Pitääkö olla huolissaan jätteestä?

Jäte huolen ja hoivan aiheena

 

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Purkkaneitsyt

Veera Kinnunen

Jäte huolenaiheena  

Pitääkö olla huolissaan -talkshown alkuraidalla ohjelman vakiovieraat seisovat vakavina valtavan jätekasan äärellä. Ihmiset näyttävät pieniltä, täysistä jätepusseista muodostuva vuori puolestaan suurelta, harmaalta ja uhkaavalta. Tunnusmusiikkina soi mollivoittoinen suomalainen kansanmusiikki. Alkuvideon hauskuus perustuu siihen, että ellei ole muusta huolissaan, niin aina voi olla huolissaan siitä, että maailma hukkuu jätteeseen. Muovipusseista koostuva jätevuori on vihreän maailmantuskan ikoninen kuva.

Itseironisen ulottuvuuden kuvaan lisää vielä se, että jätevuoren äärellä huolissaan ovat nimenomaan hyvin toimeentulevat, tiedostavat kaupunkilaiset. He varmastikin itse lajittelevat huolellisesti omat jätteensä ja ovat yleisesti ottaen kovin huolissaan ihmiskunnan ylikulutuksesta ja jätekuormasta. Silti kulutustilastojen mukaan juuri hyvin toimeentulevat kaupunkilaiset  ovat myös niitä, jotka todellisuudessa elävät kaikista suomalaisista eniten luonnonvaroja tuhlaavaa elämää[1]. Kuvassa ei ole mitään yllättävää: jätevuorista ja luonnonvaroja kuluttavasta elämäntavasta ollaan oltu huolissaan jo viimeistään ympäristöliikkeen synnystä 1960-luvulta saakka. Jätevuoreen kiteytyy kaikki mahdollinen maailmantuska: ylituotanto ja poisheittoyhteiskunnan tuhlailevainen elämäntapa, köyhyys, halpatyövoima ja maailman eriarvoisuus.  

Suhde jätteeseen on hankala. Yhtäältä rutinoitunut poisheittäminen on  nykymuotoisen kuluttamiseen perustuvan ja uutuutta arvostavan yhteiskuntamuodon välttämätön osa[2]. Toisaalta se on ollut kulutusyhteiskunnassa poissuljettu ja vältelty ”abjekti”[3].  Jätteen etiikkaa tarkastelleen kulttuurintutkija Gay Hawkinsin[4] mukaan kulutusyhteiskuntien jätehuolto onkin perustunut kieltämiseen, etäännyttämiseen ja hävittämiseen. Kitkattomasti sujuvaksi huoltoketjuksi järjestetty jätteenkuljetus, käsittely ja kaatopaikkaaminen ovat taanneet jätteen pysymisen etäällä arkielämästä – tiellä olevan ylimäärän vaivattoman hävittämisen ja jopa jätteen olemassaolon kieltämisen.  

Jossain syvällä takaraivossa on kuitenkin nakuttanut huono omatunto, koska on alkanut käydä yhä selvemmäksi, että maailma tukehtuu muoviin, jos kaatopaikkaaminen jatkuu samaan tapaan. Kaatopaikkaamiseen perustuva jätehuolto ei ole oikeasti ollut ylimääräisen aineen hävittämistä vaan sen siirtämistä toisaalle: valtameriin, kaupunkien reunoille, köyhien maiden ongelmiksi… [5]. Arkiset jätekäytännöt ovat siis olleet syyllisyyden läpitunkemia silloin, kun rutinoitunutta jätetoimintaa on pysähdytty ajattelemaan. Jäte onkin kahdella tapaa huolenaihe: ensinnäkin siitä ollaan kovasti huolissaan. Toiseksi jätteestä huolehtii yhteiskunnallisella tasolla institutionaalinen järjestelmä, jonka toiminta perustuu tiettyyn teknologiseen hallintaan. Tämä järjestelmä on myös muuttunut näkymättömäksi, vaikka sen toimivuus edellyttääkin jatkuvaa ylläpitoa. Tällaisia huolella ylläpidettyjä, itsestäänselviksi vakiintuneita järjestelmiä tieteensosiologi Bruno Latour[6] kutsuu ”huolenaiheiksi” (Matter of Concern).  

Jätehuollon näkymättömäksi rakennettu ja vaivalla ylläpidetty järjestelmä on lyhyen ajan sisällä purkautunut. Ympäristöliikkeen huoli jaetaan viimeinkin  myös käytännön politiikan tasolla. On todettu, ettei maapallo pysty ylläpitämään tuhlailevaa elämäntyyliämme. Tällä hetkellä elämme jätesuhteen murrosvaihetta, jossa etsitään uudenlaisia jätehuollon ja laajemmin materiasuhteen muotoja. EU:n päätöksenteko ja myös globaalisti harjoitettu ympäristöpolitiikka tavoittelee uudenlaista talouden mallia, kiertotaloutta, jossa jätteestä tehdään yhä uudelleen teollisuuden raaka-ainetta. Uusi kiertotalous sitoutuu olennaisesti jatkuvan (talous)kasvun ideologiaan, mutta samalla yrittäen purkaa jätemäärien kasvun ja tuotannon kasvun yhteyden. Jäte on kuitenkin kietoutunut yhä tiiviimmin talouteen, sillä uudessa mallissa jäte itsessään on resurssi ja sen käsittelemisen ja kierrättämisen pitäisi luoda uusia raaka-aineita, bisnesmahdollisuuksia ja parantaa kansallista kilpailukykyä. Samalla on tapahtunut se, mitä jotkut osasivat etukäteen pelätäkin. Kun jäte siirretään talouden ja markkinoiden logiikalla hoidettavaksi huolenaiheeksi, syntyy uudenlainen ongelma: jätettä tarvitaan yhä enemmän, jotta jätetalouden pyörät pysyvät pyörimässä.[7]

Uusi jätepolitiikka on tehnyt kotitalouksista aktiivisia jätepolitiikan subjekteja, joiden velvollisuus on lajitella jätteensä takaisin raaka-aineiksi ja kiertoon. Näyttäisi siltä, että tällä hetkellä suomalaisissa kodeissa ollaan melko lailla hämmentyneitä jatkuvan valistuksen ja uusien, ristiriitaisten jätelajitteluohjeiden äärellä, jotka ovat kaupunkikohtaisestikin erilaisia. Ohjeita on paljon, mutta niiden avulla kuluttajan on mahdoton ymmärtää, mitä jätteille oikeastaan tapahtuu. Jätehuollon kokonaisuus on arkisen ymmärryksen ulottumattomissa. Jopa meillä Jätteen yhteiskunta -tutkimusryhmän tutkijoilla, jotka olemme sitä jo jonkin aikaa tutkineet, on vaikeuksia hahmottaa sitä kaikessa monimutkaisuudessaan. Sekavuudesta huolimatta ihmisten pitäisi olla kyvykkäitä tekemään eettisesti ja ympäristöllisesti oikeita ratkaisuja, vaikka he eivät ymmärrä mitä jätteille tapahtuu. Jätehuollosta tuleekin uudenlainen huolenaihe: ei enää yksinkertainen kanava, jonne kaikki kotitalouden tuottama ylimäärä katoaa, vaan hämmennyksen ja turhautumisen ja jopa kiukun aihe. Ihmiset esimerkiksi kieltäytyvät asettumasta jäteresurssin tuottajiksi, varsinkin kun markkinatalouden logiikalla toimiva jätehuolto on kallista, eivätkä ihmiset koe saavansa vastinetta rahoilleen. He myöskin kyseenalaistavat jätehuollon ympäristötehokkuuden, koska siihen ei ole sisällytetty minkäänlaisia kannusteita esimerkiksi kierrätykseen.[8]

Jätevalistus luo mielikuvaa tiedostavasta muutosagentista, joka ilolla ja helposti lajittelee tuottamansa jätteen uusiin jätejakeisiin. Samalla tulee mielikuva, että riittää kun lajittelee jätteensä oikein. Käytännössä kuluttajalla on melko pienet mahdollisuudet vaikuttaa jätteiden muodostumiseen. Jätteiden syntyä on melkein mahdoton välttää, kun jokainen tuote on pakattu erillispakkauksiin, tavaroiden yhteiskäyttö ei ole kannattavaa, koska ne on valmistettu kestämään vain muutamia käyttökertoja. Melkein ainoa asia, mitä on mahdollista tehdä ollakseen hyvä jätekansalainen, on lajitella tunnollisesti tuottamansa jätteet uusiin kategorioihin.  

