Välittävät tekoälyteknologiat

Mediaatioteoreettisia näkökulmia teknologiasuunnittelun etiikkaan

Otto Sahlgren

Tämä artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Teknologia ympäröi ihmistä. Kun ihminen toimii läpeensä teknologisella näyttämöllä, onko teknologia enää vain välineen roolissa? Jälkifenomenologisessa teknologian filosofiassa teknologia ymmärretään aktiivisesti ihmisen havaintoa ja toimintaa suuntaavana, mahdollisuuksia avaavana ja niitä rajoittavana, perimmältään juurettomana voimana. Eettisen teknologiasuunnittelun tavoitteena on tuottaa teknologiaa, joka tekee näitä asioita eettisesti kestävällä tavalla. Kun näyttämölle astuu itsenäisesti toimiva “älykäs” teknologia, muodostuu eettiselle suunnittelulle kuitenkin uusia haasteita.

Johdanto

Alati teknologisoituvassa maailmassa myös eettisen teknologiasuunnittelun merkitys kasvaa. Urbaanit ympäristömme, infrastruktuurimme, elinkeinomme ja päivittäinen toimintamme on rakennettu vahvasti teknologian varaan, jolloin ihmisestä tulee myös haavoittuvaisempi eettisesti kestämättömän teknologian vaikutuksille. Akrich ja Latour ovat esittäneet, että arkipäiväisetkin esineet voidaan ymmärtää eräänlaisina ”toimijoina”, osana laajempia toimijaverkkoja.[1] Latourille toimijaverkot “punoutuvat” tai “kerrostuvat” yhteyksissä orgaanisten että epäorgaanisten elementtien välillä. Toimijuudelle annetaan semioottinen määritelmä, “jokin, joka toimii” tai joka on “toiminnan lähde” verkossa.[2] Dikotomiat niin orgaanisen ja epäorgaanisen kuin toimijoiden ja niiden välisten yhteyksien  välillä eivät tässä mielessä näyttäydy mielekkäänä tai tarpeellisena; toimijaverkko on kokonaisuus, joka tuottaa toimijan. Esineille voidaan esimerkiksi delegoida vastuita ja tehtäviä, joita artefaktit kuuliaisesti seuraavat ilman ihmisen valvontaa. Esimerkiksi liikennevalot ohjaavat liikennettä ja kannustavat liikennesääntöjen mukaiseen toimintaan. Niiden käsikirjoitukseen tai tekniseen ”skriptiin” (engl. script) on täten rakennettu kutsuja ja käskyjä, joita käyttäjien toivotaan kuuntelevan. Sosiaalisen robotin keinotekoiset silmät kutsuvat käyttäjää kiinnittämään tarkkaavaisuuden niihin vuorovaikutuksessa, mutta palohälyttimen korvia raastava ääni käskee poistumaan rakennuksesta.

Teknologiasuunnittelijan kyky ennakoida, miten ihmiset käyttävät teknologiaa ja minkälaisia merkityksiä teknologiat saavat, heijastaa kirjailijalle ominaista taitoa rakentaa kutsuva narratiivi, johon lukija voi ottaa luontevasti osaa. Luonteva käsikirjoitus saa käyttäjän toimimaan suunnittelijan määräämän roolin mukaisesti. Tulkinta, joka käyttäjälle muodostuu vuorovaikutuksessa teknologian kanssa, ei ole kuitenkaan hakattu kiveen. Ihmiset voivat uhmata suunnittelijan odotuksia ennakoimattomilla tavoilla:

…[V]oi olla, että yksikään toimija ei täytä suunnittelijan hänelle näkemää roolia. Tai käyttäjä saattaa määritellä roolinsa itse. Jos näin tapahtuu, objekti säilyy khimerana[3], sillä vasta teknisen objektin ja sen käyttäjien kohdatessa jälkimmäiset tehdään todeksi tai epätodeksi.”[4]

Tehtävien ja vastuiden delegoiminen objekteille edellyttää siis, että käsikirjoitus on käyttäjän luettavissa. Artefaktin materiaalisten ominaisuuksien tulee heijastaa sille tarkoitettua funktiota, paikoin kutsua käyttäjää, paikoin käskeä. Eettisen teknologiasuunnittelun näkökulmasta huomiota on syytä kiinnittää siihen, että tehtävien delegoinnin ohjaavat artefaktien skriptit eivät ole kuitenkaan moraalisesti neutraaleja, vaan ”ei-ihmiset omaksuvat suunnittelijoidensa valikoivat asenteet.”[5]

Akrichin ja Latourin näkemys teknologiasta toimijana osittain kyseenalaistaa syvälle juurtuneen näkemyksen inhimillisestä vapaudesta, joka olisi täysin toimijaverkon ei-inhimillisistä tekijöistä riippumatonta – materiaalinen, teknologinen ja epäorgaaninen ohjaavat toimintaamme alati. Teknologiasuunnittelulla saattaa täten olla suurempi vaikutus myös toimintamme moraalisuuteen kuin olisimme kenties valmiita myöntämään. Kun teknologiaan upotetaan älyä ja kun teknologiat toimivat yhä verkottuneemmin, tulevat nämä vaikutukset yhä vaikeammin tarkasteltaviksi.

Vapaasta valinnasta välittyneisyyteen

Jälkifenomenologinen mediaatioteoria tukeutuu muun muassa Akrichin ja Latourin huomioihin kuvatessaan tapoja, joilla teknologia välittää ihmisen kokemusta, toimintaa ja tämän suhdetta maailmaan.[6] Jälkifenomenologia yhdistelee pragmatistista ja fenomenologista ajattelua tavoitteessaan analysoida erityisiä muotoja, joissa teknologioiden uppoutuminen keskelle inhimillistä kulttuuria ja yhteiskuntaa ilmenee. Tämä ”empiirinen käänne” näkyy jälkifenomenologisessa kirjallisuudessa muun muassa runsaassa tapaustutkimusten määrässä, joissa tarkastelun kohteena ovat yksittäiset teknologiat ja niiden tavat istua inhimillisen toiminnan erinäisiin konteksteihin.[7]

Mediaatioteorian keskeinen käsite, teknologinen välittyneisyys (technological mediation), viittaa ihmisen ja teknologian yhteenkietoutumiseen: jokapäiväinen toimintamme, kommunikaatiosta liikkumiseen, on suurelta osin teknologisesti välittynyttä. Teknologinen välittyneisyys käsitteenä ”koskee teknologian roolia ihmisen inhimillisessä toiminnassa (ymmärrettynä tapoina, joilla ihmiset ovat läsnä maailmassaan) ja inhimillisessä kokemuksessa (ymmärrettynä tapoina, joilla maailma on heille läsnä).”[8] Keskeinen piirre välittyneisyydessä on sille ominainen muuntovaikutus (transformation): toiminnan muoto ja suunta tulevat aina läpikäyneeksi hienovaraisempia tai radikaalimpia muutoksia, kun teknologia istuu osaksi tätä toimintaa. Esimerkiksi kaupankäynnin teknologinen kehitys on lähtenyt liikkeelle tavaran vaihdannasta, jonka jälkeen raha, kolikoina ja seteleinä, muodostui uudeksi vaihdantaa välittäväksi tekijäksi. Nykyään kauppaa käyvät ihmisten sijasta algoritmit, digitaalisesti ja nopeudella, jota ei ole ennen nähty. Muuntovaikutus ilmenee tavassa, jolla käytetty teknologia muokkaa myös ihmisen suhdetta itse toimintaan ja sen päämääriin; kaupankäynnin tapauksessa esimerkiksi datan käyttö ja algoritmisten mallien tehokkuus ovat muodostuneet välttämättömäksi osaksi itse toimintaa.

Mikään teknologia ei kuitenkaan palaudu täysin vain sen funktioon. Ihmisten kyvykkyydet, arvot ja asenteet sekä yhteisölliset ja kulttuuriset käytännöt vaikuttavat osaltaan siihen, kuinka luontevasti teknologia pystyy suorittamaan funktiotaan.[9] Teknologioiden ja ihmis(t)en yhteenkietoutumista voidaan tarkastella monistabiilisuuden (multistability) käsitteen kautta. Teknologiat ovat monistabiileja eli niillä ei ole kiinnitettyä käyttötapaa: teknologialla ei ole perimmäistä olemusta, vaan entiteettinä se saa potentiaalisesti useita eri käyttötapoja, merkityksiä ja tulkintoja riippuen käyttäjästä, käyttöympäristöstä ja kulttuurisesta kontekstista.[10] Lisäksi, koska teknologioilla ei ole perustavaa identiteettiä, niille annetut merkitykset voivat olla suhteellisen riippumattomia niille alun perin tarkoitetusta funktiosta. Valaisevana esimerkkinä teknologian monistabiilisuudesta toimii Lontoon kaupungin ympärivuorokautinen APNR-tiekamerajärjestelmä (automated plate number recording), jonka alkuperäinen tarkoitus oli vähentää ruuhkaa sekä automatisoida ruuhkamaksujen veloitus ruuhka-aikana ajavilta autoilijoilta. Kamerajärjestelmää alettiin kuitenkin käyttää kansallisen turvallisuustilanteen muutoksen ja arvioidun terrorismin riskin nousun myötä turvallisuus- ja valvontatehtäviin.[11] Teknologian monistabiilisuus merkitsee teknologisen determinismin eli näkemyksen, jonka mukaan yhteiskunnalliset rakenteet tulevat yksiselitteisesti määräytyneeksi teknologian kautta, hylkäämistä. APNR-järjestelmän tapaus ilmentääkin oivallisesti materiaalisen ja sosiaalisen maailman verkottumista. Yhtäältä muutos järjestelmän käyttötavassa oli seurausta antiterrorististen strategian implementoinnista, mutta toisaalta se, että järjestelmä oli jo paikallaan, helpotti sen käyttöönoton oikeuttamista valvonnan kohteille. Ilmiötä, jossa olemassa olevaa dataa sekä datatyökaluja otetaan uuteen käyttöön sääntely- ja valvontatarkoituksessa, kutsutaankin osuvasti ”hiipivän valvonnan” ilmiöksi (control creep)[12].  

