Jaakko Syrén | Väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto

Kirjoitus julkaistaan osana teemasarjaa TOIVO

David Foster Wallace oli sukupolvensa ylistetyin amerikkalaiskirjailija. Hän tutki koko kirjoittajanuransa ajan kokeellisuuden, vilpittömyyden ja viihdyttävyyden suhdetta taiteessa. Vuonna 1996 ilmestynyt romaani Päättymätön riemu^[1] (Infinite Jest) on Wallacen kunnianhimoisin käytännön yritys näiden ulottuvuuksien yhdistämiseksi. Teosta on kuvattu hysteeriseksi realismiksi eli realismiksi epätodellisesta maailmasta ja sitä pidetään postmodernistisen kirjallisuuden klassikkona. PR:n suomentaja Tero Valkonen sai urakastaan SKTL:n Mikael Agricola -palkinnon.

Päättymätön riemu oli Wallacelle hyvin henkilökohtainen teos. Omien sanojensa mukaan häntä motivoi kysymys siitä, miten niin etuoikeutetussa asemassa olevat korkeasti koulutetut länsimaalaiset nuoret voivat olla niin surullisia. Kysymys on laajasta kulttuurillisesta ilmiöstä. Wallace itse kärsi vakavasta masennuksesta ja teki itsemurhan vuonna 2008. Itsemurhan traagisuutta lisää se, että PR tuntuu kirjana niin lohdulliselta. PR näyttää aidosti tarjoavan vaihtoehtoa itsensä murhaamisen tilalle.

Pintapuolisesti teos käsittelee tennistä, päihderiippuvuutta, politiikkaa, terrorismia ja rikkinäisiä perheitä. Romaanin ytimessä ovat kuitenkin häkit: ihmisten oman toimijuuden aiheuttamat psyykkiset loukut. Häkit rakentuvat väistöliikkeistä, joita ihmiset tekevät välttääkseen kohtaamasta minuutensa traumaattista ydintä. Ihminen jää loukkuun siihen asiaan, jonka oli määrä päästää hänet pahasta. ”Häkin uloskäynniltä näyttävä juttu on itse asiassa häkin kalterit” (PR 217). PR:ssä käsiteltäviä häkkejä ovat mm. päihderiippuvuus, huippusuorittaminen, viihde, seksi ja eristäytyminen.

Raamit Wallacen ratkaisulle häkistä vapautumiseksi antaa Anonyymit alkoholistit (AA) ja Mario Incandenzan hahmo. AA on malliesimerkki yhteisöstä, johon kuulutaan suoraan epäonnistumisen perusteella. Jäsenyys ei ole ansio, vaan merkki menetyksestä. AA on PR:ssa kaiken menettäneiden, elämässään traagisesti epäonnistuneiden lohduttomien ihmisten vertaistukiyhteisö. Tällaisena AA toteuttaa autenttisen kristillisen seurakunnan idean. Mario Incandenza taas on moderni kristus, ihmisideaali, joka valottaa vaihtoehtoista olemisen tapaa itsensä häkkiin ajaneelle toimijalle.

Teoksen laajuuden vuoksi sivuutan kokonaan sen jotkut osa-alueet, kuten politiikan, terrorismin ja ympäristötuhon. Lisäksi Wallaceen ja PR:ään kohdistetun kritiikin käsittely sekä teoksen muotoa koskevat seikat jäävät tämän tekstin ulkopuolelle. Näiden sijaan tarjoan luentani PR:n ydinsanomasta: vaihtoehtoisesta olemisen tavasta epäonnistujien yhteisössä. Toivon tämän tekstin tarjoavan kiinnostavan näkökulman PR:n jo lukeneelle ja väläyksen kirjan rikkaudesta sekä lukumotivaatiota niille, jotka eivät ole vielä siihen tarttuneet.

