Välittävät tekoälyteknologiat

Mediaatioteoreettisia näkökulmia teknologiasuunnittelun etiikkaan

Otto Sahlgren

Tämä artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Teknologia ympäröi ihmistä. Kun ihminen toimii läpeensä teknologisella näyttämöllä, onko teknologia enää vain välineen roolissa? Jälkifenomenologisessa teknologian filosofiassa teknologia ymmärretään aktiivisesti ihmisen havaintoa ja toimintaa suuntaavana, mahdollisuuksia avaavana ja niitä rajoittavana, perimmältään juurettomana voimana. Eettisen teknologiasuunnittelun tavoitteena on tuottaa teknologiaa, joka tekee näitä asioita eettisesti kestävällä tavalla. Kun näyttämölle astuu itsenäisesti toimiva “älykäs” teknologia, muodostuu eettiselle suunnittelulle kuitenkin uusia haasteita.

Johdanto

Alati teknologisoituvassa maailmassa myös eettisen teknologiasuunnittelun merkitys kasvaa. Urbaanit ympäristömme, infrastruktuurimme, elinkeinomme ja päivittäinen toimintamme on rakennettu vahvasti teknologian varaan, jolloin ihmisestä tulee myös haavoittuvaisempi eettisesti kestämättömän teknologian vaikutuksille. Akrich ja Latour ovat esittäneet, että arkipäiväisetkin esineet voidaan ymmärtää eräänlaisina ”toimijoina”, osana laajempia toimijaverkkoja.[1] Latourille toimijaverkot “punoutuvat” tai “kerrostuvat” yhteyksissä orgaanisten että epäorgaanisten elementtien välillä. Toimijuudelle annetaan semioottinen määritelmä, “jokin, joka toimii” tai joka on “toiminnan lähde” verkossa.[2] Dikotomiat niin orgaanisen ja epäorgaanisen kuin toimijoiden ja niiden välisten yhteyksien  välillä eivät tässä mielessä näyttäydy mielekkäänä tai tarpeellisena; toimijaverkko on kokonaisuus, joka tuottaa toimijan. Esineille voidaan esimerkiksi delegoida vastuita ja tehtäviä, joita artefaktit kuuliaisesti seuraavat ilman ihmisen valvontaa. Esimerkiksi liikennevalot ohjaavat liikennettä ja kannustavat liikennesääntöjen mukaiseen toimintaan. Niiden käsikirjoitukseen tai tekniseen ”skriptiin” (engl. script) on täten rakennettu kutsuja ja käskyjä, joita käyttäjien toivotaan kuuntelevan. Sosiaalisen robotin keinotekoiset silmät kutsuvat käyttäjää kiinnittämään tarkkaavaisuuden niihin vuorovaikutuksessa, mutta palohälyttimen korvia raastava ääni käskee poistumaan rakennuksesta.

Teknologiasuunnittelijan kyky ennakoida, miten ihmiset käyttävät teknologiaa ja minkälaisia merkityksiä teknologiat saavat, heijastaa kirjailijalle ominaista taitoa rakentaa kutsuva narratiivi, johon lukija voi ottaa luontevasti osaa. Luonteva käsikirjoitus saa käyttäjän toimimaan suunnittelijan määräämän roolin mukaisesti. Tulkinta, joka käyttäjälle muodostuu vuorovaikutuksessa teknologian kanssa, ei ole kuitenkaan hakattu kiveen. Ihmiset voivat uhmata suunnittelijan odotuksia ennakoimattomilla tavoilla:

…[V]oi olla, että yksikään toimija ei täytä suunnittelijan hänelle näkemää roolia. Tai käyttäjä saattaa määritellä roolinsa itse. Jos näin tapahtuu, objekti säilyy khimerana[3], sillä vasta teknisen objektin ja sen käyttäjien kohdatessa jälkimmäiset tehdään todeksi tai epätodeksi.”[4]

Tehtävien ja vastuiden delegoiminen objekteille edellyttää siis, että käsikirjoitus on käyttäjän luettavissa. Artefaktin materiaalisten ominaisuuksien tulee heijastaa sille tarkoitettua funktiota, paikoin kutsua käyttäjää, paikoin käskeä. Eettisen teknologiasuunnittelun näkökulmasta huomiota on syytä kiinnittää siihen, että tehtävien delegoinnin ohjaavat artefaktien skriptit eivät ole kuitenkaan moraalisesti neutraaleja, vaan ”ei-ihmiset omaksuvat suunnittelijoidensa valikoivat asenteet.”[5]

Akrichin ja Latourin näkemys teknologiasta toimijana osittain kyseenalaistaa syvälle juurtuneen näkemyksen inhimillisestä vapaudesta, joka olisi täysin toimijaverkon ei-inhimillisistä tekijöistä riippumatonta – materiaalinen, teknologinen ja epäorgaaninen ohjaavat toimintaamme alati. Teknologiasuunnittelulla saattaa täten olla suurempi vaikutus myös toimintamme moraalisuuteen kuin olisimme kenties valmiita myöntämään. Kun teknologiaan upotetaan älyä ja kun teknologiat toimivat yhä verkottuneemmin, tulevat nämä vaikutukset yhä vaikeammin tarkasteltaviksi.

Vapaasta valinnasta välittyneisyyteen

Jälkifenomenologinen mediaatioteoria tukeutuu muun muassa Akrichin ja Latourin huomioihin kuvatessaan tapoja, joilla teknologia välittää ihmisen kokemusta, toimintaa ja tämän suhdetta maailmaan.[6] Jälkifenomenologia yhdistelee pragmatistista ja fenomenologista ajattelua tavoitteessaan analysoida erityisiä muotoja, joissa teknologioiden uppoutuminen keskelle inhimillistä kulttuuria ja yhteiskuntaa ilmenee. Tämä ”empiirinen käänne” näkyy jälkifenomenologisessa kirjallisuudessa muun muassa runsaassa tapaustutkimusten määrässä, joissa tarkastelun kohteena ovat yksittäiset teknologiat ja niiden tavat istua inhimillisen toiminnan erinäisiin konteksteihin.[7]

Mediaatioteorian keskeinen käsite, teknologinen välittyneisyys (technological mediation), viittaa ihmisen ja teknologian yhteenkietoutumiseen: jokapäiväinen toimintamme, kommunikaatiosta liikkumiseen, on suurelta osin teknologisesti välittynyttä. Teknologinen välittyneisyys käsitteenä ”koskee teknologian roolia ihmisen inhimillisessä toiminnassa (ymmärrettynä tapoina, joilla ihmiset ovat läsnä maailmassaan) ja inhimillisessä kokemuksessa (ymmärrettynä tapoina, joilla maailma on heille läsnä).”[8] Keskeinen piirre välittyneisyydessä on sille ominainen muuntovaikutus (transformation): toiminnan muoto ja suunta tulevat aina läpikäyneeksi hienovaraisempia tai radikaalimpia muutoksia, kun teknologia istuu osaksi tätä toimintaa. Esimerkiksi kaupankäynnin teknologinen kehitys on lähtenyt liikkeelle tavaran vaihdannasta, jonka jälkeen raha, kolikoina ja seteleinä, muodostui uudeksi vaihdantaa välittäväksi tekijäksi. Nykyään kauppaa käyvät ihmisten sijasta algoritmit, digitaalisesti ja nopeudella, jota ei ole ennen nähty. Muuntovaikutus ilmenee tavassa, jolla käytetty teknologia muokkaa myös ihmisen suhdetta itse toimintaan ja sen päämääriin; kaupankäynnin tapauksessa esimerkiksi datan käyttö ja algoritmisten mallien tehokkuus ovat muodostuneet välttämättömäksi osaksi itse toimintaa.

Mikään teknologia ei kuitenkaan palaudu täysin vain sen funktioon. Ihmisten kyvykkyydet, arvot ja asenteet sekä yhteisölliset ja kulttuuriset käytännöt vaikuttavat osaltaan siihen, kuinka luontevasti teknologia pystyy suorittamaan funktiotaan.[9] Teknologioiden ja ihmis(t)en yhteenkietoutumista voidaan tarkastella monistabiilisuuden (multistability) käsitteen kautta. Teknologiat ovat monistabiileja eli niillä ei ole kiinnitettyä käyttötapaa: teknologialla ei ole perimmäistä olemusta, vaan entiteettinä se saa potentiaalisesti useita eri käyttötapoja, merkityksiä ja tulkintoja riippuen käyttäjästä, käyttöympäristöstä ja kulttuurisesta kontekstista.[10] Lisäksi, koska teknologioilla ei ole perustavaa identiteettiä, niille annetut merkitykset voivat olla suhteellisen riippumattomia niille alun perin tarkoitetusta funktiosta. Valaisevana esimerkkinä teknologian monistabiilisuudesta toimii Lontoon kaupungin ympärivuorokautinen APNR-tiekamerajärjestelmä (automated plate number recording), jonka alkuperäinen tarkoitus oli vähentää ruuhkaa sekä automatisoida ruuhkamaksujen veloitus ruuhka-aikana ajavilta autoilijoilta. Kamerajärjestelmää alettiin kuitenkin käyttää kansallisen turvallisuustilanteen muutoksen ja arvioidun terrorismin riskin nousun myötä turvallisuus- ja valvontatehtäviin.[11] Teknologian monistabiilisuus merkitsee teknologisen determinismin eli näkemyksen, jonka mukaan yhteiskunnalliset rakenteet tulevat yksiselitteisesti määräytyneeksi teknologian kautta, hylkäämistä. APNR-järjestelmän tapaus ilmentääkin oivallisesti materiaalisen ja sosiaalisen maailman verkottumista. Yhtäältä muutos järjestelmän käyttötavassa oli seurausta antiterrorististen strategian implementoinnista, mutta toisaalta se, että järjestelmä oli jo paikallaan, helpotti sen käyttöönoton oikeuttamista valvonnan kohteille. Ilmiötä, jossa olemassa olevaa dataa sekä datatyökaluja otetaan uuteen käyttöön sääntely- ja valvontatarkoituksessa, kutsutaankin osuvasti ”hiipivän valvonnan” ilmiöksi (control creep)[12].  

