Herbert Blumer: Tiede ilman käsitteitä

Paatos julkaisee Herbert Blumerin klassikkoartikkelin ”Tiede ilman käsitteitä” suomennoksen poikkeuksellisesti pdf-tiedostona. Mukana on myös suomentajan lyhyt johdanto sekä huomautukset.

Tekstissään Blumer avaa käsitteiden käyttöä tieteissä, keskittyen erityisesti sosiologiaan ja yhteiskuntatieteisiin. Hän tarjoaa kiinnostavan ja selkeän kuvauksen, jossa sivutaan tieteen historiaa ja tieteellisen prosessin luonnetta. Käsitteistä muodostuu keskeinen tieteen elementti: ne ovat eräänlaisia työkaluja, joita ilman ei koko tätä inhimillisen tiedon aluetta olisi olemassa – ainakaan samassa mielessä.

Voit ladata artikkelin tästä.
(Avautuu uuteen ikkunaan.)

[Versio 2.0 – lyöntivirheitä korjattu 02.06.2017]

”Tiede ilman käsitteitä”
(”Science without concepts”)
Alkujaan ilmestynyt: The American Journal of Sociology 36 (4), 1931, 515–533.
Suom. Juho Rantala
Paatos, 2017.
ISBN 978-952-93-8680-2 (PDF)
(Käännös julkaistaan University of Chicago Pressin luvalla.)

Kaikkien oikeus pääomatuloon (Yanis Varoufakis)

Juho Rantala

Lyhyt kommentti johdannoksi

Varoufakis vuonna 2015. Kuva: Wikimedia Commons.

Giánis “Yanis” Varoufákis (s.1961) on tullut tunnetuksi taloustieteilijänä, joka on puuhaillut niin Half-Life-pelisarjasta ja Steam-palvelusta tutun Valven kanssa kuin myös lyhytaikaisena Kreikan valtionvarainministerinä. Hän on ollut vankkumaton leikkauspolitiikan ja euron sekä sen “valuvikojen” kriitikko. Hän kannattaa niin sanottua heterodoksista taloustiedettä ja on kuvannut itseään “ailahtelevaksi marxistiksi”. Varoufakisilta on suomennettu Maailmantalouden Minotauros (Vastapaino, 2013; 2. painos 2014) ja hänen tekstinsä “Vaatimaton ehdotus” on julkaistu Vasemmistofoorumin julkaisussa Eurosta ulos vai Euro uusiksi? (Toim. Patrizio Lainà; 2016). Myös esimerkiksi Revalvaatio.org on julkaissut Varoufakisin ja Noam Chomskyn keskustelusta otteita suomeksi.

Suomessa aloitettiin perustulokokeilu vuoden 2017 alusta. Niin kokeilu kuin itse perustulokin ovat saaneet risuja ja ruusuja. Negatiiviset painotukset ovat olleet yleisen moralistisia tai sidottu käytännöllisempiin talouden näkökulmiin. Myös puolustavat näkökannat ovat keskittyneet abstrakteista ihmisyyden luovia mahdollisuuksia puolustavista puheenvuoroista käytännön taloustieteeseen. Perustulokokeilun otantaa on kuvattu niin riittäväksi kuin riittämättömäksi.

