---

---

AVAUS

Anna Penttilä

2020-luku. Ihminen kävelee kadulla, kunnes yhtäkkiä pysähtyy. Hän vie vasemman kätensä vyötärönsä kohdalle kämmenselkä ylöspäin pidettynä. Samalla hän taivuttaa päätään alaspäin ja kääntää katseensa kohti vasenta rannettaan. Jokin on pielessä. Pian hän alkaa oikean käden sormilla näppäillä vasemmassa ranteessaan olevaa kapinetta. Hän pitää katseen kiinnitettynä näppäilytoimintaan, kunnes on valmis. Sitten hän palauttaa kädet vartalonsa viereen ja jatkaa kävelyään helpottuneena.

Kehoteknologiat

Kehoteknologiat ovat päälle puettavia, ihmisen kehoon liitettäviä, fysiologisen datan rakentamiseen ja keräämiseen tarkoitettuja laitteita, kuten aktiivisuus- ja unimittareita sekä ravintolaskureita ^[1]. Riittääkö pelkkä aktiivisuus- ja unimittareiden sekä ravintolaskureiden käytön yleistyminen osoittamaan, että suhde ihmisen ja kehoteknologian välillä on normaali? Miksi ihmisen ja kehoteknologioiden välinen käyttö- ja olemissuhde on vakiintunut niin nopeasti arkipäiväiseksi ja onko kehoteknologioilla (vai onko jo ajankohtaista kysyä ”miksi niillä on”) lupa normittaa ihmisen toimintaa? Tässä avauksessa kehoteknologioiden ja ihmisen välistä suhdetta tutkaillaan mundaanin mittaroinnin ^[2] eli sen kautta, kuinka kehoteknologiat ovat ihmisen jokapäiväiseen toimintaan niittautunut väline, jotka myös vaikuttavat siihen, miten ihminen arjessaan toimii. Mundaania mittarointia on käytännössä esimerkiksi askelmäärän tarkkailu sekä energiankulutuksesta ja sykkeestä kärryillä pysyminen laitteen avulla ilman välttämätöntä syytä tällaisen mittaustoiminnan meneillään olon toteuttamiselle. Ennen kuin syvennytään mittaroinnin mundaaniuteen, korkataan Quantified Self -ideologiaa ja datafikaation käsitettä.

Dataksi olen tuleva

Quantified Self -liikkeen ovat perustaneet Gary Wolf ja Kevin Kelly vuonna 2007. Jäseniä on yli 70 000 maailmanlaajuisesti. Yhteisön iskulause on ”tietoa itsestä numeroiden kautta”. Itsensä kvantifioijat, tai ”itse-träkkääjät”, eivät ole kiinnostuneita vain sydämen sykkeestä tai askelten määrästä, vaan kaikesta, mitä ihmisestä voi mitata: yskäisyjen määrä voi olla sekin olennaista ”tietoa itsestä”. ^[3] Käytän jatkossa lyhennettä QS tarkoittamaan Quantified Self -ajattelua ja -yhteisöä. Periaatteessa QS sisältää samoja piirteitä mundaanin mittaroinnin kanssa, mutta eroja näiden välillä on esimerkiksi siinä, minkälaisesta fysiologisesta tiedon kirjosta ollaan kiinnostuneita ja miten määritellään se, mikä fysiologinen tieto on olennaista tietoa itsestä. QS-yhteisön jäsenille datan tulkitsemisen taidot saattavat olla vakavampi juttu, jotta tietyn datan oleellisuutta itsetiedon määrittämiselle voidaan arvioida. Lisäksi laitteet ovat monipuolisempia ja teknologisesti monimutkaisempia kuin mundaanissa mittaroinnissa

Esitän lyhyesti ajatuksen siitä, millaiseen ihmisenä olemisen ymmärtämiseen liittyvän kysymyksen hukkumiseen QS:n vaatima datafikaatio voi johtaa. Datafikaatiolla tarkoitetaan laadullisten ulottuvuuksien muuttamista kvantitatiiviseen muotoon, jolloin mittaaminen sekä (oletettujen) ^[4] piilotettujen yhteyksien löytäminen mahdollistuu ^[5]. Datan ajatellaan tuottavan vastauksia yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin, lisäävän rationaalisuutta, asioiden ennakoivuutta sekä tarjoavan uusia muotoja itsen määrittämiseen ^[6].