Teknologisen maailman moraalisubjektit

Kysymys nousee: mikäli materiaalisen ja sosiaalisen suhde ei ole suoraviivainen, miten tulisi tarkastella ihmisen suhdetta teknologiaan, joka aktiivisesti vaikuttaa tämän käyttäytymiseen? Yhtenä vaihtoehtona on tarkastella tapoja, joilla teknologiat hienovaraisesti suuntaavat ihmisen kokemusta ja toimintaa käytön yhteydessä. Käyttäytymistieteissä tähän on viitattu nk. tuuppaamisena tai tönäisemisenä (nudging).[13] Tuuppaukset näkyvät esimerkiksi älypuhelinsovellusten ”push”-ilmoitusten muodossa, jotka ilmoittavat, että lukemattomia viestejä on saatavilla käyttäjälle, ja tuuppauksen johdosta käyttäjä saattaa todennäköisemmin avata sovelluksen. Tuuppaamista onkin kuvailtu osuvasti ”pehmeäksi paternalismiksi”, sillä vaikka tällaiset toiminnot vaikuttavat ohjaavasti käyttäytymiseen, niiden integroiminen teknologiaan pyritään tekemään tavalla, joka säilyttää käyttäjän valinnanvapauden. Mediaatioteorian näkökulmasta tuuppaamisen käsite näyttäytyy kenties kuitenkin riittämättömänä. Tuuppaus, ymmärrettynä käyttäjän toimintaa “pehmeästi” ohjaavana, yksittäisenä teknis-instrumentaalisena interventiona, on materian toimijuudesta riippumaton akti. Toisin sanoen suunta, jonka käyttäjän toiminta saa, ymmärretään vain inhimillisten toimijoiden valintojen tuotteena. Tällainen välineellinen näkökulma ei välttämättä riitä kuvaamaan prosessia, jossa ihmisen subjektiviteetti, autonomia ja vapaus muovautuvat ja pikemminkin tulevat rakennetuksi teknologian ja ihmisen yhteisessä performanssissa. Teknologinen objekti määrittää osaltaan performanssin näyttämön – sen, kuka on vapaa toimimaan, missä roolissa, ja miten. Se aktiivisesti rakentaa suhdetta ihmisen ja maailman välillä eikä ole vain “mykkä” väline ihmisten välissä.[14]

Verbeek on tarkastellut moraalisen subjektiviteetin muodostumista teknologisessa kontekstissa käyttämällä esimerkkinä raskausajan ultraäänikuvantamista.[15] Ultraääni- tai kaikututkimuksen avulla on mahdollista luoda sikiöstä visuaalinen representaatio, joka perustuu kudosten tiheyksien eroavaisuuksiin ja niistä seuraaviin eroihin äänen heijastumisessa. Obstetrinen ultraääniteknologia on kehittynyt kaksiulotteisista kolmiulotteisiin pysäytyskuviin ja viimeisimpänä reaaliajassa seurattavaan kolmiulotteiseen visuaaliseen syötteeseen. Verbeekin mukaan ultraääniteknologia muovaa aktiivisesti suhdetta vanhempien ja sikiön välillä eettisesti merkityksellisellä tavalla. Aktiivinen vaikutus voidaan löytää tarkasteltaessa tapaa, jolla sikiö esiintyy ultraäänikuvassa ja sitä, kuinka representaation myötä myös moraalisen päätöksenteon konteksti mahdollisesti muuttuu.

Ultraäänessä tuotetaan sikiöstä visuaalinen representaatio ruudulle, joka ilmentää erittäin spesifillä tavalla kyseisen teknologian intentionaalisuutta eli tapaa, jolla maailma aukeaa kyseiselle teknologialle. Teknologinen intentionaalisuus on materiaalista intentionaalisuutta, joka ei kuitenkaan tarkoita, että artefaktit toimisivat harkinnanvaraisesti tai voisivat tietoisesti muodostaa perusteita toiminnalleen. Teknologia voi ohjata ihmisen toimintaa vain ihmisen asettuessa jonkinlaiseen suhteeseen sen kanssa – materiaalinen intentionaalisuus ilmenee yhteydessä ihmisen intentionaalisuuteen.[16] Muun muassa visuaalisia ja auditiivisia teknologioita tarkastelleen amerikkalaisen jälkifenomenologin Don Ihden mukaan useat arkipäiväisetkin teknologiat välittävät havaintoamme, jolloin ihmisen intentionaalisuus on välittynyttä intentionaalisuutta.[17] Teknologiat, joiden kautta ihminen kokee maailman ja tulkitsee sitä, vahvistavat tai korostavat tiettyjä piirteitä havaintosyötteessä, mutta samalla muuntavat toisia piirteitä tai sulkevat niitä pois havainnosta. Ultraääniteknologian kohdalla tämä amplifikaation ja reduktion kaksinaisvaikutus ilmenee ensisijaisesti visuaalisessa havainnossa. Sonogrammin pohjalta ruudulle muodostuu valkeita muotoja kontrastoituna mustaan ympäristöön, minkä lisäksi representaatio eroaa myös kooltaan sikiön todellisesta koosta. Sikäli kuin laite vain toimii (kuva esittää tietyllä tarkkuudella sikiön ominaisuuksia jne.) representaatio on toki tarkka tai totuudenmukainen. Kuitenkin havaintokokemuksen näkökulmasta sikiö esiintyy ihmiselle tavalla, jolla maailma aukeaa ensisijaisesti (ultraääni)teknologialle.

Visuaalinen kuvantaminen muuntaa myös tulkinnallista ja tiedollista asetelmaa, jossa sikiötä koskevia moraalisia päätöksiä tehdään. Tullessaan tulkituksi ultraäänikuva personifioi ja sukupuolittaa sikiön sekä mahdollistaa sikiön tarkastelun ontologisesti erillisenä entiteettinä. Ultraäänikuvan visuaalinen kontrastirajapinta ”eristää syntymättömän [lapsen] äidistään.”[18] Ultraäänikuva sijoittaa sikiön uuteen asemaan, moraalisen päätöksenteon kohteeksi, ja siten kutsuu vanhempia asemoimaan itsensä uudelleen suhteessa syntymättömään lapseen.

Tämän lisäksi lääketieteellisestä näkökulmasta sikiöstä tulee potilas, jonka kehitystä voidaan ennustaa havaittujen visuaalisten piirteiden perusteella. Kuvantamisen johdosta sikiöön voidaan kohdistaa lääketieteellisiä interventioita, mikäli normaalikehityksessä havaitaan poikkeamia, jotka sellaisia edellyttävät. Välittyneisyys voi istua lopulta osaksi institutionaalista normia: esimerkiksi Suomen terveydenhuoltolain mukaan raskaana olevilla naisilla on oikeus varhaisraskauden yleiseen ultraäänitutkimukseen, kromosomipoikkeavuuksien seulontaan sekä vaikeiden rakennepoikkeavuuksien selvittämiseen ultraäänitutkimuksen avulla.[19] Kun välittyneisyydestä tulee normi, teknologian käytöstä ja eritoten siitä kieltäytymisestä tulee uudella tavalla merkittävä eettinen kysymys. Keskustelu oikeudesta ja/tai velvollisuudesta käyttää ultraääniteknologiaa onkin istunut keskeiseksi osaksi aborttikeskustelua, ja sen tarjoamaa “näkemällä tietämisen” mahdollisuutta on tarkasteltu kriittisesti muun muassa feministisessä tutkimuskirjallisuudessa.[20]  

Verbeek löytää amplifikaatiolle ja reduktiolle analogisen kaksinaisvaikutuksen myös toiminnan yhteydestä. Kuten Latour esitti, artefaktit voivat kutsua tietynlaiseen toimintaan (invitation) tai estää tiettyjä toiminnan muotoja (inhibition) käytön yhteydessä.[21] On huomattava, että kaksinaisvaikutus toimintaa välittävien teknologioiden kohdalla ei välttämättä edellytä kielellisiä vihjeitä, sillä teknologian materiaaliset ominaisuudet saattavat itsessään edellyttää joitakin toimintatapoja. Verbeekin esimerkki tästä on muovinen kahvikuppi, joka kutsuu heittämään itsensä pois käytön jälkeen, koska sitä ei ole suunniteltu kestämään useita käyttökertoja.[22] Täten teknologioiden materiaaliset ominaisuudet voivat vaikuttaa siihen, miten ihmisten moraalinen subjektiviteetti konstituoituu moraalisen päätöksenteon konteksteissa.

Painotettakoon tässä kohtaa, että Verbeekin argumenttia ei tule lukea teknologiapessimistisenä kritiikkinä, vaan pikemminkin huomiona siitä, että teknologia – edes viattomaan visuaaliseen representaatioon pyrkivä sellainen – ei ole vain neutraali väline, jolla tuotetaan tietoa moraalisen päätöksenteon tueksi. Teknologialla on aktiivinen rooli sen suhteen, miten ihmiset asemoivat itsensä erilaisissa konteksteissa ja mitä asioita he tulkitsevat merkityksellisiksi moraalisen päätöksenteon kannalta. Verbeek tukeutuukin moraalifilosofisessa tarkastelussaan Foucault’n ajatteluun, ja katsoo, että moraalinen subjektiviteetti ei ole koskaan annettu, vaan ihminen joutuu jatkuvasti reflektoimaan omaa asemaansa suhteessa moraaliseen koodistoon ja valtarakenteisiin, joiden keskelle hän on sijoittunut.[23] Hänen analyysinsä keskeinen anti onkin ajatuksessa, että moraalinen subjektiviteetti tulee konstituoiduksi osittain myös teknologioiden kautta.

Verbeek eettisestä teknologiasuunnittelusta

Eettisen teknologian suunnitteleminen edellyttää välineajattelun ylittämistä. Kun teknologiaa ajatellaan välineenä, jolla tuotetaan hyviä tai huonoja lopputulemia, myöskin eettisten kysymysten tarkastelu typistyy kysymykseksi siitä, hyväksymmekö jonkin teknologian käytön vaiko emme. Ihminen on kuitenkin auttamatta luomansa teknologisen verkoston keskellä, jossa materiaalinen konstituoi osaltaan hänen maailmansa sekä kontekstit, joissa moraali muodostuu. Suunnittelija ”materialisoi” moraalin rakentamalla teknologian – useimmiten tiedostamattaan – kuvastamaan omia asenteitaan ja ennakoimaan, kuinka käyttäjä tulee sen kanssa toimimaan.[24] Osaltaan välittyneisyys synnyttää vaikeuden ennakoida vaikutuksia, jotka ilmenevät vasta ihmisen ja teknologian vuorovaikutuksessa:

”Suunnittelijat eivät voi yksinkertaisesti rakentaa artefaktiin haluttua moraalin muotoa. Teknologioiden välittävä rooli ei ole vain suunnittelijoiden, jotka rakentavat käsikirjoituksia tai delegoivat vastuita, tekemisen tulosta. Se on riippuvaista myös käyttäjistä, jotka tulkitsevat ja ottavat teknologiat omakseen, sekä teknologioista itsestään, jotka voivat saada aikaan emergenttejä välittyneisyyden muotoja.”[25]

Verbeek näkee kuitenkin, että eettisempään teknologiasuunnitteluun voidaan pyrkiä integroimalla suunnitteluprosessiin välittyneisyysnäkökulma.[26] Teknologiasuunnittelijat voivat yhtäältä pyrkiä kuvittelemaan mahdollisia sivuvaikutuksia, joita ilmenee upotettaessa teknologia keskelle konkreettista toimintaympäristöä. Tätä vaihtoehtoa voidaan pitää minimaalisena, systeemikeskeistä mielikuvitusta painottavana lähestymistapana, jossa suunnittelijan vastuuna on irrottautua funktiokeskeisestä ajattelutavasta ja pyrkiä huomioimaan etukäteen laajempi sosiotekninen järjestelmä, jonka osaksi teknologia istutetaan. Tuotteita voidaan esimerkiksi pyrkiä suunnittelemaan tietty haaste mielessä. Tämä haaste voi olla esimerkiksi tuotteen materiaalinen, taloudellinen tai psykologinen elinaika. Ensimmäistä voidaan pidentää suunnittelemalla kestävämpiä tuotteita, toista suunnittelemalla esimerkiksi toiminnoiltaan päivitettäviä tuotteita, ja viimeistä sitouttamalla käyttäjä psykologisella tasolla tuotteeseen.[27]

