Haastattelussa Olli Lagerspetz ja likainen filosofia

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Kuuranpurkkasia. Kuvaaja: Tuomo Vuoteenoma.

Jaakko Reinikainen

Filosofia on siitä erityinen tieteenala, että sen oma identiteetti ja määritelmä ovat tunnetusti aina enemmän tai vähemmän kyseenalaisia, filosofista toiseen vaihtuvia ja tarttuvia. Yleensä samanlaiset itsetuntemuksen ongelmat kohtaavat tieteitä vain niiden historiallisella alkutaipaleella, mutta filosofian monituhatvuotisen perinteen paremmalla puolella luulisi jo saaneen selvyyden kysymykseen, mistä tässä kaikessa on lopulta kyse. Ehkä olisikin aika soveltaa hiljattain Tampereella vierailleen yhdysvaltalaisen, formaalin ontologian edistäjänä profiloituneen Barry Smithin esittämää metodia ratkaista filosofisia ongelmia: mikäli tiettyä vastakkainasettelua ei olla saatu ratkaistua tuhannessa vuodessa, on aika päättää asia heittämällä kolikkoa.

Ajatus filosofian luonteesta heräsi taas omalla kohdallani, kun luin The Guardianin arvion Olli Lagerspetzin tuoreesta teoksesta A Philosophy of Dirt. Tai no, sanon “tuoreesta”, vaikkakin todellisuudessa kyseessä on jo saman teoksen kolmas erikielinen versio. Tai no, sanon “saman” teoksen, vaikka itse asiassa jo esipuhe paljastaa, että kyseessä on kolmas uudelleenkirjoitus sikäli kuin liasta puhuminen on olemuksellisesti sidottu siihen kieleen, jolla keskustelu käydään, minkä Olli Lagerspetz vahvistaa myös haastattelun myötä:

—”Lika” ja ”dirt” -sanat eivät tarkoita aivan samaa, ja monet muutkin puhtauteen liittyvät termit ovat kulttuurisidonnaisia. Yhteiskunnan  muutokset ovat heijastuneet myös käsitteisiin. Maatalousyhteiskunnassa normina oli kierrätys, jolloin jätteen käsitteelle nykymuodossaan ei ollut käyttöä. Jätteen käsitteen syntymistä voi seurata eri  eurooppalaisissa kielissä.

Likaa, saastaa, jätettä ja roskaa ei ensimmäisenä tulisi ajatelleeksi kielisidonnaisina ilmiöinä saatikka sitten filosofialle soveliaina aiheina – joskaan ei äkkiseltään ole helppoa perustella miksi. Kannan ilmiselvyys kun vaikuttaisi tautologiselta: jätteestä ja liasta puhuminen itsessään on jotenkin kuvottavaa, arkipäiväistä ja ennen kaikkea turhaa. Ei moska puhumalla muuksi muutu. Tämänkaltaisten asenteiden kohtaaminen onkin ollut Lagerspetzille arkipäivää:

—Kirjoittaessani tekstiä sain varsinkin alussa usein selitellä ihmisille, miksi asia kuuluu filosofiaan. Uskottavuutta haittasi vielä sekin, että kirjoitin ensimmäisen version ruotsiksi eli kansainvälisen  tutkimusyhteisön kannalta rahvaan kielellä. Niinpä kirjaa ei ensin akateemisesti ikäänkuin ollut olemassa. En voinut näyttää sitä ulkomaisille kollegoille enkä käytännössä vedota siihen hakiessani työpaikkoja. Toisaalta tajusin tilanteen alusta alkaen, mikä antoi tietyn vapaudentunteen. Kirjassa on enemmän minua itseäni kuin missään muussa työssäni.

Mutta miksi ylipäänsä kirjoittaa filosofinen kirja liasta?

—Minua kiinnostavat käsitteet, joita perinteisen, teoreettisen rationaalisuuskäsityksen kannalta ei ikään kuin pitäisi olla. [Immanuel] Kant aikoinaan kysyi, miten synteettiset a priori-lauseet olivat mahdollisia. Hiukan samaan tapaan kysyn, miten likaisuus on mahdollista. Likaisuus näyttää uhmaavan useita jaotteluja, joita pidetään filosofisen ymmärryksen kannalta keskeisinä. Likaisuus on toisaalta tosiasia, mutta toisaalta se on sidoksissa arvoihin. Likaisuus on fyysistä, mutta se ei kuitenkaan ole sellaisenaan fysikaalinen tai kemiallinen ominaisuus. Likaisuus käsitteenä liittyy toimijan subjektiivisiin reaktioihin, mutta toimijan itsensä kannalta se kuitenkin on ympäristöön kuuluva objektiivinen ominaisuus. Tällä tavoin se haastaa perinteisen realismi-antirealismijaottelun. Jo Platonille lika oli ongelma, johon hän viittaa Parmenides-dialogissaan.

A Philosophy of Dirt ei kerro vastausta kysymykseen, jonka se paljaalla olemassaolollaan herättää: mitä on filosofia, jos kerran liastakin voidaan filosofoida? Suoran vastaamisen  sijaan teos näyttää sen. Tämän haastattelun tarkoitus taasen on kertoa siitä, mitä kirjaa lukiessani tuli havaittua.

Eräs luonteva tapa lähestyä tiettyä filosofiaa on sijoittaa se johonkin perinteeseen, joka on useimmiten lähtöisin Platonista; näin myös lian tapauksessa. Nykyaikaisempia vaikutteita kirjalle taas on välittynyt Ludwig Wittgenstein myöhäisfilosofiasta:

—Aivan niin, Wittgenstein on tämän kirjan ja muutenkin harrastamani filosofian keskeinen taustavaikuttaja. Wittgensteinin eräs tärkeä ominaisuus on, että hän on erittäin perspektiivitietoinen. Tässä hän ei tietenkään ole yksin, samaa voi sanoa esimerkiksi Kantin, [Karl] Marxin ja vaikkapa R. G. Collingwoodin ajattelusta. Tietyn käsitteen merkitys ei aukea, jos pyrimme määrittelemään käsitteen ikään kuin sellaisenaan, vaan elämänyhteyksissä, joissa sen käyttäminen toisaalta ratkaisee ongelmia ja toisaalta synnyttää uusia. Nämä ovat sidoksissa historiallisesti ja kulttuurisesti rajattuihin tilanteisiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei sanojen määritelmiä koskaan saisi esittää. Kieli ei kuitenkaan ole staattista, joten mikä tahansa määritelmä on sidoksissa tiettyihin käyttötilanteisiin.

Lian filosofia on tyyppiä, joka kaihtaa siivoja, kliinisiä järjestelmiä, ohjelmallista normaalitieteen filosofiaa, mikä oli suosittua varsinkin viime vuosisadan alkupuoliskon tienoilla. Toisaalta Lagerspetz ei myöskään lämpene täysin atomistiselle, käsitteiden yksittäispausten selvittämiseen tyytyvälle filosofialle:

—Filosofiseen kirjoittamiseen kuuluu tietyn perspektiivin tarjoaminen lukijalle. Sen voi tehdä vakuuttavasti vain ruohonjuuritasolla, esittämällä konkreettisesti, mitä perspektiiviin kuuluu. Filosofi ei siksi voi vaatia muilta tietyn ohjelman jatkamista tai tietyn maailmankatsomuksen propagointia. Analyyttisen filosofian naturalistinen ohjelma on varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun filosofia alkaa jäljitellä toisten tieteiden metodeja.

