Elisa Viitasaari, FM

Johdanto

Sotafilosofia tutkii sodan eettisyyttä, perimmäistä luonnetta ja syitä sekä ihmisluonnon sotaisuutta. Toisin kuin esimerkiksi historian tai politiikan filosofia, sodan filosofia ei ole vakiintunut filosofian osa-alue, vaikka aihetta on käsitelty filosofisena käsitteenä läpi filosofian historian. Vaikealukuisenakin tunnettua saksalaisen idealismin edustajaa, filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegeliä (1770-1831), on myös kiehtonut tämä ajankohtainen aihe, vaikkakin sotafilosofia on jäänyt hänen muun filosofiansa jalkoihin. 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Preussissa eläessään hän todisti Ranskan vallankumouksen aiheuttamaa jälkipyykkiä, kuten nationalismin ja romantiikan suuntausten nousua sekä Napoléon Bonaparten sotia. Hegeliä aikanaan tulkinnut Alexandre Kojéve (1902-1968) on jopa argumentoinut, että Hegel kirjoitti Hengen fenomenologian (1807) vain ymmärtääkseen Napoléonin sotia (Kojéve 2012 [1947], 166). On puhuttu, että Hegel sai Fenomenologian valmiiksi samaisena yönä, kun Jenan taistelut alkoivat. Tämä taustatarina, sekä myös Hegelin Napoléoniin kohdistunut ylenpalttinen glorifiointi, saa tarkastelemaan Hegelin sotafilosofiaa uusin silmin.

Tästä huolimatta Hegelin näkemykset sodasta on suuresti sidoksissa hänen loogiseen systeemiinsä. Hän käsittelee sodan filosofiaa lähes koko tuotannossaan kuten Hengen fenomenologiassa ja Oikeusfilosofiassa (1820). Hän tarkastelee sotaa pääosin kahdesta eri näkökulmasta: 1) millä tavoin sota vaikuttaa yksilön ja valtion väliseen suhteeseen sekä 2) millä tavoin sota määrittää valtion poliittisena toimijana kansainvälisessä järjestelmässä (Verene 1971, 169). Tässä artikkelissa käsitellään ensimmäistä näkökulmaa sekä sitä, mitä Hegelin valtio vaatii yksilöltä sotatilassa tai sen uhan aikana. Artikkelissa tarkastellaan itsensä uhraamista ja velvollisuuksia koskevia argumentteja. Niiden perusteella lukija voi arvioida, miltä Hegelin argumentit vaikuttavat nykyisen sekavan, ennalta arvaamattoman ja sotaisan maailmantilanteen näkökulmasta. Onko velvollisuuksien noudattamisen ja henkilökohtaisen vapauden välillä jännitettä? Tämä artikkeli pyrkii vastaamaan siihen. Eiköhän lähdetä selvittämään, millainen “sotahullu” Hegel on!

Eettinen elämä & siihen kohdistuvat uhat

Valtio^[1] on Hegelin filosofian yksi tärkeimmistä käsitteistä. Hegel pitää sitä “eettisenä universumina”, jossa eettinen toiminta on mahdollista (Plamenatz 1971, 32). Kaiken kaikkiaan valtio on itsetietoisuuksien ykseys, jonka tehtävänä on kehittää yksilöistä rationaalisia, “täysikasvuisia” toimijoita^[2] (ibid., 31). Hegelille valtio on myös “vapauden idea, elävä hyvä”, josta itsetietoisuus löytää perustansa (Ilting 1971, 100). Se on vapauden suurin toteutuma, jossa universaali kohtaa partikulaarin: yksilö kohtaa yhteisön, perhe kohtaa kansalaisyhteiskunnan. Valtio takaa Hegelin mukaan yksilölle vapauden: ei subjektiivisena vapautena, vaan objektiivisena vapautena toisten yksilöiden ja vallanpitäjien toimesta. Yksilön vapaus objektivisoituu valtiossa. Ilman vapautta takaavaa instituutiota yksilö ei voi saavuttaa vapautta.