Joka tapauksessa robotit ja algoritmibotit ovat jo täällä ja työelämä on hitaan mutta varman mullistuksen kourissa. Varoufakisin kommentti on perustulon puolesta ja se keskittyy siihen näkökulmaan, jonka luulisi kiinnostavan myös perustuloon nuivasti suhtautuvia: nimittäin sen rahoittamiseen. Lyhyt puheenvuoro ei tietenkään vakuuta niitä, jotka esimerkiksi Friedrich Hayekia seuraten palauttavat kaiken jaetun, yhteisen ja sosiaalisen (commons; socius) yksilöön ja tämän saavutuksiin. Tällöin vaikkapa kysymykset arvonmuodostuksesta liittyvät suoraan yksilöihin ja heidän kykyihinsä. Kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat todenneet, kapitalismi pyrkii – yhteistä uudelleen järjestäessään – esittämään erityisesti historian “omana ansionaan” ja tästä johdettuna itseriittoisten yksilöiden saavutuksina. Kaikenlainen taustalla vellova kollektiivinen tiedon- ja arvonmuodostuminen on hävitetty – tai vaihtoehtoisesti tälle ei anneta arvoa. Lyhykäisyydestään huolimatta Varoufakisin kommentti on tärkeä lisä niin kansainväliseen kuin suomalaiseen keskusteluun perustulon rahoittamisesta ja rahoittamisen oikeudenmukaisuudesta.

***

Yanis Varoufákis

Kaikkien oikeus pääomatuloon

(Käännös julkaistu Project Syndicaten luvalla.[1])

Oikeus laiskuuteen on perinteisesti varattu vain omistavalle luokalle. Köyhät taas ovat joutuneet kamppailemaan kohtuullisesta palkasta ja työoloista, työttömyyskorvauksesta ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, yleisestä terveydenhuollosta sekä muista arvokkaan elämän ehdoista. Ajatus siitä, että köyhille pitäisi taata elämisen mahdollistava ehdoton tulo on ollut tabu niin eliitille kuin myös työväenliikkeelle, joka on syleillyt vastavuoroisuuteen, solidaarisuuteen ja yhteiskunnan edistämiseen perustuvaa etiikkaa.

Kun vastikkeettoman perustulon ajatus nostettiin esiin vuosikymmen sitten, kohtasi se tyrmistyneitä reaktioita työnantajapuolelta, ammattiliitoilta, taloustieteilijöiltä ja politikoilta. Ajatus perustulosta on kuitenkin viime vuosina palannut ja saanut suurta kannatusta radikaalin vasemmiston, vihreän liikkeen ja jopa libertaarioikeiston keskuudessa. Syynä on koneiden nousu, joka uhkaa – ensi kertaa sitten teollistumisen alun – tuhota enemmän työpaikkoja kuin teknologinen innovointi kykenee luomaan. Matto vedetään valkokaulustyöläisten jalkojen alta.

Myös oikeiston ja vasemmiston kritiikki on palannut perustulon mukana. Oikeisto vetoaa mahdottomuuteen tuottaa tarpeeksi verokertymää ilman, että yksityinen sektori kärsii, työaika lyhenee ja tuottavuus laskee – ja työkannustimet muutenkin heikentyvät. Vasemmisto taas on huolissaan perustulon heikentävän kamppailua työelämän parantamisesta, vahvistavan joutilaiden rikkaiden asemaa, hävittävän vaivalla hankittuja työehtoneuvotteluoikeuksia (vahvistaen Uberin ja Deliveroon kaltaisia yrityksiä), kaivavan maata hyvinvointivaltion perustusten alta, kannustavan passiiviseen kansalaisuuteen ja edistävän kulutusmyönteisyyttä.

Perustulon puolustajat niin vasemmalla kuin oikealla katsovat, että se tukisi ihmisiä, jotka jo nyt tuottavat korvaamatonta arvoa yhteiskunnalle – esimerkiksi naisia hoivasektorilla tai taiteilijoita, jotka luovat julkisia teoksia puoli-ilmaiseksi. Köyhät vapautuisivat hyvinvointivaltion harjoittamasta ilkeämielisestä seurannasta ja turvaverkosta, jotka voivat kietoa ihmisen pysyvään köyhyyteen. Nämä korvattaisiin jalustalla, jolta köyhät kykenisivät kurottautumaan kohti parempaa. Nuoret saisivat mahdollisuuden ja vapauden kokeilla erilaisia työuria ja opiskella aiheita, joiden ei katsota olevan perinteisessä mielessä tuottavia. Ennen kaikkea nykypäivän laaja-alaisessa prekaaritaloudessa sekä liittojen ja niiden työntekijää suojaavien toimintamahdollisuuksien kutistuessa monilta ihmisiltä kadonnut taloudellinen vakaus palaisi.

