Tuomas Lammi

               corona (monikko coronas tai coronae)

                              1             kruunu

                              2             reunus, seppele

Mitä tehdään, kun maailma ja sen tila ahdistavat? Lähdetään teorian maahan, epäreiluun paikkaan, joka ei ole missään. Otetaan etäisyyttä maailmaan. Lasketaan vasara alas kädestä, ja jäädään sitä tuijottamaan. Pysäytetään ajan kulku pysyväksi ajatukseksi. Se helpottaa, mutta sinne ei voi – ei saa – jäädä.

            Nyt kun on aikaa ”funtsailla juttuja”, yritän ”ajatella ääneen” vallitsevaa tilannetta, nostaa esiin kysymyksiä, joista huonoimmat voi heittää pois – tarkoitukseni onkin käväistä jossakin, kysyä mitä on elää ihmisen elämää, mikä kumma virus ja mitä kohdataan kun virus kohdataan? Mitä tämä kohtaaminen tuo esiin? Filosofihan on tunnetusti se henkilö, joka tällaisia miettii. Yleisesti filosofeista ei kannata etsiä itselleen ystävää, ei esikuvaa eikä edes henkilöä, jolla olisi vastauksia. He ovat täällä härnätäkseen meitä, repiäkseen meidät pois siitä, mikä meille kussakin ajassa on itsestään selvää. He eivät ole viisaita, he rakastavat viisautta. Jonkin sortin opettajia ilman vastauksia. Ja hyvä niin. Mutta jos ystävää tai esikuvaa haluaa, parempi on koputtaa vaikkapa naapurin oveen (ja kuka tietää, ovenhan saattaa avata oikea Ajattelija). Oli miten oli, varmasti kuitenkin viisaimmat ajatukset löytyvät, tässäkin tilanteessa, jälkiviisaiden nurkkauksesta.

            Anna Nurminen viittasi blogitekstissään^[1] keskusteluun, jonka käynnistivät italialaisen filosofin Giorgio Agambenin kommentit^[2] parhaillaan ympärillämme riehuvasta koronavirusepidemiasta. Nurminen kuvasi Agambenin näkökulmaa näin:

Maaliskuun aikana Agamben selvensi kirjoitustaan todeten, että ihmiset pelkäävät nyt ”paljaan elämänsä” puolesta ja että ”pelko sen menettämisestä ei tuo ihmisiä yhteen vaan sokaisee heidät ja erottaa heidät toisistaan”. Hänen mukaansa toiset ihmiset nähdään pelkästään mahdollisina tartuttajina ja yhteiskunta on tilassa, joka palvelee pelkkää selviytymistä, paljasta elämää. Agambenin pelkona on poikkeustilan muuttuminen normiksi. Poikkeustila, joka palvelee vain selviytymistä ja jossa ihmiselämä palautetaan pelkästään biologisiin ehtoihinsa, tukahduttaa mahdollisuuden poliittiseen toimintaan ja sitä kautta vapaaseen yhteiskuntaan.

            Mitä Agambenin pelko koskee? Kuten Nurminen blogissaan ilmaisee, ”poikkeustilan muuttumista normiksi”. Mutta pelko pohjautuu johonkin. Pelon pohjalla on näkemys ihmisestä ”paljaana prosessina” eli näkemys ihmisen ”olosta” ei enempää eikä vähempää kuin jonkinlaisena prosessina muiden prosessien joukossa, luonnon kanssa tapahtuvasta suuresta aineenvaihdunnasta. Menetpä analyysissasi pienimmästä pienimpään tai suurimmasta suurimpaan, aina vastassa on vastavuoroinen prosessi, jossa partikkelit tai palaset törmäilevät, kamppailevat tilasta ja vallasta; ja tässä kasaumassa ”paljas elämä” on vain yksi näistä todellisuuden prosesseista. Niin kuin atomien maassa pienet törmäilevät toisiinsa, niin sinäkin törmäilet täällä maan pinnalla, ja niin kuin galaksit kietoutuvat toistensa syleilyyn, samoin sinä syleilet maailman osasia. Mitä on, on maailmankaikkeuden kokoinen juoksute virrassa, flux and flows, all the way down.

