Eettisen olemisen ja luontosuhteen rakentuminen jätekäytännöissä

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Purkan sisäinen todellisuus. Kuvaaja: Elliina Peltoniemi.

Taru Lehtokunnas

Jätettä on liikaa, kuten varsin hyvin tiedämme. Kuvasto jätelautoista valtamerissä täyttää ajatuksemme pakatessamme mandariineja lähikaupassa muovipussiin tai konmarittaessamme kotimme kaapistoihin hautautuneita tavaroita. Tietoisuus jätteeseen liittyvistä ongelmista on levinnyt laajalle, mutta silti jätemäärät eivät ole kääntyneet laskuun. [1] Usein syyksi tälle oletetaan yksinkertaisesti nykyihmisen piittaamattomuus luonnon resurssien haaskaamisesta ja haluttomuus tinkiä omasta mukavuudestaan. Tämänkaltainen suhtautuminen tarjoaa kuitenkin rajoittuneen näkökulman päivittäiseen elämäämme kytkeytyvän jätteen tarkasteluun, eikä välttämättä edistä parhaalla tavalla jätesuhteemme muuttamista kestävämmäksi.

Tutkin äskettäin valmistuneessa pro gradu -tutkielmassani Arkinen jäte: moraalin, etiikan ja vastuun rakentuminen kodin jätekäytännöissä, miten suhde jätteeseen muotoutuu arkisessa mikrotason toiminnassa. Eräs tutkielmani kantavista tausta-ajatuksista on, että suhde jätteeseen rakentaa myös suhdetta itseen sekä luontoon.[2] Käsittelen tässä tekstissä graduni ja suunnitteluvaiheessa olevan väitöskirjatyöni pohjalta, miten jätesuhteemme rakentaa arkemme moraalisia ja sosiaalisia järjestyksiä sekä millainen eettinen merkitys jätesuhteellamme on. Hahmottelen työni pohjalta jäte-etiikkaa, jota eletään konkreettisesti ja materiaalisesti arjessa sen sijaan, että keskittyisin moraalisiin päämääriin, jotka asettuvat päivittäisen elämän yläpuolelle. Tarkastelen jätteeseen liittyvää toimintaa sosiaalisten käytäntöjen analyysille avoimena asiana, enkä ota annettuna moralistista oletusta piittaamattomasta ja tuhlailevasta nykyihmisestä.[3]

Erottelen analyysiini perustuen neljä erilaista näkökulmaa eettiseen jätesuhteeseen. Nämä näkökulmat ovat vastuu, ympäristönsuojelu, epäjärjestys sekä vastavuoroisuus. Otan tarkasteluni lähtökohdaksi Jane Bennettin[4] kehittelemän vitaalisen materialismin ajatuksen. Vitaalinen materialismi tutkii ei-inhimillisten entiteettien kykyä tuottaa vaikutuksia ja olla osallisena erilaisissa tapahtumissa ja sosiaalisissa kokoonpanoissa. Vitaalinen materialisti siis kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan kaikki ympärillämme tapahtuvat asiat ovat redusoitavissa yksin ihmisen kykyyn vaikuttaa ja hallita maailmaa. Jos mietimme esimerkiksi hurrikaanien tai muiden luonnonkatastrofien vaikutuksia (poliittisia, taloudellisia ja inhimillisiä), lienee selvää, että kaikki tapahtumat ja muutokset eivät paikannu yksin ihmisen toimintaan ja kykyyn hallita asioita ympärillään. Vitaalinen materialismi on siis askel poispäin ihmiskeskeisestä ajattelutavasta. Erilaisissa tapahtumissa osallisena olevien, ihmisestä enemmän tai vähemmän riippumattomien entiteettien ei kuitenkaan tarvitse olla mitenkään niin radikaaleja tai harvinaislaatuisia, kuin esimerkiksi hurrikaanit. Arkiset asiat, kuten jäte ja jätehuollon teknologiat, liikkumisen mahdollistavat kulkuneuvot ja sähkö vaikuttavat perustavalla tavalla siihen, miten sosiaalisuutemme rakentuu ja miten elämme elämäämme joka päivä. Keskityn tässä tekstissä siihen, miten jäte jäsentää mikrotasolla päivittäistä olemistamme sekä erilaisia poliittisia prosesseja. Pyrin lisäksi hahmottamaan, miten ihmiskeskeiseen ajatteluun perustuva tapamme ja tarpeemme hallita asioita ympärillämme heijastuu siihen, millä tavalla rakennamme suhteemme itseemme ja luontoon. Lopuksi ehdotan Gay Hawkinsia mukaillen, miltä voisi näyttää ihmiskeskeisyydelle vaihtoehtoinen tapa olla vuorovaikutuksessa oman ylijäämämme kanssa.

Vastuu

Jätteeseen kytkeytyy kierrätyksen yleistyessä ja siihen kohdistuvan sääntelyn lisääntyessä tavallisen kansalaisen näkökulmasta monenlaisia vastuita: jätettä täytyy pestä, kuivattaa, taitella, maaduttaa, kuljettaa sekä opetella sääntöjä, joiden perusteella toimia.[5] Pelkkä jätteen piilottaminen kaatopaikalle ei enää riitä. Jäte vastuunkannon kohteena jäsentää käytäntöjämme ja sosiaalisia suhteitamme, sillä jätteeseen yhä voimallisemmin kytkeytyvän kierrätysvastuun myötä oman ylijäämän kanssa elämisestä on tullut päivittäisen itsetarkkailun tila. Väärään paikkaan laitettu metallitölkki on ympäristöuhka, sääntörikkomus ja kaiken lisäksi vielä taloudellinen menetys. Oman toimintamme tarkkailun lisäksi tarkkailemme myös muita: taloyhtiön roskakatos on oikea aitiopaikka naapureiden hyveellisyyden arviointiin. Jätteen ulossulkeminen ei ole enää yksinkertainen välttämättömyys, vaan kierrätyspisteellä meitä ovatkin vastassa lukemattomat ohjekyltit, joista osa on jäteyhtiön jättämiä, osa muiden asukkaiden toimintaan tyytymättömien naapureiden kirjoittamia huomautuksia.

Graduani varten haastattelemieni henkilöiden esille tuomien seikkojen perusteella jätteestä kannettavan vastuun yhteydessä on keskeistä rakentaa itsestä hyveellinen subjekti, joka noudattaa annettuja sääntöjä. Tämä ilmeni esimerkiksi jatkuvana tarpeena tarkkailla ja arvioida omaa sekä muiden toimintaa suhteessa jätteeseen. Esimerkiksi kierrätystä laiminlyövien naapureiden toiminta ärsyttää taloyhtiön jäteastialla, mutta toisaalta vierailu viimeisen päälle kierrätysasiansa hoitavan ystävän luona saattaa saada olon tukalaksi. Vastuunkantoon perustuvassa jätesuhteessa eettisen toiminnan keskiöön nousee halu muodostaa itsestä kunnollinen ja kierrätyksen sääntöjä noudattava kansalainen. Eettinen jätesuhde vastuunkantona tarkoittaa työtä, jossa oma ruumis laitetaan toimimaan tietyllä tavalla päivittäin. Tämä pitää sisällään toistuvat rutinoituneet liikkeet jätteen käsittelemiseksi, mutta myös jätteen kuljettamisen joskus kaukanakin sijaitsevalle kierrätyspisteelle.

Sääntöjä noudattaessaan ja velvollisuuksiaan toteuttaessaan tavalliset kansalaiset ovat vastuussa siitä, että jätteen hyödyntäminen onnistuu mutkattomasti, sillä vain oikein lajitellut jätteet voidaan käyttää energiantuotantoon tai materiaalien uusiokäyttöön. Graduni aineisto sisälsi 12 kotitalouksista kerättyä jätepäiväkirjaa, joihin osallistujat kirjasivat 1-2 viikon ajalta mitä heitettiin pois, miten ja kuinka paljon, sekä 5 haastattelua. Aineistostani kävi ilmi, että osa osallistujista halusi tietoisesti edistää Suomen taloutta kierrättämällä jätteensä mahdollisimman hyvin. Jäte mielletään usein edelleen arvottomaksi objektiksi [6], mutta kierrätyskäytäntöjen myötä jätteen arvo on pikemminkin dynaaminen ja sen liike kierron prosessissa edestakaista [7]. Jätteen käsittely on palkatonta kotityötä, jota tehdään uskosta yhteiseen hyvään ja jaettuun vastuuseen, vaikka joskus kanssaihmisten laiskuus kierrättämisen suhteen herättäisikin ärtymystä. Vastuullisuuteen perustuvaa jätesuhdetta leimaa ennen kaikkea halu säännöstellä ja kontrolloida omaa sekä muiden toimintaa. Jäte väärässä paikassa herättää tarpeen korjata asiat  ̶ kirjoittaa huomautuslappu naapurille tai siirtää asiat oikeille paikoilleen.