Teknologisen maailman moraalisubjektit

Kysymys nousee: mikäli materiaalisen ja sosiaalisen suhde ei ole suoraviivainen, miten tulisi tarkastella ihmisen suhdetta teknologiaan, joka aktiivisesti vaikuttaa tämän käyttäytymiseen? Yhtenä vaihtoehtona on tarkastella tapoja, joilla teknologiat hienovaraisesti suuntaavat ihmisen kokemusta ja toimintaa käytön yhteydessä. Käyttäytymistieteissä tähän on viitattu nk. tuuppaamisena tai tönäisemisenä (nudging).[13] Tuuppaukset näkyvät esimerkiksi älypuhelinsovellusten ”push”-ilmoitusten muodossa, jotka ilmoittavat, että lukemattomia viestejä on saatavilla käyttäjälle, ja tuuppauksen johdosta käyttäjä saattaa todennäköisemmin avata sovelluksen. Tuuppaamista onkin kuvailtu osuvasti ”pehmeäksi paternalismiksi”, sillä vaikka tällaiset toiminnot vaikuttavat ohjaavasti käyttäytymiseen, niiden integroiminen teknologiaan pyritään tekemään tavalla, joka säilyttää käyttäjän valinnanvapauden. Mediaatioteorian näkökulmasta tuuppaamisen käsite näyttäytyy kenties kuitenkin riittämättömänä. Tuuppaus, ymmärrettynä käyttäjän toimintaa “pehmeästi” ohjaavana, yksittäisenä teknis-instrumentaalisena interventiona, on materian toimijuudesta riippumaton akti. Toisin sanoen suunta, jonka käyttäjän toiminta saa, ymmärretään vain inhimillisten toimijoiden valintojen tuotteena. Tällainen välineellinen näkökulma ei välttämättä riitä kuvaamaan prosessia, jossa ihmisen subjektiviteetti, autonomia ja vapaus muovautuvat ja pikemminkin tulevat rakennetuksi teknologian ja ihmisen yhteisessä performanssissa. Teknologinen objekti määrittää osaltaan performanssin näyttämön – sen, kuka on vapaa toimimaan, missä roolissa, ja miten. Se aktiivisesti rakentaa suhdetta ihmisen ja maailman välillä eikä ole vain “mykkä” väline ihmisten välissä.[14]

Verbeek on tarkastellut moraalisen subjektiviteetin muodostumista teknologisessa kontekstissa käyttämällä esimerkkinä raskausajan ultraäänikuvantamista.[15] Ultraääni- tai kaikututkimuksen avulla on mahdollista luoda sikiöstä visuaalinen representaatio, joka perustuu kudosten tiheyksien eroavaisuuksiin ja niistä seuraaviin eroihin äänen heijastumisessa. Obstetrinen ultraääniteknologia on kehittynyt kaksiulotteisista kolmiulotteisiin pysäytyskuviin ja viimeisimpänä reaaliajassa seurattavaan kolmiulotteiseen visuaaliseen syötteeseen. Verbeekin mukaan ultraääniteknologia muovaa aktiivisesti suhdetta vanhempien ja sikiön välillä eettisesti merkityksellisellä tavalla. Aktiivinen vaikutus voidaan löytää tarkasteltaessa tapaa, jolla sikiö esiintyy ultraäänikuvassa ja sitä, kuinka representaation myötä myös moraalisen päätöksenteon konteksti mahdollisesti muuttuu.

Ultraäänessä tuotetaan sikiöstä visuaalinen representaatio ruudulle, joka ilmentää erittäin spesifillä tavalla kyseisen teknologian intentionaalisuutta eli tapaa, jolla maailma aukeaa kyseiselle teknologialle. Teknologinen intentionaalisuus on materiaalista intentionaalisuutta, joka ei kuitenkaan tarkoita, että artefaktit toimisivat harkinnanvaraisesti tai voisivat tietoisesti muodostaa perusteita toiminnalleen. Teknologia voi ohjata ihmisen toimintaa vain ihmisen asettuessa jonkinlaiseen suhteeseen sen kanssa – materiaalinen intentionaalisuus ilmenee yhteydessä ihmisen intentionaalisuuteen.[16] Muun muassa visuaalisia ja auditiivisia teknologioita tarkastelleen amerikkalaisen jälkifenomenologin Don Ihden mukaan useat arkipäiväisetkin teknologiat välittävät havaintoamme, jolloin ihmisen intentionaalisuus on välittynyttä intentionaalisuutta.[17] Teknologiat, joiden kautta ihminen kokee maailman ja tulkitsee sitä, vahvistavat tai korostavat tiettyjä piirteitä havaintosyötteessä, mutta samalla muuntavat toisia piirteitä tai sulkevat niitä pois havainnosta. Ultraääniteknologian kohdalla tämä amplifikaation ja reduktion kaksinaisvaikutus ilmenee ensisijaisesti visuaalisessa havainnossa. Sonogrammin pohjalta ruudulle muodostuu valkeita muotoja kontrastoituna mustaan ympäristöön, minkä lisäksi representaatio eroaa myös kooltaan sikiön todellisesta koosta. Sikäli kuin laite vain toimii (kuva esittää tietyllä tarkkuudella sikiön ominaisuuksia jne.) representaatio on toki tarkka tai totuudenmukainen. Kuitenkin havaintokokemuksen näkökulmasta sikiö esiintyy ihmiselle tavalla, jolla maailma aukeaa ensisijaisesti (ultraääni)teknologialle.

Visuaalinen kuvantaminen muuntaa myös tulkinnallista ja tiedollista asetelmaa, jossa sikiötä koskevia moraalisia päätöksiä tehdään. Tullessaan tulkituksi ultraäänikuva personifioi ja sukupuolittaa sikiön sekä mahdollistaa sikiön tarkastelun ontologisesti erillisenä entiteettinä. Ultraäänikuvan visuaalinen kontrastirajapinta ”eristää syntymättömän [lapsen] äidistään.”[18] Ultraäänikuva sijoittaa sikiön uuteen asemaan, moraalisen päätöksenteon kohteeksi, ja siten kutsuu vanhempia asemoimaan itsensä uudelleen suhteessa syntymättömään lapseen.

Tämän lisäksi lääketieteellisestä näkökulmasta sikiöstä tulee potilas, jonka kehitystä voidaan ennustaa havaittujen visuaalisten piirteiden perusteella. Kuvantamisen johdosta sikiöön voidaan kohdistaa lääketieteellisiä interventioita, mikäli normaalikehityksessä havaitaan poikkeamia, jotka sellaisia edellyttävät. Välittyneisyys voi istua lopulta osaksi institutionaalista normia: esimerkiksi Suomen terveydenhuoltolain mukaan raskaana olevilla naisilla on oikeus varhaisraskauden yleiseen ultraäänitutkimukseen, kromosomipoikkeavuuksien seulontaan sekä vaikeiden rakennepoikkeavuuksien selvittämiseen ultraäänitutkimuksen avulla.[19] Kun välittyneisyydestä tulee normi, teknologian käytöstä ja eritoten siitä kieltäytymisestä tulee uudella tavalla merkittävä eettinen kysymys. Keskustelu oikeudesta ja/tai velvollisuudesta käyttää ultraääniteknologiaa onkin istunut keskeiseksi osaksi aborttikeskustelua, ja sen tarjoamaa “näkemällä tietämisen” mahdollisuutta on tarkasteltu kriittisesti muun muassa feministisessä tutkimuskirjallisuudessa.[20]  

Verbeek löytää amplifikaatiolle ja reduktiolle analogisen kaksinaisvaikutuksen myös toiminnan yhteydestä. Kuten Latour esitti, artefaktit voivat kutsua tietynlaiseen toimintaan (invitation) tai estää tiettyjä toiminnan muotoja (inhibition) käytön yhteydessä.[21] On huomattava, että kaksinaisvaikutus toimintaa välittävien teknologioiden kohdalla ei välttämättä edellytä kielellisiä vihjeitä, sillä teknologian materiaaliset ominaisuudet saattavat itsessään edellyttää joitakin toimintatapoja. Verbeekin esimerkki tästä on muovinen kahvikuppi, joka kutsuu heittämään itsensä pois käytön jälkeen, koska sitä ei ole suunniteltu kestämään useita käyttökertoja.[22] Täten teknologioiden materiaaliset ominaisuudet voivat vaikuttaa siihen, miten ihmisten moraalinen subjektiviteetti konstituoituu moraalisen päätöksenteon konteksteissa.