            Agamben liittää ajatuksen ”paljaasta elämästä” kahteen kreikkalaiseen sanaan, jotka molemmat tarkoittavat elämää: bios ja zoe. Näistä ensimmäinen viittaa elämään poliksessa, osana poliittista inhimillistä yhteisöä, ja jälkimmäinen taas puhtaaseen elämään prosessina. Agambenin ”paljas elämä” kuvaa pitkälti elämää ajateltuna zoena, biologisena prosessina eli siis jonkinlaisena metabolisena käyntinä, elämän uusintamisena. Paljaan elämän näkökulmasta ihminen on prosessi riisuttuna kaikesta, mitä olemme tottuneet kutsumaan inhimilliseksi elämänmuodoksi, ei siis muuta kuin todellisuuden pienten rakenneosien enemmän tai vähemmän kaunis tanssi tai jonkinlainen sanoja suustaan lausuva kosminen käymisprosessi. Tätä prosessia ja sen liikettä ohjaillaan erilaisissa valtarakennelmissa sulavasti. Tässä paljas elämä lähestyy Michel Foucault’n (1926–1984) ajatusta ”biovallasta”, jossa valta/suvereeni ei niinkään enää uhkaa elämää väkivaltaisen rankaisun uhalla, vaan melkeinpä ”pakottaa” elämän elämään eteenpäin, tuottamaan elämää (ja tietenkin juuri tietyllä tavalla määriteltyä elämää, joka aina luiskahtaa johonkin sopivaan muottiin). ”Paljas elämä” on vain kuoleman kääntöpuoli, mykkä elämän tosiasia.

            Agamben pelkää biovallan totaalista aikakautta, jolloin ihmiset ovat vaarassa menettää bioksen, siis poliittisen elämän. Tämä tapahtuu kapitalistisen, globaalin maailman ryskätessä eteenpäin. Lenkkeilijä, joka juoksee lenkkiä ennen töihin lähtöä, vaalii ”paljasta elämää” nimenomaan alistumalla biovallan mekanismeille täysin: hän vaalii zoeta bioksen hinnalla. Aina kun valta puhuu ”paljaan elämän” nimissä, sen tarkoituksena on hallita elämäämme. Kun kädessä roikkuva älykello patistaa lenkille, taustalla on pyrkimys tehdä laitteen käyttäjästä mahdollisimman tehokas, tuottava ja myös selviytyvä, sinnittelevä elävä olento. Yksi esimerkki tästä ihmisen ja zoen jännitteestä voisi olla tupakanpolttaja, joka kohahduttaa muita nimenomaan sillä, että on valmis laittamaan savuisen nautintonsa kaiken ”järjen” edelle, vaikka hyvin tietää kyllä. Biovalta on kuin freudilainen yliminä – sinun pitää – ehkä yli-me – meidän pitää.