Toisaalta eettisesti kestäviä välittyneisyyden muotoja voidaan pyrkiä eksplisiittisesti rakentamaan sisään teknologiaan esimerkiksi moraaliseen toimintaan kannustavien materiaalisten piirteiden muodossa. Teknologian ”moralisoiminen” tahtoo herättää kuitenkin kriittisiä ääniä, sillä sen voidaan katsoa vähentävän inhimillistä vapautta ja autonomiaa sekä edustavan teknokraattista suunnittelukulttuuria. Mikäli teknologia ei jätä tilaa ihmisen valinnalle, miten ihmisen toimintaa voitaisiinkaan pitää moraalisena itsessään? Verbeekille vapauden rajoittaminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita ihmisen arvon loukkaamista: rajoittaahan nopeushidastekin vapauttamme, mutta emme koe sen loukkaavan arvoamme.[28] Lisäksi ihmisen toiminta on jo teknologisesti välittynyttä, joten vastuullamme tulisi olla, että välittyneisyys saa eettisesti kestävän muodon. Verbeek kuitenkin tunnustaa teknokratian uhan ja katsoo, että teknologian moralisointi tulisi suorittaa demokraattisesti.[29] Teknologian suunnitteluprosessiin voidaan hänen mukaansa integroida kokeiluja, joissa mahdollisia esiin nousevia välittyneisyyden muotoja voitaisiin kokeellisesti testata kaikki relevantit sosiaaliset sidosryhmät (mm. sijoittajat, suunnittelijat, yhteiskunnalliset toimijat, potentiaaliset käyttäjät), mutta myös jo olemassa oleva teknologinen ympäristö huomioon ottaen.  Tämä tarkoittaa nk. konstruktiivisen suunnitteluprosessin[30] laajentamista kattamaan myös ei-inhimillisen toimijuuden ympäristön, jonka osaksi suunnittelun alainen teknologia on tarkoitettu istumaan.[31] Teknologian moralisointi edellyttää toisin sanoen, että kaikki sidosryhmät saavat äänensä kuuluviin, ja että olemassa oleva teknologinen ympäristö otetaan huomioon jo suunnitteluprosessin aikana. Latourin ajatuksiin nojaten Verbeek katsookin, että teknologioiden ja niihin liittyvien eettisten kysymysten tulisi olla yhdessä, julkisesti keskusteltavia asioita (res publica).[32]

Välittävät tekoälyteknologiat ja niiden moralisointi

Tekoälyteknologioiden moralisoinnin haasteeksi muodostuu niille ominainen autonomisuus ja sopeutuvaisuus sekä teknologian käyttöön liittyvien rajojen hämärtyminen. Tekoälyjärjestelmien avulla on mahdollista automatisoida laskennallisia prosesseja ja päätöksentekoa, jolloin järjestelmä pystyy toimimaan autonomisesti ilman tarvetta ihmisen ohjaukselle. Koneoppimisen keinoin opetettu tekoäly oppii siihen syötetyn datan pohjalta, jolloin sen toiminnasta tulee dynaamista ja muovautuvaa sen sijaan, että sen käyttäytymistä voitaisiin täydellisesti ennustaa joka tilanteessa. Lisäksi syväoppivien järjestelmien kohdalla suoritettuja prosesseja ei useimmiten pystytä tarkastamaan jälkikäteen niiden kompleksisuuden vuoksi. Jälkimmäiseen viitataankin usein algoritmisten ‘mustien laatikoiden’ ongelmana.[33] Tekoälyteknologian moralisoiminen saattaakin täten olla hankalampi haaste kuin perinteisten teknologioiden kohdalla, sillä järjestelmien autonomisuus ja sopeutuvaisuus tekevät teknologisesti välittyneestä toiminnasta yhä hankalammin osiinsa purettavaa – niiden skriptit eivät ole välttämättä luettavissa. Käyttäjälle saattaa myös olla epäselvää, missä, milloin, miten ja miksi tekoälyteknologia on käytössä. Esitän seuraavaksi kuitenkin kaksi huomioita tekoälyteknologisesta välittyneisyydestä, jotka saattavat osoittautua hyödyllisiksi niiden moralisoimisen kannalta.

1) Koska tekoälyteknologiat ja älykkäät artefaktit kykenevät suuntaamaan toimintaansa näennäisen itsenäisesti ja sopeutuvasti uusiin suuntiin, voidaan erityisenä piirteenä löytää näistä järjestelmistä materiaalisen intentionaalisuuden dynaamisempi luonne.

Neuroverkot kykenevät muokkaamaan omia parametrejään hienosäätäen niitä syötetyn datan pohjalta, jolloin niiden tapa suuntautua maailmaan muuttuu. Neuroverkkojen ”oppiminen” perustuu siis niiden kykyyn virittää mallin ominaisuuksia vastaamaan maailmasta saatua syötettä vahvistamalla nk. keinotekoisten neuronien välisiä yhteyksiä.[34] Todettakoon, että dynaaminen intentionaalisuus edellyttää yhä kuitenkin ihmisen, suunnittelijoiden ja käyttäjien, osallisuutta. Mallin rakentamiseen itsessään liittyy lukuisia valintoja suunnittelijan osalta: olennaisen datan, soveltuvien mittareiden ja käytettävien algoritmien valinta edellyttää aina ihmisen harkintaa.[35] Kestämättömät valinnat (joko tahalliset tai tahattomat) saattavat johtaa nk. algoritmisiin vinoumiin, jotka voivat ilmetä muun muassa järjestelmän toiminnasta seuraavina syrjivinä käytäntöinä.[36] Järjestelmien kompleksisuus voi kuitenkin estää tällaisten vinoumien löytämisen ennen käyttöönottoa, jolloin ei ole välttämättä mahdollista tietää, kenen vastuulla järjestelmään rakentunut malli – syrjivä skripti – lopulta on.

Palaten lyhyesti teknologisesti välittyneen havainnon amplifikaation ja reduktion kaksinaisvaikutukseen (ks. yllä), voidaan todeta, että havaintokokemuksellinen rakenne ei ole esimerkiksi kuvantunnistusalgoritmin tapauksessa staattinen. Toisin kuin esimerkiksi obstetrisessa ultraääniteknologiassa, visuaalista kuvaa analysoivissa algoritmisissa malleissa amplifikaatio ja reduktio elävät dynaamisesti, heijastaen malliin syötetyn datan ominaisuuksia. Mallin oppiessa erilaiset piirteet visuaalisessa syötteessä tulevat järjestelmälle merkityksellisemmiksi sikäli kuin niiden saamat painoarvot[37] ohjaavat mallin toimintaa. Generatiivisten kilpailevien verkkojen (generative adversarial networks tai GAN) avulla voidaan tuottaa esimerkiksi visuaalisia representaatioita, joista tavat, joilla maailma aukeaa tällaisille järjestelmille tulee näkyväksi myös ihmiselle.[38]

Yhtä lailla esimerkiksi suunnittelu-, optimointi-, luokittelu- ja suosittelutehtäviä suorittavien algoritmisten järjestelmien kohdalla kutsumisen ja estämisen kaksinaisvaikutus on dynaaminen. Suosittelualgoritmien avulla on esimerkiksi mahdollista suositella nettikaupan asiakkaalle tuotteita, jotka sopivat hänen kulutuskäyttäytymisensä pohjalta tuotettuun profiiliin. Millaiseen käyttäytymiseen järjestelmä käyttäjää ohjaa muokkautuu käytön yhteydessä jatkuvasti – ekologiset valinnat esimerkiksi saattavat kutsua myöhemmin vastaaviin valintoihin. Teknologian vaikutus kokemukseemme ja toimintaamme on aktiivista, mutta upotettu äly tekee siitä myös yhä enemmän reaktiivista. Dynaaminen kaksinaisvaikutus on myös läsnä ambienttia älykkyyttä[39] edustavissa teknologioissa, kuten digitaalisessa Persuasive Mirror -peilissä. Persuasive Mirror tuottaa käyttäjästä digitaalisen ennustekuvan visuaalisen syötteen ja käyttäjän elintapatottumuksiin perustuvan datan pohjalta.[40] Ennustekuvan tarkoitus on tarpeen mukaan motivoida käyttäjää tekemään elintapamuutoksia, ja peili antaa käyttäjälle visuaalisen kannustimen lisäksi suosituksia esimerkiksi ruokavalion ja liikunnan suhteen. Siinä, missä esimerkiksi ulkoilmakuntosali kutsuu käyttäjää liikkumaan, Persuasive Mirror yksilöi ja personifioi tämän kutsun. Kutsun ”vahvuuskin” vaihtelee dynaamisesti suhteessa käyttäjän toimintaan, mikä heijastuu näytöllä visuaalisesti esitetyssä digitaalisesti manipuloidussa kuvassa. Manipuloidun kuvan vaikutuksen analysoiminen tuuppaamisen (ks. yllä) käsitteen avulla ei välttämättä tavoita kokonaisvaltaista (havainto)kokemuksellista ja toiminnallista ulottuvuutta, joka Persuasive Mirrorin käyttöön liittyy – ihmistä ei vain tuupata toimimaan, vaan ihminen havaitsee itsensä ja kehonsa uudella tavalla teknologian välittämänä, jolloin vuorovaikutuksessa syntynyt tulkinta muuttaa myös suhdetta kehoon ja toimintatapoihin.

2) Tekoälyteknologinen välittyneisyys ei ole välttämättä episteemisesti läpinäkyvää. Yksilö ei aina tiedä tai edes voi tietää missä, milloin ja mihin tarkoituksiin teknologiaa käytetään.

