Pohdintaa elämästä

Philip Nitschken eutanasiakone 90-luvulta. (Wikimedia commons)

Susanna Lankinen

Innoitus kirjoitukselle tuli Lääkäriliiton järjestämästä keskustelutilaisuudesta, jossa oli puhumassa mm. Terhokodin johtaja, ylilääkäri Juha Hänninen.

Kysymys eutanasiasta on ollut olemassa niin kauan kuin lääkärin ammattikin, mutta oma aikamme tarjoaa siihen erityisen herkullisen lähtökohdan. Elämme vahvan toimintakyvyn kulttuurissa. Ihailemme ihmisiä, jotka täyden työpäivän jälkeen treenaavat triathloniin ja kasvattavat lapsensa ja hoitavat kodin siinä ohessa. Yksilöllisyyttä arvostetaan enemmän kuin yhteisöllisyyttä, ja kykyä kontrolloida itse elämän eri osa-alueita pidetään itseisarvoisena. Kuolema ja kärsimys on suljettu laitoksiin. Enää ei ole normi, että tuvan nurkassa on perheen äidin hoidossa oleva sairas vanhus. Samaan aikaan lääketieteen kehitys on muuttanut monet terminaaliset sairaudet kroonisiksi sairauksiksi. Ihmisten elinikä kasvaa, mutta terveiden vuosien määrä ei välttämättä kasva samassa tahdissa. Entistä useampi kohtaa vanhuuden sairauksia, minkä lisäksi pystymme pitämään ihmistä hengissä entistä vaikeammissa sairaustiloissa entistä pidempään.

Lääketiede ei onneksi ole pelkästään parantamista ja ihmisen pitämistä hengissä. Karkeasti luokiteltuna aluksi yritetään poistaa sairaus kuratiivisella hoidolla, sitten siirrytään oireenmukaiseen hoitoon ja lopulta saattohoitoon. On kaikkien etu, että tämä ketju toimii moitteettomasti ja yksilön toiveita kunnioittaen. Olisiko sitten jossain vaiheessa diagnoosin saamisen jälkeen oltava mahdollisuus myös eutanasiaan?

Ihmisen pitäisi saada itse päättää omasta kuolemastaan

Futurama-animaatiosarjassa eletään 3000-luvun New Yorkissa, jossa kaduille on asennettu itsemurhakoppeja. Jos taskussa on sopiva kolikko, kuka vain saa päättää elämästään. Lisäksi saa päättää itsemurhan tavan, sen onko kuolema kivuton vai kivulias, hidas vai nopea. Tässä skenaariossa ihmisen valinnanvapaus elämän suhteen todella toteutuu. Eutanasia-laissa ei ole milloinkaan kyse tästä. Päätöksen tekisi lopulta aina jokin asiantuntijataho, todennäköisesti lääkärit. Rajaus heihin, ketkä saavat kuolla ja ketkä eivät, olisi aina olemassa. Eutanasia-kansalaisaloite rajoittaa esimerkiksi alaikäiset ja kliinisesti masentuneet eutanasian ulkopuolelle. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monella kuolemaa odottelevalla potilaalla täyttyvät kliinisen masennuksen merkit. Tämä mielestäni vesittäisi koko ajatuksen siitä, että masennus olisi jokin irrallinen eutanasian automaattinen vasta-aihe. Lääkäri on mahdottoman tehtävän edessä arvioidessaan subjektiivisesta kärsimystä. Eutanasiassa ei voi täysin säilyttää ammatillista etäisyyttä potilaaseen: jotta voi tehdä päätöksen toisen elämästä, on myös tutustuttava tähän ihmiseen.

Lääkäreiden kanta eutanasiaan on tiukempi kuin kansalaisten muuten. Eutanasian kannatus on hyvin alhainen erityisesti kuolevien potilaiden kanssa toimivien lääkäreiden keskuudessa. Kiinnostavaa olisi myös tietää, onko kuolevien kanssa toimivien hoitajien suhtautuminen eutanasiaan samankaltainen. Lisääkö tieto terveydenhuollon mahdollisuuksista ja kokemus kuolemasta eutanasia-vastaisuutta? On äärimmäisen surullista, jos kansalaiset kannattavat eutanasia-lakia siksi, etteivät luota vanhustenhoidon ja saattohoidon tasoon. Sekin on surullista, jos lääkärit vastustavat eutanasiaa, koska eivät itse halua olla sen kanssa tekemisissä. Haluan uskoa, että lääkärien kielteisempi kanta eutanasiaan ei johdu pelkästään siitä, että lääkärit pelkäisivät ammattinsa muuttumista pyöveliksi. Tällainen lapsellinen pelko sivuuttaa asian ytimen. Suomen lääkäriliiton valtuuskunnan hyväksymässä lääkärin eettisissä ohjeissa eutanasiaa ei kielletä suoraan, mutta joillekin ihmisen elämän aktiivinen lopettaminen eettisesti on mahdoton ajatus.

Palliatiivinen sedaatio on vaihtoehto eutanasialle

Palliatiivisessa sedaatiossa kärsivän potilaan tajunnantasoa alennetaan rauhoittavilla aineilla saattohoidon loppuvaiheessa. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä hoitomuoto tekee eutanasian tarpeettomaksi. Tähän eivät kaikki lääkärit usko. He perustelevat asiaa sillä, että palliatiivinen sedaatio on käytännössä hyvin loppuvaiheen hoitomuoto, kun taas eutanasiaa pyydetään myös sairauden aikaisemmassa vaiheessa. Monet ovat kuitenkin valmiita uskomaan, että palliatiivinen sedaatio antaa mahdollisuuden unohtaa koko eutanasia-keskustelun. Joissakin sairauksissa eutanasia pitäisi pyytää ja toteuttaa jo varhaisessa vaiheessa, koska sairaus vie lopulta ihmisen kyvyn kommunikoida tai päättää asioistaan. Eutanasiatahtoa ei voi esittää etukäteen toisin kuin hoitotahtoa.

Mediassa eutanasiakeskustelu rypee erilaisissa nyyhkytarinoissa. Aina nämä tarinat eivät osu maaliinsa. Esimerkkinä 3-vuotiaan Eino-pojan tapaus, jota käytettiin kansalaisaloitteesta keskusteltaessa, vaikka itse aloite ei edes koske alaikäisiä eikä kommunikaatioon kykenemättömiä. Osassa yksittäistapauksia on varmasti myös kyse saattohoidon epäonnistumisesta. Tietenkin näin isoissa kysymyksissä yksittäistapaukset eivät ole ”vain” yksittäistapauksia: jokaisen ihmisen kärsimys on tragedia, johon pitää reagoida. Tapausten harvinaisuus ei saisi toimia perusteena olla harkitsematta asiaa ja tekemättä siitä lakia.

Kalteva pinta

Eutanasiaa on vastustettu esittämällä, että sen salliminen johtaisi niin sanottuun kaltevaan pintaan eli kriteerien jatkuvaan asteittaiseen höllentymiseen. Alankomaissa ja Belgiassa eutanasian perusteet ovat höllentyneet koko ajan. Eutanasia on koskettanut jo psyykkisesti sairaita sekä elämään kyllästyneitä vanhuksia. Suomen asukaslukuun suhteutettuna täällä olisi tarvetta Alankomaiden järjestelmän mukaan yli 1700 eutanasialle vuodessa, mitä ei varmastikaan yksikään kuolevien kanssa työskentelevä ammattilainen niele. Kansalaisaloitteenkin mukaan eutanasialain piiriin kuuluisi vuosittain korkeintaan pari sataa henkeä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että Suomessa tarvitsisi tehdä samat virheet kuin Alankomaissa.

Kaltevan pinnan taustalla saattaa olla yleinen kollektiivisen mielialan muutos, joka voi tapahtua, jos avaamme oven kuolemaan. Jos tarjotaan mahdollisuus ”ohittaa jonossa”, eutanasia tulee ehkä entistä herkemmin potilaan mieleen ja sitä pyytääkin entistä useampi. Minulla ei ole uskontoa eikä uskoa, mutta on aika vaikea ottaa moniin asioihin minkäänlaista eettistä kantaa maailmassa ilman ajatusta, että elämässä on jotakin itsessään arvokasta. Usein terveydenhuollon implisiittinen tehtävä on suostutella ihmistä pysymään elossa. Meillä on velvollisuus auttaa ylläpitämään muiden elämää, mutta myös velvollisuus antaa omalle elämälle mahdollisuus. Syyt eutanasialle ovat myös eksistentiaalisia tai psykososiaalisia, eivät pelkästä fyysisestä kärsimyksestä johtuvia. Ihminen ei kestä toimintakyvyn menetystä tai kuoleman odotusta.