Valistuksessa ja idealistisissa jätteettömän maailman kuvitelmissa jää huomiotta arkisen elämän hankaluus: kierrätyspönttöjen sijainti, keittiöiden pienuus, kodeissa syntyvän ylimäärän mahtumattomuus jätejakeisiin. Siinä missä virallisessa kiertotalouspuheessa tavoitteena on maailma ilman jätettä, niin arkisen elämän keskellä jäte vaatii entistä enemmän huomiota. Kodeissa, joissa tehtävä jätetoimijoina on otettu vakavasti, jätettä tuntuu olevan jopa enemmän kuin ennen. Koska sitä ei voi huoletta kiikuttaa pihan perälle, josta se taianomaisesti katoaa, se edellyttää arkielämässä monenlaista toimintaa: lajittelua, purkkien pesemistä, erilaisten nyssyköiden kuskaamista minne milloinkin. Kodit ovat yhtäkkiä täynnä kaikenlaista jätetavaraa matkalla jonnekin. Tämä kaikki vaatii yllättävän paljon aikaa ja energiaa tekijöiltään.

Jos jäte on Mary Douglasin kuuluisaa määritelmää soveltaen ainetta väärässä paikassa, niin jäte on jotain, joka on siellä minne se ei kuulu. Jäte on relationaalinen, suhteissa muodostuva asia, joka vaatii toimenpiteitä muuttuakseen ei-jätteeksi. Inhimillistä yhteisöelämää ilman jätettä – aineellista ylimäärää, hankalia asioita, jotka ovat tiellä ja joista pitää huolehtia jottei niistä tule vaarallisia – ei ole. Maitopurkit autoni perässä ovat todellakin jätettä.  On myös asioita, jotka ovat hankalia, potkivat vastaan ja kieltäytyvät kääntymästä ihmiselle hyödyllisiksi. Esimerkiksi Yle uutisoi vastikään, että jätteenpolttolaitoksissa syntyy energiatuotannon lisäksi vuosittain satoja tuhansia tonneja kuonaa ja tuhkaa, jotka nyt kasaantuvat kaatopaikoille.[9] Maria Åkerman ja Helena Valve puolestaan ovat tutkimuksissaan osoittaneet, kuinka vaikeasti sikaloiden tuottama lietelanta on muunnettavissa resurssiksi. Tästä huolimatta optimistisissa visioissa kiertotalouden malli näyttää yksinkertaiselta ja kauniilta ympyrältä ilman häiriöitä ja katkoksia.[10]

Voikin olla, että tavoitellessaan jätteetöntä maailmaa ympäristöpolitiikka päätyy ylläpitämään edelleen – tai ehkä jopa entistä vahvemmin – etäännyttämisen, hävittämisen ja kieltämisen eetosta. Jätehän säilyy edelleen poissuljettuna ja kiellettynä, tietyn yhteiskunnan tason hoidettavana huolenaiheena.  Tällä kertaa se on vain luokiteltu hienovaraisemmiksi jakeiksi ja pyritty muuntamaan kaatopaikkaamisen sijaan uudelleen resurssiksi. Kotien näkökulmasta tilanne on jokseenkin sama kuin ennenkin: kunhan aineellisen ylimäärä vain saadaan oikeaoppisesti siirrettyä pois kodin piiristä, vastuu niistä lakkaa.  

Jäte hoivanaiheena?  

Jätepolitiikka ja ihmisten arkiset jätekäytännöt uusintavat helposti jätettä yhtenäisenä ja kuolleena aineksena, joka pitää sulkea ulos arkielämän piiristä.    

Jotta kierrätysyhteiskunta tai joku muu uudenlaiseen jäte-etiikkaan perustuva malli on mahdollinen, tarvitaan paitsi poliittisen päätöksenteon tasoisia jätehallinnan ja lainsäädännön viilaamista myös jätekäytäntöjen ja jätesuhteen syvällistä muutosta alkaen ihmisten arjen toiminnan tasolta. Ennemmin kuin tavoitella jätteetöntä maailmaa, pitäisi kysyä kuinka paljon ja millaista jätettä tuotamme ja mitä  sille tehdään. Gay Hawkins[11] peräänkuuluttaa jätteen tunnistamista ja sen ottamista osaksi elämää. Kun jäte tunnistetaan, siitä myös kannetaan vastuu.[12]  

Olen omassa tutkimuksessani kiinnittänyt huomioni sellaisiin arkisiin jätekäytäntöihin, joissa jäte ei olekaan ulossuljettu, insititutionaalinen huolenaihe, vaan hoivan arvoinen Matter of Care[13]. Tutkimukseni on osa jätettä yhteiskunnan eri skaaloilla tarkastelevaa Jätteen yhteiskunta -tutkimushanketta.  

Empiirisenä tapauksena tarkastelen ruokajätteen hapattamista, joka on paremmin tunnettu bokashi-menetelmänä. Tässä menetelmässä itse tuotettu jäte tunnistetaan ja otetaan osaksi sekä inhimillisistä että ei-inhimillisistä aineksista ja suhteista koostuvaa kollektiivia ja huolehtivaa kanssakäymistä. Etnografinen tutkimukseni on parhaillaan käynnissä. Olen pian kahden vuoden ajan seurannut sekä bokashia käsitteleviä blogeja ja sosiaalisen median bokashiryhmiä että alkanut itse harjoittaa ruokajätteen hapattamista.     

Bokashi on anaerobiseen maitohappokäymiseen perustuva kompostointimenetelmä. Nimi on alun perin japania ja tarkoittaa muun muassa ”käynyttä orgaanista ainetta”. Nimensä mukaisesti tämä japanilainen kompostointimenetelmä käyttää avukseen mikro-organismeja ja fermentoi biojätteen. Samankaltaisia menetelmiä on ilmeisesti ollut esimerkiksi Etelä-Amerikan intiaaniheimoilla, mutta nimenomaan bokashi-nimi ja menetelmä on peräisin Japanista, josta se on levinnyt viime vuosien aikana kaikkialle maailmaan.  

Hapattamisen suosion salaisuus on helppous, edullisuus ja hajuttomuus. Sitä voi harjoittaa sisätiloissa, jopa kerrostaloasunnoissa, parvekkeella tai kylpyhuoneessa.[14] Tarvikkeet voi tilata verkosta, mutta ne voi myös valmistaa itse. Aloittamiseen tarvitaan vähimmillään vain pari ämpäriä päällekkäin sekä hapattamisen käynnistävää mikrobirouhetta. Ruokajätteestä syntyy mikrobirikasta multaa jopa kahdessa viikossa.  