Eettisen suunnittelun näkökulmasta haasteeksi muodostuu rajankäynti järjestelmän tuomien hyötyjen ja niiden läpinäkyvyyden välillä.  Tekoälyjärjestelmän prosessuaalinen ymmärrettävyys edellyttää usein kompromissia kompleksisuudessa, mikä voi johtaa puutteisiin ennusteiden tarkkuudessa ja tehottomuuteen toiminnassa. Läpinäkyvyyden haaste koskee myös esimerkiksi (sosiaalisten) robottien suunnittelua. Robotti voidaan saada näyttämään “älykkäältä” integroimalla robotin ulkoasuun ja käyttöliittymään inhimillisiä visuaalisia ilmeitä, esteettisiä piirteitä ja eleitä, mikä voi olla hyödyllistä käyttökokemuksen näkökulmasta. Käyttäjien antropomorfistisia taipumuksia hyödyntävää suunnittelua on kuitenkin kritisoitu runsaasti.[41]

Datan kerääminen ja sen käyttötavat ovat myös haaste eettisen teknologiasuunnittelun näkökulmasta. Datan monistabiilisuus mahdollistaa, että sitä voidaan hyödyntää useilla sovellusalueilla suurelta osin riippumatta sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta, kuten nähtiin APNR-järjestelmän tapauksessa. Koska dataa myös kerätään huimia määriä, ja koska datan keruun muodot sekä sen käyttötarkoitukset ovat usein käyttäjälle hämärän peitossa, on yksilön yhä vaikeampaa asemoida itseään suhteessa ympäröivään teknologiaan. Yrityksien keräämää dataa voidaan käyttää erinäisiin tarkoituksiin, joita käyttäjä ei välttämättä hyväksy, mutta joista hän ei ole myöskään tietoinen. Lisäksi, datan louhinnan yhteydessä järjestelmä voi johtaa yksilöä koskevaa sensitiivistä dataa (esim. sukupuoli tai etnisyys) muusta ei-sensitiivisestä datasta, vaikka niin käyttäjä kuin suunnittelijakaan ei olisi tietoisesti mahdollistanut sensitiivisen datan suoraa käyttöä järjestelmän toiminnassa.[42] Kun dataa kerätään ympäristöön upotetun teknologian avulla, nousee esiin myös kysymys siitä, milloin ihminen on teknologian käyttäjä ja milloin tuote; milloin häntä palvellaan ja milloin valvotaan.[43] Läpinäkyvyyttä ja selitettävyyttä algoritmisessa päätöksenteossa sekä datatyökalujen käytössä onkin peräänkuulutettu runsaasti tutkimuskirjallisuudessa[44] sekä tekoälyä käsittelevissä raporteissa[45].

Mediaatioteoria voi tarjota käsitteellisiä työkaluja tekoälyn eettisten kysymysten perkaamiseen, joskaan ei välttämättä lopullisia vastauksia niihin. Ympäristössämme vuorovaikuttavat ja paikoin näkymättömät autonomiset ja adaptiiviset teknologiat tekevät ihmisen toiminnan ja kokemuksen teknologisesta välittyneisyydestä dynaamista ja episteemisesti hämärärajaista. Tekoälyteknologian eettinen suunnittelu edellyttää osaltaan, että välittyneisyyden muotoja voidaan arvioida ja ennustaa asianmukaisesti, sidosryhmät ja olemassa oleva teknologinen ympäristö huomioiden. Tekoälyn moralisoiminen edellyttää lisäksi ymmärrettävyyden ja läpinäkyvyyden materialisoimista osaksi järjestelmien toimintaperiaatteita.  Nykyaikaiset verkottuneet älykkäät järjestelmät tekevät yhä vaikeammaksi välittyneisyyden muotojen analysoimisen, mikä edellyttää teknologiasuunnittelijoilta kyvykkyyttä ja halua toimia yhdessä sidosryhmien sekä myös muiden teknologia-alan toimijoiden kanssa.

Kirjallisuus

AccessNow. (2018). Mapping Regulatory Proposals for Artificial Intelligence in Europe.  (URL: https://www.accessnow.org/cms/assets/uploads/2018/11/mapping_regulatory_proposals_for_AI_in_EU.pdf).

AI Now. (2018).  AI Now Report 2018. (URL: https://ainowinstitute.org/AI_Now_2018_Report.pdf).

Akrich, M. 1992. The De-Scription of Technical Objects. Shaping Technology/Building Society, toim. W. E. Bijker & J. Law, 205-24. Cambridge: MIT Press.

Alpaydin, E. (2016). Machine Learning. Cambridge (Mass.): MIT Press.

Altmann, D., Andler, K., Bruland, K., Nakicenovic, N., & Nordmann, A. (2004). Converging technologies-shaping the future of European societies.

Barocas, S. & Selbst, A. D. (2016). Big data’s disparate impact. Calif. L. Rev., 104, 671.

Boden, M., Bryson, J., Caldwell, D., Dautenhahn, K., Edwards, L., Kember, S., Newman, P., Perry, V., Pegman, G., Rodden, T., Sorrell, T., Wallis, M., Whitby, B. & Winfield, A. (2017). Principles of robotics: regulating robots in the real world. Connection Science, 29(2): 124-129.

Bryson, J. J. (2010). Robots should be slaves. Close Engagements with Artificial Companions: Key social, psychological, ethical and design issues, 63-74.

Coaffee, J. (2004). Rings of steel, rings of concrete and rings of confidence: designing out terrorism in central London pre and post September 11th. International Journal of Urban and Regional Research, 28(1), 201-211.

Coeckelbergh, M. (2017). Using Words and Things: Language and Philosophy of Technology. Routledge.

Danks, D., & London, A. J. (2017, August). Algorithmic bias in autonomous systems. Proceedings of the Twenty-Sixth International Joint Conference on Artificial Intelligence, 4691-4697.

Dodge, M., & Kitchin, R. (2007). The automatic management of drivers and driving spaces. Geoforum, 38(2), 264-275.

Floridi, L., Cowls, J., Beltrametti, M., Chatila, R., Chazerand, P., Dignum, V., & Schafer, B. (2018). AI4People—An Ethical Framework for a Good AI Society: Opportunities, Risks, Principles, and Recommendations. Minds and Machines, 28(4), 689-707.

Ihde, D. (1990). Technology and the lifeworld. Bloomington: Indiana University Press.

Ihde, D. (2008). Introduction: postphenomenological research. Human Studies, 31(1), 1-9.

Kelleher, John D. and Tierney, Brendan. Data Science, 2018. Cambridge: MIT Press.

Latour, B. (1992). 10 Where Are the Missing Masses? The Sociology of a Few Mundane Artifacts.

Latour, B. (1996). On actor-network theory: A few clarifications. Soziale welt, 369-381.

Mittelstadt, B. D., Allo, P., Taddeo, M., Wachter, S., & Floridi, L. (2016). The ethics of algorithms: Mapping the debate. Big Data & Society, 3(2), 2053951716679679.

Palmer, J. (2009). Seeing and knowing: Ultrasound images in the contemporary abortion debate. Feminist theory, 10(2): 173-189.

Schot, J., & Rip, A. (1997). The past and future of constructive technology assessment. Technological forecasting and social change, 54(2-3), 251-268.

Valtioneuvoston asetus seulonnoista 2011/339. Annettu Helsingissä 6. päivänä huhtikuuta 2011. (URL: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2011/20110339)  

Verbeek, P. P. (2006). Materializing morality: Design ethics and technological mediation. Science, Technology, & Human Values, 31(3), 361-380.

Verbeek, P. P. (2008a). Obstetric ultrasound and the technological mediation of morality: A postphenomenological analysis. Human Studies, 31(1), 11-26.

Verbeek, P. P. (2008b). Morality in design: Design ethics and the morality of technological artifacts. Philosophy and design (91-103). Springer, Dordrecht.

Verbeek, P. P. (2009). Ambient intelligence and persuasive technology: The blurring boundaries between human and technology. Nanoethics, 3(3), 231.V












































Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Akrich 1992; Latour 1992 ja 1996

  2. Latour 1996, 373 (suom. O.S.)

  3. Mytologinen olento, joka koostuu usean eri eläimen osista. Khimeralla Akrich viittaa ratkaisemattomaan, epämääräisenä havaittuun entiteettiin, jolla ei ole selkeätä olemusta.

  4. Akrich 1992, 208 (suom. O.S.)

  5. Latour 1992, 158 (suom. O.S.)

  6. Verbeek 2006, 2008a ja 2008b

  7. Ihde 2008, 1–2

  8. Verbeek 2006, 363 (suom. O.S.)

  9. Verbeek 2006, 362

  10. Ihde 1990; Verbeek 2006, 365

  11. Ks. Coaffee 2004, Dodge & Kitchin 2007

  12. Kelleher & Tierney 2018, 196–197

  13. Sunstein 2014

  14. Coeckelbergh 2017, Verbeek 2008b

  15. Verbeek 2008a

  16. Verbeek 2008b, 95

  17. Ihde 1990

  18. Verbeek 2008a, 16 (suom. O.S.)

  19. Valtioneuvoston asetus seulonnoista 2011/339

  20. Ks. esim. Palmer 2009

  21. Latour 1992; Verbeek 2006, 366–368

  22. Verbeek 2006, 367

  23. Verbeek 2008a, 18

  24. Verbeek 2006

  25. Verbeek 2006, 372 (suom. O.S.)

  26. Verbeek 2006, 372

  27. Verbeek 2006, 373–375

  28. Verbeek 2006, 370

  29. Verbeek 2006, 370–371

  30. Konstruktiivisessa suunnitteluprosessissa pyritään ottamaan aktiivisesti huomioon yhteiskunnalliset sidosryhmät jo suunnitteluvaiheessa, eikä rajoituta vain potentiaalisten ongelmakohtien kartoittamiseen. Ks. esim. Schot & Rip 1997

  31. Verbeek 2006, 375–377

  32. Verbeek 2008b, 102

  33. Mittelstadt ym. 2016, 6

  34. Ks. esim. Alpaydin 2016, luku 4

  35. Ks. esim. Danks & London 2017; Kelleher & Tierney 2018, 46-47

  36. Ks. esim. Danks & London 2017; Barocas & Selbst 2016

  37. Arvo, joka kuvaa yhteyden vahvuutta yksittäisten neuronien välillä (engl. weight).

  38. Näytteitä generatiivisten kilpailevien verkkojen tuotoksista löytyy mm. sivulta https://skymind.ai/wiki/generative-adversarial-network-gan.

  39. Ennakoivaa ja adaptiivista tekoälyteknologiaa, joka on upotettu esineisiin tai ympäristöihin. Ambientti älykkyys voi olla huomaamatonta ja ihmisen toimintaan sopeutuvaa.

  40. Verbeek 2009, 232

  41. Boden ym. (2017, 127) katsovat, että robottien valmistajat voisivat hyödyntää näitä taipumuksia taloudellisen hyödyn tavoittelemisessa. Bryson on lisäksi kritisoinut tekoälyjärjestelmien ja robottien inhimillistämistä puoltavia näkemyksiä ja  katsoo, että “kutsumalla jotakin ihmiseksi, joka ei sitä ole, vie vain arvoa todelliselta ihmisyydeltä.” (Bryson 2010, 11)

  42. Barocas & Selbst 2017, 691-692

  43. Altmann ym. 2004, 33

  44. Ks. esim. Floridi ym. 2018; Mittelstadt ym. 2016.

  45. Ks. esim. AI Now 2018, AccessNow 2018.

Jätteen maailmankuvat: elollinen ja anerginen tulkinta – eli kuinka päästää irti fossiilikapitalistisesta ajattelusta

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Purkkalude. Kuva: Tuomo Vuoteenoma.

