Pohdintaa elämästä

Philip Nitschken eutanasiakone 90-luvulta. (Wikimedia commons)

Susanna Lankinen

Innoitus kirjoitukselle tuli Lääkäriliiton järjestämästä keskustelutilaisuudesta, jossa oli puhumassa mm. Terhokodin johtaja, ylilääkäri Juha Hänninen.

Kysymys eutanasiasta on ollut olemassa niin kauan kuin lääkärin ammattikin, mutta oma aikamme tarjoaa siihen erityisen herkullisen lähtökohdan. Elämme vahvan toimintakyvyn kulttuurissa. Ihailemme ihmisiä, jotka täyden työpäivän jälkeen treenaavat triathloniin ja kasvattavat lapsensa ja hoitavat kodin siinä ohessa. Yksilöllisyyttä arvostetaan enemmän kuin yhteisöllisyyttä, ja kykyä kontrolloida itse elämän eri osa-alueita pidetään itseisarvoisena. Kuolema ja kärsimys on suljettu laitoksiin. Enää ei ole normi, että tuvan nurkassa on perheen äidin hoidossa oleva sairas vanhus. Samaan aikaan lääketieteen kehitys on muuttanut monet terminaaliset sairaudet kroonisiksi sairauksiksi. Ihmisten elinikä kasvaa, mutta terveiden vuosien määrä ei välttämättä kasva samassa tahdissa. Entistä useampi kohtaa vanhuuden sairauksia, minkä lisäksi pystymme pitämään ihmistä hengissä entistä vaikeammissa sairaustiloissa entistä pidempään.

Lääketiede ei onneksi ole pelkästään parantamista ja ihmisen pitämistä hengissä. Karkeasti luokiteltuna aluksi yritetään poistaa sairaus kuratiivisella hoidolla, sitten siirrytään oireenmukaiseen hoitoon ja lopulta saattohoitoon. On kaikkien etu, että tämä ketju toimii moitteettomasti ja yksilön toiveita kunnioittaen. Olisiko sitten jossain vaiheessa diagnoosin saamisen jälkeen oltava mahdollisuus myös eutanasiaan?

Ihmisen pitäisi saada itse päättää omasta kuolemastaan

Futurama-animaatiosarjassa eletään 3000-luvun New Yorkissa, jossa kaduille on asennettu itsemurhakoppeja. Jos taskussa on sopiva kolikko, kuka vain saa päättää elämästään. Lisäksi saa päättää itsemurhan tavan, sen onko kuolema kivuton vai kivulias, hidas vai nopea. Tässä skenaariossa ihmisen valinnanvapaus elämän suhteen todella toteutuu. Eutanasia-laissa ei ole milloinkaan kyse tästä. Päätöksen tekisi lopulta aina jokin asiantuntijataho, todennäköisesti lääkärit. Rajaus heihin, ketkä saavat kuolla ja ketkä eivät, olisi aina olemassa. Eutanasia-kansalaisaloite rajoittaa esimerkiksi alaikäiset ja kliinisesti masentuneet eutanasian ulkopuolelle. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monella kuolemaa odottelevalla potilaalla täyttyvät kliinisen masennuksen merkit. Tämä mielestäni vesittäisi koko ajatuksen siitä, että masennus olisi jokin irrallinen eutanasian automaattinen vasta-aihe. Lääkäri on mahdottoman tehtävän edessä arvioidessaan subjektiivisesta kärsimystä. Eutanasiassa ei voi täysin säilyttää ammatillista etäisyyttä potilaaseen: jotta voi tehdä päätöksen toisen elämästä, on myös tutustuttava tähän ihmiseen.

Lääkäreiden kanta eutanasiaan on tiukempi kuin kansalaisten muuten. Eutanasian kannatus on hyvin alhainen erityisesti kuolevien potilaiden kanssa toimivien lääkäreiden keskuudessa. Kiinnostavaa olisi myös tietää, onko kuolevien kanssa toimivien hoitajien suhtautuminen eutanasiaan samankaltainen. Lisääkö tieto terveydenhuollon mahdollisuuksista ja kokemus kuolemasta eutanasia-vastaisuutta? On äärimmäisen surullista, jos kansalaiset kannattavat eutanasia-lakia siksi, etteivät luota vanhustenhoidon ja saattohoidon tasoon. Sekin on surullista, jos lääkärit vastustavat eutanasiaa, koska eivät itse halua olla sen kanssa tekemisissä. Haluan uskoa, että lääkärien kielteisempi kanta eutanasiaan ei johdu pelkästään siitä, että lääkärit pelkäisivät ammattinsa muuttumista pyöveliksi. Tällainen lapsellinen pelko sivuuttaa asian ytimen. Suomen lääkäriliiton valtuuskunnan hyväksymässä lääkärin eettisissä ohjeissa eutanasiaa ei kielletä suoraan, mutta joillekin ihmisen elämän aktiivinen lopettaminen eettisesti on mahdoton ajatus.

Palliatiivinen sedaatio on vaihtoehto eutanasialle

Palliatiivisessa sedaatiossa kärsivän potilaan tajunnantasoa alennetaan rauhoittavilla aineilla saattohoidon loppuvaiheessa. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä hoitomuoto tekee eutanasian tarpeettomaksi. Tähän eivät kaikki lääkärit usko. He perustelevat asiaa sillä, että palliatiivinen sedaatio on käytännössä hyvin loppuvaiheen hoitomuoto, kun taas eutanasiaa pyydetään myös sairauden aikaisemmassa vaiheessa. Monet ovat kuitenkin valmiita uskomaan, että palliatiivinen sedaatio antaa mahdollisuuden unohtaa koko eutanasia-keskustelun. Joissakin sairauksissa eutanasia pitäisi pyytää ja toteuttaa jo varhaisessa vaiheessa, koska sairaus vie lopulta ihmisen kyvyn kommunikoida tai päättää asioistaan. Eutanasiatahtoa ei voi esittää etukäteen toisin kuin hoitotahtoa.

Mediassa eutanasiakeskustelu rypee erilaisissa nyyhkytarinoissa. Aina nämä tarinat eivät osu maaliinsa. Esimerkkinä 3-vuotiaan Eino-pojan tapaus, jota käytettiin kansalaisaloitteesta keskusteltaessa, vaikka itse aloite ei edes koske alaikäisiä eikä kommunikaatioon kykenemättömiä. Osassa yksittäistapauksia on varmasti myös kyse saattohoidon epäonnistumisesta. Tietenkin näin isoissa kysymyksissä yksittäistapaukset eivät ole ”vain” yksittäistapauksia: jokaisen ihmisen kärsimys on tragedia, johon pitää reagoida. Tapausten harvinaisuus ei saisi toimia perusteena olla harkitsematta asiaa ja tekemättä siitä lakia.

Kalteva pinta

Eutanasiaa on vastustettu esittämällä, että sen salliminen johtaisi niin sanottuun kaltevaan pintaan eli kriteerien jatkuvaan asteittaiseen höllentymiseen. Alankomaissa ja Belgiassa eutanasian perusteet ovat höllentyneet koko ajan. Eutanasia on koskettanut jo psyykkisesti sairaita sekä elämään kyllästyneitä vanhuksia. Suomen asukaslukuun suhteutettuna täällä olisi tarvetta Alankomaiden järjestelmän mukaan yli 1700 eutanasialle vuodessa, mitä ei varmastikaan yksikään kuolevien kanssa työskentelevä ammattilainen niele. Kansalaisaloitteenkin mukaan eutanasialain piiriin kuuluisi vuosittain korkeintaan pari sataa henkeä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että Suomessa tarvitsisi tehdä samat virheet kuin Alankomaissa.

Kaltevan pinnan taustalla saattaa olla yleinen kollektiivisen mielialan muutos, joka voi tapahtua, jos avaamme oven kuolemaan. Jos tarjotaan mahdollisuus ”ohittaa jonossa”, eutanasia tulee ehkä entistä herkemmin potilaan mieleen ja sitä pyytääkin entistä useampi. Minulla ei ole uskontoa eikä uskoa, mutta on aika vaikea ottaa moniin asioihin minkäänlaista eettistä kantaa maailmassa ilman ajatusta, että elämässä on jotakin itsessään arvokasta. Usein terveydenhuollon implisiittinen tehtävä on suostutella ihmistä pysymään elossa. Meillä on velvollisuus auttaa ylläpitämään muiden elämää, mutta myös velvollisuus antaa omalle elämälle mahdollisuus. Syyt eutanasialle ovat myös eksistentiaalisia tai psykososiaalisia, eivät pelkästä fyysisestä kärsimyksestä johtuvia. Ihminen ei kestä toimintakyvyn menetystä tai kuoleman odotusta.

