Pohdintaa elämästä

Philip Nitschken eutanasiakone 90-luvulta. (Wikimedia commons)

Susanna Lankinen

Innoitus kirjoitukselle tuli Lääkäriliiton järjestämästä keskustelutilaisuudesta, jossa oli puhumassa mm. Terhokodin johtaja, ylilääkäri Juha Hänninen.

Kysymys eutanasiasta on ollut olemassa niin kauan kuin lääkärin ammattikin, mutta oma aikamme tarjoaa siihen erityisen herkullisen lähtökohdan. Elämme vahvan toimintakyvyn kulttuurissa. Ihailemme ihmisiä, jotka täyden työpäivän jälkeen treenaavat triathloniin ja kasvattavat lapsensa ja hoitavat kodin siinä ohessa. Yksilöllisyyttä arvostetaan enemmän kuin yhteisöllisyyttä, ja kykyä kontrolloida itse elämän eri osa-alueita pidetään itseisarvoisena. Kuolema ja kärsimys on suljettu laitoksiin. Enää ei ole normi, että tuvan nurkassa on perheen äidin hoidossa oleva sairas vanhus. Samaan aikaan lääketieteen kehitys on muuttanut monet terminaaliset sairaudet kroonisiksi sairauksiksi. Ihmisten elinikä kasvaa, mutta terveiden vuosien määrä ei välttämättä kasva samassa tahdissa. Entistä useampi kohtaa vanhuuden sairauksia, minkä lisäksi pystymme pitämään ihmistä hengissä entistä vaikeammissa sairaustiloissa entistä pidempään.

Lääketiede ei onneksi ole pelkästään parantamista ja ihmisen pitämistä hengissä. Karkeasti luokiteltuna aluksi yritetään poistaa sairaus kuratiivisella hoidolla, sitten siirrytään oireenmukaiseen hoitoon ja lopulta saattohoitoon. On kaikkien etu, että tämä ketju toimii moitteettomasti ja yksilön toiveita kunnioittaen. Olisiko sitten jossain vaiheessa diagnoosin saamisen jälkeen oltava mahdollisuus myös eutanasiaan?

Ihmisen pitäisi saada itse päättää omasta kuolemastaan

Futurama-animaatiosarjassa eletään 3000-luvun New Yorkissa, jossa kaduille on asennettu itsemurhakoppeja. Jos taskussa on sopiva kolikko, kuka vain saa päättää elämästään. Lisäksi saa päättää itsemurhan tavan, sen onko kuolema kivuton vai kivulias, hidas vai nopea. Tässä skenaariossa ihmisen valinnanvapaus elämän suhteen todella toteutuu. Eutanasia-laissa ei ole milloinkaan kyse tästä. Päätöksen tekisi lopulta aina jokin asiantuntijataho, todennäköisesti lääkärit. Rajaus heihin, ketkä saavat kuolla ja ketkä eivät, olisi aina olemassa. Eutanasia-kansalaisaloite rajoittaa esimerkiksi alaikäiset ja kliinisesti masentuneet eutanasian ulkopuolelle. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monella kuolemaa odottelevalla potilaalla täyttyvät kliinisen masennuksen merkit. Tämä mielestäni vesittäisi koko ajatuksen siitä, että masennus olisi jokin irrallinen eutanasian automaattinen vasta-aihe. Lääkäri on mahdottoman tehtävän edessä arvioidessaan subjektiivisesta kärsimystä. Eutanasiassa ei voi täysin säilyttää ammatillista etäisyyttä potilaaseen: jotta voi tehdä päätöksen toisen elämästä, on myös tutustuttava tähän ihmiseen.

Lääkäreiden kanta eutanasiaan on tiukempi kuin kansalaisten muuten. Eutanasian kannatus on hyvin alhainen erityisesti kuolevien potilaiden kanssa toimivien lääkäreiden keskuudessa. Kiinnostavaa olisi myös tietää, onko kuolevien kanssa toimivien hoitajien suhtautuminen eutanasiaan samankaltainen. Lisääkö tieto terveydenhuollon mahdollisuuksista ja kokemus kuolemasta eutanasia-vastaisuutta? On äärimmäisen surullista, jos kansalaiset kannattavat eutanasia-lakia siksi, etteivät luota vanhustenhoidon ja saattohoidon tasoon. Sekin on surullista, jos lääkärit vastustavat eutanasiaa, koska eivät itse halua olla sen kanssa tekemisissä. Haluan uskoa, että lääkärien kielteisempi kanta eutanasiaan ei johdu pelkästään siitä, että lääkärit pelkäisivät ammattinsa muuttumista pyöveliksi. Tällainen lapsellinen pelko sivuuttaa asian ytimen. Suomen lääkäriliiton valtuuskunnan hyväksymässä lääkärin eettisissä ohjeissa eutanasiaa ei kielletä suoraan, mutta joillekin ihmisen elämän aktiivinen lopettaminen eettisesti on mahdoton ajatus.

