Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailuun liittyvien diskurssien lacanilaista tulkintaa

Minna Hagman

Tampereen kaupunki järjesti yhdessä Liikenneviraston, Senaatti-kiinteistöjen ja VR Yhtymä Oy:n kanssa vuonna 2014 suunnittelukilpailun, joka koski Tampereen aseman seudun tulevaisuutta ja sen kehittämistä eri joukkoliikennemuodot yhdistäväksi asemakeskukseksi. Kyseessä oli ideakilpailu eli kilpailuehdotuksista etsittiin näkemyksiä, miten aluetta voitaisiin kehittää liikenteen solmukohdaksi sekä arkkitehtonisesti ja toiminnallisesti korkeatasoiseksi kokonaisuudeksi. Kilpailuun osallistui viisi kansainvälistä työryhmää ja voittajaksi valittiin tanskalais-suomalaisen työryhmän ehdotus ”ReConnecting Tampere”. Suunnitelmaa ei ole tarkoitus toteuttaa sellaisenaan, mutta sen katsottiin tarjoavan suuntaviivoja, joilla alueen suunnittelua jatkettaisiin.^[3]

Kilpailun järjestänyttä Tampereen kaupungin kaupunkikehitysryhmää sekä voittaneen ehdotuksen laatinutta työryhmää voidaan pitää arkkitehtuurin asiantuntijoina^[4]. Heillä on ammatillista näkemystä sekä arkkitehtuurista rakennustaiteena että kaupunkisuunnittelusta alana, joka pyrkii ohjaamaan ympäristön rakentamista toiminnallisesti ja esteettisesti korkeatasoiseksi ja ajanmukaiseksi. Kilpailuasetelma ohjaa kuitenkin nämä arkkitehtuurin asiantuntijat lähtökohtaisesti eri rooleihin. Kilpailun järjestävä taho tarjoaa asiantuntemuksensa pohjalta kilpailijoille tarvittavat taustatiedot, joiden pohjalta nämä voivat ehdottaa arkkitehtonista ratkaisua olemassa olevaan ongelmaan. Järjestävä taho ilmaisee itseään kielellisesti ja kuvallisesti, mutta ei arkkitehtonisesti. Voittaneen kilpailuehdotuksen laatija esittää suunnitelman, jonka pohjalta arkkitehtoninen ratkaisu voidaan toteuttaa. Suunnitelma on pääosin visuaalinen, mutta sen toiminnallisia ja taiteellisia tavoitteita selitetään myös sanallisesti.

Koska asemakeskuskilpailun voittanutta ehdotusta ei ole vielä toteutettu missään muodossa, ei ole olemassa vielä mitään arkkitehtuuriteosta, jota voitaisiin tulkita lacanilaisen psykoanalyysin avulla. On vain asiakirjoja, joissa arkkitehtuurin asiantuntijat ilmaisevat itseään kielellisesti ja kuvallisesti. Kuitenkin juuri arkkitehtuurin asiantuntijoiden kielellistä ilmaisua psykoanalyyttisesti tarkastelemalla voidaan saada näkyviin arkkitehtuurin rooli ideologisesti määräytyneessä symbolisessa järjestyksessä. Tämä väite perustuu psykoanalyyttiseen käsitykseen kaikkien symboliseen järjestykseen asettuneiden ja sen sisällä toimivien subjektien kielellisyydestä. Rakennetut, materiaaliset ja tilalliset arkkitehtuuriteokset eivät tietenkään ole kielellisiä. Lacanin terminologiaa käyttäen niiden voidaan sanoa olevan lähinnä imaginaarisia^[5]. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden rakennuksiksi ja taiteeksi tunnistaminen perustuu havaittuihin kaltaisuuksiin. Lacanin teorian mukaan imaginaarinen rekisteri on kuitenkin läpeensä symbolisen järjestyksen eli kielellisten merkitysten haltuun ottamaa. Näin ollen on perusteltua, että arkkitehtuuriteosten suunnitelmat tarvitsevat tuekseen sanallisia selityksiä, jotta niiden ajateltu asettuminen symbolisen järjestyksen merkitysten mukaiseksi olisi mahdollisimman yksiselitteistä.

Arkkitehtuurin imaginaarisuus, symbolisuus ja reaalisuus

Arkkitehtuuri voidaan käsittää toimintana ja toiminnan tuloksena, joka järjestää rakentamisen materiaaliset edellytykset ja rakennuksen käyttötarkoituksen asettamat vaatimukset rakennustaiteeksi tunnistettavaan, aisteja miellyttävään ja kauniiksi koettuun muotoon. Se, että jokin tunnistetaan rakennustaiteeksi, eli arkkitehtuuriksi, perustuu havaittuun kaltaisuuteen. Tiettynä aikana tietyssä kulttuurissa tietyt rakennukset rakennetaan enemmän tai vähemmän samannäköisiksi. Esimerkiksi antiikin temppelit toistivat muunnellen samaa ulkomuotoa symmetrisine pylväikköineen, selkeästi jäsenneltyine koristeellisine palkistoineen ja loivine harjakattoineen. Nykyään rakennustaiteellinen panostus suunnataan esimerkiksi esittäville taiteille tarkoitettuihin kulttuurikeskuksiin, joihin saatetaan sijoittaa useita erilaisia toimintoja, kuten ravintoloita ja näyttelytiloja. Näille rakennuksille tyypillistä on pyrkimys monimerkityksisyyteen ja merkitysten avoimuuteen muodon tasolla. Ne tunnistetaan rakennustaiteeksi toisaalta rakennuksen muodon veistoksellisuuden perusteella ja toisaalta tilojen käyttötarkoituksen tulkinnanvaraisuuden perusteella. Tilojen käytön tulkinnanvaraisuuteen viittaa esimerkiksi Žižek todetessaan, että kulttuurikeskukset noudattavat yleensä kahden kuoren mallia. Niiden ytimessä on maksavan yleisön saavutettavissa oleva taide-esityksille tarkoitettu tila ja sen ympärillä näennäisesti kaikille avoin vyöhyke, jolle käytännössä ovat tervetulleita vain ne, joilla oletetaan olevan riittävästi kulttuurista pääomaa tilan oikeanlaiseen tulkintaan ja käyttöön.^[6]