Meillä kaikilla ja erityisesti lääkäreillä on velvollisuus vähentää kärsimystä. Kärsimys ei jalosta. Ennen kuin aloitin lääketieteen opintoni, eräs nuori lääkäri sanoi minulle, että täytyy ymmärtää, ettei monesti asioille voida tehdä mitään. Kaikkea ei voi parantaa. Tällöin lääkärin tärkein tehtävä on tarjota lohtua. Olenko epäonnistunut siinä, jos potilaani haluaakin kuolla? Jokainen kokee sairautensa omalla tavallaan. Yksi ALS-potilas tekee itsemurhan, koska ei vain kestä ajatusta siitä, että asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Samaan aikaan useat ALS-potilaat elävät sairauden kanssa edes miettimättä tätä vaihtoehtoa. Pitäisikö kuolemaa toivovaa suostutella elämään vai pitäisikö olla hiljaa ja kunnioittaa subjektiivista kokemusta? Jotkut ihmiset uhoavat, että aikovat kyllä tappaa itsensä, jos saavat vaikkapa Alzheimer-diagnoosin. Ei kestetä ajatusta siitä, että joudutaan muiden armoille. Tämä ei välttämättä ole pelkästään ihmisen omaan elämään liittyvä asenne. Samalla tässä väheksytään sitä elämää, mitä vaikkapa muistisairas voi elää, mikäli saa asiallista hoitoa.

Eutanasia-kansalaisaloite on ollut mielestäni toimiva keskustelunavaus. Sitä ei ole kirjoitettu lakimuotoon, toisin kuin vaikkapa tasa-arvoista avioliittoaloitetta, joten se ei määrittele tarkkaan mahdollista tulevaa lakia, mikä on hyvä asia. Lisäksi, erinomaisena sivuvaikutuksena, aloite sai eduskunnassa aikaan voimakkaan tahtotilan yli puoluerajojen saattohoidon parantamiseen.

Uskon, että on olemassa yksittäisiä tapauksia, joissa eutanasia on perusteltu. Mutta pääsääntöisesti elämän on voitava olla arvokasta, vaikka toimintakyky ja elimistö pettäisi pikkuhiljaa, vaikka joutuisimme luottamaan toisten ihmisten hoivaan. Olemme tuomittuja elämään, ja elämä ei ole yhtä riemuvoittoa. Mikään eutanasialaki tai lääketieteen keksintö ei poista kärsimystä kokonaan.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja lääketieteen ylioppilas.

Lähteitä & luettavaa

ALS-motoneuronitauti Terveyskirjastossa: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01093

Eutanasia-kansalaisaloite: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2212

Lääkäriliiton eettiset ohjeet: https://www.laakariliitto.fi/edunvalvonta-tyoelama/liiton-ohjeet/eettisen-ohjee/

Palliatiivinen sedaatio Käypä hoidossa: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/potilaalle/suositus?id=khp00072#NaN

Tiessalo, Paula, ”Eutanasia ymmärretään usein väärin – ’Onko kuolemaan liittyvä eksistentiaalinen kärsimys surmaamalla hoidettava taudinkuva?’”. Yle.fi 16.2.2017. Verkossa: http://yle.fi/uutiset/3-9460880

Uutinen Lääkäriliiton eutanasia-kyselystä: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/saattohoito-kehittynyt-viime-vuosina-ndash-parannettavaa-loytyy-silti/

Uutinen eutanasian kriteereistä Alankomaissa: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/eutanasiaklinikka-hyvaksyi-neljanneksen-pyynnoista/

Kaikkien oikeus pääomatuloon (Yanis Varoufakis)

Juho Rantala

Lyhyt kommentti johdannoksi

Varoufakis vuonna 2015. Kuva: Wikimedia Commons.

Giánis “Yanis” Varoufákis (s.1961) on tullut tunnetuksi taloustieteilijänä, joka on puuhaillut niin Half-Life-pelisarjasta ja Steam-palvelusta tutun Valven kanssa kuin myös lyhytaikaisena Kreikan valtionvarainministerinä. Hän on ollut vankkumaton leikkauspolitiikan ja euron sekä sen “valuvikojen” kriitikko. Hän kannattaa niin sanottua heterodoksista taloustiedettä ja on kuvannut itseään “ailahtelevaksi marxistiksi”. Varoufakisilta on suomennettu Maailmantalouden Minotauros (Vastapaino, 2013; 2. painos 2014) ja hänen tekstinsä “Vaatimaton ehdotus” on julkaistu Vasemmistofoorumin julkaisussa Eurosta ulos vai Euro uusiksi? (Toim. Patrizio Lainà; 2016). Myös esimerkiksi Revalvaatio.org on julkaissut Varoufakisin ja Noam Chomskyn keskustelusta otteita suomeksi.

Suomessa aloitettiin perustulokokeilu vuoden 2017 alusta. Niin kokeilu kuin itse perustulokin ovat saaneet risuja ja ruusuja. Negatiiviset painotukset ovat olleet yleisen moralistisia tai sidottu käytännöllisempiin talouden näkökulmiin. Myös puolustavat näkökannat ovat keskittyneet abstrakteista ihmisyyden luovia mahdollisuuksia puolustavista puheenvuoroista käytännön taloustieteeseen. Perustulokokeilun otantaa on kuvattu niin riittäväksi kuin riittämättömäksi.

Joka tapauksessa robotit ja algoritmibotit ovat jo täällä ja työelämä on hitaan mutta varman mullistuksen kourissa. Varoufakisin kommentti on perustulon puolesta ja se keskittyy siihen näkökulmaan, jonka luulisi kiinnostavan myös perustuloon nuivasti suhtautuvia: nimittäin sen rahoittamiseen. Lyhyt puheenvuoro ei tietenkään vakuuta niitä, jotka esimerkiksi Friedrich Hayekia seuraten palauttavat kaiken jaetun, yhteisen ja sosiaalisen (commons; socius) yksilöön ja tämän saavutuksiin. Tällöin vaikkapa kysymykset arvonmuodostuksesta liittyvät suoraan yksilöihin ja heidän kykyihinsä. Kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat todenneet, kapitalismi pyrkii – yhteistä uudelleen järjestäessään – esittämään erityisesti historian “omana ansionaan” ja tästä johdettuna itseriittoisten yksilöiden saavutuksina. Kaikenlainen taustalla vellova kollektiivinen tiedon- ja arvonmuodostuminen on hävitetty – tai vaihtoehtoisesti tälle ei anneta arvoa. Lyhykäisyydestään huolimatta Varoufakisin kommentti on tärkeä lisä niin kansainväliseen kuin suomalaiseen keskusteluun perustulon rahoittamisesta ja rahoittamisen oikeudenmukaisuudesta.

***

Yanis Varoufákis

Kaikkien oikeus pääomatuloon

(Käännös julkaistu Project Syndicaten luvalla.[1])

Oikeus laiskuuteen on perinteisesti varattu vain omistavalle luokalle. Köyhät taas ovat joutuneet kamppailemaan kohtuullisesta palkasta ja työoloista, työttömyyskorvauksesta ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, yleisestä terveydenhuollosta sekä muista arvokkaan elämän ehdoista. Ajatus siitä, että köyhille pitäisi taata elämisen mahdollistava ehdoton tulo on ollut tabu niin eliitille kuin myös työväenliikkeelle, joka on syleillyt vastavuoroisuuteen, solidaarisuuteen ja yhteiskunnan edistämiseen perustuvaa etiikkaa.

Kun vastikkeettoman perustulon ajatus nostettiin esiin vuosikymmen sitten, kohtasi se tyrmistyneitä reaktioita työnantajapuolelta, ammattiliitoilta, taloustieteilijöiltä ja politikoilta. Ajatus perustulosta on kuitenkin viime vuosina palannut ja saanut suurta kannatusta radikaalin vasemmiston, vihreän liikkeen ja jopa libertaarioikeiston keskuudessa. Syynä on koneiden nousu, joka uhkaa – ensi kertaa sitten teollistumisen alun – tuhota enemmän työpaikkoja kuin teknologinen innovointi kykenee luomaan. Matto vedetään valkokaulustyöläisten jalkojen alta.