Painotettakoon tässä kohtaa, että Verbeekin argumenttia ei tule lukea teknologiapessimistisenä kritiikkinä, vaan pikemminkin huomiona siitä, että teknologia – edes viattomaan visuaaliseen representaatioon pyrkivä sellainen – ei ole vain neutraali väline, jolla tuotetaan tietoa moraalisen päätöksenteon tueksi. Teknologialla on aktiivinen rooli sen suhteen, miten ihmiset asemoivat itsensä erilaisissa konteksteissa ja mitä asioita he tulkitsevat merkityksellisiksi moraalisen päätöksenteon kannalta. Verbeek tukeutuukin moraalifilosofisessa tarkastelussaan Foucault’n ajatteluun, ja katsoo, että moraalinen subjektiviteetti ei ole koskaan annettu, vaan ihminen joutuu jatkuvasti reflektoimaan omaa asemaansa suhteessa moraaliseen koodistoon ja valtarakenteisiin, joiden keskelle hän on sijoittunut.[23] Hänen analyysinsä keskeinen anti onkin ajatuksessa, että moraalinen subjektiviteetti tulee konstituoiduksi osittain myös teknologioiden kautta.

Verbeek eettisestä teknologiasuunnittelusta

Eettisen teknologian suunnitteleminen edellyttää välineajattelun ylittämistä. Kun teknologiaa ajatellaan välineenä, jolla tuotetaan hyviä tai huonoja lopputulemia, myöskin eettisten kysymysten tarkastelu typistyy kysymykseksi siitä, hyväksymmekö jonkin teknologian käytön vaiko emme. Ihminen on kuitenkin auttamatta luomansa teknologisen verkoston keskellä, jossa materiaalinen konstituoi osaltaan hänen maailmansa sekä kontekstit, joissa moraali muodostuu. Suunnittelija ”materialisoi” moraalin rakentamalla teknologian – useimmiten tiedostamattaan – kuvastamaan omia asenteitaan ja ennakoimaan, kuinka käyttäjä tulee sen kanssa toimimaan.[24] Osaltaan välittyneisyys synnyttää vaikeuden ennakoida vaikutuksia, jotka ilmenevät vasta ihmisen ja teknologian vuorovaikutuksessa:

”Suunnittelijat eivät voi yksinkertaisesti rakentaa artefaktiin haluttua moraalin muotoa. Teknologioiden välittävä rooli ei ole vain suunnittelijoiden, jotka rakentavat käsikirjoituksia tai delegoivat vastuita, tekemisen tulosta. Se on riippuvaista myös käyttäjistä, jotka tulkitsevat ja ottavat teknologiat omakseen, sekä teknologioista itsestään, jotka voivat saada aikaan emergenttejä välittyneisyyden muotoja.”[25]

Verbeek näkee kuitenkin, että eettisempään teknologiasuunnitteluun voidaan pyrkiä integroimalla suunnitteluprosessiin välittyneisyysnäkökulma.[26] Teknologiasuunnittelijat voivat yhtäältä pyrkiä kuvittelemaan mahdollisia sivuvaikutuksia, joita ilmenee upotettaessa teknologia keskelle konkreettista toimintaympäristöä. Tätä vaihtoehtoa voidaan pitää minimaalisena, systeemikeskeistä mielikuvitusta painottavana lähestymistapana, jossa suunnittelijan vastuuna on irrottautua funktiokeskeisestä ajattelutavasta ja pyrkiä huomioimaan etukäteen laajempi sosiotekninen järjestelmä, jonka osaksi teknologia istutetaan. Tuotteita voidaan esimerkiksi pyrkiä suunnittelemaan tietty haaste mielessä. Tämä haaste voi olla esimerkiksi tuotteen materiaalinen, taloudellinen tai psykologinen elinaika. Ensimmäistä voidaan pidentää suunnittelemalla kestävämpiä tuotteita, toista suunnittelemalla esimerkiksi toiminnoiltaan päivitettäviä tuotteita, ja viimeistä sitouttamalla käyttäjä psykologisella tasolla tuotteeseen.[27]

Toisaalta eettisesti kestäviä välittyneisyyden muotoja voidaan pyrkiä eksplisiittisesti rakentamaan sisään teknologiaan esimerkiksi moraaliseen toimintaan kannustavien materiaalisten piirteiden muodossa. Teknologian ”moralisoiminen” tahtoo herättää kuitenkin kriittisiä ääniä, sillä sen voidaan katsoa vähentävän inhimillistä vapautta ja autonomiaa sekä edustavan teknokraattista suunnittelukulttuuria. Mikäli teknologia ei jätä tilaa ihmisen valinnalle, miten ihmisen toimintaa voitaisiinkaan pitää moraalisena itsessään? Verbeekille vapauden rajoittaminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita ihmisen arvon loukkaamista: rajoittaahan nopeushidastekin vapauttamme, mutta emme koe sen loukkaavan arvoamme.[28] Lisäksi ihmisen toiminta on jo teknologisesti välittynyttä, joten vastuullamme tulisi olla, että välittyneisyys saa eettisesti kestävän muodon. Verbeek kuitenkin tunnustaa teknokratian uhan ja katsoo, että teknologian moralisointi tulisi suorittaa demokraattisesti.[29] Teknologian suunnitteluprosessiin voidaan hänen mukaansa integroida kokeiluja, joissa mahdollisia esiin nousevia välittyneisyyden muotoja voitaisiin kokeellisesti testata kaikki relevantit sosiaaliset sidosryhmät (mm. sijoittajat, suunnittelijat, yhteiskunnalliset toimijat, potentiaaliset käyttäjät), mutta myös jo olemassa oleva teknologinen ympäristö huomioon ottaen.  Tämä tarkoittaa nk. konstruktiivisen suunnitteluprosessin[30] laajentamista kattamaan myös ei-inhimillisen toimijuuden ympäristön, jonka osaksi suunnittelun alainen teknologia on tarkoitettu istumaan.[31] Teknologian moralisointi edellyttää toisin sanoen, että kaikki sidosryhmät saavat äänensä kuuluviin, ja että olemassa oleva teknologinen ympäristö otetaan huomioon jo suunnitteluprosessin aikana. Latourin ajatuksiin nojaten Verbeek katsookin, että teknologioiden ja niihin liittyvien eettisten kysymysten tulisi olla yhdessä, julkisesti keskusteltavia asioita (res publica).[32]

Välittävät tekoälyteknologiat ja niiden moralisointi

Tekoälyteknologioiden moralisoinnin haasteeksi muodostuu niille ominainen autonomisuus ja sopeutuvaisuus sekä teknologian käyttöön liittyvien rajojen hämärtyminen. Tekoälyjärjestelmien avulla on mahdollista automatisoida laskennallisia prosesseja ja päätöksentekoa, jolloin järjestelmä pystyy toimimaan autonomisesti ilman tarvetta ihmisen ohjaukselle. Koneoppimisen keinoin opetettu tekoäly oppii siihen syötetyn datan pohjalta, jolloin sen toiminnasta tulee dynaamista ja muovautuvaa sen sijaan, että sen käyttäytymistä voitaisiin täydellisesti ennustaa joka tilanteessa. Lisäksi syväoppivien järjestelmien kohdalla suoritettuja prosesseja ei useimmiten pystytä tarkastamaan jälkikäteen niiden kompleksisuuden vuoksi. Jälkimmäiseen viitataankin usein algoritmisten ‘mustien laatikoiden’ ongelmana.[33] Tekoälyteknologian moralisoiminen saattaakin täten olla hankalampi haaste kuin perinteisten teknologioiden kohdalla, sillä järjestelmien autonomisuus ja sopeutuvaisuus tekevät teknologisesti välittyneestä toiminnasta yhä hankalammin osiinsa purettavaa – niiden skriptit eivät ole välttämättä luettavissa. Käyttäjälle saattaa myös olla epäselvää, missä, milloin, miten ja miksi tekoälyteknologia on käytössä. Esitän seuraavaksi kuitenkin kaksi huomioita tekoälyteknologisesta välittyneisyydestä, jotka saattavat osoittautua hyödyllisiksi niiden moralisoimisen kannalta.