Päivän aikana syntyneet ruoantähteet kerätään yhteen, pilkotaan mahdollisimman pieneksi ja siirretään kerran päivässä bokashiämpäriin, painellaan tiiviiksi ja ripotellaan päälle mikrobirouhetta. Kun ämpäri on aivan täynnä, se suljetaan ilmatiiviisti ja annetaan tekeytyä pari viikkoa huoneenlämmössä. Hapattamisen sivutuotteena syntyvää mikrobirikasta nestettä –  joka valuu päällimmäisen ämpärin rei’itetystä pohjasta alimmaiseen ämpäriin – lirutetaan säännöllisesti alimmaisesta ämpäristä pois. Sitä voidaan käyttää laimennettuna ravintoliuoksena kasveille tai laimentamattomana esimerkiksi viemärien puhdistukseen. Kahden viikon jälkeen fermentoitunut massa sekoitetaan yhteen valmiin mullan kanssa, joko suoraan maahan tai vaihtoehtoisesti ämpäriin tehtyyn ”multatehtaaseen”, ja sen annetaan jälleen muhia pari viikkoa.  Lopulta multa-aines on muuttunut neutraaliksi, ”tehokkaaksi, eläväksi mullaksi.”[15].[16]

Ruokajätteen hapattaminen synnyttää monenlaisia eläviä organismeja, jotka kuvataan kokonaisena ”keskinäiseen tukeen perustuvana”, monenlaisista jäsenistä muodostuvana pienoisyhteiskuntana. Jätteessä ja toistensa jätteestä elävä orgaaninen mikrobiyhdyskunta muuttaa ruoanjätteet nopeasti ja helposti ravintorikkaaksi ja eläväksi mullaksi. Hapattajille ruoantähteet eivät enää olekaan turhaa ja kuollutta ylimäärää, josta pitää päästä eroon mahdollisimman tehokkaasti.     

Hapattajille hapattiämpärissä elää mikroyhteisö, jonka hyvinvoinnista he huolehtivat ja ovat kiinnostuneita. Mikrobiyhdyskunnan ja siitä huolehtivan ihmisen välinen suhde ei kuitenkaan ole yhdensuuntainen. Hapattamisen onnistuminen edellyttää kaikkien osapuolten yhteistoimintaa ja herkistymistä mikrobiyhdyskunnan hienovaraiselle kommunikaatiolle. Hyvinvoiva mikrobiyhdyskunta lahjoittaa lisää elämää: ensin elävänä multana, jossa puolestaan voidaan kasvattaa uutta elämää. Hapattaminen perustuukin monessa kohden erilaisten toimijoiden vastavuoroiseen anteliaisuuteen. Ensinnäkin hapattajat muodostavat yhteisöjä, jotka jakavat auliisti neuvoja ja kokemuksia toisilleen. Toiseksi onnistunut kompostoituminen edellyttää ihmisten ja mikrobien välistä anteliaisuutta ja yhteistyötä. Viimeiseksi hapattisekoituksen maitohappobakteerit, hiivat ja fotosynteesibakteerit ”työskentelevät yhdessä ryhmänä, luoden systeemin, joka perustuu keskinäiseen tukeen. Seoksen ’jäsenet’ syövät toistensa toiminnan tuottamaa jätettä ja samanaikaisesti yhdistävät hyvää tekeviä oheistuotteita, kuten entsyymejä, antioksidantteja ja vitamiineja, joita muut mikrobit voivat käyttää.”[17].[18]  

Yhteiselämää jätteen kanssa  

Jätteen hapattamisen erityinen viehätys on loputtomissa mahdollisuuksissa kokeilemiseen, itse tekemiseen ja uudenlaisten ratkaisujen kehittelemiseen – sekä tietysti onnistumisen tuomassa riemussa. Usein hapattajat nikkaroivat itse hapatusastiat kahdesta ämpäristä ja esimerkiksi vanhan hanaviinipakkauksen hanasta. Nikkarointikokeilut raportoidaan tarkasti, ja niiden onnistumista vertaillaan verkon vertaisryhmissä. Moni hapattaja alkaa kasvattaa jopa hapattamiseen tarvittavia kotoperäisiä mikrobikantoja itse. Bokashirouheen lisäksi ruokajätteen hapatuksessa on kokeiltu esimerkiksi gefiiriä.   

Ei ole kovin olennainen kysymys, onko hapattamisen lopputuloksena syntyvä multa erityisen rikasta, kuten hapattajat itse uskovat. Kiinnostavaa on juuri antautuminen kokeilulliseen vuorovaikutukseen, tai pikemminkin yhteisvaikutukseen (intra-action)[19], aikaisemmin ulossuljetun ja luotaantyöntävän aineksen kanssa. Siten hapattaminen käytäntönä jo itsessään muuttaa merkittävästi suhdetta jätteeseen. Hapattaminen tuo ihmiset yhteen jätteen kanssa hyvin konkreettisella tavalla: se saa käsittelemään ja kohtaamaan jätteen ruumiillisesti ja affektiivisesti kaikessa aistimellisuudessaan.  Yhteisvaikutus jätteen kanssa muuttaa eettisen suhteen jätteeseen muuksi kuin velvollisuudentuntoiseksi eettisten periaatteiden seuraamiseksi tai ”oikein tekemiseksi”[20] . Edellä kuvaamillani seikoilla pyrin hahmottamaan mahdollisuuksia uudenlaiseen eettiseen materialismiin, joka perustuu vastavuoroiseen anteliaisuuteen, uteliaaseen kokeilullisuuteen ja moniaistiseen kommunikaatioon.  

Jane Bennett[21] tunnistaa tärkeäksi eettisen kohtaamisen hetkeksi juuri tämän uteliaisuuden aineen muuntumista kohtaan. Hän puhuu ”materian lumouksesta”, joka herää materian aineellisen ja merkityksellisen muuntumisen hetkellä. Nämä materian lumouksen kokemukset laajentavat eettistä ymmärrystä – eivät saarnaamalla jätetaakasta, vaan paljastamalla mahdollisuuksia jätteen kehystämiseen uudella tavalla.[22] Hapattiämpärin äärellä materian lumousta kuvataan ”ihmeenä” tai ”seikkailuna”. Jokainen ämpärillinen multaa on omanlaisensa kokeilun ja sattuman tulos. Samalla kokeileminen, itse-tekeminen (DIY, do it yourself) ja ruumiillinen sekaantuminen jätteen kanssa kietoo hapattajat konkreettisesti yhteen jätteen kanssa. Kun jäte kietoutuu osaksi arkipäiväistä yhdessä elämistä, se ei muutu poissuljettavaksi abjektiksi[23].  

Hapattajalle jäte ei enää ole ulossuljettava, syyllisyyttä ja velvollisuudentunnetta herättävä huolenaihe, vaan ennemminkin hoivanaihe.  Hapattamisen jätekäytännöt synnyttävät uteliasta, vastavuoroista ja rakkaudellista elämän jakamista aineen kanssa. Hapattajalle aine ei ole enää pysyvää ja kiinteää vaan elävää, muuntuvaa ja täynnä potentiaa. Samalla kun hapattiämpäri hahmottuu mikrobiyhteisönä, jonka hyvinvoinnista on pidettävä huolta, myös ihmisruumis on alkanut hahmottua mikrobeja kuhisevana kokonaisuutena.  Tämä jaettu ”kuhina” hyvin konkreettisesti liudentaa tiukasti ylläpidettyä ihmisen ja muun luonnon välistä rajaa. Joku on sanonut, että hapattajat inhimillistävät materiaa, mutta minä lähtisin ennemmin siitä, ettei kyse ole niinkään inhimillistämisestä vaan sukulaistamisesta[24]. Kun jätepönttö ja ihminen ovat molemmat mikrobeja kuhisevia kokonaisuuksia, joita pitää ruokkia ja hoivata, jotta ne voivat hyvin, niin ei ihmisyyskään näytä lopulta olevan kovin kaukana jätteestä.  

Kysyin alussa, pitääkö jätteestä olla huolissaan. Ehdotan, että jospa lakattaisiin olemasta huolissaan jätteestä ja alettaisiinkin sen sijaan huolehtia siitä.   

Lähteet:  

Bennett, Jane. 2010. Vibrant Matter: a political ecology of things. Durham & Lontoo: Duke University Press.

Bokashi. Aloittajan opas. 2016. https://docs.google.com/document/d/11BdbW7oiFCsi82RiNsnus-9jBoukicNOM82OHwP7sfs/edit?pref=2&pli=1. (Luettu 3.5.2016.)

Bokashigarden. http://www.bokashigarden.fi/. (Luettu 29.4.2016.)

Haraway, Donna. 2016. Staying with the trouble. Making kin in the Chtulucene. Duke University Press, Durham.

Hawkins, Gay. 2006. The Ethics of Waste. Lanham, Maryland: Rowman & Littlefield Publishers.  