Edistyäksemme tarvitsemme uuden näkökulman suhteeseen perustulon rahoituksen, robottien vaikutuksen sekä vapauskäsityksemme välillä. Tämä tarkoittaa kolmen ajatuksen yhdistämistä: verot eivät voi olla tapa rahoittaa perustuloa, koneiden nousua on vaalittava ja perustulon on oltava vapauden ensisijaisin ennakkoehto.

Ajatus siitä, että työskentelet ahkerasti ja maksat tuloveroa samalla kun minä elän pakotetun hyvyytesi varjolla valiten olla tekemättä mitään, on kestämätön. Jos perustulon halutaan olevan uskottava, ei sitä voi rahoittaa verottamalla Liisaa maksaakseen Jaakolle. Tästä syystä sitä ei pitäisi rahoittaa veroista, vaan pääoman tuotoista.

Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle.

Kuinka yhteiskuntaa olisi siis korvattava? Verotus on väärä vastaus. Yritykset maksavat veroja vastineeksi palveluista, joita valtio niille tarjoaa, ei pääomaruiskeista joiden on tuotettava osinkoa. On perusteltua, että “yhteisellä”[2] on oikeus osuuteen pääoman osakekannasta sekä siihen liittyvästä osingosta, jotka kuvastavat yhteiskunnan investointia yritysten pääomaan. Yritykseen keskittyvän valtion ja sosiaalisen pääoman määrää on kuitenkin mahdotonta laskea, joten tämä julkisen omaisuuden koko on päätettävä poliittisen mekanismin avulla.

Yksinkertainen säädös voisi esimerkiksi vaatia, että uuden yrityksen listautuessa pörssiin, tietty prosenttiosuus pääomaosakkeista (osakkuus) kanavoituisi yhteisön ”pääomavarantoon”, ja näistä osakkeista syntyvillä osingoilla rahoitettaisiin ”universaalia perusosinkoa” (UPO; eng. universal basic dividend). Tämä UPO voisi ja sen pitäisi olla täysin itsenäinen suhteessa sosiaaliavustuksiin ja työttömyysvakuutuksiin. Tällöin se ei lisäisi huolta rapautumassa olevasta hyvinvointivaltiosta, joka ilmentää vastavuoroisuuden ajatusta palkkatyöläisten ja työttömien välillä.

Meidät raadannasta vapauttavien koneiden pelko on oire epävarmasta ja jakautuneesta yhteiskunnasta. Luddiitit[3] ovat yksi kaikkein väärinymmärretyimmistä historiallisista liikkeistä. Heidän vandalisminsa ei ollut hyökkäys koneita tai automaatiota vastaan, vaan sosiaalista järjestystä, joka vei heiltä elämän mahdollisuudet teknologisen innovaation nimissä. Yhteiskuntiemme on hyväksyttävä koneiden nousu, mutta varmistettava että ne kontribuoivat yhteiseen vaurauteen, ja että jokaisella kansalaisella on niihin omistusoikeus, josta tuottuu UPO:ta. Yleinen perustulo[4] mahdollistaa uudenlaisen käsityksen vapaudesta ja tasa-arvosta, joka toimii siltana vastakkaisten poliittisten ryhmien välillä. Samalla se tasapainottaa yhteiskuntaa ja palauttaa käsitystä jaetusta vauraudesta keskellä muuten horjuttavaa teknologista innovointia. Erimielisyydet jatkuisivat varmasti vielä, mutta ne tulisivat koskemaan sellaisia asioita kuten kuinka suuri osuus yrityksen osakkeista pitäisi mennä ”pääomavarantoon”, kuinka suuri sosiaaliturvan tai työttömyyskorvauksen pitäisi olla UPO:n lisäksi, tai millaisia työsopimusten pitäisi olla.