—Tässä mielessä käsitteiden merkitys on sidoksissa yksittäistapauksiin. Toisaalta filosofian tehtävänä ei voi olla sattumanvarainen vaihtelevien yksittäistapauksien kuvailu. Yksittäistapaukset ovat kiinnostavia, jos ne ovat sidoksissa johonkin yleisempään ongelmaan. Myös Wittgenstein oli tietoinen tästä. Siksi minua ei vakuuta esimerkiksi James Conantin väite, että Wittgensteinin ihanteena oli ”piecemeal philosophy” [“filosofiaa paloittain”], pelkkä yksittäisten filosofisten ongelmien ratkaiseminen tai ”liuottaminen” sitä mukaa kuin ne esiintyvät.

Ei systemaattista, muttei kuitenkaan atomististakaan. Lian filosofiasta voisi saada sotkuisen kuvan mikäli ei olisi tutustunut kirjoittajan kuivakan huumorin sävyttämään, jäsenneltyyn ja tiiviisti soljuvaan tekstiin. Tiettyä perinteiden sekoittamista on kuitenkin havaittavissa yksin jo mainitun analyyttisen realismi-antirealismijaottelun haastamisen vuoksi. Kirjan 11 lukua ovat kaikki verrattain itsenäisiä, joskin ne on jaettu teemoittain kolmeen kappaleeseen, joiden myötä kritisoidaan niin realistisia kuin antirealistisiakin näkemyksiä liasta, ja siten koko kyseisen jaottelun mielekkyyttä. Pääpaino on tosin antirealismin käsittelyssä, koska kuten Lagerspetz mainitsee, vallitsevan konsensuksen mukaan likaa ja sen johdannaisia ei nähdä ihmisestä riippumattoman maailman ominaisuuksina vaan pikemminkin inhimillisen luokittelun tuloksina. “Kemia ei sontaa tunne,” kuten saksalainen kemisti Justus von Liebig Lagerspetzin siteeraamana suomenkielisessä versiossa toteaa.

Lian käsittäminen antirealismin kautta osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi, minkä Lagerspetz osoittaa tutkimalla kahta mahdollista yritystä selittää ilmiö reduktion kautta. Hygieeninen reduktio pyrkii kattamaan likaisiksi kokemamme asiat biologisen kuvotus-reaktion kautta, jolle on mahdollista antaa evolutiivinen selitys. Ihmislajin selviytymisen kannalta on ollut elintärkeää kyetä välttämään esim. pilaantunutta lihaa tai ulosteita tartuntatautien ehkäisemiseksi. Ongelma on, että kaikki mitä koemme arkipäivässämme liaksi (tahrat paidoissa, kura matolla) ei tosiasiallisesti edusta mainittavaa hygieniariskiä, ja samoin eri kulttuurit ovat eri aikoina kokeneet erilaiset asiat likaisiksi. Toisaalta taas itse likaisen ja puhtaan eronteko näyttäisi olevan universaalisti jaettu piirre ihmisyhteisöissä, mikä taasen antaa pontta antropologiselle reduktionismille. Biologinen kuvotus-reaktio on täten parhaimmillaankin vain osaselitys lian ilmiölle, ja tyhjentävä vastaus joutuu ottamaan huomioon kulttuurin vaikutuksen.

Antropologisen reduktionismin käsittely on teoksessa biologista hienovaraisempaa, osin siksi, että siitä on liikkeellä useampia eri versioita. Sigmund Freud, Mary Douglas, Norbert Elias ja Julia Kristeva kaikki tarjoavat erilaisia näkemyksiä siihen, kuinka kulttuuri tuottaa ja tulee tuotetuksi lian ja puhtaan dynamiikan kurssissa. Lagerspetzin kommentointi ei näiden kirjoittajien parissa rajoitu puhtaan filosofisiin kysymyksiin, vaan tarkastellessaan esimerkiksi Eliaksen tarinaa eurooppalaisen sivistyksen kehityksestä kohdistuu kritiikki pitkälti empiirisiin seikkoihin, tutkimusaineiston tulkintaan ja rajoitteisiin.

Minkälaisen koulukunnan taustaa vasten näinkin monioksainen filosofia mahtaa itää? Miten asettelet itsesi perinteisen analyyttisen ja mannermaisen filosofian maastoon, vai siintääkö taulussa aivan toisenlainen maisema?

—Analyyttinen ja mannermainen koulukunta ovat tietenkin yhä olemassa. Toisaalta paljon kiinnostavaa työtä on tehty näiden koulukuntien välimaastossa. Mainittakoon esimerkiksi Peter Winch, Simone Weil, Charles Taylor, Alan Janik ja norjalainen filosofi Jakob Meløe, johon viittaan kirjassani paljon. Tutkittaessa likaa ja materiaalisuutta toiset ihmistieteet, kuten antropologia, ovat päässeet pitemmälle kuin filosofia.

—Oma taustani on kai enemmän analyyttisellä kuin mannermaisella puolella. Olen kuitenkin saanut varhaisia vaikutteita kantilaisittain tai hermeneuttisesti suuntautuneilta kulttuurifilosofeilta, jotka ovat tämän jaottelun ulkopuolella. He ovat kirjoittajia, joita kai pidetään vanhanaikaisina: Egon Friedell ja Erik Ahlman.

Lopuksi voisi kysyä, minkälaiseen jatkumoon omassa tuotannossasi lian filosofia sijoittuu? Minkälaista jatkoa sille on mahdollisesti näkyvissä?

—Kuten totesin, olen halunnut analysoida käsitteitä, jotka uhmaavat analyyttiseen rationaalisuuskäsitykseen normaalisti kuuluvia jaotteluja. Tämä kiehtoo minua muutenkin. Olen aikaisemmin tutkinut esimerkiksi luottamuksen käsitettä. Tällä hetkellä minua kiinnostavat Collingwood ja Winch, jotka kyseenalaistavat realismi-antirealismijaottelun ja lähentävät filosofiaa toisiin ihmistieteisiin.

A Philosophy of Dirt on puhdasoppisin esitys vapaasta filosofisten mahdollisuuksien revittelystä, jota olen aikoihin lukenut. Työtä voi suositella varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät lukemisen varjolla halua säästyä ajattelun vaikeuksilta.

Olli Lagerspetz: A Philosophy of Dirt. Reaktion Books, Lontoo, 2018.

Ihminen saastana – käsitteellisiä ja käytännöllisiä huomioita puhtauden kategorisesta merkityksestä

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Purkansyöjäkasvi. Kuvaaja: Klaus Welp.

Akseli Ekola, YTK
Jyväskylän yliopisto

Saastat ulos! Saastat ulos!

Iskulause Pohjoismaisen vastarintaliikkeen mielenosoituksessa Tampereella 21.10.2017

Sä oot likainen, etkä ikinä tule puhtaaksi

Kohti Tuhoa: Hajota ja hallitse

Lähes kaikissa eliöissä näyttää vaikuttavan vahva pyrkimys puhtauteen. Se ilmenee luonnossa lukemattomin eri tavoin sukimisesta ihmisten ja monien muiden nisäkkäiden pesien erillisiin käymäläosiin. Kyse on yksilön oman ruumiin ja henkilökohtaisen ympäristön suojelemisesta epäpuhtaudelta. Tämä on ymmärrettävä ja rationaalinen toimintamalli, sillä esimerkiksi mahdollisten taudinaiheuttajien ja loisten välttäminen edistää kiistatta yksilöiden ja populaatioiden eloonjäämistä. Inhon, kuvotuksen ja puistatuksen tunteet ovat evolutiivisesti erittäin tärkeitä perusviettejä, jotka ohjaavat vahvasti myös ihmisen toimintaa. Yksilöiden välillä on tässä suhteessa kuitenkin myös paljon persoonallisuuteen liittyviä eroja. Epäpuhtauden äärellä koettua inhon tunnetta on joka tapauksessa syytä pitää perustavanlaatuisena sopeutumana ja perustunteena, ja näin ollen epäpuhtautta kohtaan koettua inhoa ihmisen biologiaan perustuvana ilmiönä[1]. Kolnai[2] huomauttaa lisäksi, että, toisin kuin vihan tai pelon kaltaisten perustunteiden kohdalla, inhon kohde on aina orgaaninen, biologinen.