Palliatiivinen sedaatio on vaihtoehto eutanasialle

Palliatiivisessa sedaatiossa kärsivän potilaan tajunnantasoa alennetaan rauhoittavilla aineilla saattohoidon loppuvaiheessa. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä hoitomuoto tekee eutanasian tarpeettomaksi. Tähän eivät kaikki lääkärit usko. He perustelevat asiaa sillä, että palliatiivinen sedaatio on käytännössä hyvin loppuvaiheen hoitomuoto, kun taas eutanasiaa pyydetään myös sairauden aikaisemmassa vaiheessa. Monet ovat kuitenkin valmiita uskomaan, että palliatiivinen sedaatio antaa mahdollisuuden unohtaa koko eutanasia-keskustelun. Joissakin sairauksissa eutanasia pitäisi pyytää ja toteuttaa jo varhaisessa vaiheessa, koska sairaus vie lopulta ihmisen kyvyn kommunikoida tai päättää asioistaan. Eutanasiatahtoa ei voi esittää etukäteen toisin kuin hoitotahtoa.

Mediassa eutanasiakeskustelu rypee erilaisissa nyyhkytarinoissa. Aina nämä tarinat eivät osu maaliinsa. Esimerkkinä 3-vuotiaan Eino-pojan tapaus, jota käytettiin kansalaisaloitteesta keskusteltaessa, vaikka itse aloite ei edes koske alaikäisiä eikä kommunikaatioon kykenemättömiä. Osassa yksittäistapauksia on varmasti myös kyse saattohoidon epäonnistumisesta. Tietenkin näin isoissa kysymyksissä yksittäistapaukset eivät ole ”vain” yksittäistapauksia: jokaisen ihmisen kärsimys on tragedia, johon pitää reagoida. Tapausten harvinaisuus ei saisi toimia perusteena olla harkitsematta asiaa ja tekemättä siitä lakia.

Kalteva pinta

Eutanasiaa on vastustettu esittämällä, että sen salliminen johtaisi niin sanottuun kaltevaan pintaan eli kriteerien jatkuvaan asteittaiseen höllentymiseen. Alankomaissa ja Belgiassa eutanasian perusteet ovat höllentyneet koko ajan. Eutanasia on koskettanut jo psyykkisesti sairaita sekä elämään kyllästyneitä vanhuksia. Suomen asukaslukuun suhteutettuna täällä olisi tarvetta Alankomaiden järjestelmän mukaan yli 1700 eutanasialle vuodessa, mitä ei varmastikaan yksikään kuolevien kanssa työskentelevä ammattilainen niele. Kansalaisaloitteenkin mukaan eutanasialain piiriin kuuluisi vuosittain korkeintaan pari sataa henkeä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että Suomessa tarvitsisi tehdä samat virheet kuin Alankomaissa.

Kaltevan pinnan taustalla saattaa olla yleinen kollektiivisen mielialan muutos, joka voi tapahtua, jos avaamme oven kuolemaan. Jos tarjotaan mahdollisuus ”ohittaa jonossa”, eutanasia tulee ehkä entistä herkemmin potilaan mieleen ja sitä pyytääkin entistä useampi. Minulla ei ole uskontoa eikä uskoa, mutta on aika vaikea ottaa moniin asioihin minkäänlaista eettistä kantaa maailmassa ilman ajatusta, että elämässä on jotakin itsessään arvokasta. Usein terveydenhuollon implisiittinen tehtävä on suostutella ihmistä pysymään elossa. Meillä on velvollisuus auttaa ylläpitämään muiden elämää, mutta myös velvollisuus antaa omalle elämälle mahdollisuus. Syyt eutanasialle ovat myös eksistentiaalisia tai psykososiaalisia, eivät pelkästä fyysisestä kärsimyksestä johtuvia. Ihminen ei kestä toimintakyvyn menetystä tai kuoleman odotusta.