            Palvelevatko tässä hetkessä toteutetut poikkeukselliset toimenpiteet jotain suurta hallitsevaa konetta? Tai pääomaa? Eikö ennemminkin hallitsevat rakenteet juuri tule kiusalliseen päivänvaloon, kun osakepörssit romahtavat ja raha jumittuu paikoilleen? Entä onko todella kaiken takana suvereeni odottamassa hetkeään? Eikö virus nimenomaan ole tuntematon uhka, riski myös valtaapitäville? Ajoittain tuntuu, että Agambenin pelko luisuu vainoharhaisuuteen… Vaikka oletettaisiinkin, että käynnissä olevassa poikkeustilassa on otettu askelia huolestuttavaan suuntaan, on silti aiheellista kysyä, oliko se vanha elämä ennen COVID-19-tautia jotenkin autenttista poliittista olemassaoloa, josta olemme luisuneet nyt kauemmas? Siis aikaa, johon Elinkeinoelämän puheenjohtaja kaipaa takaisin, varoittaen samalla joukkopsykoosiin vaipumisesta ellemme jatka kuluttamista^[3]. Oliko tällä ajalla sen enempää tekemistä bioksen kanssa? Agamben saattaisi näihin ajatuksiin vastata, että yhtä lailla aika ennen tämän hetkistä koronavirusta piti sisällään poikkeusolojen kaltaisia toimia vain eri tavalla, esimerkkinä terrorismiuhan nimissä tehdyt rajoitukset ihmisten liikkumiseen. Tämän hetkisestä pandemiasta seuranneet toimet olisivat näin ollen vain uusi näytös alati normalisoituvassa poikkeustilassa, joka asettaa modernin ihmisen elämän jatkuvaan haavoittuvuuden ja alisteisuuden tilaan.

            Tässä kohtaa mieleen nousee toisen 1900-luvun poliittisen ajattelijan Hannah Arendtin ajatukset ”aktiivisen elämän” (vita activa erotettuna vita contemplativasta eli käytännössä se, kun ihmiset toimivat erotettuna siitä kun he ”vain” ajattelevat) jaottelusta työhön, valmistamiseen ja toimintaan. Työllä (labour) Arendt viittaa elämän uusintamiseen (eli ravinnon, hapen, ulostamisen, suojan, lämmön jne. turvaamiseen), jonka prosessista ei jää ylijäämää: työn metabolismi kuluttaa sitä mukaan kuin antaa ja antaa sitä mukaa kuin kuluttaa. Valmistamisella (work) Arendt viittaa pysyvien asioiden rakentamiseen, sellaisen inhimillisen maailman pystyttämiseen, joka kestää tuulta ja tuiverrusta ja joka mahdollistaa ylijäämän eli kulttuurin rakentumisen ajassa pelkän presentistisen prosessin, aineenvaihdunnan sijasta. Toiminnan (action) Arendt säästää politiikalle, jossa ihmiset sanoin ja teoin ylittävät puhtaan työn aineenvaihdunnan ja laittavat valmistetun, rakennetun inhimillisen maailman loistamaan, samalla paljastaen oman olemisensa teoillaan ja puheillaan tuon maailman itsensä kautta ja keskellä sitä.

            Ihminen ei ole vain – eikä välttämättä edes ensisijaisesti – olio, vaan pyrkimys olla sitä tai tätä. Ihmiselle ruoan, lämmön ja muiden samankaltaisten välttämättömyyksien tyydyttäminen ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Espanjalaisen filosofin Jose Ortega y Gassetin (1883–1955) ajatuksia lainatakseni, ihminen ei halua vain olla maailmassa, vaan ihminen tahtoo ”elää hyvin”, siis inhimillistä elämää. Ihminen haluaa tehdä omasta olemisestaan jotain – tai tarkemmin – hänen on pakko tehdä. ”Ihminen on eläin, joka pitää välttämättömänä ainoastaan objektiivisesti tarpeettomia asioita”^[4]. Tämä ajatus todella provosoi meitä. Ihminenkö eläin, jolle vain tarpeettomuudet ovat välttämättömiä? Mitä nämä ”tarpeettomuudet” ovat? Mitä ne ovat suhteessa ”paljaaseen elämään”? Rakkaus? Läheisyys? Usko? Taide? Ihmisoikeudet? Vapaus? Tämä ajatus provosoi, mutta jos itse palaat elämäsi tärkeimpiin hetkiin, onko niissä todella kyse ainoastaan objektiivisesti tarpeellisista asioista, elämän metabolismista, paljaasta elämästä, kosmisen juoksutteen käynnistä, zoesta, zoologiasta? Tai toisin ilmaistuna, eikö vasta tunnustus jonain muunakin kuin paljaana elämänä saa ihmisen tuntemaan itsensä osana inhimillistä elämää?

