Ikkunat auki – muuallekin kuin Eurooppaan

Kirjoitus kuuluu teemaan Kriisi.

Kuva: Otava[1]

Vivi Säiläkivi

Vaalea helsinkiläinen Ingrid on rantautunut Välimerta ylittäneen pakolaisveneen räjähdyksen jälkimainingeissa Lampedusalle. Helsingissä Ingrid on suorittanut kustannustehotonta humanistista tutkintoa ja kirjoittanut poleemisia puheita rakastetulleen Suomalaiselle. Asiat ovat eskaloituneet ihan tarkoituksella ja nyt Ingridin toinen korva on irronnut ja puolet hänen kehostaan on palovammoilla. Runneltu suomineito.

Lotta Dufvan kirja Limbodusa  (Otava, 2020) on hiljattain julkaistu ilmestymisaikaansa tarkkanäköisen vertauskuvallisesti puntaroiva teos, joka sijoittuu dystooppiseen lähitulevaisuuden Eurooppaan. Limbodusa valjastaa nationalismin kriisin ja kumouksen instrumentiksi.

Limbodusan päähenkilö Ingrid on lähtenyt ylittämään Välimerta kohti Afrikkaa, kuten lähes kaikki muutkin eurooppalaiset. Tätä ennen Eurooppa on luisunut ylikansallisen asekorporaation, Eurodefin, diktatuuriin. Kansan vallankumousten aalto on pyrkinyt horjuttamaan Eurodefin diktatuuria. Globaalit kansalaisuuden järjestykset ovat kääntyneet päälaelleen: renmimbistä on tullut ostovoimainen yleisvaluutta. Vaikka monet asiat ovat muuttuneet, Lampedusalla kansalaisuus on harvoja asioita, joita vastaantulijalta kysytään.

Limbodusan todellisuus ei ole ainoa, jossa kansalaisuuksilla ja nationalismilla pelataan kriisiksi käsitetyllä hetkellä. Kävelen Hakaniemen Ympyrätalon apteekin ikkunan ohitse ja huomaan, että entiset nuoret urheilutähdet ovat perustaneet käsidesiyhtiön. Heitä juhlitaan. Helsingin kaupunkiliikenne kannustaa ihmisiä vetämään kalsarikännit kodeissaan. Sisukas kansa puree hammastaan ja keittää korviketta yksiöissään. Ulos emme mene, vaikka hakemaan tultaisiin! Miksi ihmeessä vaikuttaa siltä, että nationalismi on ainoa yhteinen nimittäjä, kuviteltu pelastusrenkaamme, johon takertua kriisin hetkellä?

Kontrol und care. Se on Limbodusan Eurodefin hurjan hellyyttävä slogan, joka kuulostaa juuri siltä, mitä minä tunnen kotiini eristäytyneenä. Suomen valtio tai Eurodef, kumpi hyvänsä, pitää kansalaisista huolen, kunhan suostumme vapaaehtoisesti kontrolloimaan itseämme. Tämän teemme sen vuoksi, jotta voisimme palata normaaliin, vaikka normaali on voinutkin ollutkin mitä kurjinta ja kauheinta. Sitäkö todella haluan vai voisiko jotain parempaa keksiä entisen menneen maailman tilalle?

Kriisi on välttämätön ehto kumoukselle. Limbodusan kriisin käynnistää kansalaisten tekemä vastarinta Eurodefiä kohtaan. Kriisin omassa elinympäristössäni käynnisti pandemia. Limbodusassa vastarinnan on koonnut internetin avulla Suomalainen, Limbodusan toinen päähenkilö, vetoamalla kansalaisiin ja kansalaisten valtaan. Limbodusan kansojen kumousten luoma kriisi on välineellinen: Suomalainen haluaa masinoida vallankumouksen Eurodefiä vastaan, sillä Eurodefin sotilasdiktatuuri on käynyt kestämättömäksi.

Suomalainen on tehnyt laskelmat. Hän on punninnut ja arvioinut, mikä saisi kansalaiset nousemaan vastarintaan. Kansalaisten vallan korostaminen Eurodefiä vastaan on tietenkin oiva keino. Samalla Suomalainen kuitenkin tulee ruokkineeksi äärioikeistolaista militanttia vihaa, jonka hän yrittää valjastaa Eurodefiä vastaan. Vihainen nationalismi on puhtaan pragmaattinen valinta Suomalaiselta, joka vasta teoksen loppupuolella alkaa ymmärtää nationalismin välineellisen hyödyntämisen kauheimmat seuraukset. Tavallisen perheenisän ja viattoman naisen ruumiit allikossa ovat kumouksen sivutuotteita, joihin Suomalainen ei välttämättä suhtaudu riittävällä vakavuudella. Tämän voi lukea kirjassa tehtäväksi tietoiseksi valinnaksi, jolla varoitetaan leikkimästä aatteella. Aatteita ja niiden symboleita voidaan kantaa ja nostaa lippusalkoihin vailla huolen häivää vain seuraavassa hetkessä huomataksemme, että epidemian aikana kaduilla kuhisee muukalaisviha.

Luen Overtonin ikkunasta. Se merkitsee sitä, mikä kullakin hetkellä katsotaan mahdolliseksi. Talouskriisin profeetat huutavat kriisin hallitsemisen perään. Uskon, että moni meistä todella toivoo paluuta normaaliin. Mutta entä jos en halua palata normaaliin? Entä jos käsitykseni hyvästä tulevaisuudesta ei koostu rajojen sulkemisesta, liikkumisvapauden rajoittamisesta perustuslaillisten oikeuksieni kustannuksella eikä miljoonien eurojen katoamisesta Tiina Jylhän ja Helvetin Enkelien taskuun. En näe lähes kenenkään tosissaan ajattelevan, että tässä hetkessä on oikeasti mahdollista luopua iänikuisesta kansallistunteeseen vetoavasta retoriikasta kaikista heikoimmassa asemassa olevien hyväksi. Se nimittäin on totta, että kansallisvaltioiden rajat ja kaikki niihin liitetyt yhteisön tekemät rajanvedot sulkevat ulos globaalisti heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Nyt ja erityisesti tulevaisuudessa.