Anna Nurminen

Emme mielellämme ajattele jätettä. Poistamme sen näköpiiristämme vaivihkaa, hylkäämme huomaamattomalla eleellä näkymättömään paikkaan, epäpaikkaan, kuten kaatopaikalle, viemäristöön, maan tai veden alle, sellaisiin paikkoihin, jotka ovat samalla tavalla ihmisen mielenkiinnon ja ajattelun hylkäämiä kuin jäte, jota niihin hiljaisesti tungetaan. Jätteen voisi määritellä jonakin, mikä on poistettu havainnon mutta myös ajattelun piiristä. Tässä tekstissä tarkoituksenani on tarkastella, millaista ajatusmaailmaa jätteen käsite edellyttää, millaisia seurauksia tällaisella ajatusmaailmalla on ja voiko tai pitääkö tätä ajatusmaailmaa muuttaa. Keskustelukumppaneikseni otan ensisijaisesti Antti Salmisen ja Tere Vadénin kirjat Elo ja anergia (2018) ja Energia ja kokemus (2013). Nojaudun Salmisen ja Vadénin käyttämiin fossiilijärjen ja anergian käsitteisiin tarkastellessani jätteen käsitteen muotoutumista. Elon käsite astuu kuvaan, kun jätteen käsitteen perustaa aletaan horjuttaa.

Jäte, sen käsite ja logiikka

Ensimmäiseksi määrittelen, mitä tarkoitan jätteellä, ja tarkastelen erilaisia tapoja, joilla se ilmenee maailmassa. Tässä tekstissä jäte saa laajemman merkityksen verrattuna sen arkiseen merkitykseen. Määrittelen tässä jätteeksi mitä tahansa, mikä heitetään pois, laitetaan piiloon ja unohdetaan. Yleensä jäte herättää ihmisessä inhotusta, hämmennystä tai häpeää ja siksi se pitää järjestelmällisesti sulkea rationaalisen järjestyksen ulkopuolelle (esim. maan alle tai merenpohjaan) tai rajata tiukasti eristettyyn ja helposti hallinnoitavaan paikkaan tämän järjestelmän sisällä tai ehkä pikemminkin sen laitamilla (esim. vankilaan). Tässä tekstissä ymmärrämme jätettä hylkivän rationaalisuuden erityisesti fossiilikapitalismiin sisältyvän hyötyyn keskittyvän rationaalisuusvaateen kautta. Tulemme myöhemmin tarkentamaan tätä rationaalisuutta ja nimeämään sen fossiilijärjeksi. Esimerkeiksi jätteestä voidaan ottaa jokapäiväinen pakkausjäte, ydinjäte, mereen kertyvät valtaisat muovilautat ja ilmansaasteet mutta myös esimerkiksi radikaalit toisinajattelijat, ”hullut” ja ”pervertit”, peräti vanhukset, jotka eivät enää kykene huolehtimaan itsestään, tai vaikeasti vammaiset – kaikki ihmiset tai asiat, joista ei ole hyötyä järjestyksen näkökulmasta. Jäte ymmärretään tässä siis hyvin laajasti. Oikeastaan kyse ei ole enää lainkaan vain siitä jätteestä, mikä arkikielessä ymmärretään jätteeksi, vaan kaikesta siitä, mikä toimii jätteen logiikan mukaisesti eli mitä ei voi rationaalisesti tai hyötyyn vetoamalla selittää. Myös taide, uskonto ja filosofia voidaan ymmärtää jätteeksi, jos niitä tarkastellaan niiden hyödyttömyyden näkökulmasta. Jätteellä on siis useanlaisia eri muotoja ja ilmentymiä, ja niitä kaikkia yhdistää se, että ne ovat rationaalisen järjenkäytön näkökulmasta hyödyttömiä, häiritseviä, epäsovinnaisia ja usein ongelmallisia ja että ne siksi halutaan eristää rationaalisen järjestelmän piiristä.

Luultavasti tärkein syy siihen, miksi jäte halutaan eristää järjenkäytön alueelta, on jätteeseen liittyvä yllätysmomentti. Koska jäte ei ole käsitettävissä hyötykeskeisen rationaalisesti, sen käytöstä ei voi ennakoida. Jätteen logiikka on käsittämätön ja ennustamaton, sillä käsittämisen ja ennustettavuuden ehtona on rationaalisuus, jonka piiriin jäte ei määritelmällisesti mahdu. Seuraavaksi tarkastelen lähemmin jätteen käsitteen ”logiikkaa” suhteuttamalla sen subjektin ja objektin käsitteisiin. Jätteen suhdetta rationaaliseen voidaan ymmärtää abjektin käsitteen kautta. Julia Kristeva ja Georges Bataille ovat käyttäneet abjektin käsitettä merkitsemään jotain, mikä häiritsee ja rikkoo rationaalisen järjestystä ja pitää siksi heittää pois ja sulkea ulos eli abjektoida. ”Abjekti” johtuu latinan sanoista ab (”pois”) ja iacere (“heittää”, “maata”, “sijaita”). Abjekti on siis pois heitetty ja sitä voidaan suoraan verrata subjektiin, joka on “alla makaava”, ja objektiin, joka “makaa edessä”. Abjekti asettuu subjektin ja objektin viitekehyksessä ikään kuin mustaksi lampaaksi, unohdetuksi sisarpuoleksi. On huomattava, että abjektin käsite ei voi olla olemassa ilman objektin ja subjektin käsitteitä. Abjekti, josta määritelmällisesti ei voi tietää mitään, on subjektin ja objektin näkökulmasta annettu nimi tälle ei-millekään (sillä subjektille ja objektille abjekti ei tosiaankaan ole mitään). Abjekti on käsitteenä kummallinen, sillä se nimeää alleen kaiken sen, mitä ei voi käsittein käsittää: se ei kuvaa mitään selkeärajaista tai tarkasti määriteltyä kokonaisuutta. Abjekti ei siis ole mikään olio tai oleva, jonka voisimme määrittää ja nimetä. Onko abjekteja olemassa? Kysymys on mieletön, jos olemassaolo käsitetään ainoastaan oliona olemiseksi. Toisaalta meille aukeaa abjektin käsitteessä polku kohti olemista, joka ei palaudu pelkästään (tai ollenkaan) olioihin, ja tähän tulemme palaamaan tekstin lopussa.

Abjektin käsitteeseen vetoamalla tahdon kiinnittää huomion jätteen ”logiikkaan”. Yllä listasimme jätteen erilaisia ilmenemismuotoja ydinjätteestä toisinajattelijoiden kautta sellaiseen filosofiaan ja taiteeseen, jotka eivät hyödytä taloutta. Abjektista puhuttaessa taas totesimme, että siitä ei voi tietää mitään. Mutta tokihan me tiedämme jotain ydinjätteestä ja filosofiasta. Abjektin käsite onkin tässä lähinnä työkalu, jonka avulla haluan paljastaa jotain olennaista jätteen luonteesta ja logiikasta verrattuna olion kaltaisiin subjektiin ja objektiin: jäte ei ole mitään selvärajaista, se ei ole tarkkaan määritelty ja suljettu olio, eivätkä ennalta määritellyt hyödyn ja rationaalisuuden lait päde siiheen; siksi jäte on aina jollain tavalla yllättävää ja sen käyttäytymistä on vaikea ennakoida.

Fossiilijärki

Miksi haluan puhua jätteestä? Miksi haluan kiinnittää huomion jätteen abjektiluonteeseen? Miksi haluan nostaa esille sen, mistä ei voi järkevästi (rationaalisesti) puhua? Mitä väliä sillä on? Vastatessani näihin kysymyksiin otan avukseni Salmisen ja Vadénin käsityksen fossiilijärjestä. Aion näyttää, että jätteiden käsittäminen abjekteiksi on leimallista fossiilijärjelle. Lisäksi aion esittää, miten Salminen ja Vadén perustelevat fossiilijärjen olevan nykyisen ilmastokatastrofin takana. Väliä on siis sillä, että pelissä on koko maapallo.

Pohditaan tarkemmin, millainen on järki, joka unohtaa jätteet. Nykypäivänä se voisi olla Salmisen ja Vadénin kuvaileman fossiilijärjen kaltainen järki. Fossiilijärki on syntynyt fossiilisten polttoaineiden mahdollistaman talouskasvun myötä. Se on siis järjenkäyttöä, joka on mielekästä ainoastaan fossiilisille polttoaineille perustuvan järjestelmän kontekstissa. Fossiilijärjelle on kuitenkin leimallista, että se ei ymmärrä tätä perustavaa suhdettaan fossiilisiin polttoaineisiin – eritoten öljyyn – vaan kuvittelee itsensä yleispäteväksi ja itseriittoiseksi. Toisin sanoen: fossiilikapitalismi ymmärtää yleispäteväksi sen, minkä öljyn valtaisa energiatehokkuus on todellisuudessa mahdollistanut. Öljy on ikään kuin fossiilijärjen sokea piste, sen transsendentaalinen ehto, jonka läpi maailma nähdään ja jota siksi ei voi itsessään nähdä. Salminen ja Vadén kutsuvat naftismiksi[1] sellaisia ajatussuuntia, joissa uskotaan yleispäteviksi ilmiöitä, jotka todellisuudessa ovat seurausta fossiilisten polttoaineiden laajamittaisesta käytöstä.[2] Naftisimi ei ole rakennettuna ainoastaan kapitalismin sisään, vaikka se onkin kaikista ilmiselvin naftismin muoto: Salmisen ja Vadénin mukaan myös esimerkiksi marxismi ja ekologinen heideggerilaisuus ottavat liiaksi annettuna fossiiliperäisen energian, jolle öljyn aikakausi perustuu.[3]

Öljy fossiilijärjen sokeana pisteenä selittyy Salmisen ja Vadénin mukaan jossain määrin sen korkealla EROEI-arvolla (energy return on energy investment).[4] EROEI-arvo kuvaa energialähteestä saatavan energian määrää suhteessa energian tuotantoon käytetyn energian määrään. Öljyllä tämä arvo on päätähuimaava eli öljy on todella energiatehokasta: siitä saadaan suuri määrä energiaa pienellä määrällä työtä. Öljyn energiatehokkuus on aiheuttanut Salmisen ja Vadénin mukaan eräänlaisen vauhtisokeuden ja illuusion riippumattomuudesta.

Öljyn alkuaikojen tyrmäävät EROEI-luvut, jopa yli yksi sataan, ovat historiallisesti täysin poikkeuksellisia ja ainutlaatuisia. Mikään muu tunnettu energialähde, parhaita hiiliesiintymiä lukuunottamatta, ei pääse lähellekään vastaavaa energiahyötyä ja -määrää. Yksinkertaisesti: ainutlaatuinen EROEI yhdessä öljyn suuren määrän kanssa huumasi ihmisapinan pään ja se alkoi kuvitella öljyn ilmiöitä osittain omiksi ansioikseen, osittain jonkinlaisiksi yhteiskunnan ja luonnon lainomaisuuksiksi. Tämä oman ansion ja lainomaisuuden yhdistelmä on jäänyt kummittelemaan käsityksiin teknologiasta, kapitalismista ja sosialismista.[5]

Fossiilijärki on humaltunut öljystä. Se elää siinä uskossa, että öljyn energiatehokkuudelle perustuva elämäntapa, talouskasvu ja teknologian huima kehitys ovat sen omaa ansiota tai yhteiskunnallinen tai peräti luonnollinen itsestäänselvyys. Korkea EROEI-arvo johtaa myös energiakokemuksen vieraantumiseen energialähteestä, mikä on Energia ja kokemus -kirjan kantava väite. Kokemuksemme muovisesta tuotteesta, jonka ostamme kaupasta ja jota luonnehtii hygieenisyys ja korvattavuus vastaavalla identtisellä tuotteella, on täysin vieraantunut öljykenttien todellisuudesta.[6]

Fossiilijärjen maailmankuvat: resurssimaailmankuva ja subjekti-objekti-maailmankuva

Väitän, että fossiilisille polttoaineille perustuvaa maailmankuvaa sellaisena kuin Salminen ja Vadén sen kuvailevat lävistää ainakin kaksi erilaista tapaa jäsentää maailmaa ja olevaa. Tarkastelen seuraavaksi näitä kahta maailmanjäsennystä tai -kuvaa sekä niiden suhdetta jätteeseen.