Meillä kaikilla ja erityisesti lääkäreillä on velvollisuus vähentää kärsimystä. Kärsimys ei jalosta. Ennen kuin aloitin lääketieteen opintoni, eräs nuori lääkäri sanoi minulle, että täytyy ymmärtää, ettei monesti asioille voida tehdä mitään. Kaikkea ei voi parantaa. Tällöin lääkärin tärkein tehtävä on tarjota lohtua. Olenko epäonnistunut siinä, jos potilaani haluaakin kuolla? Jokainen kokee sairautensa omalla tavallaan. Yksi ALS-potilas tekee itsemurhan, koska ei vain kestä ajatusta siitä, että asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Samaan aikaan useat ALS-potilaat elävät sairauden kanssa edes miettimättä tätä vaihtoehtoa. Pitäisikö kuolemaa toivovaa suostutella elämään vai pitäisikö olla hiljaa ja kunnioittaa subjektiivista kokemusta? Jotkut ihmiset uhoavat, että aikovat kyllä tappaa itsensä, jos saavat vaikkapa Alzheimer-diagnoosin. Ei kestetä ajatusta siitä, että joudutaan muiden armoille. Tämä ei välttämättä ole pelkästään ihmisen omaan elämään liittyvä asenne. Samalla tässä väheksytään sitä elämää, mitä vaikkapa muistisairas voi elää, mikäli saa asiallista hoitoa.

Eutanasia-kansalaisaloite on ollut mielestäni toimiva keskustelunavaus. Sitä ei ole kirjoitettu lakimuotoon, toisin kuin vaikkapa tasa-arvoista avioliittoaloitetta, joten se ei määrittele tarkkaan mahdollista tulevaa lakia, mikä on hyvä asia. Lisäksi, erinomaisena sivuvaikutuksena, aloite sai eduskunnassa aikaan voimakkaan tahtotilan yli puoluerajojen saattohoidon parantamiseen.

Uskon, että on olemassa yksittäisiä tapauksia, joissa eutanasia on perusteltu. Mutta pääsääntöisesti elämän on voitava olla arvokasta, vaikka toimintakyky ja elimistö pettäisi pikkuhiljaa, vaikka joutuisimme luottamaan toisten ihmisten hoivaan. Olemme tuomittuja elämään, ja elämä ei ole yhtä riemuvoittoa. Mikään eutanasialaki tai lääketieteen keksintö ei poista kärsimystä kokonaan.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja lääketieteen ylioppilas.

Lähteitä & luettavaa

ALS-motoneuronitauti Terveyskirjastossa: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01093

Eutanasia-kansalaisaloite: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2212

Lääkäriliiton eettiset ohjeet: https://www.laakariliitto.fi/edunvalvonta-tyoelama/liiton-ohjeet/eettisen-ohjee/

Palliatiivinen sedaatio Käypä hoidossa: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/potilaalle/suositus?id=khp00072#NaN

Tiessalo, Paula, ”Eutanasia ymmärretään usein väärin – ’Onko kuolemaan liittyvä eksistentiaalinen kärsimys surmaamalla hoidettava taudinkuva?’”. Yle.fi 16.2.2017. Verkossa: http://yle.fi/uutiset/3-9460880

Uutinen Lääkäriliiton eutanasia-kyselystä: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/saattohoito-kehittynyt-viime-vuosina-ndash-parannettavaa-loytyy-silti/

Uutinen eutanasian kriteereistä Alankomaissa: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/eutanasiaklinikka-hyvaksyi-neljanneksen-pyynnoista/

Kaikkien oikeus pääomatuloon (Yanis Varoufakis)

Juho Rantala

Lyhyt kommentti johdannoksi

Varoufakis vuonna 2015. Kuva: Wikimedia Commons.

Giánis “Yanis” Varoufákis (s.1961) on tullut tunnetuksi taloustieteilijänä, joka on puuhaillut niin Half-Life-pelisarjasta ja Steam-palvelusta tutun Valven kanssa kuin myös lyhytaikaisena Kreikan valtionvarainministerinä. Hän on ollut vankkumaton leikkauspolitiikan ja euron sekä sen “valuvikojen” kriitikko. Hän kannattaa niin sanottua heterodoksista taloustiedettä ja on kuvannut itseään “ailahtelevaksi marxistiksi”. Varoufakisilta on suomennettu Maailmantalouden Minotauros (Vastapaino, 2013; 2. painos 2014) ja hänen tekstinsä “Vaatimaton ehdotus” on julkaistu Vasemmistofoorumin julkaisussa Eurosta ulos vai Euro uusiksi? (Toim. Patrizio Lainà; 2016). Myös esimerkiksi Revalvaatio.org on julkaissut Varoufakisin ja Noam Chomskyn keskustelusta otteita suomeksi.

Suomessa aloitettiin perustulokokeilu vuoden 2017 alusta. Niin kokeilu kuin itse perustulokin ovat saaneet risuja ja ruusuja. Negatiiviset painotukset ovat olleet yleisen moralistisia tai sidottu käytännöllisempiin talouden näkökulmiin. Myös puolustavat näkökannat ovat keskittyneet abstrakteista ihmisyyden luovia mahdollisuuksia puolustavista puheenvuoroista käytännön taloustieteeseen. Perustulokokeilun otantaa on kuvattu niin riittäväksi kuin riittämättömäksi.

Joka tapauksessa robotit ja algoritmibotit ovat jo täällä ja työelämä on hitaan mutta varman mullistuksen kourissa. Varoufakisin kommentti on perustulon puolesta ja se keskittyy siihen näkökulmaan, jonka luulisi kiinnostavan myös perustuloon nuivasti suhtautuvia: nimittäin sen rahoittamiseen. Lyhyt puheenvuoro ei tietenkään vakuuta niitä, jotka esimerkiksi Friedrich Hayekia seuraten palauttavat kaiken jaetun, yhteisen ja sosiaalisen (commons; socius) yksilöön ja tämän saavutuksiin. Tällöin vaikkapa kysymykset arvonmuodostuksesta liittyvät suoraan yksilöihin ja heidän kykyihinsä. Kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat todenneet, kapitalismi pyrkii – yhteistä uudelleen järjestäessään – esittämään erityisesti historian “omana ansionaan” ja tästä johdettuna itseriittoisten yksilöiden saavutuksina. Kaikenlainen taustalla vellova kollektiivinen tiedon- ja arvonmuodostuminen on hävitetty – tai vaihtoehtoisesti tälle ei anneta arvoa. Lyhykäisyydestään huolimatta Varoufakisin kommentti on tärkeä lisä niin kansainväliseen kuin suomalaiseen keskusteluun perustulon rahoittamisesta ja rahoittamisen oikeudenmukaisuudesta.

***

Yanis Varoufákis

Kaikkien oikeus pääomatuloon

(Käännös julkaistu Project Syndicaten luvalla.[1])

Oikeus laiskuuteen on perinteisesti varattu vain omistavalle luokalle. Köyhät taas ovat joutuneet kamppailemaan kohtuullisesta palkasta ja työoloista, työttömyyskorvauksesta ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, yleisestä terveydenhuollosta sekä muista arvokkaan elämän ehdoista. Ajatus siitä, että köyhille pitäisi taata elämisen mahdollistava ehdoton tulo on ollut tabu niin eliitille kuin myös työväenliikkeelle, joka on syleillyt vastavuoroisuuteen, solidaarisuuteen ja yhteiskunnan edistämiseen perustuvaa etiikkaa.

Kun vastikkeettoman perustulon ajatus nostettiin esiin vuosikymmen sitten, kohtasi se tyrmistyneitä reaktioita työnantajapuolelta, ammattiliitoilta, taloustieteilijöiltä ja politikoilta. Ajatus perustulosta on kuitenkin viime vuosina palannut ja saanut suurta kannatusta radikaalin vasemmiston, vihreän liikkeen ja jopa libertaarioikeiston keskuudessa. Syynä on koneiden nousu, joka uhkaa – ensi kertaa sitten teollistumisen alun – tuhota enemmän työpaikkoja kuin teknologinen innovointi kykenee luomaan. Matto vedetään valkokaulustyöläisten jalkojen alta.

Myös oikeiston ja vasemmiston kritiikki on palannut perustulon mukana. Oikeisto vetoaa mahdottomuuteen tuottaa tarpeeksi verokertymää ilman, että yksityinen sektori kärsii, työaika lyhenee ja tuottavuus laskee – ja työkannustimet muutenkin heikentyvät. Vasemmisto taas on huolissaan perustulon heikentävän kamppailua työelämän parantamisesta, vahvistavan joutilaiden rikkaiden asemaa, hävittävän vaivalla hankittuja työehtoneuvotteluoikeuksia (vahvistaen Uberin ja Deliveroon kaltaisia yrityksiä), kaivavan maata hyvinvointivaltion perustusten alta, kannustavan passiiviseen kansalaisuuteen ja edistävän kulutusmyönteisyyttä.

Perustulon puolustajat niin vasemmalla kuin oikealla katsovat, että se tukisi ihmisiä, jotka jo nyt tuottavat korvaamatonta arvoa yhteiskunnalle – esimerkiksi naisia hoivasektorilla tai taiteilijoita, jotka luovat julkisia teoksia puoli-ilmaiseksi. Köyhät vapautuisivat hyvinvointivaltion harjoittamasta ilkeämielisestä seurannasta ja turvaverkosta, jotka voivat kietoa ihmisen pysyvään köyhyyteen. Nämä korvattaisiin jalustalla, jolta köyhät kykenisivät kurottautumaan kohti parempaa. Nuoret saisivat mahdollisuuden ja vapauden kokeilla erilaisia työuria ja opiskella aiheita, joiden ei katsota olevan perinteisessä mielessä tuottavia. Ennen kaikkea nykypäivän laaja-alaisessa prekaaritaloudessa sekä liittojen ja niiden työntekijää suojaavien toimintamahdollisuuksien kutistuessa monilta ihmisiltä kadonnut taloudellinen vakaus palaisi.