Vaikka kaltaisuudet, eli rakennustaiteeksi tunnistamisen edellytykset, muuttuvat ajasta ja paikasta toiseen, vaikuttavat miellyttäväksi ja kauniiksi kokemisen edellytykset pysyvän muuttumattomampina. Vanhoja, symmetrisiä, pienipiirteisiä yksityiskohtia sisältäviä rakennuksia pidetään edelleen kauniina, kun taas muodoiltaan veistokselliset ja koristelemattomat nykyrakennukset saattavat jakaa mielipiteitä. Lacanilaista psykoanalyysiä soveltaen voidaan olettaa, että kauneuden ja miellyttävyyden kokemus riippuu siitä, mikä on kauniiksi koetun kohteen suhde symboliseen järjestykseen ja toisaalta siihen, mikä jää tämän merkityksellisen ja kielen haltuun ottaman todellisuuden ulottumattomiin.

Merkityksellisen todellisuuden ulottumattomiin jäävää ”asiaa” kutsutaan Lacanin teoriassa reaaliseksi. Tämä reaalinen on toista kuin ”todellisuus sinänsä” eli vaikkapa materiaalinen luonto omine prosesseineen, joka vain odottaa ihmisen nimeävää, ymmärtävää ja selittävää toimintaa. Lacanin reaalinen on vallitsevan ideologian mukaisesti merkityksellistyvän todellisuuden tuote tai ylijäämä, josta ei saada ideologian mukaisella signifioivalla järjestelmällä^[7] mitään otetta, mutta joka kuitenkin tuntuu olevan jossain, jonakin määrittelemättömänä ja siksi puoleensa vetävänä. Esimerkiksi niin sanotun klassistisen arkkitehtuurin^[8] kauneuden voidaan Lacanin teoriaa soveltaen ajatella johtuvan siitä, että klassistisessa rakennuksessa kaikki on määriteltyä, laskettua, suhteikasta, symmetristä eli toisin sanoen symbolisen järjestyksen hallintaan otettua. Symbolisen järjestyksen mukaisesti tuotettu kauneus ei näytä jättävän jäljelle mitään reaalista. Klassistisessa arkkitehtuurissa reaalisen mahdollisuus kuitenkin kätkeytyy esimerkiksi rakennuksen materiaalisuuteen ja se saattaa tulla esiin rakennusten rapistuessa ja raunioituessa. Raunioiden kiehtovuuden voidaan ajatella johtuvan juuri tästä reaalisen esiin tulemisen kokemuksesta. 1700-luvun estetiikan teorioiden määrittelemä ylevän kokemus liitettiin erämaamaisemien ja luonnonvoimien lisäksi juuri antiikin raunioihin.

Immanuel Kantin^[9] mukaan kokemus ylevästä syntyy, kun aistiemme välityksellä kohtaamme jotain niin suurta, liiallista tai suunnatonta, että se ylittää mielen kyvyn hahmottaa kokemuksen aiheuttavat ilmiöt kokonaisuuksina. Kokonaisuuksien hahmottamiseen tarvitaan kuvittelukykyä. Ylevän kokemus koettelee siis myös kuvittelukyvyn rajoja ja haastaa näin ihmisen järjellään ajattelemaan yliaistista. Näin ylevän kokemuksessa syntyy yhteys transsendenttiin.^[10] Lacanin käsitteitä soveltaen voidaan sanoa, että koska ylevän kokemus perustuu siihen, että ilmiötä ei kyetä hahmottamaan kokonaisuuksina, ylittää ylevän kokemus imaginaarisen rekisterin. Toisaalta mieli ei myöskään kykene merkityksellistämään ilmiötä annetun signifioivan järjestelmän avulla ja näin ylevän kokemus ylittää myös symbolisen rekisterin. Näin ollen voidaan olettaa, että se mikä ylevän kokemuksen aiheuttaa, on jotain reaalista.

Nykyarkkitehtuuri tuntuu kauneuden sijasta tavoittelevan pikemminkin ylevää. Tätä ilmentää omalla tavallaan niin sanottu wow- tai vau-arkkitehtuuri, joka pyrkii hämmästyttämään ja yllättämään^[11]. Hämmästyttäminen ja yllättäminen perustuvat siihen, että rakennus poikkeaa siitä, mitä on totuttu pitämään arkkitehtuurina, siis imaginaarisesta kaltaisuudesta, ja lisäksi siinä on oltava jotain vakiintuneiden merkitysten järjestelmään sovittamatonta. Kuten ylevän kokemus niin myös reaalisen kokemus on samanaikaisesti kauhistuttavaa ja houkuttelevaa. Ylevän kauhistuttavuus pyritään kuitenkin wow-arkkitehtuurissa kesyttämään hämmästyttäväksi ja yllättäväksi. Wow-arkkitehtuurille saattaakin olla ominaista, että se onnistuu hämmästyttämään aluksi, mutta pian se asettuu imaginaarisen ja symbolisen rekisterin mukaiseksi, elämyksiä herättäväksi nykyarkkitehtuuriksi. Sen sijaan houkuttelevuus on jotain, joka saattaisi edellyttää reaalisen kokemusta tai ainakin kuvitelmaa siitä, että rakennuksessa on jotain, josta subjekti ei saa otetta, mutta jokin Toinen tietää, mitä se on. Toinen on Lacanin teorian mukaan symbolinen järjestys täydennettynä subjektin fantasialla siitä, että symbolisen järjestyksen hallussa on tieto halun syystä eli jostain merkitsemättä jäävästä reaalisesta^[12].

