Maija Raasakka, väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto 

Johdanto

Entä jos informaatio on kaikki, mitä on olemassa? Entä jos todellisuudessamme perustavanlaatuista eivät olekaan minkäänlaiset yksilöoliot, vaan abstraktit rakenteet? Voisiko olla niin, että kaikki meidän ympärillämme, mukaan lukien me itse, on viime kädessä osia laajemmista informaatiokuvioista – ja siinä kaikki. Ei perimmäisiä substansseja, ei asioita tai tapahtumia, vaan pelkkä abstrakti struktuuri.

Tämä radikaalilta kuulostava kuvaus luonnehtii viime vuosikymmeninä paljon huomiota herättänyttä metafyysistä teoriaa, James Ladymanin ja Don Rossin informaatiostrukturaalista realismia (informational structural realism). Ladyman ja Ross esittelivät teoriansa alun perin teoksessaan Every Thing Must Go (2007), jonka alaotsikko Metaphysics Naturalized kuvaa osuvasti heidän lähtökohtaansa. Ladyman ja Ross eivät ole päätyneet radikaaliin, yksilöolioiden ontologisen primitiivisyyden hylkäävään teoriaansa sattumalta. Kyseessä on sen sijaan maksimaaliseen naturalismiin pyrkivä teoria – sellainen, jonka Ladyman ja Ross argumentoivat olevan mahdollisimman yhteensopiva fundamentaalisen fysiikan, etenkin kvanttifysiikan kanssa. 

Pidän Ladymanin ja Rossin teoriaa lupaavana ja varteenotettavana, sillä se onnistuu esittämään uskottavan, kokonaisvaltaisen naturalistisen metafysiikan, joka todella sopii yhteen esimerkiksi kvanttifysiikan implikaatioiden kanssa. Vailla ongelmia teoria ei kuitenkaan ole. Tässä esseessä tarkoitukseni on sekä perustella mikä tekee teoriasta toimivan että eritellä sen ongelmakohdat. Esseeni perustuu pro gradu -tutkielmaani (Raasakka 2026), jossa puolustin Ladymanin ja Rossin teoriaa tiettyjä erityisiä kritiikkejä vastaan

Ladymanin ja Rossin informaatiostrukturaalinen realismi

Ladyman ja Ross asettavat ensimmäiseksi tehtäväkseen radikaalin naturalistisen metafysiikan puolustamisen, ja katsovat teoriansa olevan paras mahdollinen versio tästä. Naturalismilla on metafysiikassa tyypillisesti tarkoitettu pyrkimystä palauttaa metafysiikan kysymykset luonnontieteisiin (kts. Papineau 2020) mutta se, miten ja missä määrin, vaihtelee. Ladymanin ja Rossin oma käsitys naturalismista on kuitenkin erityisen tiukka: heidän mukaansa metafysiikan tehtävänä tulisi olla yksinomaan tieteellisten teorioiden yhdistäminen. Metafyysisten väitteiden tulisi aina pyrkiä yhdistelemään erityistieteiden teorioita fysiikkaan, eikä mikään saa olla ristiriidassa fundamentaalisen fysiikan kanssa. Näiden periaatteiden ulkopuolisia metafyysisiä väitteitä ei tule hyväksyä.

Periaatteet ovat hyvin jyrkät, ja Ladymanin ja Rossin projekti onkin saanut jonkin verran kritiikkiä siitä, ettei se onnistu täyttämään omia odotuksiaan (kts. esim. McKenzie 2017; Melnyk 2013; Tahko 2015). Myös Ladyman itse on myöhemmin myöntänyt etenkin tieteellisten teorioiden yhdistämistä vaativan kriteerin olleen sellaisenaan liian rajoittava (Ladyman 2024). Mitä edes tarkoitetaan fundamentaalisella fysiikalla? Entä mihin periaatteet itsessään perustuvat, jos kaiken pitää perustua luonnontieteisiin? Esitän kuitenkin, ettei naturalismin kriteereihin juuttuminen ole hedelmällistä; Ladymanin ja Rossin teoria tarjoaa paljon kiinnostavia aineksia jo sellaisenaan.