            Toki tässä vaiheessa voidaan varmasti hyvällä syyllä filosofia syyttää porvarillisesta asemastaan nojatuolissa, latelemassa aatoksia elämän välttämättömyyksistä. Hänen kun ei enää tarvitse elämänsä uusintamisesta kantaa huolta: hän (tai joku muu hänen puolestaan) on ylittänyt nuo elämän uusintamisen rajoitukset. Toisaalta hänen asemansa on juuri se, mitä erilaisin vallankumouksellisin toimenpitein penätään yhteisesti saavutettavaksi. Nojatuoli ei siis ole ongelma vaan se, että kaikilla ei ole nojatuolia. Onko vika hänen ajatuksissaan vai etuoikeuksien räikeydessä verrattuna muihin ihmisiin? Entä jos ylitys olisikin tapahtunut kaikkien kohdalla, jos tupa olisi täynnä nojatuolissa istuvia kanssaihmisiä? Jos ihmiskunta olisi kommunistinen Tolkienin Kontu, olisivatko silloinkin ihmiset haastamassa näitä espanjalaisen elitistin tai Agambenin ajatuksia siitä, mikä on välttämätöntä? Jos kaikki olisi hyvin, mitä silloin ihmisen elämään kuuluisi olennaisesti? Voisiko kaikki olla hyvin, jos olisimme kasvaneet nojatuoliimme kiinni, käsissämme letkut, jotka varmasti varjelisivat ”paljasta elämäämme” loppuun saakka? Mitä jäisi puuttumaan? Mikä on elämälle välttämätöntä? Perustarpeet mahdollistavat filosofoinnin, mutta vasta filosofointi voi paljastaa reitin, jota on kuljettu tähän pisteeseen, tyydytetyt tarpeemme, vasta filosofinen mieli kykenee arvioimaan, mikä on perustarpeiden olemus, mikä on niiden mitta. Vasta kun minä olen ihmisenä, jonakin, sanonut: ”Tämä riittää.”

             Agamben vaikuttaisi pelkäävän tilannetta, jossa ihminen ei enää kykene ”ylittämään” omaa tilannettaan, vaan näkee itsensä vain yhtenä luonnonprosessina lisää. Tässä kohtaa Agambenin jäljet johtavat myös Martin Heideggerin (1889–1976) ajatukseen ihmisestä olevana, joka omaa palasen tai on palanen Daseinista, tapahtumasta, jossa ymmärrys murtautuu ulos olevasta olemiseen itseensä ja ymmärtää tämän olemisen suhteessa ei-mihinkään. Ihminen ikään kuin ottaa kiinni tuosta metabolisen prosessin ylijäämästä olemisessa ja tekee sillä jotain, ottaa kiinni siitä, mikä nimenomaan on ”turhaa” mutta samalla kaiken pointti: että jotain on juuri niin ja juuri meille. Näin ollen kun itsepintainen ihminen haluaa virusta uhmaten mennä tapaamaan ystäväänsä kahvilaan kielloista huolimatta, hänen pyrkimyksensä on ”olla sitä tai tätä” eli oleva, joka haluaa kohdata ja viettää aikaa ystävän kanssa. Päätöksellään hän osoittaa ylittävänsä itsensä ”paljaana elämänä”, oliona, ja pyrkii olemaan tietyllä tavalla: olio-joka-on-ystävän-kanssa. Suomessa sodan aikana poikkeusoloissa ihmisiltä oli kielletty tanssi, mutta niin vain ihmiset tanssivat poikkeusoloja vastaan, vain tanssiakseen, samalla paljastaen jotain omasta olemisestaan.