Myös oikeiston ja vasemmiston kritiikki on palannut perustulon mukana. Oikeisto vetoaa mahdottomuuteen tuottaa tarpeeksi verokertymää ilman, että yksityinen sektori kärsii, työaika lyhenee ja tuottavuus laskee – ja työkannustimet muutenkin heikentyvät. Vasemmisto taas on huolissaan perustulon heikentävän kamppailua työelämän parantamisesta, vahvistavan joutilaiden rikkaiden asemaa, hävittävän vaivalla hankittuja työehtoneuvotteluoikeuksia (vahvistaen Uberin ja Deliveroon kaltaisia yrityksiä), kaivavan maata hyvinvointivaltion perustusten alta, kannustavan passiiviseen kansalaisuuteen ja edistävän kulutusmyönteisyyttä.

Perustulon puolustajat niin vasemmalla kuin oikealla katsovat, että se tukisi ihmisiä, jotka jo nyt tuottavat korvaamatonta arvoa yhteiskunnalle – esimerkiksi naisia hoivasektorilla tai taiteilijoita, jotka luovat julkisia teoksia puoli-ilmaiseksi. Köyhät vapautuisivat hyvinvointivaltion harjoittamasta ilkeämielisestä seurannasta ja turvaverkosta, jotka voivat kietoa ihmisen pysyvään köyhyyteen. Nämä korvattaisiin jalustalla, jolta köyhät kykenisivät kurottautumaan kohti parempaa. Nuoret saisivat mahdollisuuden ja vapauden kokeilla erilaisia työuria ja opiskella aiheita, joiden ei katsota olevan perinteisessä mielessä tuottavia. Ennen kaikkea nykypäivän laaja-alaisessa prekaaritaloudessa sekä liittojen ja niiden työntekijää suojaavien toimintamahdollisuuksien kutistuessa monilta ihmisiltä kadonnut taloudellinen vakaus palaisi.

Edistyäksemme tarvitsemme uuden näkökulman suhteeseen perustulon rahoituksen, robottien vaikutuksen sekä vapauskäsityksemme välillä. Tämä tarkoittaa kolmen ajatuksen yhdistämistä: verot eivät voi olla tapa rahoittaa perustuloa, koneiden nousua on vaalittava ja perustulon on oltava vapauden ensisijaisin ennakkoehto.

Ajatus siitä, että työskentelet ahkerasti ja maksat tuloveroa samalla kun minä elän pakotetun hyvyytesi varjolla valiten olla tekemättä mitään, on kestämätön. Jos perustulon halutaan olevan uskottava, ei sitä voi rahoittaa verottamalla Liisaa maksaakseen Jaakolle. Tästä syystä sitä ei pitäisi rahoittaa veroista, vaan pääoman tuotoista.

Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle.

Kuinka yhteiskuntaa olisi siis korvattava? Verotus on väärä vastaus. Yritykset maksavat veroja vastineeksi palveluista, joita valtio niille tarjoaa, ei pääomaruiskeista joiden on tuotettava osinkoa. On perusteltua, että “yhteisellä”[2] on oikeus osuuteen pääoman osakekannasta sekä siihen liittyvästä osingosta, jotka kuvastavat yhteiskunnan investointia yritysten pääomaan. Yritykseen keskittyvän valtion ja sosiaalisen pääoman määrää on kuitenkin mahdotonta laskea, joten tämä julkisen omaisuuden koko on päätettävä poliittisen mekanismin avulla.

Yksinkertainen säädös voisi esimerkiksi vaatia, että uuden yrityksen listautuessa pörssiin, tietty prosenttiosuus pääomaosakkeista (osakkuus) kanavoituisi yhteisön ”pääomavarantoon”, ja näistä osakkeista syntyvillä osingoilla rahoitettaisiin ”universaalia perusosinkoa” (UPO; eng. universal basic dividend). Tämä UPO voisi ja sen pitäisi olla täysin itsenäinen suhteessa sosiaaliavustuksiin ja työttömyysvakuutuksiin. Tällöin se ei lisäisi huolta rapautumassa olevasta hyvinvointivaltiosta, joka ilmentää vastavuoroisuuden ajatusta palkkatyöläisten ja työttömien välillä.

Meidät raadannasta vapauttavien koneiden pelko on oire epävarmasta ja jakautuneesta yhteiskunnasta. Luddiitit[3] ovat yksi kaikkein väärinymmärretyimmistä historiallisista liikkeistä. Heidän vandalisminsa ei ollut hyökkäys koneita tai automaatiota vastaan, vaan sosiaalista järjestystä, joka vei heiltä elämän mahdollisuudet teknologisen innovaation nimissä. Yhteiskuntiemme on hyväksyttävä koneiden nousu, mutta varmistettava että ne kontribuoivat yhteiseen vaurauteen, ja että jokaisella kansalaisella on niihin omistusoikeus, josta tuottuu UPO:ta. Yleinen perustulo[4] mahdollistaa uudenlaisen käsityksen vapaudesta ja tasa-arvosta, joka toimii siltana vastakkaisten poliittisten ryhmien välillä. Samalla se tasapainottaa yhteiskuntaa ja palauttaa käsitystä jaetusta vauraudesta keskellä muuten horjuttavaa teknologista innovointia. Erimielisyydet jatkuisivat varmasti vielä, mutta ne tulisivat koskemaan sellaisia asioita kuten kuinka suuri osuus yrityksen osakkeista pitäisi mennä ”pääomavarantoon”, kuinka suuri sosiaaliturvan tai työttömyyskorvauksen pitäisi olla UPO:n lisäksi, tai millaisia työsopimusten pitäisi olla.

Niiltä jotka vielä epäilevät ajatusta “ilmaisesta rahasta”, voisi kysyä muutaman yksinkertaisen kysymyksen: Etkö haluaisi, että lapsillasi olisi pieni rahasto, joka suojaa heitä varattomuudelta ja mahdollistaa heille pelottoman panostuksensa todellisiin kykyihinsä? Tekeekö heidän mielenrauhansa heistä laiskoja vetelyksiä? Jos ei, niin mikä on se moraalinen peruste, jolla tämä etu kielletään kaikilta lapsilta?

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Published by the permission of Project Syndicate. Orig. “The Universal Right to Capital Income”. Project Syndicate 31.10.2016. Url: https://www.project-syndicate.org/commentary/basic-income-funded-by-capital-income-by-yanis-varoufakis-2016-10.
  2. Varoufakis käyttää tekstissä termiä commons, jolla viitataan (tässä yhteydessä) yhteisöön ja ihmisten kesken jaettuun yleiseen “yhteiseen”. Alkujaan kyse on ollut yhteismaista, joita esimerkiksi kylän asukkaat ovat voineet kukin hyödyntää. [Suom. huom.]
  3. Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustanut protestiliike erityisesti 1800-luvun alun Britanniassa. Liike keskittyi kritisoimaan omistussuhteita ja koneita erityisesti siltä osin, kuin ne veivät käsityöläisten työpaikat. Ks. esim. Hobsbawm, Eric (2009) ”The Machine Breakers”. Libcom.org. Verkossa: http://libcom.org/history/machine-breakers-eric-hobsbawm. [Suom. huom.]
  4. Varoufakis käyttää alkuperäisessä termiä universal basic income, viitaten näin yleisemmin keskusteluun ja käsityksiin perustulosta. Tekstissä mainittu UPO on yhdenlainen perustulon muoto. [Suom. huom.]

Tolkku se on totalitarismissakin

Janne Säynäjäkangas

”Niinistö-Halla-aho -mashup” CC by Johan Speitz (alkup. Ernests Dinka, Saeimas Kanceleja & Ppntori).