Laadullisilla ominaisuuksilla tarkoitetaan ihmisen aistittavissa, kehollisesti koettavissa olevia ominaisuuksia. Laadulliset ominaisuudet antavat vastauksia kysymykseen siitä ”miltä tuntuu”. Esimerkiksi erilaiset kehon liikkeet tuntuvat jonkinlaiselta. Kävely tuntuu erilaiselta kuin kyykkyyn alas meneminen ja ylös nouseminen. Koska datafikaatio painottaa laadullisten ominaisuuksien sijaan mitattavuutta, se vie etäämmäs liikkeiden merkityksestä ”tuntumisena jonkinlaiselta”. Jos kvantitatiivisten tekijöiden merkityksen painottaminen venytetään ihmisyyteen, saattaa kysymys ”miltä tuntuu olla minä” kuihtua epäolennaiseksi QS-skenaariossa. Tuossahan sinä olet, datana.

Onko ihmisenä olemisen joltakin tuntuminen käymässä tylsäksi, filosofisesti epäkiinnostavaksi asiaksi kysyä kehoteknologisoinnin myötä? Kannattaako ihmisenä olemisen tuntua sinänsä enää päissämme pohtia, jos ”tuntuminen joltakin” tarvitsee kulkureitin datavasteen kautta? Entä jos mundaani mittarointi ja itsensä kvantifiointi mahdollistavatkin sellaisten ihmisenä olemista koskevien kysymysten esittämisen, joita olisi jo haluttu osata kysyä?

Mundaania mittarointia vuodesta 1965?

Martin Heideggerin ^[7] tunnetun vasara-analyysin mukaan pelkkä vasaran katselu ei anna ihmiselle pääsyä siihen, mistä vasarassa on kysymys. Vasta vasarointi paljastaa sen, mistä vasarassa on kyse. Vasara tulee siksi mitä se on, kun ihminen osallistuu sen käyttämiseen oikealla tavalla. Artefaktin ja ihmisen välinen käytännöllinen ja kehollinen suhde on välttämätön artefaktin tarkoituksen paljastumiseen. Tulisiko suhdetta pitää kuitenkaan vastavuoroisena: onko teknologioiden käytön tarkoituksena paljastaa ihmisen tarkoitusta? Heideggerin fenomenologian kautta post-fenomenologiseen lähestymistapaan päätyvä Don Ihde sanoittaa rikkinäisen välineen olevan tunkeileva objekti, joka mitätöi käytännöllisyytensä sekä ihmisen ja välineen suhteen mahdollistavan toiminnan muotojen toteuttamisen. Välineen mennessä rikki, epäkuntoon tai hukkaan, sen merkityksen ihmisen olemisen kokonaisuuden koossa pysymiseen ja toiminnan mahdollisuuksiin huomaa. Ihmisen ja teknologioiden välinen suhde on eksistentiaalinen suhde maailman kanssa. ^[8]

Jos ihmisen olemisen perustava ymmärtäminen vaatii ihminen-teknologia-maailma-suhteen huomiointia ja analysointia, tarkoittaako tämä, että teknologialla on lupa ihmisen toiminnan normatiiviseen määrittämiseen? Jos tarkoittaa, missä tilanteissa ja mihin saakka tämä lupa kannattaa hyväksyä? Saako teknologia tuottaa ihmiseen ihmisenä olemisen ominaisuuksia, jotka täyttyvät vain, jos hän jatkaa suhteessa olemista teknologian kanssa?

Havainnoidessa ihmisiä arkisissa ympäristöissään, kuten kaupoissa, kahviloissa, kävelyteillä ja kuntosaleilla, saattaa saada vaikutelman siltä, että mittariin liittynyt ihminen on omaksunut uuden perusasennon. Asennon on toistuttava mittariin liittyvän ihmisen toiminnassa. Ilman tätä asentoa mittari ei voi toimia, kuten toivottavaa on. Tämä asento, jossa toinen käsi tavoittaa mittaritetun ranteen, pää laskee alaspäin ja katse kiinnittyy sormien ja mittarin ruudun väliseen kosketukseen, voisi kuvata kehoteknologian ja ihmisen vuorovaikutussuhteen olemassaolon paljastavaksi perusasennoksi.