            Toki suuri hankaluus juuri tämän koronaviruksen kohdalla on sen vaikea rajattavuus (minkä vuoksi se erottuu myös esimerkiksi HIV-epidemiasta): sen taipumus tarttua ja ulottua yksittäisen ihmisen ulkopuolelle kovin helposti. Kaikkien poikkeustilan mahdollistamien toimien tehokkuus perustuu yksilön tekoon (kotiin jäämiseen, omaan toimintaan), jotta yhteinen asia korjaantuisi; viruksen hetki on juuri se risteys missä yksilö(n vastuu) ja yhteinen kohtaavat – ja tässä raja paljastaa kohdan, yhteenkuuluvuuden. Raja on kohta joka yhdistää, ei erota – rajasta jokin alkaa, ei lopu. Jos tartuntariskiin voisi ”suostua” helpommin, vaarantamatta muita ihmisiä, muuttuisiko tilanne? Ehkä Agambenin ajattelu tinkimättömyydessään maalaa toisinaan liian lavealla pensselillä.

            Onko ”tyytyminen” pelkkään paljaaseen elämään sitten ongelma? Jos me vain myöntäisimmekin olevamme prosessi, ei sen kummempaa. Mikäs siinä, tässähän sitä ollaan. Vaan joku vimma laittaa vastaan. Siitähän taide puhuu. Jonkinlaisuudesta, joka on jo kääntynyt itseensä ja tullut samassa toiseksi. Eikö tragedia taiteen muotona pyri johonkin samanlaiseen ylittämisen eleeseen? Antiikin Kreikassa ei ollut modernia lääketiedettä, mikä varmasti ilmeni osaltaan tuskana ja kuolemana. Kuitenkin tämä elämään kuuluva tuska ja kuolema, siis itse pahuus (ainakin ”paljaalle elämälle”) kohtasi ihmisolennossa jotain, jota se ei ilkeimissäkään unissaan olisi osannut kuvitella, saati kuuna päivänä olisi halunnut: ihminen otti ja teki tuskasta itsestään taidetta, jotain mistä ihmiset, jonkinlaisen perverssin ilmaveivin kautta nyt pystyivätkin ”nauttimaan” ja näin sen myös jossain määrin ylittämään. Kuka tietää, ehkä he olisivat omana aikanaan ottaneet kipulääkkeen mielummin. Ehkä Tragedia olisi ylitetty Buranan voimin! Toki kipu aina sattuu, ja sattuu edelleen. Elämä varmaankin oli hobbeslaisittain ”nasty, brutish and short”, mutta ei kuitenkaan niin huono, että vallan olisivat luovuttaneet. Pyrkimys pysyy.

            Paljaan elämän problematiikkaa voidaan lähestyä myös viihdekulttuurin kautta. Yksi esimerkki voisi olla Pixar-animaatio Wall-E (2008). Elokuvassa maapallo on muuttunut asuinkelvottomaksi ja ihmiset asuvat Axiom-avaruusaluksella, näennäisessä yltäkylläisyydessä, ”kaikki tarpeet” tyydytettyinä. Seuraava ateria tai herkku tulee pyydettäessä – tai viimeistään ostettaessa – suoraan naaman eteen. Ihmiset ovat liimautuneina liiteleviin nojatuoleihinsa, joiden kantamina he liitelevät viihdykkeestä toiseen, samanaikaisesti uusintaen elämäänsä nautintojensa mukaan, ellei niiden yli. Kaikki on yksinkertaisesti vaivatonta, turvattua ja samaa. Elämästä on tullut all-inclusive -risteily. Mutta hiljalleen laivan kapteenille valkenee ajatus siitä, mitä varsinaisesti menetettiin kun ihmiset menettivät maapallon elämänsä paikkana. Hänet valtaa ajatus, ettei hän eikä kukaan laivalainen ole koskaan tehnyt mitään. Täällä elämä pärjää kyllä hyvin, suorastaan ylitsepursuavan hyvin, mutta miten on avaruusaluksella olevien ihmisten laita? Kapteeni määrää aluksen tietokoneen ohjaaman kurssin paluumatkalle kohti Maata, mutta saa vastaukseksi lakonisen ”only in the Axiom you will survive”.