Kirjoitin tämän tekstin alun perin alkuvuodesta 2016. Silloin jätin jutun julkaisematta, sillä olin tuolloin kurkkuani myöten täynnä pikaista ajattelematonta reagointia ja pelkäsin, että oma kirjoitukseni valuisi samaan kategoriaan. Melkein vuosi ehti kulua, kunnes katselin videotallennetta Helsingistä itsenäisyyspäivänä. Tallenteella poliisi taltuttaa kahta miestä ja taustalla kuuluu ääni: ”antakaa Suomen lain toimia”. Hetken kuluttua sama ääni kannustaa lippuja liehuttavia fasisteja toistelemaan huutoa ”eläköön kansallissosialismi!”, samalla kun poliisit siirtävät tappelupukareita auton kyytiin. Viikkoa aiemmin yksi näistä kansallissosialisteista oli surmannut aatetta vastustaneen ihmisen Helsingissä keskellä kirkasta päivää. Tällaisten tapahtumien jälkeen mediassa olisi pitänyt pohtia, mitä yhteiskunnassamme on meneillään? Miksi väkivaltaisen natsijärjestön julkinen esiintyminen itsenäisyyspäivänä ei herätä suurtakaan huomiota? Mediassa kuitenkin päädyttiin kiittelemään poliisia siitä, että se oli mahdollistanut natsien marssit ilman selkkauksia. Natsismi ja fasismi jatkavat yhä julkeampaa tunkeutumistaan julkisiin tiloihin. Niin kansalliset symbolit, itsenäisyyspäivä kuin laki luovutetaan näiden aatteiden keppihevosiksi olankohautuksella ja ilman vastarintaa. Näistä syistä halusin sittenkin julkaista tämän kirjoituksen.

Vuoden alussa valtiopäivien avajaisissa pitämässään puheessa tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitti, että

Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. [1]

Vastaavaa termiä kansainvaellus käytti myös Jussi Halla-aho vuonna 2005 blogimerkinnässään ”Mietteitä kansainvaelluksesta”. Kirjoituksen otsikko oli epäilemättä huolella valittu. Kansainvaelluksilla viittataan tiettyyn ajanjaksoon Euroopan historiassa. Tuo ajanjakso on perinteisesti esitetty nimensä mukaisesti Rooman valtakunnan luhistumiseen johtaneena, kokonaisten kansojen tunkeutumisena rajojen yli. Roomalainen arvomaailma ei kestänyt barbaarien virtaa rajojensa yli. Sillä, onko tämä kuvaus osuva luonnehdinta todellisista tapahtumista, ei ole tässä yhteydessä juurikaan merkitystä. Oleellista on se, millaista muuttoliikettä sanalla halutaan kuvata. Halla-aholle oli luontevaa puhua kansainvaelluksesta, sillä hänelle Rooman valtakunnan kohtalo vaanii jo Eurooppaa:

”satojen miljoonien muuttohalukkaiden afrikkalaisten ja aasialaisten vyöry Eurooppaan tuhoaisi sen, mistä me itse Euroopassa pidämme”. [2]

Sillä, mistä me itse Euroopassa pidämme, Halla-aho tarkoittaa eurooppalaista arvomaailmaa. Muuttohalukkaita Halla-aho kutsui ”ilman ylimielisyyttä ja omantunnontuskia” barbaareiksi. Halla-ahon blogin Scriptan ala-otsikko ”kirjoituksia uppoavasta lännestä” kertoo omaa kieltään blogistin mieltymyksestä kansainvaellusretoriikkaa kohtaan. Yhdellä ainoalla sanalla Halla-aho teki lännestä sivilisaation viimeisen linnakkeen, jonka muureja barbaarit jo horjuttavat.

Miksi Niinistö puhui puheessaan Halla-ahon tavoin kansainvaelluksesta? Tarkoitus tuskin oli Halla-ahon tavoin maalata kuvaa Euroopan ulkopuolisista kansoista barbaareina. Pääasiallinen syy lienee pakolaistilanteen poikkeuksellisuuden korostaminen. Niinistö esittää, että turvapaikanhakua koskevaa lainsäädäntöä on kiristettävä, sillä ihmisoikeuslainsäädäntö on kehitetty aivan toisenlaisessa tilanteessa. Ihmisoikeuslainsäädäntöä kehitettiin voimakkaimmin toisen maailmansodan kauhujen jälkeen, jolloin pakolaisia oli Euroopassa huomattavasti enemmän. Jos Niinistö viittaa tuohon aikaan toisenlaisena tilanteena, ei voi kuin ihmetellä, mitä niin erilaista toisessa maailmansodassa oli kuin se, että kriisi oli tuolloin pakolaisten osalta ja muutenkin huomattavasti pahempi. Todennäköisesti Niinistö sivuutti puheessaan toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin ja viittasi puheessaan 1990-luvulla solmittuun Dublinin sopimukseen. Vuoteen 1992 verrattuna turvapaikkahakemuksia on nyt Euroopassa enemmän, mutta mistään monen kertaluokan erosta ei kuitenkaan ole kysymys [3] [4].

Lopulta ei ole järin olennaista, mitä Niinistö tarkoitti tai kuvitteli tarkoittavansa puhuessaan kansainvaelluksesta, eikä edes se, millaisen mittakaavan pakolaistilanteesta on nyt kysymys. Sen sijaan olennaisempaa on, että sanasta, jonka muukalaisvihamielistä sävyä ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut vaikeaa huomata, on nyt tullut niin salonkikelpoista, että sitä voidaan käyttää presidentin virallisessa puheessa.  Ei ihme, että Niinistön puhe otettiin riemulla vastaan maahanmuuttovastaisella Hommaforumilla. Onhan hommalaisten hellästi Mestariksi kutsuma Halla-aho sanonut samoja asioita jo vuosia. Merkittävintä onkin, että valtaosa suomalaisista otti presidentin puheen myönteisesti vastaan.

Niinistö toivoi puheessaan tolkullisuutta maahanmuuttokeskusteluun. Ja liekö tolkullisempaa toivomusta olemassakaan? Onhan tolkku kenties tolkullisin mahdollinen asia. Tolkun presidentiltä ja hänen tolkullisilta kuulijoiltaan jää huomaamatta, että tolkullisuus on muuttunut ajan myötä.

”En ole rasisti, mutta…”

Muutos nykyhetken ja Halla-ahon blogauksen välillä ei ole niinkään se, että kansainvaellus, joka kymmenen vuotta sitten oli olemassa vain muukalaisvihamielisessä mielikuvituksessa, olisi yhtäkkiä muuttunut todellisuudeksi. Muutos on siinä, että kun alun perin poliittisen kentän maahanmuuttovastaisen laidan käyttämiä, vahvan poliittisesti latautuneita sanoja ilmaantuu presidentin puheeseen, ei se valtaosan mielestä tunnu mitenkään kummalliselta. Se tuntuu tolkulliselta. Tolkullisuudella Niinistö viiittaa Jyri Paretskoin kolumniin, jossa tämä tähdentää:

”Väitetään, että maahanmuuttokysymykset jakavat kansamme kahtia. Se on vale. Ääripäiden välissä on valtava enemmistö, tolkun ihmiset.” [5]

Paretskoi oli totisesti oikeassa arviossaan tolkun ihmisten lukumäärästä, jos Niinistön puhe edusti tuota ääripäiden välistä tolkullisuutta. MTV:n kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisesta oli presidentin kanssa samaa tai täysin samaa mieltä [6]. Maahanmuuttovastaisen liikkeen henkisen johtajan kymmenen vuotta sitten esittämät näkemykset ovat ilmeisesti nyt se, miten ”ääripäiden väliin mahtuva valtava enemmistö, tolkun ihmiset,” ajattelevat.

Ovatko suomalaiset siis muuttuneet presidenttiä myöten muukalaisvihamielisemmiksi, elleivät peräti rasistisemmiksi? Vähän yli viikkoa puheensa jälkeen Niinistö julisti Münchenin turvallisuuskonferenssissa, etteivät muualta tulleet uhkaa eurooppalaista arvomaailmaa, vaan uhka tulee sisältä päin. Niinistön mukaan Dublinin sopimusten kaltaisten yhteisten pelisääntöjen rikkominen on Euroopan suurin uhka [7]. Niinistö oli valtiopäivien puheessaan asettanut päinvastaisesti juuri yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitämisen vastakkain eurooppalaisten arvojen suojelemisen kanssa: ”Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.” Tällaisesta tuuliviiristä on vaikea saada selkoa, mutta rasismista Niinistöä tuskin kuitenkaan kannattaa syyttää. Venkslaaminen Halla-ahon imitoinnin ja ihmisoikeussopimusten puolustamisen välillä selittyy kenties vain donquijotemaisella sekoituksella idealismia ja nostalgiaa suhtautumisessa presidentti-instituutioon. ”Surullisen hahmon ritari” uskoo, että pienellä myötäilyllä arvojohtaja saa kovankin rasistisydämen sulamaan ja näin yhtenäisyydessään säröilevä kansakuntamme on jälleen eheytetty.