Heinonen Jukka & Junnila Seppo. 2011. Implications of urban structure on carbon consumption in metropolitan areas. Environmental Research Letters 6:1. http://iopscience.iop.org/1748-9326/6/1/014018/article.

Kinnunen, Veera. 2016. Jakaisimme elämämme jätteen kanssa? Sosiologia 53:3.  

Kristeva, Julia. 1982. Powers of Horror: An Essay on Abjection. New York: Columbia University Press.   

Latour, Bruno. 2004. Why Has Critique Run Out of Steam? From Matters of Fact to Matters of Concern. Critical Inquiry 30, 225-248.  

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2008. Aineellinen yhteisö. Tutkijaliitto, Helsinki.  

Puig de la Bellacasa, Maria. 2017. Matters of Care: Speculative Ethics in More Than Human Worlds. University of Minnesota Press, Minneapolis.

Strasser, Susan. 2014.  Waste and Want: A Social History of Trash. Holt Paperbacks.

Valkonen, Jarno. 2018. Jätteen yhteiskunta. Teoksessa Häiritsevä yhteiskuntatutkimus. LUP, Rovaniemi.  

Valkonen, Jarno, Kinnunen, Veera, Huilaja, Heikki, Saariniemi, Johanna, Näsi, Reetta, Uusisalmi, Riitta & Honkasilta, Janne. 2017. Jätehallinta ja ympäristönsuojelu. Sosiologia 54:1, 23-42.  

Valkonen, Jarno, Huilaja, Heikki, Kinnunen, Veera & Saariniemi, Johanna (tulossa) Bringing environment back to Waste Management. A Case Study of Waste Policy in Finnish Lapland. Submitattu käsikirjoitus.  

Takalaiska (Pia Pale) http://takalaiska.blogspot.fi/. (Luettu 29.4.2016.)

Åkerman, Maria. 2018. Elävää painoa: kunpa siirtymä lineaarisesta kiertotalouteen olisikin helppoa. Plenary-puhe sosiologipäivillä, Itä-Suomen yliopisto, Joensuun kampus. 16.3.2018.  

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Esim. Junnila & Heinonen 2011
  2. Valkonen ym. 2017; Lehtonen 2008
  3. ks. Kristeva 1982
  4. Hawkins 2006
  5. Valkonen ym. 2017, tulossa
  6. Latour 2004
  7. Valkonen ym. 2017; Valkonen 2018; Valkonen ym. tulossa
  8. Valkonen ym. 2017
  9. Yle-uutiset 7.9.2018: https://yle.fi/uutiset/3-10373765
  10. Åkerman 2018
  11. Hawkins 2006
  12. Kinnunen 2016
  13. Puig de la Bellacasa 2017
  14. Bokashi. Aloittajan opas, 6
  15. Bokashigarden
  16. Kinnunen 2016
  17. Takalaiska
  18. Kinnunen 2016
  19. Haraway 2016
  20. Hawkins 2006, 115
  21. Bennet 2010
  22. Hawkins 2006, 90
  23. Kristeva 1982
  24. Haraway 2016

Mitä roskapussi pohjimmiltaan on? – Jätteen olemuksesta Leibnizin ja Schopenhauerin näkemysten mukaan

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Turhapuru. Kuvaaja: Tuomo Vuoteenoma.

Visa Helenius

Sanalla jäte viitataan tavanomaisesti kohteeseen, jota pidetään vähäarvoisena tai huonona ja josta halutaan olla erossa. Esimerkiksi talousjäte on arkista tähdettä, joka halutaan eristää kaatopaikalle. Törmäämme lopulta jätteen moniin muotoihin, kuten biologiseen jätteeseen, energiajätteeseen ja teollisuusjätteeseen.

Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) ja Arthur Schopenhauerin (1788‒1860) näkemykset tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman jätteen olemusta koskevaan pohdintaan. Leibnizin filosofian mukaan kaikki olemassa oleva koostuu aineettomista substansseista, joita Leibniz kutsuu nimellä monadi. Maailma on hänen mukaansa kaikkivoivan, kaikkitietävän ja absoluuttisen hyvän Jumalan luoma paras mahdollinen maailma, jolloin myös kaikki jätteenä pidetty on Jumalan maailmaan tahtomaa. Tämä tuntuu kuitenkin ongelmalliselta ajatukselta, koska jätteen merkitys näyttää kääntyvän tietyllä tavalla päinvastaiseksi: ihmisen hyljeksimä arvoton jäte on samalla parasta mahdollista jätettä. Schopenhauerin filosofia johtaa vastakkaiseen suuntaan. Hänen mukaansa maailma on huonoin mahdollinen maailma, ja tällöin myös kaikki jäte on huonointa mahdollista jätettä. Vaikka tämä vaihtoehto voi tuntua Leibnizin näkemystä mielekkäämmältä, niin lopulta myös se osoittautuu ongelmalliseksi.

Tarkastelen tässä artikkelissa ensimmäiseksi sitä, mitä sanalla jäte tarkoitetaan tavanomaisesti. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan sitä, miten jätteen käsite ja Leibnizin filosofia ovat yhteydessä. Selvitys vaatii Leibnizin filosofian perusteiden läpikäymistä. Seuraavaksi käsittelen Schopenhauerin Leibniz-kritiikkiä, jonka avulla saadaan toisenlainen näkemys jätteen olemuksesta. Lopuksi pohdin molempien näkemysten mielekkyyttä.[1]

Mitä jäte on?

Jäte on lähtökohtaisesti eräs arvottava yleiskäsite, jolla viitataan kohteisiin, joita pidetään huonoina, haitallisina, käyttökelvottomina tai vähäarvoisina ja joista halutaan olla erossa. Olli Lagerspetz selventää sanan merkitystä seuraavasti:

Sana jäte on nykyään yleisnimitys aineelle, jonka heitän menemään, jätän oman onnensa nojaan. Keskeistä on, että haluan välttyä enää joutumasta sen kanssa tekemisiin.[2]

Näin ollen jätteen keskeisenä ominaisuutena voidaan pitää epähaluttavuutta. Lisäksi jätteeseen yhdistetään usein halveksuntaan liittyviä piirteitä, kuten arvottomuus ja turhuus.

Jäte esiintyy lopulta monenlaisissa yhteyksissä. Konkreettisia esimerkkejä voisivat olla: kaatopaikkajäte, joka on sellaista aineellista jäännöstä, joka koetaan hyödyttömänä ja jonka päämääränä on kaatopaikka; teollisuusjäte, joka on teollisen toiminnan oheistuotteena syntyvää käyttökelvotonta materiaa; ydinjäte, joka on radioaktiivisten aineiden hyödyntämisen vaarallinen lopputulos; ja teurasjäte, joka on lihantuotannossa syntynyt syötäväksi kelpaamaton osa. Sanaa jäte käytetään myös kuvaannollisesti. Esimerkiksi sanalla ihmisjäte voidaan viitata johonkin huonomaineiseen ihmisryhmään. Näin ollen jätteen sanalla on erilaisia merkityksiä ja käyttöyhteyksiä, jolloin se on kontekstisidonnainen.[3] Toisaalta sanan käyttöä rajaa olennaisesti konventionaalisuus, koska kohteen täytyy olla jollain lailla epähaluttava, tarpeeton tai ylijäävä.