Pako

Yksi Wallacen oivalluksista on ajatella ihmisen pyrkimystä täydellisyyteen eristäytymisenä, yhteisöstä pakenemisena. Ensisilmäyksellä voisi vaikuttaa uskottavalta, että huippusuorittaminen on keino ansaita paikkansa, saada tunnustusta ja tulla hyväksytyksi omassa yhteisössään. PR:n näkökulmasta huippusuorittamisessa on kuitenkin kyse päinvastaisesta. Huippusuorittava ihminen itse asiassa vetäytyy yhteisöstä. Tästä esimerkkinä romaanissa on Enfieldin Tennisakatemia (E.T.A.), jossa elämä on säädeltyä ja ulkopuolisilta suljettua samaan tapaan kuin munkkiluostarissa.

Teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (1905) Max Weber rinnasti pääoman kartuttamisen uskonnolliseen toimintaan. Voiton tavoittelulle elämänsä omistanut kapitalisti ja luostariin vetäytynyt munkki ovat viime kädessä samaa tietoisuuden muotoa. Kumpikin hahmottaa elämänsä yhden päämäärän kautta. Päämäärään pyritään rationaalisesti ja järjestelmällisesti, laiskottelusta ja nautiskelusta kieltäytyen. Kummankin päämäärä on täysin itsetarkoituksellinen ja sitä tavoitellaan omistautuneesti, kaikesta muusta luopuen. Weberin mukaan päämäärän saavuttaminen merkitsisi tälle subjektimuodolle armahdusta ja autuuden kokemusta. Samaan pyrkivät PR:n huippu-urheilijat ja päihdeaddiktit.

Wallace torjuu ajatuksen suorittamalla ansaitusta pelastuksesta. Ihmishalun paradoksaalisen luonteen vuoksi pahinta toimijalle on saavuttaa se asia, jota hän kaiken aikaa tavoitteli. Tästä vavisuttavin esimerkki PR:ssä on niin sanottu Clippertonin sviitti.^[2] Nuoremmilla tennisjunnuilla tämä psyykkisesti epämiellyttävä tosiasia ei ole vielä konkretisoitunut: ”Ajatus siitä, ettei saavutus automaattisesti suo sisäisen arvokkuuden tuntua, on heille vielä ensisijaisesti abstraktio, aivan kuten ajatus omasta kuolemasta […]” (PR 677). Vanhemmat opiskelijat sen sijaan ovat jo tulleet tietoiseksi sisukaluja kärventävän halun hiillostavasta loukusta. Muuan LaMont Chu ”kokee olevansa sisäisesti pimeässä maailmassa, häpeissään, hukassa, lukkojen takana” (PR 380). Niin sietämättömän kipeästi hän kaipaa rahakentille. Tennisakatemian hikeä nuoleva self-help -guru Lyle kertoo LaMontille huonoja uutisia: maine ja menestys eivät tule vapauttamaan häntä häkistä.

Romaanissa Enfieldin sisäoppilaitos on kukkulan huipulla, kun taas alamäessä (tai ”pohjalla”) on Ennetin päihdeparantola.^[3] Enfieldin ja Ennetin asukkaiden toimijuudella on yhteinen etymologinen tausta: ”Riippuvuuden käsitteen historiasta löytyy sitoutumista, omistautuneisuutta, joko lakiteknistä tai hengellistä. Omistaa oma elämänsä, uppoutua” (PR 876). Päihderiippuvainen, huippu-urheilija, kapitalisti ja luostariin vetäytynyt munkki ovat samaa tietoisuuden muotoa^[4] sikäli, että kukin omistaa koko elämänsä jollekin toiselle. Omistautumisen konkreettinen sisältö vain on eri.

Ehkä me kaikki palamme halusta antaa elämämme jollekin. Jumalalle tai saatanalle, politiikalle tai kieliopille, topologialle tai postimerkkeilylle – itse kohde tuntui täydellisen antautumisen tarpeen rinnalla toissijaiselta. Peleille tai neuloille, jollekulle toiselle. Onhan siinä jotain surkeaa. Jonkin pakenemisen ilmiasuna siis johonkin toiseen uppoutuminen. (PR 876).