Niiltä jotka vielä epäilevät ajatusta “ilmaisesta rahasta”, voisi kysyä muutaman yksinkertaisen kysymyksen: Etkö haluaisi, että lapsillasi olisi pieni rahasto, joka suojaa heitä varattomuudelta ja mahdollistaa heille pelottoman panostuksensa todellisiin kykyihinsä? Tekeekö heidän mielenrauhansa heistä laiskoja vetelyksiä? Jos ei, niin mikä on se moraalinen peruste, jolla tämä etu kielletään kaikilta lapsilta?

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Published by the permission of Project Syndicate. Orig. “The Universal Right to Capital Income”. Project Syndicate 31.10.2016. Url: https://www.project-syndicate.org/commentary/basic-income-funded-by-capital-income-by-yanis-varoufakis-2016-10.
  2. Varoufakis käyttää tekstissä termiä commons, jolla viitataan (tässä yhteydessä) yhteisöön ja ihmisten kesken jaettuun yleiseen “yhteiseen”. Alkujaan kyse on ollut yhteismaista, joita esimerkiksi kylän asukkaat ovat voineet kukin hyödyntää. [Suom. huom.]
  3. Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustanut protestiliike erityisesti 1800-luvun alun Britanniassa. Liike keskittyi kritisoimaan omistussuhteita ja koneita erityisesti siltä osin, kuin ne veivät käsityöläisten työpaikat. Ks. esim. Hobsbawm, Eric (2009) ”The Machine Breakers”. Libcom.org. Verkossa: http://libcom.org/history/machine-breakers-eric-hobsbawm. [Suom. huom.]
  4. Varoufakis käyttää alkuperäisessä termiä universal basic income, viitaten näin yleisemmin keskusteluun ja käsityksiin perustulosta. Tekstissä mainittu UPO on yhdenlainen perustulon muoto. [Suom. huom.]

Totuudenjälkeisyyden harha

Rune Møller Stahl & Bue Rübner Hansen

Donald Trump ja Bill Clinton (2000). Kuva: Ralph Alswang.

Liberaalien usko ylivertaiseen kykyynsä hallita ei ole koskaan perustunut faktoihin[1].

Brexit ja Trumpin voitto iskivät liberaaliin mediaan kuin typeryyden salamanisku. Kuinka äänestäjät kykenivät uhmaamaan lukemattomien asiantuntijoiden, älykköjen ja faktantarkistajien varoituksia? Yhteen ääneen kaikui vastaus: elämme totuudenjälkeisen politiikan ajassa. Sellaiset valtamedian tekijät kuten Forbes[2] ja New York Times[3] tuputtivat totuudenjälkeisyyttä, josta lopulta muodostui Oxford Dictionaryn[4] vuoden sana. Huffington Postin ”Totuudenjälkeinen kansakunta” nimellä julkaistu analyysi[5] tiivisti ajatuksen ytimekkäästi:

Suurin ongelmamme tulevaisuudessa ei ole poliittinen, taloudellinen saati rationaalinen, vaan kamppailu faktan ja fiktion välillä.

Liberaalit kirjoittajat levittävät omia variaatioitaan totuudenjälkeisyydestä: sosiaalinen media kaikukammiona, valeuutisten hallitsevuus, yleisön välinpitämättömyys poliittisille valheille ja millennialismin ongelmat. Näiden on tarkoitus selittää Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen tapahtumia. Kirjoittajat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että äänestäjät ja poliitikot kieltäytyvät faktoista ja suosivat tunnetta asiantuntijuuden kustannuksella.