1) Koska tekoälyteknologiat ja älykkäät artefaktit kykenevät suuntaamaan toimintaansa näennäisen itsenäisesti ja sopeutuvasti uusiin suuntiin, voidaan erityisenä piirteenä löytää näistä järjestelmistä materiaalisen intentionaalisuuden dynaamisempi luonne.

Neuroverkot kykenevät muokkaamaan omia parametrejään hienosäätäen niitä syötetyn datan pohjalta, jolloin niiden tapa suuntautua maailmaan muuttuu. Neuroverkkojen ”oppiminen” perustuu siis niiden kykyyn virittää mallin ominaisuuksia vastaamaan maailmasta saatua syötettä vahvistamalla nk. keinotekoisten neuronien välisiä yhteyksiä.[34] Todettakoon, että dynaaminen intentionaalisuus edellyttää yhä kuitenkin ihmisen, suunnittelijoiden ja käyttäjien, osallisuutta. Mallin rakentamiseen itsessään liittyy lukuisia valintoja suunnittelijan osalta: olennaisen datan, soveltuvien mittareiden ja käytettävien algoritmien valinta edellyttää aina ihmisen harkintaa.[35] Kestämättömät valinnat (joko tahalliset tai tahattomat) saattavat johtaa nk. algoritmisiin vinoumiin, jotka voivat ilmetä muun muassa järjestelmän toiminnasta seuraavina syrjivinä käytäntöinä.[36] Järjestelmien kompleksisuus voi kuitenkin estää tällaisten vinoumien löytämisen ennen käyttöönottoa, jolloin ei ole välttämättä mahdollista tietää, kenen vastuulla järjestelmään rakentunut malli – syrjivä skripti – lopulta on.

Palaten lyhyesti teknologisesti välittyneen havainnon amplifikaation ja reduktion kaksinaisvaikutukseen (ks. yllä), voidaan todeta, että havaintokokemuksellinen rakenne ei ole esimerkiksi kuvantunnistusalgoritmin tapauksessa staattinen. Toisin kuin esimerkiksi obstetrisessa ultraääniteknologiassa, visuaalista kuvaa analysoivissa algoritmisissa malleissa amplifikaatio ja reduktio elävät dynaamisesti, heijastaen malliin syötetyn datan ominaisuuksia. Mallin oppiessa erilaiset piirteet visuaalisessa syötteessä tulevat järjestelmälle merkityksellisemmiksi sikäli kuin niiden saamat painoarvot[37] ohjaavat mallin toimintaa. Generatiivisten kilpailevien verkkojen (generative adversarial networks tai GAN) avulla voidaan tuottaa esimerkiksi visuaalisia representaatioita, joista tavat, joilla maailma aukeaa tällaisille järjestelmille tulee näkyväksi myös ihmiselle.[38]

Yhtä lailla esimerkiksi suunnittelu-, optimointi-, luokittelu- ja suosittelutehtäviä suorittavien algoritmisten järjestelmien kohdalla kutsumisen ja estämisen kaksinaisvaikutus on dynaaminen. Suosittelualgoritmien avulla on esimerkiksi mahdollista suositella nettikaupan asiakkaalle tuotteita, jotka sopivat hänen kulutuskäyttäytymisensä pohjalta tuotettuun profiiliin. Millaiseen käyttäytymiseen järjestelmä käyttäjää ohjaa muokkautuu käytön yhteydessä jatkuvasti – ekologiset valinnat esimerkiksi saattavat kutsua myöhemmin vastaaviin valintoihin. Teknologian vaikutus kokemukseemme ja toimintaamme on aktiivista, mutta upotettu äly tekee siitä myös yhä enemmän reaktiivista. Dynaaminen kaksinaisvaikutus on myös läsnä ambienttia älykkyyttä[39] edustavissa teknologioissa, kuten digitaalisessa Persuasive Mirror -peilissä. Persuasive Mirror tuottaa käyttäjästä digitaalisen ennustekuvan visuaalisen syötteen ja käyttäjän elintapatottumuksiin perustuvan datan pohjalta.[40] Ennustekuvan tarkoitus on tarpeen mukaan motivoida käyttäjää tekemään elintapamuutoksia, ja peili antaa käyttäjälle visuaalisen kannustimen lisäksi suosituksia esimerkiksi ruokavalion ja liikunnan suhteen. Siinä, missä esimerkiksi ulkoilmakuntosali kutsuu käyttäjää liikkumaan, Persuasive Mirror yksilöi ja personifioi tämän kutsun. Kutsun ”vahvuuskin” vaihtelee dynaamisesti suhteessa käyttäjän toimintaan, mikä heijastuu näytöllä visuaalisesti esitetyssä digitaalisesti manipuloidussa kuvassa. Manipuloidun kuvan vaikutuksen analysoiminen tuuppaamisen (ks. yllä) käsitteen avulla ei välttämättä tavoita kokonaisvaltaista (havainto)kokemuksellista ja toiminnallista ulottuvuutta, joka Persuasive Mirrorin käyttöön liittyy – ihmistä ei vain tuupata toimimaan, vaan ihminen havaitsee itsensä ja kehonsa uudella tavalla teknologian välittämänä, jolloin vuorovaikutuksessa syntynyt tulkinta muuttaa myös suhdetta kehoon ja toimintatapoihin.

2) Tekoälyteknologinen välittyneisyys ei ole välttämättä episteemisesti läpinäkyvää. Yksilö ei aina tiedä tai edes voi tietää missä, milloin ja mihin tarkoituksiin teknologiaa käytetään.

Eettisen suunnittelun näkökulmasta haasteeksi muodostuu rajankäynti järjestelmän tuomien hyötyjen ja niiden läpinäkyvyyden välillä.  Tekoälyjärjestelmän prosessuaalinen ymmärrettävyys edellyttää usein kompromissia kompleksisuudessa, mikä voi johtaa puutteisiin ennusteiden tarkkuudessa ja tehottomuuteen toiminnassa. Läpinäkyvyyden haaste koskee myös esimerkiksi (sosiaalisten) robottien suunnittelua. Robotti voidaan saada näyttämään “älykkäältä” integroimalla robotin ulkoasuun ja käyttöliittymään inhimillisiä visuaalisia ilmeitä, esteettisiä piirteitä ja eleitä, mikä voi olla hyödyllistä käyttökokemuksen näkökulmasta. Käyttäjien antropomorfistisia taipumuksia hyödyntävää suunnittelua on kuitenkin kritisoitu runsaasti.[41]

Datan kerääminen ja sen käyttötavat ovat myös haaste eettisen teknologiasuunnittelun näkökulmasta. Datan monistabiilisuus mahdollistaa, että sitä voidaan hyödyntää useilla sovellusalueilla suurelta osin riippumatta sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta, kuten nähtiin APNR-järjestelmän tapauksessa. Koska dataa myös kerätään huimia määriä, ja koska datan keruun muodot sekä sen käyttötarkoitukset ovat usein käyttäjälle hämärän peitossa, on yksilön yhä vaikeampaa asemoida itseään suhteessa ympäröivään teknologiaan. Yrityksien keräämää dataa voidaan käyttää erinäisiin tarkoituksiin, joita käyttäjä ei välttämättä hyväksy, mutta joista hän ei ole myöskään tietoinen. Lisäksi, datan louhinnan yhteydessä järjestelmä voi johtaa yksilöä koskevaa sensitiivistä dataa (esim. sukupuoli tai etnisyys) muusta ei-sensitiivisestä datasta, vaikka niin käyttäjä kuin suunnittelijakaan ei olisi tietoisesti mahdollistanut sensitiivisen datan suoraa käyttöä järjestelmän toiminnassa.[42] Kun dataa kerätään ympäristöön upotetun teknologian avulla, nousee esiin myös kysymys siitä, milloin ihminen on teknologian käyttäjä ja milloin tuote; milloin häntä palvellaan ja milloin valvotaan.[43] Läpinäkyvyyttä ja selitettävyyttä algoritmisessa päätöksenteossa sekä datatyökalujen käytössä onkin peräänkuulutettu runsaasti tutkimuskirjallisuudessa[44] sekä tekoälyä käsittelevissä raporteissa[45].

Mediaatioteoria voi tarjota käsitteellisiä työkaluja tekoälyn eettisten kysymysten perkaamiseen, joskaan ei välttämättä lopullisia vastauksia niihin. Ympäristössämme vuorovaikuttavat ja paikoin näkymättömät autonomiset ja adaptiiviset teknologiat tekevät ihmisen toiminnan ja kokemuksen teknologisesta välittyneisyydestä dynaamista ja episteemisesti hämärärajaista. Tekoälyteknologian eettinen suunnittelu edellyttää osaltaan, että välittyneisyyden muotoja voidaan arvioida ja ennustaa asianmukaisesti, sidosryhmät ja olemassa oleva teknologinen ympäristö huomioiden. Tekoälyn moralisoiminen edellyttää lisäksi ymmärrettävyyden ja läpinäkyvyyden materialisoimista osaksi järjestelmien toimintaperiaatteita.  Nykyaikaiset verkottuneet älykkäät järjestelmät tekevät yhä vaikeammaksi välittyneisyyden muotojen analysoimisen, mikä edellyttää teknologiasuunnittelijoilta kyvykkyyttä ja halua toimia yhdessä sidosryhmien sekä myös muiden teknologia-alan toimijoiden kanssa.