Ympäristönsuojelun mikropolitiikka

Graduni osallistujat mainitsivat lähes poikkeuksetta jätteeseen liittyvän vaivannäkönsä keskeisimmäksi motivaattoriksi halun huolehtia ympäristöstä. Tähän pyrittiin sekä kierrättämällä syntyvä jäte mahdollisimman hyvin että kuluttamalla mahdollisimman säästeliäästi. Usein mahdollisuudet mahdollisimman vähän jätettä tuottavaan kuluttamiseen ovat kuitenkin rajalliset, sillä esimerkiksi ruokatuotteet on lähes poikkeuksetta pakattu muoviin. Tämä kiteytyi hyvin yhden osallistujan toteamukseen: ”jätettä vain on”. Toteamus ilmentää osuvasti pois heittämisen eetosta eli pois heittämiseen ja kertakäyttöisyyteen perustuvaa suhdettamme materiaan. Lähes kaikki on aikanamme korvattavissa, ja vapaus kuluttaa tarkoittaa samalla myös vapautta heittää tavaroita pois.[8] Syyllisyyttä ei koettu yleensä siitä, että oma kulutus tuottaa jätettä, vaan pikemminkin siitä, jos syntynyttä jätettä ei onnistuttu lajittelemaan oikein.

Pois heittämisen itsestäänselvyyteen liittyen kierrätys oli muodostunut osallistujille eräänlaiseksi arjen rituaaliksi, jolla pyrittiin edistämään ekologisuutta sekä ylläpitämään omaa yhteyttä luontoon. Kierrättämisestä puhuttiin usein vaikuttamisena itselle tärkeisiin asioihin, mikä tekee lajittelusta eräänlaista arkista mikrotason politiikkaa. Ympäristönsuojelu rakentuu jätteeseen liittyvän toiminnan yhteydessä arjen mikropoliittisissa käytännöissä. Luonto nähtiin usein itsestä erilliseksi suojelutoiminnan kohteeksi, ja jätteen käsittely tietyllä tavalla muodostui itsen ja luonnon moraalista puhtautta ylläpitäväksi toiminnaksi. Aineistossani lajittelemattomuutta pidettiin ajoittain suorastaan ”luonnon r*iskaamisena”.  Luontoa haluttiin suojella esimerkiksi siksi, että siellä on kiva liikkua. Vaikka lajittelutoiminta koettiinkin yleensä vaikuttamisena, oman toiminnan arkisuutta haluttiin silti korostaa. Eräs osallistuja toi muun muassa esille, että vaikka ympäristöarvot ovat hänelle tärkeitä, hän ei ole mikään aktivisti tai muuten poliittisessa toiminnassa mukana. Arkisuuden korostamisessa on mahdollisesti kyse oman toiminnan poliittisuuden häivyttämisestä, sillä itsestä ei välttämättä haluta luoda radikaalia kuvaa. Kokemus vaikuttamisesta kuitenkin osoittaa, että elämä jätteen kanssa tunnistetaan poliittiseksi kysymykseksi. Valitut toimintatavat oman ylijäämän kanssa mahdollistavat sen sijaan poliittisen toimijuuden rakentamisen tietynlaiseksi. Tässä toimijuudessa keskeisiä ovat henkilökohtaisten valintojen lisäksi ennen kaikkea jätehuollon teknologiat, jotka mahdollistavat eettisen käyttäytymisen kierrätyksen yhteydessä[9].

Kierrätys muuttaa jätteen konkreettisia materiaalisia ominaisuuksia sekä siihen kytkeytyviä poliittisia prosesseja. Ajatus kompostimullaksi muuttuvasta biojätteestä on useimmille mieluisampi vaihtoehto, kuin kuvasto kasvavasta kaatopaikasta. Jälkimmäinen kuvastaa sattuvasti nykyihmisen kulutussyyllisyyttä, kun ensimmäinen taas on eräänlainen teknologian, uudenlaisten talousmuotojen ja ympäristöpolitiikan riemuvoitto. Sen lisäksi, että nämä kaksi eri vaihtoehtoa jätteestä eroon hankkiutumiselle rakentavat eri tavalla suhdettamme itseemme sekä mahdollisuuksiamme eettiseen toimijuuteen, ovat niiden vaikutukset ympäristöön ja talouteen tietenkin myös erilaiset.

Kierrätystoiminnassa rakentuva ympäristönsuojelun mikropolitiikka pitää yllä yhteyttä luontoon, joka usein sijoitetaan itsestä irrallaan olevaksi toiminnan taustaksi ja suojelutoiminnan kohteeksi sen sijaan, että se nähtäisiin itseen yhteydessä tai toiminnan etualalla olevana. Tämänkaltaisessa suojelutoiminnassa luonto ja ihmisen kulttuuri rakentuvat ikään kuin ontologisesti erillisiksi alueiksi. Luonto on alue, jota ihmisen täytyy hallita ja suojella. Tällöin ihminen ja ihmisen kulttuuri asettuvat luonnon yläpuolelle [10].

Epäjärjestys/lika

Koska kierrätys  useimmiten edellyttää jätteen säilyttämistä kotona ennen jatkokäsittelyyn kuljettamista, on jäte väistämättä osa kotimme tiloja. Jätteen ulossulkeminen ei ole kierrätyskäytäntöjen myötä yhtä suoraviivaista kuin aiemmin, sillä kierrättäjän kodin nurkat täyttyvät pelti- ja lasipurkeista, kierrätyspaperista ja tiskipöydällä kuivuvista maitopurkeista. Kodin tiloja täyttävä, epäjärjestyksen elementiksi määrittyvä jäte täytyy järjestämällä kesyttää vastaamaan käsitystämme estetiikasta ja siisteydestä. Aineistostani löytyi muun muassa kuvauksia siitä, miten muuton jäljiltä nurkissa pyörivät kierrätyskassit häiritsivät omaa olemista, mutta kodin järjestämisen myötä asia korjaantui. Jätteen täytyy olla toivotussa järjestyksessä suhteessa kodin tilaan ja itseen, jotta eläminen sen kanssa sujuu mutkattomasti. Tässä mielessä kierrätyskäytännöt jäsentävät materiaalisesti kodin tiloja, mutta myös eettistä olemista, sillä jäte ei aina solahda täysin mutkattomasti esteettisiin kriteereihin, joilla arvotamme ja järjestämme ympäristöämme.

Aikanamme kestävä suhde jätteeseen ei kuitenkaan aina johda yksin kierrätystavaroiden tunkeutumiseen osaksi elämänpiiriämme. Erilaiset ekologiset vaihtoehdot kertakäyttöisyydelle, kuten kestovaipat- ja terveyssiteet, pakottavat meidät kohtaamaan ruumiillisen jätteemme. Esillä oleva ruumiillinen jäte häiritsee kokemustamme intiimiydestä. Kestoterveyssiteet- ja vaipat haastavat kertakäyttöisyyden ja toimivan viemäriverkoston luoman illuusion itsemme ja ruumiimme tuottaman aineksen erillisyydestä. Graduni aineistossa eräs pienen lapsen äiti kertoi, miten heidän perheessään oli lopulta lopetettava puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen kestänyt kestovaippojen käyttö, sillä kylpyhuoneessa pesua odottavat vaipat kuvottivat vanhempia ja lapsi alkoi kasvaessaan kaivella vaippakasoja, mikä tuntui vastenmieliseltä. Ruumiilliseen jätteeseen liittyy usein pelko tartunnasta, mutta siitä erottautumisessa on kyse myös moraalisen puhtauden ja eettisen toimijuuden säilyttämisestä. Eettinen toimijuutemme on yhteydessä intimiteettiimme, ja ruumiillisen jätteen kohdalla intimiteetin säilyttämisen turvaa toimiva viemäriverkosto, joka takaa yksityisyytemme suhteessa jätteeseemme.[11] Ruumiillinen jäte on abjekti, eli “pois heitetty”, asia, joka ei määrity subjektiksi eikä objektiksi ja epämääräisyydessään häiritsee olemistamme.[12] Meidän täytyy torjua abjektiksi määrittyvät asiat säilyttääksemme itseytemme. Ruumiillinen jätteemme ei ole ongelma niin kauan, kun se pysyy ruumiimme sisäpuolella, mutta kun se päätyy ruumiimme ulkopuolelle, se täytyy ottaa tavalla tai toisella hallintaan ja kieltää [13].

Jätteen kyky tuottaa ruumiillisia vaikutuksia ilmenee muussakin muodossa, kuin yksin ruumiimme tuottaman jätteen kohdalla. Haiseva biojäte tai keväisin lumen alta paljastuva roskakerros saa helposti aikaan väänteitä vatsassa. Jätehuollon infrastruktuuri on taannut jo pitkään sen, että voimme tehokkaasti piilottaa tuottamamme jätteen näkyvistä. Kierrätyskäytännöt tai roskaaminen toki häiritsevät ja hidastavat jätteen piilottamista, mutta huomionarvoista on erityisesti se, että jätteemme on ulkoistettu organisoidusti toimivalle järjestelmälle. Tällöin jäte ei tule kohdatuksi ensisijaisesti välttämättömänä osana elämäämme, vaan epäjärjestyksenä ja ongelmana, jonka hallitsemiseksi tarvitsemme institutionalisoituneita ratkaisuja.