Omistautunut tietoisuuden muoto ei lopulta tunne oman toimintansa syitä. Tai tarkemmin sanottuna hän ei tiedä miksi juuri ne syyt, joita hän käyttää toimintansa perusteena, kelpaavat hänelle toiminnan perusteeksi. Tämän vuoksi tennisjuniorit halutaan akatemiaan ”niin nuorina: jotta antaudumme kokonaan ennen kuin miksi ja minkä takia ehtivät kasvattaa torahampaat ja raatelukynnet” (PR 876). Oman toiminnan perusteiden jäljittäminen johtaa lopulta subjektin ytimeen, identiteettiin.

Postmodernissa kirjallisuudessa ihmisen kyky hahmottaa itselleen yhtenäinen identiteetti ja toimia sen pohjalta rationaalisesti on kyseenalaistunut. Postmodernin jälkeisessä kirjallisuudessa usko subjektiin virvoittuu, joskin kuvauksen painopiste on toimijan identiteetin dynamiikassa. (Steinby 2013, 77–78). PR:ssä valokeilaan astuvat ihmiset käyttäytyvät toinen toistaan häiritsevämmin. Kun heidän identiteettinsä muodostumisen prosessia kuvataan, käy selväksi, kuinka kontingentteihin (ja traagisiin) seikkoihin se lopulta perustuu.

Tästä näkökulmasta valistuneen ja rationaaliseksi itsensä mieltävän ihmisen tapa sovittaa elämänsä ja toimijuutensa johdonmukaisen tarinan raameihin vaikuttaa oikeastaan taikauskoiselta. Päättymätön riemu kuvaa ihmisen itselleen läpinäkymättömänä, oman toimintansa taustat tuntemattomana ja itseään pakenevana olentona. Romaani ei kuitenkaan jätä lukijaa epätoivoon: vaihtoehtona on itsensä kohtaaminen.

Voisiko siis olla niin, että huippusuorittamisessa on hyppysellinen jotakin patologista, että se on oire? Mitä huippusuorittajat ja addiktit sitten pakenevat? Itseään, todellisuutta? Olisiko mahdollista, että taustalla vaikuttaa jokin traumaattinen subjektiivinen totuus, jonka kohtaaminen muuttaisi halun koordinaatistoa, vapauttaisi häkistä? Jordan Eckerin (2013) mukaan PR:n hahmot vetäytyvät yhteisöstä, koska he pelkäävät tuomituksi tulemista. Tarinan henkilöitä kammottaa se, että he todella ovat epätäydellisiä ja näin ollen yhteisön tuomio olisi oikeudenmukainen ja pätevä. Arvostelun välttämiseksi hahmot yrittävät joko jatkuvasti päihtyä tai muuttaa itsensä täydellisiksi. Ensimmäisessä tapauksessa minuus on disintegroitunut, toisessa se on arvostelun ulottumattomissa.

Yksinäisyys

Yhteisöstä eristäytymisestä seuraa yksinäisyys. Onneksi emme kuitenkaan ole tämän asian kanssa yksin. Yksinäisyys ei nimittäin ole tunteena yksilöllinen, vaan se koskee laajamittaisesti kaikkia ruutujen takana viihdettä tuijottavia silmäpareja. Se on sisäänrakennettuna elämäntapaamme.

Vuoden 1993 TV-esseessään Wallace arvioi, että useimmat yksinäisyyttä kokevat ihmiset ovat yksin omasta tahdostaan: ”Yksinäiset ihmiset kieltäytyvät kantamasta sitä emotionaalista taakkaa, joka seuraa toisten ihmisten läsnäolosta.” Tämän emotionaalisen kuorman taustalla on itsehavainnoinnin muoto, joka syntyy nähdyksi tulemisesta. Toisin sanoen yksinäiset ihmiset eivät siedä oman epätäydellisyytensä ilmenemistä toisten silmissä.^[5]

Yksinäiset eivät halua tulla nähdyiksi, mutta he haluavat kyllä katsella. Verta ja lihaa oleva ihmiskontakti vaihtuu mahdollisimman viihdyttäväksi käsikirjoitettuun ruudulla liikkuvaan hahmoon. Mitä paremmaksi viihde-elektroniikka kehittyy ja mitä viihdyttävämpää viihde on, sitä matalammaksi laskeutuu rima jäädä ennemmin yksin ruudun ääreen nauttimaan, kuin kohtaamaan oikeita ihmisiä. Ja onhan se myönnettävä; oikeiden ihmisten seura on välillä varsin kuormittavaa. Kotona viihteen parissa voi itse säädellä saamiensa ärsykkeiden määrää.