Koska inhimillisen todellisuuden sisältämät puhtauden ja epäpuhtauden tasot ovat laajat ja syvät, keskityn tässä kirjoituksessa vain yhteen filosofisestikin erittäin mielenkiintoiseen teemaan: ihmiseen epäpuhtautena, ja eritoten saastana[3]. Tällä viittaan retoriseen ja käsitteelliseen prosessiin, jossa tietty ihmisryhmä toiseutetaan ja esineellistetään ihmisyyden ulkopuolelle rinnastamalla heidät epäpuhtaaksi koettuun materiaan ja eliöihin; liaksi, jätteeksi ja loisiksi. Sen tunnistaminen auttaa monien yhteiskunnallisten ilmiöiden ja käytänteiden hahmottamisessa, sekä mahdollistaa myös niiden muuttamisen. Lähestyn aihetta käsitteellisesti, eli tarkoituksenani on tuoda selvyyttä puhtauden ja epäpuhtauden kategoriseen merkitykseen yksilöiden ja ryhmien välisissä suhteissa (niin ontologisessa, retorisessa kuin tunnustuksellisessakin mielessä), erityisesti silloin kun jokin ihmisryhmä leimataan epäpuhtaaksi. Tässä tukeudun erityisesti antropologi Mary Douglasin (1921-2007) teoriaan puhtaudesta järjestyksenä.

Mielestäni likaan, saastaan ja inhoon liittyvillä ilmiöillä on varsin selvästi perustansa ihmisen biologiassa ja psykologiassa. Pidän myös siihen perustuvia kategorisointeja, rajanvetoja ja dikotomioita sekä hyvin yleisinä että myös perustavanlaatuisesti ihmisten maailmankuvaa, toimintaa ja sosiaalisia rakenteita määrittävinä. Väitän lisäksi, ettei kyseessä ole vain esimerkiksi nykyiseen maahanmuuttokeskusteluun tai rasistisiin aatteisiin liittyvä ilmiö, eikä liioin vain tiettyjen vähemmistöjen kohtelun yhteydessä tavattava retoriikan muoto. Esitän, että kyse on sen sijaan kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina ilmenevästä taipumuksesta suhtautua vieraaseen ja tuntemattomaan inholla sekä saastumisen pelolla. Kyse on siis yksinkertaisesti tarpeesta erottaa puhdas epäpuhtaasta, eikä se liity pelkästään ihonväriin tai etniseen taustaan, vaan myös mm. kulttuuriin, kieleen, uskontoon, poliittisiin näkemyksiin, seksuaalisuuteen, luokkaan, varallisuuteen, sukupuoleen, ikään, painoon, ulkonäköön, pukeutumiseen, päihteiden käyttöön, sairauteen ja vammaisuuteen.

En kuitenkaan halua sanoa, että nämä edellä mainitut huomiot oikeuttaisivat tällaiset eronteot normatiivisella tasolla tai tekisivät niistä yhteisöille välttämättömiä. Tästä syystä ilmaisen aiheeseen myös oman normatiivisen kantani. Vaikka tiedostamme inhon ja epäpuhtauden tunteiden olevan osa  ihmisyyttä, emme mielestäni saa antaa niiden pakonomaisesti määrittää toimintaamme ja yhteiskuntaamme, eikä varsinkaan omakuvaamme tai suhteitamme toisiin ihmisiin, joskin niillä voi myös yhtä lailla olla monia aidosti tarpeellisia ja hyödyllisiä funktioita. Inhon tunne ja tarve epäpuhtauden välttämiseen lieneekin kaiken kaikkiaan ihmislajille hyvin kaksiteräinen miekka.

Puhtauden ja epäpuhtauden ilmentymät

Puhtauden ja epäpuhtauden inhimillisiä merkityksiä antropologisesti paljon tutkinut Mary Douglas määrittelee epäpuhtauden ”aineeksi väärässä paikassa”[4]. Tämä käsitteellistys on helppo havainnoida arkielämässäkin: lautasella kastike on ruokaa, rinnuksilla likaa; karamellin ympärillä käärepaperi on tarpeellinen ja esteettinen, siitä poistettuna se on roskaa; suolessa uloste on osa meitä, WC-pöntössä se on inhottavaa saastaa, joka hävitetään nopeasti pois silmistä. Epäpuhtaus on siis kontekstisidonnaista ja suhteellista, ja tämä koskee kaikkien eliöiden suhdetta siihen: mikä on toisella likaa, on usein toiselle jotakin tarpeellista, esimerkiksi ravintoa. Epäpuhtautta ei voi olla ilman puhtautta, ja toisinpäin. Tätä nimitän puhtauden logiikaksi.

Epäpuhtaudella on kuitenkin Douglasin[5] mukaan kaksi ulottuvuutta, joiden kautta lika voidaan jakaa likaan aineena ja likaan sosiaalisena konstruktiona. Näitä kahta ulottuvuutta kuvaamaan voi mielestäni käyttää useita eri käsitepareja, merkitysyhteydestä riippuen: materiaalinen ja metafyysinen; hygieeninen ja tottumuksellinen; konkreettinen ja symbolinen; maallinen ja rituaalinen. Esimerkiksi mätänevän ruoan epäpuhtaus kumpuaa siitä itsestään materiaalisena objektina, mutta yhteisönsä lakeja rikkoneen rikollisen epäpuhtaus ei ole palautettavissa häneen itseensä materiaalisena objektina. Lika ei siis ole vain fyysistä ainetta, sillä se manifestoituu myös tapakulttuurin, uskomusten, rituaalien, politiikan ja moraalin kaltaisilla abstrakteilla ihmiselämän osa-alueilla. Tällaista likaa ei voi aistein havaita, vaan se ilmenee ja uusintuu sosiaalisten konventioiden kautta. Yhdistettynä nämä kaksi puhtauden ja epäpuhtauden kategorioiden tasoa jäsentävät ihmisten toimintaa ja maailmankuvaa.

