Katri Leppisaari
”Kauhu voi syntyä mistä tahansa, koska se voi ottaa millaiset kasvot tahansa.” kirjoittaa filosofi Tapani Kilpeläinen analysoidessaan John Carpenterin elokuvaa The Thing – ”se” jostakin (1982). Elokuvassa ulkoavaruudesta laskeutunut tunnistamaton ”olio” valtaa ensin Antarktiksella sijaitsevan tutkimusaseman koirien kehot – myöhemmin ihmisten. ”Olion valtaama ei ole enää oma itsensä, koska hän ei enää tee omia päätöksiään. Tosiasiassa hän ei ole koskaan tehnyt”, Kilpeläinen selvittää. Kontrollin menettäminen aiheuttaa ihmisessä kauhua. Entä jos maailma ei olekaan sellainen millaiseksi olemme sen käsittäneet ja käsitteellistäneet? Kauhu kirjallisuudessa, elokuvissa ja videopeleissä on leikitellyt ajatuksella yhä uudelleen ja uudelleen.
Silmät ilman kasvoja. Kauhu filosofiana -teoksen johtava kysymys on, voiko kauhun ominaiskeinoilla olla jotain annettavaa filosofialle. Tätä pohtiessaan Tapani Kilpeläinen suorittaa 165 sivussa laajan ja kunnianhimoisen katsauksen kauhun ja filosofian kohtaamisiin läpi historian. Teos on ensimmäinen suomenkielinen aiheeseen keskittynyt esitys, ja sopiikin aiheenavaukseksi myös niille, jotka eivät aiemmin ole kauhun filosofiaan tutustuneet.
Filosofi Noël Carrollin (1947–) vuonna 1990 julkaistu The Philosophy of Horror, or the Paradoxes of Heart on Kilpeläisen keskeisin lähde. Taidekauhu (art-horror) on Noël Carrollin nimitys tosielämän tapahtumiin, kuten sotiin, liittyvästä kauhusta erottuvalle kauhulle. Kun keskustellaan kauhutaiteesta, keskustellaan moninaisesta joukosta teoksia – pelkästään kauhuelokuva käsittää alagenrejä aina hirviöelokuvista psykologiseen kauhuun ja yliluonnollisesta kauhusta splatter-elokuviin [1]. Kilpeläinen painottaa, että yhden selityksen tai kauhun ”olemuksen” havittelu on turhaa puuhaa. On sanomattakin selvää, että tyylisuunnan varhaisimmat edustajat 1700-luvun goottiromaanit ovat kaukana esimerkiksi 1980-luvun teinien viiltelyyn keskittyvistä slasher -kauhuelokuvista eivätkä teokset sujahda vaivatta saman teorian selitettäviksi.
Kauhun kentällä erityisesti elokuva on herättänyt kiinnostusta eri alojen tutkijoiden parissa. Eniten sitä on tutkittu psykoanalyytikoiden leirissä. Kulttuuritutkimuksessa kauhun on puolestaan katsottu heijastavan kullekin ajalle ominaisia pelkoja[2]. Filosofian piirissä sen sijaan kauhuelokuva on pitkään ollut paitsioon jätetty aihepiiri. Kilpeläinen väittää, että kauhun filosofisen tarkastelun tiellä on ollut ajatus kauhusta viihteellisenä genrenä: sitä ei ole pidetty tarpeeksi ylevänä tarkastelukohteena filosofialle. Kilpeläinen kuitenkin puolustaa kauhun filosofista analyysiä yhtenä mahdollisena lähestymistapana muiden joukossa. Mutta mitä kauhulla on antaa filosofialle – tai miten filosofia on kauhua lähestynyt?
Kauhutaide voi ohjata kuluttajansa filosofiseen pohdintaan tarjoamalla ajatuskokeita, kuten filosofi Aaron Smuts on esittänyt: vaikka kauhutaiteen maailma on tukevasti fiktiivinen, voi se samalla paljastaa jotain todellisuudestamme. Kärjistäen voidaan esittää, että kauhutaiteessa tuttua ja turvallista uhkaa joku vieras ja käsittämätön. Filosofi Eugene Thacker on kiteyttänyt, että ”maailma ilman meitä” kauhistuttaa. Kauhua herättää se, mikä jää kulttuurissamme luotujen kategorioiden ulkopuolelle: se voi horjuttaa moraalisia tai tiedollisia oletuksiamme. Esimerkiksi valistusaikana kauhu edusti taikauskoa: valistuksen tieteellisen luontokuvan ”ylijäämää”. 1730-luvulla jopa uskottiin vampyyriepidemian riivaavan Keski-Euroopan itäosia. Sittemmin vampyyrien olemassaolon mahdollisuus on toki kielletty, mutta aihetta siitä on riittänyt ammennettavaksi aina nykypäivän televisiosarjoihin asti.