Hegel unelmoi siitä, että yksilöt ylittäisivät heidän yksityiset intressinsä osallistumalla yhteisölliseen, valtiolliseen toimintaan (Ilting 1971, 103), jonka välityksellä heidän subjektiiviset valinnat sulautuvat valtion instituutioihin ja lakeihin. Tämän prosessin myötä yksilöt alkavat nähdä valtion intressejä ominaan (Saarinen 2001 [1985], 269), joka edesauttaa kansalaisuuden kehittymistä. Valtion ja kansalaisen suhdetta tiivistetään eettisessä elämässä (Sittlichkeit), jolla Hegel tarkoittaa niitä hyväksyttyjä tapoja ja jaettuja arvoja, jotka ilmenevät valtiossa. Näitä ovat esimerkiksi asenteet, lait ja instituutiot. (Pelczynski 1971, 9.) Eettisessä elämässä eläessään kansalaiset oppivat vähitellen tunnistamaan valtion perimmäiseksi substanssikseen ja näkemään, että valtio tukee kansalaisten “henkilökohtaisten yhteyksien oikeutusta ja hyvinvointia” (Hegel 1994 [1820], 238, §289). Lisäksi “korporaatiohengen”^[3] eli poliittissosiaalisen toiminnan avulla voidaan vahvistaa kansalaisten ja valtion välistä yhteenkuuluvuutta. 

Eettistä yhteisöä uhkaavia tekijöitä ovat Hegelin mukaan muun muassa 1) valtion sisäinen disintegraatio, 2) poliittisen itsenäisyyden ja isänmaallisuuden puute (Pelczynski 1971, 18) sekä 3) yhteiskunnallisen kehityksen pysähtyminen (ibid., 19). Tämän lisäksi esimerkiksi voimaan perustuva yhteiskunta, kuten antiikin Rooman imperiumi, ei ole Hegelin mukaan eettisen yhteisön eduksi. Näiden tekijöiden vuoksi Hegel väittää, että valtio voi selviytyä itsenäisenä toimijana kansainvälisessä järjestelmässä vain voimakkaan ja poliittisesti yhtenäisen eettisen yhteisön kautta, jonka yhtenäisyyttä ja lujuutta testataan sodassa (Pelczynski 1971, 18). 

Hegel sodasta

Ensisilmäyksellä Hegel ei vaikuta määrittelevän sotaa lainkaan. Oikeusfilosofian pykälässä §338 hän kuitenkin kuvailee sotaa lyhyesti “oikeudettomuuden, väkivallan ja satunnaisuuden tilaksi” (Hegel 1994 [1820], 262, §338). Siinä missä esimerkiksi filosofi Immanuel Kant (1724-1804) on pasifisti, joka puolustaa ikuisen rauhan edistämistä maailmassa, Hegel puolustaa sodankäyntiä pitämällä ikuisen rauhan tilaa ei pelkästään mahdottomana, vaan myös epätoivottavana (Armstrong 1933, 686). Sodan luonteen ja tarkoituksen ymmärtäminen on luovutettu filosofien harteille, sillä Hegelin mukaan filosofit tajuavat sodan piilevän rationaalisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden. (Verene 1971, 170.) Oikeusfilosofiassa hän toteaa kuuluisasti näin:

Sotaa ei tule pitää absoluuttisena pahana tai pelkkänä ulkoisena, sattumanvaraisena syynä. Ylipäätään sotaa pidetään jonakin, mitä ei [pitäisi] olla. Sota pitäisi ymmärtää tarpeelliseksi, sillä sen sattumanvaraisuus katoaa, kun sitä tarkastellaan käsitteiden ja filosofian välityksellä, sillä niiden avulla nähdään [sodan] tarpeellisuus. (Hegel 1994 [1820], 257, §324.)

Oikeusfilosofiaa ja Hengen fenomenologiaa lukiessa tulee siihen tulokseen, että sodan perimmäisenä tarkoituksena on Hegelin näkemyksen mukaan sekä edistää yksilön tietoisuuden että yhteiskunnan kehitystä, mutta eritoten vahvistaa yksilön ja valtion välistä suhdetta. Sota on ennen kaikkea yksilölle kova paikka: sota on dialektista negaatiota äärimmillään ja saa yksilön ymmärtämään oman olemassaolonsa ja turvallisuutensa olevan sidoksissa itseään laajempaan kokonaisuuteen. Sotatila on Hegelin mukaan tila, joka pakottaa yksilön reflektoimaan omaa paikkaansa valtiossa, koska sodalla on kyky tuhota sekä yksilön henkilökohtainen elämä että vallitseva sosiaalinen järjestys. (Verene 1971, 170.) Koska Hegel ymmärtää ”maailmanhistorian olevan viimeinen tuomio” (Die Weltgeschichte ist das Weltgericht), on tulkittu, että tämä tuomio tajutaan sotatilassa, koska silloin yksittäiset ihmiset ja kansat joko nousevat, tuhoutuvat tai korvautuvat toisilla (Armstrong 1933, 686). Sotatila on tämänkin vuoksi yksilön tietoisuudelle epämukava tilanne, sillä hänen on kohdattava kuolema silmästä silmään. Tietoisuudelle tämä on kuitenkin välttämätön kehitysvaihe, sillä tietoisuuden täydellistyminen edellyttää kuoleman tai sen uhan kohtaamista jossain muodossa (Verene 1971, 170-71). 