Edistyäksemme tarvitsemme uuden näkökulman suhteeseen perustulon rahoituksen, robottien vaikutuksen sekä vapauskäsityksemme välillä. Tämä tarkoittaa kolmen ajatuksen yhdistämistä: verot eivät voi olla tapa rahoittaa perustuloa, koneiden nousua on vaalittava ja perustulon on oltava vapauden ensisijaisin ennakkoehto.

Ajatus siitä, että työskentelet ahkerasti ja maksat tuloveroa samalla kun minä elän pakotetun hyvyytesi varjolla valiten olla tekemättä mitään, on kestämätön. Jos perustulon halutaan olevan uskottava, ei sitä voi rahoittaa verottamalla Liisaa maksaakseen Jaakolle. Tästä syystä sitä ei pitäisi rahoittaa veroista, vaan pääoman tuotoista.

Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle.

Kuinka yhteiskuntaa olisi siis korvattava? Verotus on väärä vastaus. Yritykset maksavat veroja vastineeksi palveluista, joita valtio niille tarjoaa, ei pääomaruiskeista joiden on tuotettava osinkoa. On perusteltua, että “yhteisellä”[2] on oikeus osuuteen pääoman osakekannasta sekä siihen liittyvästä osingosta, jotka kuvastavat yhteiskunnan investointia yritysten pääomaan. Yritykseen keskittyvän valtion ja sosiaalisen pääoman määrää on kuitenkin mahdotonta laskea, joten tämä julkisen omaisuuden koko on päätettävä poliittisen mekanismin avulla.

Yksinkertainen säädös voisi esimerkiksi vaatia, että uuden yrityksen listautuessa pörssiin, tietty prosenttiosuus pääomaosakkeista (osakkuus) kanavoituisi yhteisön ”pääomavarantoon”, ja näistä osakkeista syntyvillä osingoilla rahoitettaisiin ”universaalia perusosinkoa” (UPO; eng. universal basic dividend). Tämä UPO voisi ja sen pitäisi olla täysin itsenäinen suhteessa sosiaaliavustuksiin ja työttömyysvakuutuksiin. Tällöin se ei lisäisi huolta rapautumassa olevasta hyvinvointivaltiosta, joka ilmentää vastavuoroisuuden ajatusta palkkatyöläisten ja työttömien välillä.

Meidät raadannasta vapauttavien koneiden pelko on oire epävarmasta ja jakautuneesta yhteiskunnasta. Luddiitit[3] ovat yksi kaikkein väärinymmärretyimmistä historiallisista liikkeistä. Heidän vandalisminsa ei ollut hyökkäys koneita tai automaatiota vastaan, vaan sosiaalista järjestystä, joka vei heiltä elämän mahdollisuudet teknologisen innovaation nimissä. Yhteiskuntiemme on hyväksyttävä koneiden nousu, mutta varmistettava että ne kontribuoivat yhteiseen vaurauteen, ja että jokaisella kansalaisella on niihin omistusoikeus, josta tuottuu UPO:ta. Yleinen perustulo[4] mahdollistaa uudenlaisen käsityksen vapaudesta ja tasa-arvosta, joka toimii siltana vastakkaisten poliittisten ryhmien välillä. Samalla se tasapainottaa yhteiskuntaa ja palauttaa käsitystä jaetusta vauraudesta keskellä muuten horjuttavaa teknologista innovointia. Erimielisyydet jatkuisivat varmasti vielä, mutta ne tulisivat koskemaan sellaisia asioita kuten kuinka suuri osuus yrityksen osakkeista pitäisi mennä ”pääomavarantoon”, kuinka suuri sosiaaliturvan tai työttömyyskorvauksen pitäisi olla UPO:n lisäksi, tai millaisia työsopimusten pitäisi olla.

Niiltä jotka vielä epäilevät ajatusta “ilmaisesta rahasta”, voisi kysyä muutaman yksinkertaisen kysymyksen: Etkö haluaisi, että lapsillasi olisi pieni rahasto, joka suojaa heitä varattomuudelta ja mahdollistaa heille pelottoman panostuksensa todellisiin kykyihinsä? Tekeekö heidän mielenrauhansa heistä laiskoja vetelyksiä? Jos ei, niin mikä on se moraalinen peruste, jolla tämä etu kielletään kaikilta lapsilta?

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Published by the permission of Project Syndicate. Orig. “The Universal Right to Capital Income”. Project Syndicate 31.10.2016. Url: https://www.project-syndicate.org/commentary/basic-income-funded-by-capital-income-by-yanis-varoufakis-2016-10.
  2. Varoufakis käyttää tekstissä termiä commons, jolla viitataan (tässä yhteydessä) yhteisöön ja ihmisten kesken jaettuun yleiseen “yhteiseen”. Alkujaan kyse on ollut yhteismaista, joita esimerkiksi kylän asukkaat ovat voineet kukin hyödyntää. [Suom. huom.]
  3. Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustanut protestiliike erityisesti 1800-luvun alun Britanniassa. Liike keskittyi kritisoimaan omistussuhteita ja koneita erityisesti siltä osin, kuin ne veivät käsityöläisten työpaikat. Ks. esim. Hobsbawm, Eric (2009) ”The Machine Breakers”. Libcom.org. Verkossa: http://libcom.org/history/machine-breakers-eric-hobsbawm. [Suom. huom.]
  4. Varoufakis käyttää alkuperäisessä termiä universal basic income, viitaten näin yleisemmin keskusteluun ja käsityksiin perustulosta. Tekstissä mainittu UPO on yhdenlainen perustulon muoto. [Suom. huom.]

Totuudenjälkeisyyden harha

Rune Møller Stahl & Bue Rübner Hansen

Donald Trump ja Bill Clinton (2000). Kuva: Ralph Alswang.

Liberaalien usko ylivertaiseen kykyynsä hallita ei ole koskaan perustunut faktoihin[1].

Brexit ja Trumpin voitto iskivät liberaaliin mediaan kuin typeryyden salamanisku. Kuinka äänestäjät kykenivät uhmaamaan lukemattomien asiantuntijoiden, älykköjen ja faktantarkistajien varoituksia? Yhteen ääneen kaikui vastaus: elämme totuudenjälkeisen politiikan ajassa. Sellaiset valtamedian tekijät kuten Forbes[2] ja New York Times[3] tuputtivat totuudenjälkeisyyttä, josta lopulta muodostui Oxford Dictionaryn[4] vuoden sana. Huffington Postin ”Totuudenjälkeinen kansakunta” nimellä julkaistu analyysi[5] tiivisti ajatuksen ytimekkäästi:

Suurin ongelmamme tulevaisuudessa ei ole poliittinen, taloudellinen saati rationaalinen, vaan kamppailu faktan ja fiktion välillä.

Liberaalit kirjoittajat levittävät omia variaatioitaan totuudenjälkeisyydestä: sosiaalinen media kaikukammiona, valeuutisten hallitsevuus, yleisön välinpitämättömyys poliittisille valheille ja millennialismin ongelmat. Näiden on tarkoitus selittää Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen tapahtumia. Kirjoittajat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että äänestäjät ja poliitikot kieltäytyvät faktoista ja suosivat tunnetta asiantuntijuuden kustannuksella.

He eivät silti tiedä, kuinka päädyimme totuudenjälkeiseen aikaan tai koska edeltävä totuuden aika päättyi. Oliko se 2000-luvun alussa, jolloin koko maailma väitteli kuvitelluista joukkotuhoaseista ennen kuin heidät huijattiin sotaan. Vai oliko se 1990-luvulla, jolloin Lewinsky-skandaali hallitsi otsikoita ja Yhdysvalloissa kauhisteltiin ”supersaalistajia”[6] ja crack-vauvoja. Vai oliko kyseessä Reaganin 1980-luku ja salaiset Keski-Amerikan sodat, Iran-Contral-skandaali ja AIDS-epidemian kiistäminen. Tai ehkäpä on mentävä kauemmas: Nixonin ja Watergaten 70-luvulle, George Wallacen ”lain ja järjestyksen” 60-luvulle tai 50-luvulle ja McCarthyn ”punaiseen vaaraan”.

Faktat eivät kuitenkaan tue ajatusta, että olisimme yhtäkkiä siirtyneet totuudenjälkeiseen maailmaan. Taantumuksellinen paniikki, kollektiivinen hysteria ja poliittinen manipulointi ovat vaivanneet meitä pitkään. On suhtauduttava skeptisesti esimerkiksi väitteisiin Venäjän tukemasta valeuutisepidemiasta[7] tai että Hillary hävisi vaalit sosiaalisen median takia[8]. Itse asiassa liberaalien nostalginen kaipuu faktapohjaiseen politiikkaan näyttäisi vain peittävän heidän oman ongelmallisen suhteensa totuuteen. Oletettavasti rehelliset teknokraatit ja managerit sovelsivat uusliberaaleja toimia samalla raivokkuudella kuin oikeistolaiset virkaveljensä. He nojasivat tiettyyn joukkoon faktoja, joilla syrjäyttivät materiaaliset totuudet, joita eivät halunneet myöntää.