Seuraavaksi on aika katsoa millaisista elementeistä itse teoria eli informaatiostrukturaalinen realismi muodostuu. Hyvä yleisluonnehdinta löytyy Ladymanin ja Rossin (2007, 229) suorasta toteamuksesta – he pitävät teoksensa tärkeimpänä ideana sitä, että konventionaalinen malli yksilöolioista on virheellinen. Konventionaalisella he viittaavat siihen, että metafysiikka on tyypillisesti pyrkinyt etsimään todellisuuden rakenneosia ja kysymään, mistä (olioista) maailmamme on tehty. Tämä on Ladymanin ja Rossin mukaan virheellinen kysymyksenasettelu. Maailmamme ei ole tehty mistään. Ei ole mitään alkeishiukkasta, johon kaikki palautuisi. Maailma ei ole erilaisten olioiden ”säiliö”. Ontologia ei ylipäätänsä riipu yksilöityneistä elementeistä.

Jos todellisuutemme ei viime kädessä koostu erilaisista olioista, niin mistä sitten? Tähän informaatiostrukturaalinen realismi tarjoaa mielenkiintoisen vastauksen. On huomioitava, etteivät Ladyman ja Ross toki kiistä yksilöolioiden olemassaoloa, mutta kieltävät niiden primitiivisyyden^[1]. Se, mitä kaikkein perustavimmillaan on olemassa, on pienimpien olioiden tai vastaavien sijaan eräänlainen abstrakti mahdollisuuksien verkosto. Nämä abstraktit mahdollisuudet muodostavat modaalisen informaatiorakenteen, jota Ladyman ja Ross kutsuvat modaaliseksi^[2] struktuuriksi. Mitään perimmäisiä yksilöolioita ei ole.

Mikä tämä struktuuri sitten on? Tässä on teorian varsinainen ydin, ja sen selventäminen vaatii huolellisuutta. Kyseessä on Ladymanin ja Rossin teorian vaikein ja teknisin osa. Ensinnäkin, yrittäessämme kuvitella struktuuria, syntyy usein mielikuva kaavioimaisesta verkostosta, jossa viivoja yhdistävät solmut. Tämä kuva on kuitenkin virheellinen. Struktuuri ei myöskään ole ekstensionaalinen – sellainen, joka muodostuisi olioista ja niiden välisistä ulkoisista suhteista. Lisäksi, informaatio ei ole minkäänlaista substanssia, joka muodostaisi tai jota muodostuisi struktuurissa. 

Tämän sijasta maailmamme perustavanlaatuisessa struktuurissa on kyse informaatioteoreettisista rajoitteista tapahtumien välisissä korrelaatioissa.

Tekniseltä kuulostavaa kuvausta on syytä täsmentää. Informaatio on Ladymanin ja Rossin teoriassa informaatioteorian^[3] mukainen matemaattinen suure. Tämä poikkeaa arkikäsityksestä – matemaattista informaatiota ei voi kasata kuten jotakin ainetta. Informaatio on sen sijaan eräänlainen tilastollinen periaate, joka on laskettavissa joko probabilistisesti tai algoritmisesti. Ladymanin ja Rossin teoriassa informaatioteoreettiset rajoitteet määräävät sen, mitä on olemassa. 

Mitä sitten on olemassa? Tähän Ladymanilla ja Rossilla on suora vastaus: reaalisia kuvioita (real patterns). Todellisuutemme perustavanlaatuinen struktuuri ei ole verkosto tai graafi, vaan reaalisten kuvioiden kokonaisuus. Reaalisen kuvion käsite on peräisin Daniel Dennettiltä, ja se tarkoittaa yksinkertaistettuna datassa olevaa säännönmukaisuutta. Olla olemassa on Ladymanin ja Rossin mukaan yhtä kuin olla reaalinen kuvio. Kuviosta taas tekee reaalisen täsmällisten informaatioteoreettisten suureiden täyttäminen. Olemassaolon kriteerit riippuvat komputationaalisessa eli laskennallisessa mielessä formaaleista ehdoista.