Tässä yhteydessä koko kysymys siitä, ovatko Niinistö ja suomalaiset yksilöinä muuttuneet ksenofobisemmiksi, elleivät suorastaan rasistisemmiksi, on väärin asetettu. Siinä oletetaan, että rasismi on ihmisen sisäinen, subjektiivinen piirre, josta rasistiset teot ja puheet sitten kumpuavat. Ajatus rasismista yksilön ominaisuutena on luonteva, mutta harhaanjohtava. Arkisessa kielenkäytössä on luontevaa puhua monista asioista, jotka eivät todellisuudessa ole mitään henkilön ominaisuuksia ikään kuin ne olisivat sitä. Esimerkiksi jotain ihmistä voidaan kutsua anteliaaksi, vaikka todellisuudessa kyse on ennen kaikkea siitä, että hän käyttäytyy tavalla, joka nähdään anteliaana. Ei kuitenkaan ole mitään tiettyä piirrettä, johon anteliaisuus palautuisi. Ihminen voi olla antelias yhtä hyvin siksi, että hän rakastaa lähimmäistään, kuin siksi, että hänellä on neuroottinen tarve antaa muille asioita tai vaikkapa siksi, että hän ymmärtää anteliaisuudesta itselleen lankeavan sosiaalisen hyödyn. Myöskään väkivaltaisuus ei ole mikään tietty piirre, joka selittää väkivaltaista käytöstä. Väkivaltaisuus voi johtua monenlaisista erilaisita syistä, joilla ei välttämättä ole mitään muuta tekemistä keskenään kuin lopputulos: väkivalta. Tämän vuoksi ihmisille tulee joskus yllätyksenä, että rasismia internetissä suoltavan nimimerkin takaa ei aina löydy syrjäytynyt reppana, vaan toisinaan aivan vain tavallinen, työssäkäyvä perheenisä, jota nyt joskus ottaa niin paljon päähän, että tulee lähettäneeksi tappouhkauksen. Rasismi ei nimittäin ole mikään psykologinen piirre, joka löytyy kaiken rasistisen käyttäytymisen takaa. Turhautuneisuuden, vihan, pelon, heikon itsetunnon, itsekkyyden, typeryyden, ilkeyden ja raukkamaisuuden kaltaiset psykologiset tilat ovat epäilemättä omiaan lietsomaan rasistista käytöstä, mutta rasismi ei palaudu niihin. Rasismi ei ole luonteenpiirre, vaan tietynlaista käyttäytymistä, sanalla sanottuna väkivaltaa: fyysistä, verbaalista, rakenteellista.

Tämän vuoksi jotkut ihmiset voivat aivan kirkkain silmin jatkaa lausetta ”en ole rasisti, mutta…” pöyristyttävin tavoin. Rasismia on vaikea löytää introspektiolla, sillä se ei ole sisimmästä löytyvä asia. Ihminen voi toki löytää itsestään kaikenlaisia kyseenalaisia ennakkoluuloja, mutta tunnistaessaan ne ennakkoluuloiksi hän on jo osin luopunut niistä. Samasta syystä ”en ole rasisti, mutta…” ei aina jatku millään ilmeisen rasistisella, vaan toisinaan myös jollakin suhteellisen merkityksettömällä, tosiasioita koskevalla väitteellä. Työpaikkojen kahvipöydissä joka puolella maata on saatu kyllästymiseen asti kuulla hoettavan esimerkiksi väitettä, jonka mukaan ”pakolaiset ovat nuoria miehiä”. Väite sanotaan äänensävyllä, joka kuulostaa siltä kuin tästä voitaisiin päätellä, että nyt on ehdottomasti laitettava ”rajat kiinni”. Puhuja ei omissa silmissään ota kantaa tai varsinkaan valitse puolia. Hänen huomionsa on vain tolkun puhetta. Sitä samaa, jota presidenttikin ylisti.

Tolkun ihmisiä ja roturealisteja

Rasismi ei välttämättä ole mikään ihmistä eteenpäin ajava voimakas intohimo. Vaikka rasistinen puhe onkin usein leimallisen vihamielistä, luonnehtii sitä yhtä usein silmiinpistävän viileä intohimottomuus. Rasistinen puhe on usein vain luettelo asioita, joiden väitetään tapahtuneen, eikä siinä välttämättä edes vaivauduta kertomaan, mitä johtopäätöksiä näistä tapahtumista tulisi tehdä. Johtopäätösten katsotaan jo sisältyvän faktoihin. Tässä puheessa ”pakolaiset ovat nuoria miehiä,” tai ”pakolaisilla on iPhonet” tarkoittaa samaa kuin ”rajat kiinni”. Pakolaisten auttamista pidetään rasistisessa puheessa sinisilmäisyytenä, tosiasioiden kieltämisenä. Rasisti ei nimittäin itse ole rasistinen. Hänen silmissään maailma vain sattuu olemaan sellainen, että järkevä ja käytännöllinen toiminta näyttää naiivien ihmisten silmissä rasistiselta.  Siksi kolmas tapa jatkaa lausetta ”en ole rasisti, mutta…” kuuluu: ”olen roturealisti.” Rotujen pitäminen epätasa-arvoisina on ”en ole rasisti, mutta” –ihmisten silmissä realismia, rotujen objektiivisen epätasa-arvoisuuden tiedostamista.

Realismi on sattumoisin adjektiivi, jolla myös Niinistön puhetta on kuvailtu [8] [9]. Halla-ahon aikoinaan maalaama, vielä silloin maahanmuuttovastaiseksi tunnistettavissa ollut maailma on muuttunut julkisessa mielikuvituksessa todellisuudeksi. Symbolinen väkivalta, kuten ei-eurooppalaisten nimeäminen barbaareiksi, on muuttunut silmiinpistävästä lähes näkymättömäksi. Halla-ahon kirjoitus ei enää riittäisi innostamaan rasisteja. Se olisi vain tolkun ihmisen realistinen kuvaus maailman tilasta. Rasisteja ei välttämättä ole enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta rasismia on. Tolkun ihmiset eivät ole sen rasistisempia kuin ennen, vaan aivan yhtä tolkullisia. Heidän tolkustaan vain on tullut rasistisempaa.

Niinistön ja Paretskoin ylistämälle tolkulle on olemassa hienommaltakin kalskahtava sana: ideologia. Joku saattaa nyt kysyä, että eikö tolkku ole nimenomaan ideologian vastakohta. Ideologiasta puhutaankin usein tarkoitettaessa yksilön subjektiivista vakaumusta, joka nimenomaan erottaa hänen näkemyksensä valtavirrasta, tolkusta. Puhutaan vaikkapa vasemmistolaisesta ja oikeistolaisesta ideologiasta. Tällaiseen puhetapaan liittyy usein oletus, että oletusarvoisesti ihmisillä ei ole ideologiaa. Voimmakkaimmillaan ideologia kuitenkin on silloin, kun se näyttäytyy jonakin objektiivisena, ei yksilön tunnuspiirteenä, vaan sellaisena, jonka puitteissa yksilön vasta on mahdollista näyttäytyä arkisemmassa mielessä ideologisena. Se, että joidenkin ihmisten rasistisuus vielä pistää useimpia meitä silmään, kertoo siitä, ettei yhteiskuntamme vielä ole rasistisen ideologian läpeensä kyllästämä.

Ideologia ei ole ilmiönä itsessään paha. Itse asiassa tarvitsemme sitä jatkaaksemme jokapäiväistä elämäämme. Jos jokapäiväiset asiat jatkuvasti näyttäytyisivät meille kaikessa kummallisuudessaan, olisi vaikea ylipäätään toimia merkityksellisenä osana yhteiskuntaa. Vain joillekin taiteilijoille ja mystikoille suodaan joskus etuoikeus keskittyä täysipäiväisesti nykyhetken outouden hämmästelyyn ja silti nauttia yhteiskunnallisesta arvostuksesta. Ideologia on se, mikä saa asiat tuntumaan normaaleilta, itsestäänselviltä ja luonnollisilta. Se ei ole olemassa ihmisten mielissä, vaan välissä: sanoissa, tavoissa ja käytänteissä. Siinä, miten asioista on tapana puhua ja miten kuuluu tehdä.