Ei vaihtoehtoa

1990-luku näyttää olevan keskiössä liberaalissa nostalgiassa, joka – kuten kaikki nostalgiat – käsittelee mennyttä jota ei oikeastaan koskaan ollutkaan. Berliinin muurin murtumisen ja radikaalin politiikan kuihtumisen jälkeen Thatcherin sanonnasta ”ei ole vaihtoehtoa” tuli fakta. Vaikka tänä päivänä Francis Fukuyaman ajatus ”historian lopusta” kuulostaa naurettavalta, jonkin aikaa hän ja Thatcher kuvasivat maailmaa niin kuin se oli: ei ollut poliittista kysymystä, joka olisi jakanut Lännen eliitin. Poliitikon tarvitsi vain käydä läpi faktat ja toteuttaa parasta politiikkaa.

Teknokraattinen faktoja koskeva pakkomielle nojaa totuudenjälkeisyyden premissille. Tällainen ajattelu lähtee liikkeelle uskosta, että taloudellisen liberalismin arvot – oikeus yksityisomaisuuteen, oman edun arvottaminen ja muodollinen vapaus ilman materiaalista tasa-arvoa – kuvaavat parhaiten ihmisluontoa. Tältä pohjalta liberaali talousteoria omistautuu ihmisluonnon todellistamiseen historiassa ja määrittelee tämän historian liikkeen edistykseksi.

1990-luvulla liberalismi vetäytyi kylmän sodan kamppailusta ja omaksui roolin ortodoksisena hyvän hallinnon oppina. Näytti siltä, että se oli voittanut taistelun faktoista, eivätkä liberaalit enää nähneet demokratiaa väittelyn areenana vaan markkinoina. Heidän poliittiset tuotteensa oli suunniteltu vetoamaan laajimpaan äänestäjäsegmenttiin samalla kun he kartoittivat kapitalismin määrittämän edistyksen kurssia. Faktakeskeisiin käytäntöihin – kuten esimerkiksi kohderyhmiin ja äänestyskyselyihin – pohjaten he hyödynsivät kolmiomittausta[9]. Tämän strategian kehitti Bill Clintonin neuvonantaja Dick Morris asettaakseen ehdokkaansa vasemmisto-oikeisto-jaon yläpuolelle, poliittiseen keskustaan.

Taloudellinen ja kulttuurinen eliitti olivat yhtä mieltä siitä, että henkilöstöhallinto ja monimuotoisuuden hallinta yhdistettynä yritysten yhteiskuntavastuuseen ratkaisisi sukupuolten ja rotujen diskriminaation. Ensimmäinen it-kupla ja kehittyvä tietotalous vakuuttivat ihmiset siitä, että koulutus tekisi lopulta luokkaerot tyhjiksi.

Keskustalaiset teknokraatit kuten Bill Clinton ja Tony Blair olivat tämän faktayhteiskunnan pioneereja[10]. He arvostivat keskustelua julkisen sektorin tieteellisestä hallinnoinnista pikemmin kuin poliittisten periaatteiden ja arvojen keskinäistä kiistelyä. He omaksuivat valheellisen tuottavuuteen perustuvan edistyksellisyyden, joka asettui poikkiteloin jokaisen poliittisen keskustan vastustaman ehdotuksen kanssa huolimatta siitä, kuinka oikeudenmukainen tuo ehdotus oli.

Samalla kun liberaalit ottivat omakseen faktat, he työnsivät yhteiskunnalliset konfliktit arvojen fiktiiviseen valtakuntaan. Hallinnan ja riiston kamppailujen sijaan kohtasimme kulttuurisodat, joita eivät horjuttaneet edistyksen arvot. Nämä arvot kaupattiin moraalisella ylemmyydellä ja sitten petettiin kolmiomittauksen selkärangattomuudella ja hyvinvointivaltiota sekä työn järjestäytymistä aliarvioivilla toimilla.

Faktoihin eksyneet

Ensimmäinen särö faktojen utopiaan ilmeni uuden vuosituhannen alussa. Fox Newsin, salaliittoteoreetikoiden sekä televisioevankelistojen johtama oikeistosiipi pysyi marginaalissa, kunnes syyskuun 11. sysäsi niin liberaalit kuin konservatiivit Yhdysvalloissa isänmaalliseen massahysteriaan, mikä huipentui kahteen huonosti suunniteltuun sotaan.

Liberaalit eivät kyenneet vastaamaan Bushin hallinnon näppärään faktojen politisointiin. Keskustalainen sodan vastustus ilmeni säyseänä keskusteluna YK:n mandaateista ja oikeanlaisista tutkimusmenetelmistä. Bushin neuvonantaja Karl Rove totesi: ”Olemme nyt imperiumi ja kun toimimme, luomme oman todellisuutemme”. Faktoihin eksyneinä demokraatit eivät kyenneet tarjoamaan vaihtoehtoa.

Puolustuskannalla olleille liberaaleille Obaman valinta näyttäytyi paluuna rationaalisuuteen. Nopeasti Obaman noustua valtaan teekutsuliike, ilmastodenialistit ja eliitin vastaiset konservatiivit veivät totuudenvenytyksen uusiin ulottuvuuksiin. Donald Trump ei suostunut hyväksymään Obaman syntymätodistusta tai DNA-todistusaineistoa Central Park Five –jutussa[11], kongressiedustaja heitteli lumipalloja kumotakseen ympäristötieteen[12] ja tahallisen harhaanjohtava video oli viedä rahoituksen Planned Parenthoodilta[13].

Liberaalit löysivät lohtua uudesta faktakeskeisten sankarien sukupolvesta: Nate Silver käytti hyväkseen mielipidekyselyjen tietoja ja tilastollisia malleja ja antoi poliittiselle maisemalle taattua määrällistä ennustettavuutta. Ezra Kleinin ja Matthew Yglesiasin johtama Vox lupasi selittää lukijoilleen, kuinka monimutkaiset toimenpiteet todellisuudessa auttavat heitä, jos he vain kiltisti tutustuvat niihin. Jopa komedia, etunenässä Jon Stewartin Rally to Restore Sanity[14], alkoi ilmaista itseään faktana. Näille faktapakkomielteisille liberaaleille poliittinen intohimo tuotti ongelmia ja se voitiin selättää vain entistä suuremmalla rationaalisuudella.

Samaan aikaan historialliset tapahtumat alkoivat haastaa liberaaleja faktoja. Vuoden 2008 finanssikriisi paljasti liberaalin talouden heikkoudet. Occupy ja Black Lives Matter paljastivat rakenteellisia ongelmia, joihin kolmiomittaus tai managerialismi eivät voineet saati halunneet puuttua. Nämä tapahtumat paljastivat liberaalin totuuden: se oli itsekeskeistä ja valikoivaa, ja pyrki pyyhkimään epämukavuudet esittäen itsensä puoluepolitiikan yläpuolella eräänlaisena yhteiskunnan tieteellisenä hallintana.

Ihmiset jotka haikailevat poliittisen totuuden aikaan kuuluvat äärikeskustaan[15]. He ovat teknokraatteja ja hallintovirkamiehiä, jotka eivät luota kokemukseen ja tavallisten ihmisten kärsimykseen samalla palolla kuin oikeistosiipi. He julistavat kauhuaan totuudenjälkeiseen konservatismiin, jonka kanssa he ovat yhtä mieltä monista talouspoliittisista periaatteista. Keskusta on siirtynyt oikealle ja liberaalit päätyvät kannattamaan samoja uudistuksia, tosin ihmiskasvoisina versioina: eläkkeiden yksityistäminen, koulutusseteli, puolijulkiset koulut[16], julkinen leikkauspolitiikka laman kourissa ja entistä hävyttömämmät veronkevennykset rikkaille.

Paluu politiikkaan

Presidentinvaalit paljastavat liberalismin faktapohjaisen politiikan tyhjyyden. Clintonin kampanja kompuroi täydelliseksi kuvailemansa vastustajan edessä. Ensin he ajattelivat, että Trumpin vulgaarisuus hoitaisi hommat heidän puolestaan ja lopulta he panostivat kaiken hänen valheidensa paljastamiseen.

Tämän kaiken keskellä he eivät esittäneet yhtäkään positiivista poliittista ehdotusta muutoksen puolesta, vaimentaen erään tärkeän totuuden: emme voi yksinkertaistaa politiikkaa hyvää hallintoon ja oikeassa oleviin tilastoihin.

Liberaalit ovat kuitenkin menettäneet entisestään kosketustaan todellisuuteen nostalgioidessaan menneestä, jossa heidän vastustajansa olivat rehellisempiä ja kunnioittivat liberaalien valikoimia totuuksia. Jotkut ovat, ironisesti kyllä, romantisoineet sellaisia arkkitaantumuksellisia kuin Ronald Reagan[17] ja George W. Bush[18].

Trumpin voitto ei todista äänestäjien vihaavan totuutta. Pikemminkin se osoittaa, että riittävä määrä suosii ennemmin patologista valehtelijaa, joka lupaa muutosta kuin nykytilan teknokraattia, joka ”liberaaliselittää”[19] faktoja. On aika lopettaa valeuutisten syyttäminen ja tajuta, miksi niin monet niihin uskovat. Yksinkertainen syy tähän on, että valtavirtapoliitikkojen luokka on hukannut ihmisten luottamuksen, eikä heillä ole ollut ihmisten parasta etua keskiössään. Paluu liberaaliin totuuteen ei tarjoa vastusta nyt maata johtavalle taantumukselliselle demagogille. Sellaisen voi tarjota ainoastaan Trumpin autoritäärisyyden ja liberaalin managerialismin haastava demokratian elpyminen.