Joskus kameran puuttuminen ja filmin täyttyminen lomareissulla on ollut kurjaa, koska tärkeitä hetkiä ei olekaan pystynyt säilömään muistoiksi kuvamuotoon. Mutta herättääkö huolta valokuvien puutteen sijaan nykyihmiselle enemmän se, jos ei saa numeerista vahvistusta kävelyaskelistaan? Onhan aika hupsua ajatella, että laitteen antama datan puute tarkoittaisi, ettei kävelyä ole tapahtunut ollenkaan, jos ihminen ilmiselvästi tietää kävelleensä. Siis… kai ihminen vielä tietää, mitä on kävely ja pystyy tunnistamaan kävelevänsä, kun kävelee? Ja toisaalta, jos numeerista dataa vertaa kuvamuotoon taltioituihin muistoihin, olisi numeerinen data tulkittavissa tärkeänä muistona mittaroijalle itselleen, mutta edelleen voisi kysyä: mistä se olisi muistona ja miksi se olisi tärkeä?

Ranteeseen kiinnitetty mittari vaikuttaa olennaiselta ihmisen kävelemisen onnistumiselle, ja olemisensa liikuttamiselle maailmassa. 1980-luvulla Polar toi markkinoille sykettä mittaavan langattoman aktiivisuusrannekkeen ^[9]. Onko noin 40 vuotta lyhyt vai pitkä aika mittaroinnin mundaaniutumisen kehittymiseksi?

Tosin, jo 1400-luvulla Leonardo da Vinci laati luonnokset askelmittarin valmistusta varten halutessaan tarkastella roomalaisten sotilaiden matkan tekoa ^[10] Abraham-Louis Perrelet kehitti ensimmäisen askelmittarin 1700-luvun lopulla, jolloin terveyskäytännöistä muodostui nopeasti moderneja yhteiskuntia hallitseva piirre ^[11]. Länsimaisen kulttuurin hokema 10 000 askeleen päivittäisestä jackpotista voidaan palauttaa Dr.Yashino Hatanon vuonna 1965 kehittämään manpo-kei-mittariin, joka tarkoittaa ”10 000 askeleen mittaria” ^[12].

Tähän väliin on kerrottava juttu, jonka kuulin erään junamatkan aikana:

– Mulla on vielä noin 200 askelta ottamatta.

– Sähän voit ottaa ne täällä junassa?

Pelkkä askelmittari ei kuitenkaan enää riitä, sillä aktiivisuus on toimintojen kirjo. Palautumisen valvontaan tarvitaan unta tarkkaileva sormus tai muu kerääjä ^[13]. Syödystä ruoasta pidetään vahtia yhtä hanakasti kuin…itse asiassa tähän on vaikea keksiä jämerää vertausta. Ihmisen olemisen peruselementtejä datafikoidaan ja itseä koskevan tiedon muodostaminen ulotetaan mittariin.

Mundaanin mittaroinnin moraalinen funktio

Mistä mundaanissa mittaroinnissa oikeastaan on kyse? Pelkkien teknologioiden liittäminen kehoon sinänsä on merkityksetöntä. Aktiivisuusmittari ei esimerkiksi ole ”kehoteknologia”, ellei se toimi kuten sen pitää ja ilmaise ihmisen toimintaa numeerisena datana. Jos aktiivisuusmittarin ruudulla pilkahtelisi esimerkiksi matopeliä muistuttavia kiemuroita, nämä merkit lähtökohtaisesti eivät olisi käyttäjälleen ”olennaista tietoa” aktiivisuudestaan, jonka edelleen melko yksioikoisesti sallitaan olevan tietoa terveydestä. Heideggerin ja Ihden rikkinäisen välineen analyyseihin nojaten sopii todeta, ettei matopelikiemuroita näyttävällä mittarin ruudulla tai akkunsa loppuun kuluttaneella laitteella kukaan tee mitään kehoteknologian merkityksessä. (Ellei laitteeseen ole muodostunut symbioottinen suhde eikä eroa inhimillisen ja teknologisen olemisen välillä enää hahmota. Mahdollisuus tämäkin.)