Arkkitehtuuri ei siis ole nykyisessä ideologisessa symbolisessa järjestyksessä pelkästään käytännön vaatimusten sanelemaa rakentamista esteettisin maustein eikä se ole myöskään kauneuden kokemusten tuottamista rakentamalla, vaan siihen suhtaudutaan niin kuin se olisi Toinen, jolla on hallussaan tieto siitä, mikä on halun syy. Tätä oletusta vahvistavat tarkastelemani asemakeskuskilpailua koskevat dokumentit.

Jakautunut subjekti ja halun syy

Lacanin teoriassa subjekti on aina jakautunut, mikä tarkoittaa sitä, että symboliseen järjestykseen kutsutussa, sen nimeämässä ja tuottamassa subjektissa on aina jotain, joka jää symbolisen järjestyksen signifikaatioiden ulkopuolelle ja näin subjektin itsensäkin ulottumattomiin. Jakautunut subjekti syntyy, kun yksilön reaalinen intentio kohtaa signifioivan järjestelmän, saa sen mukaisen merkityksen ja tulee saamansa merkityksen mukaisesti signifioiduksi^[13]. Yksilön reaalinen intentio perustuu reaaliseen tarpeeseen, joka vaatii tyydytystä. Yksilön ilmaisema tarpeen tyydytyksen vaatimus otetaan symbolisen järjestyksen haltuun ja nimetään, ja siihen voidaan vastata tavalla tai toisella, symbolisen järjestyksen mukaisesti. Kun tarve ja sen tyydyttämiseen suuntautuva vaatimus merkityksellistetään ja signifioidaan ja kun siihen vastataan, subjekti toisaalta saa itselleen ja tarpeilleen symbolisen järjestyksen mukaisen merkityksen, mutta toisaalta menettää olemassaolonsa jakamattomuuden ja täyteyden. Jotain yksilön alkuperäisestä tarpeesta jää signifikaation prosessissa aina yli ja tämä ylijäämä synnyttää halun. Tämän halun aiheuttaja, halun syy, on jotain symbolisen järjestyksen ulkopuolelle jäävää ja samalla sen tuottamaa. Tämä halun syy on objekti a, jota ei oikeastaan ole edes olemassa. Sen salaisuuden oletetaan olevan Toisen eli symbolisen järjestyksen hallinnassa. Sitä jakautunut subjekti kysyy Toiselta, jonka edustajaksi voidaan ottaa mikä tahansa, jolla uskotaan olevan hallussaan tieto siitä, mikä on haluttavaa, mikä synnyttää halun ja mikä voi tuon määrittämättömän halun tyydyttää.^[14]

Lacanin diskurssiteorian ymmärtämiseksi on olennaista seurata, mitä merkitsemättä jääneelle ylijäämähalulle tapahtuu. Lacanin mukaan se tuottaa subjektissa kysymyksen Toisen halusta: Mitä Toinen haluaa minusta? Mitä Toinen ylipäätään haluaa? Miten ja mitä minun pitäisi olla että Toinen haluaisi minut? Mitä Toinen haluaa minun haluavan? Mikä ylipäätään on haluttavaa? Näihin kysymyksiin subjekti koettaa löytää vastauksen niistä asioista, jotka tuottavat nautintoa sekä hänessä itsessään että Toisessa. Nämä asiat eivät kuitenkaan pysy symbolisen järjestyksen sisällä ja ovat sen takia alati vaarassa muuttua oudoiksi, vastenmielisiksi, jätteeksi. Niissä on siis jotain symbolisaatiota pakenevaa reaalista. Näissä nautinnon häivähdyksiä aiheuttavissa ”asioissa” tulee koetuksi Toisessa eli symbolisessa järjestyksessä oleva puute, tyhjyys, siinä itsessään ilmenevä jakautuneisuus, katkonaisuus, kyvyttömyys ottaa olemista haltuun kaikessa täyteydessään.^[15]

Toisessa oleva puute mahdollistaa kuitenkin subjektin samastumisen Toiseen eli sen, että subjekti hyväksyy signifikaation puutteellisuuden itsessään sekä koko symbolisessa järjestyksessä. Toisaalta subjekteilla on tarve kokea maailma konsistenttina ja merkityksekkäänä. Jotta tällainen kokemus olisi mahdollinen, on Toisessa olevaa puutetta paikattava fantasialla, joka toimii ”absoluuttisena signifikaationa”.^[16] Fantasiaa voidaan luonnehtia Toisen Toiseksi eli kuvitelmaksi siitä, että epäkonsistentin Toisen takana on vielä Toinen, joka kykenee absoluuttiseen signifikaatioon, jonka ulottumattomiin ei jää mitään, ja joka siksi pystyy vastaamaan kysymykseen halun syystä ja nautinnon lähteestä^[17].