Tällainen liike voi kummuta niin konservatiiveille kuin liberaaleille epämukavasta totuudesta: Ihmiset kärsivät ja kamppailevat paremman elämän puolesta, eikä vapautta ole ilman tasa-arvoa. Kun tunnustamme, että tieto auttaa meitä muuttamaan todellisuutta, faktat pysyvät yhtä oleellisina kuin ennenkin.

Julkaistu Jacobinin luvalla. Alkuperäinen “The Fallacy of Post-Truth”. Jacobinmag.org 14.12.2016.

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Kirjoittajat käyttävät termiä ”liberaali” amerikkalaisen poliittisen tradition mukaisesti, jossa se eroaa hieman eurooppalaisesta perinteestä. Liberaalit ymmäretään yleensä toiseksi osapuoleksi jaottelussa liberaalit-konservatiivit, joista jälkimmäisiä mielletään tavallisesti olevan enemmän republikaanipuolueen leivissä, kun taas edellinen termi yhdistetään tavallisemmin demokraatteihin.[Suom. huom.]
  2. http://www.forbes.com/sites/robertwynne/2016/11/14/public-relations-in-a-post-factual-world/#402c0fd44825.
  3. http://www.nytimes.com/2016/08/24/opinion/campaign-stops/the-age-of-post-truth-politics.html?_r=0.
  4. http://blog.oup.com/2016/11/word-of-the-year-2016-post-truth/.
  5. http://www.huffingtonpost.com/entry/to-family-friends-and-peers-who-voted-for-trump_us_582e6b1fe4b08c963e343d23. Alkup. otsikko ”Post-Truth Nation”.
  6. Alkup. superpredator. Wiktionary määrittelee ”supersaalistajan” tarkoittavan ilman moraalia kasvatettua ja tästä syystä väkivaltaisia rikoksia tekevää nuorta.[Suom. huom.]
  7. https://theintercept.com/2016/11/26/washington-post-disgracefully-promotes-a-mccarthyite-blacklist-from-a-new-hidden-and-very-shady-group/.
  8. https://theconversation.com/echo-chamber-what-echo-chamber-69293.
  9. ”Triangulaatio”.
  10. https://www.jacobinmag.com/2016/02/atkins-dlc-third-way-clinton-blair-schroeder-social-democracy/.
  11. Central Parkin väkivaltarikoksessa nuori nainen pahoinpideltiin ja raiskattiin vuonne 1989. Rikoksesta syytettiin ja tuomittiin viisi miestä vuonna 1990. Vuonna 2002 rikoksen kuitenkin tunnusti sarjaraiskaaja, jonka syyllisyyttä myös DNA-aineisto tuki. Viisi aiemmin tuomittua vapautettiin. [Suom. huom.]
  12. Senaattori James Inhofe toi senaattiin lumipallon yrityksenään ”vastata” (sekoittaen toisiinsa sään ja ilmaston) ilmastotieteilijöiden väitteisiin, että vuosi 2014 olisi kaikkien aikojen lämpimin. [Suom. huom.]
  13. Planned Parenthood on Yhdysvalloissa toimiva järjestö, jonka tarkoitus on levittää tietoa seksuaaliterveydestä. Järjestö pyrkii terveydenhuollon takaamisen lisäksi abortin vallinnan vapauden edistämiseen. [Suom. huom.]
  14. http://www.nytimes.com/2010/10/31/us/politics/31rally.html?_r=1&.
  15. https://www.versobooks.com/books/1943-the-extreme-centre.
  16. Alkup. Charter school. Kyseessä on koulu, joka saa tukea valtiolta, mutta toimii tästä huolimatta itsenäisesti.[Suom. huom.]
  17. http://www.nytimes.com/ref/us/politics/21seelye-text.html.
  18. http://www.nytimes.com/2016/09/26/us/politics/for-some-bush-obama-rapport-recalls-a-lost-virtue-political-civility.html.
  19. Alkup. Liberal-splains.[Suom. huom.]

Politiikka vai luonnollinen ihmisyys – populistien kansa ja huonot tavat

Minna Hagman

Donald Trumpin voitto Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa sekä sen vanavedessä kuullut suomalaisten populistien myönteiset ja suorastaan ihailevat maininnat Trumpin menestyksekkäästä kampanjasta ovat osoittaneet, että ruma kielenkäyttö ja huono käytös eivät nykyään estä vaan pikemminkin edistävät menestymistä politiikassa. Tämä pätee kuitenkin lähinnä perinteisten puolueiden valta-asemaa kyseenalaistaviin populisteihin. Onkin kysyttävä, oikeuttaako populismi aatteena tosiasioita yksinkertaistavan ja joitain ihmisryhmiä tarkoituksellisesti loukkaavan kielenkäytön ja kohteliaisuusnormeista piittaamattoman käytöksen. Lisäksi on syytä kysyä, miksi huonotapaisuus herättää vastakaikua monissa ihmisissä. Vastausta edelliseen kysymykseen voidaan etsiä populismin määritelmästä ja jälkimmäiseen puolestaan globaalin politiikan muutoksesta “luonnollista elämää” ylläpitäväksi taloudeksi.

Populismi ja kansan aitous

Populismille on useita määritelmiä, jotka poikkeavat hieman toisistaan määrittelijän näkökulmasta riippuen. Ann-Cathrine Jungarin ja Anders Ravik Jupskåsin mukaan populismi on ”ohutta ideologiaa”, jonka on menestyäkseen tukeuduttava muihin poliittisiin aatteisiin[1]. Ohuena ideologiana populismi koostuu kolmesta aatteellisesta osatekijästä, jotka ovat järjestelmänvastaisuus, ajatus yhtenäisestä kansasta sekä kansansuvereniteetti. Lisäksi populismi yhdistetään usein karismaattisiin poliitikkoihin, heikosti institutionalisoituihin puolueisiin ja tietynlaiseen poliittiseen retoriikkaan.[2]

Jungar & Jupskås viittaavat Cas Mudden[3] määritelmään populismista ideologiana, joka näkee yhteiskunnan jakautuneena kahteen keskenään vihamieliseen ryhmään, ”puhtaaseen kansaan” ja ”korruptoituneeseen eliittiin”, ja joka väittää, että politiikan tulee ilmaista kansan yleistä tahtoa. Populismin järjestelmänvastaisuus kumpuaa tästä uskomuksesta yhteiskunnan jakautuneisuuteen.

Ajatus yhtenäisestä kansasta erottaa populismin luokkaan ja etuihin perustuvista poliittisista ideologioista[4]. Margaret Canovanin[5] mukaan kansan yhtenäisyys voidaan käsittää kolmella tavalla: 1) Kansa muodostuu niistä, jotka asuvat valtiossa tai kansakunnassa. Kansa määritellään tällöin poliittisena yhteisönä, jota nostatetaan vallassa olevaa eliittiä vastaan. 2) Kansa voidaan määritellä ryhmäksi, jota yhdistävät yhteiset kokemukset, historia, kieli ja kulttuuri, jolloin ”meidän” kansamme erottuu muista etnisistä ryhmistä tai kulttuureista. 3) Lisäksi kansa voidaan määritellä ”tavalliseksi kansaksi”, kadunmieheksi, hiljaiseksi enemmistöksi, joka populistien mukaan edustaa sitä, mikä on aitoa ja tyypillistä tietylle yhteisölle tai yhteiskunnalle.

Näiden määritelmien perusteella voidaan olettaa, että populistien ruman kielenkäytön ja tökerön käytöksen tarkoitus on ilmaista kansan aitoutta vastakohtana valtaapitävän eliitin sivistyneen kuuloiselle puheelle ja muodolliselle käytökselle, jotka populistit leimaavat teeskentelyksi ja harhaanjohtamisen keinoksi. Tämän oletuksen paikkansapitävyyttä puoltaa perussuomalaisten verkkolehden Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan haastattelu Helsingin Sanomissa 12.11.2016. Turkkilan mielestä ”lidlinparkkipaikkaa” puhuvalle kansalle täytyy antaa kanava saada äänensä kuuluviin. Tuo ääni on usein räävitön, eikä törkeiden puheiden ole tarkoituskaan ilmaista totuutta, vaan asioita niin kuin ne koetaan, eli oikeutetun vihan aiheuttajina.[6]

Mikä tällainen ”lidlinparkkipaikkaa” ja ”teboilinkahvilaa” puhuva kansa on? Varmaa on, etteivät kaikki Suomen kansalaiset kuulu tähän joukkoon, eivät myöskään kaikki suomen kieltä puhuvat ja suomalaiseen kulttuuriin syntyneet ja kasvaneet eivätkä edes kaikki ”kadunmiehet”. Ensimmäinen ajatus onkin, että populistit olettavat jonkin aidon ja alkuperäisen, mutta tätä nykyä vihaisen ja turhautuneen kansan, jolle haluavat antaa äänen, ei kansan itsensä takia, vaan siksi, että viha ylipäätään saisi purkautua rumana kielenkäyttönä ja huonona käytöksenä. Vihan julkinen ilmaiseminen puolestaan kasvattaa vihaisten joukkoa, joka saattaa sille äänen antaneen populistin valtaan. Tätähän populistit eivät tavoitteekseen myönnä, vaan puolustavat vihan ilmaisemista juuri kansan aitoudella, josta korruptoitunut valtaeliitti on vieraantunut. Väitän, että tällaisessa käsityksessä kansan aitoudesta piileskelee oletus jostain aidosta ja luonnollisesta ihmisyydestä, jonka ajatellaan ilmenevän kansassa puhtaimmillaan.