Lagerspetz esittää erään olennaisen huomion jätteen nykyaikaiseen merkitykseen liittyen:

Strasserin historiallinen katsaus[4] osoittaa, että ennen teollistumisen ja rahatalouden läpimurtoa ei länsimaisissa yhteiskunnissa oikeastaan tuotettu jätettä sanan nykymerkityksessä. […] Oli säilytystilaa mutta ei rahaa; niinpä kaikki käytetty säästettiin tarkoin. […] Kotitalouksissa ei niin muodoin syntynyt ”jätettä” vaan eri materiaaleja, joita säästettiin toissijaiseen käyttöön.[5]

Nykyaikaiseen kulutuskulttuuriin olennaisesti kuuluva jäte tiettynä ylijäävänä, tarpeettomana ja poistettavana asiana on siis suhteellisen tuore ilmiö, joka on syntynyt teollistumisen ja modernin rahatalouden rinnalla. Lisäksi on huomattava, että jätettä pidettiin pitkään vain kaupungissa esiintyvänä asiana. Maaseudulla ei nimittäin ilmennyt usein jätettä, jossa kuluneita ja rikkinäisiä asioita pyrittiin hyödyntämään ja kierrättämään mahdollisimman paljon.[6]

Jätteen ajatuksella on kuitenkin pitkä historiansa. Esimerkiksi latinan kielessä sana purgamentum viittaa lokaan, likaan, törkyyn tai roskaan ja kuvaannollisesti ihmishylkiöihin, roistoihin tai roskaväkeen.[7] Myös antiikin roomalaisilla on siis ollut epähaluttavia halveksunnan kohteita. Myöhemmin esimerkiksi ruotsin kielen sana avfall, joka tarkoittaa nykykielenkäytössä jätettä, on yhdistetty jo 1600-luvulla merkitykseen ”jostakin kokonaisuudesta erossa olevaa ainetta”. Tällöin muun muassa puusta irronneiden lehtien, lannan, irtohiuksien ja raakojen hedelmien on katsottu olleen jätettä.[8]

Miksi ihmisellä on tarve rajata tiettyjä asioita jätteeksi? Eräs olennainen syy liittyy ihmisen biologiseen puoleen. Ihminen on muiden biologisten olioiden tavoin olento, joka on vahvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tämä vuorovaikutus sisältää kuitenkin alituisen vaaran: biologiset oliot ovat helposti vaurioituvia, ja haitallinen vuorovaikutus voi johtaa jopa yksilön kuolemaan. John Mann toteaa seuraavaa:

Biologinen järjestelmä, jonka rakenneosia ihmisen solut ovat, on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa […] Mikä tahansa […] ulkopuolisista vaikutuksista voi muuttaa tarkasti säädeltyjä biokemiallisia prosesseja, joiden ansiosta ihminen pysyy hengissä ja normaalisti toiminnassa.[9]

Esimerkiksi erilaiset ruokaa pilaavat mikro-organismit ovat olleet tuhoisia ihmiskunnan historiassa.[10] Näin ollen on selvää, että eräs osa ihmisen ajattelusta ja viestinnästä koskee sitä, mikä on olemassaolon jatkumisen kannalta vaarallista ja täten vältettävää.

Jätteen ajatuksen olemassaolo liittyy myös ihmisen ja maailman väliseen suhteeseen. Ihminen pyrkii usein järjestykseen. Esimerkiksi kosmoksen eli järjestykseen perustuvan maailmankaikkeuden ajatus ilmentää tätä pyrkimystä.[11] Järjestykseen perustuvan maailman ulkopuolelle on usein rajattu se, mitä on pidetty kaoottisena tai vieraana.[12] Tämä on ilmennyt muun muassa uskonnollisissa käsityksissä siten, että kummitusten, demonien ja kuolleiden ei ole katsottu kuuluvan järjestykseen eli läsnäolevaan todellisuuteen vaan johonkin toiseen tilaan tai ulottuvuuteen.[13] Jätteen ajatus liittyy ihmisen järjestyksen tarpeeseen samalla tavalla: jätteeksi kutsuttujen kohteiden ei katsota kuuluvan enää järjestykseen, jonka seurauksena niistä pyritään eroon. Näin esimerkiksi kaatopaikka, joka kokoaa jätteen, on usein mielletty epäjärjestystä edustavaksi, vastenmieliseksi ja vältettäväksi kohteeksi.

Oliot Leibnizin filosofiassa

Leibnizin filosofian ja jätteen yhteyden tutkiminen edellyttää hänen filosofiansa perusteiden läpikäyntiä. Aluksi on syytä huomata muutama lähtökohtainen seikka. Ensimmäiseksi Leibnizin filosofia pyrkii olemaan linjassa kristinuskon oppien kanssa, jonka seurauksena se muun muassa postuloi Jumalan. Toiseksi Leibnizin filosofian voidaan luonnehtia olevan epistemologista rationalismia ja ontologista idealismia, koska se esittää, että ihmisen järki on tiedon tärkein lähde[14] ja että kaikki olemassa olevat oliot ovat pohjimmiltaan henkisiä.[15] Kolmanneksi Leibnizin filosofian ontologia on muodoltaan pluralismia, koska sen mukaan todellisuus koostuu äärettömästä määrästä substansseja.

Vuonna 1714 Leibniz kirjoitti nimettömän ja lyhyen kirjoituksen, joka tunnetaan nimellä Monadologia ja jota pidetään nykyään hänen tunnetuimpana työnään.[16] Aiemmin samana vuonna valmistui niin ikään merkittävä Luonnon ja armon järkiperäiset periaatteet -kirjoitus. Nämä sisältävät Leibnizin myöhäiskauden substanssikäsityksen ja havaintoteorian, joiden avulla voidaan esittää tiivistys siitä, miten Leibnizin myöhäisfilosofia ymmärtää yksinkertaiset ja yhdistyneet oliot sekä olioiden vuorovaikutuksen.

Leibnizin mukaan monadi (ransk. monade)[17] on yksinkertainen substanssi, joka voi muodostaa yhdistelmiä toisten monadien kanssa. Monadilla ei ole osia, ulottuvuutta eikä muotoa. Monadi ei ole jaettavissa, se ei voi syntyä itsestään, hajota itsestään tai kadota, vaikka sen muodostamat yhdistelmät voivat alkaa ja loppua. Monadit eivät vaikuta toisiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen monadi toimii itselähtöisesti.[18] Monadilla on myös yksilöiviä ominaisuuksia, jotka erottavat sen muista monadeista. Tämän seurauksena jokainen monadi on ainutlaatuinen.[19] Lisäksi monadin sisäiset tilat muuttuvat Jumalan tahtoon ja ymmärrykseen perustuvan ennalta säädetyn harmonian mukaisesti.[20]

Luonto [21] on Leibnizin mukaan täynnä monadeja. Jotkut monadit ovat kuitenkin niin sanottuja korkeampia monadeja[22], jotka muodostavat keskuksen (ransk. centre) monadien yhdistelmille. Leibniz kutsuu tällaisia kokonaisuuksia yhdistetyiksi (ransk. composées). Lisäksi massa (ransk. masse) ympäröi jokaista monadia.[23] Se muodostuu Leibnizin mukaan ”äärettömästä määrästä muita monadeja”.[24] Näin ollen luonto koostuu Leibnizin filosofiassa vain ja ainoastaan monadeista, jotka aikaansaavat massan ja yhdistelmät.

Leibnizin myöhäiskauden havaintoteoria perustuu näkemykselle monadien keskinäisestä havainnoinnista. Teoriaa määrittää kaksi keskeistä käsitettä. Havainto (ransk. perception) on monadin ohimenevä tila, jossa koko maailma välittyy sille representaationa. Leibnizin mukaan havainto ”sisältää ja kuvastaa moninaisuuden ykseydessä”[25] ja se voi olla tarkempi tai epätarkempi. Lisäksi havainto ei ole mekaaninen ja moniosainen prosessi vaan yksinkertaisen substanssin välitön toiminto ja kyky. Halu (ransk. appetition) on puolestaan monadin pyrkimys yhdestä havainnosta toiseen, jonka seurauksena monadien havaintotilat muuttuvat.[26]

Leibnizin havaintoteoriaan liittyy kolme asiaa, jotka on tässä huomioitava. Ensimmäiseksi havainnosta erotettava apperseptio (ransk. apperception) on reflektiivistä tietoa havainnosta, jota ei ole kaikilla korkeammilla monadeilla.[27] Toisin sanoen vain jotkut korkeammat monadit kykenevät reflektoimaan havaintojaan ollen niistä tietoisia. Toiseksi ihmiset eroavat eläimistä siten, että ihmisen korkeammalla monadilla, jota Leibniz kutsuu hengeksi tai järjelliseksi sieluksi,[28] on ominaisuutena järki. Sen tärkeänä kykynä on ymmärtää niin sanottuja välttämättömiä tai ikuisia totuuksia, jotka eivät liity aistimiseen ja kokemukseen.[29] Kolmanneksi ei-elävien kohteiden, kuten kivien ja jätekasojen, sisältämät monadit havainnoivat maailmaa esitetyllä tavalla, mutta nämä kohteet kokonaisuudessaan eivät aisti, reflektoi, muista tai tee päätelmiä, koska ne eivät sisällä yhdistävää korkeampaa monadia, jolla on tällaisia kykyjä.