Kun aikuiset miehet huutavat bussissa ulkomaalaisille lapsille rasistisia haukkumasanoja ei rasismi ole välttämättä vielä saanut täydellistä otetta tolkun ihmisen todellisuudesta, eli ideologiasta. Valtaosalla ei edelleenkään ole vaikeuksia havaita tilanteen silmiinpistävää väkivaltaisuutta. Rasismi on saanut lopullisesti otteen silloin, kun ei tarvitse käyttäytyä sopimattomasti harjoittaakseen sitä. Silloin, kun siitäkin ihmisestä, joka ei mitenkään vihaa toisen värisiä ihmisiä tuntuu luontevalta, että iholtaan eri väriset kulkevat eri busseissa. Rotuerottelu on saavuttanut tolkullistumiskehityksensä päätepisteen, kun rasistinen väkivalta on siirtynyt yksityisistä vihanpurkauksista instituutioihin. Yksittäisten yksilöiden rasistinen käyttäytyminen ei yksinään johda rasismin tolkullistumiseen osaksi yhteiskunnan rakenteita. Siihen tarvitaan tolkun ihmisiä, jotka eivät puutu, vaan kääntävät katseensa ja antavat hiljaisen hyväksyntänsä.

Vastakkainasettelu giljotiinissa

Epäluulo kaikenlaista ääriajattelua kohtaan on viime vuosisadan kauhuja ajatellen ymmärrettävää. Ääriliikkeet, jotka hallitsivat eräässä vaiheessa suurinta osaa Euroopastakin aiheuttivat kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman, muista kauhuista puhumattakaan. Se velka, joka meidän vähintään tulee maksaa noille kuolleille on välttää hinnalla millä hyvänsä molempia ääripäitä, kommunismia ja natsismia. Paitsi että valtaan päästessään nuo liikkeet eivät enää olleet mitään ääriliikkeitä. 1930-luvulla ei tarvinnut olla natsi ryhtyäkseen NSDAP:n jäseneksi. Tolkku neuvostoihminen heilutti punalippua mukisematta niin kuin muutkin, eikä vaivannut turhaan päätään sillä, missä mustan auton matkaan lähtenyt naapuri oikein lymyilee. Marginaaliset ääriryhmät eivät organisoi uudelleen kokonaisia yhteiskuntia ilman tolkun ihmisten myötävaikutusta. Tolkut ovat aina ja kaikkialla niitä, jotka pitävät huolen siitä, että hommat toimivat niin kuin pitää, vaikka ne hommat eivät vielä vuosikymmen sitten olisi olleet ollenkaan tolkullisia, vaan olemassa vain pilkkeenä ääriajattelijan silmäkulmassa.

Oli siis osuvaa, kun pappi Kai Sadinmaa kehui blogissaan Hannah Arendtista kertovaa elokuvaa otsikolla ”Pahan tolkullisuus” [10]. Sadinmaa viittasi Arendtin väitteeseen, että Jerusalemissa kuolemaan tuomittu natsijohtaja Adolf Eichmannin pahuus ei suinkaan ollut mitään ihmeellistä tai radikaalia, vaan perin juurin tylsää ja arkipäiväistä. Eichmann ei ollut juutalaisia vihaava antisemiitti, hän vain kärräsi heitä keskitysleireille, koska niin käskettiin. Natsi-Saksassa tolkun ihminen ei ollut natsien toimintaa vastustavia lentolehtisiä jakava Sophie Scholl ja muut Valkoisen ruusun jäsenet. Tolkun ihminen veti narusta, kun giljotiini erotti Schollin ääripääajattelua täynnä olleen pään tämän ruumiista.

Mutta Suomi on eri asia, sanoo joku. Ja niin onkin. Siinä missä Neuvostoliitossa vain puhuttiin utopiasta, on Suomi elävä utopia. Siinäpä koko ongelma! Ilmaisen koulutuksen kaltaiset asiat tuntuvat jo niin itsestäänselviltä, että niistä luopumista kutsutaan uudistuksiksi, ja niihin ollaan valmiita heti, kun joku sanoo joukon taloustieteellisiltä kuulostavia sanoja, joita ei itsekään ymmärrä. Ihmisoikeussopimuksistakaan ei tunnu enää niin tärkeältä pitää kiinni. Niihin ei ole varaa. Ärsyttäähän niiden noudattaminen rasisteja ja uhkaa siten kansakuntamme yhtenäisyyttä. Onhan ne luotu sellaisissa sodanjälkeisissä olosuhteissa, joissa vielä muistettiin, että toisenlainen, paljon kauheampi maailma todella on mahdollinen.

Jos pakolaistilanteen vakavuutta arvioisi sen herättämän paniikin perusteella, voisi kuvitella maailmanlopun koittaneen. Siksi on vaikea kuvitella sitä tulevaa paniikkia, joka koittaa, kun yhä suuremmat alueet muuttuvat ilmastonmuutoksen myötä elinkelvottomiksi. Jos jo nyt olemme innoissamme luopumassa ihmisoikeuksista, mitä silloin teemme ihmisille, jotka eivät enää voi asua kotiseuduillaan? Jos emme halua tuomita miljoonia ja taas miljoonia kuolemaan, meidän on tunnustettava heidän oikeutensa muuttaa asumiskelpoisille alueille silläkin uhalla, että joutuisimme luopumaan osasta aineellista hyvinvointimme ja sietämään naapureina ihmisiä, joilla on erilaisia tapoja. Osasta aineellisen hyvinvoinnin tunnusmerkkeinä pitämistämme asioista meidän on joka tapauksessa tingittävä, jos haluamme säilyttää edes oman kotiseutumme elinkelpoisena.

Lopulta on vain yksi kysymys: hyväksymmekö rasistisen väkivallan? Tuo kysymys halkaisee yhteiskunnan kuin giljotiini. Siedämmekö rasistien verbaalista ja fyysistä väkivaltaa julkisissa tiloissamme? Saavatko natsit jatkaa poliittisten terroritekojensa tekemistä ja marssia värväämässä kannattajia kuvottavalle aatteelleen? Saako asuinkelvottomilta alueilta pakenevat ihmiset jättää heitteille heidän etnisen taustansa perusteella? Oikeuttaako kansallisen elintason ylläpitäminen yhteisen ilmaston tuhoamisen? Jos on jotakin ääripäitä, niin ne, jotka vaativat ihmisoikeuksista ja planeetan elinkelpoisena säilyttämisestä luopumista lyhytnäköisen oman edun tavoittelun hyväksi ja ne jotka eivät. Samalla puolella olevat voivat olla eri mieltä päämääriensä toteuttamiseen tarvittavista keinoista, mutta mitään dialogilla ja neuvottelulla saavutettavaa mielekästä välimuotoa näiden kantojen välillä ei ole. Ei, vaikka enemmistössä istuva tolkun ihminen luuleekin mahtuvansa kivasti siihen väliin kunhan esittää tyhmää ja teeskentelee, ettei mitään valintaa tarvitse tehdä. Tolkun ihminen pysyttelee visusti paikallaan, vain tolkku muuttuu.

 

Soten abstrakti vapaus

Juho Rantala

Docventures-sarjassa esitettiin muutama viikko sitten dokumentti Merchants of Doubt (2014), jossa käsiteltiin lobbausta, erityisesti tupakkateollisuuden ja ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Esimerkiksi tupakkateollisuuden lobbauksen avulla tupakointi käännettiin kysymykseksi vapaudesta. Kaikenlainen tupakan myynnin rajoittaminen ja sääntely pyrittiin estämään ja arvostelijat vaimentamaan ”yksilönvapauteen” vedoten. Dokumentissa siirryttiin käsittelemään ilmastonmuutoksen vastaista lobbausta samasta vinkkelistä: ilmastonmuutosta suitsivat toimet nähtiin uhkana yksilönvapaudelle.