Luonnollinen elämä politiikan perustana

Luonnollisen ihmisyyden oletuksen ja politiikan suhdetta tarkastellut filosofi Giorgio Agamben (1942–) väittää länsimaisen politiikan olevan erottamaton ontologisista käsityksistä, jotka tuottavat ja ylläpitävät ihmisyyttä erottamalla ihmisen eläimestä ja politiikan paljaasta elämästä, joka nykyään käsitteellistetään biologiseksi elämäksi. Politiikan tehtäväksi on Agambenin mukaan käsitetty näiden erottelujen yhteensovittaminen tavalla tai toisella.[7] Agambenia tulkiten idea kansan aitoudesta on yritys ratkaista ihmisen ja eläimen välinen ero siten, että kansan ajatellaan edustavan luonnollista ihmisenä olemisen tapaa, joka vastaa sitä, miten eläimet ovat luonnollisesti oman lajinsa edustajia. Samalla kansan valtaan nostamisen tavoite on yritys poistaa paljaan elämän ja politiikan välinen ero.

Ajatellaan, että jos vain kansa saa mahdollisuuden toteuttaa luonnollista tapaa olla ihminen, ei tarvita enää politiikkaa, koska tuolloin kaikki elävät ”ihmisiksi” yhdellä ainoalla oikealla tavalla. Ei siis tarvita mitään neuvottelua ja sovittelua erilaisten tapojen välillä. Kuten Jungar & Jupskås huomauttavat, kuuluu kaikkien pohjoismaisten populistipuolueiden tavoitteisiin kansan “omien” perinteiden ja kuvitellun alkuperäisen kulttuurin ja yhteenkuuluvuuden vaaliminen[8]. Joidenkin kansallismielisten populistien ja heidän kannattajiensa argumenttien perusteella voidaankin tulkita heidän ajattelevan, että ihmisten “luonnolliset” elämäntavat vaihtelevat esimerkiksi maantieteellisten ja historiallisten olosuhteiden ja ehkä jopa geneettisesti periytyviksi oletettujen ominaisuuksien mukaisesti. Tämä ”luonnollinen” vaihtelu on heidän mielestään ”luonnollinen” syy pitää kulttuurit erossa toisistaan ja omilla maantieteellisillä alueillaan.

Agambenia tulkiten ”luonnollista” ihmisyyttä on mahdotonta löytää niin kauan kuin sitä yritetään löytää jostain muualta kuin niistä tavoista, joilla ihminen yrittää omaa ihmisyyttään käsittää. Agambenin väite siis on, ettei ole mitään luonnollista ihmisyyttä, joka voitaisiin löytää tutkimalla ihmistä lajina esimerkiksi biologian, psykologian, lääketieteen tai edes antropologian avulla. Näistä viimeksi mainittu tosin on siinä mielessä ihmisyyden ajattelulle hyödyllinen tiede, että se tuo esiin ihmisyyden toteutumisen monimuotoisuutta. Se, mikä antropologiassa jää kuitenkin mainitsematta, on tuon toteutumisen erottamattomuus tavoista, joilla ihmisyys käsitetään. Agamben painottaa, että yksilö omaksuu elämisen ja ihmisenä olemisen tavat kasvaessaan ja eläessään jossain kulttuurissa, mutta nuo tavat eivät ole mitenkään geneettisesti perittyjä eivätkä yksilölle sen luonnollisempia kuin minkään muunkaan kulttuurin tavat. Ihmiselle on ”luonnollista” vain oppia tapoja ja toteutua niiden mukaisena. Samalla hän oppii noihin tapoihin sitoutuneet tavat käsittää ihmisyys. Syntyjään ”tavattomana” hän pysyy kuitenkin potentiaalisena suhteessa tapoihinsa, mikä tarkoittaa sitä, että hänen tapansa voisivat aina olla toisenlaisia, ja että hän voi pysyä avoimena suhteessa tapoihinsa ja myös valita toteutuuko niiden mukaisena.[9]

Meidän on ehkä vaikea käsittää ihmisyyden olevan vain erilaisia tapoja käsittää ihmisenä oleminen. Tämä johtuu siitä, että olemme niin vahvasti luonnontieteellisen ajattelutavan läpitunkemia. Lääketiede pystyy hämmästyttäviin suorituksiin ihmisen fyysisten sairauksien parantamisessa ja luonnontieteellisiin teorioihin perustuva tekniikka toimii olettamillamme tavoilla ja todistaa näin tieteellisen ajattelumme ”luonnonlakeja” vastaavaksi. Miksi emme siis olettaisi, että pystymme tieteellisiä menetelmiä käyttämällä löytämään myös ”luonnollisen” ihmisyyden?

Tieteellisen ajattelun ja sen kohteeksi asetetun luonnon vastakkainasettelun Agamben toteaa saaneen alkunsa jo antiikin Kreikassa, jossa se kytkeytyi politiikan ja luonnollisen elämän erottamiseen toisistaan. Agamben viittaa Aristoteleen Politiikassa[10] esittämään määritelmään, jonka mukaan polis eli poliittinen yhteisö on syntynyt hyvän elämän tähden. Hyvä elämä perustuu luonnolliselle elämälle, joka on yhteistä ihmiselle ja muille eläville olennoille, mutta luonnollisen elämän lisäksi ihmisellä on poliksessa eli yhteisössä toteutuvat elämäntavat, joiden hyvyyttä voidaan kysyä. Poliksessa luonnollista elämää pidetään yllä kotitalouksissa, oikos, jotka on suljettu poliittisen elämän ulkopuolelle.

Kotitaloutta johtaa perheen pää, despotes, tavoilla, joista ei tarvitse neuvotella, koska niiden tarkoitus on vain ratkaista kulloinkin eteen tulevat elämän ylläpitoon ja jatkumiseen liittyvät ongelmat. Poliittinen elämä puolestaan on erilaisten elämäntapojen yhteensovittamista, jatkuvaa keskustelua, neuvottelua ja sovittelua, ja se vaatii logosta, järjellistä puhetta.[11] Agamben väittää, että antiikin poliksesta alkaen politiikka ja oikos ovat olleet toisistaan erotettuja, mutta moderni politiikka, jota Agamben nimittää Michel Foucault’ta lainatulla termillä biopolitiikaksi, pyrkii ratkaisemaan tämän politiikkaan edelleen sisältyvän erottelun niin, että se ottaa luonnollisen elämän ja sitä ylläpitävän talouden poliittisen vallan kohteeksi. Samalla biopolitiikka käsittää politiikan perustuvan luonnolliselle elämälle eli nykykäsittein biologiselle elämälle. Nykypolitiikan tehtävä on siis suojella sen perustana olevaa biologista elämää huolehtimalla taloudesta, joka takaa elämän ylläpidon ja jatkumisen edellytykset.

Modernin politiikan käsitys kansasta on Agambenin mukaan kahtiajakautunut ja tämä kahtiajako toistaa antiikin Kreikan poliksessa alkunsa saanutta kotitalouden ja politiikan sfäärien erottamista toisistaan. Kyseinen kahtiajako ilmenee lisäksi jo sanan ”kansa” kaksiselitteisyydessä. Moderneissa eurooppalaisissa kielissä sama sana (popolo, peuple, pueblo, people) merkitsee sekä yhtenäistä poliittista subjektia että luokkaa, joka tosiasiallisesti, vaikka ei oikeudellisesti, on suljettu ulos politiikasta.[12] Voidaan nähdä, että modernissa biopolitiikassa kansa politiikasta ulossuljettuna luokkana, muodottomana ja määrittämättömänä moneutena, on paljasta elämää, eli elämää sellaisenaan ilman minkään juridis-yhteiskunnallisen elämänmuodon tarjoamaa suojaa tai poliittisia oikeuksia[13]. Tämä paljas elämä käsitteellistetään biologiseksi elämäksi[14] ja sitä kuuluu poliittisessa normaalitilassa vaalia, koska se on valtion aineellisen hyvinvoinnin resurssi. Modernissa biopolitiikassa kansa poliittisena subjektina valitsee oman valtansa edustajaksi poliittista ja taloudellista valtaa käyttävää eliittiä. Tämän eliitin harjoittama politiikka ei ole eri elämäntapojen yhteensovittamista eikä niiden etujen valvontaa, vaan siitä on tullut ennen kaikkea talouden ylläpitoa. Näyttääkin siltä, että valtioista ja niiden yhteenliittymistä on tullut pelkkää oikosta, luonnollisen elämän ylläpitämistä ja kuten Agamben sanoo, oikosta hallitsee despoottisesti kotitalouden isäntä ja sen jäsenten väliset suhteet voidaan määritellä kyseenalaistamattomiin elämää ylläpitäviin toimintatapoihin perustuviksi[15]. Oikoksessa ei ole eri elämäntapojen välisiä intressiristiriitoja, koska jokaisen intressinä on pysyä elossa ja uusintaa paljasta elämää.