            Toinen esimerkki voisi olla vuonna 1999 ensi-iltansa saanut Matrix elokuva, joka on varmasti saanut osansa väsynyttä filosofista analyysia aina mielenfilosofiasta skeptisismin ongelman kautta kysymykseen siitä, elämmekö simulaatiossa (huom. emme elä simulaatiossa)… Tässä kohtaa kuitenkin kiinnostavaa on se, että elokuvassa koko virtuaalisen matrix-maailman takana on siisteissä kapseleissa, jonkinlaisen liejun ympäröimänä juurikin Agambenin ”paljasta elämää” eli ihmisiä, jotka ovat kyllä elossa, mutta täysin uppoutuneina ”valheelliselle” virtuaalitodellisuudelle, ilman mitään inhimillisiä ominaisuuksia, ilman pyrkimystä (tai edes pääsyä) minnekään. Toki tässä kohtaa pitää mielikuvituksen laukata jo kovaa vauhtia, jotta voisi verrata Matrix elokuvan dystooppista kuvausta vuoden 2020 maalis-huhtikuun reaalimaailmaan, etenkin täällä Suomessa. Kuitenkin se mitä elokuvan dystooppinen kuvasto saattaa laittaa meidät kuvittelemaan on se, missä vaiheessa Agambenin ”paljasta elämää” suojaava poikkeustila niin sanotusti, nykymaailman ihannelauselmaa mukaillen, menee liian pitkälle (vai tulee liian lähelle)? Tarkoituksena on siis nostaa ajatus esimerkiksi siitä, koska on tullut se aika, jolloin ihminen päättää olla ystävää-näkevä-oleva, vaikka se johtaisi vakavaan riskiin sairastua? Koska on tullut se hetki, jossa jokin pyrkimys ylittää ”paljaan elämän” vain sen tähden, että ihmiselle ”paljas elämä”, perustarpeet ovat lähtökohta kuitenkin jollekin muulle? Jos ihmiselle ei jää muuta kuin puhdas elämän prosessi, voiko hän todella sanoa elävänsä? Elävätkö Matrix-elokuvan kapseliolennot? Jos sanotaan, että elämä nyt vain pyrkii elämään, eikö yhtä hyvin voisi sanoa, että se pyrkii kuolemaan? Toistaiseksi kaikki elämät ovat niin tehneet. No, aika ottaa letku takaraivosta irti.

Ortega Gassettia lainaten; entä jos inhimillinen elämä ylittääkin luonnon todellisuuden:

               Hänhän on eläin. Elämä eläintieteellisessä mielessä koostuu sellaisista toiminnoista, jotka ovat  välttämättömiä olemassaololle luonnossa. Mutta ihminen järjestää asiat siten, että elämän vaatimukset supistetaan minimiin. Biologisen elämänsä päälle luomassaan tyhjiössä hän omistautuu joukolle ei-biologisia toimia, joita luonto ei ole hänelle asettanut, vaan jotka hän on itse keksinyt. Tuota keksittyä elämää – romaanin tai näytelmän tavoin keksittyä – ihminen kutsuu ”inhimilliseksi elämäksi”, hyvinvoinniksi.^[5]

