika-filosofian (keskitien filosofia) mukaan Nirvana ei voi olla tietoisuuden kohde, koska tällöin voitaisiin edelleen erottaa subjekti ja objekti. Nagarjunan mukaan Nirvana perimmäisenä todellisuutena ja totaliteettina on Sunya (tyhjyys); se on kuin luku nolla, jolla ei ole vastakohtaparia. Mitään erotteluja ei Nirvanassa voi ilmetä. Arkiymmärrys perustuu erottelujen tekemiselle; Nirvana vain on ja samaan aikaan ei-ole – siitä ei voida puhua. Sekä taolainen että buddhalainen valaistumiskäsitys ovat siis mystiikan verhoamia. Täydellisyyttä ja äärettömyyttä on olemassa vain käsitteiden tuolla puolen.

Karman laki toimii kuin freudilainen alitajunta. Menneisyydessä tekemämme teot ja kokemamme kokemukset jäävät vainoamaan meitä piiloutuneena potentiaalienergiana. Ihmismieli on pohjimmiltaan energiaa. Karma on energiaa. Kyse ei ehkä ole mistään kovinkaan mystisestä laista, jonka mukaan tappaja syntyy torakaksi seuraavassa elämässä. Kyse on tiedostamattomista voimista, jotka determinoivat käyttäytymistämme. Buddhalaisuus on siis tietyssä mielessä deterministinen filosofia. Olemme kontingenssiemme, ehdollistumistemme, määräämiä niin kauan, kunnes irrotamme tietoisuutemme niistä. Buddhalaisesta näkökulmasta ihminen ei ole radikaalisti vapaa, toisin kuin Sartre väittää, sillä hänen kontingenssinsa sitovat häntä. Me olemme ehkä hetkittäin vapaita, mutta mielemme impulssit ja ruumiimme halut repivät meitä jatkuvasti eri suuntiin. Vain valaistunut ihminen on täysin vapaa. Hänen toimintaansa ei determinoi mikään, sillä hän ei ole kiintynyt mihinkään. Kausaliteetti suhtautuu häneen kuin Humen biljardipalloihin. Mikään ei kosketa, mikään ei saa aikaan työntävää tai vetävää energiaa. Valaistunut ihminen todella toimii sen sijaan että käyttäytyisi. Behavioristi löytää varmasti valaistuneen toiminnastakin säännönmukaisuuksia. Ihmismielellä on erinomainen kyky havaita säännönmukaisuuksia niitä etsiessään. Mutta tietoisuudessaan buddha on itsensä herra, aidosti aloitteellinen toimija.

Syödä koko päivä nielemättä ainuttakaan jyvää; pitää vaatteita koko päivä koskettamatta ainuttakaan lankaa. (zen-sanonta, kirjoittajan suomennos)

Arhat eli ansioitunut on ihminen, joka kokee edelleen ruumiillista kipua, mutta kipu on lakannut häiritsemästä häntä. Hän ei ole enää yhtä tietoisuuden samastumisten kohteiden kanssa. Wallacen mukaan “arhat voi näyttää meistä, joilla ei ole samaa tietoisuutta, eristäytyneeltä ja tunnottomalta, kuin nukutetulta”. Tämä kuvaus muistuttaa epikurolaista, “jota mikään ei täräytä”. Täydellisesti valaistunut ihminen, buddha, on arhatia askeleen pidemmällä, sillä “hänellä ei ole omaa, yksilöllistä henkistä kärsimystä, mutta hän on kaikenkattavan ykseyden kautta elävästi tietoinen toisten kärsimyksestä”. Siinä missä arhatin minuus on himmentynyt tai menettänyt otettaan, buddhan minuus on täydellisesti häipynyt. Buddha ei enää tee erotteluja oman kärsimyksensä ja toisten kärsimyksen välillä. Hän on taolaisen ihanteen mukaisesti “yhtä universumin kanssa”.

Autuus

Osho kuvailee valaistumisen tilaa autuudeksi. Autuus on eri asia kuin onnellisuus. Onnellisuus on jonkin asian aiheuttamaa. Autuus ei johdu mistään, se ei tarvitse syytä ilmetäkseen. Onnellisuus on täten kontingenttia ja se voidaan kadottaa, mutta autuus on katoamatonta. Valaistuneella ei ole enää mitään tavoitteita, ei mitään menetettävää, sillä häntä ei enää ole. Tämä näkemys valaistumisen kokemuksesta yhdistää buddhalaisuuden Nirvanaa ja taolaisuuden universumiin samastumista.

Tämä todennäköisesti herättää hämmennystä meille päämääräorientoituneille individeille. Miksi olla olemassa, jos ei ole enää mitään tavoiteltavaa? Osho kuvailee asiaa energiavirtojen kautta. Ihminen on energiaa. Tavallisesti energiamme virtaa halujen, intohimojen, kiintymyksen muodossa. Kun ihminen valaistuu, lakkaa energia virtaamasta noissa vanhoissa muodoissaan, mutta se ei voi yksinkertaisesti lakata olemasta – energia ei spontaanisti katoa mihinkään. Energiasta tulee myötätuntoa. Minäänsä takertuneen ihmisen on vaikea olla myötätuntoinen. Voidaan väittää, että parhaimmillaankin empatiamme toisia kohtaan on empatiaa itseämme kohtaan: toisen kurjuus aiheuttaa itsellemme epämiellyttävän tunnetilan, ja halumme päästä eroon tästä tunnetilasta johtaa empatiatulkintaan ja auttavaan käyttäytymiseen toisia kohtaan. Oshon mukaan halujen poissaolo johtaa myötätunnon viriämiseen. Myötätunnolla, toisin kuin haluilla, ei ole kohdetta, se kattaa kaikkeuden. Tässä mielessä valaistuneen olemassaolon tarkoitus on siis olla olemassa toisia varten. Vasta valaistunut, haluistaan eroon päässyt ihminen, voi olla aidosti ja täysillä epäitsekäs. Ego kun ei enää vaivaa.

Valaistuneen olemassaolo on puhdasta autuutta. Se on olemassaoloa ei-minkään vuoksi. Siteet minään ja mieleen, joka on kaikkien ongelmien lähde, on katkaistu. Minättömyyden filosofiat virtaavat tässä samaan mereen. Nirvanan saavuttanut buddha pelastuu jälleensyntymien ketjulta ja sulautuu taolaisen viisaan tapaan universumin ikuisuuteen, joka jatkaa sartrelaisella välinpitämättömyydellä loputonta olemista-itsessään.

(Julkaistu alkujaan Paatoksen numerossa 2/2007)

Kirjallisuus