Valtion vaatimukset yksilölle sotatilassa

Oikeusfilosofiaa tutkiessa voi tulla siihen päätelmään, että Hegelin näkemyksen mukaan yksilön ja valtion välillä on eräänlainen tunnustussuhde, joka tulee parhaiten näkyväksi sotatilassa. Sota pakottaa yksilön kokemaan valtion jonakin muuna kuin henkilökohtaisten pyrkimysten alueena (Verene 1971, 170) tai autoritäärisenä, yksilön toimintaa rajoittavana rakennelmana (Burke 1971, 67). Yksilön ja valtion välinen tunnustus ilmenee yksilön lojaaliutena ja tottelevaisuutena valtiota kohtaan (ibid., 61), jolloin sota-aikana valtio odottaa yksilöltä kuuliaisuutta ja “omien tarkoitusten syrjäyttämistä” (Hegel 1994 [1820], 259, §328) sekä sitoutumista valtion puolustamiseen (ibid., 258, 326§). Velvollisuuksia ja ominaisuuksia, joita yksilöllä on valtiota kohtaan sota-aikana ja  jota valtio toivoo yksilön omaavan, ovat muun muassa isänmaallisuus, urheus sekä itsensä uhraaminen valtion puolesta.

Hegelille isänmaallisuus tarkoittaa “mielenlaatua, jossa yhteisö tiedostetaan todelliseksi perustaksi ja päämääräksi”. Se on “tottumukseksi muuttunutta tahtomista” ja “luottamusta valtiota kohtaan”. (Hegel 1994 [1820], 213, §268.) Isänmaallisuus näkyy erityisesti silloin, kun yksilö uhrautuu vapaaehtoisesti valtion puolesta, jolloin hän todistaa rohkeutensa kuoleman edessä ja osoittaa “enemmän kuin esimerkkiä isänmaallisuudesta”. Tällä tavoin yksilö pystyy osoittamaan, että eettinen yhteisö menee yksilön yksityisten pyrkimysten ja huolien ohitse. (Pelczynski 1971, 19.) Tästä syystä Hegel korostaa, että niin kutsuttu “urhoollinen sääty” omistautuu itsensä uhraamiselle “erityisellä tavalla” (Hegel 1994 [1820], 258, §325). On epäselvää, mitä ryhmää Hegel tällä tarkoittaa, mutta hän saattaa viitata esimerkiksi ammattiarmeijaan, feodaaliajan aatelistoon tai Hegelin valtion “ihannekansalaisista” koostuvaan joukkoon. Urheus on Hegelille “persoonallisen todellisuuden uhraamista” (ibid., 259, §328) ja “vapauden korkeinta abstraktiota erityisistä päämääristä” (ibid., 258, §327). 

Erikoista kyllä, puolustaakseen yksilön velvollisuuksien validiutta tässä yhteydessä Hegel argumentoi, että urhoollisuuteen sisältyy hyödyn käsite: asevelvollinen kansalainen on Hegelille kuin seikkailija tai rikollinen, joka uhraa henkensä hyödyn vuoksi, kuten päämäärän tai palkkion eteen. Tämä niin kutsuttu “positiivinen sisältö” antaa rohkeudelle merkityksen. (Hegel 1994 [1820], 259, §328.), Päämääriä sen sijaan ovat valtion suvereniteetin ja itsenäisyyden ylläpitäminen sekä vapauden säilyttäminen. 

Tulkintani mukaan Hegel näkee valtion ja yksilön välisen suhteen vastavuoroisena suhteena, jossa valtio tarjoaa yksilölle vapauden, tunnustusta, palveluita ja suojaa, mutta yksilön on oltava valmis uhrautumaan valtion puolesta tarvittaessa. Tätä valtion ja yksilön välistä sidettä rakennetaan rauhan aikana eettisessä elämässä. Yksilöiden on tajuttava, että valtio tukee yksilöiden henkilökohtaisia yhteyksiä ja hyvinvointia (Hegel 1994 [1820], 238, §289). 