Asemakeskuskilpailun asiakirjojen analyysi Lacanin diskurssiteorian avulla

Lacanin diskurssioteorian lähtökohtana on oletus halusta, jonka toimija suuntaa kohti Toista. Toimija ja Toinen ovat eri diskurssityypeissä erilaisessa suhteessa vallitsevaan ideologiseen symboliseen järjestykseen. Kurjen mukaan Lacanin erottelemat neljä diskurssityyppiä voidaan esittää nelipaikkaisina järjestelminä, joiden paikkoja täyttävät jakautuneen subjektin muodostumista kuvaavasta ”halun graafista” tutut mateemat $, S1, S2 ja a ^[18]. Kaikkien diskurssien neljä positiota voidaan ensinnäkin luonnehtia seuraavasti:^[19]

Diskurssityyppien tarkastelu on luontevaa aloittaa herran diskurssista, koska se muodostaa Lacanin teorian käsitteellisen lähtötason, johon muut diskurssimuodot tukeutuvat^[20]. Se myös esittää tiivistetysti jakautuneen subjektin muodostumisen.

Herran diskurssissa positiot voidaan täyttää seuraavasti:

Vasemmalle halun tai toimijan paikalle asetetaan herrasignifioija eli tyhjä merkki (S1), joka määrää todellisuuden merkityksellistymisen vallitsevan symbolisen järjestyksen mukaiseksi. Tämä herrasignifioija suuntautuu (–>) kohti Toista eli symbolisen järjestyksen hallitsemaa signifioivaa järjestelmää (S2), joka tuottaa todellisuutta koskevaa tietoa. Tämän prosessin tuottamana ylijäämänä on objekti a (a), halun syy, joka jää signifioivan järjestelmän ja symbolisen järjestyksen ulkopuolelle. Se on kuviteltu nautinnon lähde. Totuuden paikalle asettuu jakautunut subjekti ($), joka on herrasignifioijan määräämän signifioivan järjestelmän merkitsemä.^[21]

Herran diskurssille on ominaista, että se jää ikään kuin näkymättömäksi, koska se on tapa, jolla todellisuus kussakin historiallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa hahmotetaan ja otetaan haltuun merkityksellisenä. Vallitseva ideologia on kutoutunut herran diskurssiin ja pitää sitä yllä, koska todellisuus itsessään näyttäytyy herran diskurssin mukaisena, koska todellisuutta koskeva tieto on herran diskurssin mukaista. Tästä päästään toiseen Lacanin esittämään diskurssityyppiin, yliopistodiskurssiin, jonka voidaan sanoa olevan herran diskurssin palveluksessa^[22]:

Yliopistodiskurssissa toimijan paikalla on tieto (S2) signifikaation järjestelmänä, tapana ottaa haltuun jo valmiiksi jonkin herrasignifioijan (S1) mukaisesti merkityksellistyvä todellisuus. Tieto suuntautuu tässä diskurssissa kohti sitä, mitä ei vielä tiedetä, mitä ei ole vielä otettu haltuun, mikä on symbolisen järjestyksen ulottumattomissa (a). Mutta tapa, jolla yliopistodiskurssi ottaa tuntemattoman haltuun, on sen sovittaminen valmiiksi merkityksellistyneen todellisuuden mukaiseksi, sen selittäminen ja merkityksellistäminen olemassa olevan ideologian mukaiseksi. Tuotteen tai jäännöksen paikalla on jakautunut subjekti ($), jota edelleen vaivaa olemisen täyteyden puute, ja josta edelleen jää yli jotain, jota symbolinen järjestys ei kykene ottamaan haltuun.^[23]

Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailun kilpailuohjelma ja arvostelupöytäkirja näyttävät ensikatsomalta edustavan herran diskurssia ja sitä tukevaa yliopistodiskurssia. Niissä herran diskurssi suuntautuu kohti suunnittelijoiden eli arkkitehtuurin edustajien hallussaan pitämää tietoa, jonka pitäisi pystyä tuottamaan lisäarvoa (a), eli luoda houkuttelevaa ja vetovoimaista arkkitehtuuria. Toisaalta kilpailuohjelma noudattaa yliopistodiskurssia eli tarjoaa suunnittelualuetta koskevaa tietoa, jonka avulla arkkitehtuurin edustajien pitäisi pystyä ratkaisemaan suunnitteluongelma niin, että annettu ideologinen todellisuus pysyy koherenttina. Kilpailuohjelmassa yliopistodiskurssia edustavat tiukat mitattavat faktat suunnittelualueesta ja toisaalta sen historiaa koskevat tiedot.

Kilpailuohjelman luku 3.4 ”Suunnitteluohjeet” noudattelee herran diskurssia seuraavaan tapaan:

Suunnittelukilpailun tarkoituksena on mahdollisuuksien kartoittaminen ja ideoiden etsiminen Asemakeskuksen alueen toiminnallisen, kaupunkikuvallisen ja arkkitehtonisen ratkaisun löytämiseksi. Kilpailussa ideoidaan sekä Asemakeskuksen toiminnallista suunnitelmaa että koko alueen maankäytön suunnitelmaa.