Todellisten ihmisten vaihtaminen Frendeihin tuo mukanaan omat etunsa. Ei tunnetyötä, ei kivuliasta haavoittuvuutta, ei sentimentaalista kiintymystä. Pelkästään hauskuutusta ja viihdytetyksi tulemista. Katsojalla ei oikeastaan tarvitse edes olla hauskaa, sillä taustanaurajat hoitavat senkin hänen puolestaan. Katsojan tehtäväksi jää vain passiivinen tuijotus. Mutta on siinä huonotkin puolensa. Aito ihmistenvälinen yhteys jää saavuttamatta. Sisuskaluja jäytää yksinäinen tyhjyys. Tunteen väistämiseksi kuluttaja etsii yhä viihdyttävämpää ja huomion paremmin kaappaavaa sisältöä. Lopputuloksena on kyynisyyteen surunsa piilottava itseironinen ja ontosti naurava yksilö.

Wallacen havainto on, että tämä tunteeton kiintymättömyys, ironinen etäisyys ja kyyninen nihilismi on kulttuurissamme ”tyylikästä ja asiallista”. Tunteilevaa, uskomuksensa vakavasti ottavaa ihmistä katsotaan hieman kuin häneltä olisi jäänyt nenä kunnolla niistämättä.

Meidät opetetaan omaksumaan pitkästyneisyyden ja leipääntyneen ironian naamio nuorena, jolloin kasvot ovat vielä niin mukautuvaiset, että ne sopeutuvat naamioonsa. Ja pian kasvoille kovettuu maailmaa nähnyt kyynisyys, joka pelastaa meidät ylitsepursuavalta tunteilulta ja hienostumattomalta naiiviudelta. […] Amerikan teologiassa viimeinen aidosti karmea synti on naiivius. Ja koska synti on asia, josta sopii puhua vain kuvainnollisesti, on luontevaa että Miehen itsensä synkkä pieni moduuli käsitteli lähinnä […] sitä omituisen sitkeää amerikkalaista myyttiä, että kyynisyys ja naiivius ovat toisensa poissulkevia ilmiöitä. Hal, joka on tyhjä muttei tyhmä, pohtii keskenään että se, mikä näyttää tyylikkään kyyniseltä tunteilun yläpuolelle nousemiselta, on tosiasiassa jonkinlaista todellisen ihmisyyden pelkoa, sillä ihmisyys (ainakin siten kuin hän asian käsitteellistää) tarkoittaa luultavimmin väistämätöntä tunteilua ja naiiviutta ja taipumusta hölmöyteen ja yleiseen surkeuteen, siis sitä että jollain perustavanlaatuisella tasolla pysytään ikuisesti pikkuvauvan kaltaisena, jotenkin viallisen näköisenä vauvana joka ryömii toisista riippuvaisena ympäri karttaa suuret silmät kosteina, iho sammakonpehmeänä ja valtava kallo kuolaa valuen. Yksi erityisen amerikkalainen piirre Halissa on luultavimmin se, kuinka hän halveksii sitä minkä suhteen on todella yksinäinen: sitä karmeaa sisäistä minuutta, joka ei kykene pidättämään tunteitaan ja tarvettaan vaan vaikertaa ja kiemurtelee heti anhedonian tyylikkääntyhjän naamion alla. (PR 678–679).

Juuri tämä huonosti niistetty nenä, uneliaasti valuva räkäklimppi, vaikertava ja kiemurteleva pidätyskyvytön karmea sisäinen minuus on se subjektiivinen ylijäämä, se tunteellinen ja täysin epäironisesti hyväksyntää janoava ihmisyys, jota emme tahdo toisille tai itsellemme näyttää. Välttääkseen kohtaamasta tätä surkuteltavaa minuutta (jota on luultavasti satutettu ensin jonkun läheisen ja sitten sen itsensä toimesta), ihmiset tekevät toinen toistaan mielettömämpiä väistöliikkeitä. ^[6] Näistä väistöliikkeistä rakentuu se häkki, johon ihminen jää loukkuun. Mikä siis neuvoksi?