Noël Carrollin filosofiassa kauhun aiheuttaja on vastenmielinen hirviö, joka edustaa epänormaalia, epäpuhdasta, tuntematonta, toiseutta; hirviö pistää ihmisen rakentaman järjestyksen sekaisin. Kilpeläinen huomauttaa, että Carrollin hirviöteorian ongelmana on, että normeja rikkoakseen hirviö on etäännytetty liian kauas inhimillisyydestä: se ei ole osa sitä normistoa jota se rikkoo. Siksi hirviötä ei voi leimata pahaksi ihmisen luoman moraalikäsityksen mukaan. Pahaksi ei myöskään voi kutsua Alien-elokuvien avaruusaluksen kohdussa kasvaneita ksenomorfeja, ihmisaivojen himoissaan laahustavia zombeja tai ihmisyhteisöä riivaavia epidemioita. Vain ihminen on kykenevä pahuuteen.
Hirviö ei aina kauhistuta kaukaa tuntemattomasta. David Cronenbergin elokuvissa ei aina ole selvää mihin ihminen päättyy ja mistä ”hirviö” alkaa. Kilpeläinen käyttää esimerkkinä elokuvaa Kärpänen (1986), jossa kärpäsen hahmo ottaa hiljalleen otteen ihmiskehosta. Cronenbergin kärpäseksi muuntautuva tiedemies näyttää kaiken lisäksi sopeutuvan kohtaloonsa, mikä aiheuttaa katsojassa toisenlaista kauhua kuin ihmisen järjestämään todellisuuteen tupsahtava klassinen mörkö.
Kilpeläinen hyödyntää kauhuhistorioitsija Andrew Tudorin jakoa turvalliseen kauhuun (secure horror) sekä paranoidiin kauhuun (paranoid horror) erotellessaan kauhua, jonka kaavaan kuuluu paluu järjestykseen, ja toisaalta kauhua, joka jättää katsojan pohtimaan ilman loppuratkaisun tarjoamaa selitystä. Turvallista kauhua edustavissa teoksissa tasapainoa saattaa järkyttää hullu tiedemies, kuten Mary Shelleyn paljon tulkitussa Frankensteinin tarinassa tai pohjamudista nouseva hirviö, kuten elokuvassa Mustan laguunin hirviö (1954). Paranoidissa kauhussa tuttu muuttuu vieraaksi ja pelottavaksi. Näin käy esimerkiksi Roman Polanskin elokuvassa Rosemaryn painajainen (1968).
Kauhistuttavimmissa kauhutaiteen edustajissa kauhulla on kasvot, joiden takaa ei paljastu mitään. The Thing -elokuvan kauhun taustalla on pelon alkulähteen selittämättömyys. Pelon ja sen alkulähteen välille jää elokuvan pinta, joka jättää selittämättömän kauhun tunteen vellomaan katsojan mieleen. Tällaisessa tilanteessa Kilpeläinen näkee herkullisimman mahdollisuuden filosofiselle pohdinnalle. Turvallisessa kauhutaiteessa sen sijaan harmonia saavutetaan uudelleen, hirviö taltutetaan eikä pohdinnalle jää sijaa.
Miten kauhusta voi nauttia? Kilpeläinen nojaa Immanuel Kantin (1724–1804) ylevän käsitteeseen esittäessään, että kauhutaiteesta nauttiminen vaatii taiteellisen ilmaisun tuomaa välimatkaa – samalla tavoin kuin merellä vellovan myrskyn kauneuden ihailu vaatii tiedon siitä, että itse on turvassa rannalla. Ylevän avulla kauhukirjallisuutta oli 1700-luvulla arvioinut jo Edmund Burke (1729–1797), jonka mukaan ylevän edessä ihminen joutuu tunnistamaan rajallisuutensa ja hyväksymään ajatuksen kuolevaisuudesta. Kant ymmärsi tämän rajallisuuden kokemuksen kokemuksena ihmisyydestä. Moraalinen pohdiskelu tulee näin osaksi kauhukokemusta. Kilpeläinen muistuttaa, että kaikkea kauhua ei voi Kantin ylevä-käsitykseen vedoten selittää. Inhottavaa tai kuvottavaa edustava verellä mässäilevä gore-elokuva ei jätä katsojalle tarvittavaa välimatkaa ylevän kokemiseen. Valitettavasti gore-elokuvan kelpaamattomuus kantilaisen pohdinnan alaiseksi jää pelkäksi sivuhuomautukseksi.
Silmät ilman kasvoja toimii, kuten paranoidi kauhuelokuva: se avaa lukuisia portteja kauhun filosofiaan jättäen lukijan pohtimaan. Parhaimmillaan Silmät ilman kasvoja on pysähtyessään yksittäisiin kauhutaideanalyyseihin Lovecraftin novellien, zombiapokalypsin tai The Thingin tieteiskauhun äärellä. Välillä teoriaviidakossa rynnistetään melkoista vauhtia. Materiaalista olisi riittänyt lavennettavaa jopa toisiin 165 sivuun. Kilpeläisen filosofinäkökulma kauhutaiteen maailmaan on ilahduttavan ennakkoluuloton. Samanlaisella otteella soisi tartuttavan muun muassa siihen, kuinka monissa parhaillaan pyörivissä televisiosarjoissa jalostetaan yhä uudelleen taidekauhun historiassa heränneitä ideoita.