Douglas[6] korostaa, ettei esimerkiksi uskonnollisia puhtaussääntöjä (esimerkiksi Mooseksen lain kieltoja tiettyjen iljettäviksi miellettyjen eläinten syömisestä tai islamin käsitystä sian saastaisuudesta) voida palauttaa pelkästään medikaalisen materialismin näkemykseen. Tämän kannan mukaan epäpuhtautta koskevat tabut ovat syntyneet vain tarpeesta välttää taudinaiheuttajia ja loisia, eli toisin sanoen niillä on ainoastaan rationaalinen ja käytännöllinen perusta. Kuitenkaan usein pyrkimys hygieenisyyteen ei ole rationaalista tai ruumiillisen terveyden kautta perusteltua. Vaikka esimerkiksi ulkomaalaisten vältteleminen voikin olla perusteltavissa tartuntariskien vuoksi, ei se selitä läheskään kaikkien henkilöiden pyrkimyksiä vältellä vieraita ihmisryhmiä. Tästä syystä medikalisoiva näkemys ei kykene tyydyttävällä tavalla käsittelemään puhtauden metafyysistä ja sosiaalista ulottuvuutta. Monien puhtaussääntöjen taustalla voidaankin osoittaa olevan muunlaisia, irrationaalisilta vaikuttavia perusteluita. Niiden merkitys selviää vasta tarkastelemalla puhtauden ja epäpuhtauden merkitystä kunkin ihmisryhmän maailmankuvan ja yhteiskunnan merkitysyhteydessä. On tärkeää tiedostaa, että puhtauden ja epäpuhtauden kategoriat ovat samaan aikaan sekä rationaalisia että irrationaalisia. Tämän voi huomata esimerkiksi muukalaisvihamielisyyden tapauksessa: on jossain määrin rationaalista ja totuudenmukaista olettaa, että jokainen vieras ihminen ja ihmisryhmä on potentiaalinen taudinaiheuttaja ja näin ollen uhka, sillä se mahdollisuus on kiistatta aina olemassa. Kuitenkin, tämän ajatuksen lisäksi tai sen sijasta, taustalla vaikuttavat myös monet irrationaalisemmat pelon, vihan ja inhon tunteet[7]. Nähdäkseni asian tarkastelua usein vaikeuttaa hygieenisten ja metafyysisten selitysmallien sekoittuminen: samaan aikaan pelätään sekä konkreettista ja materiaalista tartuntaa, että symbolista kategorioiden sekoittumista.

Vaikka suurelle osalle ihmiskuntaa käsitys liasta onkin muuttunut mikrobien olemassaolon ymmärtämisen jälkeen, ei länsimainenkaan puhtauskäsitys palaudu vain hygieniaan tai estetiikkaan, vaan taustalla vaikuttaa edelleen myös ihmisille tyypillinen pyrkimys metafyysiseen puhtauteen. Douglas[8] viittaa likaan osana laajempaa luokittelujärjestelmää: ”[M]issä on likaa, siellä on myös järjestelmä”. Järjestelmään sopimattomat elementit ovat siis likaa, sillä ne rikkovat selkeät kategoriat. Ja toisaalta, jotta jokin asia voisi edes olla puhdas tai epäpuhdas, tarvitaan jokin järjestys johon se voi olla suhteessa. Järjestelmän sisäinen logiikka siis määrittää, mikä on puhdasta ja mikä epäpuhdasta. Se ei kuitenkaan ole aina sisällöltään kaikkein ilmeisin. Esimerkiksi monet Intian kansat käyttävät naudan lantaa ja virtsaa niin fyysiseen kuin rituaaliseenkin puhdistautumiseen (pitäen samalla ihmisulostetta kaikin puolin epäpuhtaana), vaikka kaikenlaiset ulosteet mielletään monissa muissa järjestelmissä yksiselitteisen saastaisiksi. Tällaiset tapaukset muistuttavat, ettei rajanveto ole läheskään aina ehdottoman kaksijakoinen ja poissulkeva, vaan voi sisältää monenlaisia hienovaraisia erittelyjä.

Puhtauden logiikka on helposti havaittavissa yhteiskunnallisessa elämässä, kun tarkastelemme esimerkiksi nationalismin kaltaisia maailmankatsomuksia. Kansallisvaltiot toimivat tässä hyvänä esimerkkinä: klassisen eurooppalaisen nationalismin mukaan on olemassa kansoiksi kutsuttuja ihmisryhmiä. Kansan jäseniä yhdistää toisiinsa esimerkiksi kieli, kulttuuri, uskonto ja yhteisesti jaettu historiallinen kertomus. Nationalismin tärkein poliittinen ilmentymä on ajatus jokaiselle kansalle kuuluvasta maantieteellisestä alueesta, jonne sillä on oikeus perustaa itselleen poliittinen suvereniteetti, kansallisvaltio [9]. Kansallisvaltion ajatukseen liittyy olennaisesti käsitys perimmäisestä järjestyksestä, jossa kansoiksi kutsutut ihmisryhmät ovat järjestäytyneet maailmankartalle kukin omalle pysyvälle paikalleen. Todellisuudessa kansat eivät kuitenkaan ole homogeenisiä tai staattisia kokonaisuuksia, ja siksi kansallisvaltiot sulkevat väistämättä sisäänsä myös ihmisryhmiä, jotka eivät siihen nationalististen määritelmien mukaan kuulu, esimerkiksi jos heidän ei katsota olevan osa suurta kansallista tarinaa. Tästä syystä he ovat epäpuhtaus, joka rikkoo järjestyksen ja pilaa ”puhtaan kansan” sekä “kansallisvaltion” kategoriat.

Douglas[10] painottaakin juuri anomalioiden, poikkeamien, merkitystä puhtauden käsitteelle. Tämän voi ymmärtää niin, että puhtaus merkitsee selkeyttä, epäpuhtaus moniselitteisyyttä. Puhtaus, materiaalinen tai metafyysinen, määrittyy aina poikkeamien kautta ja vain sillä tavoin voidaan tehdä käsitteellinen ero puhtaan ja epäpuhtaan välillä. Esimerkkimme kansallisvaltiossa epäpuhdasta on vieras ihmisryhmä(t), joka ei sovi ”puhtaan kansan” kategoriaan: sillä voi olla eri kieli, uskonto, kulttuuri, identiteetti jne. Tällainen elementti uhkaa kansallisvaltion sisäistä koherenssia, se on epäjärjestystä tuottava tekijä muuten toimivaksi mielletyssä järjestyksessä. Puhdasta kansaa ei kuitenkaan voi edes olla, jos sillä ei ole jotakin vastakohtaa. Toimiakseen nationalismi tarvitsee siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat ikään kuin epäpuhtaita ja tuovat epäjärjestystä järjestelmään, sillä kansa voidaan luoda vain sellaisten ihmisten kautta, joita ei kansaan lasketa. “Meitä” ei voi olla ilman “muita”. Tästä johtuen nationalismi on pyrkinyt järjestämään kansallisvaltiot (sekä teoreettisella että käytännöllisellä tasolla) kokonaisuuksiksi, jotka eivät sisällä epäjärjestystä tai epäpuhtautta, eli toisin sanoen sisäisiä anomalioita. Nationalismin historiassa tämä pyrkimys on ilmennyt monin eri tavoin aina niin sanottujen monokulttuuristen valtioiden perustamispyrkimyksistä vulgaariin muukalaisvihaan ja rotuoppeihin.

Näin ollen katson, että nationalismia voidaan pitää yhtenä hyvänä esimerkkinä ihmisiin itseensä kohdistuvasta luokittelusta, jonka perustana ovat puhtauden ja epäpuhtauden kategoriat[11]. Ja samanlaisen puhtauden ja järjestyksen yhteenliittymän voi löytää monilta muiltakin ihmiselämän osa-alueilta: oli kyse sitten binäärisen sukupuolijärjestelmän rikkovista trans- ja muunsukupuolisista tai uskonnollisen järjestelmän tahraavista kerettiläisistä ja pakanoista, ovat ne poikkeamia ja symbolis-metafyysisen epäpuhtauden ilmentymiä tiettyjen järjestelmien merkitysyhteyksissä.

Olemuksellinen epäpuhtaus

Puhtaus voi siis olla vain lian totaalista poissaoloa, mutta yksikin tahra, yksikin anomalia, voi liata koko systeemin, eli muuttaa sen epäpuhtaaksi. Vääränlaiset ihmiset rajojen sisällä pilaavat valtion; eri perinteitä yhdistelevät kulttuurituotteet eivät ole autenttisia; kansanryhmien, värien ja rotujen sekoittuminen on iljetys, ja niin edespäin. Puhtauden logiikka ei salli sekoittumista tai poikkeamia, vaan se suosii valmiita ja pysyviä kategorioita.