Tarkemmin määriteltynä (Ladyman & Ross 2007, 233; käännös minun)

Olla olemassa on olla reaalinen kuvio, ja kuvio x → y on reaalinen, jos ja vain jos

1. se on projisoitavissa
2. siinä on malli, joka kantaa informaatiota ainakin yhdestä kuviosta P sellaisessa enkoodauksessa,
   1. jonka looginen syvyys on alhaisempi kuin P:n bittikartta
   2. jossa P ei ole projisoitavissa millään fyysisesti mahdollisella laitteella, joka komputoi informaatiota sellaisesta reaalisesta kuviosta, jonka looginen syvyys on alhaisempi kuin x → y

Tarkastellaan, mitä Ladyman ja Ross oikeastaan ovat väittäneet. Heidän tarkka määritelmänsä sisältää paljon informaatioteoreettista käsitteistöä, jonka täsmällinen ymmärtäminen ei ole välttämätöntä.^[4] Teorian ydinajatus on joka tapauksessa tiivistettävissä seuraavasti: Se, mikä on ontologisesti primitiivistä, on informaatiorakenne eli informationaalinen struktuuri. Tämä struktuuri on eräänlainen ilmiöiden välinen suhteiden järjestelmä, joka ilmenee tiettyinä säännönmukaisuuksina. Näitä säännönmukaisuuksia on mahdollista formalisoida informaatioteorian avulla. Riittävien informaatioteoreettisten ehtojen täyttyminen tekee säännönmukaisuudesta todellisen, eli reaalisen kuvion. Kaikki, mikä on olemassa, palautuu viime kädessä näihin reaalisiin kuvioihin. 

Kuulostaa sisäisesti koherentilta, mutta vielä on täsmennettävä, mitä sitten ovat sekä arkielämässämme että kaikilla eri tieteenaloilla havaitsemamme yksilöoliot, aina pöydistä ja tuoleista ihmisiin. Ne ovat Ladymanin ja Rossin mukaan konstruktioita, jotka me havaitsijat olemme muodostaneet. Tuoli, hevonen tai atomi on korkeamman asteen kuvio, jonka taustalla on primäärinen reaalinen kuvio, jota emme kuitenkaan sellaisenaan havaitse. Valitsemme suhteellisen konsistentin olion ja nimeämme sen esimerkiksi hevoseksi, mutta tämän taustalla ei ole mitään primitiivistä hevosuutta tai hevos-oliota – on vain riittävän pysyvä, perimmäisistä reaalisista kuvioista muodostunut korkeamman asteen kuvio. Sen, milloin tämä kuvio on riittävän pysyvä, valitsemme ja määrittelemme me havaitsijat. Maailman kuvailu yksilöolioina ja niiden välisinä suhteina on Ladymanin ja Rossin (2007, 247) mukaan lähempänä runoutta kuin eksaktia mallintamista.

Informaatiokuvioiden kokonaisuus – onnistunutta naturalismia

Vaikka informaatiostrukturaalisella realismilla on heikkoutensa, joita kuvaan tarkemmin seuraavassa luvussa, pidän teoriaa ensisijaisesti puolustamisen arvoisena. Jäsennän teorian ansiot kolmeen, osin päällekkäiseen osaan. Teoria 1) edustaa varteenotettavaa naturalistista metafysiikkaa, 2) on toimiva muoto tieteellisestä realismista, ja 3) antaa alustavat mahdollisuudet ontologian ja epistemologian välisen suhteen artikulointiin. 

Naturalistisen teorian luominen on Ladymanin ja Rossin ansiosta tärkein, vaikka teoria ei täytäkään heidän itse asettamiaan tiukkoja naturalismin ehtoja. Kaikkea ei voida palauttaa fysiikkaan, eikä metafysiikan tehtävänä voi olla pelkästään tieteellisten teorioiden yhdistäminen. Naturalistinen metafysiikka voi sen sijaan pyrkiä tarjoamaan mahdollisimman yhtenäisen ja luonnontieteellisten teorioiden kanssa mahdollisimman yhteensopivan teorian maailmasta sulkematta kuitenkaan a priori -väitteitä täysin pois. 