Monet katsojat huomasivatkin yhteyksiä sote-uudistusta puoltavaan retoriikkaan: uudistusta kaupattiin ”valinnanvapauskysymyksenä”. Todellisuudessa monilla on jo nyt mahdollisuus valita, käyttääkö yksityisiä vai julkisia palveluja. Tietysti soten pitäisi tuoda mukanaan mahdollisuus vaihtaa palvelua alueen mukaan. Tästä huolimatta ihmiset, jotka ehkä kipeimmin palveluja tarvitsevat eivät tule hyötymään uudistuksesta. Itse asiassa uudistus saattaa koitua pikemminkin ongelmaksi köyhille ja pienpalkkaisille: yksityistämisessä keskiössä ovat kuitenkin, kaikesta kaunopuheisuudesta huolimatta, voitot, joten ”raha seuraa äveriästä potilasta” –heitto ei ole täysin tuulesta temmattu.[1] Toinen valinnanvapausretoriikan saattelema uudistus on ollut Sanni Grahn-Laasosen ajama lukion reaaliaineiden valinnanvapaus. Tämän ongelmat on hyvin tiivistänyt esimerkiksi Arno Kotro puheenvuorossaan[2].

Kolmantena voidaan mainita vaikkapa TTIP-sopimuksen ympärillä leijunut retoriikkakatku. TTIP-sopimuksen yhteydessä itse sopimus ja siihen liittyvät neuvottelut on pyritty pitämään salassa, kuten on ollut tapana aikaisempienkin kauppasopimusten kohdalla. Vuotaneista ja julkistetuista asiakirjoista ilmenee, että sopimukseen on tarkoitus liittää investointisuoja, joka toisi mukanaan kansainvälisen välimiesoikeusmenettelyn. Menettelyssä ylikansalliset yhtiöt voisivat käytännössä haastaa valtiot oikeuteen, ja tämä taas uhkaa selvästi demokratiaa. Lisäksi EU-komission viestintästrategian mukaan TTIP:stä on toivottu esitettävän EU-maissa vain ”positiivisia uutisia”.[3]

On selvää, että uudistuksissa on myös käytännöllinen elementti: itse uudistustoimet. Retoriikka kuitenkin pääsääntöisesti keskittyy vetoamaan laajempaan yleisöön ”valinnanvapauden” avulla. Keskiössä on jatkuvasti eräänlainen abstrakti vapaus, joka ei kuitenkaan vastaa siihen, mitä vapaus tarkoittaa käytännössä. Esimerkiksi Michel Foucault’lle vapaus oli jotain, mitä voidaan toteuttaa vain käytännössä ja joka näin ollen määrittyy käytännön kautta[4]. Retoriikka pyrkii kuitenkin piilottamaan alleen käytännölliset toimet, niiden kytkökset erilaisiin toimijoihin ja ennen kaikkea näiden toimien mahdolliset ja todennäköiset seuraukset. TTIP:n kohdalla itse neuvottelut, jotka tulevat vaikuttamaan satojen miljoonien ihmisten elämään, ovat salaisia. Se vähän, mitä julkisuudessa sopimuksesta ilmenee, liittyy vapaan kaupan autuuteen, joka lopulta kääntyy yleiseksi vapaudeksi. Ikään kuin keskustelussa velloisi sanomattomana ajatus: jos vihaat TTIP:tä tai sote-uudistusta, vihaat valinnanvapautta ja vapautta itsessään. Kukapa haluaisi vastustaa vapautta?

Porvarillinen julkinen tila ja subjekti

Elokuvassa Society (1989)[5], joukko yläluokkaa sulauttaa joukkoonsa alempaa luokkaa. Sulauttaminen tapahtuu konkreettisesti: yläluokkainen ruumiis työntyy alistettuun ja hallittuun alaluokkaiseen ruumiiseen, ja lopulta sulauttaa tämän itseensä. Yläluokan ruumiit kutoutuvat verkostoksi, joka jakaa sulautetun ruumiin elementit yksilöiden kesken. Lopputuloksena on entistä vitaalisempia joukko yläluokan yksilöruumiita. Elokuva toimiikin metaforana porvarilliselle yksilölle tai subjektille, joka pyrkii hallitsemaan julkista tilaa yleisen piiristä.

Porvarillisen subjektin sulauttama yhteiskuntaruumis (Society, 1989).

Porvarillisen subjektin sulauttama yhteiskuntaruumis (Society, 1989).

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki käsittelevät Seutu joka ei ole paikka –teoksessaan (2016) ”porvarillisen yksilösubjektin” syntymistä viitaten pääasiassa Oskar Negtin ja Alexander Klugen teokseen Public Sphere and Experience (1993)[6]. Porvarillinen subjekti määrittyy lopulta ideaalista positiosta lausuvaksi yksilöksi, joka kykenee puhumaan ”millä tavoin tahansa missä tahansa tilanteessa”, irrottautuen näin sosiaalisesta tilanteesta ja toimiessaan tavallaan ilman historiaa. Koko sosiaalinen on työnnetty syrjään ja jäljellä on vain yksilö ja hänen sentimentaalinen huutonsa vapauden perään.[7] Porvarillinen yksilösubjekti huutelee yleisen piiristä.

Sote-uudistuksessa käytännölliset toimet ajetaan läpi, jotta voidaan säilyttää porvarillinen ajatus vapaudesta. Vapaus määrittyykin tässä tapauksessa osingoille haluavien yritysten sekä näihin investoineiden yksilöiden vapautena käytännössä. Näin soten ympärillä lausuttu abstrakti vapaus ei määrity millään tavalla yleisesti vapaudeksi – kaikkien ihmisten mahdollisuudeksi valita vapaasti – vaan tietyn intressiryhmän vapaudeksi.

Tätä intressiryhmää on kaikesta huolimatta vaikea määritellä käytännössä: se voi esimerkiksi globaalilla tasolla tarkoittaa Oxfamin ja OECD:n kuvailemaa ”yhtä prosenttia”[8]. Toisaalta ryhmän voi katsoa koostuvan ihmisistä, jotka toteuttavat erinäisiä ”uusliberaaleja tekniikoita”, joista esimerkiksi Noam Chomsky, David Harvey, Maurizio Lazzarato, Foucault sekä Heikki Patomäki ja Ville Yliaska ovat kirjoittaneet[9]. Soten tapauksessa intressiryhmän voi katsoa olevan laajempi: siihen kuuluvat myös ne, joilla on käytännössä rahaa valita vapaasti.

Porvarillisen subjektin puhuessa yleisen piiristä, se pelaa välttämättä useissa tilanteissa niiden pussiin, jotka hallitsevat käytännössä julkista tilaa, sosiaalisen aluetta ja markkinoita. Analogiana voidaan esittää esimerkki, jossa toistuu samankaltainen prosessi. Valtion metsiä voidaan myydä ”yleisen yrittelijäisyyden” nimissä toivoen, että uusia yrittäjiä nousisi palstoille kuin sieniä sateella. Todellisuudessa apajille säntäävät vain suurimmat ja jo markkinoiden laajoja palstoja hallinnoivat tekijät.

Uudistukset toteutetaan ikään kuin tyhjiössä. Ensinnäkään ei kyetä ymmärtämään kenenkään muun kuin oman viiteryhmänsä, tai pahimmassa tapauksessa vain itsensä, kokemuksia yhteiskunnasta ja sen instituutioista. Ollaan vain tietyssä ajallispaikallisessa tilanteessa, jossa ei ole historiaa – kaikilla on esimerkiksi yhtä paljon rahaa, jolla voi sitten ostaa itsevalitsemiaan palveluita. Klassinen porvarillinen taloustiede kumpuaakin juuri tästä. Joskin oikeammin olisi luultavasti todeta, että porvarillinen subjektikäsitys kumpuaa taloustieteestä tai suoraan markkinataloudesta. Samalla määrittyy tietynlainen totaalinen käsitys ihmisestä.

Yleisyyden piiristä puhumiseen liittyvät myös monet muut nykypäivän keskustelut. Esimerkiksi feminismiin kohdistettu kritiikki, jossa todetaan, että feminismin sijaan pitäisi puhua vain tasa-arvosta, sisältää samanlaisen ajatuksen abstraktista yleisestä ja historiattomasta hetkestä. Tätä seikkaa ei myöskään ole ymmärretty muun muassa Black Lives Matter –liikehdintään kohdistetussa kritiikissä. Molemmissa tapauksissa tietyt ryhmät ja yksilöt hakevat oikeutta tasa-arvoon ajallispaikallisessa hetkessä. Yleisestä positiosta puhuminen eksyttääkin kuuntelijat ja keskustelijat pois valtarakenteiden toiminnasta.