On kuitenkin tärkeää nähdä ero kahden inhimillisen epäpuhtauden tyypin välillä, eli ihmisistä väärissä paikoissa ja ihmisistä saastana. Tämä erottelu auttaa ymmärtämään esimerkiksi rakenteellisen syrjinnän ja väkivaltaisen puhdistuksen taustojen eroja. Kuvitellaan vaikkapa tavallinen kaveriporukka. Jos tähän ryhmään tulee henkilö, jota ryhmän jäsenet eivät syystä tai toisesta miellä ryhmään kuuluvana, on heillä vahva näkemys siitä, että kyseinen vieras on heidän seurassaan väärässä paikassa. Hänen katsotaan rikkovan ryhmän sisäisen järjestyksen, ja siksi hänet todennäköisesti suljetaan siitä pois. Hän on ryhmän jäsenten silmissä anomalia ja epäpuhtaus, mutta vain heidän oman ryhmänsä ja sen järjestyksen kontekstissa. Kaveriporukalla tuskin on mitään vierasta vastaan tilanteen ulkopuolella, he eivät vain tahdo vieraan sekoittavan toimivaa ryhmäkemiaa.

Tilanne olisi kuitenkin toinen, jos kyseinen kaveriporukka pitäisi heidän ystävyyttään havittelevaa henkilöä jonakin sellaisena, jonka kanssa he eivät koskaan voi olla missään tekemisissä tasavertaisina. Jos he katsoisivat olevansa ylhäisempiä ja pitäisivät tämän toisen olemassaoloa epätoivottava, silloin he kohtelevat häntä toisenlaisena, perustavampana epäpuhtautena: saastana.

Epäpuhtaus on siis aina kontekstisidonnaista, mutta he, jotka väittävät joidenkin ihmisten olevan saastaisia, eivät katso heidän saastaisuutensa olevan tulosta jostakin erillisestä likaantumisen tapahtumasta jotakin tiettyä puhtautta vasten. He katsovat, että saastaiset ovat saastaisia jo alusta alkaen. Tällaisen epäpuhtauden logiikan mukaan ihmisen saastuneisuutta ei voi pyyhkiä pois, sillä se on olemuksellista, essentialistista. Oli kyse sitten paarioista, alaluokkaisista, naisista, orjista tai rodullistetuista, he ovat tämän logiikan mukaan aina likaa ja saastaa, eivätkä siitä muuksi muutu, sillä tämä ominaisuus on olemassa heissä jo syntymästä saakka. Kulloisenkin puhdas-epäpuhdas -järjestyksen ulkopuolelta katsottuna essentialismin tilalla näyttäytyykin sen sijaan aktiivinen ja tietoinen toiseuttaminen. Täta prosessia voimme kutsua saastaksi tekemiseksi.

Biologisessa rasismissa essentialismi tuodaan julki erityisen suorasti, sillä rotuoppien mukaan ihmisen oletettu rotu on hänen kaikkein perustavin ominaisuutensa, ja nämä olemukselliset piirteet ovat ihmisessä aina hallitsevia[12]. Kun jokin ihmisryhmä leimataan olemuksellisesti epäpuhtaaksi, tulee tästä epäpuhtaudesta muiden silmissä heidän hallitseva piirre, jota vasten kaikkien ryhmän jäsenten toimintaa peilataan kaikissa tilanteissa. Anderson[13] huomauttaa lisäksi, että kun jokin laaja ihmisryhmä pelkistetään esimerkiksi ”vinosilmiksi”, tuhotaan tällöin sen ainutlaatuisuus ja sisäinen monimuotoisuus. Ryhmästä tulee synonyymi jollekin halveksittavalle, ja sen jäsenistä yhtä kasvotonta massaa vailla yksilöllisyyttä. Jos rodulliset kategoriat sekoittuvat (esimerkiksi avioliiton kautta) syntyy kiusallisia, järjestyksen ja kategoriat rikkovia anomalioita. Poikkeamat joita ei voi asettaa mihinkään kategoriaan, ovatkin rotuoppien näkökulmasta pahempia kuin selkeästi epäpuhtauden kategoriaan kuuluvat yksilöt ja ryhmät. Natseille ja muille rotuoppien kannattajille juutalaiset olivat erityisen kammoksuttavia juuri siksi, että heidän ei katsottu kuuluvan mihinkään ”luonnolliseen rotuun”, vaan olevan ”sekarotuisia” [14]. Natseille saksalainen (eli rodullisesti puhdas) juutalainen olikin aina mahdottomuus[15].

Siinä missä jätteen ja romun voi kierrättää, ei saastalle voi tehdä muuta kuin yrittää poistaa se. Saasta ja lika ovat paitsi inhottavia, myös merkitsevät vierautta ja rappiota[16]. Siksi ihmisryhmä, joka määritellään saastaksi ja johon nämä mainitut ominaisuudet liitetään, katsotaan yleensä tarpeelliseksi poistaa. Etnisen puhdistuksen tapauksessa tämä tarkoittaa konkreettista hävittämistä, ja se on saastaksi tekemisen johdonmukainen päätepiste, sillä saastaksi määritellyillä ihmisillä ei ole enää ihmisarvoa. Holokaustissa juutalaisten, romanien, homoseksuaalien, toisinajattelijoiden ja muiden tuhottavaksi tuomittujen ihmisryhmien ainoa rikos oli olla niin kutsuttua kansanruumista turmeleva tauti tai loinen, rappiollinen elementti, joka uhkasi sairastuttaa muuten terveen ja puhtaan ruumiin. Siksi heidän tappamisensa ei ollut ainoastaan sallittua, vaan myös välttämätöntä, eräänlainen lääketieteellinen operaatio siis.

Hyvin samankaltainen ajattelu vaikuttaa myös muunlaisten massamurhaamisen muotojen taustalla, vaikka se onkin eri konteksteissa piilotettu erilaisen retoriikan taakse: kyse voi olla vaikkapa vääräuskoisten tuhoamisesta tai puolueen siivoamisesta toisinajattelijoista. Kaava on kuitenkin tuttu, eli toiseuttamalla jokin ihmisryhmä saastaksi heiltä riistetään ihmisyys niin ryhmänä kuin yksilöinäkin ja heidät kohdataan enää vain patologisessa mielessä, sillä saastaa kohtaan ei voi tuntea empatiaa, ainoastaan inhoa. Heidän ainoa (ja kaikkein raskauttavin) vikansa on vain olla osa jotakin kuviteltua epäpuhtautta. Kyse on selvästä reifikaatiosta, eli esineellistämisestä: kun sanotaan “he ovat saastaa ja sairautta, he ovat syöpäläisiä ja loisia”, muuttuu tämä epäpuhtauteen rinnastaminen ihmisten mielissä todeksi asiaintilaksi, metafora (eli metafyysisen epäpuhtauden ulottuvuus) yhdistyy käsitykseen fyysisestä epäpuhtaudesta synnyttäen ihmisen esineellistämisen tilan.