He eivät silti tiedä, kuinka päädyimme totuudenjälkeiseen aikaan tai koska edeltävä totuuden aika päättyi. Oliko se 2000-luvun alussa, jolloin koko maailma väitteli kuvitelluista joukkotuhoaseista ennen kuin heidät huijattiin sotaan. Vai oliko se 1990-luvulla, jolloin Lewinsky-skandaali hallitsi otsikoita ja Yhdysvalloissa kauhisteltiin ”supersaalistajia”[6] ja crack-vauvoja. Vai oliko kyseessä Reaganin 1980-luku ja salaiset Keski-Amerikan sodat, Iran-Contral-skandaali ja AIDS-epidemian kiistäminen. Tai ehkäpä on mentävä kauemmas: Nixonin ja Watergaten 70-luvulle, George Wallacen ”lain ja järjestyksen” 60-luvulle tai 50-luvulle ja McCarthyn ”punaiseen vaaraan”.

Faktat eivät kuitenkaan tue ajatusta, että olisimme yhtäkkiä siirtyneet totuudenjälkeiseen maailmaan. Taantumuksellinen paniikki, kollektiivinen hysteria ja poliittinen manipulointi ovat vaivanneet meitä pitkään. On suhtauduttava skeptisesti esimerkiksi väitteisiin Venäjän tukemasta valeuutisepidemiasta[7] tai että Hillary hävisi vaalit sosiaalisen median takia[8]. Itse asiassa liberaalien nostalginen kaipuu faktapohjaiseen politiikkaan näyttäisi vain peittävän heidän oman ongelmallisen suhteensa totuuteen. Oletettavasti rehelliset teknokraatit ja managerit sovelsivat uusliberaaleja toimia samalla raivokkuudella kuin oikeistolaiset virkaveljensä. He nojasivat tiettyyn joukkoon faktoja, joilla syrjäyttivät materiaaliset totuudet, joita eivät halunneet myöntää.

Ei vaihtoehtoa

1990-luku näyttää olevan keskiössä liberaalissa nostalgiassa, joka – kuten kaikki nostalgiat – käsittelee mennyttä jota ei oikeastaan koskaan ollutkaan. Berliinin muurin murtumisen ja radikaalin politiikan kuihtumisen jälkeen Thatcherin sanonnasta ”ei ole vaihtoehtoa” tuli fakta. Vaikka tänä päivänä Francis Fukuyaman ajatus ”historian lopusta” kuulostaa naurettavalta, jonkin aikaa hän ja Thatcher kuvasivat maailmaa niin kuin se oli: ei ollut poliittista kysymystä, joka olisi jakanut Lännen eliitin. Poliitikon tarvitsi vain käydä läpi faktat ja toteuttaa parasta politiikkaa.

Teknokraattinen faktoja koskeva pakkomielle nojaa totuudenjälkeisyyden premissille. Tällainen ajattelu lähtee liikkeelle uskosta, että taloudellisen liberalismin arvot – oikeus yksityisomaisuuteen, oman edun arvottaminen ja muodollinen vapaus ilman materiaalista tasa-arvoa – kuvaavat parhaiten ihmisluontoa. Tältä pohjalta liberaali talousteoria omistautuu ihmisluonnon todellistamiseen historiassa ja määrittelee tämän historian liikkeen edistykseksi.

1990-luvulla liberalismi vetäytyi kylmän sodan kamppailusta ja omaksui roolin ortodoksisena hyvän hallinnon oppina. Näytti siltä, että se oli voittanut taistelun faktoista, eivätkä liberaalit enää nähneet demokratiaa väittelyn areenana vaan markkinoina. Heidän poliittiset tuotteensa oli suunniteltu vetoamaan laajimpaan äänestäjäsegmenttiin samalla kun he kartoittivat kapitalismin määrittämän edistyksen kurssia. Faktakeskeisiin käytäntöihin – kuten esimerkiksi kohderyhmiin ja äänestyskyselyihin – pohjaten he hyödynsivät kolmiomittausta[9]. Tämän strategian kehitti Bill Clintonin neuvonantaja Dick Morris asettaakseen ehdokkaansa vasemmisto-oikeisto-jaon yläpuolelle, poliittiseen keskustaan.