Hegelin huolenaiheena ovat valtiolle vaaralliset “atomisoituneet yksilöt”. He pyrkivät Hegelin mukaan irrottautumaan valtiosta ja etsimään turvaa “mestarinsa, eli kuoleman, voimalta”. Koska Hegel haluaa sitoa valtion yhtenäiseksi eettiseksi kokonaisuudeksi, hän rohkaisee hallituksia sotimaan säännöllisin väliajoin, jotta kyseisten yksilöiden atomistinen elämäntapa “hyödyn ja nautinnon maailmassa” voidaan rikkoa (Armstrong 1933, 686). Hegel sivuaa Hengen fenomenologiassa aihetta näin:

Hallituksen tulee silloin tällöin ravistella yksilöitä sodalla, sekoittamalla heidän [henkilökohtaisen elämänsä] järjestyksen ja loukkaamalla heidän itsenäisyyttä koskevia oikeuksiaan. Yksilöt,  jotka seisovat kokonaisuudesta erillisinä ja pyrkivät pelkkään henkilökohtaiseen turvallisuuteen, saavat [sodan] kautta maistaa herransa ja mestarinsa, eli kuoleman, voimaa. (Hegel 2019 [1807], 223.)

Hegelille tärkeintä on säilyttää valtion itsenäisyys ja suvereniteetti sekä estää yhteiskunnallisen kehityksen pysähtyneisyys. Hallituksen voimalla voidaan ehkäistä yksilöiden eriytyminen valtiosta ja saada heidät ymmärtämään sidosteisuutensa laajempaan kokonaisuuteen. Myös Oikeusfilosofiassa, Kantia piikitellen, Hegel toteaa seuraavalla tavalla:

Sodan tarkoituksena on säilyttää kansojen siveellinen terveys^[4] äärellisiin määreisiin kohdistunutta välinpitämättömyyttä kohtaan, samalla tavalla kuin tuuli ehkäisee merta rämettymästä, jollaiseksi se muuttuisi kestävän, jopa ikuisen rauhan hahmossa. (Hegel 1994 [1820], 257, 324§).

Hegel puolustaa sodankäyntiä ja kokee yksilöiden eristäytymisen huonona asiana. Tämä johtuu siitä, että valtion vahvuus lepää yhdistyneessä ja eettisesti lujassa kansassa. Syy, miksi Hegel huolehtii aiheesta niin kovasti, johtunee siitä, että hänen looginen systeeminsä vaatii sitä. Mikäli yksilöt keskittyvät liikaa omiin yksityisiin intresseihinsä, se saa Hegelin mukaan yksilön kokemaan valtion herkemmin pelkkänä omien intressien tyydytyksen välineenä kuin jonakin suurempana kokonaisuutena. Siksi hän ajattelee, että “yleisestä intressistä” eristäytyneet kansalaiset ovat vaarallisia valtion olemassaololle, jonka vuoksi hallituksen tehtävä on yhdistää kansa takaisin yhteen sodan avulla.

Herää kuitenkin kysymys, miksi Hegelillä on näin vahvat vaatimukset ja odotukset yksilöille. Hegel selventää asiaa seuraavasti: hänen huolensa kohdistuu siihen johtopäätökseen, että isänmaallisuuden ja eettisen yhtenäisyyden puute on johtanut aina valtion kuihtumiseen. Hän on maininnut, että yksi eettistä yhteisöä uhkaava tekijä on nimenomaan poliittisen itsenäisyyden ja isänmaallisuuden puute (Pelczynski 1971, 18). Hegel toteaa myös, että “ne kansat, jotka ovat pelänneet suvereenisuutta tai olleet haluttomia edistämään sitä, ovat taistelleet huonommalla menestyksellä ja joutuneet helpommin muiden alistamaksi” (Hegel 1994 [1820], 257, §324). Mutta vaikka olettaisi, että valtion itsenäisyyden ylläpitäminen vaatisi vahvoja asevoimia, Hegelin mukaan kansan voima ei nojaa pelkkään asemahtiin, vaan eettisen yhteisön lujuuteen ja yhtenäisyyteen. Valtion itsenäisyys on joka tapauksessa Hegelille “kansan perustavin vapaus ja korkein kunnia” (ibid., 256, §322), jonka vuoksi sen puolesta uhrautuminen on “yleinen velvollisuus” (ibid., 258, §325). 