Ihmisen kiintymystä mundaaniin mittarointiin voi tulkita ja selittää siitä näkökulmasta, että pääasiallinen merkitys on sillä, mitä teknologian tarjoama numeerinen data ihmiselle edustaa ja millä tavalla ihminen tästä numeerisesta datasta vaikuttuu. Ehdotan, ettei kehoteknologia sinänsä aiheuta ihmisessä moraalisia tuntemuksia, vaan sen ilmaisema numeerinen data. Esittelen termin ”moraalinen funktionaalisuus” kuvaamaan sitä, mikä pitää mundaania mittarointia elossa.

Kehoteknologiat ovat terveysdatan rakentamista ja esittämistä varten. Data mittaa fysiologisia toimintoja, joiden yhteys käsitykseen fyysisestä terveydentilasta on luonnollinen. Kehoa tarkkailevien teknologioiden käyttö sinänsä on merkityksetöntä. Kehoteknologioilla on olemassa jokin taustasisältö, jonka pohjalta se muodostaa terveysdataa käyttäjänsä fysiologisia toimintoja träkkäilemällä. Kehoteknologian taustasisältö nojaa todennäköisesti yleisenä pidettyyn käsitykseen (fyysisestä) terveydestä, joka on muodostunut empiirisen tieteellisen tutkimuksen kautta ja esittää tuloksensa väestötasolla. Träkätty terveysdata esitetään numeerisena. Tällöin numeerisuuden ja terveyskäsityksen väillä on oleellinen yhteys. Numeerinen data edustaa ihmiselle jotakin hänen terveydestään: väitteeseen sisältyy oletus siitä, että ihmistä ei kiinnosta tieto siitä ”mikä hänen sykkeensä on” vaan hän on kiinnostunut siitä, ”mitä tulkintoja tai päätelmiä sykelukeman avulla voi (terveydentilasta) tehdä”. Datan rakentamiseen sisältyy mahdollisesti myös epistemologinen imperatiivi: ihmisen on tiedettävä nämä asiat itsestään, jotta hän voi elää hyvää elämää ^[14].

Ihminen ei vain vaikuta terveysdatan rakentumiseen, vaan myös vaikuttuu tästä datasta. Hän reagoi dataan ja muuntelee toimintaansa datan kautta, jota samanaikaisesti rakentaa lisää. Datasta vaikuttuminen on usein höystetty onnistumisen tai epäonnistumisen käsityksillä, joihin voi sisältyä moraalisia tunteita ja käsitteitä, kuten häpeää ja syyllisyyttä. Esimerkiksi Peter-Paul Verbeek ^[15] ja Philip Brey ^[16] ovat esitelleet artefaktien moraalitoimijuuden tai moraalisena vaikuttajana toimimisen näkökulmia teknologian suhteen. Moraalinen vaikuttuminen on myös olennainen osa kehoteknologioiden toimintaa. Tässä tekstissä kehoteknologioita on käsitelty ja käsitellään artefakteina, joiden toiminnoiksi asettuu mahdollisuus aktivoida ihmisessä moraalista vaikuttumista, kun ne ovat ihmisen kanssa vuorovaikutuksessa. Kehoteknologioiden ei siis ajatella olevan itsenäisinä objekteina moraalisia toimijoita vaan tarvitsevat parikseen ihmisen tullakseen moraalisiksi artefakteiksi.