Asemakeskuksen toiminnallisessa ratkaisussa keskiössä ovat yhtäältä asematilojen yleisöpalvelutilojen toiminnallisuus ja toisaalta aseman operoijien liikenteellinen näkökulma. Koko asemakeskuksen alueen maankäytöllisessä ratkaisussa painopisteenä on löytää toiminnallisesti, kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti korkeatasoinen kokonaisidea, joka sisältää sekä rakentamisen että kaupunkitilan yleissuunnittelun.”^[24]

Luvussa 3.5. ”Arvosteluperusteet” ilmoitetaan, että toiminnallisen kokonaisuuden näkökulmasta kilpailuehdotuksissa arvioidaan mm ”maankäytön toimintojen ja liikenteen tilojen integrointi viihtyisästi ja turvallisesti” sekä ”asemakeskuksen alue monipuolisena ja aktiivisena urbaanina ympäristönä”. Kaupunkikuvallisen ja arkkitehtonisen kokonaisuuden näkökulmasta arvioidaan ”uudisrakentamisen sovittaminen arvokkaaseen rakennettuun kulttuuriympäristöön sekä ratapihan alueen uusiin rakennushankkeisiin” sekä ”oman selkeän ja tunnistettavan identiteetin luominen asemakeskukselle ja sen rakennuksille ratapihan molemmin puolin.”^[25]

Herran diskurssista kielii se, että teksti sisältää useita ilmaisuja, joiden merkitys oletetaan tiedetyksi ja itsestään selväksi vaikka se ei sitä välttämättä ole. Tällaisia ilmaisuja ovat mm ”toiminnallinen”, ”kaupunkikuvallinen”, ”arkkitehtoninen” ja ”maankäytöllinen ratkaisu” ja ”urbaani ympäristö”. Näiden merkitys on selvä vain tietyn herrasignifioijan hallitseman signifioivan järjestelmän sisällä.

Sekä tietoa tarjoava yliopistodiskurssi että merkityksiltään kyseenalaistamattomalta vaikuttava herran diskurssi voidaan välittömästi hysterisoida^[26]. Tämä tapahtuu ottamalla käyttöön analyytikon diskurssi, jolloin toimijan paikalle asetetaan subjektin ilmaisun epämääräisyydet, merkityksiltään huojuvat merkit (a). Näitä ilmaisun epämääräisyyksiä voidaan psykoanalyyttisen terminologian mukaisesti kutsua myös oireiksi^[27]. Nämä oireet suunnataan kohti subjektia itseään ($), jolloin saadaan esiin herrasignifioijan (S1) kyvyttömyys ottaa subjektin kokemukset kauttaaltaan signifioivan järjestelmän sisään. Se, mikä jää yli, on herrasignifioija ja toisaalta se, mikä tulee tuotetuksi, on uusi herrasignifioija (S1). Totuuden paikalle asettuu uuden herrasignifioijan mahdollistama tieto siitä, mitä subjektin ilmaisut koettavat merkitä (S2).^[28]

Analyytikon positiosta kilpailuohjelma voidaan tulkita jakautuneen subjektin ($) Toiselle (S1) suunnatuksi kysymykseksi siitä, mitä Toinen haluaa minusta, eli tässä tapauksessa kysymykseksi siitä, mikä on hyvää ja kiinnostavaa ja houkuttelevaa arkkitehtuuria (S2). Halun syytä koskevat kysymykset ilmenevät subjektin ilmaisuina, joiden merkitys ei ole yksiselitteinen eikä itsestään selvä (a). Ne ovat ikään kuin reaalisen mentäviä aukkoja symbolisen järjestyksen mukaisessa herrasignifioijan hallitsemassa diskurssissa. Näin diskurssi näyttäytyykin hysteerikon diskurssina:^[29]

Merkityksiltään epämääräisiä ilmaisuja ovat esimerkiksi ”kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti korkeatasoinen”, toimintojen ja tilojen integrointi ”viihtyisästi” ja ”selkeä ja tunnistettava identiteetti”. Nämä ovat ilmaisuja, jotka tuntuvat esittävän Toiselle kysymyksen siitä, mikä oikeastaan on arkkitehtonisesti korkeatasoista, mikä on viihtyisää ja mikä on Tampereen asemakeskuksen identiteetti. Toisaalta myös kilpailuohjelmassa tarjottu yksityiskohtainen faktatieto suunnittelualueesta sekä vaikeasti tulkittavat kartat ja kaaviot voidaan hysterisoida eli lukea hysteerikon diskurssin mukaisina ^[30].

Kilpailun arvostelupöytäkirja esittää yleisiltä totuuksilta vaikuttavia arvioita kilpailun tuloksista:

Asemakeskus on Tampereen merkittävin julkinen uusi rakentamiskohde tulevaisuudessa. Se tulee nostamaan Tamperetta ja Suomea maailmankartalle. Saavutettavuus paranee, liikenne sujuu, arkkitehtuuri houkuttelee, vetovoima kasvaa. Tampereen Asemakeskuksen kansainvälinen suunnittelukilpailu oli erittäin vaikea kaupunki- ja liikennesuunnittelutehtävä. Ideapainotteinen kilpailu oli lähtölaukaus sijainniltaan keskeisen, nykyisin vajaakäyttöisen ja kaupunkiympäristönä sekavan alueen kehittämiselle. Tuomariston parhaaksi katsoma kilpailuehdotus tarjoaa hyvän idean ja vahvan kokonaisotteen. Sen luomassa visiossa rautatiealueen halkoma Tampereen keskusta yhdistyy yhdeksi ja miltei saumattomaksi kaupunkirakenteeksi. Liikenteellisesti se yhdistää keskustaa muualle Tampereeseen, muualle Suomeen ja muualle maailmaan. Kilpailun jälkeen alkaa monivaiheinen, vuosia ja ehkä vuosikymmeniä kestävä suunnittelu- ja rakennustyö. Lähtökohtana on visio kaikkien matkustusmuotojen hyvin toimivasta solmukohdasta, joka on vetovoimainen liike-elämän, työpaikkojen, palveluiden ja asumisen keskittymä. Tavoitteena on samalla luoda korkeatasoista kaupunkiarkkitehtuuria.^[31]