Vastavuoroisuus ja jäte

Edellä kuvaamani tavat suhtautua jätteeseen perustuvat tavalla tai toisella tarpeeseen hallita, kontrolloida ja säännöstellä jätettä sekä omaa olemistamme suhteessa siihen. Mutta mitä tarkoittaisi jätteen ja siihen liittyen luonto- ja itsesuhteemme kannalta, jos hyväksyisimme jätteen välttämättömäksi osaksi elämäämme ja omaa olemistamme? Tällöin voisimme irrottautua jätesuhdettamme tavalla tai toisella värittävästä kieltämisestä ja syyllisyydestä. Kutsun syyllisyydelle vaihtoehtoista jätesuhdetta vastavuoroiseksi jätesuhteeksi Gay Hawkinsia[14] seuraten. Vastavuoroisessa jätesuhteessa keskeistä on jätteen hyväksyminen osaksi elämää, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita jätteeseen liittyvien ympäristöongelmien kieltämistä tai naiivia ajatusta kaikkien ongelmien poistumisesta yksittäisten ihmisten kokeilevien käytäntöjen myötä. Sen sijaan se tarkoittaa luopumista ajatuksesta, että ihmisen toiminta ja kyky hallita on kaiken keskiössä. Ihmisen ylivertaisuuden ajatuksesta luopumisen myötä on mahdollista myös vitaalisen materialismin mukaisesti tunnustaa ei-inhimillisen osallisuus tavoissamme ja käytännöissämme, joilla rakennamme elämämme ja olemisemme päivittäin. Tämä avaa lisäksi uusia näkökulmia ympäristökysymyksien pohdinnan kannalta, sillä olemme tottuneet syyttämään omaa toimintaamme käsillä olevasta ympäristökatastrofista. Toiminnallamme on tietenkin suuri vaikutus ympäristön tämänhetkiseen tilaan, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vastaus näihin ongelmiin on löydettävissä yksin itseemme ja syyllisyyteemme keskittymällä.

Graduni aineistossa jätteeseen suhtauduttiin toisin muun muassa askartelemalla, tekemällä käsitöitä tai kompostoimalla. Askartelu ja käsityöt mahdollistavat oman luovuuden ja taitojen käytön sekä näiden kehittämisen. Taitojen ja luovuuden yhteydessä käsiteltävä materia tai jäte ei ole enää elotonta tai välttämätöntä arjen taustaa, vaan aktiivisen huomion kohteena: vaatekaapilla käteen osuva pariton villasukka muuntuu vaikkapa leluksi lapselle sen sijaan, että se olisi huolenaihe, josta täytyy hankkiutua eroon. Kompostoinnin yhteydessä jäte ei katoa mystisesti jäteauton mukana, vaan se jää kiertämään kodin piiriin. Osallistujani kuvasivat, miten komposti vaatii hoivaa  ̶ sekoittamista, tyhjentämistä ja hakepuruseoksen lisäämistä kompostiastiaan maatumisen edistämiseksi. Samalla jätteen aiheuttamat ruumiilliset vaikutukset, kuten haju, ulkomuoto ja jätteen seassa elävien eliöiden näkeminen, tulevat luonnolliseksi osaksi arkea. Kompostista saatava multa ei ole kuollutta materiaa, vaan vitaalinen kasvualusta uudelle elämälle kasvien muodossa.[15] Jäte ei olekaan enää jotain, mitä täytyy tunnollisesti piilottaa, hallita ja järjestää, vaan sen sijaan se on osa elämäämme kaikkine vivahteineen, ja ajoittain myös ilon lähde. Vastavuoroisuus suhteessa jätteeseen rakentuu juuri tämänkaltaisten prosessien yhteydessä.

Jos luopuisimme siitä ylimielisestä ja luonnon herruuteen tähtäävästä illuusiosta, että ihmisyyteemme kytkeytyvä kyky hallita asioita on kaikkien maailmassa tapahtuvien asioiden ytimessä, sallimme myös itsellemme mahdollisuuden muuttua kohti aidosti kestävämpää ja vastavuoroisempaa olemisen tapaa suhteessa luontoon. Jäte ja siihen liittyvät prosessit tuottavat konkreettisia vaikutuksia ympäristöömme, sosiaaliseen olemiseemme sekä poliittisiin tapahtumiin. Jätteen politiikka arjessa rakentuu mikrotasolla, ja siinä osallisena ovat muun muassa maatumisprosessin mahdollistavat pieneliöt sekä jätehuollon teknologiat ja prosessit kaikkine vaiheineen. Nämä tekijät yhdessä tekevät johdonmukaiseksi eettisen käyttäytymisemme laittaessamme banaaninkuoren biojäteastiaan tai pestessämme maitopurkin.

Ottaessamme todesta ei-inhimillisten entiteettien kyvyn tuottaa vaikutuksia huomamme, että elämämme ja toiminnan mahdollisuutemme ovat väistämättä yhteydessä muuhunkin kuin inhimilliseen, esimerkiksi jätettämme hajottaviin elämänmuotoihin. Tällöin on huomattava, että jos haluamme todella elää kestävästi, luonto ei voi olla suojelutoiminnan tausta tai itsestä erilleen asetettu pyhä, jonka puhtautta tulee toiminnassa vaalia. Sen sijaan voimme tunnistaa luonnon itsessämme ja elämänpiirissämme: ihollamme ja suolistossamme elävät bakteerit, kompostissamme luikertelevat madot, oma ruumiimme tai biojäteastiassamme elävät pieneliöt ovat osa luontoa siinä missä järvenselällä lentävä joutsenkin. Vastavuoroinen suhtautuminen jätteeseen mahdollistaa vitaalisen materialismin ajatuksen omaksumisen osaksi päivittäisiä mikrokäytäntöjä, ja tällä on vaikutusta myös siihen, miten näemme itsemme ja luonnon. Luonto ei vitaalisen materialismin näkökulmasta ole paikka, jossa on joskus mukava liikkua. Sen sijaan se on paljon lähempänä, ei lopulta omaa ruumistamme kauempana[16].

Kirjallisuus

Alaimo, S. 2008.Trans-Corporeal Feminism and the Ethical Space of Nature. Teoksessa Stacy Alaimo & Susan Hekman (toim.): Material Feminisms. Indianapolis: Indiana University Press, 237 ̶ 264.

Bennett, J. 2010. Vibrant Matter: A Political Ecology of Things. Durham: Duke University Press.

Bergson, H. 1911.  Creative Evolution. New York: Henry Holt & Company. Ranskankielinen alkuteos 1907.

Evans, D. 2012. Beoynd the Throwaway Society: Ordinary Domestic Practice and a Sociological Approach to Household Food Waste. Sociology 46 (1), 1 ̶ 16.

Hawkins, G. 2006. The Ethics of Waste. How We Relate to Rubbish. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers.

Hawkins, G. 2003. Down the Drain: Shit and The Politics of Disturbance. Teoksessa Gay Hawkins & Stephen Muecke (toim.): Culture and Waste: the Creation and Destruction of Value. Lanham: Rowman and Littlefield Publishers, 51 ̶ 63.

Hawkins, G. 2001.  Plastic Bags: Living With Rubbish. International Journal of Cultural Studies 4 (1), 5 ̶ 23

Kristeva, J. 1982.  Powers of Horror: an Essay on Abjection. New York: Columbia University Press. Ranskankielinen alkuteos 1980.

Latour, B. 2005. Reassembling the Social: An Introduction to Actor-Network-Theory. Oxford: Oxford University Press.

Lehtokunnas, T. 2018. Arkinen jäte: Moraalin, etiikan ja vastuun rakentuminen kodin jätekäytännöissä. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto.

O’Brien, M. 1999. Rubbish Power: Towards a Sociology of the Rubbish Society. Teoksessa: Jeff Hearn & Sasha Roseneil: Consuming Cultures. Power and Resistance. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 262 ̶ 277.

Thompson, M. 1979. Rubbish Theory. The Creation and Destruction of Value. Oxford: Oxford University Press.

Valkonen, J. & Kinnunen, V. & Huilaja, H. & Saariniemi, J. & Näsi, R. & Uusisalmi, R. & Honkasilta, J. 2017. Jätehallinta ja ympäristönsuojelu. Sosiologia 54 (1), 23 ̶ 40.

Woolgar, S. & Neyland, D. 2013.  Mundane Governance. Ontology and Accountability. Oxford: Oxford University Press.

 

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Valkonen, J. & Kinnunen, V. & Huilaja, H. & Saariniemi, J. & Näsi, R. & Uusisalmi, R. & Honkasilta, J. 2017, Sosiologia 54 (1), 23 ̶ 40.
  2. Hawkins, G. 2006.
  3. Evans, D. 2012, Sociology 46 (1), 1 ̶ 16.
  4. Bennett, J. 2010.
  5. Woolgar, S. & Neyland, D. 2013.
  6. Thompson, M. 1979.
  7. O’Brien, M. 1999.
  8. Hawkins, G. 2001, International Journal of Cultural Studies 4 (1), 5 ̶ 23.
  9. Latour, B. 2005.
  10. Hawkins, G. 2006.
  11. Hawkins, G. 2003.
  12. Kristeva, J. 1982.
  13. Bennett, J. 2010.
  14. Hawkins, G. 2001, Internation Journal of Cultural Studies 4 (1), 5 ̶ 23.
  15. Bergson, H. 1907.
  16. Alaimo, S. 2008.