Se, millainen teoria sitten on mahdollisimman yhteensopiva esimerkiksi kvanttifysiikan kanssa, on avoin ja kiistelty kysymys. Ladymanilla ja Rossilla on tähän kuitenkin selkeä vastaus. Heidän mukaansa fundamentaalinen fysiikka implikoi sellaista käsitystä maailmasta, joka on joukko matemaattisesti spesifioituja struktuureja ilman itsenäisiä yksilöolioita (Ladyman & Ross 2007, 44). Tämän perusteella informaatiostrukturaalinen realismi sopii yhteen fysikaalisten teorioiden implikaatioiden kanssa erittäin hyvin. Mutta onko näkemys perusteltu?

Minä väitän sen olevan, ja väite saa tukea Ladymanin ja Rossin itsensä ohella myös muilta teoreetikoilta, niin fysiikan kuin filosofiankin piirissä. Kyse on erityisesti siitä, millaisia tulkintoja kvanttifysiikasta tulisi tehdä. Tämä on oma valtava keskustelunsa, jota en tässä yhteydessä voi sivuta kuin pintapuolisesti. Useammat teoreetikot ovat kuitenkin todenneet mielekkään kvanttifysiikan mukaisen ontologian syntyvän nimenomaan informaation käsitteen ympärille (kts. esim. Saridakis 2016; Davies 2014; Chiribella ym. 2012; Vedral 2012; Maudlin 2011). Informaatiostrukturaalisesta realismista tekee näin ollen naturalistisessa mielessä onnistuneen nimenomaisesti se, millaisen perustavanlaatuisen aseman se suo informaatiolle.

Näkemykseni voisi kiistää toteamalla, eikö sitten mikä tahansa ”kaikki on informaatiota” -tyyppinen teoria kelpaisi – kuten esimerkiksi Wheelerin (1990) tunnettu ”it from a bit” -ajatus? Myös esimerkiksi Floridin (2011) teoriassa kaikki on viime kädessä informaatiota, jolla on kaiken lisäksi osin semanttinen rooli. Nämä kuitenkin kadottavat juuri sen naturalismin, joka on Ladymanin ja Rossin teorian ansio. Asia on hyvin kuvattavissa Saridakisin (2016) hahmotelman kautta – millä tavalla informaatio tulee käsittää, jotta saamme pidettyä kiinni naturalismista? Mikä tahansa ”informaatio” ei käy. Toimivassa ontologisessa teoriassa informaatio on objektiivista, toimijoista ja heidän mielentiloistaan riippumatonta, sekä ei-klassista, ei siis fysikaaliseen systeemiin nähden toissijaista, vaan sellaista, josta fysikaalinen systeemi itsessään jotenkin riippuu. Ladymanin ja Rossin informaatiostrukturaalinen realismi täyttää juuri tämän tehtävän. Se on teoria, jossa fysikaalinen todellisuus perustuu mielestä riippumattomiin, informationaalisiin struktuureihin. Tällaisena se edustaa teoriaa, joka sopii perustavanlaatuisista fysikaalisista teorioista tulevien ontologisten implikaatioiden kanssa mahdollisimman hyvin yhteen. 

Ladymanin ja Rossin teorian toinen ansio on siinä, millainen toimiva tieteellisen realismin muoto se on. Pyrkiessämme mahdollisimman tieteellisten teorioiden mukaiseen metafysiikkaan otamme annettuna sen, että tieteelliset teoriat antavat, tai ainakin niillä on potentiaali antaa, todenmukaista tietoa maailmasta. Olemme siis sitoutuneita tieteelliseen realismiin. Herää kuitenkin kriittinen kysymys: millä perusteella näin on? Historiassa useat tieteelliset teoriat ovat osoittautuneet vääriksi aina humoraaliopista eetterin olemassaoloon. Millä perusteella nykyiset teoriamme sitten olisivat tosia?^[5] Mikä tarkalleen on se, mikä tieteellisissä teorioissamme on totta? Mikäli emme kykene vastaamaan tähän, koko ajatus tieteenmukaisesta metafysiikasta menettää perustelunsa.