Nykyinen taloudeksi muuttunut biopolitiikka näyttääkin hävittävän kansan kahtiajakautuneisuuden niin, että se hävittää politiikan muuttaen sen yhteiseksi taloudeksi, jota eliitti isännän tavoin johtaa ja hallinnoi, ja jota ylläpitäväksi resurssiksi kansa asetetaan. Agambenin mukaan kansan kahtiajakautuneisuutta on modernissa politiikassa yritetty poistaa eri tavoin. Marxilainen luokkataistelu koettaa poistaa kansan sisäisen repeämän siten, että resurssiksi asetettu työvoima käsittää itsensä yhteiskuntaluokaksi, joka vallankumouksessa tekee itsestään yhtenäisen poliittisen subjektin ja sisällyttää lopulta koko kansan itseensä. Natsi-Saksassa puolestaan pyrittiin kansan kahtiajaon poistamiseen käsittämällä kansa rodullisesti yhtenäiseksi kansa-ruumiiksi, ja hävittämällä siihen kuulumattomat erirotuiset, väärien kulttuurien edustajat, ja fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan epäkelvot.[16] Kommunismissa ajatuksena on, että taloudesta tulee yhteistä ja läpinäkyvää, kaikki osallistuvat sen ylläpitoon, ja sen päälle rakentuvat tieteet ja taiteet. Näin politiikalle ei ole tarvetta, koska ei tarvita eri elämäntapojen intressien välistä neuvottelua. Myöskään kansallissosialismissa ei politiikkaa tarvita, koska yhtenäinen kansanruumis on valjastettu yhteisen kansallisen talouden resurssiksi, tiede palvelemaan tuon resurssin hyvinvointia ja taloudellista ja teknistä kukoistusta ja taide ylläpitämään tuhatvuotista ainoaa ja oikeaa kansan kulttuuria. Nykyinen uusliberalistinen politiikka puolestaan alistaa kaikkien elämäntapojen intressit globaalille kapitalistiselle taloudelle ilmoittaen, että miten tahansa haluatkin elää, mitkä tahansa intressisi ovatkin, sinun on ensin huolehdittava siitä, että osallistut talouden kasvattamiseen, jolloin saat osasi sen tarjoamasta elämän ylläpidosta[17].

Perusihmisyys

Populistien kansa vaikuttaa ensikatsomalta olevan poliittisen vallan ulkopuolelle suljettua joukkoa, joka ei koe, että valtaapitävä eliitti edustaisi sen etuja ja intressejä. Tämän kansan itsetuntoa populistit nostattavat vetoamalla kansallistunteeseen, kielelliseen ja kulttuuriseen yhtenäisyyteen ja kansan ainutlaatuiseen historiaan. Lisäksi vedotaan demokratiaan eli siihen, että tällä tavallisella kansalla pitäisi olla vaikutusvaltaa ja mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Vaikuttaa siltä, että populistit ja heidän kannattajansa eivät ainakaan Suomessa, ehkä muutamia itsetunnustautuneita fasisteja lukuun ottamatta, haaveile yhtenäisestä kansanruumiista, vaan heidän tavoitteensa on luonnollisen ihmisyyden toteutuminen. Luonnollinen ihmisyys tarkoittaa heillekin politiikan tarpeettomuutta, koska jos ja kun ihmisillä olisi tilaisuus toteuttaa luonnollista elämäntapaansa, ei intressiristiriitoja olisi.

Mitä sitten on tämä populistien kansan luonnollinen ihmisyys? Ainakin Suomessa se vaikuttaa olevan eräänlaista oman onnensa seppänä olemista, joka puolestaan voidaan käsittää huolenpidoksi omasta oikoksesta. Eli näin käsitetty luonnollinen ihminen haluaa ennen kaikkea jatkaa sukua ja huolehtia oman ja jälkikasvunsa elämän edellytyksistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita paluuta luontoon, vaan moderni populistien kansa, nykyaikaiset tavalliset, luonnolliset ihmiset, haluavat käydä töissä ansaitakseen elantonsa ja pystyäkseen lisäksi elämään mukavasti. Vaikuttaa siltä, että näille oman onnensa sepille ei ole niin väliä, mikä sen työn merkitys on globaalissa mittakaavassa. Siitä saavat huolehtia valtion talouden isännät. Globaalin mittakaavan asioista ei ylipäätään tarvitse huolehtia, koska ne eivät ole välittömästi nähtävissä ja koettavissa oman oikoksen piirissä.

Jos populistien kansa edustaa puhdasta ja selkeää perusihmisyyttä, niin mistä johtuvat populistien kansan rumat puheet ja huono käytös, tarve ilmaista vihaansa? Yhdeksi selitykseksi annetaan uusliberalismin yksilölle asettamat vaatimukset. Olisi osallistuttava globaalin talouden ylläpitoon, mutta saadakseen vallattua itselleen paikan vihreimmällä oksalla, olisi oltava joustava, edustava, kaunis, terve, kielitaitoinen, kansainvälinen, innovatiivinen[18]. Tähän populistien puhuttelema kansa ei taivu. Äkkiä ajatellen Agambenin käsitys ihmisestä vain oppimissaan tavoissa toteutuvana, ilman mitään geeneihin kirjoitettua luonnollista tapaa elää ihmisiksi, vaikuttaisi antavan tukea uusliberalistiselle ihmiskäsitykselle[19]. On kuitenkin huomattava, että uusliberalistinen käsityskin on vain yksi tapa käsittää ihminen ja mikä olennaisinta, Agambenia tulkiten sekin sisältää käsityksen ihmisen itsensä jakautumisesta paljaaseen elämään ja sen perustalta toteutuviin elämänmuotoihin. Uusliberalistisen käsityksen mukainen ihminen on siis biologinen olento, joka on vastuussa omasta biologisesta elämästään, ja jotta hän voisi nykymaailmassa kantaa vastuun itsestään, hänen on kehitettävä itsessään edellä mainittuja ominaisuuksia. Näin uusliberalistien ihminen ja populistien ihminen eivät perimmältään eroa toisistaan. Uusliberalistin ihmisen vain pitäisi osallistua joustavana, aloitteellisena ja muuntautumiskykyisenä yhteisen talouden kasvattamiseen ja populistin ihminen haluaa ottaa vastuun oman elämänsä ylläpidosta yksinkertaisin samanlaisina pysyvin keinoin.

Uusliberalistin ihmisen on osattava käyttäytyä hyvin. Populistin ihminen saa ilmaista vihaa ja turhautumista, jos hän ei saa toteuttaa luonnollista ihmisyyttä. Voidaan väittää, että populismi valtaa alaa politiikassa ja julkisessa keskustelussa siksi, että politiikassa vallalla olevaan uusliberalismiinkin on sisäänrakennettu käsitys ihmisestä biologisena olentona. Vallitseva biomedikaalinen käsitys ihmisestä tuo näkyviin normaaliuden ja poikkeamat ja antaa ymmärtää niiden perustuvan ainakin osittain geneettiseen perimään. Uusliberalismin edustajat väittävät toisaalta kaikkien voivan vapaasti pyrkiä omiin tavoitteisiinsa lähtökohdista riippumatta, mutta toisaalta myöntävät lähtökohtien erilaisuuden kenties luonnollisuuteen vedoten: jos joillain vain on jo syntyessään paremmat eväät, on luonnollista, että yksinkertaisemmat ja kyvyttömämmät tyypit saavat vähemmän ja jäävät osattomiksi. Rumaa käytöstä ja vihapuhetta ei halutakaan julkisuudesta kitkeä, koska sen nähdään todistavan ihmisluonnosta. Populisteille se on todiste luonnollista ihmisyyttä edustavan enemmistön kaltoinkohtelusta, uusliberalisteille ehkä siitä, että toiset vain ovat luonnostaan kykenevämpiä kuin toiset ja ne, jotka eivät kykene pärjäämään nykyisen talouselämän ehdoilla, saavatkin jäädä poteroihinsa huutelemaan.

Inhimilliset tavat

Jos halutaan vedota ihmistä biologisena lajina tutkiviin tieteisiin, niin myös uusimmat ihmisen kehitystä koskevat neurobiologiset tutkimukset todistavat sen puolesta, että ihmisen ainoa synnynnäinen kyky on oppia tapoja ja toteutua noiden tapojen mukaisena[20]. Eikö meidän näin ollen olisi jonkin luonnollisen ihmisyyden etsimisen sijasta kiinnitettävä huomio siihen, minkälaisia tapoja opimme, minkälaista tapojen mallia näytämme lapsillemme ja kanssaihmisillemme? Toisaalta jos ihminen toteutuu vain tavoissaan ja jos mikään inhimillinen tapa esimerkiksi käsittää luonnollinen ihmisyys ei ole toista oikeampi tai todempi, niin eikö silloin jokainen tapa käsittää ole yhtä hyvä, huono tai vailla perusteita?