Teknologian mediaatioteoria tarjoaa mielekkään tavan lähestyä ja ymmärtää 2020-lukulaisen, kävelemisen taidon hetkittäin kadottavan ihmisen olemista. Peter-Paul Verbeek ^[17] kertoo teknologian mediaatioteorian olevan tarkoitettu ihmisten ja teknologioiden välisten vaikutussuhteiden ja niiden muotojen tutkimiseen. Mediaatioteoria tuo kiinnostavana ajatuksena esiin sen, että ihmisen ja maailman välisiä suhteita voidaan suunnitella. Käyttämämme teknologiat ovat aina suunnittelun tulosta, ja käyttämämme teknologiat välittävät ja mahdollistavat tietyn tyyppisiä suhteita ihmisen ja maailman välillä. Sen sijaan, että teknologiat nähtäisiin vain toiminnallisina käyttövälineinä, niitä on ymmärrettävä sen kautta, millä tavalla ne vaikuttavat inhimillisiin käytänteisiin ja kokemuksiin sekä millä tavalla ne muovaavat ihmisen asenteita ja suhdetta muuhun maailmaan.

Tarkasteltaessa moraalista funktionaalisuutta, ei kehoteknologiaa voi suoraviivaisesti pitää ensisijaisena moraalisena vaikuttajana ihmisen ja laitteen suhteessa. Moraalinen funktionaalisuus ei liity laitteeseen vaan numeeriseen dataan. Moraalinen funktionaalisuus siis tarkoittaa, että numeroilla on toiminnallinen rooli suhteessa ihmiseen. Ihmisen havaitessa numeerista dataa esimerkiksi aktiivisuusmittarista, hän vaikuttuu moraalikäsityksin ja -tuntein numeerisesta datasta ja mukauttaa toimintaansa siihen suuntaan, joka tuottaa sosiokulttuurisen terveyskäsityksen näkökulmasta paremman lopputuloksen. Kehoteknologioiden numeerinen data on siis yhteydessä; ei vain yleiseen terveyskäsitykseen, vaan sosiokulttuurisen moraalisen latauksen saaneeseen yleiseen terveyskäsitykseen, johon painokeskeisyys ja etenkin lihavuuden ja hoikkuuden moraalinen arvottaminen vaikuttavat. Moraalifunktionaalisuuden näkökulma siis ehdottaa, että kehoteknologioiden numeerisen datan olennainen käytännöllinen merkitys on saada ihmiset vaikuttumaan moraalikäsityksin ja -tuntein numeerisesta datasta ja mukauttamaan toimintaansa siihen suuntaan, joka tuottaa sosiokulttuurisen terveyskäsityksen näkökulmasta paremman lopputuloksen.  

Se, miksi esimerkiksi aktiivisuusmittarin numeerinen data herättää tulkintoja terveydestä, terveellisyydestä ja terveyskäytänteistä voi johtua siitä, että yleinen tapa puhua terveellisyydestä ja terveydestä on pitkään yhdistynyt painokeskeiseen terveyskäsitykseen, jossa laihduttaminen ja painon pudottaminen ovat keskeisiä tapoja kontrolloida kehoa ja terveyttä ^[18]. Se, että aktiivisuusmittarit esittävät esimerkiksi tietoja kulutetusta energiamäärästä antaa ymmärtää, että kulutettu energia on tärkeä tieto, josta on mahdollista päätellä, onko kulutusta tapahtunut liian vähän, sopivasti tai liikaa suhteessa johonkin, mihin henkilö tietoa ikinä suhteuttaakaan. Energiankulutustieto mahdollistaa kuitenkin tulkintojen tekemisen esimerkiksi siitä, onko henkilö mahdollisesti ”onnistunut” liikkumaan itseään laihduttavalla tavalla. Hoikkuus, johon laihtuminen voi johtaa, taas on tyypillisesti länsimaisessa kulttuurissa yhdistetty moraaliseen ylemmyyteen lihavuuden saadessa epäonnistumisen ja ei-toivottuuden leiman ^[19]. Tällaista hoikkuuden ja lihavuuden moraalittamista voitaisiin kutsua jo aiemmin mainituksi sosiokulttuuriseksi, moraalikäsityksillä höystetyksi tavaksi tarkastella terveydentilaa painokeskeisestä näkökulmasta.