Meillä kaikilla ja erityisesti lääkäreillä on velvollisuus vähentää kärsimystä. Kärsimys ei jalosta. Ennen kuin aloitin lääketieteen opintoni, eräs nuori lääkäri sanoi minulle, että täytyy ymmärtää, ettei monesti asioille voida tehdä mitään. Kaikkea ei voi parantaa. Tällöin lääkärin tärkein tehtävä on tarjota lohtua. Olenko epäonnistunut siinä, jos potilaani haluaakin kuolla? Jokainen kokee sairautensa omalla tavallaan. Yksi ALS-potilas tekee itsemurhan, koska ei vain kestä ajatusta siitä, että asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Samaan aikaan useat ALS-potilaat elävät sairauden kanssa edes miettimättä tätä vaihtoehtoa. Pitäisikö kuolemaa toivovaa suostutella elämään vai pitäisikö olla hiljaa ja kunnioittaa subjektiivista kokemusta? Jotkut ihmiset uhoavat, että aikovat kyllä tappaa itsensä, jos saavat vaikkapa Alzheimer-diagnoosin. Ei kestetä ajatusta siitä, että joudutaan muiden armoille. Tämä ei välttämättä ole pelkästään ihmisen omaan elämään liittyvä asenne. Samalla tässä väheksytään sitä elämää, mitä vaikkapa muistisairas voi elää, mikäli saa asiallista hoitoa.

Eutanasia-kansalaisaloite on ollut mielestäni toimiva keskustelunavaus. Sitä ei ole kirjoitettu lakimuotoon, toisin kuin vaikkapa tasa-arvoista avioliittoaloitetta, joten se ei määrittele tarkkaan mahdollista tulevaa lakia, mikä on hyvä asia. Lisäksi, erinomaisena sivuvaikutuksena, aloite sai eduskunnassa aikaan voimakkaan tahtotilan yli puoluerajojen saattohoidon parantamiseen.

Uskon, että on olemassa yksittäisiä tapauksia, joissa eutanasia on perusteltu. Mutta pääsääntöisesti elämän on voitava olla arvokasta, vaikka toimintakyky ja elimistö pettäisi pikkuhiljaa, vaikka joutuisimme luottamaan toisten ihmisten hoivaan. Olemme tuomittuja elämään, ja elämä ei ole yhtä riemuvoittoa. Mikään eutanasialaki tai lääketieteen keksintö ei poista kärsimystä kokonaan.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja lääketieteen ylioppilas.

Lähteitä & luettavaa

ALS-motoneuronitauti Terveyskirjastossa: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01093

Eutanasia-kansalaisaloite: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2212

Lääkäriliiton eettiset ohjeet: https://www.laakariliitto.fi/edunvalvonta-tyoelama/liiton-ohjeet/eettisen-ohjee/

Palliatiivinen sedaatio Käypä hoidossa: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/potilaalle/suositus?id=khp00072#NaN

Tiessalo, Paula, ”Eutanasia ymmärretään usein väärin – ’Onko kuolemaan liittyvä eksistentiaalinen kärsimys surmaamalla hoidettava taudinkuva?’”. Yle.fi 16.2.2017. Verkossa: http://yle.fi/uutiset/3-9460880

Uutinen Lääkäriliiton eutanasia-kyselystä: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/saattohoito-kehittynyt-viime-vuosina-ndash-parannettavaa-loytyy-silti/

Uutinen eutanasian kriteereistä Alankomaissa: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/eutanasiaklinikka-hyvaksyi-neljanneksen-pyynnoista/

Herbert Blumer: Tiede ilman käsitteitä

Paatos julkaisee Herbert Blumerin klassikkoartikkelin ”Tiede ilman käsitteitä” suomennoksen poikkeuksellisesti pdf-tiedostona. Mukana on myös suomentajan lyhyt johdanto sekä huomautukset.

Tekstissään Blumer avaa käsitteiden käyttöä tieteissä, keskittyen erityisesti sosiologiaan ja yhteiskuntatieteisiin. Hän tarjoaa kiinnostavan ja selkeän kuvauksen, jossa sivutaan tieteen historiaa ja tieteellisen prosessin luonnetta. Käsitteistä muodostuu keskeinen tieteen elementti: ne ovat eräänlaisia työkaluja, joita ilman ei koko tätä inhimillisen tiedon aluetta olisi olemassa – ainakaan samassa mielessä.