Tämä kysymys tuli eteen lukiessani vasemmistoliiton Kansan Uutisten verkkolehdessä julkaistua Pontus Purokurun blogikirjoitusta[21], jossa hän kertoo suositun keskustelufoorumin Ylilaudan harjoittamasta alt-rightille eli vaihtoehtoiselle äärioikeistolle ominaisesta ”meemifasismista”. Populistisen politiikan ja alt-rightin välille ei voi tietenkään vetää yhtäläisyysmerkkejä, mutta ei ole kaukaa haettua tunnistaa hävyttömyydellä mässäilevässä ja laillisuuden rajoja koettelevassa verkkokeskustelussa samaa tosiasioista piittaamatonta vihaa ja räävitöntä kielenkäyttöä, joihin populistit kansaa kannustavat. Erityisen kiinnostava on Purokurun siteeraama kommentti, jonka kirjoittaja antaa ymmärtää, että hänen mielestään esimerkiksi transsukupuolisia kuuluukin kiusata, jotta he ymmärtäisivät, että heidän sukupuolisuutensa on huonoa käytöstä. Hyvää käytöstä sen sijaan on tiukan kaksijakoisten sukupuoliroolien ja ilmeisesti myös fyysiseen voimankäyttöön perustuvan vallan toteuttaminen ja ylläpitäminen. Kirjoittaja siis vetoaa olettamaansa luonnollisuuteen hyvien tapojen perustana. Ne, joiden käytös perustuu toisenlaisille ihmisyyden ja yhteisöllisyyden käsittämisen tavoille, ovat huonotapaisia, ja heidät pitäisi väkivalloin tai vähintään uhkailemalla ja kiusaamalla palauttaa ruotuun. Kiusaamisen ja uhkailun motiivina ei kuitenkaan vaikuta olevan moraalinen ylemmyys eikä myöskään esimerkiksi uskonnollista konservatismia puolustavien ehkäpä vilpitön usko siihen, että jostain uskonkappaleista löytyvät säännöt ovat ainoa oikea tie hyvään elämään ja pelastukseen. Sen sijaan niitä motivoi viha. Purokuru kysyy, millä tähän vihaan voisi vastata ilman vihaa, miten sen voisi voittaa ilman vihaa.

Jos psykologisoidaan, niin voidaan väittää, että vihaa ja alistamisen- ja vallanhalua on ihmisissä varmaankin aina. Vihan tukahduttamisen tai kitkemisen sijaan voitaisiin kysyä, minkälaisilla tavoilla viha käsitetään ja minkälaisilla tavoilla sitä käsitetään voitavan ilmaista. Tällöin vihapuheen, uhkailun ja väkivallan syitä ei tarvitsisi etsiä yksilön biologiaan perustuvasta psykologiasta, vaan ne voitaisiin käsittää yhteiskunnan mahdollistamiksi tavoiksi.

Tällä hetkellä yhteiskunta ja siinä välittyvä ihmiskäsitys antavat mahdollisuuden olettaa luonnollinen ihmisyys yksinkertaisemmaksi kuin mihin nykytieteet antavat perusteita. Populistiset liikkeet turvautuvatkin näennäisen rationaalisuutensa lisäksi usein myös uskonnolliseen ajatteluun ja uskonopeista löytyviin määritelmiin ihmisyydestä. Biotieteet todistavat elämän monimuotoisuuden, muuntuvuuden ja joustavuuden puolesta ja ihmistä koskeva neurobiologia todistaa ihmisen hahmottavan ja käsittävän todellisuutensa sen pohjalta, kuinka hän on matkimalla oppinut toimimaan ja käyttäytymään. Voidaan väittää, että edes sellaiset perusasiat kuin itsensä ravitseminen, ulostaminen, nukkuminen, liikkuminen ja lisääntyminen eivät ole ihmisellä koskaan luonnollisia, vaan ne toteutuvat ja ennen kaikkea merkityksellistyvät opittujen tapojen mukaisesti. Ehkä ainoa tapa voittaa luonnollisuuden kaipuusta kumpuava yksioikoinen tapa käsittää ihmisyys, olisikin ryhtyä ajattelemaan ihmisyyttä pelkkinä tapoina, jotka eivät perustu sen paremmin luonnolle kuin Jumalan luomistyölle. Jos voimme itse luoda tapamme, niin voimme ajatella, minkälaisilla tavoilla haluamme toisemme kohdata ja toisiamme kohdella. Erilaiset elämäntavat tuottavat erilaisia tapoja kohdata ja kohdella toisia ihmisiä ja näiden tapojen yhteensovittamiseksi tarvitaan politiikkaa, tarvitaan kieltä ja puhetta, jonka merkityksestä koetetaan päästä yhteisymmärrykseen, ja jonka tarkoitus on kommunikoida merkityksiä ja saada näin yhteisö ymmärtämään erilaisia elämäntapoja.

Jos kykenemme vapautumaan luonnollisuuden oletuksesta, voimme vapautua myös politiikan ja oikoksen erottamisesta toisistaan. Tällöin oikoksen ja poliksen välistä eroa ei tarvitse poistaa muuttamalla polis oikokseksi, eli politiikka luonnollisen elämän ylläpidoksi, vaan voidaan käsittää, että oikos on jo poliittista. Se, mikä nykyisessä biopolitiikassa vaikuttaa yksityiseltä elämän ylläpidolta, on ja on aina ollut poliittista, koska se perustuu tavoille. Se ei ole luonnollista, vaan yhteisössä omaksutun kielen ja kulttuurin välittämää ja niihin sisältyvän ihmiskäsityksen läpäisemää. Ei ole mitään luonnollista tapaa pitää elämää yllä ja siksi oikonomia, elämän ylläpidon tapa, olisi käsitettävä politiikaksi, jatkuvaksi tapojen väliseksi sovitteluksi ja neuvotteluksi.

 

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio (1995) Homo sacer: Il potere sovrano e la nuda vita. Einaudi, Torino.Agamben, Giorgio (2001) Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta (Mezzi senza fine. Note sulla politica, 1996). Suom. Juhani Vähämäki. Tutkijaliitto, Helsinki.

Agamben, Giorgio (2011) The Kingdom and the Glory: For a Theological Genealogy of Economy and Government (Il regno e la gloria. Per una genealogia teologica dell’economia e del governo, 2007). Käänt. Lorenzo Chiesa (& Matteo Mandarini). Stanford University Press, Stanford.

Agamben, Giorgio (2014) L’uso dei corpi. Neri Pozza, Vicenza.

Aristoteles, Politiikka. Suom. A.M. Mattila. Gaudeamus, Helsinki (1991).

Gergely, György & Gergely Csibra (2006) “Sylvia’s Recipe: The Role of Imitation and Pedagogy in the Transmission of Cultural Knowledge”. Teoksessa Roots of Human Sociality: Culture, Cognition and Interaction. Toim. N. J. Enfield & Stephen C. Levinson. Berg, Oxford, 229–255.

Harni, Esko (2013) ”Yrittäjyyskasvatus ja ihmisen hallitsemisesta”. Alusta 27.8.2013. Verkossa: http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/08/27/yrittajyyskasvatus-ja-ihmisen-hallitsemisesta.html

Harni, Esko (2014) “Yrittäjyys- ja kansalaiskasvatuksen uusliberalistiset tendenssit ordoliberalismin näkökulmasta”. Kansalaisyhteiskunta 1(2014), 71–90.

Jungar, Ann-Cathrine & Anders Ravik Jupskås (2011) ”Pohjolan populistinen puolueperhe”. Julkaisussa Liikkeitä laidasta laitaan. Populismin nousu Euroopassa. Ajatuspaja e2, Ajatushautomo Magma, Vihreä Sivistysliitto, 28-64. Verkossa: http://magma.fi/uploads/media/study/0001/01/a7012b00b55a1268d26a5811750cd7a5d9c790e5.pdf

Purokuru, Pontus (2016) ”Tappouhkaukset toimivat – voiko ilman vihaa voittaa?”. Kansan Uutiset 21.11.2016. Verkossa: https://blogit.kansanuutiset.fi/toimittaja-testaa/tappouhkaukset-toimivat-voiko-ilman-vihaa-voittaa/

Räsänen, Petri (2007) “Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta”. niin & näin 4/2007, 99–107. Verkossa: http://www.netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn074-26.pdf

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Jungar & Jupskås 2011, 34.
  2. Jungar & Jupskås 2011, 34.
  3. 2004, sit.Jungar & Jupskås 2011, 35.
  4. Jungar & Jupskås 2011, 37.
  5. 1999, sit. Jungar & Jupskås 2011, 38.
  6. Helsingin Sanomat 12.11.2016 ”Matias Turkkila julkaisee verorahoilla ’tylyä mättöä’ turvapaikkapolitiikasta ja haaveilee Trump-ilmiöstä Suomessa”.  Verkossa: http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002929860.html
  7. Agamben 2014, 344.
  8. Jungar & Jupskås 2011, 39.
  9. Ks. Agamben 2014, 351.
  10.  1252b30.
  11. Agamben 1995, 3–5; Agamben 2011, 17–18.
  12. Agamben 2001, 29.
  13. Mt, 14, 30–31.
  14. Mt, 15.
  15. Agamben 2011, 17.
  16. Ks. Agamben 2001, 31–33.
  17. Uusliberalismin vapauskäsityksen sitoutumisesta ekonomistiseen ihmiskäsitykseen ks. Räsänen 2007, 104.
  18. Uusliberalistisesta yrittäjyys- ja kansalaiskasvatuksesta ks. Harni 2014, 157–158.
  19. Ihmisen potentiaalisuuden valjastamisesta nykykapitalismin tarpeisiin esim. Harni 2013.
  20. Esim. Gergely & Csibra 2006, 230–236.
  21. Purokuru 2016.