Toisaalta, saastaiset ihmiset voidaan myös alistaa, orjuuttaa tai muulla tavoin sortaa, kuten on esimerkiksi Intian kastittomien laita. Tällöin heihin kohdistuu niin vihaa, halveksuntaa kuin välttelemistäkin, mitkä lienevät varsinaista väkivaltaista puhdistusta paljon yleisempiä ja arkisempia suhtautumistapoja: saastaisia ihmisiä ei kohdata ja kohdella vertaisina, mutta heitä kyllä voidaan hyväksikäyttää monin eri tavoin. Selkeä ero tässä on tietysti se, että totaalisen tuhoamisen vaatimuksen sijasta luodaan sosiaalisia hierarkioita, jossa puhtaat ovat ylempiä ja epäpuhtaat ovat alempia[17]. Tärkeintä on, etteivät puhtaat ja epäpuhtaat ryhmät kohtaa ja sekoitu. Näitä erilaisia dikotomioita esiintyy lukemattomissa eri muodoissa: rikkaat ja köyhät, värilliset ja valkoiset, miehet ja naiset, kristityt ja muslimit, punkkarit ja fiftarit, ad infinitum.

Saastaisia vältellään, koska heidän pelätään aiheuttavan tartunnan, ikään kuin he olisivat pysyvästi sairaita. Kyseessä on irrationaalinen pelko, jota voi hyvällä syyllä kutsua fobiaksi eli perusteettomaksi peloksi[18]. Heidät voidaan eristää omille asuinalueilleen, ja jos heidän sosio-ekonominen asemansa on heikompi, näkyy se usein myös ulospäin epäsiisteytenä ja roskaisuutena. Tällöin fyysinen ja metafyysinen epäpuhtaus yhdistyvät jälleen ja kategorisoinnista tulee itsensä toteuttava ennustus: slummien asukkaat ovat saastaisia ja alempiarvoisia, koska he asuvat lian ja roskan, oman rappionsa merkin, keskellä. Samaan aikaan etuoikeutetut puhtaat pyrkivät esittämään itsensä kaikin tavoin tahrattomina, ja kuinka ollakaan on kautta aikain ero aatelisen ja rahvaan välillä ollut ero peseytyneen ja peseytymättömän välillä. Ylhäisöön ja eliittiin kuuluva ei myöskään harjoita ulostamisen kaltaisia vastenmielisiä toimia, ei kosketa likaista maata, ja jopa hänen verensä on kuonasta vapaa, puhumattakaan siisteistä vaatteista ja hyvään järjestykseen saatetusta elinympäristöstä. Kukapa pystyisi kyseenalaistamaan tällaisen ihmisen ylemmyyttä?

Toisinaan tällainen epäpuhtauden eriyttäminen voidaan kuitenkin yrittää kätkeä näennäisen yhdenvertaisuuden kaapuun, kuten Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan iskulause ”erillisiä, mutta tasa-arvoisia”[19] hyvin demonstroi. Lopulta tämänkään kaltaiset sortavat järjestelmät eivät ole pystyneet peittämään sitä, että niiden ytimessä on ajatus tiettyjen ihmisryhmien olemuksellisesta epäpuhtaudesta, sekä epäpuhtauden leviämisen ja sekoittumisen pelko, jolla oikeutetaan yhden ryhmän ylivalta ja etuoikeudet.

Tunnustus ja puhtaus

Saastaksi tekemisen prosessissa on nähdäkseni kyse negatiivisesta tunnustuksesta tai virheellisestä tunnustamisesta (eng. misrecognition)[20]. Kun klassinen hegeliläinen tunnustus käsitetään yleensä tilanteeksi, jossa osapuolet tunnustavat toisensa tasavertaisiksi ja tasa-arvoisiksi persooniksi, on saastaksi tekemisen logiikka käänteinen: kyseessä on yksipuolinen tunnustus, jossa yksi tunnustaa toisen itseään alempiarvoiseksi, ei-tasavertaiseksi, toiseudeksi. Samankaltaisuuden sijaan huomio kiinnitetään väitettyyn olemukselliseen eroon. Toisella osapuolella ei tässä ole sananvaltaa puuttua hänelle/heille annettuun identiteettiin ja asemaan (joskin he voivat kyllä hyväksyä heille itselleen haitallisen identiteetin). Virheellisestä tunnustamisesta puuttuukin eräs aidolle tunnustukselle olennaisena pidetty piirre, dialogisuus. Koska tunnustus on elintärkeä yksilön identiteetin muodostuksen ja sosiaalisen toiminnan kannalta, on virheellinen tunnustus niin yksilölle kuin ryhmällekin vahingollista, sillä se vääristää identiteettiä[21]. Jos jokin yksilö tai ryhmä yhteiskunnassa on tunnustettu virheellisesti ja negatiivisesti epäpuhtaudeksi ja saastaksi, riistää se heiltä arvokkuuden.

Vaikka tunnustus kuvataan yleensä kahden osapuolen välisenä, tässä tapauksessa puhtaan/sortajan ja epäpuhtaan/sorretun välisenä, ovat ryhmien väliset tunnustukselliset vuorovaikutussuhteet usein paljon monimutkaisempia. Yhden epäpuhtaan ryhmän sisällä voi olla sen omia, pienempiä epäpuhtaaksi laskettuja ryhmiä, ja eri ”epäpuhtaat” ryhmät voivat pitää toisiaan epäpuhtaina ja saastaisina[22]. Selviä eroja on myös siinä, hyväksyvätkö epäpuhtaat heille annetun tunnustuksen ja liittävät sen osaksi identiteettiään (kuten hämmästyttävän usein esimerkiksi orjien, köyhien ja kastittomien kohdalla näyttää käyvän) vai pyrkivätkö he sitä tavalla tai toisella vastustamaan, vaatien uutta, aitoa, tasa-arvoista ja molemminpuolista tunnustusta. Toisaalta, epäpuhtaaksi ja saastaksi tunnustaminen voi olla myös molemminpuolista: sorrettujen identiteetti vahvistuu, jos he mieltävät sortajansa lopulta itseään alempiarvoisemmiksi.

Puhtauden tunnustukselliset ulottuvuudet ovat mielenkiintoisia myös identiteettipolitiikan ja eron politiikan (eng. politics of difference) kannalta. Voidaan esimerkiksi kysyä, luoko pyrkimys erillisiin identiteetteihin lisää kategorioita ja eroja, ja voiko tällä olla negatiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan[23]. Voiko näiden identiteettipyrkimysten taustalla vaikuttaa tarve luokitella yksilöitä sekä ryhmiä puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, samalla kun pyritään vaalimaan oman ryhmän puhtautta? Kysymys on mielenkiintoinen ja laaja, mutta korostettakoon, etten tällä väitä identiteettipolitiikan lähtökohtaisesti tähtäävän kenenkään epäinhimillistämiseen saastaksi, vaan kyse on laveammasta tarpeesta kategorisointiin. Yllä kuvatun kaveriporukkaesimerkin mukaisesti identiteetilleen tunnustusta vaativa ryhmä voi periaatteessa tiedostaen tai tiedostamattaan pyrkiä ulossulkemaan omasta ryhmästään ne, joiden se ei katso siihen kuuluvan (jotka siis mielletään ryhmän järjestyksen pilaavaksi epäpuhtaudeksi). Aiheellista onkin kysyä, tulisiko eron politiikasta siirtyä samankaltaisuuden politiikkaan, sillä ”[K]un eroa ei tehdä, ei ole myöskään epäpuhtautta”[24]. Kyseessä on kuitenkin liian laaja kysymys tässä yhteydessä käsiteltäväksi, eikä ongelma muutenkaan ole tunnustuksen filosofialle mitenkään uusi[25].