Kirjallisuus

AccessNow. (2018). Mapping Regulatory Proposals for Artificial Intelligence in Europe.  (URL: https://www.accessnow.org/cms/assets/uploads/2018/11/mapping_regulatory_proposals_for_AI_in_EU.pdf).

AI Now. (2018).  AI Now Report 2018. (URL: https://ainowinstitute.org/AI_Now_2018_Report.pdf).

Akrich, M. 1992. The De-Scription of Technical Objects. Shaping Technology/Building Society, toim. W. E. Bijker & J. Law, 205-24. Cambridge: MIT Press.

Alpaydin, E. (2016). Machine Learning. Cambridge (Mass.): MIT Press.

Altmann, D., Andler, K., Bruland, K., Nakicenovic, N., & Nordmann, A. (2004). Converging technologies-shaping the future of European societies.

Barocas, S. & Selbst, A. D. (2016). Big data’s disparate impact. Calif. L. Rev., 104, 671.

Boden, M., Bryson, J., Caldwell, D., Dautenhahn, K., Edwards, L., Kember, S., Newman, P., Perry, V., Pegman, G., Rodden, T., Sorrell, T., Wallis, M., Whitby, B. & Winfield, A. (2017). Principles of robotics: regulating robots in the real world. Connection Science, 29(2): 124-129.

Bryson, J. J. (2010). Robots should be slaves. Close Engagements with Artificial Companions: Key social, psychological, ethical and design issues, 63-74.

Coaffee, J. (2004). Rings of steel, rings of concrete and rings of confidence: designing out terrorism in central London pre and post September 11th. International Journal of Urban and Regional Research, 28(1), 201-211.

Coeckelbergh, M. (2017). Using Words and Things: Language and Philosophy of Technology. Routledge.

Danks, D., & London, A. J. (2017, August). Algorithmic bias in autonomous systems. Proceedings of the Twenty-Sixth International Joint Conference on Artificial Intelligence, 4691-4697.

Dodge, M., & Kitchin, R. (2007). The automatic management of drivers and driving spaces. Geoforum, 38(2), 264-275.

Floridi, L., Cowls, J., Beltrametti, M., Chatila, R., Chazerand, P., Dignum, V., & Schafer, B. (2018). AI4People—An Ethical Framework for a Good AI Society: Opportunities, Risks, Principles, and Recommendations. Minds and Machines, 28(4), 689-707.

Ihde, D. (1990). Technology and the lifeworld. Bloomington: Indiana University Press.

Ihde, D. (2008). Introduction: postphenomenological research. Human Studies, 31(1), 1-9.

Kelleher, John D. and Tierney, Brendan. Data Science, 2018. Cambridge: MIT Press.

Latour, B. (1992). 10 Where Are the Missing Masses? The Sociology of a Few Mundane Artifacts.

Latour, B. (1996). On actor-network theory: A few clarifications. Soziale welt, 369-381.

Mittelstadt, B. D., Allo, P., Taddeo, M., Wachter, S., & Floridi, L. (2016). The ethics of algorithms: Mapping the debate. Big Data & Society, 3(2), 2053951716679679.

Palmer, J. (2009). Seeing and knowing: Ultrasound images in the contemporary abortion debate. Feminist theory, 10(2): 173-189.

Schot, J., & Rip, A. (1997). The past and future of constructive technology assessment. Technological forecasting and social change, 54(2-3), 251-268.

Valtioneuvoston asetus seulonnoista 2011/339. Annettu Helsingissä 6. päivänä huhtikuuta 2011. (URL: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2011/20110339)  

Verbeek, P. P. (2006). Materializing morality: Design ethics and technological mediation. Science, Technology, & Human Values, 31(3), 361-380.

Verbeek, P. P. (2008a). Obstetric ultrasound and the technological mediation of morality: A postphenomenological analysis. Human Studies, 31(1), 11-26.

Verbeek, P. P. (2008b). Morality in design: Design ethics and the morality of technological artifacts. Philosophy and design (91-103). Springer, Dordrecht.

Verbeek, P. P. (2009). Ambient intelligence and persuasive technology: The blurring boundaries between human and technology. Nanoethics, 3(3), 231.V












































Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Akrich 1992; Latour 1992 ja 1996

  2. Latour 1996, 373 (suom. O.S.)

  3. Mytologinen olento, joka koostuu usean eri eläimen osista. Khimeralla Akrich viittaa ratkaisemattomaan, epämääräisenä havaittuun entiteettiin, jolla ei ole selkeätä olemusta.

  4. Akrich 1992, 208 (suom. O.S.)

  5. Latour 1992, 158 (suom. O.S.)

  6. Verbeek 2006, 2008a ja 2008b

  7. Ihde 2008, 1–2

  8. Verbeek 2006, 363 (suom. O.S.)

  9. Verbeek 2006, 362

  10. Ihde 1990; Verbeek 2006, 365

  11. Ks. Coaffee 2004, Dodge & Kitchin 2007

  12. Kelleher & Tierney 2018, 196–197

  13. Sunstein 2014

  14. Coeckelbergh 2017, Verbeek 2008b

  15. Verbeek 2008a

  16. Verbeek 2008b, 95

  17. Ihde 1990

  18. Verbeek 2008a, 16 (suom. O.S.)

  19. Valtioneuvoston asetus seulonnoista 2011/339

  20. Ks. esim. Palmer 2009

  21. Latour 1992; Verbeek 2006, 366–368

  22. Verbeek 2006, 367

  23. Verbeek 2008a, 18

  24. Verbeek 2006

  25. Verbeek 2006, 372 (suom. O.S.)

  26. Verbeek 2006, 372

  27. Verbeek 2006, 373–375

  28. Verbeek 2006, 370

  29. Verbeek 2006, 370–371

  30. Konstruktiivisessa suunnitteluprosessissa pyritään ottamaan aktiivisesti huomioon yhteiskunnalliset sidosryhmät jo suunnitteluvaiheessa, eikä rajoituta vain potentiaalisten ongelmakohtien kartoittamiseen. Ks. esim. Schot & Rip 1997

  31. Verbeek 2006, 375–377

  32. Verbeek 2008b, 102

  33. Mittelstadt ym. 2016, 6

  34. Ks. esim. Alpaydin 2016, luku 4

  35. Ks. esim. Danks & London 2017; Kelleher & Tierney 2018, 46-47

  36. Ks. esim. Danks & London 2017; Barocas & Selbst 2016

  37. Arvo, joka kuvaa yhteyden vahvuutta yksittäisten neuronien välillä (engl. weight).

  38. Näytteitä generatiivisten kilpailevien verkkojen tuotoksista löytyy mm. sivulta https://skymind.ai/wiki/generative-adversarial-network-gan.

  39. Ennakoivaa ja adaptiivista tekoälyteknologiaa, joka on upotettu esineisiin tai ympäristöihin. Ambientti älykkyys voi olla huomaamatonta ja ihmisen toimintaan sopeutuvaa.

  40. Verbeek 2009, 232

  41. Boden ym. (2017, 127) katsovat, että robottien valmistajat voisivat hyödyntää näitä taipumuksia taloudellisen hyödyn tavoittelemisessa. Bryson on lisäksi kritisoinut tekoälyjärjestelmien ja robottien inhimillistämistä puoltavia näkemyksiä ja  katsoo, että “kutsumalla jotakin ihmiseksi, joka ei sitä ole, vie vain arvoa todelliselta ihmisyydeltä.” (Bryson 2010, 11)

  42. Barocas & Selbst 2017, 691-692

  43. Altmann ym. 2004, 33

  44. Ks. esim. Floridi ym. 2018; Mittelstadt ym. 2016.

  45. Ks. esim. AI Now 2018, AccessNow 2018.

Dyykkaus, hävikkiruoka ja järjestys

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte.

Teemu Loikkanen

Kirjoittaja opiskelee sosiologiaa Lapin Yliopistossa ja on harrastanut dyykkaamista epäsäännöllisesti yli kymmenen vuoden ajan.