Voit ladata artikkelin tästä.
(Avautuu uuteen ikkunaan.)

[Versio 2.0 – lyöntivirheitä korjattu 02.06.2017]

”Tiede ilman käsitteitä”
(”Science without concepts”)
Alkujaan ilmestynyt: The American Journal of Sociology 36 (4), 1931, 515–533.
Suom. Juho Rantala
Paatos, 2017.
ISBN 978-952-93-8680-2 (PDF)
(Käännös julkaistaan University of Chicago Pressin luvalla.)

Kaikkien oikeus pääomatuloon (Yanis Varoufakis)

Juho Rantala

Lyhyt kommentti johdannoksi

Varoufakis vuonna 2015. Kuva: Wikimedia Commons.

Giánis “Yanis” Varoufákis (s.1961) on tullut tunnetuksi taloustieteilijänä, joka on puuhaillut niin Half-Life-pelisarjasta ja Steam-palvelusta tutun Valven kanssa kuin myös lyhytaikaisena Kreikan valtionvarainministerinä. Hän on ollut vankkumaton leikkauspolitiikan ja euron sekä sen “valuvikojen” kriitikko. Hän kannattaa niin sanottua heterodoksista taloustiedettä ja on kuvannut itseään “ailahtelevaksi marxistiksi”. Varoufakisilta on suomennettu Maailmantalouden Minotauros (Vastapaino, 2013; 2. painos 2014) ja hänen tekstinsä “Vaatimaton ehdotus” on julkaistu Vasemmistofoorumin raportissa Eurosta ulos vai Euro uusiksi? (Toim. Patrizio Lainà; 2016). Myös esimerkiksi Revalvaatio.org on julkaissut otteita Varoufakisin ja Noam Chomskyn keskustelusta suomeksi.

Suomessa aloitettiin perustulokokeilu vuoden 2017 alusta. Niin kokeilu kuin itse perustulokin ovat saaneet risuja ja ruusuja. Negatiiviset painotukset ovat olleet yleisen moralistisia tai sidottu käytännöllisempiin talouden näkökulmiin. Myös puolustavat näkökannat ovat keskittyneet abstrakteista ihmisyyden luovia mahdollisuuksia puolustavista puheenvuoroista käytännön taloustieteeseen. Perustulokokeilun otantaa on kuvattu niin riittäväksi kuin riittämättömäksi.

Joka tapauksessa robotit ja algoritmibotit ovat jo täällä ja työelämä on hitaan mutta varman mullistuksen kourissa. Varoufakisin kommentti on perustulon puolesta ja se keskittyy siihen näkökulmaan, jonka luulisi kiinnostavan myös perustuloon nuivasti suhtautuvia: nimittäin sen rahoittamiseen. Lyhyt puheenvuoro ei tietenkään vakuuta niitä, jotka esimerkiksi Friedrich Hayekia seuraten palauttavat kaiken jaetun, yhteisen ja sosiaalisen (commons; socius) yksilöön ja tämän saavutuksiin. Tällöin vaikkapa kysymykset arvonmuodostuksesta liittyvät suoraan yksilöihin ja heidän kykyihinsä. Kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat todenneet, kapitalismi pyrkii – yhteistä uudelleen järjestäessään – esittämään erityisesti historian “omana ansionaan” ja tästä johdettuna itseriittoisten yksilöiden saavutuksina. Kaikenlainen taustalla vellova kollektiivinen tiedon- ja arvonmuodostuminen on hävitetty – tai vaihtoehtoisesti tälle ei anneta arvoa. Lyhykäisyydestään huolimatta Varoufakisin kommentti on tärkeä lisä niin kansainväliseen kuin suomalaiseen keskusteluun perustulon rahoittamisesta ja rahoittamisen oikeudenmukaisuudesta.