Strukturaalinen realismi on Worrallin 1980-luvun lopulla kehittämä teoria, joka antaa varteenotettavan vastauksen sille, mistä tieteellisessä realismissa on kyse. Se, mitä kohtaan olemme realisteja, on Worrallin (1989) mukaan tieteellisten teorioiden taustalla oleva struktuuri. Worral (1989) tarkoitti oman väitteensä nimenomaan episteemiseksi: tieteen avulla voimme saada varmaa tietoa vain struktuurista, emme sitä instantoivista yksilöolioista. Tämä näkemys kuitenkin herättää kriittisiä kysymyksiä liittyen muun muassa siihen, mikä tämä struktuuri on ja voiko tällainen struktuuri ylipäätänsä antaa ainutlaatuista tietoa. 

Strukturaalinen realismi voidaan kuitenkin nähdä myös ontologisena kantana, ja juuri tästä Ladymanin ja Rossin teoriassa on kyse. Heidän onttisessa (ontic) strukturaalisessa realismissaan struktuuri ei ole vain se, mistä saadaan tietoa – struktuuri on myös se, joka itsessään on olemassa. Struktuuri – relaatioiden verkosto, on ontologisesti fundamentaalinen ja kaikkien tieteellisten teorioiden taustalla perimmäisenä. Voimme olla tieteellisiä realisteja ilman että meidän tulee olla realisteja atomeita, elektroneja, kvarkkeja, eetteriä tai kysynnän ja tarjonnan lakia kohtaan. Riittää, että tiedostamme kaiken perustuvan pohjimmiltaan struktuureihin eli reaalisiin kuvioihin.

Ladymanin ja Rossin teorian kolmas ansio on huomattavasti kahta edellistä spekulatiivisempi. Olen korostanut, miten teoria toimii erinomaisesti niissä puitteissa, joissa pyritään ylläpitämään tieteellistä realismia ja luomaan mahdollisimman naturalistista metafysiikkaa. Mikäli näitä ei pidetä tavoittelemisen arvoisina – mikäli sitoudutaan esimerkiksi vahvaan konstruktionismiin tai muuhun antirealismiin, Ladymanin ja Rossin teoria ei olekaan enää lainkaan vahvoilla. On kuitenkin vielä eräs piirre, joka yhdistää teorian kiinnostavalla tavalla paljon laajempaan filosofiseen pohdintaan. Tämä aspekti on kuitenkin vahvasti spekulatiivinen, ja mainitsen sen siksi vain lyhyesti.

Joidenkin näkemysten mukaan (esim. Davies (1990), Barrow (2008)) todellisuutemme ymmärrettävyys on keskeinen lähtökohta ontologisen teorian muodostamiselle. Meidän ei siis tule vain selittää, mistä todellisuutemme mahdollisesti koostuu, vaan olennaisesti sisällyttää tähän selitykseen se, miksi voimme ylipäätänsä tietää sen. Mielekäs ontologinen teoria edellyttää todellisuuden hahmottamista episteemis-ontologisena kokonaisuutena, joka on olemassa ja ymmärrettävissä. Ladymanin ja Rossin hyödyntämä informaatioteoreettinen käsitteistö voi puolestaan auttaa nimenomaan tämän olemassaolo-ymmärtäminen-suhteen artikuloinnissa, sillä ymmärtäminen on tiettyjen teoreetikoiden^[6] mukaan merkittävissä määrin informaatioteoreettinen prosessi. Kyseessä on kuitenkin tässä vaiheessa hyvin spekulatiivinen ehdotus, jonka tarkempi jäsentäminen edellyttää vielä paljon huolellisempaa filosofista työtä.

Mutta mihin informaatiokuviot perustuvat?