Taloudellinen ja kulttuurinen eliitti olivat yhtä mieltä siitä, että henkilöstöhallinto ja monimuotoisuuden hallinta yhdistettynä yritysten yhteiskuntavastuuseen ratkaisisi sukupuolten ja rotujen diskriminaation. Ensimmäinen it-kupla ja kehittyvä tietotalous vakuuttivat ihmiset siitä, että koulutus tekisi lopulta luokkaerot tyhjiksi.

Keskustalaiset teknokraatit kuten Bill Clinton ja Tony Blair olivat tämän faktayhteiskunnan pioneereja[10]. He arvostivat keskustelua julkisen sektorin tieteellisestä hallinnoinnista pikemmin kuin poliittisten periaatteiden ja arvojen keskinäistä kiistelyä. He omaksuivat valheellisen tuottavuuteen perustuvan edistyksellisyyden, joka asettui poikkiteloin jokaisen poliittisen keskustan vastustaman ehdotuksen kanssa huolimatta siitä, kuinka oikeudenmukainen tuo ehdotus oli.

Samalla kun liberaalit ottivat omakseen faktat, he työnsivät yhteiskunnalliset konfliktit arvojen fiktiiviseen valtakuntaan. Hallinnan ja riiston kamppailujen sijaan kohtasimme kulttuurisodat, joita eivät horjuttaneet edistyksen arvot. Nämä arvot kaupattiin moraalisella ylemmyydellä ja sitten petettiin kolmiomittauksen selkärangattomuudella ja hyvinvointivaltiota sekä työn järjestäytymistä aliarvioivilla toimilla.

Faktoihin eksyneet

Ensimmäinen särö faktojen utopiaan ilmeni uuden vuosituhannen alussa. Fox Newsin, salaliittoteoreetikoiden sekä televisioevankelistojen johtama oikeistosiipi pysyi marginaalissa, kunnes syyskuun 11. sysäsi niin liberaalit kuin konservatiivit Yhdysvalloissa isänmaalliseen massahysteriaan, mikä huipentui kahteen huonosti suunniteltuun sotaan.

Liberaalit eivät kyenneet vastaamaan Bushin hallinnon näppärään faktojen politisointiin. Keskustalainen sodan vastustus ilmeni säyseänä keskusteluna YK:n mandaateista ja oikeanlaisista tutkimusmenetelmistä. Bushin neuvonantaja Karl Rove totesi: ”Olemme nyt imperiumi ja kun toimimme, luomme oman todellisuutemme”. Faktoihin eksyneinä demokraatit eivät kyenneet tarjoamaan vaihtoehtoa.

Puolustuskannalla olleille liberaaleille Obaman valinta näyttäytyi paluuna rationaalisuuteen. Nopeasti Obaman noustua valtaan teekutsuliike, ilmastodenialistit ja eliitin vastaiset konservatiivit veivät totuudenvenytyksen uusiin ulottuvuuksiin. Donald Trump ei suostunut hyväksymään Obaman syntymätodistusta tai DNA-todistusaineistoa Central Park Five –jutussa[11], kongressiedustaja heitteli lumipalloja kumotakseen ympäristötieteen[12] ja tahallisen harhaanjohtava video oli viedä rahoituksen Planned Parenthoodilta[13].

Liberaalit löysivät lohtua uudesta faktakeskeisten sankarien sukupolvesta: Nate Silver käytti hyväkseen mielipidekyselyjen tietoja ja tilastollisia malleja ja antoi poliittiselle maisemalle taattua määrällistä ennustettavuutta. Ezra Kleinin ja Matthew Yglesiasin johtama Vox lupasi selittää lukijoilleen, kuinka monimutkaiset toimenpiteet todellisuudessa auttavat heitä, jos he vain kiltisti tutustuvat niihin. Jopa komedia, etunenässä Jon Stewartin Rally to Restore Sanity[14], alkoi ilmaista itseään faktana. Näille faktapakkomielteisille liberaaleille poliittinen intohimo tuotti ongelmia ja se voitiin selättää vain entistä suuremmalla rationaalisuudella.