Eron illuusiot

Puhtauden logiikkaan kuuluu, että määrittäessään jonkun epäpuhtaaksi määrittelijä itse väistämättä päättää myös mikä on tuon epäpuhtauden vastakohta, siis puhtaus. Ja yleensä puhtautta edustaa määrittelijä itse[26], sillä puhtaus voi määrittyä vain negaationsa, tässä tapauksessa epäpuhtaiden ihmisten, kautta. Kun lausutaan “te olette epäpuhtaita”, ilmaistaan samalla, että lausuja itse ei ole epäpuhdas, vaan puhdas. Tällainen negatiivinen tunnustus merkitsee siis rajanvetoa puhtaan ja epäpuhtaan ryhmän (ja yksilöiden) välillä, mutta se perustuu vain mielivaltaan ja retoriseen temppuun. Kuten Sartre[27] huomauttaa, epäpuhdasta ihmisryhmää kohtaan tunnettu inho eroaa muista inhon muodoista siinä, että se ei ole ”kehosta lähtöisin”, vaan ”sielun sitoumus”. Sillä siinä missä tunnemme intuitiivisesti ja reaktiomaisesti inhoa esimerkiksi pilaantunutta ruokaa kohtaan, on toisia ihmisiä kohtaan tunnettu inho opittua, se iskostuu ihmisten mieliin puheaktien ja sosiaalisten normien kautta: saastaisia ihmisiä vältellään, kartetaan, halveksitaan, alistetaan, tapetaan, ja heidän tartuttavaa läsnäoloaan pelätään milloin mistäkin syystä. Myötätunnon paikalle tulevat inhon, vihan ja puistatuksen tunteet. Tämä ei myöskään kumpua kokemuksesta, ”saastaisten” ihmisten kohtaamisesta, vaan yleensä juuri tämän kohtaamisen puutteesta.

Puhtauden logiikan valhe ja erehdys piilee ajatuksessa, jonka mukaan saastaa, toiseutta, ei voida koskaan kohdata ja kohdella tasavertaisena, sillä kyseessä väitetään olevan olemuksellinen ero. Tätä väitettyä eroa ei kuitenkaan mielestäni voida mitenkään osoittaa olevan olemassa muualla kuin sosiaalisen järjestyksen ja symboliikan sisäisen logiikan maailmassa. Sitä siis ei ole löydettävissä objekteista, eli ihmisistä itsestään. Esimerkiksi kenenkään peseytymättömyys ei tee hänestä olemuksellisesti epäpuhdasta ja pahaa, vaikka muut ihmiset eivät hajun takia hänen seurassa välttämättä viihtyisikään.

Puhtauden logiikan kannalta onkin ironista, ettei kukaan voi koskaan olla aidosti puhdas vaaditulla tavalla (eli lian täydellisellä poissaololla), niin materiaalisessa kuin metafyysisessäkään mielessä. Varjelemalla omaa puhtautta luodaan vain illuusio siitä, ettei muka olisi itsekin jollakin tavoin epäpuhdas. Tällä tavoin pyritään peittämään näiden rajanvetojen ja kategorisointien mielivaltaisuus, minkä varsinkin rotuoppien lähempi tarkastelu hyvin paljastaa[28]. Essentialismi kääntyy siis lopulta itseään vastaan, kun selkeiksi väitetyt olemukset ja ominaisuudet paljastuvatkin lähemmin tarkasteltuna moniselitteisyyden läpitunkemiksi.

Ihmiset ja ryhmät, jotka katsovat oikeudekseen määritellä puhtaan ja epäpuhtaan rajan (koskien mitä tahansa ominaisuutta tai inhimillisen elämän osa-aluetta), asettavat itsensä jumalan asemaan. Uskonnollinen ja rituaalinen puhtaus yhdistetään yleensä jumaluuteen, jonka olemukseen epäpuhtaus ei määritelmällisesti kuulu ja jota epäpuhtaus ei saa lähestyä: pyhäköt ja alttarit asettavat rajan, jota epäpuhdas ei saa ylittää. Räikeimmin tämä periaate tulee esiin esimerkiksi rotuerottelua tai kastijärjestelmää ylläpitävissä yhteiskunnissa, joissa yksi ryhmä ottaa oikeudekseen määritellä muiden ryhmien identiteetin samalla kun se pyrkii varjelemaan omaa kuviteltua puhtauttaan. Siksi tällaista puhtauden jumalaksi ryhtymistä voi pitää yhtenä misantropian muotona[29]. Ludwig Feuerbachia [30] seuraten voi myös todeta, että koska jumalat ovat ihmisen itse itsestään luomia projektioita, on ajatus puhtaasta ja pyhästä jumalasta ihmisen julkilausuttu haave olla puhdas, jumalan kaltainen. Siksi palvoessaan jumalaa ihminen palvoo kuviteltua puhtautta itsessään. Ja puolustaessaan yhteiskuntaansa tai uskomusjärjestelmäänsä vetoamalla jumalan tahtoon hän pyrkii pitämään yllä käsityksiä, jotka tukevat hänen omaa asemaansa puhtaiden joukossa.

Sartren[31] mukaan kyse on loppujen lopuksi pelosta: kun tarraudutaan kuvitelmaan minän ja muiden valmiista olemuksesta ja paikasta maailmassa, pyritään samalla hellimään ajatusta, että järjestys, ja paikkamme siinä, on ennalta määrätty. Puhtauden vaaliminen merkitsee kuitenkin vieraantumista ihmisyydestä ja sen kaikesta moniselitteisyydestä. Siksi pyrkimys puhtauteen ja erotteluun osoittautuukin lopulta tuhoisaksi kaikille. Kenties sitä voidaankin, jälleen puhtausretoriikkaa käyttäen, pitää yhteiskunnallisen sairauden tai patologian merkkinä[32].

Lopuksi: likainen todellisuus

Olen tässä kirjoituksessa pyrkinyt osoittamaan, että puhtauden ja epäpuhtauden kategorioiden merkitysten ymmärtäminen auttaa hahmottamaan monia hierarkioihin, kategorisointeihin, toiseuttamiseen, ulossulkemiseen, syrjintään, epäinhimillistämiseen ja sortoon liittyviä yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ilmiöitä. Väitän myös näiden kahden kategorian olemassaolon ja luonteen tunnistamisen auttavan niiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemista.

Esitykseni on kuitenkin ollut vain pintaraapaisu aiheeseen. Puhtauden ja epäpuhtauden verkostot näyttävätkin läpäisevän kaikki eliöt, kaikki yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunnat, sanalla sanoen koko elämän. Olen edellä argumentoinut sen oletuksen pohjalta, että puhtauden logiikka on löydettävissä hyvin monenlaisten ihmiselämän osa-alueiden (niin yksilöllisten kuin yhteisöllistenkin), ei vain saastaksi tekemisen, taustalta. Tätä oletusta voi luonnollisesti kritisoida monin tavoin. Carl Schimittiä seuraten voidaan esimerkiksi kysyä, onko poliittisen elämän alueella puhdas/epäpuhdas perustavampi erottelu kuin vihollinen/ystävä[33], ja voiko se yksin selittää monimutkaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, uskonnollisia ynnä muita ilmiöitä? Onko kuvaamani erottelu todellisuudessa näin yksinkertainen? Onko kyse todella tunnustuksesta vai jostakin muusta? Ketkä ovat nykypäivän roskaväkeä ja ketkä negatiivisia tunnustajia, itseoikeutettuja puhtaita? Ja tämän kirjoituksen kannalta kenties kaikkein tärkein kysymys: voidaanko, ja millä perusteella, yhteiskuntateorian pohjaksi ottaa douglaslainen antropologia? Selvää ainakin lienee, että mitään universaalia selityskaavaa ei puhtausajattelun perusteella voida muodostaa, sillä käsitykset puhtaudesta ja epäpuhtaudesta ovat aina merkitysyhteys- ja kulttuurisidonnaisia.