Informaatiostrukturaalinen realismi ei ansioistaan huolimatta ole vailla kritiikkiä. Vaikka sitä kohtaan on esitetty monenlaisia arvosteluja, keskityn tässä kuitenkin mielestäni kaikkein tärkeimpiin. Kuten todettua, teoriaa on arvosteltu siitä, ettei se täytä omia naturalismin kriteerejään. Lisäksi kriitikot ovat huomauttaneet muun muassa teorian käyttämän käsitteistön mielivaltaisuudesta (McKenzie 2017), teorian epäjohdonmukaisuudesta (Melnyk 2013) sekä redundanssista (Rajan 2022). Pidän kritiikkejä enimmäkseen perusteltuina, vaikka osa niistä olisi helposti ratkaistavissa – esimerkiksi muuttamalla naturalismin kriteerejä.

Ladymanin ja Rossin teorian keskeisin ongelma liittyy kuitenkin siihen, ettei siinä osoiteta riittävän vahvaa yhteyttä abstraktin informationaalisen struktuurin sekä fysikaalisen todellisuuden välillä. Tästä ovat huomauttaneet erityisesti Beni (2017; 2018) sekä Morganti (2011). Beni (2018) muotoili asian siten, että informationaaliselta struktuurilta, siis reaalisilta kuvioilta, puuttuu riittävä grounding eli perusta. Ne eivät siis ole kunnolla sidottuja mihinkään fysikaalisesti todelliseen. Tämä johtuu Benin mukaan siitä, että informaatiokuvioiden ehdot ovat – toisin kuin Ladyman ja Ross väittävät – riippuvaisia subjektiivisista havaitsijoista. Tämä romuttaisi teorian luvatun naturalismin. 

Väitän kuitenkin, ettei informaatiokuvioiden mahdollinen mielestä riippuvuus ole teorian suurin ongelma – vaikka pro gradu -tutkielmassani keskityinkin nimenomaan tähän. Lukemalla Benin (2017) kritiikkiä tarkasti huomaamme, että Ladymanin ja Rossin teorian suurin ongelma on itse asiassa vielä artikuloimatta. Se ei liity siihen, ovatko reaalisten kuvioiden ehdot, siis olemassaolon ehdot, mielestä riippuvaisia vai eivät. Sen sijaan on kysyttävä, miksi ne ylipäätänsä ovat nämä ehdot?

Ydinkysymys on siis tässä: mikä antaa Ladymanin ja Rossin muotoilemille kriteereille niiden metafyysisen painoarvon? Kuten muistamme, olemassaolo on Ladymanille ja Rossille reaalisena kuviona olemista – siis sellaisen kuvion, jonka projisoitavuus ja looginen syvyys ovat tietyt. Mutta kuten Beni (2017) kysyy: mikä antaa näille teknisille, informaatioteoreettisille käsitteille niiden metafyysisen painoarvon? Mihin perustuu se, että projisoitavuus, siis tietynlainen datan kuvaamisen laskennallinen periaate, määrää sen, mitä on fysikaalisesti olemassa?

Se, että olemassaolon kriteerit ovat viime kädessä matemaattiset, näyttäisi luontevasti johtavan siihen käsitykseen, että kaikki onkin lopulta matematiikkaa. Ehkä pythagoralaiset olivat sittenkin oikeassa: ehkä koko todellisuutemme onkin suuri matemaattinen rakenne tai rakenteiden kokoelma. Tämä olisi ainakin johdonmukaista, ja tähän näkemykseen päätyykin myös Max Tegmark (2008) omassa radikaalissa onttisen strukturaalisen realismin versiossaan. Myös Morganti (2011) argumentoi, ettei Ladymanin ja Rossin teoria tee riittävää eroa Tegmarkin (2008) matemaattiseen universalismiin^[7].

Tämä ongelma ei koske ainoastaan Ladymania ja Rossia (2007). Steven French on kehittänyt oman versionsa onttisesta strukturaalisesta realismista, joka on pitkälti Ladymanin ja Rossin teorian mukainen, mutta jättää yhtä lailla epäselväksi sen, minkä vuoksi kyse ei ole vain kaikenkattavasta matemaattisesta struktuurista. French (2014, 193–230) sanoutuu eksplisiittisesti irti Tegmarkista, ja väittää että hänen teoriansa struktuuri ei ole matemaattinen vaan fysikaalinen, mutta ei onnistu perustelemaan tätä. Ladyman ja Ross (2007, 158) taas eksplisiittisesti kieltäytyvät perustelemasta lainkaan. Heidän struktuurinsa ei ole matemaattinen vaan fysikaalinen – mutta miksi – siihen he kieltäytyvät vastaamasta.