Taideteos ongelmajätteenä

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Purkkalude. Kuvaaja: Elliina Peltoniemi

Tuomo Vuoteenoma

Luonnonvarojen hyväksikäytön ja materiaalisen tuotannon tultua yhä yltäkylläisemmäksi on ihmisen täytynyt keksiä täytettä joutilaistuvaan olemassaoloonsa. Yksi näistä eksitentiaalisista kouristuksista on taiteen tekeminen. Kuten kaikessa ylijäämässä, myös teollisessa tuotannossa – kun markkinat ovat täynnä – syntyy varastointiongelma. Samalla tavoin kuin todellisuutemme on kuormittunut liiallisella ja tarpeettomalla materialla, taideteoksen kiertokulku ei ole orgaaninen – se ei päädy alkupisteeseensä ilman erillisjärjestelyitä. Olisiko aiheellista kiinnittää huomiota tarpeettoman taiteen asianmukaiseen tuhoamiseen?

Pitäisikö ylimääräinen taide työntää mereen kuten tapahtuu usein teollisuuden ylijäämien kohdalla? Millainen olisi tarkoituksenmukainen taideteoksen kierto? Voiko taide tullessaan luonnollisen elinikänsä päähän ja maatua jonkin uuden kasvupohjaksi? Kauanko taideteosta pitää säilyttää?

Tällä hetkellä museoiden, oppilaitosten ja yksityisten henkilöiden varastot pursuavat taideteoksia, joilla ei ole kontaktia elävään todellisuuteen. Ne ovat nykyarkeologiaa ohuiden seinien takana. Jos jätetään tällä erää sikseen taideteosten funktio spekuloitavana sijoituskohteena, on työn tuotos leimallisesti tekijänsä kokemusmaailman huipennusta hipoileva artefakti. Muutoin kuin äärimmäisessä poikkeustapauksessa tällaisen impression tai ekspression arvo lähentelee nollaa – muille kuin tekijälle itselleen.

Kierrossa olevan Purgatori näyttelykonseptin taiteen tekemisen metaforana toimii purukumin pureskelu. Pureminen tuottaa hetken makunautintoa, vähentää stressiä, tuo toimintaa tyhjyyteen – kunnes se virhetilanteessa sylkäistään näytteille kadulle. Tässä uudessa ympäristössä sitä harvoin huomataan, sen päälle tallotaan ja jos se takertuu kengän pohjaan tai farkun takamukseen, sitä kirotaan. Purkka muotoineen, menetettyine makuineen kaikkineen on ja pysyy asfaltin vankina kunnes jonakin päivänä touhukas lakaisukoneen harjas onnistuu kampeamaan sen installaatiostaan.

Ilman muuta taiteen tekemisellä on monenkirjavat kumpuamiskohtansa ja perustelunsa. Se voi olla ammatti tai harrastus, mutta mielestäni puhtaimmillaan se on vallatonta, kokeellista ajattelua, jonka tuotokset ovat leimallisesti kouristuksia, sykkiviä purkkakuplia tai aavistuksia asioista, joiden tavoittamiseen eivät aivan sovinnaiset käsittelytavat riitä. Toisinaan taideteokset johtavat kokonaisten ajatusmaailmojen avautumiseen. Parhaimmillaan viesti välittyy.

Yhtä kaikki, voisin väittää että taiteellinen toiminta tuottaa vähemmän toksista jätettä kuin esimerkiksi tuottaja-kuluttaja -malliin perustuva viihdeteollisuus. Ellei myrkyksi lasketa sitten toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita. Taiteellinen ajattelu on ihanneyhteiskunnassa kansalaistaito samalla tavoin kuin kierrätys.

Mitä ”hyvä” tarkoittaa? Arvottavien väitteiden mielekkyydestä

Ville V. Kokko

Mitä arvottavat termit kuten ”hyvä”, ”pitäisi” tai ”väärin” tarkoittavat? Tällaiset sanat ovat hyvin yleinen osa arkista kielenkäyttöämme ja kaikki osaavat käyttää niitä asiaa sen enempää ajattelematta. Siksi voikin olla yllättävää huomata, että tuskin kukaan osaa noin vain antaa hyvää selitystä sille, mitä ne tarkoittavat ja että filosofit voivat väitellä aiheesta kirjakaupalla. Filosofiaa jonkin verran tuntevalle se ei kuitenkaan ole mikään yllätys; sen lisäksi, että filosofit voivat väitellä mistä tahansa loputtomiin, juuri kaikkein itsestäänselvimpinä otetut käsitteet ovat usein vaikeimpia selittää.

On tietenkin monta tapaa puhua siitä, että jokin on oikein tai väärin, hyvää tai huonoa. Kysymykseen oikein vastaaminen ei ole sama asia kuin se, että jokin on moraalisesti oikein. Toiset merkitykset ovat myös vaikeampia selittää kuin toiset. Kysymyksen oikea vastaus voi olla hyvinkin yksinkertainen juttu, mutta vaikka teon moraalinen oikeellisuus tuntuisi itsestäänselvältä, on silti monimutkaisempaa selittää, mikä tekee teon oikeaksi tai vääräksi. Tässä artikkelissa en pystykään selittämään kaikkia erilaisia normatiivisia väitteitä kerralla, mutta suurella osalla on yllättävän paljon yhteistä, kuten artikkelini osoittaa. Katson moraaliset väitteet kaikkein vaikeimmiksi ja samalla kiinnostavammiksi selittää.

Ei ehkä kuulosta vaikealta tehtävältä määrittää, mitä esimerkiksi ”hyvä” tarkoittaa. Jos lähdetään noin vain yrittämään, jäädään kuitenkin helposti kiertämään kehää. Kokeillaan vaikka: Mitä tarkoittaa, että jokin on moraalisesti hyvä teko? Ehkä se tarkoittaa, että niin on oikein tehdä. Mutta ”oikein” on vain toinen moraalinen termi, joka tarkoittaa suunnilleen samaa asiaa. Entä jos kysymykseen vastataankin, että silloin saa tehdä niin, tai jopa pitää tehdä niin? Mutta mitä tarkoittaa, että ”saa” tehdä niin? Taas arvottava, moraalinen termi. Ehkä se tarkoittaa, että on hyväksyttävää tehdä niin. Mitä se sitten tarkoittaa? Että se pitäisi hyväksyä? ”Pitäisi” mainittiinkin jo aikaisemmin. Ehkä ”pitäisi” puolestaan tarkoittaa, että olisi väärin olla tekemättä niin. Tästä pääsemmekin vähän yhdistelemällä johtopäätökseen, että jos jokin on moraalisesti oikein, se ei ole moraalisesti väärin. Tämän vastauksen tautologisuuden huomaa suoraan.

Ehkä hyvää on se, mikä on ”toivottavaa”? Tai jotenkin ”positiivista”? Tai ehkä se voidaan perustella ”rationaalisuudella”? Kaikki nämä ovat kuitenkin edelleen normatiivisia termejä (ainakin sikäli, kuin rationaalisuus nähdään päämääränä eikä keinona saavuttaa jokin toinen päämäärä), emmekä pääse ulos kehästä, jossa normatiivisia termejä määritellään toisillaan.

Voi tuntua aivan järkevältä sanoa esimerkiksi niin, että jos jokin on väärin, se tarkoittaa, ettei niin pitäisi tehdä. Tämä kuitenkin osoittaa vain, että ymmärrämme jollakin tasolla mitä ”väärin” ja ”pitäisi” tarkoittavat – ei sitä, että osaisimme selittää, mitä ne tarkoittavat.

Hyvyys ja muut normatiiviset käsitteet käyttäytyvät myös varsin omituisesti silloin, kun niitä käytetään kuvaamaan maailmaa ikään kuin ne olisivat ominaisuuksia. Voimme suhteellisen ongelmattomasti selittää, mitä tarkoitamme sanomalla kiven olevan pyöreä, puun olevan kymmenen metrin korkuinen tai jonkin tapahtuman kestävän viisi sekuntia. Mutta mitä sitten, jos sanomme koirien potkimisen olevan väärin? Mikä maailman ominaisuus tekisi siitä totta? Voimme tietenkin sanoa, että koirat kokevat kipua niitä potkiessa, ja että kivun aiheuttaminen on väärin. Tällöin kuitenkin vain siirretään kysymys siihen, mitä tarkoittaa, että kivun aiheuttaminen on väärin. Omituisuuksiin törmätään vastaavasti myös silloin, kun pohditaan, miten voitaisiin tietää jonkin teon olevan oikein tai väärin. On mahdollista ottaa aikaa viisi sekuntia kestävästä tapahtumasta tai katsoa kiveä ja todeta sen muodon vastaavan suunnilleen tiettyä geometrista muotoa, mutta miten havaita moraalinen vääryys? Voisi olla houkuttelevaa sanoa, että kuka tahansa voi nähdä koiran potkimisesta, että se on väärin. Mutta eikö se voi olla joskus oikein vaikkapa itsepuolustukseksi? Mistä se sitten taas tiedetään?