***

Yanis Varoufákis

Kaikkien oikeus pääomatuloon

(Käännös julkaistu Project Syndicaten luvalla.[1])

Oikeus laiskuuteen on perinteisesti varattu vain omistavalle luokalle. Köyhät taas ovat joutuneet kamppailemaan kohtuullisesta palkasta ja työoloista, työttömyyskorvauksesta ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, yleisestä terveydenhuollosta sekä muista arvokkaan elämän ehdoista. Ajatus siitä, että köyhille pitäisi taata elämisen mahdollistava ehdoton tulo on ollut tabu niin eliitille kuin myös työväenliikkeelle, joka on syleillyt vastavuoroisuuteen, solidaarisuuteen ja yhteiskunnan edistämiseen perustuvaa etiikkaa.

Kun vastikkeettoman perustulon ajatus nostettiin esiin vuosikymmen sitten, kohtasi se tyrmistyneitä reaktioita työnantajapuolelta, ammattiliitoilta, taloustieteilijöiltä ja politikoilta. Ajatus perustulosta on kuitenkin viime vuosina palannut ja saanut suurta kannatusta radikaalin vasemmiston, vihreän liikkeen ja jopa libertaarioikeiston keskuudessa. Syynä on koneiden nousu, joka uhkaa – ensi kertaa sitten teollistumisen alun – tuhota enemmän työpaikkoja kuin teknologinen innovointi kykenee luomaan. Matto vedetään valkokaulustyöläisten jalkojen alta.

Myös oikeiston ja vasemmiston kritiikki on palannut perustulon mukana. Oikeisto vetoaa mahdottomuuteen tuottaa tarpeeksi verokertymää ilman, että yksityinen sektori kärsii, työaika lyhenee ja tuottavuus laskee – ja työkannustimet muutenkin heikentyvät. Vasemmisto taas on huolissaan perustulon heikentävän kamppailua työelämän parantamisesta, vahvistavan joutilaiden rikkaiden asemaa, hävittävän vaivalla hankittuja työehtoneuvotteluoikeuksia (vahvistaen Uberin ja Deliveroon kaltaisia yrityksiä), kaivavan maata hyvinvointivaltion perustusten alta, kannustavan passiiviseen kansalaisuuteen ja edistävän kulutusmyönteisyyttä.

Perustulon puolustajat niin vasemmalla kuin oikealla katsovat, että se tukisi ihmisiä, jotka jo nyt tuottavat korvaamatonta arvoa yhteiskunnalle – esimerkiksi naisia hoivasektorilla tai taiteilijoita, jotka luovat julkisia teoksia puoli-ilmaiseksi. Köyhät vapautuisivat hyvinvointivaltion harjoittamasta ilkeämielisestä seurannasta ja turvaverkosta, jotka voivat kietoa ihmisen pysyvään köyhyyteen. Nämä korvattaisiin jalustalla, jolta köyhät kykenisivät kurottautumaan kohti parempaa. Nuoret saisivat mahdollisuuden ja vapauden kokeilla erilaisia työuria ja opiskella aiheita, joiden ei katsota olevan perinteisessä mielessä tuottavia. Ennen kaikkea nykypäivän laaja-alaisessa prekaaritaloudessa sekä liittojen ja niiden työntekijää suojaavien toimintamahdollisuuksien kutistuessa monilta ihmisiltä kadonnut taloudellinen vakaus palaisi.

Edistyäksemme tarvitsemme uuden näkökulman suhteeseen perustulon rahoituksen, robottien vaikutuksen sekä vapauskäsityksemme välillä. Tämä tarkoittaa kolmen ajatuksen yhdistämistä: verot eivät voi olla tapa rahoittaa perustuloa, koneiden nousua on vaalittava ja perustulon on oltava vapauden ensisijaisin ennakkoehto.

Ajatus siitä, että työskentelet ahkerasti ja maksat tuloveroa samalla kun minä elän pakotetun hyvyytesi varjolla valiten olla tekemättä mitään, on kestämätön. Jos perustulon halutaan olevan uskottava, ei sitä voi rahoittaa verottamalla Liisaa maksaakseen Jaakolle. Tästä syystä sitä ei pitäisi rahoittaa veroista, vaan pääoman tuotoista.

Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle.

Kuinka yhteiskuntaa olisi siis korvattava? Verotus on väärä vastaus. Yritykset maksavat veroja vastineeksi palveluista, joita valtio niille tarjoaa, ei pääomaruiskeista joiden on tuotettava osinkoa. On perusteltua, että “yhteisellä”[2] on oikeus osuuteen pääoman osakekannasta sekä siihen liittyvästä osingosta, jotka kuvastavat yhteiskunnan investointia yritysten pääomaan. Yritykseen keskittyvän valtion ja sosiaalisen pääoman määrää on kuitenkin mahdotonta laskea, joten tämä julkisen omaisuuden koko on päätettävä poliittisen mekanismin avulla.