Teoria ja käytäntö

Abstraktista vapaudesta voi tietenkin puhua ja siitä onkin puhuttu – tai vapaudesta on puhuttu abstraktisti – esimerkiksi juuri filosofiassa. Tästä huolimatta on täysin eri asia vedota abstraktiin ajatukseen vapaudesta, kun on tarkoitus toteuttaa käytännön uudistuksia politiikassa. Toisaalta poliittinen retoriikka on käytännön, teorian ja yksilökokemusten sekoittumista: usein juuri abstrakteihin, yleistyksiin ja stereotypioihin vetoamista.

Yleisestä positiosta puhumisen tuottama historian pyyhkiminen vaikuttaa merkityksiin: ei ole enää merkityksiä, sillä merkitykset syntyvät aikaisemman kautta, niillä on historiansa. Merkitykset myös muuttuvat, mutta tällöin niillä on oltava jokin maaperä, johon niitä voidaan verrata ja josta käsin niitä voidaan lähtökohtaisesti muuttaa. Toisin sanoen ja Gilles Deleuzea lainaten, abstraktiot eksyttävät pois kohtaamasta asioiden ”syntymän (genesis) prosessia”. Abstrakti ei selitä mitään vaan se on selitettävä, sen syntymä eli historia on otettava huomioon.[10]

Mielenkiintoista onkin, että esimerkiksi filosofia kohtaa hyvin usein kritiikkiä liiallisesta abstraktiudesta, mutta tällaista syytöstä ei heitetä kovin helposti vaikkapa juuri sote-retoriikkaa kohtaan. Filosofialla voitaisiin avata retorisen abstraktin vapauden peittämiä valtasuhteita ja sitä, ketkä lopulta nauttivat suurinta vapautta.

Lopuksi

Kuten edellä totesin, rikkaat hyötyvät sote-uudistuksesta eniten, varsinkin ne, joilla on osakkeensa terveyspalveluja tuottavissa yrityksissä. Ennen kaikkea valinnanvapaus ja vapaus käsitteinä vetoavat heidän, jos sallitaan, ”amerikkalaisuuteensa”: he voivat maata sohvallaan pala kurkussa miettien, kuinka taas on puolustettu vapautta. ”Rahvas” tai köyhät on sulautettu osaksi porvarin oman subjektiviteetin pönkittämistä. Sote on valmis.

Toisaalta sote on myös paljon muuta. Osaltaan se on varmasti hyvää tarkoittava yritys vastata globaalin talouden haasteisiin. Soten ja TTIP:n kaltaisissa poliittisissa projekteissa olisi tärkeää keskittyä abstraktin valinnanvapaus-retoriikan sijaan esittämään tarkemmin, kuinka uudistus tulee käytännössä toteutumaan. Samalla tietysti esimerkiksi journalismilla on oma tehtävänsä tuoda esille erilaisten lobbaajatahojen lusikat sopassa.

Franklin D. Roosevelt kommentoikin vuonna 1938, että

demokraattinen vapaus ei ole turvassa, jos ihmiset sietävät yksityisen vallan voimistumista yli demokraattisen valtiovallan. Juuri tämä on olemuksellisesti fasismia: yksilön, joukon tai intressiryhmän valtaama hallitus.[11]

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Ks. esim. Hiilamo, Heikki, ”Sote-uudistuksen shokkidoktriini”. THL-blogi, 19.5.2016. Verkossa: https://blogi.thl.fi/web/yhteiskuntapolitiikka/blogitekstit/-/blogs/sote-uudistuksen-shokkidoktriini. Tarkistettu: 14.11.2016; Laurinolli, Heikki, ”Markkinamalli tuhoaa sote-palveluiden kehitystyön”. uta.fi 3.11.2016. Verkossa: http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/markkinamalli-tuhoaa-sote-palvelujen-kehitystyon. Tarkistettu: 15.11.2016.
  2. http://arnokotro.puheenvuoro.uusisuomi.fi/214446-sanni-grahn-laasonen-tekemassa-valtavan-virheen.
  3. Ks. TTIP-sopimusneuvotteluista esim. Vapaakauppa.fi-sivusto: http://www.vapaakauppa.fi ja Greenpeacen TTIP-vuotosivusto: https://ttip-leaks.org. Lisäksi esim. Martti Koskenniemi, Investointisuoja loukkaa demokratiaa. Uutistamo 23.10.2014. Verkossa: http://www.uutistamo.fi/investointisuoja-loukkaa-demokratiaa/.

    Neljäs esimerkki voisi olla ”mahdollisuuksien tasa-arvo”, joka on esimerkiksi mainittu kokoomuksen periaateohjelmassa (https://www.kokoomus.fi/periaateohjelma/#lukukaksi). Kyse ei ole mistään todellisesta tasa-arvosta, vaan kauniista abstraktista ajatuksesta. Ks. mahdollisuuksien tasa-arvon ja sen tuoman meritokratian ongelmista mm. Elmgren, Heidi, ”Huomioita ansaitsemisen ideologiasta”. Tiede & edistys 2/2015 (tiivistelmä: http://www.tiedejaedistys.fi/uusin-numero/tiivistelmät/137-huomioita-ansaitsemisen-ideologiasta.html).

  4. Ks. Foucault, Michel (2001) ”Space, Knowledge, and Power”. Teoksessa Essential Works of Foucault, 1954–1984, vol. 3, ”Power”. Edit. James D. Faubion. The New Press, 349–364. Kyseessä on Skyline-lehdessä vuonna 1982 alkujaan englanniksi julkaistu haastattelu. Vapaudesta: ”…I do not think that there is anything that is functionally – by its very nature – absolutely liberating. Liberty is a practice. So there may, in fact, always be a certain number of projects whose aim is to modify some constraints, to loosen, or even to break them, but none of these projects can, simply by its nature, assure that people will have liberty automatically, that it will be established by the project itself. The liberty of men is never assured by the institutions and laws intended to guarantee them. This is why almost all of these laws and institutions are quite capable of being turned around – not because they are ambiguous, but simply because ’liberty’ is what must be exercised.” (Mt., 354–355.) Haastattelu on julkaistu myös suomeksi: Foucault & Rabinow, Paul (1989) Kaupunki, tila, valta. Tampereen teknillisen yliopiston julkaisu, Tampere.
  5. Ohj. Brian Yuzna.
  6. Public Sphere and Experience. Toward an Analysis of the Bourgeois and Proletarian Public Sphere (Öffentlichkeit und Erfahrung: Zur Organisationsanalyse von bürgerlicher und proletarischer Öffentlichkeit, 1972).Trans. Peter Labanyi, Jamie Owen Daniel & Assenka Oksiloff. University of Minnesota Press, Minneapolis.
  7. Esim. Viren, Eetu & Jussi Vähämäki (2016) Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto, Helsinki, 262–264.
  8. Ks. OECD (2015) In it Together: Why less Inequality Benefits All. Verkossa: http://www.oecd.org/social/in-it- together-why-less-inequality-benefits-all-9789264235120-en.htm. Luettu: 19.12.2015; Oxfam (2016) An Economy for the 1%. Verkossa: https://www.oxfam.org/en/research/economy-1. Luettu: 18.1.2016.
  9. Esim. Chomsky, Noam (1999) Profit over People. Neoliberalism and Global Order. Seven Stories Press, London; Foucault, Michel (2008) The Birth of Biopolitics. Lectures at the Collège de France, 1978–79 (Naissance de la Biopolitique : Cours au Collège de France, 1978–1979). Palgrave Macmillan, New York; Harvey, David (2005) A Brief History of Neoliberalism. Oxford University Press, Oxford; Lazzarato, Maurizio (2011) La Fabrique de l’homme endetté. Essai sur la condition néolibérale. Éditions Amsterdam, Paris. [Suom. Velkaantunut ihminen. Tutkijaliitto, Helsinki.]; Patomäki, Heikki (2007) Uusliberalismi Suomessa. WSOY, Helsinki; Yliaska, Ville (2014) Tehokkuuden toiveuni. Uuden julkisjohtaminen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. Into, Helsinki.
  10. Ks. esim. Deleuze, Gilles & Claire Parnet (2007) Dialogues (Dialogues, 1977). Trans. Hugh Tomlinson & Barbara Habberjam. Columbia University Press, New York, vii (”Preface to the English Language Edition”).
  11. Roosevelt, Franklin D., ”Message to Congress on Curbing Monopolies, 29.4.1938”. The American Presidency Project. Verkossa: http://www.presidency.ucsb.edu/ws/?pid=15637. Luettu: 14.11.2016.