Tässä artikkelissa pyrin antamaan vastauksen kysymykseen siitä, millä tavoin arvottavat väitteet voivat kaikesta huolimatta olla mielekkäitä. Keskeinen ajatukseni on, että arvottavien väitteiden merkityksellisyys muodostuu niiden suhteesta toimintaan, ei siitä, että maailmassa olevilla olioilla olisi moraalisia tai muita normatiivisia ominaisuuksia itsessään, samaan tapaan kuin niillä voi olla vaikkapa muoto. Aloitan yksinkertaisemmista hyvän käsitteistä ja etenen niistä kohti moraalin luonnetta ja moraalisten väitteiden mielekkyyttä. Yksinkertaisuuden vuoksi puhun yleensä ”hyvästä”, vaikka johtopäätökseni koskevat muitakin normatiivisia käsitteitä.

Aloitan esittämällä, että hyvän yksinkertaisin muoto on jo yksinkertaisilla eliöillä esiintyvä lähestyminen ja välttäminen. Seuraavaksi tarkastelen instrumentaalista hyvää eli sitä, miten jotakin pidetään hyvänä siksi, että se edistää jonkin muun hyvänä pidetyn saavuttamista. Tämän jälkeen käsittelen mentaalisia malleja maailmasta ja sitä, miten hyvyyttä koskevat väitteet voidaan ymmärtää väitteinä maailman ja jonkin mentaalisen mallin vastaavuudesta. Viimeiseksi käsittelen moraalisten väitteiden erikoislaatuisuutta, sitä, miksi ihmisen tilanne maailmassa johtaa juuri sellaisten arvottavien väitteiden tarpeellisuuteen, ja sitä, miten itseisarvoja voidaan valita.

Yksinkertaisin hyvän muoto: lähestyminen ja välttäminen

Jollakin tasolla on hyvin helppo selittää, mitä tarkoitetaan sillä, että jokin olento pitää jotakin asiaa hyvänä tai pahana. Jopa yksisoluiset eliöt lähestyvät joitakin asioita ja välttelevät toisia. Tämän on sanottu olevan elävien olioiden perustavanlaatuinen piirre, joka seuraa luonnonvalinnan toimintaperiaatteesta. Luonnonvalinta valitsee ne eliöt, jotka selviytyvät – tai tavallaan ne itse valitsevat itsensä selviytymällä – ja tämä vaikuttaa siihen, millaisia eliöitä on. Toisin kuin elottomilla olioilla, elävillä on tietynlainen olemassaolo, jonka säilyttäminen on niille ”hyvä” asia; ne on ohjelmoitu pyrkimään sen ylläpitämiseen. Hyvin yksinkertainen esimerkki tästä on bakteeri, joka ui kohti suurempaa ravintopitoisuutta. [1] Ihmisen kaltaisen olion tapauksessa tämä voi esiintyä yhtä aikaa sekä tiedostamattomina, suoraan ohjelmoituina preferensseinä (eli taipumuksina lähestyä ja välttää jotakin) että tietoisena aikomuksena pysyä hengissä.

On syytä pysähtyä huomaamaan, että tässä on oikeastaan esitetty kaksi erilaista perustavanlaatuista hyvän käsitettä. Toinen on se, mikä objektiivisesti auttaa eliötä selviytymään hengissä. Toinen on se, että olio lähestyy joitakin asioita ja välttelee toisia. Varsinaisesti haluan puhua jälkimmäisestä; selviytyminen on tästä näkökannasta vain niin sanotusti luonnonvalinnan motivaatio, joka johtaa lähestymiseen ja välttelemiseen. Koska luonnonvalinta voi luoda vain enemmän tai vähemmän karkeasti tilastollisesti toimivia piirteitä, sen luoma lähestymis- ja välttämiskäyttäytyminen ei todellakaan johda aina selviytymisen edistämiseen.

Perustavaksi hyvän muodoksi esitän tässä sen, että olento lähestyy tai tavoittelee jotakin asiaa. Tällöin voimme todeta, että olio pitää sitä jossakin mielessä hyvänä. Tämä ei tietenkään riitä. Arvottavissa väitteissä ei yleensä ole kyse siitä, mitä joku toimija tekee, vaan siitä, mitä jonkun pitäisi tehdä. Voidaan esimerkiksi hyvin sanoa, että jonkun tulisi toimia toisin kuin hän toimii. Olemme siis taas siinä tilanteessa, että meidän pitäisi pystyä sanomaan, mitä ”pitäisi” tarkoittaa.

Instrumentaalinen hyvä

Seuraava askel eteenpäin on tarkastella instrumentaalisen hyvän käsitettä. Instrumentaalisesti hyvää on sellainen, mikä edistää jonkin toisen hyvänä pidetyn asian saavuttamista. Itseisarvoina pidettyjä asioita tavoitellaan niiden itsensä vuoksi, mutta niiden tavoittelemiseksi on tehtävä muita asioita. Jos otamme annettuna sen, että toimija tavoittelee joitakin asioita niiden itsensä takia, voimme selittää suuren osan hänen käyttäytymisestään tätä kautta.

Käytännöllisen päättelyn teoreettisessa mallintamisessa on tärkeässä osassa praktinen syllogismi:

Henkilö X haluaa asiaa A.

X uskoo, että tekemällä teon B saavuttaa A:n.

Siis, X tekee B:n

Lopputuloksena voi olla, että henkilö joka haluaa omistaa auton, menee ostamaan sellaisen.

Tämä muistuttaa loogista päättelyä, mutta sen ”johtopäätöksenä” on toiminta. Lisäksi se ei muodoltaan vastaa loogisesti validia päättelyä, koska loogisesti validista päättelystä seuraa vain johtopäätöksiä, jotka ovat ainoita mahdollisia, mutta missään ei sanota, että B olisi ainoa tapa saavuttaa A ja että X:n olisi pakko tehdä juuri B saavuttaakseen A:n. Auton voi myös varastaa tai voittaa arpajaisissa, vaikka ne eivät olekaan hyviä tapoja yrittää.

Tästä pääsemmekin varsinaiseen instrumentaalisen hyvän käsitteeseen: Jos rahaa riittää, ostaminen on hyvä tapa hankkia auto, koska se toimii. Arpajaisiin osallistuminen on huono tapa, koska se ei todennäköisesti toimi. Varastaminen on huono tapa ainakin siksi, että se voi johtaa tekijän kannalta huonoihin seuraamuksiin. Lisäksi varastaminen on usein ristiriidassa ihmisten moraalisten arvojen kanssa. Moraalisiin arvoihin palataan myöhemmin. Instrumentaalisesti hyvää on siis sellainen, mikä toteuttaa tavoiteltuja asioita tehokkaasti – kun otetaan huomioon sekä varsinainen päämäärä, kuten auton saaminen, että kaikki muut seuraukset, kuten vankilaan joutumisen välttäminen. Tässä kaikessa ei ole tällä tavalla sanottuna mitään ihmeellistä, vaan se liittyy perustavanlaatuiseen tarpeeseen suunnitella, miten saa toteutettua erilaisia päämääriään.

Instrumentaalista hyvyyttä esiintyy myös siellä, missä jokin konkreettinen esine on hyvä väline. Jos vasaran funktio on hakata nauloja, hyvällä vasaralla on tehokasta hakata nauloja ilman, että siitä tulee jonkinlaisia ikäviä sivuvaikutuksia kuten käsi kipeäksi. Kun arvioimme instrumentaalista hyvyyttä, rakennamme jonkinlaisia mentaalisia malleja siitä, mitä haluamme saavuttaa ja millä tavoin se voidaan saavuttaa. Tämä onkin yksi tärkeimmistä avaimista siihen, mitä ”hyvä” tarkoittaa. Seuraavassa osiossa tarkastellaan mentaalisten mallien luonnetta.

Mentaaliset mallit ja ”pitäisi”

Ymmärtääksemme, mitä tarkoitan mentaalisilla malleilla, voimme aloittaa tarkastelemalla sitä, millaisia ihmisen maailmaa koskevat yksinkertaiset uskomukset ovat. En mene sen kummemmin yksityiskohtiin eri filosofisista vaihtoehdoista vaan oletan jonkin totuuden korrespondenssiteorian kaltaisen olevan totta. Kun ihmiset uskovat jotakin konkreettisista tosiasioista, uskotaan jotain tällaista: maailmassa asiat ovat tietyllä tavalla, esimerkiksi aurinko paistaa tai Eiffel-torni on 324 metrin korkuinen. Nämä ovat empiirisiä tosiasioita, jotka voi varmistaa esimerkiksi mittaamalla Eiffel-tornin. Ihmiset mallintavat niitä kielessään ja ajattelussaan asettamalla käsitteitä suhteessa toisiinsa, kuten yhdistämällä Eiffel-tornin, korkeuden ja metrin käsitteet ja luvun 324 tietyllä tavalla. Esimerkiksi Bertrand Russell on esittänyt seuraavanlaisen teorian: propositiot eli maailmaa koskevat väitteet määritellään siten, että jokainen propositio yhdistää tiettyjä maailman objekteja tietyn relaation kautta tietyssä järjestyksessä, esimerkiksi ”A rakastaa B:tä” [2].