Näissä arvostelupöytäkirjan alkusanoissa käytössä on herran diskurssi, mutta toisaalta se sisältää ilmaisuja, jotka paljastavat, että kilpailun liikkeelle panija on ollut halun aiheuttavaa syytä kysyvä jakautunut subjekti. Subjekti on saanut kilpailuehdotuksilta tulkinnan, mitä sen oireet kertovat siitä, minkälainen olisi sen uusi minäkuva. Tämä on kuitenkin tapahtunut annetun ideologian puitteissa. Herrasignifioijaa ei ole horjutettu. Arvostelupöytäkirja tuntuu siis suhtautuvan kilpailuehdotuksiin niin kuin ne edustaisivat herran diskurssia palvelevaa yliopistodiskurssia. Kilpailuohjelmassa Tampereen kaupunki on esitellyt omaa oirettaan, reaalista, joka ei ole tyydyttävästi symbolisen järjestyksen haltuun ottamaa, siis aluetta, joka on ”nykyisin vajaakäyttöinen ja kaupunkiympäristönä sekava”. Suunnitteluehdotuksilta odotettiin tietoa siitä, miten alue otetaan käyttöön, selkiytetään, miten sille luodaan tunnistettava identiteetti ja miten siitä tehdään arkkitehtonisesti ja toiminnallisesti houkutteleva. Tuloksena on kuitenkin edelleen sama, omaa haluttavuuttaan kysyvä jakautunut subjekti. Tämä subjekti näyttäytyy etenkin voittanutta ehdotusta ”Reconnecting Tampere” arvioivassa luvussa 2.2.2:

”Ehdotus on monipuolinen, toiminnallisesti houkutteleva ja visionäärinen kokonaisuus. Ennen kaikkea ehdotuksessa on riittävästi energiaa ja uskallusta alueen suunnittelun uudenlaisen näkemyksen liikkeelle laittamiseksi.” Kokonaisuutena suunnitelma ”jatkaa voimakkaiden avausten sarjaa, mikä on ollut Tampereelle tyypillistä, mutta kadoksissa ollutta”.^[32]

Etenkin jälkimmäisessä lainauksessa tulee ilmaistuksi, että voittanut ehdotus vahvistaa Tampereen käsitystä itsestään ja oman haluttavuutensa syistä. Kilpailuehdotus rohkaisee Tamperetta pitämään kiinni omasta imaginaarisesta identiteetistään eli siitä, minkälaisena se näkee itsensä ”toisten silmin” ja verrattuna toisiin kaupunkeihin.

Suhteessa herran diskurssia käyttävään Tampereen kaupunkia edustavaan viranomaiseen arkkitehtuuri edustaa yliopistodiskurssia. Siltä pyydetään tietoa, uusia signifioijia sille, miten ratkaistaan uuden asemakeskuksen rakentaminen ja miten samalla kohennetaan aseman ympäristöä, miten luodaan houkuttelevaa ja elinvoimaista urbaania ympäristöä ja miten luodaan asemakeskukselle tunnistettava identiteetti. Toisaalta suhteessa hysteerikon diskurssiin arkkitehtuuri tuntuukin ottavan analyytikon position ja tuottavan siitä asemasta uuden herrasignifioijan, uudenlaisen tavan merkityksellistää Tampereen kaupungin oireet eli ratkaisua vaativat ongelmat. Perustelen tätä väitettä seuraavaksi tarkastelemalla voittaneen ehdotuksen ”Reconnecting Tampere” suunnitelman selostusta.

Selostuksen luku ”Taustaa” esittää kilpailuohjelmassa tarjotun faktamateriaalin pohjalta diagnoosin siitä, mikä Tamperetta vaivaa:

Nykyinen ratapiha, joka ulottuu kaupungin halki pohjoisesta etelään, muodostaa keskustan reunan sekä esteen ja arven kaupunkirakenteessa. – – Huolimatta ratapihan nykyisestä estevaikutuksesta se tarjoaa suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia Tampereelle. Se on elämänlanka, joka tuo taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia kaupunkiin. Ratapiha on kuin rannikkokaupungin satama – elintärkeä kaupungin menestykselle, mutta samalla haava kaupunkirakenteessa. Jotta Tampereesta tulisi yhä vahvempi kansallinen keskus, hankkeellamme tulee olla kokonaisvisio siitä, kuinka nämä kaupunkirakenteen kaksi puolta voidaan luontevasti yhdistää ratapihan yli. Hankkeemme tulisi käsitellä Tamperetta yhtenä yhtenäisenä kaupunkirakenteena, joka parantaa kaupunkia jo pitkään vaivanneen haavan.^[33]

Näin siis kilpailun voittanut ehdotus on tulkinnut annetusta materiaalista subjektin eli Tampereen kaupungin oireita ja niiden perusteella esittää odottamattoman ratkaisun. Ajatus kaupunkia vaivaavasta haavasta, arvesta ja kahtiajakautuneisuudesta on suunnitelman laatineen tahon oma dramaattinen tulkinta, jota kilpailun järjestäjä eli Tampereen kaupunki itse ei missään vaiheessa tuo esiin. Kaupungin omissa visioissa kaupungin sydän sijaitsee edelleen Tampereen vanhassa ydinkeskustassa^[34]. Huomiota herättävää onkin, että Tampereen kaupungin laatimassa arvostelupöytäkirjassa ei juurikaan tartuta voittaneen ehdotuksen esittämiin uusiin ”herrasignifioijiin”, arpeen tai haavaan ja sen tilalle rakentuvaan kaupungin uuteen sydämeen^[35]. Vaikuttaa siis siltä, että Tampereen kaupunki haluaa pitää kiinni vanhasta herran diskurssista ja käyttää voittanutta kilpailuehdotusta vain uutta tietoa tuottavana yliopistodiskurssina. Kilpailuehdotuksen käyttämää ”analyytikon diskurssin” tuottamaa uutta herran diskurssia ei oteta käyttöön.