Kutsutaan ensimmäistä maailmanjäsennystä resurssimaailmankuvaksi. Fossiilijärki näkee luonnon ensisijaisesti hyödynnettävänä resurssina. Luonto on palautettavissa materiaan, joka on palautettavissa energiaan, joka voidaan valjastaa hyödyllisesti. Luonto ja materia ylipäätään näyttäytyvät fossiilijärjelle energiavarantoina.

Ajatus universaalista energiasta materian takana johtaa helposti materian ajattelemiseen energian lähteenä, mikä vuorostaan mahdollistaa fossiilisten ja uusiutuvien luonnosta löytyvien aineiden ajattelun ensisijaisesti hyödynnettävinä resursseina. Kun energia irrotetaan aineesta ja yksilöidään ja yksiköidään lopulta kilowattitunneiksi, luonnon materiat (hiilestä uraaniin), paikat (kaivokset ja padotut joet) ja olennot (energiapuusta teurasjätteeseen) näyttäytyvät potentiaalisina ja hyödynnettävinä varantoina.[7]

Salmisen ja Vadénin kuvaama resurssikeskeinen maailmanjäsennys seuraa Martin Heideggerin ajatusta teknologisen epookin Gestellistä. Gestell eli suomeksi puite tai kehys on Heideggerin mukaan erityinen tapa paljastaa maailmaa. Esseessään Tekniikan kysyminen Heidegger esittää, että elämme teknologian määrittämässä aikakaudessa. Moderni teknologia on Gestell eli puite, jolle on luonteenomaista paljastaa maailma hallinnoitavina energiavarantoina[8]: ”Luontoon kätkeytyneet energiat avataan, avattu muutetaan, muutettu varastoidaan, varastoitu jaetaan edelleen ja jaettu muutetaan uudelleen[9]. Teknologian maailmankuva liittyy Heideggerin mukaan modernin fysiikan maailmankuvaan, joka jo ennalta olettaa luonnon laskettavissa olevaksi voimien kentäksi.[10] Näitä voimia voidaan teknologian avulla paljastaa, varastoida ja ohjata tekemään työtä. Varantomaailmankuva on siis riippuvainen modernista teknotieteestä ja kenties syntynyt sen kanssa yhdessä. Moderni tekniikka on Heideggerille kuin öljy Salmiselle ja Vadénille eli ajattelumme sokea piste. Heideggerin mukaan tekniikkaan suhtaudutaan yleisesti neutraalina annettuna ja juuri siksi se on aikamme puite, josta käsin kaikki nähdään ja jolle olemme sokeita.[11] Maailma paljastuu meille tekniikan linssien läpi ja siksi itse tekniikan olemusta Gestellinä on niin vaikea nähdä: emme pääse katsomaan maailmaa ilman linssejä, emmekä pääse linssien ulkopuolelle katsomaan itse linssejä. Nämä silmiimme välttämättä liimautuneet  linssit saavat kaiken näyttämään resursseilta, potentiaalisilta energiavarannoilta, hyödylliseltä tai hyödyttömältä. Ongelma ei Heideggerin mukaan ole niinkään tekniikka itsessään – se nyt sattuu luomaan meille tämänhetkiset puitteemme. Ongelmana on pikemminkin tekniikkaan liittyvän laskennallisen maailmankuvan yksipuolistava ja totalisoiva luonne ja sen kritiikitön nieleminen universaalina ja itsestäänselvänä.[12] Resurssimaailmankuva ei jätä sijaa muunlaisille ajatustavoille vaan tahtoo mustasukkaisesti vahtia, että kaikki ajattelu noudattaa sen sanelemia lakeja. Äärimmillään varantoajattelu johtaa Heideggerin mukaan siihen, että ihminenkin nähdään ainoastaan varantona.[13] Ajatus ei ole lainkaan kaukaa haettu mietittäessä nykypäivää. Fossiilikapitalismissa rationaalinen toimija on se, joka tuottaa eli joka on hyödyllinen, joka ohjaa energiansa johonkin tuottavaan toimintaan. Tuottamaton ihminen on ongelma, hänet täytyy saada erilaisin aktivointitoimenpitein tuottamaan. Mitä muuta tämä on kuin ihmisen näkemistä pelkkänä potentiaalisena energiavarantona? Tällainen ihmisen energiapotentiaaliin keskittynyt ihmiskuva tuntuu sisältyvän myös esimerkiksi Tampereen uuden yliopiston edustamaan ajatusmaailmaan jo yliopiston tunnuslausetta (“Human Potential Unlimited”) myöten. Hirveintä ei ole itse teknologia eikä edes laskennallinen ajattelu, vaan se naiivi mutta kulovalkean tavoin alaa valtaava oletus, että teknotieteen laskennallinen resurssimaailmankuva energiapotentiaaleineen on ainoa ja oikea järjellinen maailmankuva, jonka muottiin niin yhteiskunta, yliopistot kuin ihmisetkin on ehdoin tahdoin runnottava.

Nähdessään kaiken hyödyn näkökulmasta resurssimaailmankuva luo samalla hyödyttömyyden käsitteen. Resurssimaailmankuvan määrittäessä, mikä on hyödyllistä, se samalla määrittää myös, mikä on hyödytöntä – toisin sanoen jätettä. Jätteen käsite on siis syntynyt ikään kuin resurssiajattelun sivutuotteena. Resurssimaailmankuva toimii samaan aikaan totalisoivasti ja merkityksellisyyden aluetta kaventavasti. Sen näkökulmasta merkityksellistä ja arvokasta on se, mikä on hyödyllistä. Tämä ei olisi niin huolettavaa, jos resurssimaailmankuva ei vaikuttaisi valtaavan alaa sielläkin missä sen ei pitäisi: hyötykeskeisyys tuntuu hivuttavan lonkeroitaan myös sinne, missä on kyse ihmisistä ja muista elollisista sekä heidän välisistä suhteistaan. Äärimmilleen vietynä resurssimaailmankuva, jolle ainoa arvo on hyöty, tuntuu olevan niin totalisoiva, että se jättää jalkoihinsa jopa ihmisarvon käsitteen. Siinä vaiheessa, kun resurssimaailmankuva on imaissut itseensä modernin ihmiskäsityksen, se on luonut myös ajatuksen ”ihmisjätteestä”. Hyöty menee arvona ihmisen edelle, ja hyötyä tuottamaton ihminen nähdään arvottomana kuin jäte. Kaikista irvokkainta on, että hyödyn palvelukseen valjastettu tuottava mallikansalainen ei ole resurssimaailmankuvan näkökulmasta ihmisenä sen arvokkaampi kuin tuottamatonkaan ihminen, hän on ainoastaan arvokkaampi tuottajana. Tuottelias ihminen voi taputella itseään päähän niin paljon kuin tahtoo, mutta järjestelmä ei koskaan tule antamaan hänelle tunnustuta hänen omasta ainutkertaisesta ihmisyydestään; hän on vain työtä, jolle voidaan laskea tietty tehokkuusarvo.

Resurssimaailmankuvan lisäksi fossiilijärkeä lävistää toinenkin ajattelumalli. Kutsutaan sitä subjekti-objekti-maailmankuvaksi tai oliomaailmankuvaksi ja lähdetään tarkastelemaan sitä lähemmin. Salmisen ja Vadénin mukaan fossiilikapitalismia luonnehtii kokemuksellisella tasolla atomisoituminen ja vieraantuminen, mikä on seurausta arkipäiväisen kokemuksen olemattomasta suhteesta nykyisen kaltaisen arkipäivämme mahdollistavaan energialähteeseen.[14] EROEI-tehokkaalla öljyllä on tapana ”katkoa kokonaisuuksia kasassa pitäviä siteitä”, rikkoa ”aineellisia asiayhteyksiä” ja aiheuttaa näin ”kokonaisnäkemyksen puutetta ja vieraantumista”.[15] Toisin sanoen meidän on vaikea ymmärtää öljylle perustuvaa nykyjärjestelmäämme kokonaisuudessaan: emme huomaa, kuinka elämäntapamme, käyttöesineemme ja muut jokapäiväiset itsestäänselvyydet liittyvät öljyyn ja ovat sen mahdollistamia. Öljyn kaukaisuus kadottaa niiltä kontekstin ja saa ne näyttämään itsenäisiltä ja itsestäänselviltä. Öljy siis atomisoi kokemustamme maailmasta. Lisäksi kokemus erillisistä atomin kaltaisista yksiköistä koostuvasta maailmasta vieraannuttaa kokonaisuudesta: ihminen ei ymmärrä, mikä merkitys kokonaisuudella on juuri hänen elämälleen, eikä hän oikeastaan edes onnistu näkemään tätä kokonaisuutta. Niinpä hän ei tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta itseensä nähden toisen kanssa – maailman nähdään koostuvan toisista atomeista, joilla ei ole mitään perustavanlaatuista yhteyttä minun kanssani. Salminen ja Vadén lainaavat filosofi Albert Borgmannilta konkreettisen esimerkin fossiilikapitalismin aiheuttamasta kokemuksen vieraantumisesta. Esimerkki koskee talojen lämmitystä:

Aikanaan asumus lämmitettiin tulisijan avulla, mikä teetti paljon työtä ja vaati esimerkiksi taitavaa varautumista talveen. Työ oli pitkäjänteistä, aikaa vievää. Poltettavan puun laatu ja hankinta oli syytä tuntea hyvin, koska työtaloudelliset hyödyt puun laadusta (kuivuudesta, lämpömäärästä) ja määrästä olivat tunnettavissa suoraan omissa huoneissa, lihaksissa ja ajassa. Samalla lämmön tuotanto – puut, kirves ja saha, puuvarasto, tulisija, sytytysvälineet – oli koko ajan muodossa ja toisessa läsnä. Tämä mahdollisti taitojen kehittymisen, yhteisöllisen jakamisen ja ymmärryksen siitä, mikä elämää pitää yllä, jos on pitääkseen. Vastaavasti produktivismin myötä keskuslämmitetyssä talossa asuttaessa lämpö on pikemminkin tuote, josta maksetaan markkinahintaa ja jonka lähteestä, siirrosta ja tuottamisen tavasta ei tarvitse eikä aina edes voi yksittäisessä asunnossa olla perillä. Ja vaikka siitä energiayhtiössä oltaisiinkin perillä, tuo tieto leikkautuu irti kokemuksesta ja kotitiedosta.[16]