Samaan aikaan historialliset tapahtumat alkoivat haastaa liberaaleja faktoja. Vuoden 2008 finanssikriisi paljasti liberaalin talouden heikkoudet. Occupy ja Black Lives Matter paljastivat rakenteellisia ongelmia, joihin kolmiomittaus tai managerialismi eivät voineet saati halunneet puuttua. Nämä tapahtumat paljastivat liberaalin totuuden: se oli itsekeskeistä ja valikoivaa, ja pyrki pyyhkimään epämukavuudet esittäen itsensä puoluepolitiikan yläpuolella eräänlaisena yhteiskunnan tieteellisenä hallintana.

Ihmiset jotka haikailevat poliittisen totuuden aikaan kuuluvat äärikeskustaan[15]. He ovat teknokraatteja ja hallintovirkamiehiä, jotka eivät luota kokemukseen ja tavallisten ihmisten kärsimykseen samalla palolla kuin oikeistosiipi. He julistavat kauhuaan totuudenjälkeiseen konservatismiin, jonka kanssa he ovat yhtä mieltä monista talouspoliittisista periaatteista. Keskusta on siirtynyt oikealle ja liberaalit päätyvät kannattamaan samoja uudistuksia, tosin ihmiskasvoisina versioina: eläkkeiden yksityistäminen, koulutusseteli, puolijulkiset koulut[16], julkinen leikkauspolitiikka laman kourissa ja entistä hävyttömämmät veronkevennykset rikkaille.

Paluu politiikkaan

Presidentinvaalit paljastavat liberalismin faktapohjaisen politiikan tyhjyyden. Clintonin kampanja kompuroi täydelliseksi kuvailemansa vastustajan edessä. Ensin he ajattelivat, että Trumpin vulgaarisuus hoitaisi hommat heidän puolestaan ja lopulta he panostivat kaiken hänen valheidensa paljastamiseen.

Tämän kaiken keskellä he eivät esittäneet yhtäkään positiivista poliittista ehdotusta muutoksen puolesta, vaimentaen erään tärkeän totuuden: emme voi yksinkertaistaa politiikkaa hyvää hallintoon ja oikeassa oleviin tilastoihin.

Liberaalit ovat kuitenkin menettäneet entisestään kosketustaan todellisuuteen nostalgioidessaan menneestä, jossa heidän vastustajansa olivat rehellisempiä ja kunnioittivat liberaalien valikoimia totuuksia. Jotkut ovat, ironisesti kyllä, romantisoineet sellaisia arkkitaantumuksellisia kuin Ronald Reagan[17] ja George W. Bush[18].

Trumpin voitto ei todista äänestäjien vihaavan totuutta. Pikemminkin se osoittaa, että riittävä määrä suosii ennemmin patologista valehtelijaa, joka lupaa muutosta kuin nykytilan teknokraattia, joka ”liberaaliselittää”[19] faktoja. On aika lopettaa valeuutisten syyttäminen ja tajuta, miksi niin monet niihin uskovat. Yksinkertainen syy tähän on, että valtavirtapoliitikkojen luokka on hukannut ihmisten luottamuksen, eikä heillä ole ollut ihmisten parasta etua keskiössään. Paluu liberaaliin totuuteen ei tarjoa vastusta nyt maata johtavalle taantumukselliselle demagogille. Sellaisen voi tarjota ainoastaan Trumpin autoritäärisyyden ja liberaalin managerialismin haastava demokratian elpyminen.