Roskapönttöön sukeltaminen tuntunee useimmista epämiellyttävältä ajatukselta. Miksi kukaan ihminen, jolla on varaa käydä ostamassa vähintäänkin peruselintarvikkeensa kaupasta, tonkisi ruokansa jätteiden joukosta? Tässä tekstissä pyrin selvittämään motivaation lähteitä toiminnalle, joka on arkisessa kielenkäytössä saanut nimen dyykkaus. Termi tulee englannin kielen ilmaisusta dumpster diving eli “roskakoriin sukeltaminen”. Sukeltamista tarkoittava verbi taas on ruotsiksi dyka, josta juontuu suomen kielen ilmaisu “dyykata”. Dyykkaaja on siis henkilö, joka ”sukeltaa” roskikseen ja tonkii muiden pois heittämiä tavaroita tai elintarvikkeita tavoitteenaan löytää käyttökelpoista materiaalia. Dyykkaamisen edeltäjänä pidetään sadonkorjuun jälkeistä ylijäämien poimimista pelloilta (gleaning): köyhillä on ollut laillinen oikeus monissa kristillisissä kuningaskunnissa saada osansa kuormasta pudonneesta tai tarkoituksella korjaamatta jääneestä sadosta.[1] Nykymuotoisen dyykkaamisen voidaan ajatella syntyneen vallitsevista olosuhteista: harva asuu enää peltojen äärellä, moderneissa yhteiskunnissa ruoka hankitaan kaupoista. Jotkut dyykkaavat jopa asuintalojen roskakatoksista tai ravintoloista, mutta yleisimmin sitä harjoitetaan kauppojen takapihoilla. Toisin kuin suuri osa kuluttajien jätteistä, kauppojen tuottama ylijäämä onkin lähes poikkeuksetta täysin syömäkelpoista.  

Tavaroiden dyykkaaminen herättää ihmisissä harvoin yhtä suuria intohimoja kuin ruoan. Tässä tekstissä keskitynkin pääasiassa avaamaan ilmiötä elintarvikkeiden kautta. Miksi ruokaa heitetään kaupoissa roskikseen ja mitä asialle pyritään tekemään? Ensin tarkastelen hävikkiruoan herättämiä keskusteluja ja pohdin aihetta eräänlaisena sosiaalisen järjestyksen rikkomisena. Tähän teemaan johdattelee  jätetutkimuksen klassikko Mary Douglas (2003) ja hänen tunnettu ajatuksensa liasta järjestystä ilmaisevana kategoriana. Sen jälkeen kysyn, mikä motivoi dyykkaamiseen ja miten se eroaa kokemuksellisesti ruoan hankkimisesta kaupoista?

Hävikkiruoka

Suomessakin heitetään hukkaan suuria määriä kallista mutta vielä täysin syömäkelpoista ruokaa. Koko ruokaketjussa eli tuotannosta lautaselle syntyy arviolta 330–460 miljoonaa kiloa hävikkiä vuosittain, joista ruokakauppojen osuudeksi on arvioitu 65–75 miljoonaa kiloa.[2] YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö FAO on arvioinut, että kolmasosa maailmanlaajuisesti tuotetusta ruoasta päätyy jätteeksi, vaikka suurin osa siitä olisi täysin syömäkelpoista.[3]

Tämä ruokahävikiksi kutsuttu ilmiö on maailmanlaajuisesti suuri ongelma, joka kytkeytyy myös ilmastonmuutokseen. Kaatopaikalle vietävät biojätteet tuottavat metaania, joka on voimakas kasvihuonekaasu. Suomessa orgaanisten jätteiden vieminen kaatopaikoille kiellettiin vuonna 2016, ja tuoreen selvityksen mukaan[4] tavoitteessa on onnistuttu melko hyvin. Ne biojätteet, joita ei lajitella erikseen, poltetaan energiaksi. Tämä ei biojätteiden kohdalla ole kovin tehokas keino, sillä ne sisältävät paljon vettä. Lisäksi yhdyskuntajätteiden kierrätysprosentti tulisi Suomessakin nostaa tämän hetken noin 40 prosentista 65 prosenttiin Euroopan Unionin kiertotaloustavoitteissa pysymiseksi. Kierrätetyistä biojätteistä tuotetaan mädättämällä ja kompostoimalla esimerkiksi multaa ja biokaasua.  

Ruokahävikki nähdään yleisesti ongelmallisena ja sen vähentämiseksi tehdään monenlaista työtä. Suomessa järjestetään vuosittain esimerkiksi “hävikkiviikko”, jolla pyritään vaikuttamaan hävikin vähentämiseen. Hävikkiviikon taustalla on Kuluttaja-lehti, ja sen nettisivuilla on laaja tietopaketti ruokahävikistä. Tarkoituksena on vähentää hävikin määrää valistamalla kuluttajia ja ruoan parissa työskenteleviä. Hävikin vähentämisen tarvetta perustellaan usein esimerkiksi säästösyillä niin henkilökohtaisesta kuin yhteiskunnallisestakin näkökulmasta.

Hävikkiä pyritään vähentämään myös erilaisten alennusten, sovellusten ja ruoanjakojärjestelmien kautta. Monet kaupat ovat ottaneet käyttöön ilta-alennukset, jolloin 30 prosentin alennukset nousevat jopa 60 prosenttiin aukioloajan viimeisen tunnin ajaksi. Alennuksien lisääminen on kaupan puolella todettu tehokkaaksi keinoksi hävikin vähentämiseen. Myös ylijäämäruoan jakelua on pyritty lisäämään. Vantaan Yhteinen Pöytä -projekti on perustettu, jotta ruoan lahjoittaminen olisi kaupoille helpompaa ja turvallisempaa. Verkostossa on mukana kymmeniä toimijoita, ruokaa jakavia avustusjärjestöjä, seurakuntia, yhdistyksiä ja Vantaan kaupungin yksiköitä. Yhteinen Pöytä -projektilla on omat kylmätilat. Ruoan jakelun lisäksi kaupunkilaisille tarjotaan valmistettuja ilmaisia aterioita. Tätä mallia ollaan Sitran vetämässä projektissa laajentamassa muihinkin kaupunkeihin. Kaupan ulkopuolelta voisi mainita suositut ResQ ja Lunchie- sovellukset, joiden kautta ravintolat voivat myydä hävikkiuhan alla olevaa ylijäämäruokaa huomattavalla alennuksella.

Ruokakauppojen tuottamaa hävikkiä voi pyrkiä vähentämään myös dyykkaamalla. Dyykkaaminen puuttuu kuitenkin virallisten tahojen hävikinvähentämiskeinoista, eikä dyykatun ruoan osuus hävikistä käy ilmi kaupan myyntitilastoista. Kuten Lehtonen ja Pyyhtinen[5] esittävät, dyykkauksen eetos perustuu nykyiselle elämänmuodollemme, joka näyttäytyy valtavana yltäkylläisyytenä ja kulutusjuhlana. Kauppojen on ylläpidettävä jatkuvasti suurempaa valikoimaa, jotta asiakkaat eivät vaihtaisi kilpailijalle. Haastatellessani YLIKE-hankkeeseen[6] kauppojen henkilökuntaa monet kertoivat hävikin vähentämisen olevan heille erittäin tärkeää mutta käytännössä hankalaa: kauppa tahtoo varmistaa valikoimansa tuoreuden, ja siksi myymättä jääneet tuotteet menevät usein hävikkiin. Kaupan näkökulmasta hävikkiin menevä ruoka on välttämätön kustannuserä. Se halutaan pitää mahdollisimman matalana lähinnä taloudellisesta mutta myös pr-näkökulmasta. Suomalaisessa kulttuurissa on vahvana ruoan säästämisen ajatus, sillä emme ole tottuneet yltäkylläisyyteen ja nälkävuodet ovat yhä osa kollektiivista muistia. Yleisesti voisi sanoa, että suomalaisuuteen kuuluu säästäväisyyden ihannoiminen. Julkinen paine ja kampanjat haastavat kaupan alaa tekemään enemmän asian puolesta. Alalla ei kuitenkaan nähdä dyykkausta sopivana ratkaisuna ongelmaan. Dyykkaaminen koetaan epäsovinnaisena toimintana, johon liittyy kaupan näkökulmasta monenlaisia riskejä: Mitä jos dyykkaajat sotkevat paikkoja? Entä jos joku sairastuu roskiksesta haetusta ruoasta? Voiko kauppa joutua silloin vastuuseen? Siirtyvätkö asiakkaat takaovelle, jos sallimme dyykkaamisen?