Yhteisö

Wallacen ratkaisu häkkiin joutuneen yksilön pelastamiseksi romaanissa on AA-kerho. AA:n kokoukset toimivat PR:ssa vertaistukialustana itsensä kanssa kasvokkain tuleville ihmisille. Kerhon tapaamisissa yksilön on otettava vastuu omasta toimijuudesta ja puhuttava laskelmoimattomasti totta, tai muuten yhteisö rankaisee tekosyiden ja ennalta mietittyjen puheenvuorojen taakse piiloutuvaa jäsentä myötätuntoisella kiusaantuneisuudella (PR 360).

Tähän ratkaisuun kuitenkin sisältyy välittömästi yksi kysymys: Anonyymien alkoholistien ohjelmaan (ja kristinuskoon yleensä) kuuluva taikausko, esikriittinen metafysiikka ja dogmaattisuus: ”AA-ohjelmaan eittämättä sisältyy kulttimaisia, aivopesulta haiskahtavia tekijöitä” (PR 362). Raivoateistivaiheessani ajattelin AA:n olevan jälleen yhdensorttista konservatiiviskristillistä huuhaata: Anonyymien alkoholistien 12 askeleen toipumisohjelma kun perustuu pitkälti uskonnolliselle sisällölle. Lisäksi uskoon tuleva juoppo on aivan älytön klisee. Ajateltuani asiaa uudestaan tajusin, miten valtava potentiaali uskonnollisella sisällöllä on pelastaa ihmisiä riippuvuudelta.^[7] Joskus ihmisen on vain pakko olettaa kaikkivoipa olento, jotta hän voisi kuvitella raitistuvansa ja saavansa anteeksi. Jumala toimii toipuvalle addiktille heuristisena fiktiona. Jäseniä ei kuitenkaan pakoteta uskomaan, vaan uskontoa lähestytään täysin pragmaattisesta näkökulmasta.^[8]

Tavanomaisia kristillisiä seurakuntia koskeva yleinen piirre on tiukat normit ja niiden noudattamisen mahdottomuus. Koska kukaan ei pitkällä tähtäimellä yllä vaaditulle tasolle, on yksilöllä ainainen vainoharha omasta seurakuntakelvottomuudestaan. Tämä mukamas tunnustetaan joidenkin abstraktioiden kautta (”kaikki ovat syntisiä”), mutta tosiasiassa seurakunnat erottavat jäsenensä sopimattomasta käytöksestä. Tässä mielessä seurakunnat toteuttavat samaa ideologiaa kuin huippusuorittamiseen tähtäävä Enfieldin tennisakatemia.^[9] Jos juniorin sijoitus valtakunnallisessa tilastossa laskee liikaa, ei E.T.A:aan ole enää asiaa.

AA:ssa jäsenyys puolestaan perustuu nimenomaan syntiin, epäonnistumiseen, kokonaisvaltaiseen inhimilliseen kelvottomuuteen. PR:n päihderiippuvaiset ovat ihmisiä, jotka ovat tuhonneet perhesuhteensa, menettäneet työnsä, pahoinpidelleet ja tappaneet ihmisiä ja eläimiä, raiskanneet omia lapsiaan jne. Ja jotkut näistä ihmisistä, muuten, ovat entisiä huippusuorittajia. AA ei erota jäseniään (toisin kuin seurakunnat) epäonnistumisesta. Epäonnistuminen on koko yhteisön olemassaolon perusta. Ilman karmivia tekojaan nämä ihmiset eivät tarvitsisi tätä yhteisöä. Ja minusta juuri tällainen on aito kristillinen seurakunta: elämässään epäonnistuneiden, kaduttavia asioita tehneiden, omasta häkistään tietoiseksi tulleiden ja parannukseen pyrkivien tasa-arvoisten ihmisten vertaistuellinen yhteisö.