Mitä jos ihminen muodostaisi maailmasta mallin, jota hän ei pitäisi välttämättä totena? Tätä tapahtuu koko ajan, eikä vain fiktiivisiä tarinoita keksittäessä. Mallien muodostaminen on itse asiassa erittäin monipuolinen ajattelun työkalu. Sillä voidaan esittää mahdollisuuksia koskevia ajatuksia tai ajatuksia erilaisissa modaliteeteissa. Modaliteetin tarkka merkitys ei ole tässä olennainen, joten jätän sen seuraavien esimerkkien varaan [3]. Voidaan puhua esimerkiksi erilaisista mahdollisuuksista: vaikka minulla ei ole koiraa, ei ole mitenkään mahdotonta, että olisi, kun taas ei ole loogisesti mahdollista, että poikamies on naimisissa. Pystymme siis muodostamaan maailman tilasta ristiriidattoman mallin, jossa minulla on koira, mutta ei sellaista, jossa poikamies olisi naimisissa. Toisaalta voidaan puhua tiedollisesta mahdollisuudesta ja sanoa, että ei ole mahdollista, että minulla jo nyt oikeasti olisi koira – sitä tietämättäni. Edelleen voidaan puhua siitä, mitä joku uskoo, rakentamalla malli tästä uskomuksesta, riippumatta siitä, ajatellaanko sen vastaavan maailmaa.

Modaliteetit voivat olla myös normatiivisia. Shakkipelissä ei saa linnoittautua, jos kuningas on shakissa; tällöin on olemassa hieman erilainen malli, joka on shakin säännöt. Ne eivät kuvaa mitään tiettyä shakkipelin tilannetta vaan sisältävät yleisiä kuvauksia tilanteista – kuten siitä, että kuningas on shakissa, olivat muut laudan yksityiskohdat miten tahansa – ja niihin liittyvistä määräyksistä.

Praktisen syllogismin kuvaamaa instrumentaalista rationaalisuutta voi ajatella myös maailmaa kuvaavien mallien kautta. Toimijalla on malli halutusta asiaintilasta, ja hän mallintaa myös sen, mitä tapahtuu, jos hän tavoittelee sitä tietyllä tavalla. Jos lopputulos hänen mentaalisten malliensa mukaan on, että haluttu lopputulos saavutetaan, hän voi sitten toimia tämän mukaisesti. Selvää on tietenkin se, että todellisuutta kuvaamaan tarkoitetut mallit eivät välttämättä vastaa sitä tarpeeksi hyvin, joten yritys voi epäonnistua.

Moraalisiin arvostuksiin palataan myöhemmin, mutta totean tässä vaiheessa, että niissä taustalla olevat tavoitellut moraaliset arvot ovat tässä suhteessa jotain shakin sääntöjen kaltaista, tosin tietenkin laajempaa ja epämääräisempää. Voidaan esimerkiksi oikeudenmukaisuuden yleisten periaatteiden perusteella muodostaa kuva siitä, mikä olisi oikeudenmukainen tapa jakaa jokin hyödyke tietyssä yksittäisessä tilanteessa, ja sitten todellisuutta voidaan verrata tähän malliin tai yrittää ohjata sen mukaiseksi.

Tästä seuraakin kiinnostava havainto ilmaisun ”pitäisi” suhteen. Sitä voidaan käyttää varsin erilaisissa yhteyksissä. Ehkä ”pitäisi” lähteä lenkille, vaikka ei jaksaisi (ja ei ehkä sitten jaksakaan, eli ei lähde), koska se olisi kaiken huomioiden parempi valinta. Ehkä ”pitäisi” lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen, koska se on moraalinen velvollisuus. Joku voisi katsoa karttaa yrittäessään löytää tiettyä rakennusta ja sanoa, että sen ”pitäisi” olla tässä ihan lähellä, tai sitten voisi kytkeä television piuhat ohjeiden mukaan ja sanoa, että sen ”pitäisi” nyt toimia.

Esimerkit koskevat erilaisia modaliteetteja: instrumentaalista rationaalisuutta, moraalista velvollisuutta, tiedollista arvelua. Tästä huolimatta niillä kaikilla on jotakin yhteistä, ja tämä nähdään juuri mentaalisten mallien näkökulmasta. Kaikissa tapauksissa on olemassa jonkinlainen malli, johon tilannetta verrataan: malli siitä, mitä olisi suotuisinta tehdä omien päämäärien saavuttamiseksi ja etujen ajamiseksi; malli siitä, mitä tietyn tai ehkä useamman moraalisen arvon toteuttaminen vaatisi tietyssä tilanteessa; kartta tai käyttöohjeet ja niiden tulkinta. Jokaisessa esimerkissä on myös tavalla tai toisella epävarmaa, vastaako todellisuus mallia.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että arvottavissa väitteissä on aina kyse todellisuuden tai toiminnan ja jonkin tietyn mallin vastaavuudesta. Instrumentaalisesti hyvä toiminta on sellaista, että sen seuraukset vastaavat haluttua mallinnettua päämäärää. Moraalisessa hyvässä taas teon seuraukset, maailmassa oleva asiaintila tai henkilön luonteenpiirteet vastaavat jotakin arvoa, jota pyritään toteuttamaan maailmassa. Moraalin luonteen selittäminen vaatii kuitenkin vielä lisätöitä.

Moraalisten väitteiden erikoislaatuisuus

Vaikka ymmärtäisimme instrumentaalisen hyvän käsitteen, moraaliset arvostelmat ovat silti melko outoja. Niiden katsotaan jossakin mielessä pätevän aina, vaikka emme toimisikaan niiden mukaisesti ja vaikka eri ihmiset tekevät erilaisia arvostelmia sekä seuraavat erilaisia arvoja. Ei sitä paitsi ole yksinkertaista sanoa millaisia olioiden ominaisuuksia tai maailmaa koskevia tosiasioita moraaliset ominaisuudet ja väitteet koskisivat tai miten sellaisia tosiasioita voidaan tietää.

Lähden siitä, että jos moraalisessa mielessä jossakin tilanteessa pitää tehdä jotakin, siihen ei ole enää mitään sanomista: on vain ylipäätään väärin olla tekemättä niin, eikä mikään voi muuttaa asiaa. Vastaavasti jos jokin on moraalisesti oikein, niin todella saa tehdä, eikä siihen voi lisätä enää syitä, joiden perusteella ei saisikaan. Tietenkin voi olla, että jossakin tilanteessa pitäisi lähtökohtaisesti toimia tietyllä tavalla, mutta kun tilanteen muut yksityiskohdat otetaan huomioon, ei näin toimiminen esimerkiksi ole kohtuullinen vaatimus, tai teon sivuvaikutukset ovat jotakin moraalisesti pahempaa kuin tekemättä jättämisen, joten tekoa ei tarvitsekaan tehdä. En esitä tässä mitään poikkeuksettomia kategorisia imperatiiveja. Ajatus on vain se, että jos tietyssä tilanteessa oikeasti pitää tai saa tehdä jotakin moraalisessa mielessä, niin tämän sanominen tarkoittaa jo, että kaikki tekijät on otettu huomioon. Oma hyöty voi esimerkiksi olla yksi moraalisissa arvostelmissa huomioon otettava tekijä, mutta sen tavoittelu ei voi yhtäkkiä ruveta kumoamaan kaikkia moraalisia arvostelmia.

On tietenkin mahdollista puhua (ainakin nimellisesti) moraalisesta oikeasta ja väärästä noudattamatta tätä sääntöä. Joku voisi esimerkiksi periaatteessa kutsua moraaliseksi sitä, mitä hänen kulttuurissaan pidetään moraalisena, vaikka hän ei pitäisi sitä oikeasti moraalisesti oikeana minun tarkoittamassani mielessä. Olen myös kerran nähnyt jonkun puhuvan ”moraalisuudesta” negatiiviseen sävyyn tarkoittaen ilmeisesti moralismia. Kaikkea tällaista ei voi ottaa huomioon eikä tarvitsekaan ottaa. Käsittelen siis moraalisista ilmauksista puhuessani jonkinlaista ihannetyyppiä, joka vastaa normaalia käyttöä hyvin mutta normaalin käytön epämääräisyydestä johtuen ei täydellisesti.

Edellä on todettu, että moraalisten arvojen seuraaminen tarkoittaa jonkinlaisen yleisen mallin mukaisuutta. Jonkin asiaintilan moraalista arvoa koskevia väitteitä tehtäessä, esimerkiksi jos sanotaan, että jokin on väärin, verrataan asiaintilaa siihen, mitä moraalisista arvoista seuraisi tiettyihin olosuhteisiin suhteutettuna. Jos esimerkiksi A pitää moraalisena arvona, että murhaajia tulee rangaista, ja tilanteessa on tapahtunut jotakin, mikä vastaa murhan määritelmää, silloin A voi tarkistaa, tapahtuuko myös jotakin, joka vastaa oikeanlaisen rangaistuksen määritelmää; jos ei, A katsoo tapahtuneen moraalisen vääryyden. Kun otetaan huomioon, että moraalisesti oikeita arvoja ei kuitenkaan aina seurata, mitä tällöin tarkoittaa se, että aina ”pitäisi” tehdä näin? Toisin sanottuna ihminen ei aina praktisen syllogismin mukaan päädy tekemään juuri sitä moraalisesti oikeaa asiaa. Mikä on moraalisen väitteen luonne, jos ei suoraan toimintaa ohjaava?