Siispä, kun ihmisen fysiologiasta dataa keräävä laite ilmaisee ihmisen toimintojen onnistumisen ja epäonnistumisen yhteydessä numeeriseen dataan, ovat numerot niitä merkkejä, jotka vaikuttavat ihmisen reagointiin ^[20]. Numeerisen datan havaitseminen on moraalista vaikuttumista, jota samanaikaisesti mahdollistaa terveyteen, terveellisyyteen ja terveyskäytänteisiin liitetyt moraaliarvostelmat. Koska numeerinen data on ilmaus ihmisen fysiologiasta, joka käsitetään sosiokulttuurisilla moraalikäsityksillä höystetyn terveydentilan perustaksi, toimii kehoteknologia lopulta vain tämän numeerisen datan ilmauksen ja moraalifunktionaalisuuden materiaalisena mahdollistajana. Näin ollen kehoteknologiat jäävät tylsiksi objekteiksi, ellei käyttäjänsä liitä niihin ominaisuutena numeroiden moraalifunktionaalisuutta.

Kirjallisuusluettelo:

Brey, Philip. (2014). From Moral Agents to Moral Factors: The Structural Ethics Approach. Teoksessa Kroes, Peter ja Verbeek, Peter-Paul (toim.), 125−142. Dordrecht: Springer.

Crawford, Robert. (2006). Health as a Meaningful Social Practice. health: An Interdisciplinary Journal for the Social Study of Health, Illness and Medicine, 10(4), 401−420.

Crawford, Robert. (2015). Our metrics, ourselves: A hundred years of self-tracking from the weight scale to the wrist wearable device. European Journal of Culture Studies 18(4−5), 479−496.

Douglas-Walton, Josh. (2022). A Study of Fitness Trackers and Wearables. HFE Blog. Verkossa: https://www.hfe.co.uk/blog/a-study-of-fitness-trackers-and-wearables/ Luettu 20.4.2022.

Harjunen, Hannele. (2007). Women and Fat. Approaches to the Social Studies of Fatness [väitöskirja, Jyväskylän yliopisto] Verkossa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/22599/9789513937751.pdf?sequence=1&isAllowed=y Luettu 18.4.2022.

Harrison, Christy. (2019). ANTI-DIET. Reclaim your time, money, well-being and happiness through intuitive eating. Lontoo: Yellow Kite.

Heidegger, Martin. (1996). Being and Time. Käänt. Stambaugh, Joan. Albany: State University of New York Press. [Zein und Seit, 1927].

Ihde, Don. (1999). Technology and The LifeWorld: From Garden to Earth. Bloomington: Indiana University Press.

Kroes, Peter & Verbeek, Peter-Paul. (2014). The Moral Status of Technical Artefacts. Philosophy and Technology 17. Dordrecht: Springer.

Muse. (23.1.2019). Fitness Tracking and Recognition in Smartwatches. History of Activity Tracking. Verkossa: https://us.musewearables.com/blogs/news/fitness-trackingand-recognition-in-smartwatches Luettu 18.4.2022.

Perrelet. (2021). History. Verkossa: https://perrelet.com/en/content/14-history Luettu 22.4.2022.

Quantified Self Institute. (2016). What is Quantified Self? Verkossa: http://qsinstitute.com/about/what-is-quantified-self/ Luettu 12.4.2022

Schüll, D. Natasha. (2019). The Data-Based Self: Self-Quantification and the Data-Driven (Good) Life. Social Research: An International Quarterly, 86(4), 909−930.

van Dijck, José. 2014. Datafication, Dataism and Dataveillance: Big Data between Scientific Paradigm and Ideology. Surveillance & Society 12(82), 197−208.

Verbeek, Peter Paul. (2008). Morality in Design: Design Ethics and the Morality of Technological Artifacts. Teoksessa Vermaas, Pieter E., Kroes, Peter., Light, Andrew ja Moore, A. Steven (toim.), 91−103. Springer.

Verbeek, Peter-Paul. (2015). Beyond Interaction: A Short Introduction to Mediation Theory. Interactions (ACM), 22(3), 26−31.

Vermaas, Pieter E., Kroes, Peter., Light, Andrew ja Moore, A. Steven. (2008). Philosophy and Design: from Engineering to Architecture. Springer.