Muun muassa Kojéve on kritisoinut Hegelin näkemystä valtion ja yksilön välisen suhteen tasapuolisuudesta sotatilassa. Kojéven mukaan valtion sotapalvelukseen valjastettu kansalainen (Kojéve käyttää termiä feodaaliherra) elää ja toimii tietyn asiaintilan palveluksessa ja taistelee valtion puolesta. Tämä tarkoittaa, että kansalainen palvelee valtiota palkkiota tai statusta, eli tunnustusta, vastaan (Kojéve 2012 [1947], 124). Valtio esittäytyy Kojéven mukaan Toisena. Hän väittää teoksessaan Johdatus Hegelin lukemiseen (1947) seuraavasti:

Näin se on orjallisuutta. Valtio tunnustaa feodaaliherran vain tehdyn palveluksen ansiosta. Ollakseen feodaaliherra ei riitä, että syntyy [sellaiseksi], [vaan] on [sellainen]. Täytyy sotia, jotta voi tulla [feodaaliherraksi]. Sotiessaan feodaaliherra tekee työtä orjan tavoin. Sotiminen ja tappaminen on hänen työtään. (Kojéve 2012 [1947], 124.)

Kojévelle isänmaallisuus tai valtion puolesta sotiminen ei tee yksilöä vapaaksi, vaan päinvastoin: valtion sotapalveluksessa toimiminen tekee yksilötoimijasta orjan kaltaisen subjektin. Kojéven sotaisissa tulkinnoissa orjan muokkaama (tai sotima) maailma on herran, eli valtion, tietoisuuden ilmentymistä: orja tuottaa sen, minkä herra haluaa tuotettavan. Maailma tulee näin ollen Toiselle, tämän Toisen näköiseksi (ibid., 194). Hegel kuitenkin voisi vasta-argumentoida Kojévelle siten, että yksilöllä on valtiossa “tietoisuus siitä, että hänen erityinen intressinsä on taattu Toisen, eli valtion, intressissä ja päämäärässä” (Hegel 1994 [1820], 213, §268). 

Velvollisuuksien ja vapauden yhteensovitus Hegelillä

Hegeliä lukiessa voisi tulla siihen johtopäätökseen, että Hegelille velvollisuuksien noudattaminen on sidoksissa vapauden toteutumiseen. Tämän perusteella Hegelin voisi olettaa olevan totalitarismin puolustaja: velvollisuudet tulee omaksua ilman kyseenalaistamista ja velvollisuuksien totteleminen tulkitaan vapaudeksi. Herää kysymys, onko velvollisuuksien noudattamisen ja vapauden välillä jännitettä ja jos on, kuinka se ylitetään? Mitä tapahtuu tilanteessa, jossa yksilö kieltäytyy puolustamasta valtiota? 

Hegel toteaa Oikeusfilosofiassa, että vain niin sanottu “määrittymätön subjektiivisuus” voi kokea velvollisuuden rajoituksekseen. Hän kokee, että yksilö löytää velvollisuudesta vapautuksensa, jolloin “yksilö vapautuu luonnonviettien ja lamaannuksen riippuvuudesta, jossa hän on subjektiivisena erityisyytenä”. (Hegel 1994 [1820], 158, §149.) Hegel edellyttää yksilötoimijalta sitä, että yksilö tiedostaa velvollisuuden perimmäisen tarkoituksen. Velvollisuus voi nimittäin esiintyä rajoitteena vain sille henkilölle, joka ei saavuttanut toimijuuteen vaadittua tasoa valtiossa. Hegel kuvailee tällaista yksilöä “mielivaltaiseksi, omaa etua tavoittelevaksi tahdoksi”, joka on jollain tavalla eristäytynyt valtion universaalista tahdosta. Velvollisuuden, tässä tapauksessa maanpuolustusvelvollisuuden, noudattaminen ja totteleminen takaavat Hegelin mukaan yksilölle (valtion) tunnustuksen ja sen myötä vapauden. Vapautta ei pidä tulkita subjektiivisena vapautena (missä yksilö itse määrittää vapautensa), vaan objektiivisena eli täydellisenä vapautena (missä yhteisö tunnustaa yksilön vapaaksi).  

Alistuminen ja valtion tunnustaminen maanpuolustuksen kautta voidaan ymmärtää vastapalveluksena valtiolle, koska Hegelin mukaan yksilön vapaus muuttuu valtiossa objektiiviseksi. Tämän lisäksi hegeliläistä vapauskäsitystä ei tule tulkita negatiivisen vapauden kautta, vaan positiivisen. Esimerkiksi rikollinen voi sovittaa tekonsa yhteiskunnalle luopumalla määräajaksi vapaudestaan, jotta voi vankeudella lunastaa vapautensa. Velvollisuuksien omaksuminen ja noudattaminen on Hegelille vapauden ehto, ei sen negaatio.