Helsingin valtuustossa käsiteltiin vuonna 2015 vihreiden Leo Straniuksen alulle panema aloite dyykkauksen helpottamisesta Helsingissä. Aloitteen tavoitteena oli saada kaupunki ohjeistamaan kauppoja pitämään jäteastiansa avoimina, sillä lähes kaikki alueen liikkeet olivat siirtyneet lukittuihin astioihin. Perusteluna oli myös maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen lausunto Silvia Modigin kirjalliseen kysymykseen[7], jonka mukaan dyykkausta voidaan pitää jätehierarkian suosittelemana jätteiden uudelleenkäyttönä. Euroopan Unionin määrittelemän jätehierarkian mukaan jätteensynnyn ehkäisemisen jälkeen toiseksi toivottavinta olisi materian uudelleenkäyttö alkuperäisessä tarkoituksessaan. Ministeriö ei kuitenkaan päätynyt suosittelemaan dyykkauksen helpottamista vaan näki sen pienen joukon kansalaistoimintana, jolla ei ole suurempaa vaikutusta hävikkiongelmaan. Jos ruokakaupat kuitenkin tuottavat kymmeniä miljoonia kiloja syömäkelpoista hävikkiä vuodessa, voidaan vastausta pitää vähättelevänä. Lisäksi ministeriössä pelättiin epämääräisiä tauteja, eikä uskottu dyykkaajan osaavan itse  määritellä ravinnon syömäkelpoisuutta. Aiheesta kirjoittanut dykkaajabloggari Onni Tonkija[8] totesi väitteiden olevan hataralla pohjalla. Esimerkiksi listerioosi on vaarallinen tauti lähinnä riskiryhmille ja ruoan kuumentaminen tuhoaa listeriabakteerin. Dyykkaajapiireissä sairastuminen onkin äärimmäisen harvinaista – lähes yhtä hyvin voi saada ruokamyrkytyksen kaupasta ostetusta tuotteesta. Mitä tulee kauppojen vastuuseen, teksti ”ei ihmisravinnoksi” jäteastian kyljessä vapauttaisi ne laillisesta vastuusta esimerkiksi sairastumisen sattuessa.

Dyykkaus ei siis ole institutionaalisesti hyväksyttävää toimintaa, vaikka yleisesti ihmiset ymmärtävät hävikkiruokailijaa, ja siihen liittyvästä toiminnasta on tullut jopa trendikästä. Dyykkaaja on eräässä mielessä paradoksaalinen hahmo yhteiskunnassa: hävikin vähentäminen on toivottavaa, mutta jätteiksi luokiteltujen materiaalien kaivelu ei. Dyykkaaja on lisäksi osaltaan lainsuojattomassa asemassa: roskiksessa oleva ruoka on lain mukaan astiat toimittavan jäteyhtiön omistuksessa. Lisäksi lukittujen tilojen takana sijaitseviin roskakatoksiin tunkeutuminen voidaan katsoa rikolliseksi teoksi. Siksi monet dyykkaavatkin ainoastaan avoimista roskiksista, jotka ovat nykypäivänä ainakin useimmissa kaupungeissa harvinaisuus.

Poliittinen järjestys

Olisiko mahdollista löytää jotain muuta selitystä vastentahtoiselle suhtautumiselle, joka yhteiskunnalla on dyykkaukseen siitä huolimatta, että dyykkaaminen vähentää hävikkiä? Voisiko olla, että dyykkaaminen aiheuttaa vastahankaisuutta, koska se on jonkinlaista sosiaalisen järjestyksen rikkomista? Onko dyykkaaminen luonteeltaan poliittista tai häiritsevää?

Brittiläinen antropologi Mary Douglas[9] näkee puhtauden ja likaisuuden järjestystä ilmaisevina kategorioina. Esimerkiksi jos leipäpussi on kaupan hyllyssä, se on arvokas elintarvike. Sen sijaan jos sama pussi asetetaan laatikkoon, jota kutsutaan roskapöntöksi, siitä tulee jätettä riippumatta siitä, ovatko sen ominaisuudet syötävänä tuotteena muuttuneet. Dyykkaus tekee näkyväksi tällaisten kategorioiden mielivaltaisuuden. Kun leipäpussi on nostettu pois roskapöntöstä, siitä tulee jälleen alkuperäinen, arvokas ja syötävä elintarvike, jota on mahdoton erottaa kaupan hyllyllä olevasta.

Alex Barnard[10] kuvaa artikkelissaan “’Waving the Banana’ at capitalism: Political theater and social movement strategy among New York’s ‘freegan’ dumpster divers” freegan-liikettä ”uutena sosiaalisena liikkeenä” (NSM – New Social Movement), jonka toimintamuotoihin kuuluu dyykkaaminen. “Freeganismin” edustajien eli “freeganien” ajattelumallissa on tarkoitus elää luontoa tuhoavan kapitalistisen rahatalouden ulkopuolella niin suuressa määrin kuin mahdollista. Vaikka roskiksilla voi törmätä kaikenlaisiin ihmisiin, eikä dyykkaus toimintana edellytä poliittista aktiivisuutta, on sillä kuitenkin oma poliittinen ulottuvuutensa. Dyykkauksesta anarkistisena poliittisena toimintana kirjoittanut Jeff Shantz[11] pitää dyykkausta ”teon propagandana”, sillä dyykkaaja pyrkii edistämään yhteisönsä aineellista hyvinvointia ja lähettää samalla tärkeän viestin resurssien hyötykäytöstä. Länsimaista yhteiskuntajärjestelmää on sosiologisessa tutkimuksessa usein tulkittu kulutusyhteiskuntana. Viime aikoina yhteiskunnallisessa jätetutkimuksessa on haastettu tätä näkemystä esittämällä, että voisimme yhtä hyvin puhua jäteyhteiskunnasta.[12] Mikä paremmin kuvaisi kapitalistista yhteiskuntamuotoa kuin jäte – kuluttamisen väistämätön sivutuote joka usein piilotetaan näkyvistä? Esimerkiksi viemäri- ja jätejärjestelmät on suunniteltu niin, että jäte helposti unohtuu, kun sen päästää silmistään. Jäteyhteiskunnassa dyykkaaja, ainakin sellainen joka harjoittaa toimintaansa julkisesti, voidaan nähdä poliittisena toimijana. Esimerkiksi freeganit ovat järjestäneet eräänlaisia katuperformansseja dyykatessaan herättääkseen ihmisten huomion.[13]

Marxilaisen ajattelun näkökulmasta kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotteelle ei voi olla tarjolla ilmaista vaihtoehtoa, sillä se estäisi kapitalismille välttämättömän tuotteen lisäarvon muodostumisen. Yksi syy sille, miksi hävikkiruokaa ei jaella ilmaiseksi päivän päätteeksi kaupan takaovelta, on se, ettei tällaisia ilmaisia markkinoita haluta luoda liian houkutteleviksi. Ottaessaan omiin käsiinsä oikeuden ravintoon dyykkaaja asettuu vastahankaan kapitalistisen järjestelmän kanssa. Eläessään järjestelmän sivutuotteilla dyykkaaja ei osallistu sen ylläpitämiseen, vaikka samaan aikaan hänen elämäntapansa on mahdollinen ainoastaan järjestelmän tuottaman ylimäärän kautta.[14]

Dyykkaaminen kytkeytyy köyhyyteen: tärkeänä motivaation lähteenä suurimmalle osalle dyykkaamiseen ryhtyvistä ihmisistä lienee ilmainen ruoka. Periaatteessa hyvinvointiyhteiskunnassa kenenkään ei tarvitsisi lähteä hankkimaan ruokaansa roskiksesta, sillä perustoimeentulotuen tulisi kattaa välttämättömät menot. Käytännössä kuitenkin esimerkiksi leipäjonojen kasvavat asiakasmäärät indikoivat, että ruoan tarvetta on. Monet dyykkaajat ovat opiskelijoita tai muita pienituloisia, joille yhdenkin kauppareissun väliin jättäminen voi olla iso muutos kuukauden budjetissa. Oman tuttavapiirini havaintojen mukaan eläminen pääasiassa dyykkaamalla muuttaa suhdetta ruoan hankkimiseen: kauppa alkaa vaikuttaa oudolta paikalta, josta ei haluaisi ostaa juuri mitään. Kun on nähnyt samat tuotteet hylättyinä roskiksessa, niiden arvokkuus kaupan hyllyllä alkaa vaikuttaa kyseenalaiselta. Lehtonen ja Pyyhtinen[15] erottavat toisistaan elämäntapadyykkaajat ja ne, jotka toimivat ”pakosta, dyykkaavat pelokkaasti ja yksin… ovat mahdollisesti ’aineissa’, eivätkä missään nimessä liitä toimintaansa poliittista ulottuvuutta”[16]. Elämäntapadyykkaajat taas ”jakavat mieluusti saalistaan… ja ovat ylpeitä toiminnastaan”[17]. Vaikka kokemuksellisesti tällainen jakolinja voi olla olemassa, on kuitenkin teoreettisesti hankalaa erottaa näitä ryhmiä toisistaan, sillä monet ”elämäntapadyykkaajat” ovat myös taloudellisesti hankalassa asemassa, eikä mikään estä pakosta dyykkaavaa liittämästä toimintaansa poliittisuutta.  