Entä sitten ihmisten erilaiset moraaliset arvot? Erilaisiin päämääriin pyrkivissä tilanteissa ihmiset voivat joutua ristiriitaan keskenään, jos päämäärät tai niiden tavoitteluun käytetyt keinot tähän ajavat. Muuten sillä, tavoittelevatko kaikki samoja asioita, ei kuitenkaan ole väliä. Moraalin tapauksessa taas ihminen ikään kuin tavoittelee samojen arvojen toteutumista kaikkialla maailmassa ja sitä, että kaikki toimijat toteuttaisivat niitä. Jos ihminen vastustaa koirien potkimista ylipäätään, hän ikään kuin haluaa, että kukaan koko maailmassa ei potkisi koiria.

Joskus ihmiset jakavat samat perusarvot mutta ovat eri mieltä siitä, miten ne voidaan toteuttaa. Kaksi ihmistä voisi esimerkiksi olla (ainakin sanallisesti) samaa mieltä siitä, että naisten vapaus on hyvä asia ja seksuaalinen väkivalta paha, mutta olla eri mieltä väitteestä, että vaatimus naisten hyvin peittävästä pukeutumisesta on hyvä tapa lisätä naisten vapautta ja vähentää seksuaalista väkivaltaa. Tällaisesta instrumentaalisesta hyvästä väittelyn ymmärtää helposti moraalisessakin yhteydessä – entä sitten kun ihmiset todella puolustavat toisistaan poikkeavia perusarvoja? Voimme ymmärtää, että heillä on mentaaliset mallit siitä, mikä on ”oikein”, mutta jos kyse on vain mentaalisen mallin mukaisesta oikeellisuudesta, mistä eri malleja puolustavat ovat eri mieltä?

Jos tiedettäisiin mitä tarkoittaa jonkin olevan oikeasti itseisarvoinen, mistä tietäisimme, mitkä arvot ovat sellaisia? Kahdella itseisarvoista väittelevällä henkilöllä ei näytä olevan mitään tapaa ratkaista kiistaansa, koska itseisarvot ovat tosiasioiden ohella se, millä kaikkea muuta perustellaan. Tosiasioista taas ei voi johtaa arvottavia arvostelmia. Niistä saa johdettua ainoastaan malleja, jotka kuvaavat sitä, miten maailma on, tai vähemmän suoraan esimerkiksi sitä, mikä on mahdollista, mutta ei moraalisia arvoja kuvaavia. Tämän takia onkin outoa väittää, että jollakin maailmassa olevalla olisi myös moraalisia ominaisuuksia. Mikään maailmassa ei tunnu tekevän tällaista kuvausta oikeaksi tai vääräksi. Mallin mukaisuudesta voidaan puhua, mutta mistä malli tulee?

Moraalisten väittämien luonnetta kuvaamaan on esitetty erilaisia teorioita. Tässä artikkelissa esittämäni perusteella nämä teoriat ovat yleensä osittain tosia mutta liian rajoittuneita. Koska maailmaa koskevina moraaliset väitteet ovat niin outoja, voidaan kysyä, ovatko ne todella varsinaisia väitteitä. Joidenkin teorioiden mukaan ne eivät tällaisia olekaan. Emotivismin mukaan moraaliset väitteet ovat oikeasti tunteen ilmaisuja. (”Koirien potkiminen? Hyi!”) [4] Preskriptivismin mukaan ne ovat käskyjä: ”Älä potki koiria!” [5] Virheteorian mukaan ne kyllä ovat väitteitä, mutta maailmassa ei ole mitään sellaisia ominaisuuksia, mistä ne puhuvat, joten ne ovat aina epätosia väitteitä [6].

Osaan näistä kysymyksistä voidaan jo vastata edellä sanomani perusteella. Moraaliset väitteet eivät ole pelkästään väitteitä maailmasta vaan väitteitä maailman ja mallien suhteesta. Koska koko maailman halutaan seuraavan samoja arvoja, väitteisiin sisältyy ainakin jotakin preskriptivismin kaltaista. Moraalisten arvostelmien ajatellaan olevan jotenkin lopullisia, ja on helppo todeta kokemuksesta, että ihmiset ainakin pyrkivät toimimaan omien moraalisten arvostelmiensa mukaan, vaikka usein niin ei tapahtuisikaan.

Moraaliset erimielisyydet puolestaan voidaan ymmärtää sen kautta, että ihminen toivoo kaikkien seuraavan samoja moraalisia arvoja. Ihminen voi tunnistaa, että tiettyjen moraalisina pidettyjen arvojen mukaan jokin on ”oikein”. Tämä ei tarkoita sitä, että hän antaisi näille arvoille moraalisten arvojen aseman. Hänelle varsinaiset moraaliset arvot ovat vain ne, joiden mukaan hän yrittää toimia ja saada muut toimimaan [7]. (Robert L. Arrington kutsuu tätä kantaa käsitteelliseksi relativismiksi (conceptual relativism) [8]. Samalla termillä viitataan tosin myös toisenlaiseen, paljon selvemmin relativistiseen kantaan [9].)

Tässä kohtaa törmäämme sitten vielä ratkaisemattomiin kysymyksiin. Miksi ylipäätään teemme painavia väitteitä, jotka pyrkivät ohjaamaan omaa toimintaamme ja toisten toimintaa, ja millä perusteella voimme väittää, että jotkin arvot ovat oikeita ja toiset vääriä?

Moraalin perustelu

Perusteluni sille, miksi kannattaa tehdä toimintaa ohjaamaan pyrkiviä arvostelmia, jotka ajavat kaiken muun ohi, koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen koskee yksilön sisäisiä tekijöitä ja toinen yksilöiden välisiä. Aloitan vähemmän tutusta yksilön sisäisestä perustelusta. Tämän perustelun on esittänyt filosofisena perusteluna Mary Midgley [10], mutta se on oikeastaan peräisin Charles Darwinin yrityksestä antaa evoluutioon pohjautuva selitys moraalille [11].

Ihmisellä on monia keskenään ristiriitaisia motivaatiotekijöitä. Darwin ja Midgley kiinnittävät erityistä huomiota jaotteluun hetkellisesti vahvojen mutta lyhytkestoisten sekä vähemmän intensiivisten mutta pitkäkestoisten taipumusten välille. Toisin sanottuna kyse on siitä, että voi hetken mielijohteesta tehdä jotakin, mitä katuu myöhemmin. Vaikka tietäisi, että on pidemmän päälle huono ajatus esimerkiksi hyökätä sanallisesti jonkun kimppuun vihaisena tai ratketa juomaan ennen työpäivää, siihen johtava impulssi voi väliaikaisesti esiintyä voimakkaampana. Valintaa impulssien välillä ei siis voi tehdä vain niiden senhetkisen vahvuuden mukaan. Erilaiset motivaatiot käyttäytyä eri tavoilla voivat helposti olla ristiriidassa keskenään, mutta kaikki vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin. Ihminen, joka seuraisi aina kullakin hetkellä voimakkainta impulssia, ei pystyisi hallitsemaan elämäänsä eikä varsinkaan toteuttamaan pitkäkestoisia halujaan. Tämän vuoksi on tarvetta harkita aina, mikä kokonaisuuden kannalta edistää kussakin tilanteessa ihmisen kaikkia intressejä parhaiten. Tämä selittää, miksi meillä on tarvetta tiettyjä tilanteita koskeville moraalisille arvostelmille, jotka ovat ”lopullisia” ja joita ei voi enää kumota jollakin muulla perusteella, vaikka kiusausta siihen saattaisi olla. Tämä kumoutumattomuuden vaatimus johtaa siihen, että vaikka tässä vaiheessa moraalisia arvoja on perusteltu vasta yksilön mielihyvään jne. tähtäävinä keinoina, niin jo senkin perusteella ne täytyy asettaa itseisarvon asemaan ja käytännössä muiden arvojen yläpuolelle. Aina emme tietenkään onnistu seuraamaan näitä lopullisia arvostelmia. Tahdonvoima psykologisena ilmiönä on selitettävissä juuri kykynä seurata niitä [12].

Jos ihmisyksilön sisällä vallitsee potentiaalinen ristiriita erilaisten impulssien välillä, tämä on tietenkin totta myös eri yksilöiden välillä yhteiskunnassa. Yleinen, kaikille yhteinen moraali on perusteltavissa sekä siltä kannalta että yksilö arvostaa vain omaa hyvinvointiaan, että siltä, jos hän ymmärtää toisten preferenssien olevan samanlaisia kuin omansa ja valitsee niidenkin toteuttamisen itseisarvoksi. Jos haluaa toteuttaa omia preferenssejään yhteisössä, on otettava huomioon, että toiset tavoittelevat samoja resursseja, eikä olisi kovin tehokasta taistella aina kaikesta. Sen sijaan kannattaa sitoutua yhteisiin sääntöihin, joiden mukaan kaikki otetaan huomioon suunnilleen yhtä paljon ja resurssit jaetaan tasaisesti. Tämä pätee konkreettisten hyödykkeiden lisäksi hyvin laajasti esimerkiksi oikeuteen toimia tietyllä tavalla, joka saattaisi haitata jotakuta toista. Omaan osaansa tyytyminen on yleensä kannattavampaa kuin se, että yrittää kahmia itselleen mahdollisimman paljon taistelussa toisten kanssa, jossa myös häviää paljon. Lisäksi sääntöjen on oltava samat kaikille siksi, että muuten systeemi kannattaisi vain huijareita ja kaatuisi [13]. Ihmisten on voitava luottaa siihen, että toiset seuraavat sääntöjä, vaikka heitä ei koko ajan vahdittaisi. Kun tähän lisätään vielä toistenkin preferenssien huomioon ottamisen itseisarvoisuus, samanlaiset säännöt tulevat vielä paremmin perustelluiksi, koska ne hyödyttävät kaikkia samalla tavoin.