Tällainen liike voi kummuta niin konservatiiveille kuin liberaaleille epämukavasta totuudesta: Ihmiset kärsivät ja kamppailevat paremman elämän puolesta, eikä vapautta ole ilman tasa-arvoa. Kun tunnustamme, että tieto auttaa meitä muuttamaan todellisuutta, faktat pysyvät yhtä oleellisina kuin ennenkin.

Julkaistu Jacobinin luvalla. Alkuperäinen “The Fallacy of Post-Truth”. Jacobinmag.org 14.12.2016.

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Kirjoittajat käyttävät termiä ”liberaali” amerikkalaisen poliittisen tradition mukaisesti, jossa se eroaa hieman eurooppalaisesta perinteestä. Liberaalit ymmäretään yleensä toiseksi osapuoleksi jaottelussa liberaalit-konservatiivit, joista jälkimmäisiä mielletään tavallisesti olevan enemmän republikaanipuolueen leivissä, kun taas edellinen termi yhdistetään tavallisemmin demokraatteihin.[Suom. huom.]
  2. http://www.forbes.com/sites/robertwynne/2016/11/14/public-relations-in-a-post-factual-world/#402c0fd44825.
  3. http://www.nytimes.com/2016/08/24/opinion/campaign-stops/the-age-of-post-truth-politics.html?_r=0.
  4. http://blog.oup.com/2016/11/word-of-the-year-2016-post-truth/.
  5. http://www.huffingtonpost.com/entry/to-family-friends-and-peers-who-voted-for-trump_us_582e6b1fe4b08c963e343d23. Alkup. otsikko ”Post-Truth Nation”.
  6. Alkup. superpredator. Wiktionary määrittelee ”supersaalistajan” tarkoittavan ilman moraalia kasvatettua ja tästä syystä väkivaltaisia rikoksia tekevää nuorta.[Suom. huom.]
  7. https://theintercept.com/2016/11/26/washington-post-disgracefully-promotes-a-mccarthyite-blacklist-from-a-new-hidden-and-very-shady-group/.
  8. https://theconversation.com/echo-chamber-what-echo-chamber-69293.
  9. ”Triangulaatio”.
  10. https://www.jacobinmag.com/2016/02/atkins-dlc-third-way-clinton-blair-schroeder-social-democracy/.
  11. Central Parkin väkivaltarikoksessa nuori nainen pahoinpideltiin ja raiskattiin vuonne 1989. Rikoksesta syytettiin ja tuomittiin viisi miestä vuonna 1990. Vuonna 2002 rikoksen kuitenkin tunnusti sarjaraiskaaja, jonka syyllisyyttä myös DNA-aineisto tuki. Viisi aiemmin tuomittua vapautettiin. [Suom. huom.]
  12. Senaattori James Inhofe toi senaattiin lumipallon yrityksenään ”vastata” (sekoittaen toisiinsa sään ja ilmaston) ilmastotieteilijöiden väitteisiin, että vuosi 2014 olisi kaikkien aikojen lämpimin. [Suom. huom.]
  13. Planned Parenthood on Yhdysvalloissa toimiva järjestö, jonka tarkoitus on levittää tietoa seksuaaliterveydestä. Järjestö pyrkii terveydenhuollon takaamisen lisäksi abortin vallinnan vapauden edistämiseen. [Suom. huom.]
  14. http://www.nytimes.com/2010/10/31/us/politics/31rally.html?_r=1&.
  15. https://www.versobooks.com/books/1943-the-extreme-centre.
  16. Alkup. Charter school. Kyseessä on koulu, joka saa tukea valtiolta, mutta toimii tästä huolimatta itsenäisesti.[Suom. huom.]
  17. http://www.nytimes.com/ref/us/politics/21seelye-text.html.
  18. http://www.nytimes.com/2016/09/26/us/politics/for-some-bush-obama-rapport-recalls-a-lost-virtue-political-civility.html.
  19. Alkup. Liberal-splains.[Suom. huom.]