Ruoan valinta

Vielä 1900-luvulla Suomessakin on kärsitty aliravitsemuksesta, mutta nykyaikana moni ruoan ostaja pystyy pohtimaan valintojensa eettisyyttä, turvallisuutta, terveellisyyttä ja laatua.[18] Ruoasta ja sen valitsemisesta on tullut myös eräs keino erottautua muista ja rakentaa omaa identiteettiä niin kuin esimerkiksi viime aikojen karppaus-, paleo- ja vegaaniruokavaliot ovat näyttäneet. Valinta näyttäytyy usein hankalana kompromissina, jossa täysin ”oikeaa” valintaa, jonka takana voisi seisoa, on lähes mahdotonta tehdä. Tietämys tuotteiden alkuperästä on heikentynyt ja tuotantoprosessi on muuttunut teknisemmäksi. Mainontaan ja tuotteiden muotoiluun, kuten pakkaustekniikkaan, panostetaan yhä enemmän. Edes asiantuntijat eivät hallitse valintaprosessin kokonaisuutta.[19] Valinnat saattavat usein olla kuluttajille hankalia: onko esimerkiksi talvella kannattavaa hankkia espanjalaisia vai kotimaisia tomaatteja? Espanjan vihannestarhat käyttävät suuria määriä mahdollisesti vahingollisia torjunta-aineita ja monet tarhojen työntekijöistä on alipalkattuja paperittomia. Torjunta-aineet voivat olla terveydelle haitallisia ja työntekijöiden huono kohtelu aiheuttaa eettis-moraalista huolta. Kotimaiset tomaatit taas kasvatetaan talvella suuritehoisten, paljon sähköä vievien lamppujen alla ja niiden hinta on moninkertainen espanjalaisiin verrattuna. Kotimaisissa tomaateissa hinta voi tuottaa taloudellisia hankaluuksia, eikä niiden kasvattaminen suurtehovalaisimien alla ole hyötysuhteiltaan ekologista toimintaa. Näin ollen kuluttajan on usein vaikeaa tehdä tyydyttäviä valintoja. Monen rahat eivät myöskään riitä valitsemaan varmasti terveydellisesti, eettisesti ja ekologisesti parasta tuotetta.

Usein sanotaan, että kuluttaja ”äänestää lompakollaan”. Tuotantoeläinten hyvinvoinnista välittävä välttelee lihan ostoa, jottei tukisi sen tuotantoa. Kotimaisuutta arvostava pyrkii ostamaan vain joutsenmerkkituotteita. Dyykkaaja ei joudu tekemään vastaavia valintoja, sillä ilman hänen väliintuloaan tavara menisi hävitettäväksi polttolaitokseen. Tietenkin myös roskiksesta ravintonsa hankkiva joutuu pohtimaan ruoan terveydellisiä vaikutuksia, mutta ei ainakaan ”äänestä” minkään puolesta.

Neljännes suomalaisten hiilijalanjäljestä on peräisin ruoasta. Voi ajatella, että dyykkaaja synnyttää ”paikallisen hiilinielun”: jättämällä kuluttamatta ja ottaessaan jo synnytetyn jätteen hyötykäyttöön dyykkaaja voi vähentää ruoan ylituotannon aiheuttamia haittoja.[20] Ihmisiä kannustetaan jatkuvasti oman hiilijalanjälkensä pienentämiseen, joten dyykkaaminen on tätäkin kautta toivottavaa. Vähentäessään jätteen määrää ja hankkiessaan oman ravintonsa näin ajatellen melko hiilineutraalilla ja eettisellä tavalla, voi tuntea hyvää mieltä jokaisesta löytämästään ruokatarvikkeesta. Tuotteen käyttäminen roskiksessa siis ikään kuin keventää sen ekologista ja eettistä painolastia, puhumattakaan siitä, että kaiken saa ilmaiseksi.

Shantz[21] huomauttaa, että monen muun poliittisen toiminnan sijaan dyykkaamisen voi olla hauskaa: se on usein kollektiivista ja yhteisöllistä. Oman autoetnografisen aineistoni[22] perusteella päädyin samankaltaisiin ajatuksiin. Ihmettelimme ystäväni kanssa, miksi dyykkaamaan tekee mieli lähteä, vaikka jääkaappi olisi täynnä. Hän vertasi tilannetta isänsä kalastusharrastukseen: isä ei syö kalaa, mutta on silti intohimoinen kalastaja. Löytämisen ilo ja ruoan hankinta ilmaiseksi omaa neuvokkuutta käyttäen tuottaa uskoa itsenäiseen selviämiseen.  

Dyykkauksen tutkiminen voi auttaa ymmärtämään ruoan ja laajempien yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten muutosten välisiä suhteita. Vancouverin dyykkaajien motiiveja kartoittaneen tutkimuksen mukaan sen lisäksi, että dyykkaajat tahtoivat hyödyntää resursseja ja päästä irti jätettä tuottavasta kulutuksesta, he halusivat vastustaa sellaista ruoantuotantoa, joka on harvojen yhtiöiden käsissä. Monet lähtivät toimintaan mukaan poliittisista syistä mutta huomasivat, että ilmaisen ruoan käytännöllinen hyöty muodostui lopulta suurimmaksi motivaation lähteeksi.[23]

Lopuksi

Kapitalistinen järjestelmä tuottaa siis tilanteen, jossa valintojen runsaudella kilpaillaan – tämä on yksi syy suuriin hävikkimääriin ruoantuotannossa. Hävikin vähentäminen on trendikästä ja kaikkien etu, mutta dyykkaus problematisoi sosiaalista järjestystä, eikä sitä hyväksytä institutionaaliseen hävikinvähennyskeinovalikoimaan. Dyykkaaja jää lainsuojattomaan ja paradoksaaliseen asemaan. Toisaalta dyykkaaminen on taloudellisen itsenäisyyden hankkimista, ekologista, eettistä ja poliittista kansalaistoimintaa. Se voi olla yhteisöllisesti hauskaa ja voimaannuttavaa. Ilmastohuolen täyttämässä todellisuudessa se voi tarjota keinon osallistua kapitalistiseen kulutusjuhlaan ilman taloudellisia resursseja ja huonoa omaatuntoa.



LÄHDELUETTELO

Barnard, Alex (2011). ’Waving the Banana’ at capitalism: Political theater and social movement strategy among New York’s “freegan” dumpster divers. Etnography 12:4 419-444. Sage United Kingdom.

Carolsfeld, Anna Lúcia & Erikson, Susan (2013). Beyond Desperation: Motivations for Dumpster™ Diving for Food in Vancouver, Food and Foodways, 21:4, 245-266.

Douglas, Mary (2003). Puhtaus ja Vaara – Ritualistisen rajanvedon analyysi. Vastapaino Tampere.

Eduskunta (2013): https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/sivut/trip.aspx?triptype=ValtiopaivaAsiakirjat&docid=kk+301/2013

European Union (2016): http://ec.europa.eu/environment/waste/framework/

Hävikkiviikko. 2018. https://havikkiviikko.fi/

Ilmonen, Kaj (2007) Johan on markkinat – Kulutuksen sosiologista tarkastelua. Vastapaino Tampere.

Turo-Kimmo Lehtonen & Olli Pyyhtinen (2015). Roskisdyykkauksen objektit ja elämänmuodon rajat. Niin & Näin.

Loikkanen, Teemu (2016). Roskisten Robin Hood – Dyykkaamisen autoetnografiaa. Kandidaatin tutkielma, Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Sosiologian oppiaine.

Mäkelä, Johanna (2002): Syömisen rakenne ja kulttuurinen vaihtelu. Kuluttajatutkimuskeskus Helsinki.

O’Brien, Martin. 2011. A Crisis of Waste? Understanding the Rubbish Society. London: Routledge.

Shantz, Jeff (2005): One person’s garbage…Another person’s treasure: Dumpster diving, freeganism, and anarchy. http://verb.lib.lehigh.edu/index.php/verb/article/viewFile/19/19, luettu 5.12. 2016.

Silvennoinen ym. 2012.

Valkonen, Jarno. 2018. ”Jätteen Yhteiskunta.” Teoksessa Häiritsevä yhteiskuntatutkimus, toim. Jarno Valkonen. Rovaniemi: Lapland University Press, 99–122.

Vardi, L. (1993). Construing the Harvest: Gleaners, Farmers, and Officials in Early Modern France. The American Historical Review,98(5), 1424-1447. doi:10.2307/2167061

YLIKE- hanke. Luonnonvarakeskus 2018.

Ympäristöministeriö. 2018.

http://www.ym.fi/fi-FI/Ymparisto/Tuore_selvitys_Orgaaninen_jate_ei_juuri_

Onni Tonkija. 2015.

























Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Vardi 1993.

  2. Silvennoinen ym. 2012.

  3. Carosfeld & Eriksson 2013.

  4. Ympäristöministeriö 2018.

  5. 2015, 34.

  6. Luonnonvarakeskus 2018.

  7. Eduskunta 2013.

  8. 2015.

  9. 2000, 86.

  10. 2011.

  11. 2005.

  12. O’Brien 2011; Valkonen 2018.

  13. Barnard 2011.

  14. Shantz 2005.

  15. 2015.

  16. Emt. 36.

  17. Emt. 36.

  18. Mäkelä 2002.

  19. Ilmonen 2007, 213 & 245.

  20. Lehtonen & Pyyhtinen 2015.

  21. 2005.

  22. 2016.

  23. Carosfeld & Eriksson 2013.