Toinen esimerkki, jota Salminen ja Vadén käyttävät fossiilikapitalismin yhteyksiä rikkovasta luonteesta, pohjautuu ekologi Anders Malmin analyysiin Englannin ja Skotlannin teollisen tuotannon siirtymästä vesivoimasta höyryvoimaan 1800-luvulla:

Vesivoima oli pitkälle 1800-luvulle höyryvoimaa halvempaa, sitä oli runsaasti saatavilla, toimintaperiaate oli hallittu ja tekninen rakentamiskyky (altaat, kanavat, sulkujärjestelmät) ja tehokkuus kehittyi koko ajan. Malmia lainaten: ’Brittiläisten puuvillatehtaiden siirtymä höyryvoimaan tapahtui siitä huolimatta, että vesivoima oli jatkuvasti halvempaa’[17]. Sen sijaan höyryvoiman edut olivat kapitalistisia. Höyryvoiman avulla tuotanto voitiin siirtää suurkaupunkeihin, joissa halpaa työvoimaa oli aina saatavissa, eivätkä työvoimapula tai pistelakko uhanneet tuotantoa. Höyryvoiman sai myös päälle haluttaessa, vuoden- ja vuorokaudenajoista riippumatta. Vesivoiman valjastaminen ajasta riippumattomaksi vaati laajoja yhteenliittymiä ja yhteistoimintaa, esimerkiksi kaikkien jonkin joen varrella olevien tehtailijoiden yhteisiä sopimuksia patoamisista, kanavoinneista, juoksutuksista. Tätä vastoin höyrykapitalisti saattoi tehdä päätökset tuotannosta itse, yksin. Höyryvoima varantona purkaa yhteistä, yksilöllistää. Ja tätä nimenomaan kapitalistit halusivat, koska siitä he hyötyivät.[18]

Esimerkki näyttää, kuinka fossiilikapitalisti toimii mieluiten yksin, ei ole riippuvainen kenestäkään muusta. Kapitalismin maailmankuva on läpeensä atomisoitunut. Se näkee ihmiset toisistaan erillisinä, itsenäisinä toimijoina, tuottajina ja kuluttajina, jotka tekevät itsensä ja elämänsä omasta itsestään käsin ilman, että ympäristöllä tai kokonaisuudella olisi tässä itsen muodostumisessa suurempaa osaa tai arpaa. Teoksessaan La communauté désœuvrée Jean-Luc Nancy argumentoi, että tällainen atomisoitunut ihmiskäsitys sisältyy kaikkien länsimaisten demokratioiden ajatusmaailmaan. Nancyn mukaan atomisaatio ei suinkaan tuota yksilöitä, jotka olisivat ainutkertaisia ja yksilöllisiä vaan tasalaatuisen yksilömassan.[19] Kun yksilö ymmärretään lävistämättömäksi ja itseriittoiseksi atomiksi, hän on symmetrinen toiseen atomiyksilöön nähden. Atomit ovat keskenään tasalaatuisia ja niiden välillä vallitsee vain ulkoisia suhteita. Kaikelta yhdessä olemiselta ja samalla omalta ainutlaatuisuudelta katoaa tällaisessa näkemyksessä pohja. Vasta suhde toiseen ihmiseen, ei kahden suljetun atomin välinen ulkoinen suhde vaan atomin rajojen rikkoutuminen, tekee Nancyn mukaan meistä sen, mitä me olemme, jokaisesta ihmisestä ainutkertaisen. Perinteinen käsitys subjektista ja objektista on nimenomaan atomisoiva: subjekti ja objekti nähdään omina yksiköinään, jokainen subjekti on itseriittoinen ja toiseen subjektiin nähden symmetrinen toimija pelikentällä, joka on maapallo ja jossa se kohtaa erilaisia objekteja, joita se voi käyttää, hallinnoida ja ymmärtää. Tällainen käsitys subjektista ja objektista olettaa maailman koostuvan olioista, joilla on selvät rajat ja jotka täten voidaan osoittaa ja tarvittaessa irrottaa kontekstistaan. Subjekti-objekti-maailmankuvaa voisi kutsua siis myös oliomaailmankuvaksi. Kaikki mikä ei mahdu olion, subjektin tai objektin muottiin, on käsittämättömän abjektin – jätteen – asemassa.

Olemme nyt tarkastelleet, miten fossiilikapitalismista voi löytää ainakin kaksi erilaista maailmakuvaa: subjekti-objekti-erottelulle perustuvan maailmankuvan sekä resurssimaailmankuvan. Resurssimaailmankuvassa kaikki nähdään mahdollisena hyötynä ja potentiaalisena energiavarantona. Subjekti-objekti-maailmankuvassa maailmaa jäsennetään toisistaan erillisten subjektien kautta, jotka ovat itseriittoisia toimijoita ja jotka kohtaavat maailmassa itsestään erillisiä objekteja. Subjekti-objekti-maailmankuvaa voisi kutsua myös oliomaailmankuvaksi, koska siinä kaikki oleva “olioituu” eli olevan ymmärretään koostuvat selvärajaisista olioista, jotka voidaan erottaa toisistaan. On huomattava, että antamani kuvaukset niin resurssi- kuin subjekti-objekti-maailmankuvasta ovat kärjistettyjä. Tuskin kukaan ilmoittaisi suoraan edustavansa kumpaakaan näin yksinkertaistavista näkemyksistä tai olisi ainakin valmis tekemään poikkeuksia ja antamaan tilaa harmaille alueille. Mutta vaikkakin kärjistettyjä, nämä kuvaukset auttavat näkemään, miten fossiilikapitalismin ajatusmaailma on virittynyt ja millaisia taustaoletuksia siinä piilee. Resurssimaailmankuvan ja subjekti-objekti-maailmankuvan yhteys toisiinsa ei ole lainkaan selvä. Salminen ja Vadén löytävät molemmat ajatusmallit fossiilikapitalismista, mutta eivät erityisemmin analysoi niiden keskinäistä suhdetta. Myös Heidegger erottelee nämä kaksi maailmankuvaa, mutta niiden suhde ei ole hänen ajattelussaan yksiselitteinen. Vaikuttaisi kuitenkin olevan selvää, että nämä maailmankuvat tukevat toisiaan: atominkaltaiset oliot on helppo nähdä pelkkinä laskettavina resursseina. Laskettavuus myös vaatii palauttamisen yhteiseen mittaan, mitä atomisaatio edesauttaa. On epäselvää, kuinka paljon kyseessä on lopulta kaksi eri maailmankuvaa, jotka tukevat toisiaan, ja kuinka paljon taas onkin kyse saman ajattelun kahdesta eri puolesta tai haarasta. Oli miten oli, subjekti-objekti-maailmankuvan ja resurssimaailmankuvan keskinäisen suhteen analyysi on vielä tekemättä.

Huomaamme nyt, että vasta resurssimaailmankuvasta ja subjekti-objekti-maailmankuvasta käsin hyödyttömän ja abjektin kaltaisen jätteen käsite on mahdollinen. Väitän, että jätteen käsite, joka on syntynyt ikään kuin näiden maailmankuvien sivututotteena ja niiden näkökulmasta pakollisena pahana, on myös avain näiden maailmankuvien kritiikkiin ja purkamiseen. Tämän osoittaakseni analysoin jätettä Samisen ja Vadénin anergian ja elon käsitteiden kautta.

Eksergia ja anergia

Fossiilikapitalismin avainkäsite on energia. Fossiilikapitalistin näkökulmasta kiinnostavaa on kaikki, mikä voidaan muuttaa energiaksi, varastoida ja jakaa energiana. Salminen ja Vadén huomauttavat, että fossiilikapitalismin energiakäsitys on kuitenkin hyvin suppea ja ongelmallinen, sillä se ymmärtää energian yksinomaan eksergiaksi. Termodynamiikassa eksergiaksi nimetään sitä energian osaa, joka kykenee työhön. Fossiilikapitalisti määrittelee siis energian hyödylliseksi: se tekee työtä, jonka voi valjastaa tuotannon käyttöön. Olennaista on, että energian eksergeettisyys perustuu rajaamiseen: eksergiaa voi olla olemassa ainoastaan ihmis- ja hyötynäkökulmasta ja rajatussa ympäristössä, jossa energiaa voidaan ohjata palvelemaan jotain päämäärää. Eksergia tarvitsee aina kontekstin, jossa se voi toimia ja josta se voidaan laskea, ja tästä kontekstista rajataan aina jotain ulos.[20] Jos ajattelemme rajaamatonta energiaa, emme voi vedota eksergian käsitteeseen, joka vaatii rajatun systeemin ollakseen mielekäs. Eksergiakeskeisyyden sokaisemina emme oikeastaan edes pysty käsittämään, mitä rajaamaton energia on. Salminen ja Vadén nimittävät anergiaksi energiaa, jota ei käsitetä eksergiaksi. Anergia on eksergian näkökulmasta hyödytöntä ja työhön kykenemätöntä energiaa ja oikeastaan vielä vähemmän, sillä eksergian näkökulma ei voi käsittää anergiaa lainkaan. Ekserginen käsitys energiasta on laskennallista, kun taas anergiaa ei voi käsittää laskemalla. Anergia on energiaa, joka on rajattu kokonaan ulos siitä systeemistä, jossa laskennallista eksergiaa voi olla olemassa. Salmisen ja Vadénin mukaan energiakäsityksestämme puuttuu kokonaan anerginen puoli, mikä on tavallaan myös eksergeettisen energiakäsityksen ehto: eksergia voi toimia eksergiana vain koska anergia on unohdettu.[21]