Selostuksen luvussa ”Mahdollisuuksia ja haasteita” todetaan:

Kunnianhimoisen asemakeskushankkeen ansiosta Tampereella on mahdollisuus luoda ainutlaatuinen visio koko kaupungille. Ratapihan alue voi kehittyä upeaksi infrastruktuurin solmukohdaksi sekä myös liittää jakautuneen kaupunkirakenteen osat lopullisesti toisiinsa. Sillä on mahdollisuus kehittyä kukoistavaksi uudeksi keskustaksi Tampereen sydämessä.^[36]

Tässä kohtaa asemakeskus siis vasta sijaitsee kaupungin sydämessä, mikä voidaan katsoa myönnytykseksi kilpailun järjestäjän alkuperäiselle herran diskurssille, mutta seuraavassa, itse suunnitelmaa esittelevässä luvussa ”Visio” asemakeskuksesta itsestään on tullut kaupungin sydän entisen arven tai haavan paikalle. Tässä luvussa esitellään kuusi strategiaa, joiden avulla Tampereen kaupungin jo hahmottelemat visiot ”kaupungin kohentamiseksi” voidaan toteuttaa^[37]. Strategia numero 3 ”intermodaalinen liikenteen solmukohta – kaupungin sydän”^[38] nimeää jo yksiselitteisesti uuden asemakeskuksen Tampereen sydämeksi. Kaiken lisäksi tämä uusi sydän on ”lopullinen ratkaisu” Tampereen kahden puolen yhdistämiseksi. Suunnitelman laatijalle kuva haavasta ja jopa jakautuneesta kaupungista (vrt. kylmän sodan Berliini) antaa oikeuden ehdottaa ”energistä, rohkeaa ja voimakasta” kokonaisvisiota. Tämä ennalta arvaamaton, alkuperäisen herran diskurssin ulottumattomiin jäänyt, mutta subjektin epämääräisistä ilmaisuista eli oireista tulkittu uusi herran diskurssi tuottaakin sellaisen kuvan Tampereesta, josta Tampere itse tunnistaa itseään ja sitä, mitä se haluaa olla.

Lacanilaisen psykoanalyysin näkökulmasta riemastuttava on myös strategia numero 1 ”yhdistä ja liitä – naamio”^[39], jolla kaupungin yhdistäminen varsinaisesti tapahtuu. Naamiolla tarkoitetaan sitä, että ratapihan päälle rakennetaan peittävä kansi, jonka päälle voidaan rakentaa urbaaneja kortteleita. Näin saadaan paitsi korjattua kaupunkia jakanut arpi myös luotua asemakeskukselle tunnistettava identiteetti. Identiteetti perustuu lähinnä kannen sisätilojen ja kaupunginpuoleisen reunan jäsentelyyn ”puurakentamisen uusimpia innovaatioita” hyödyntävillä ei-kantavilla pylväiköillä.^[40] Lacanilaisittain tulkiten voidaan todeta, että vanhan symbolisen järjestyksen, funktionalismin, tuottamat urbaaniin elämäntapaan sopimattomat epäviihtyisät tilat, kuten ratapiha reuna-alueineen, eliminoidaan ottamalla ne uuden symbolisen järjestyksen, läpeensä merkitsevän ”naamion”, alle. Aseman ei siis pidä enää olla asemaksi tunnistettava, vaan pääasia on, että sillä on tunnistettava identiteetti ja että se on houkutteleva, urbaani, kaupunkilaisten ”yhteinen olohuone”, ”elinvoimainen”, ”intiimi”, ”kukoistava”, ”nykypäivän uutta elämäntapaa luova”, ”ikoninen”, ”ainutlaatuinen”, ”mielenkiintoinen”, ”upea”^[41], sanalla sanoen haluttava.

Sekä suunnitelman selostuksen luvussa ”Mahdollisuuksia ja haasteita” että selostuksen tiivistelmässä huomion kiinnittävät edellä mainitut ilmaisut, jotka viittaavat kaupungin kahden puolen ja koko kaupungin lopulliseen yhdistämiseen^[42]. Ajatus ratkaisun lopullisuudesta viittaa herran diskurssiin. Annetaan ymmärtää, että nyt on löydetty ratkaisu, jonka jälkeen muutosta ei enää tarvita, ollaan ikään kuin historian lopussa. On löydetty herrasignifioija, jonka paikalleen asettama merkitysten järjestelmä on lopullinen totuus. Toisaalta tämä kaupungin yhdistämisen idea voidaan tulkita fantasiaksi: se on suunnittelijoiden, jotka ovat itsekin jakautuneita subjekteja, yritys ratkaista sitä, mikä on lopullinen halun syy ja tyydytys, yritys löytää halun syyn merkitsemiseen kykenevä absoluuttinen signifikaatio. Tämä nykyisen Toisen ylittävä ajaton Toinen löytyisi tulevaisuuteen suuntautuneesta kokonaisratkaisun tarjoavasta arkkitehtuurivisiosta.