[…] jos joku retkahtaa tai etääntyy tai sekoilee tai unohtaa ja lähtee sinne jonnekin illanviettoon ja käyttää ainetta ja herättää sairautensa, AA ei ainoastaan kutsu vaan suorastaan kehottaa hairahtunutta tulemaan kokoukseen mahdollisimman pian uudelleen. Tämä on vieläpä aitoa, sillä aika moni retkahtelee alkuvaiheessa, eikä kykene täydelliseen pidättäytymiseen. Kenenkään ei ole määrä käydä tuomitsemaan tai paheksumaan, kun sellaista tapahtuu. Kaikki ovat toisiaan varten, auttaakseen. (PR 349).

Päättymättömässä riemussa AA:n kristillisyys ei ole taikauskoksi taantunutta huuhaata, uskonnollisen tunteen hyväksikäyttöä tai oikeutus valtaapitävien asemaa pönkittävälle politiikalle. Sen sijaan AA on esimerkki kristillisen seurakunnan idean toteuttavasta yhteisöstä. AA:n ainoa tavoite on auttaa kärsivää toista. Se ei keskity tuon- vaan tämänpuoleiseen: elämään ennen kuolemaa. Epäonnistumisesta ei rangaista, sillä raittiuteen pyrkivä jäsen tietää, että retkahtaminen on jo itsessään tarpeeksi kova rangaistus. Ryhmään kuulutaan oman tahdon perusteella, yhteisöstä ei karkoteta eikä siihen pakoteta.

Tässä yhteydessä Matt. 16:24 ”Jos joku tahtoo kulkea minun perässäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” tiivistää jotakin olennaista. Kun häkistään tietoiseksi tullut ihminen tekee kääntymyksen, hän hylkää aikaisemmat norminsa (kieltää itsensä), kantaa vastuun omasta toimijuudestaan (ottaa ristinsä) ja pyrkii parannukseen päivä kerrallaan (seuraa Jeesusta eli omaksuu kristillisen ihmisideaalin). Tällaisen elämänmuodon tueksi aito kristillinen yhteisö on syntynyt.

Idiootti

Minkälaista elämää parannukseen pyrkivän sitten pitäisi alkaa elää? Mikä on se uusi elämänmuoto, jonka Wallace PR:ssä visioi? Romaanissa on yksi kristuksenkaltainen, täydellisen pyyteetön ja välitön hahmo, Mario Incandenza. Mario on Wallacen vastaus suorituskeskeisen, omistautuvan, addiktoituneen ja yksinäisen tietoisuuden sisäisiin ristiriitoihin.

Mario on ”kammottavan ennenaikaisesti syntynyt” homodontti. Hän on ruumiillisesti epämuodostunut (silmäluomesta tulee mieleen ”äkkiväärä rullaverho”, kädet ”kaartuivat rintakehän eteen isoina S-kirjaimina”, jalat eivät ole ”ainoastaan lattajalat vaan myös pohjasta neliönmuotoiset”), kyvytön tuntemaan kipua ja hänellä on jatkuva tahdosta riippumaton hymy. Lyle (akatemian self-help -guru) lähettää tennisjunioreita toisinaan Marion puheille, jos heillä on ongelmia urheiluvammojen tai ulkonäön kanssa. (PR 307–310).

Töppöjaloistaan ja pystyssä pysymisen hankaluudesta huolimatta Mario on ”kolmen piirikunnan tuotteliain kävelevä kuvaaja.” Tennisakatemian huippusuorittavaan elämäntapaan Mario ei voi osallistua: hän ei pysty pitämään tennismailaa kädessään. Sen sijaan Mario kuvaa Enfieldissä harjoituksia, otteluita, dokumentteja ja nukketeatteria isältään perimällä kameralla (joka on kiinnitetty hänen päänsä päälle tee-se-itse-henkisesti). (PR 309–310).