Vaikka informaatiostrukturaalinen realismi vaikuttaa sisäisesti johdonmukaiselta, sitä ei kuitenkaan voida sellaisenaan kannattaa ennen kuin selvitetään miten informaatioteoreettiset (eli matemaattiset ja komputationaaliset) ominaisuudet voivat määrittää fysikaalista todellisuutta ilman että päädytään siihen, että todellisuutemme itsessään olisi pelkkää matematiikkaa.

Lopuksi

Ehkä informaatio on kaikki mitä on olemassa, tai ainakin määrittää kaiken, mitä on olemassa. Ehkä meidän on syytä kvanttifysiikan löydösten myötä hyväksyä, etteivät yksilöoliot ole perustavanlaatuisia, ja että todellisuutemme sillä tavalla kuin sen havaitsemme, on pitkälti konstruktiota. Ehkä maailmamme on pohjimmiltaan, kuten Ladyman ja Ross (2013, 148) muotoilevat, kuvioiden loputon kudelma. 

Ladymanin ja Rossin informaatiostrukturaalinen realismi on kiinnostava lähtökohta realistiselle ontologialle. Sen tarkempi selvittäminen, mihin matemaattisten ominaisuuksien metafyysinen merkitys perustuu, voi avata jälleen uusia teoreettisia mahdollisuuksia. On kuitenkin tiedostettava, ettei Ladymanin ja Rossin teoria ole lopullinen kaiken teoria, eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Vahvoina tieteellisinä realisteina he ovat hyvin sitoutuneita fallibilismiin. On täysin mahdollista, että saamme uusia tieteellisiä tuloksia, joiden myötä on syytä muodostaa jälleen uudenlaisia ontologisia teorioita.

Lähteet

Barrow, J. D. (2008). New Theories of Everything: The Quest for Ultimate Explanation. Oxford University Press.

Beni, M. D. (2017). Structural realism, metaphysical unification, and the ontology and epistemology of patterns. International Studies in the Philosophy of Science, 31(3), 285–300. https://doi.org/10.1080/02698595.2018.1463691

Beni, M. D. (2018). The downward path to epistemic informational structural realism. Acta Analytica, 33(2), 181–197. https://doi.org/10.1007/s12136-017-0333-4

Bennett, C. (1990). How to define complexity in physics and why. Teoksessa W. H. Zurek (toim.), Complexity, Entropy, and the Physics of Information: The Proceedings of the 1988 Workshop on Complexity, Entropy, and the Physics of Information Held May–June 1989 in Santa Fe, New Mexico. Addison-Wesley.

Chaitin, G. J. (2007). On the intelligibility of the universe and the notions of simplicity, complexity and irreducibility. Teoksessa G. J. Chaitin, Thinking About Gödel And Turing: Essays On Complexity, 1970-2007. World Scientific Publishing.

Chiribella, G., D’Ariano, G. M. & Perinotti, P. (2012). Quantum theory, namely the pure and reversible theory of information. Entropy, 14(10), 1877–1893. https://doi.org/10.3390/e14101877

Cover, T. M. & Thomas, J. A. (1991). Elements of information theory. Wiley.

Davies, P. (1990). Why is the physical world so comprehensible? Teoksessa W. H. Zurek (toim.), Complexity, Entropy, and the Physics of Information: The Proceedings of the 1988 Workshop on Complexity, Entropy, and the Physics of Information Held May–June 1989 in Santa Fe, New Mexico. Addison-Wesley.

Davies, P. (2014). Universe from bit. Teoksessa P. Davies & N. H. Gregersen (toim.), Information and the Nature of Reality: From Physics to Metaphysics. Cambridge University Press.