Yleisten sääntöjen seuraaminen puhtaan tilannekohtaisen reagoimisen sijaan on ihmisen toiminnassa yleisemminkin perusteltua, koska se on usein välttämätöntä jonkin päämäärän saavuttamiseksi. Ensimmäinen syy tähän on, että sen arvioiminen, mikä jokaisessa yksittäisessä tilanteessa vaikka ”maksimoi utiliteetin”, ei usein ole realistisesti mahdollista. Toiseksi joitakin päämääriä ei voi lainkaan saavuttaa jokaista tilannetta erikseen arvioimalla. Voi esimerkiksi olla hyvin perusteltua lopettaa tupakointi, koska se lisää keuhkosyöpäriskiä. Yhden tupakan polttaminen ei kuitenkaan lisää riskiä merkittävästi – eli jos harkitsee tapauksen kerrallaan voi aina polttaa yhden lisää.

Harkitessaan sitä, mikä on kussakin tilanteessa oikein, ihmisen täytyy lähteä joistakin itseisarvoista ja pyrkiä niiden toteutumisen tasapainottamiseen. Tähän ei ole mitään valmista kaavaa, koska maailma luo jatkuvasti uudenlaisia tilanteita, joissa eri arvoihin liittyvät tekijät yhdistyvät uusilla tavoilla.

Itseisarvot ja valinta

Edellä sanotun pohjalta voidaan yhteen vetäen sanoa, että ihmisen tilanne maailmassa johtaa siihen, että hänen on tehtävä moraalisia arvostelmia, jotka arvottavat hänen motiivinsa hetkestä toiseen niin, etteivät ne toimi ristiriidassa. Tähän kuuluu osaltaan se, että hän pyrkii lopulta edistämään joitakin itseisarvoja.

Jos meidän on luotava jonkinlainen moraali selvitäksemme maailmassa, meidän on valittava itseisarvot sen osana. Meidän on otettava huomioon, millaisia olentoja olemme. Tärkeitä osia tästä ovat muun muassa alkupuolella mainittu oman olemassaolon säilyttämisen tärkeys sekä yleinen taipumus välttää kärsimystä ja tavoitella mielihyvää. Muita ovat meidän luonteemme sosiaalisina olentoina, ymmärryksemme toisten kärsimyksestä ja mielihyvästä, taipumuksemme haluta oikeudenmukaisuutta, tarpeemme kokea tarkoituksellisuutta ja mielekkyyttä elämässä ja niin edelleen. Kaikkien tällaisten ominaisuuksien ei tietenkään tarvitse olla kaikille ihmisille yhtä tärkeitä. Ne ovat tarpeita ja reagointitapoja, eivät varsinaisia arvoja, mutta yhtä kaikki jotakin, joka on syytä ottaa huomioon kehittäessään tapaa selvitä maailmassa ja valitessaan arvoja itselleen. Arvojen valinta on myös aina käynnissä oleva prosessi, koska kaikkea ei voi johtaa etukäteen, vaan on saatava neuvoa kokemukselta.

Tämä antaa perusteluja joidenkin itseisarvojen hyväksymiselle ja toisten hylkäämiselle. Hyväksyä kannattaa sellaiset arvot, jotka perustuvat ymmärrykseen siitä, millainen maailma ja ihmisen tilanne sen osana todella ovat. Hylätä kannattaa sellaiset, jotka perustuvat johonkin muuhun: pelkoihin, väärinkäsityksiin maailmasta tai pelkästään kulttuurin tai henkilöhistorian kautta muodostuneisiin preferensseihin, joista nykyhetkessä aiheutuu vain haittaa. Moniin kulttuureihin vaikuttaa esimerkiksi kuuluvan yleisesti, joskin yleensä tiedostamattomasti, sovellettu ”itseisarvo”, jonka mukaan miehen seksuaalinen aktiivisuus on hyvä asia ja naisen huono. Tämä juontaa kulttuurisista ja mahdollisesti biologisista tekijöistä, jotka vaikuttavat taustalla tiedostamattomasti. Ääneen tunnustettuihin moraaliarvoihin ei yleensä sisälly se, että sukupuolen kaltainen tekijä voisi vaikuttaa muuten saman asian oikeellisuuteen.

Mikään asiaintila ei silti voi perustella mitään arvoa tai toimintaa ikään kuin loogisella varmuudella. Samoin kuin praktisessa syllogismissa valitaan vaihtoehto, jonka nähdään olevan hyvä mutta ei ainoa mahdollinen, moraalisten arvojen omaksuminen on aina valinta, johon mikään ihmisen ulkopuolinen ei pakota. Valinta voi olla tiedostamaton, vaikka siten, että uskoo auktoriteettia kyselemättä, tai tiedostettu. Aina se on kuitenkin valinta, josta voisi tulla tietoiseksi. Lisäksi se on äärimmäisen tärkeä valinta, ja siksi sen tulisi olla tietoinen.

Kirjallisuus

Arrington, Robert L. (1989). Rationalism, Realism and Relativism: Perspectives in Contemporary Moral Epistemology. Ithaca ja Lontoo: Cornell University Press.

Baumeister, Roy L. & Tierney, John (2012). Tahdonvoima: Ihmisen suurin vahvuus. Helsinki: Basam Books. (Willpower, 2011. Käännös Ritva Hellsten.)

Darwin, Charles (2007). The Descent of Man. Darwin Online. <http://darwin-online.org.uk/content/frameset?itemID=F955&viewtype=text&pageseq=1>. Käyty 19.3.2018.

Feldman, Fred (1978). Introductory Ethics. Upper Saddle River, New Jersey: Prentice-Hall.

Kment, Boris (2012). ”Varieties of Modality”. Teoksessa Edward N. Zalta (toim.): The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Arkistoitu versio osoitteessa <http://plato.stanford.edu/archives/win2012/entries/modality-varieties/>.

Kokko, Ville V. (2012): ”Evoluutio, psykologia ja etiikka”. Hybris 1/2012. <http://hybrislehti.net/hybris-12012/evoluutio-psykologia-ja-etiikka>.

Midgley, Mary (1994). The Ethical Primate. Humans, Freedom and Morality. Lontoo ja New York: Routledge.

Russell, Bertrand (1986). The Problems of Philosophy. Oxford ja New York: Oxford University Press.

Sayre-McCord, Geoffrey (1988). ”Introduction: The Many Moral Realisms”. Teoksessa Sayre-McCord, Geoffrey (toim.) Essays on Moral Realism. Ithaca ja Lontoo: Cornell University Press, ss. 1–24.

Varela, Franciso J. (1997). ”Patterns of Life: Intertwining Identity and Cognition”. Brain and Cognition Vol.34(1), ss.72-87.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Varela 1997: 78–81.
  2. Russell 1986: 72–75.
  3. Ks. Kment 2012: esipuhe.
  4. Ks. Feldman 1978: luku 14.
  5. Ks. Feldman 1978: luku 15.
  6. Ks. Sayre-McCord 1988: 9–14.
  7. Eettinen egoismi on eettinen kanta, jonka mukaan jokaisen on oikein ajaa vain omaa etuaan. Tästä seuraa, että egoismin mukaan toimiva henkilö ei ehkä haluaisi muiden seuraavan egoismia, koska silloin heidän toimintansa saattaisi olla ristiriidassa hänen etujensa kanssa. Tämä vihjaa siihen, että egoismi ei olisi esittämäni mallin mukaan todellinen moraalinen kanta, ei edes väärien arvojen mukainen. Olen valmis hyväksymään tämän johtopäätöksen ja siihen päästään selkeämmin perustein myös seuraavan osion moraalin perustelujen nojalla: jos moraalin yksi päätarkoitus on auttaa ihmisiä saavuttamaan keskinäinen harmonia, mikään moraalinen periaate ei voi olla sellainen, että se ohjaa eri toimijoita toimimaan keskenään ristiriitaisilla tavoilla. Erimielisyys oikeista moraalisista arvoista voi johtaa ristiriitaan, mutta saman moraalisen arvon seuraaminen ei voi.
  8. Arrington 1989: luku 6.
  9. Ks. Feldman 1978: 167–170.
  10. Midgley 1994: luvut 13–17.
  11. Darwin 2007, luku IV.
  12. Esim. Baumeister & Tierney 2012.
  13. Tähän liittyy kiinnostava moraalin evoluutiopsykologian näkökulma. Ks. Kokko 2012.