Mario on aika lailla synnynnäinen kuuntelija. Näkyvästi vaurioituneena elämisen yksi hyvä puoli on se, että joskus toiset unohtavat sellaisen ihmisen läsnäolon jopa ollessaan tekemisissä hänen kanssaan. Niinpä sitä pääsee melkein salakuuntelemaan. Vähän kuin toiset ajattelisivat: Jos paikalla ei ole ketään, ei ole mitään syytä ujostella. Sen vuoksi vaurioituneiden kuulijoiden seurassa ei yleensä puhuta paskaa vaan paljastetaan syvimpiä uskomuksia, päiväkirjatyyppisiä haaveita lausutaan ääneen, ja leveästi hymyilevä epänormaalin hitaasti liikkuva poika pääsee kuunnellessaan synnyttämään kahdenvälisen yhteyden josta tietää, etteivät sitä muut täällä saavuta. (PR 78).

Mario on hahmo, jonka läsnäolossa ihmiset voivat olla aitoja, haavoittuvia ja säälittäviä minuuksia: niitä räkäpalloja, joita subjektit ovat. Mario ei ole erityisen kiinnostunut itsestään. Hän suhtautuu toisiin myötätunnolla, eikä hänellä ole tunteisiin sitä tavanomaista ironista etäisyyttä, jonka me muut olemme oppineet omaksumaan. Mario tunnistaa ihmisten surun heidän sosiaalisten naamioidensa alla. Mario siivoaa Clippertonin sviitin. Romaanin loppupuolella Mario myös ratkaisee muuan nihilismiin vajonneen pappisseminaarilaisen psyykkisen ahdingon koskettamalla ymmärtämättömästi ja sinisilmäisesti kadun nurkassa itseään raapivia kodittomia kerjäläisiä. Ja juuri tässä Mario muistuttaa eniten Kristusta: ymmärtämättömyydessään. Eikö Jeesuksenkin toiminnassa ole jotakin äärimmäisen Idioottimaista? Eikö Dostojevskin ruhtinas Myškinin idioottimaisuus ole juuri hänen välittömässä hyväntahtoisuudessaan? Ihmisessä on oltava jotakin kertakaikkisen laskelmoimatonta voidakseen saavuttaa aidon inhimillisen yhteyden. Ja juuri tämä yhdistää niin Idioottia, Mario Incandenzaa kuin Kristusta.

Lopuksi

PR kertoo tarinaa yhteisöstä eristäytyneistä, itseään pakenevista ja häkkiin joutuneista ihmisistä (huippusuorittajista, viihteen suurkuluttajista ja päihderiippuvaisista). Pohjapiirustuksen tämän tietoisuuden muodon pelastavalle elämänmuutokselle antaa AA-kerho. AA on epäonnistuneiden, sairaat norminsa hylänneiden ja parannukseen päivä kerrallaan pyrkivien ”huonojen” ihmisten yhteisö, joka sellaisena toteuttaa autenttisen kristillisen seurakunnan idean. Mario Incandenzan hahmon kautta Wallace luonnehtii vaihtoehtoa suorituskeskeiselle, eristäytyvälle, pakonomaisesti nautintoa hakevalle ja itsensä häkkiin ajavalle elämänmuodollemme. PR paljastaa, kuin Sinuhe Egyptiläinen, että kaikkein pyhin on tyhjä, että tuonpuoleisessa palkinto ei odota, että mitään riittävän saavuttamisen ja menestymisen päätepistettä ei ole. Mario on huippusuoritusideologian kumoava ihmisideaali, häkille vaihtoehtoinen olemassaolon malli.

Lähteet

Ecker, Jordan (2013). Infinite Jest. YouTube kanava: NNHS Library. Saatavilla: https://www.youtube.com/watch?v=cEvdXv8K0qo&t=437s

Mäkikalli, Aino & Steinby, Liisa (toimittaneet). (2013). Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Suomen kirjallisuuden seura: Helsinki.

Wallace, David Foster (1993). E Unibus Pluram. Television and U.S. Fiction. Review of Contemporary Fiction, 13:2 p.151.

Wallace, David Foster (2020). Päättymätön riemu. (Suom. Tero Valkonen.) Helsinki: Siltala. Alkuteos Infinite Jest, 1996.

Weber, Max (1980). Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. (Suom. Timo Kyntäjä). Porvoo: WSOY. Alkuteos Die Protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus, 1905.

---

---

---

---