Dennett, D. C. (1991). Real patterns. The Journal of Philosophy, 88(1), 27–51. https://doi.org/10.2307/2027085

Dunlap, L. (2022). Is the information-theoretic interpretation of quantum mechanics an ontic structural realist view? Studies in History and Philosophy of Science, 91, 41–48. https://doi.org/10.1016/j.shpsa.2021.11.006

Floridi, L. (2011). Philosophy of Information. Oxford University Press.

French, S. (2014). Structure of the World. Oxford University Press.

Kallfelz, W. (2015). Ontic structural realism and natural necessity. PhilSci Archive. https://philsci-archive.pitt.edu/14148/

Ladyman, J. (2024). Patterns All the Way Up: Prolegomena to a Future Naturalised Metaphysics. Teoksessa Millhouse, T. & S. Petersen & D. Ross (toim.), Dennett’s Real Patterns in Science and Nature. MIT Press. https://doi.org/10.7551/mitpress/15550.001.0001

Ladyman, J. & Ross, D. (2007). Every Thing Must Go. Oxford University Press.

Ladyman, J. & Ross, D. (2013). The world in the data. Teoksessa D. Ross, J. Ladyman, & H. Kincaid (toim.), Scientific Metaphysics. Oxford University Press. 

Maudlin, T. (2011). Quantum Non‐Locality and Relativity: Metaphysical Intimations of Modern Physics. Wiley-Blackwell.

McKenzie, K. (2017). Ontic structural realism. Philosophy Compass, 12(4), e12399. https://doi.org/10.1111/phc3.12399

Melnyk, A. (2013). Can metaphysics be naturalized? And if so, how? Teoksessa D. Ross, J. Ladyman & H. Kincaid (toim.), Scientific Metaphysics. Oxford University Press. 

Morganti, M. (2011). Is there a compelling argument for ontic structural realism? Philosophy of Science, 78(5), 1165–1176. https://doi.org/10.1086/662258

Papineau, D. (2020) ”Naturalism”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (syksyn 2023 laitos), Edward N. Zalta & Uri Nodelman (toim.), https://plato.stanford.edu/archives/fall2023/entries/naturalism/

Psillos, S. (2022) ”Realism and Theory Change in Science”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (syksyn 2022 laitos), Edward N. Zalta & Uri Nodelman (toim.), https://plato.stanford.edu/archives/fall2022/entries/realism-theory-change

Raasakka, M. (2026). Reaaliset kuviot ja abstraktion tasot. Informaatiostrukturaalisen realismin uudelleenmuotoilu. Pro Gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202604153458

Raatikainen, P. (1998). Complexity, information and incompleteness. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja 2/1998

Rajan, S. V. (2022). A case for conservative ontology development in scientific metaphysics. Philosophical Inquiries, 10(1), Article 1. https://doi.org/10.4454/philinq.v10i1.295

Saridakis, E. (2016). Information, reality, and modern physics. International Studies in the Philosophy of Science, 30(4), 327–341. https://doi.org/10.1080/02698595.2017.1331980

Shannon, C. E. (1948). A Mathematical Theory of Communication. The Bell System Technical Journal, 27(4), 623–656. https://doi.org/10.1002/j.1538-7305.1948.tb00917.x

Tahko, T. E. (2015). An Introduction to Metametaphysics. Cambridge University Press.

Tegmark, M. (2008). The Mathematical Universe. Foundations of Physics, 38(2), 101–150. https://doi.org/10.1007/s10701-007-9186-9

Vedral, V. (2012). Information and Physics. Information, 3(2), Article 2. https://doi.org/10.3390/info3020219

Wheeler, J. A. (1990). Information, physics, quantum: The search for links. Teoksessa W. H. Zurek (toim.), Complexity, Entropy, and the Physics of Information: The Proceedings of the 1988 Workshop on Complexity, Entropy, and the Physics of Information Held May–June 1989 in Santa Fe, New Mexico. Addison-Wesley.

Worrall, J. (1989). Structural realism: The best of both worlds? Dialectica, 43(1–2), 99–124. https://doi.org/10.1111/j.1746-8361.1989.tb00933.x