Ymmärrän Agambenin pelon ja epäilyn liittyvän näiden ”ei-biologisten toimien”, ”inhimillisen elämän” ja ”hyvinvoinnin” suhteeseen ”paljaaseen elämään”. ”Paljas elämä” ottaa lähtökohdakseen välttämättömyyden säilyttämisen, kun taas Agamben pyrkii murtautumaan ulos välttämättömyydestä vapauteen, inhimilliseen elämään, joka sanoo huteran uhmakkaasti ”kyllä” ja hapuilee traagista jalansijaa viruksen edessä, kenties yskäisyn päässä omasta kuolemastaan, pyrkien, pyrkien… Agamben on epäileväinen suvereenin valtion legitimiteetistä käyttää valtaa ”paljaan elämän” nimissä, koska samalla määrittelemme itseämme; toimintamme paljastaa näkemyksemme omasta olemassaolostamme. Kuitenkin on kysyttävä tämän koronaviruksen kohdalla, toteutuuko vallankäyttö todella Agambenin pelkäämällä tavalla? Eikö kyseessä ole ennemminkin elämän haurauden tunnustus ja siihen vastaaminen yhteisvoimin?

            Onko koko ”paljaassa elämässä” käsitteenä jotain mätää? Agamben (ja omalla tavallaan Arendt) laittavat poliittiselle elämälle, yhteiselle bios/polis-elämälle, niin suuren painon ja arvon, että välillä se tuntuu jopa ylimenevän julmalta. Toisaalta, se kumpuaa ajatuksesta, että he näkevät ihmiselämän toteutuvan täysmitallisesti ainoastaan silloin, kun ihmiset ovat yhdessätoimimisen julkisessa tilassa, kielellisinä kehoina tuntuvassa maailmassa, jopa vaaran hetkellä, tai ehkä juuri silloin. Heidän näkemyksensä poliittisesta elämästä nousee niin vahvasti elämän etualalle, että heidän on oltava tinkimättömiä asian suhteen. Jos poliittisen elämän määreistä voidaan tinkiä silloin tällöin, hajoaako koko poliittisen elämän ihanne? Eikö poliittisen toiminnan, Arendtilaisen vita activan, huipennus ole jatkuva ylittämisen ele, kun ihminen sanoin ja teoin paljastaa itsensä keskellä olemassaoloa? On kysyttävä, onnistuuko tämä poliittinen elämä etäälle ulottuvien älykkäiden laitteidemme välityksellä? Onnistuuko se, jos emme voi olla samassa tilassa? Vai ovatko omistamamme etälaitteet jo pedanneet tilanteen otolliseksi Agambenin pelkäämälle jatkuvalle poikkeustilalle? Toki olemme yhteydessä enemmän kuin koskaan, mutta olemmeko, Nurmisen nancylaista näkökulmaa viertäen yhdessä vai ainoastaan yhdistettyinä, kuitenkin aina juuri sopivan matkan päässä toisistamme?

            Nyt olen kuitenkin jo lipunut liian pitkälle Agambenin ajatusten vietävänä… Pitää palata takaisin. On aika ottaa järki käteen. Ihmiset ovat arvostelleet Agambenin ajatuksia rankoin sanoin. Voin yhtyä heidän ajatuksiinsa ja kritiikkeihinsä. Jos se että pysyn sisällä, auttaa muita ihmisiä, teen sen muitta mutkitta. (Toinen kysymys on, auttaako? Voiko mitään sellaista kuin virus edes hallita? En tiedä, uskon siihen, mitä minulle kerrotaan.) Ehkä Agamben on esimerkki nimenomaan filosofiaan kuuluvasta taipumuksesta uhrata ”arkijärki” ajatusten alttarilla, jotta vain saadaan todistettua oma rakas tuotos: ajatus, argumentti, teoria. Samalla en mahda sille mitään, että mieltäni kaivertaa se, kuinka helposti ja nopeasti kaikki kävikään, kuinka koko yhteiskunta, jopa maailma, heilautettiin ympäri. Tapahtuiko se ”paljaan elämän” ajamana? Mitkä ovat meidän aikamme mittatikkuja? Jään miettimään. En saa mielestäni maisemaa, jonka Agambenin ajatukset piirsivät eteeni matkallani teorian maassa. Entä jos minäkin vain pelkään muuta kuin paljasta elämää? Taivun muottiin, olen taivuteltavissa kyllä, ilmeisesti. Paljas elämä kelpaa minulle, kiitos vain. Kun katson uutisista kuvia sairaaloista, mieleni valtaa kuolema ja se, että vaikka se aina on täällä – vähintään piilossa – nyt se on kuitenkin enemmän tässä. Sitähän tässä on pyrittävä välttämään! ”Te voitte nähdä rajani, minä en voi”^[6], kuuli Agamben opettajaltaan – kuinka on nyt, kun Giorgion pitäisi olla meidän opettajanamme?