Fantasiaan viittaa myös seuraava täysin sumeilematon esitys siitä, mitä suunnitellulla kuuden kohdan strategialla saavutetaan:

Tuloksena on yksi yhtenäinen keskusta. Ei tahattomia aukkoja. Ei hukkatilaa. Ei takapihoja. Ei esteitä. Ei aitoja. Vain yksi yhtenäinen keskusta.^[43]

Voisiko lacanilaisen psykoanalyysin näkökulmasta enää selvemmin ilmaista sitä, että nyt fantasioidaan olemassa olevan symbolisen järjestyksen ylittävästä symbolisesta järjestyksestä, Toisen Toisesta, joka ottaa todellisuuden kokonaan haltuun, läpeensä signifioituna ja siten hallittavana, ymmärrettävänä, selitettävänä. Ei ole olemassa enää mitään merkitysten ulkopuolelle jäävää tavoittamatonta halun syytä, joka voi milloin tahansa muuttua joksikin ei-toivotuksi, ”tahattomaksi aukoksi”, ”takapihaksi”, löyhkääväksi viemäriksi tai jätekasaksi.

Arkkitehtuurin ideologisuus

Žižek puhuu arkkitehtuuria käsittelevässä esitelmässään “Architectural Parallax; Spandrels and Other Phenomena of Class puggle”^[44] Fredric Jamesoniin viitaten ”poliittisesta tiedostamattomasta”, joka on koodattu arkkitehtuurin muotoihin. Arkkitehtuuri siis viestittäisi virallisen ideologian ”torjutun paluusta”. Se, mistä ideologia ei voi suoraan puhua, voidaan näyttää rakennuksen mykissä muodoissa. Jotta päästäisin analysoimaan ”torjutun paluun” ilmenemistä asemakeskuksen arkkitehtuurissa, olisi näkemykseni mukaan oltava olemassa konkreettisia rakennuksia. Suunnitelman visuaalisesta esityksestä voidaan toki tehdä tulkintoja siitä, minkälaista viestiä suunniteltu arkkitehtuuri kantaa. Väitän kuitenkin, että paperilla tai tietokoneen ruudulla esitetty suunnitelma on vielä täysin symbolisen hallitseman imaginaarisen rekisterin sisällä. Sen perusteella ei voida kokea moniaistista aineellista ympäristöä eikä ihmisten toimintaa siinä. Suunnitelman perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että se, mikä näyttäytyy haluttavana, ovat orgaaniset suuren mittakaavan muodot ja leikkisä niin ikään suurimittakaavainen kulissimaisuus. Ympäristö on kuin rakennettua luontoa, luolastoa ja toisaalta pelimaailmaa^[45]. Tämä kaikki viittaa fantasiaan siitä, että todellisuus voidaan ottaa lopullisesti pienintä yksityiskohtaa myöten hallintaan. Mitään ei jää suunnitelman ulkopuolelle. Onko siis olemassa mitään torjuttua? Ehkä vallitsevassa ideologiassa torjuttua on juuri se, että kaikkea ei voida ottaa signifioivan järjestelmän sisään.

Žižek itse toteaa esitelmässään, että arkkitehtuurissa utooppisen unelmoinnin ja poliittis-eettisen vastuullisuuden mahdollisuus on välitiloissa, jotka ovat välttämättömien rakenteiden, siis symbolisen järjestyksen, sivutuotteita, jotka väistämättä ovat, vaikka eivät olekaan minään nimettynä ja määriteltynä. Eivätkö ne ole juuri ”tahattomia aukkoja”, ”takapihoja”, ”aitoja”, ”hukkatiloja”? Žižekin mukaan vanhoissa rakennuksissa nämä välttämättömien rakenteiden tuottamat hukkatilat olivat paikkoja taiteelle. Miten on nykyisessä arkkitehtuurissa? Modernismi ja sen arkkitehtonisena ilmentymänä funktionalismi, pyrki poistamaan hukkatilat sillä, että rakennuksen koko muoto oli funktion sanelema. Postmoderni arkkitehtuuri taas pyrkii olemaan kauttaaltaan merkitsevää, mutta niin, että se merkitsee vain omaa merkitsevyyttään.^[46] Missä siis kauttaaltaan merkitsevässä arkkitehtuurissa on paikka hukkatiloille, määrittämättömyydelle, halulle, jonka syy välttämättä pakenee symboliseen järjestykseen kutsuttua subjektia?

Mikä on arkkitehtuurin nykyinen yhteiskunnallinen rooli? Onko se taidetta, joka asettuu symbolisen järjestyksen ”väleihin”, tekee näkyväksi ”tahattomat aukot” ja ”hukkatilat”? Vai onko se analyytikko, joka ideologisen diskurssin murtumiin, oireisiin, tarttumalla tuottaa diagnoosin, uuden herrasignifioijan, joka viitoittaa tien kohti tulevaisuuden arkkitehtuuria? Vai onko se asiantuntija, joka vallitsevan ideologian puitteissa tuottaa uutta tietoa suunnittelua vaativista kohteista, auttaa ottamaan ne signifioivan järjestelmän hallintaan, auttaa parantamaan oireet, aukot ja epäjatkuvuudet symbolisessa järjestyksessä?  Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailun asiakirjojen tulkinnan perusteella arkkitehtuurille ja sen edustajille annettu rooli on lähinnä ideologiaa ylläpitävän ja sen sisällä uutta tietoa tuottavan asiantuntijan rooli.

Kirjallisuus