Hegel käsittää urhoollisuuden ja valtion puolustusta koskevan velvollisuuden samalla tavalla vastakohtaisuutta hyödyntämällä: vapaudesta luopuminen on vapauden olemassaoloa, valtiolle oleminen on itselleen olemisen korkeinta itsenäisyyttä ja oman hengen poissaolo on hengen voimakkainta ja kattavampaa läsnäoloa  (Hegel 1994 [1820], 259, §328). 

Hegelin relevanssi nykypäivänä

Hegel ei varsinaisesti glorifioi sotaa, kuten voisi olettaa. Ensisijaisesti Hegelin ajatusten taustalla on pelko tietoisuuskehityksen stagnaatiosta sekä yhteisön sisäisen yhtenäisyyden hajoamisesta. Hegelille sota on valtion toimintaa itsenäisenä ja yhtenäisenä kansana (Verene 1971, 176), jonka kestävyyttä ja iskukykyä sota testaa. Voidaan ajatella, että rohkeus ja henkilökohtaisen todellisuuden uhraaminen on vastapalvelus valtion tarjoamasta vapaudesta, suojasta ja turvasta.

Hegelin visio sodasta on hyvin positiivinen, eikä ihme: Hegel todisti aikanaan Ranskan vallankumousta (1789) ja sen seurauksia sekä ihaili Napoléon Bonapartea ja hänen tapaansa toimia “maailmanhenkenä ratsailla”. Tosin on huomionarvoista mainita, ettei Hegel ensinnäkään koskaan eläessään palvellut sodassa eikä voinut aavistaa tulevien maailmansotien tuhoisuutta ja ydinaseiden olemassaoloa. Vaikka Hegel suhtautui sotimiseen optimistisesti, näkemällä sen osana filosofista systeemiään ja välineenä eliminoida “atomisoituneisuus” yhteiskunnassa, hänen ideansa “eettisesti yhtenäisestä kansasta” on kuitenkin ajatuksena viehättävä. Nykyisyyden haasteet, kuten poliittinen polarisaatio, kasvavat sosioekonomiset ongelmat ja rikollisuus sekä ilmastokriisin aiheuttamat tulevaisuusskenaariot ilmastopakolaisuudesta puhtaan veden loppumiseen, vaativat yhtenäisyyttä enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa.

Lähteet

Armstrong, A. C. (1933). “Hegel’s attitude on War and Peace”. The Journal of Philosophy, 30(25), 684-89. URL: https://www.jstor.org/stable/2017041 

Burke, J. F. (1971). “Hegel and the French Revolution”. Teoksessa Z.A. Pelczynski (toim.) Hegel’s Political Philosophy: problems and perspectives. A collection of new essays, Cambridge University Press, 52-72. 

Hegel, G.W.F. (1994 [1820]). Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. (Grundlinien der Philosophie des Rechts oder Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse). Pohjoinen. 

Hegel, G.W.F. (2019 [1807]). Phenomenology of spirit. (Phänomenologie des Geistes). Käännös Peter Fuss ja John Dobbins. University of Notre Dame Press.

Ilting, K.-H. (1971). “The Structure of Hegel’s Philosophy of Right”. Teoksessa Z.A. Pelczynski (toim.) Hegel’s Political Philosophy: problems and perspectives. A collection of new essays. Cambridge University Press, 90-110.

Kojéve, A. (2012 [1947]). Johdatus Hegelin lukemiseen. (Introduction à la lecture de Hegel). Suom. Tapani Kilpeläinen. Tutkijaliitto.

Pelczynski, Z.A. (1971). “The Hegelian conception of the State”. Teoksessa Z.A. Pelczynski (toim.) Hegel’s Political Philosophy: problems and perspectives. A collection of new essays, Cambridge University Press, 1-29.

Plamenatz, J. (1971). “History as the realization of freedom”. Teoksessa Z.A. Pelczynski (toim.) Hegel’s Political Philosophy: problems and perspectives. A collection of new essays, Cambridge University Press, 30-51.

Saarinen, E. (2001 [1985]). Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY.

Verene, D.P. (1971). “Hegel’s account of War”. Teoksessa Z.A. Pelczynski (toim.) Hegel’s Political Philosophy: problems and perspectives. A collection of new essays, Cambridge University Press, 168-80.