Miten elävät ja ei-elävät kohteet eroavat Leibnizin filosofiassa?[30] Tähän hankalana pidettyyn kysymykseen saadaan selvyyttä Leibnizin ja Antoine Arnauld’n[31] kirjeenvaihdosta. Ensimmäiseksi Leibniz esittää seuraavan tärkeän huomion ei-elävien kappaleiden reaalisuudesta:

Myönnän, että pelkällä kappaleella, ilman sielua, on vain aggregaation ykseys, mutta todellisuus, joka sille jää, on peräisin sen muodostavista osista, joilla säilyy substantiaalinen ykseys.[32]

Tämä tarkoittaa seuraavaa: ei-elävät oliot, kuten kivet, ovat elävien olioiden tapaan todellisia, mutta ensin mainitut, joita voidaan kutsua aggregaateiksi, eivät muodosta todellista ykseyttä,[33] kuten jälkimmäiseksi mainitut, koska näiden osat ovat yhteydessä satunnaisesti ja ilman korkeampaan monadiin liittyvää ykseyttä. Aggregaatit ovat täten vain tietynlaisia ilmentymiä.

Toiseksi Leibniz pitää todellisuutta asteittaisena:

Myönnän, että aksidentaalisella ykseydellä on asteita: järjestäytyneen yhteiskunnan ykseys on suurempi kuin kaoottisen väkijoukon, ja orgaanisen kappaleen tai koneenkin ykseys on suurempi kuin yhteiskunnan. Edelliset on toisin sanoen perustellumpaa käsittää yksittäisiksi olioiksi kuin jälkimmäiset.[34]

Todellisuuden asteittaisuus syntyy, koska monadit ovat sekä ominaisuuksiltaan erilaisia että erilaisissa keskinäisissä suhteissa, joista seuraa yhdisteiden erilaiset ontologiset asemat. Esimerkiksi madon, joka on yksittäinen olio, sisältävien monadien keskinäiset suhteet ovat erilaiset kuin väkijoukon, joka on aksidentaalinen ykseys. Elävän madon sisältämien monadien suhteet ovat nimittäin kiinteämmät ja riippuvaisia sitä ohjaavasta korkeammasta monadista. Elävät oliot ovat täten reaalisempia kuin ei-elävät, koska ne muodostavat aidon kokonaisuuden ja ykseyden. Aksidentaaliset ykseydet ovat puolestaan vain tietynlaisia ihmismielen aikaansaamia harhoja, jotka ovat kuitenkin siinä mielessä todellisia, että myös ne perustuvat monadeihin.

Kolmanneksi Leibniz esittää huomion kiinteiden kappaleiden[35] luonteesta:

Kiinteiden kappaleiden osat ovat kenties liittyneet toisiinsa vain ympäröivien kappaleiden ja niiden itsensä aiheuttaman paineen vuoksi, eikä niillä substantiaalisesti ole sen enempää ykseyttä kuin hiekkakasalla ‒ hiekassa ei ole liimaa.[36]

Näin ollen myös ei-elävillä kiinteillä kohteilla on tiettyjä fysikaalisia ominaisuuksia, vaikka niillä ei olekaan substantiaalista ykseyttä eikä tämän ykseyden mukanaan tuomaa korkeampaa reaalisuuden astetta.

Neljänneksi seuraava kohta paljastaa Leibnizin erään sitoumuksen, jota voidaan kutsua panorganismiksi ja johon liittyy ajatus panpsykismistä[37]:

[E]hkäpä tämä marmoripala on vain äärettömän monen elävän kappaleen kasa tai niin kuin järvi täynnä kaloja, vaikka näitä eläviä olentoja tavallisesti havaitseekin vain puoliksi mädänneissä kaloissa.[38]

Todellisuus on Leibnizin filosofiassa täten kauttaaltaan elävää, koska kaikki oliot sisältävät aina uusia todellisuuden tasoja ja olioita, joiden perimmäisinä tekijöinä toimivat yksinkertaiset ja maailmaa havaitsevat monadit.

Luvun perusteella voidaan todeta seuraavaa. Leibnizin filosofian substanssi on monadi ominaisuuksineen. Monadit muodostavat erilaisia yhdistelmiä. Toiset yhdistelmistä[39] ovat aggregaatteja ja aksidentaalisia ykseyksiä, jotka ovat näennäisiä kokonaisuuksia, jotka ihmismieli saattaa mieltää valheellisesti itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, ja toiset yhdistelmistä taas aitoja ykseyksiä eli yhdistettyjä, joita ohjaa korkeampi monadi ja joiden reaalisuuden aste on korkeampi.

Leibnizin filosofia, Schopenhauerin kritiikki ja kaksi mahdollisuutta jätteen olemukselle

Leibniz ei tietääkseni käytä filosofisissa kirjoituksissaan jätteeseen viittaavia sanoja tai esimerkkejä. Tästä huolimatta voidaan tarkastella sitä, miten Leibnizin filosofia ja jäte suhtautuvat toisiinsa.

Lähtökohtaisesti jätteen täytyy langeta mielestäni aggregaattien alaan, sillä Leibnizin filosofia ei salli ajatusta elävästä jätteestä. Elävät olennot ovat nimittäin reaalisempia ja täydellisempiä kuin ei-elävät. Tietysti joku voi esimerkiksi nuhdella jotakuta henkilöä ihmisjätteeksi, mutta Leibnizin filosofian perusteella tämä ilmaisee pikemminkin vain erään kielenkäyttötavan kuin olion ominaisuuden.

Jos jäte ei siis voi olla elävä olento Leibnizin filosofiassa, mitä se voisi olla? Eräs vastaus saadaan Monadologian seuraavasta kohdasta, jossa Leibniz luonnehtii elottoman aineen olemusta:

[P]ienimmässäkin osasessa ainetta on kokonainen luotujen elävien olioiden, eläinten, entelekioiden ja sielujen maailma. […] Ja vaikka puutarhan kasvien väliin jäävä maa ja ilma tai lammikon kalojen väliin jäävä vesi ei ole kasvi eikä kala, sisältävät ne kuitenkin taas sellaisia, joskin niin hienossa muodossa, ettemme kykene niitä havaitsemaan.[40]

Näin ollen kaikki jätteenä pidetyt kohteet, jotka ovat nyt siis aggregaatteja ja ilmentymiä, pitävät sisällään äärettömän määrän elämää, jolloin näillä kohteilla on tietty itseisarvo. Toisin sanoen epähaluttavana ja vähäarvoisena pidetty jäte, kuten pahoin löyhkäävä roskapussi, on nyt tietyn itseisarvon omaavaa, koska se sisältää äärettömän määrän Jumalan luomia ainutlaatuisia olioita. Tästä seuraa puolestaan se, että jätettä on hankalaa pitää enää arvottomana ja merkityksettömänä kohteena.

Viimein eräs Monadologian kohta kyseenalaistaa jätteen tavanomaisen merkityksen mielekkyyden Leibnizin filosofiassa:

[M]aailmankaikkeudessa ei ole mitään tarpeetonta, hedelmätöntä tai kuollutta, ei kaaosta eikä sekaannusta, paitsi näennäisesti.[41]

Mitä seuraa tämän lainauksen valossa jätteelle, mikäli jätteen välttämättömänä ominaisuutena pidetään epähaluttavuutta? Aktuaalisessa maailmassa, joka on Jumalan ominaisuuksien takia paras mahdollinen,[42] ei voi olla mitään, mitä Jumala ei olisi siihen halunnut. Toisin sanoen: mikäli jäte on jotain epähaluttavaa, Jumalalle ei voi olla olemassa jätettä. Näin ollen muun muassa pahoin lemuavat roskapussit kuuluvat maailmaamme mitä olennaisimmassa mielessä.