Tässähän se nähtiin. Muutoksia pystytään tekemään nopeasti – ei yleensä kuitenkaan paremman elämän hyväksi. Eikö tämän saman potentiaalin voisi sen ikkuna-ajatuksen mukaisesti käyttää siten, että tehtäisiin tulevaisuuteen katsovia valintoja rajattoman maailman puolesta?

Eikä aikaakaan, kun Kansalaistori jo liekehtii. Suomalainen on masinoinut internetin avulla väkivaltaisten vallankumousten aallon. Sivu-uhreilta ei vältytä. Itse en liekkejä kuitenkaan Töölönlahden yli tähyillessäni näe.

Limbodusan sivu-uhreja ovat esimerkiksi tavalliset kuoliaaksi hakatut perheenisät sekä gorillahäkkiin teljetyt puolalaiset äärioikeistolaiset. Limbodusan kielellä vanha kunnon ecce homo on taipunut ecce monoksi. Katsokaa apinaa. Epidemian, kriisin, miksi ikinä sitä nyt kutsutaankaan, ajan ihmisen subjektiviteetti on typistynyt mitättömäksi verrattuna aiempaan. Olemme vapaaehtoisesti häkeissämme – tai niin ainakin luulemme. Ennen en tiennyt, mitä tehdä, ja nyt en voi tehdä mitään. Subjektiviteetti kriisin aikana on vitsi. Kontrol und care.

Vaikka pysyisin kotonani, tunnen vääjäämätöntä osallisuuden tunnetta nationalismiin. Olenko hallituksen rikoskumppani, kun pysyn sisällä armon päivää odottaen? Pelkästään olemalla tottelevainen hyväksyn sen, että tässä nyt kaikki olemme samassa veneessä nimeltä M/S Finlandia. Annan jonkun muun hoitaa kriisin puolestani sillä aikaa, kun minä pysyn kotonani lukemassa kaunokirjallisuutta. Antamalla vapaat kädet valtioneuvostolle tuntuu siltä, että hyväksyn ja levitän tahtomattani kansallistunteeseen vetoavaa tapaa kehystää tämäkin kriisi.

Kumouksen euronationalistinen kulovalkea saavuttaa metropolin toisensa perään Ingridin ja Suomalaisen matkassa. Minä en kuitenkaan tuollaista voi tänä kesänä tehdä, sillä ympärilleni rakennettu nationalistinen aita on herätetty horroksestaan. Pienet vihreät miehet on lähetetty rajoille partioimaan. Emoalus on kutsunut ja sulkenut minut sisäänsä. Matkustusblogien kotimaanmatkavinkit pomppaavat luetuimpien kirjoitusten listoille. Saariston rengastiellä tulee olemaan tänä kesänä ruuhkaa, sanokaa minun sanoneen.

Kuka nyt olisi odottanut jotain uutta ja raikasta internetin keskustelupalstalla masinoidulta kansojen vallankumoukselta? Ei kukaan ja sen Suomalainen tiesi. Limbodusan vallankumousten aalto ei perustu millekään muulle kuin helpoille jaotteluille ja epäoikeudenmukaisuudelle perustuvalle vihalle, josta olisi voinut jalostaa vaikka mitä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa. Paljon aikaa. Myös Limbodusan todellisuudessa nationalismi on nopea ja yksinkertainen keino saada jotain liikettä kansan niveliin. Sivu-uhreista ja arvojen korruptoitumisesta viis, kunhan jotain saadaan aikaan. Nationalismilla ei kuitenkaan ole leikkimistä, sillä joku voi ottaa sen tosissaan. Tämän Suomalainen oppii kantapään kautta.

Voi olla, että todellisuutemme on niin pirstaloitunut, että ainoa jaettu merkitsijä voi olla nationalismi. Siihen on helppo tarrautua, minkä huomaa heti poliittisen ohjauksen arvovalinnoissa kriisin hetkellä. Suomen hallitus käyttää kansallistunnetta kenties aivan yhtä välineellisesti kuin Limbodusan Suomalainen. Poliittinen ohjaus epidemian hetkellä pyrkii saavuttamaan nationalismin avulla kontrollin vaikutelman. Ilman kontrollia ei voida palauttaa väestöä normaaliin, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Kontrolli on rujoa, sillä se ei pyri mihinkään hienostuneempaan kuin kansallistunteeseen vetoamiseen. Kukaan ei vaadi hienostuneita keinoja kontrollilta, jos aika kehystetään kriisin kielellä. Tämän takia vanha, väsynyt ja tunkkainen nationalismi on oiva ja helppo valinta hallinnan päämäärien saavuttamiseen. Kontrolli on välineellistä ja sillä tulee hyvin todennäköisesti olemaan sivu-uhreja.

En paljasta sitä, miten Limbodusa loppuu, mutta voin sanoa, että meillä ei ole samanlaisia tehokeinoja käytettävissämme tämän kaiken loppuun saattamiseksi. Ei tule mitään suuren pamahduksen kaltaista muutosta, vaan arkiset valinnat kertyvät toinen toisensa lomaan, sillä emme elä kirjallisuuden kudelmassa. Toivon, että voin seuraavan ikkunan avautuessa olla osana muutosta paremman tulevaisuuden puolesta.

Lotta Dufva. Limbodusa, Otava, 2020.



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. https://mediapankki.otava.fi/