            Ihminen ei ole olio, mutta miten on viruksen kanssa? Entä mitä virus itse haluaa? Kunnollisina latourlaisina lähdemme liikkeelle aina toimijoiden maailmasta; vasta tieteellisen tirvaisun jälkeen on jäljellä enää pelkkä virus. Kuitenkin ensin kohtaamme sen kuin outona kaikkeen takertuvana asiana, vieraana älykkyytenä, värinänä elämän ja kuoleman rajamaalla. Jonakin Toisena, jota voi pelätä, vihata, sen voi kiistää tai sitä voi kiittää.. mutta pakoon ei pääse, ja jotain mieltä siitä on oltava. ”Enää vain jumala voi meidät pelastaa”^[7]. Sanat, jotka pateettinen ontologian seppä päästi suustaan nähdessään ensimmäisen ulkoavaruudesta käsin otetun kuvan maapallosta. Onko tämä tunkeileva vieras uusi jumala, joka kivuliaalla tavalla nyt paljastaa meille, maan asukkaille, missä me olemme ja mistä me tulemme, missä me tulemme olemaan, ja missä meidän täytyy olla? Olisiko joku muu asia paljastanut sen tällä tavoin, Stockmannin Hullut päivät kenties? Millaisena maapallo nyt meille näyttäytyy tämän jumalan valossa, ikään kuin taas etäisyyden päästä – ei ehkä etäisyyden jota mitataan valovuosissa – mutta etäisempänä kuin ennen? Ja jos tämä ei ole uusi jumala, mikä se entinen jumala oli? Miksi se tuli tänne; mitä COVID-19 haluaa? Sitä, että kuvittelisimme, että ei ole olemassa muuta kuin se – kruunu – itse? Politiikkaradiossakin puhuivat siitä, mitä virus haluaa tai ei halua. Minkä kanssa olemme tekemisissä? Mitä se jättää jälkeensä? Tai, yhtyäkseni Agambenin pelkoon, mitkä poikkeustoimet tai niiden jäljet jäävät kummittelemaan elämänjärjestelmien sopukoihin, kun joskus asiat palaavat ”normaaliin”? Mutta eihän virus halua mitään, eihän se edes elä, en tiedä enää, en tiedä… Seinät lähestyvät, virus on vallannut kaiken, ainakin mieleni. Pitää lähteä kävelylle, talon ympäri. Vaan Wall-E -elokuvan uhmakkaan kapteenin vastaus tietokoneelle kaikuu korvissa etäisesti: ”I don’t want to survive, I want to live”. Mitä se eläminen on?

            Avaan oven; ulkona on happea. Vedän keuhkot täyteen.

Kirjoittaja on tamperelainen väitöskirjatutkija, joka pelkää vastauksia eikä voi olla kysymättä kysymyksiä.

Kirjallisuus:

Agamben, G. (2001) Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta. Tutkijaliitto, Helsinki.

Arendt, H. (2002) Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot. Vastapaino, Tampere.

Ojakangas, M. (2002) Kenen tahansa politiikka – Kohti ulossulkematonta demokraattista yhteisöä. Tutkijaliitto, Helsinki.

Ortega y Gasset, J. (2006) Ajatuksia tekniikasta. Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere.

Steiner, G. (1997) Heidegger. ”Enää vain jumala voi meidät pelastaa: Martin Heideggerin Spiegel-haastattelu”, suomentanut Tere Vadén. Gaudeamus, Helsinki.