Nyt voidaan muodostaa seuraava yhteenveto. Kaikki jäte on Leibnizin filosofiassa Jumalan maailmaan tahtomaa. Jäte on väistämättä tietyn itseisarvon omaava monadien aggregaatti ja ilmentymä, joka sisältää äärettömän määrän ainutlaatuisia olioita ja näiden yhdistelmiä. Ongelmaksi muodostuu se, että tällainen jäte ei voi vastata enää kunnolla tavanomaista käsitystämme jätteestä. Samalla herää epäilys, onko jätteestä puhuminen lainkaan järkevää Leibnizin filosofian kohdalla.

Leibnizin filosofiasta on luontevaa siirtyä tarkastelemaan Schopenhauerin kritiikkiä,[43] joka kumpuaa Leibnizin yltiöoptimistisen filosofian epäintuitiivisuudesta. Tämä voidaan esittää esimerkiksi seuraavan kysymyksen muodossa: Miksi maailmaamme tulisi pitää Leibnizin ajattelun mukaisesti parhaana mahdollisena, vaikka se sisältää ilmeisiä puutteita, kuten pahuutta ja luonnonkatastrofeja?[44]

Schopenhauerin eräs ytimekäs vasta-argumentti on seuraavanlainen:

Vieläpä voidaan Leibnizin kouraantuntuvan sofistisia todisteluja vastaan, että tämä maailma on paras mahdollinen, esittää vakavasti ja rehellisesti todistus, että se on huonoin mahdollinen. Sillä mahdollinen ei merkitse sitä, minkä joku ehkä voi ennakolta kuvitella, vaan mikä todella voi olla olemassa ja kestää. Tämä maailma on kerta kaikkiaan rakennettu sellaiseksi, mikä sen tulisi olla voidakseen pysyä pystyssä hädin tuskin; mutta jos se olisi vähänkin huonompi, se ei enää kestäisi. Koska huonompi ei siis kestäisi, se ei olisi lainkaan mahdollinen, joten tämä maailma on niin ollen huonoin mahdollinen.[45]

Tämä argumentti avaa toisenlaisen mahdollisuuden jätteen olemukselle. Koska aktuaalinen maailma on Schopenhauerin mukaan huonoin mahdollinen maailma, niin tällöin myös kaiken jätteen on oltava huonointa mahdollista jätettä. Tämä ajatus tuntuu käyvän lähtökohtaisesti paremmin yhteen jätteen tavanomaisen merkityksen kanssa, koska on johdonmukaisempaa se, että huonoin mahdollinen maailma sisältää aidosti epähaluttavia ja turhia kohteita toisin kuin paras mahdollinen maailma.

Schopenhauerin näkemykseen liittyy eräs vahva mutta ongelmallinen seuraus: jos jäte määritellään yleisesti joksikin epähaluttavaksi ja arvottomaksi, niin tällöin huonoimman mahdollisen maailman kaikki oliot ovat tietyssä mielessä jätettä, koska huonoimpia mahdollisia asioita kaikista mahdollisuuksista ei voida pitää kovinkaan haluttavina ja arvokkaina. Vaikka tämä lopputulos on johdonmukainen, niin se tuntuu väistämättä ongelmalliselta. Monet maailmamme asioista, kuten vaikuttavat taideteokset tai ystävät, eivät nimittäin vaikuta arvottomilta, epähaluttavilta tai jätteen kaltaisilta kohteilta.

Lopuksi voidaan vielä tarkastella Leibnizin ja Schopenhauerin näkemyksiä tiivistetymmin. Leibnizin filosofiassa Jumalalle ei voi olla olemassa jätettä, mikäli jätteen välttämättömänä ominaisuutena on epähaluttavuus, koska tämä johtaa loogiseen ristiriitaan. Jumala ei voi nimittäin haluta jotakin, mitä hän pitää epähaluttavana. Leibnizin filosofiassa ihmisen näkökulmasta katsottuna asioita voi tietysti kutsua jätteeksi, mutta nämä ovat Jumalan maailmaan haluamia ja ne sisältävät äärettömän määrän ainutlaatuista elämää, jonka seurauksena niitä on hankala pitää jätteenä sen tavanomaisessa merkityksessä eli arvottomana ja epähaluttavana kohteena. Schopenhauerin Leibniz-kritiikki johtaa päinvastaiseen näkemykseen: jäte on nyt huonointa mahdollista jätettä, koska maailmamme on huonoin mahdollinen maailma. Schopenhauerin näkemys on mielestäni lähtökohtaisesti osuvampi, koska ajatus jätteen olemassaolosta huonoimmassa mahdollisessa maailmassa tuntuu mielekkäämmältä. Toisaalta Schopenhauerin näkemyksessä kaikki oliot osoittautuvat itsessään jätteeksi, mikä vaikuttaa epäuskottavalta ajatukselta. Molemmat näkemykset ovat näin ollen ongelmallisia. Leibnizin filosofiassa jätteen kohteet ovat parhaita mahdollisia kaikista loogisista mahdollisuuksista ja täynnä ainutlaatuista elämää, minkä seurauksena epähaluttavuuden ja arvottomuuden ehdot eivät täyty. Näin jätteen käsite sen tavanomaisessa merkityksessä ei sovellu kovin hyvin Leibnizin filosofiaan. Schopenhauerin näkemyksen perusteella kaikki jäte on huonointa mahdollista jätettä, mikä vaikuttaa ristiriidattomammalta ajatukselta. Näkemys johtaa kuitenkin jätteen määritelmän kanssa siihen ongelmalliseen lopputulokseen, että kaikki olemassa olevat asiat ovat jätettä, mikä ei tunnu kovin uskottavalta ajatukselta.

Yhteenveto

Jäte on arvottava, kontekstisidonnainen ja monimerkityksinen yleiskäsite. Jätteen esiintyminen liittyy ihmisen olemassaolon säilyttämisen ja maailman jäsentämisen tarpeisiin, koska haitallisten kohteiden välttely ja maailman jäsentäminen järjestykseen ovat olleet luontaisia taipumuksia ihmiselle. Jätteenä pidetään tavanomaisesti kohteita, joita pidetään epähaluttavina ja vähäarvoisina ja joista halutaan olla erossa. Leibnizin ja Schopenhauerin filosofiat tarjoavat eräänlaiset äärinäkemykset jätteen olemuksesta: Leibnizin filosofiassa jäte on monadeihin perustuvaa parasta mahdollista jätettä ja Schopenhauerin kritiikin perusteella taas ontologisesti määrittelemättömämpää huonointa mahdollista jätettä. Pyrin osoittamaan tässä artikkelissa sen, että jätteen käsite sen tavanomaisessa merkityksessä on ongelmallinen Leibnizin filosofian kohdalla kahdesta syystä. Ensimmäiseksi Jumalalle ei voi olla olemassa jätettä, sillä maailmassa ei voi olla mitään sellaista, mitä Jumala ei olisi siihen halunnut eli jotakin sellaista, mikä olisi Jumalalle aidosti epähaluttavaa. Toiseksi ihmisen jätteenä pitämät kohteet, kuten roskapussit, ovat väistämättä parasta mahdollista jätettä, joka sisältää äärettömän määrän ainutlaatuista elämää. Tällaista jätettä on kuitenkin hankala pitää esimerkiksi arvottomana. Näin ollen jätteen käsite sen tavanomaisessa merkityksessä ei sovellu mielestäni hyvin Leibnizin filosofiaan. Lisäksi pyrin osoittamaan sen, että jätteen käsite sen tavanomaisessa merkityksessä on osuvampi Schopenhauerin kohdalla: esimerkiksi jätettä pursuava roskapussi on helpompi mieltää huonoimman mahdollisen maailman olioksi kuin parhaimman mahdollisen maailman olioksi. Toisaalta Schopenhauerin näkemyksessä kaikki oliot ovat lopulta jätettä, koska huonoimman mahdollisen maailman kaikki oliot ovat sangen epähaluttavia ja arvottomia, mikä on niin ikään ongelmallinen ajatus.[46]

 

Lähteet

Eliade, Mircea (1957). Pyhä ja profaani. Käänt. Teuvo Laitila. Helsinki: Loki-kirjat. [Das Heilige und das Profane, 2003.]