Epävarmuuksista huolimatta (tai juuri niiden takia) olen kuitenkin varma tästä: vaikka pyrkimyksemme puhtauteen onkin vahva, emme ole koskaan olleet puhtaita eikä meistä sellaisia koskaan voi tullakaan. Maailman itsensä monimerkityksellisyys ja likaisuus tulee aina haastamaan ihmisen siihen kuvitteleman järjestyksen, vaikka monia meistä kiehtookin Sartren[34] sanoin ”kiven pysyvyys”. Silti meidän olisi kaikista esi-isiltämme perityistä taipumuksistamme huolimatta pyrittävä hyväksymään saastan läpitunkema, moniselitteinen todellisuus sekä puhtauden lopullinen mahdottomuus. Muu johtaisi itsepetokseen ja tekopyhyyteen. Puhtauden logiikka, oli se kuinka intuitiivinen tahansa, johtaa usein harhaan. Ja lopulta myös meistä jokainen muuttuu mätäneväksi lihaksi, yhden ruoaksi ja toisen inhon kohteeksi, kaikki luomamme ja rakentamamme rappeutuu jätteeksi vailla käyttötarkoitusta, ja kaikki erillään oleva sekoittuu toisiinsa. Epäpuhtaus on aina voittava.

 

Kiitokset käsikirjoituksen kommentoinnista: Anna Penttilä, Onni Hirvonen, Roni Nousiainen, Jaakko Syrén ja Olli-Pekka Paananen.

 

Kirjallisuus

Airaksinen, Timo (2010) Saasta – Filosofinen johdatus jätteen todellisuuteen. Johnny Kniga Kustannus: Helsinki.

Anderson, Benedict (2007) Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (Imagined communities. Reflections on the origin and spread of nationalism, 1983). Suom. Joel Kuortti. Vastapaino: Tampere.

Douglas, Mary (2000) Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi (Purity and danger. An analysis of the concept of pollution and taboo, 1966). Suom. Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Vastapaino: Tampere.

Feuerbach, Ludwig (1089) The Essence of Christianity (Das Wesen des Christentums, 1841). Trans. George Eliot. Promethean Books: New York.

Fraser, Nancy (2000) Rethinking recognition. New left review 2000(3), 107-120.

Honneth, Axel (2014) The diseases of society: Approaching a nearly impossible concept. Social research: An international quarterly: 2014 Vol. 81(3), 683-703.

Kolnai, Aurel (2004) On disgust. Open Court: Illinois.

Lacoue-Labarthe, Philippe & Nancy, Jean-Luc (2002) Natsimyytti (La mythe nazi, 1997). Suom. Merja Hintsa ja Janne Porttikivi. Tutkijaliitto: Helsinki.

McBride, Cillian (2005): Deliberative democracy and the politics of recognition.
Political studies: 2005 Vol. 53, 497–515.

Nummelin, Juri (2013) Johdatus misantropian historiaan. Teoksesta Nummelin, Juri (toim.): Misantropian historia. Kustannusosakeyhtiö Savukeidas: Turku-Tampere.

Roman-Lagerspetz, Sari & Lagerspetz, Eerik (2018): Rotuoppien metafysiikkaa.
Ajatus nro. 74: 141-172.

Rottman, Joshua (2014) Evolution, development and the emergence of disgust. Evolutionary psychology 12(2): 417-433.

Räsänen, Syksy (2017) Israelin apartheid. Into Kustannus: Helsinki.

Sartre, Jean-Paul (1965) Juutalaiskysymys (Reflexions sur la question juive, 1946). Suom. Jouko Tyyni. Teoksesta Esseitä I. Kustannusosakeyhtiö Otava: Helsinki.

Schmitt, Carl (2015) Poliittisen käsite (Der Begriff des Politischen, 2009). Suom. Arto Kuusterä ja Jussi Palmusaari. Tutkijaliitto: Helsinki.

Taylor, Charles (1992) The politics of recognition. Teoksesta Gutmann, Amy (toim.) Multiculturalism and the politics of recognition. Princeton University Press: Princeton, New Jersey.

Young, Iris Marion (1990) Justice and the politics of difference. Princeton University Press: Princeton, New Jersey.

 

[[30 Feuerbach 1989, 12-14[[30]]

[[31]] Sartre 1965, 91-92[[21]]

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Rottman 2014
  2. Kolnai 2004, 30
  3. Suomen kielen sanat lika, saasta, jäte, kuona, saaste, raunio, sotku, ylijäämä, roina, hylky, roska japaskaviittaavat kaikki eri asioihin, mutta lopulta ne viittaavat samaan epäpuhtauden ontologiaan (Airaksinen 2010).
  4. Ian Dormer Stanhopen (lordi Chesterfield, 1694-1773) tunnetun lausahduksen pohjalta. Douglas 2000, 92
  5. Douglas 2000, 53-57
  6. Douglas 2000, 78-79
  7. Kuten vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” aikana, yksi pakolaisia vastaan suunnattu argumentti oli, että he tulevat maista joissa terveydenhuolto ja hygieniataso ovat Eurooppaa heikommat ja näin ollen he voivat tuoda mukanaan täältä jo kadonneita tartuntatauteja. Argumentin emotionaalinen voima kumpuaakin siitä, ettei väite ole täysin vailla totuuspohjaa.
  8. Douglas 2000, 85-88)
  9. Anderson 2007, 39-41
  10. Douglas 2000, 88-89
  11. En väitä kaikkien nationalismin muotojen syyllistyvän esimerkiksi vulgaariin rasismiin, vaan pyrin vain kuvailemaan nationalismin logiikkaa yleisesti, kun otamme huomioon puhtauden ja epäpuhtauden kategoriat.
  12. Roman-Lagerspetz & Lagerspetz 2018
  13. Anderson 2007, 210-211
  14. Lacoue-Labarthe & Nancy 2002, 39
  15. Anderson 2007, 211
  16. Airaksinen 2010, 47
  17. Hyvin käyttökelpoinen näiden ilmiöiden hahmottamisessa on myös Joel Kovelin rasismia koskeva jaottelu dominoivaan rasismiin (dominative racism), luotaantyöntävään rasismiin (aversive racism) ja metarasismiin (metaracism). Tässä jaottelussa dominoiva rasismi merkitsee avointa sortoa, orjuuttamista ja tuhoamista, luotaantyöntävä rasismi eristämistä, välttämistä sekä syrjintää, ja metarasismi piilotettua, sortavien rakenteiden kautta vaikuttavaa rasismia. (Young 1990, 141-142)
  18. Young 1990, 144-145
  19. Räsänen 2017, 40
  20. Taylor 1992
  21. Taylor 1992
  22. Young 1990, 247-248
  23. kts. McBride 2005
  24. Douglas 2000, 238
  25. kts. Fraser 2000
  26. Roman-Lagerspetz & Lagerspetz 2018
  27. Sartre 1965, 63
  28. Roman-Lagerspetz & Lagerspetz 2018
  29. Todellinen misantrooppi tosin ulottaa epäpuhtauden kategorian koko ihmiskuntaan, myös itseensä, julistaen kaiken olevan paskaa (Nummelin 2013, 11)
  30. kts. Honneth 2014
  31. Schmitt:in (2015, 31-32) vastaus on yksiselitteinen: ei ole.
  32. Sartre 1965, 68