Yksinkertainen säädös voisi esimerkiksi vaatia, että uuden yrityksen listautuessa pörssiin, tietty prosenttiosuus pääomaosakkeista (osakkuus) kanavoituisi yhteisön ”pääomavarantoon”, ja näistä osakkeista syntyvillä osingoilla rahoitettaisiin ”universaalia perusosinkoa” (UPO; eng. universal basic dividend). Tämä UPO voisi ja sen pitäisi olla täysin itsenäinen suhteessa sosiaaliavustuksiin ja työttömyysvakuutuksiin. Tällöin se ei lisäisi huolta rapautumassa olevasta hyvinvointivaltiosta, joka ilmentää vastavuoroisuuden ajatusta palkkatyöläisten ja työttömien välillä.

Meidät raadannasta vapauttavien koneiden pelko on oire epävarmasta ja jakautuneesta yhteiskunnasta. Luddiitit[3] ovat yksi kaikkein väärinymmärretyimmistä historiallisista liikkeistä. Heidän vandalisminsa ei ollut hyökkäys koneita tai automaatiota vastaan, vaan sosiaalista järjestystä, joka vei heiltä elämän mahdollisuudet teknologisen innovaation nimissä. Yhteiskuntiemme on hyväksyttävä koneiden nousu, mutta varmistettava että ne kontribuoivat yhteiseen vaurauteen, ja että jokaisella kansalaisella on niihin omistusoikeus, josta tuottuu UPO:ta. Yleinen perustulo[4] mahdollistaa uudenlaisen käsityksen vapaudesta ja tasa-arvosta, joka toimii siltana vastakkaisten poliittisten ryhmien välillä. Samalla se tasapainottaa yhteiskuntaa ja palauttaa käsitystä jaetusta vauraudesta keskellä muuten horjuttavaa teknologista innovointia. Erimielisyydet jatkuisivat varmasti vielä, mutta ne tulisivat koskemaan sellaisia asioita kuten kuinka suuri osuus yrityksen osakkeista pitäisi mennä ”pääomavarantoon”, kuinka suuri sosiaaliturvan tai työttömyyskorvauksen pitäisi olla UPO:n lisäksi, tai millaisia työsopimusten pitäisi olla.

Niiltä jotka vielä epäilevät ajatusta “ilmaisesta rahasta”, voisi kysyä muutaman yksinkertaisen kysymyksen: Etkö haluaisi, että lapsillasi olisi pieni rahasto, joka suojaa heitä varattomuudelta ja mahdollistaa heille pelottoman panostuksensa todellisiin kykyihinsä? Tekeekö heidän mielenrauhansa heistä laiskoja vetelyksiä? Jos ei, niin mikä on se moraalinen peruste, jolla tämä etu kielletään kaikilta lapsilta?

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Published by the permission of Project Syndicate. Orig. “The Universal Right to Capital Income”. Project Syndicate 31.10.2016. Url: https://www.project-syndicate.org/commentary/basic-income-funded-by-capital-income-by-yanis-varoufakis-2016-10.
  2. Varoufakis käyttää tekstissä termiä commons, jolla viitataan (tässä yhteydessä) yhteisöön ja ihmisten kesken jaettuun yleiseen “yhteiseen”. Alkujaan kyse on ollut yhteismaista, joita esimerkiksi kylän asukkaat ovat voineet kukin hyödyntää. [Suom. huom.]
  3. Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustanut protestiliike erityisesti 1800-luvun alun Britanniassa. Liike keskittyi kritisoimaan omistussuhteita ja koneita erityisesti siltä osin, kuin ne veivät käsityöläisten työpaikat. Ks. esim. Hobsbawm, Eric (2009) ”The Machine Breakers”. Libcom.org. Verkossa: http://libcom.org/history/machine-breakers-eric-hobsbawm. [Suom. huom.]
  4. Varoufakis käyttää alkuperäisessä termiä universal basic income, viitaten näin yleisemmin keskusteluun ja käsityksiin perustulosta. Tekstissä mainittu UPO on yhdenlainen perustulon muoto. [Suom. huom.]