Lagerspetz, Olli (2008). Lika: kirja maailmasta, kodistamme. Käännös: Markus Lång. Multikustannus. [Smuts ‒ en bok om världen, vårt hem.]

Leibniz, Gottfried Wilhelm (1880). Die philosophischen schriften. Hildesheim: Georg Olms,1961.

Leibniz, Gottfried Wilhelm (2011). Filosofisia tutkielmia. Käänt. Tuomo Aho et al.[47]. Helsinki: Gaudeamus.

Mann, John (1992). Murha, taikuus ja lääkintä. Käänt. Tiina Onttonen. Art House. [Murder, Magic and Medicine, 2002.]

Manns, James (1987). The Nature of a Nature in Leibniz. Teoksessa Woolhouse, Roger. (Toim.) (1994) G. W. Leibniz – Critical Assessments (Vol. II). London and New York: Routledge, 164‒175.

Myrdal, Peter & Repo, Arto (2016). Leibniz on Primitive Concepts and Conceiving Reality. Teoksessa Laiho, Hemmo & Repo, Arto. (Toim.) (2016) De natura rerum. University of Turku, 148‒166.

Nunziante, Antonio M. (2008). Back to the Roots. ‘Functions’ and ‘Teleology’ in the Philosophy of Leibniz. Teoksessa Illetterati, Luca & Michelini, Francesca. (Toim.) (2008). Purposiveness: Teleology Between Nature and Mind. Frankfurt/Paris/Lancaster/New Brunswick: Ontos verlag, 9‒31.

Schopenhauer, Arthur (1944). Pessimistin elämänviisaus. Käännös: Salomaa, Sirkka. Porvoo/Helsinki: WSOY.

Skrbina, David (2005). Panpsychism in the West. Cambridge/London: The MIT Press, 2007.

Streng, Adolf V. (1933). Latinalais-suomalainen sanakirja. Helsinki: SKS, 2006.

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Käytän seuraavia lyhenteitä Leibniz-kokoelmista: AR = Filosofisia tutkielmia. Gaudeamus, 2011; PS = Die philosophischen schriften. Georg Olms, 1961.
  2. Lagerspetz 2008, 264.
  3. Lagerspetz 2008, 99 ja 100.
  4. Lagerspetz viittaa kohdassa Susan Strasserin Waste and Want. A Social History of Trash -teokseen (Metropolitan Books, New York, 1999).
  5. Lagerspetz 2008, 264.
  6. Lagerspetz 2008, 264.
  7. Streng 1933, 617.
  8. Lagerspetz 2008, 264 ja 265.
  9. Mann 1992, 14.
  10. Mann 1992, 48‒60.
  11. Lagerspetz 2008, 271.
  12. Ks. esim. Platonin Timaios-teos.
  13. Eliade 1957, 51.
  14. Leibniz hyväksyy kokemusperäisen tiedon olemassaolon, mutta ajattelee siten, että vain inhimillinen järki saavuttaa perimmäiset totuudet. Hän esittää esim. Uusia tutkielmia inhimillisestä ymmärryksestä -teoksessa seuraavaa: ”Vaikka aistit ovat välttämättömiä kaikelle tämänhetkiselle tiedollemme, ne eivät riitä antamaan meille sitä kaikkea, sillä aistit voivat antaa vain esimerkkejä eli partikulaarisia tai yksittäisiä totuuksia.” (AR 289.)
  15. Viimeksi mainittua seikkaa selvennetään edempänä.
  16. AR 488. Kirjoituksen saksantaja Heinrich Köhler antoi nimen Monadologie.
  17. Vrt. kreik. μονάς (monas).
  18. Leibnizin filosofiassa Jumala ei vaikuta olioihin luomistapahtuman jälkeen. Leibniz esittää tästä mm. seuraavaa: ”On siis äärettömästi järkevämpää ja paremmin Jumalan arvolle sopivaa olettaa, että hän on aluksi luonut maailman koneen sillä tavalla, että kappaleiden voimat ovat täsmällisesti valmiina toimimaan omin neuvoin tarvittavalla tavalla[.]” (AR 144.)
  19. AR 333 ja 334; PS 607 ja 608.
  20. AR 326, 339 ja 340.
  21. Voidaan ajatella, että perimmäisessä mielessä luonto koostuu vain monadien vaihtelevista tiloista, jotka kuitenkin aikaansaavat myös suuremman kokonaisuuden. Ks. esim. Manns 1987. Leibnizin luonnonfilosofisista käsityksistä ks. esim. Luonnosta itsestään -kirjoitus.
  22. Korkeamman monadin luonteesta ks. esim. AR 342 ja 343; Skrbina 2005, 97 ja 98.
  23. AR 325 ja 326; PS 598 ja 599.
  24. AR 325.
  25. AR 334.
  26. AR 334, 335 ja 341; PS 608 ja 609. Idean käsitteestä ja käsitteenmuodostuksesta Leibnizilla ks. Myrdal & Repo 2016.
  27. AR 326; PS 600.
  28. AR 337.
  29. AR 337.
  30. Tämä kysymys on huomattavasti monimutkaisempi ja laajempi kuin mitä tässä kirjoituksessa voidaan käsitellä. Leibnizin ajattelu pitää nimittäin sisällään monenlaisia vaikuttimia ja oletuksia. Esim. Antonio Nunziante esittää, että Leibnizin käsitys siitä, mikä on elävää, liittyy laajempaan paradigman muutokseen, jossa siirrytään kartesiolaisen kone-eläimen käsitteestä kohti elävän organismin käsitettä. (Nunziante 2008, 29 ja 30.)
  31. Arnauld (1612‒1694) oli ranskalainen teologi ja kartesiolainen filosofi.
  32. AR 148.
  33. Esim. David Skrbina huomauttaa, että Leibnizilla on vaikeuksia määritellä tarkasti sitä, mitkä oliot ovat lopulta substantiaalisia ykseyksiä, ja erityisesti laajemman mittakaavan systeemeihin liittyen. (Skrbina 2005, 98.)
  34. AR 149.
  35. Leibnizin fysikaalista teoriaa ei voida käsitellä tässä kirjoituksesta. Tästä teoriasta tarkemmin ks. esim. Tutkimus dynamiikasta -kirjoitus.
  36. AR 150.
  37. Ks. esim. Skrbina 2005, 95‒99.
  38. AR 149. Vrt. AR 326.
  39. Tästä jaottelusta ks. esim. Skrbina 2005, 97 ja 98.
  40. AR 342.
  41. AR 342.
  42. Ks. esim. AR 340 ja 341.
  43. Leibnizin filosofiaa on kritisoitu voimakkaasti eri aikoina. Keskeistä kritiikkiä ovat esittäneet mm. Voltaire, Kant, Schopenhauer ja Russell.
  44. Leibnizin näkemystä voidaan puolustaa esimerkiksi siten, että pahuuden nähdään olevan välttämätöntä oliorikkauden kannalta tai kieltämällä pahuuden olemassaolo vetoamalla sen näennäisyyteen.
  45. Schopenhauer 1944, 127 ja 128.
  46. Kiitän Arto Repoa Leibnizin filosofiaan liittyvistä kommenteista.
  47. Kääntäjät: Aho, Tuomo; Jylhämö, Kimmo; Kivistö, Sari; Korkman, Petter; Oksanen, Mika; Repo, Arto; Roinila, Markku; Siukonen, Jyrki; Sivenius, Hannu; Vilkko, Risto.