Salminen ja Vadén perustavat ainakin osittain käsityksensä anergiasta Georges Bataillen erotteluun rajatun talouden ja yleisen “aurinkotalouden” välillä. Rajattu talous on inhmillinen vaihdantatalous, jonka piirissä käsitys energiasta on hyötykeskeistä, toisin sanoen eksergeettistä, kun taas yleinen talous on rajaamattoman, ihmisnäkökulmasta riippumattoman ja ylitsepursuavan energian taloutta. Bataillen mukaan energiaa on aina ylitsepursuavan paljon, kun sitä tarkastellaan kaikkien rajausten ulkopuolella.[22] Rajaamattomalla energialla Bataille viittaa kaikkeen biosfäärissä kiertävään energiaan, joka on peräisin auringosta ja joka ilmenee elämän ylitsepursuavuutena ja mitä ihmeellisimpinä muotoina, joita elämä ottaa. Energiaa on aina siis liikaa, mutta sen “hyödyllinen” osuus on rajallinen.[23] Energiaa ei voi nimittäin rajata loputtomasti palvelemaan jotain päämäärää, eikä se voi loputtomasti akkumuloitua tuottavuuteen. Ikuinen kasvu ei siis ole mahdollista, vaan ylijäämäenergia täytyy tuhlata. Ihmisen on vaikea nähdä tätä, koska hän on päämääriensä ja hyötyajattelun sokaisema.[24] Rationaalinen järki tahtoisi käyttää energiaa ainoastaan tuottavasti, ja tuhlauksen logiikka, jota aurinkotalous noudattaa, on hyötykeskeiselle järjelle lähes käsittämätön: aurinko antaa loputtomasti mutta ei ikinä ota itse vastaan.[25] Bataillen mukaan ylijäämäenergia on kuitenkin pakko tuhlata tavalla tai toisella.[26] Olennainen kysymys on, miten ihminen tuhlaa ylijäämäenergian. Bataillea kiinnostavat erilaiset tuottamattoman ja irrationaalisen tuhlauksen tavat, joihin ihmiset ohjaavat energiaylijäämää. Tuottamattoman tuhlauksen muotoja ovat Bataillen mukaan esimerkiksi uhraaminen, monumenttien rakentaminen, uhkapelit tai taide.[27] Bataille peräänkuuluttaa, että ihmisen tulisi pystyä kyseenalaistamaan rajallinen energiakäsityksensä ja tiedostamaan yleinen energiatalous, jotta hän voisi tuhlata ylijäämäenergian tavalla, joka ei aiheuta tuhoa. Esimerkki erityisen tuhoavasta tuhlauksen muodosta on Bataillen mukaan sota.[28] Yleisen energiatalouden tiedostaminen ei ole Bataillen mukaan helppoa: se vaatii hyötykeskeiseltä ajattelulta suorastaan kopernikaanista kumousta.[29] Anergian käsitettä voi yrittää ymmärtää Bataillen yleistä energiataloutta vasten. Salmisen ja Vadénin mukaan ihmisen energiakäsitys on vääristynyt epätasapainosta eksergian ja anergian välillä. Energiaa tarkastellaan yksinomaan hyödyn näkökulmasta ja ylijäämäinen energia eli anergia unohdetaan, minkä seurauksena se pääsee purskahtelemaan yllättävästi ja hallitsemattomasti.[30] Bataille ei tiennyt ilmastonmuutoksesta mitään, kun hän häkellyttävästi varoitti teoksessaa The Accursed Share, että jos energiaylijäämää ei tuhlata, se tuhoaa meidät, “me joudumme maksamaan hinnan vääjäämättömästä räjähdyksestä[31]. Salmisen ja Vadénin mukaan juuri näin on käymässä: ihminen ei onnistu tuhlaamaan kaikkea energiaa, joka jää yli fossiilisten polttoaineiden eksergiasta ja joka räjähtää nyt käsiin ilmastokatastrofin muodossa.

Anergian voisi siis jossain mielessä ymmärtää energian rajaamattomaksi “perusmuodoksi”, jota ei voi selittää laskemalla, sillä laskeminen vaatii rajaamista.[32] Laskennallinen hyötyajattelu unohtaa siis kokonaan energian anergisen puolen, mikä on kohtalokasta. Eksergeettinen energiakäsitys kääntyy lopulta ihmistä vastaan: se kantaa väistämättä ja rakenteellisesti mukanaan energiakatastrofia.[33] Salmiselta ja Vadénilta esiin nouseva merkittävä väite on, että vaikka anergiaa ei voida laskea, eikä edes rationaalisesti selittää, se voidaan silti kokea, ja tällä hetkellä me koemme sitä hyvin kouriintuntuvasti ilmastonmuutoksen muodossa.

Anergia, anergian jääminen huomiotta ja havaitsematta, on energiasokeuden käsitteellinen ja rakenteellinen lähde ja kohtalokas virhe, josta johtuu moni muu ongelma, kuten lopulta myös fossiilisilla polttoaineilla aikaansaatu ja kiihdytetty ilmastonmuutos.[34]

Fossiilisten polttoaineiden kapeakatseisen eksergeettinen käyttö heittää välttämättä anergisen varjon, se tuottaa anergiaa, joka sen täytyy hyötykeskeisen luonteensa mukaan unohtaa silkkana jätteenä, joka karkailee hiilidioksina ilmakehään ja lopulta yllättää meidät kaikki.[35]

Kun energia ymmärretään vain eksergiana, ei ole ihme että fossiilisista polttoaineista vapautunut anergian kaoottinen massiivi joutuu varkain hiilidioksidina ilmakehään. Fossiilinen moderni toimitti tiedostamattaan käsittämättömän kokoisen polttouhrin – kuvitellessaan pelkästään hyötyvänsä polttomoottorivoimasta ja laajentuvansa eksergeettisen puuhakkaasti se jätti fossiilisen anergian sokeaan kulmaan. Ironista kyllä moderniteetti ei pystynyt siis edes tuhlaamaan energiaansa tehokkaasti tai järkevästi, niin että fossiilisten polttoaineiden voima olisi saatu planetaarisesti hävitettyä hävittämättä ympäristöä. Ilmastonmuutoksessa fossiiliperäinen anergia palaa kuin murhatun haamu kiusaamaan tappajiaan. Bataille oli siksi vähintäänkin intuitiivisesti oikeassa pitäessään ylimäärän tuhlausta hirvittävänä ja vaikeana tehtävänä. Energian tuhlaaminen osoittautui uskomattoman hankalaksi, sillä planetaarisessa mittakaavassa ratkaiseva ongelma on, että anergiahävikki ei tosiasiallisesti poistu, ja keinot päästä siitä eroon ovat vähissä. Hävikin haamu, hävitetyn eksergian anergia, jää riivaamaan hävittäjiään.[36]

Anergia muistuttaa sitä, mitä aiemmin on sanottu jätteestä abjektina. Anergia on yksi jätteen muoto. Se on abjekti, pois heitetty, ulos suljettu. Anergian analyysi on osoittanut, kuinka ulos sulkeminen ja unohtaminen, abjektiksi tekeminen, voi tuottaa globaalin mittakaavan katastrofaalisia ongelmia. Ympäristöongelmien lisäksi siitä seuraa myös sosiaalisia ongelmia. On ilmeistä, että hyötynäkökulma, joka katsoo alaspäin kaikkea hyödytöntä tai tuottamatonta, on liian kapea, kun on kyse ihmisistä ja heidän välisistä suhteistaan. Kuitenkin näissä kysymyksissä ja niihin liittyvissä poliittisissa päätöksissä tunnutaan vedottavan juuri hyötyyn surullisen usein. Ihmiselämän merkityksen pelkistäminen yksinomaan tuottamisen ja kuluttamisen piirileikkiin saa aikaan ihmisoikeusrikoksia sillä tasolla, että ne voidaan naamioida lailliseen kaapuun yhteisen hyvän, talkoohengen tai talouskasvun nimissä. Todellisuudessa elämä ja sen merkityksellisyys kumpuavat jostain, mitä ei voi palauttaa kokonaan jos ollenkaan rationaaliseen ja hyödylliseen. Tästä voimme siirtyä elon käsitteeseen ja ratkaisuehdotukseen.

Elo ja ulostuminen

Olemme todenneet, kuinka fossiilikapitalismia lävistää yhtäältä resurssimaailmankuva, toisaalta subjekti-objekti-maailmankuva. Olemme myös nähneet, miten monella tavalla haitallista ja kestämätöntä fossiilikapitalismi on. Ei ole selvää, kuinka paljon kaksi edellä mainittua maailmankuvaa ovat vastuussa fossiilikapitalismin ongelmista, mutta varmaa kuitenkin on, että ne on voitava  kyseenalaistaa. Ajattelu on ajattelua ainoastaan silloin, kun se jatkuvasti etsii uusia muotoja – ja toivottavasti ympäristölle vähemmän tuhoisia muotoja. Lähden etsimään tällaista uutaa muotoa jäätteen ja elon käsitteistä.

Salminen ja Vadén nimittävät eloksi sitä, mikä ei koostu olioista, eikä ole ihmiskeskeistä. Elo on jotain muuta kuin elämä. Eloon ei palaudu ainoastaan orgaaninen, eikä elo ole kaiken elämän ja elävien summa.[37]Elo on askel – eteen, taakse, sivulle, miten vain – elämästä. Askel otetaan yhteyksien luomiseksi ja erottelujen purkamiseksi.”[38] Elon käsite haluaa kyseenalaistaa dikotomisia jaotteluja ihmiseen ja eläimeen, luontoon ja kulttuuriin, sekä orgaaniseen ja epäorgaaniseen. Toisaalta se haluaa näyttää näiden kaikkien väliltä erottamattomia ja perustavia yhteyksiä.[39] Elo ei ole olemista. Se on ”– – olla liikaa ja liian vähän, ei vielä, ei enää: elollisen jälkiä. – – Olla elossa on perustavasti toisenlaista kuin olla olemassa. – – Elo edeltää ’olemista’. Kenties se jatkuu myös sen jälkeen.[40] Eloa ei voi määrittää tai sanallistaa siinä mielessä, että se ei ole mikään yksittäinen olio. Siinä määrin kun kielen ymmärretään nimeävän olioita ja toimivan nimenomaan olioitumisen tasolla ja jopa aiheuttavan tätä olioitumista, kielen on hyvin vaikea saada kiinni elosta. Salminen ja Vadén toteavat, että elo ei koskaan tyhjene yksittäiseen olioon tai elämään, vaikka oliot ovatkin elossa. Elo jatkuu, vaikka elämä lakkaa.[41] Elo on siis jotain, mikä jää yli olemisesta ja olioista ja mille olioiva kieli ei pysty antamaan nimeä. Elo, joka ei ole olio, purkaa käsitystä maailmasta, joka muodostuu selvärajaisista olioista, subjekteista ja objekteista. Salminen ja Vadén määrittävät elon alueen olioiden ja ei-minkään välillä: elo on enemmän kuin ei mitään mutta vähemmän kuin jokin.[42]

Eloa luonnehtii ulostumisen dynamiikka. Salminen ja Vadén kiinnittävät huomion verbiin ”luoda”:

Maailman synnyssä ja tapahtumisessa luonto ja luonnon oliot ollessaan ja eläessään luovat – luovat nahkansa, luovat karvansa, luovat kuorensa. Luotu jää maailmaan, sinne heitettynä, alkuperistään irrotettuna. – – Tässä merkityksessä luominen edellyttää luopumista ja sitä edeltää luopuminen.[43]

Ja:

Luominen ei ole yksiaineksista tai yksitotista, vaan kaikki luova luo itsestään omaansa. Kyky erottua ja erottaa itsestään on vääjäämätön edellytys luomiselle. Kyky irrottaa itsestään osia: luopua luovuttamattomasta, jakamattomasta, individistä, hylätä oman olentonsa annettu kokonaisuus. Kyky olla ei-identtinen, luoda, luotua. Osittua, jakaa, jakautua.[44]

Salminen ja Vadén käsittävät siis luomisen nimenomaan luopumisen merkityksessä, olion ykseyden hajoamisen merkityksessä. Olio on elossa eli se koko ajan luopuu omasta itseydestään (toisaalta ottaa vastaan itseensä), muuttuu jättäen itseään jälkeensä. Olio ei ole selvärajainen ja jakamaton, vaan se on unohtanut itseään ympäristöönsä. Salmisen ja Vadénin luominen tuo mieleen Jean-Luc Nancyn teoksen Corpus, jossa hän puhuu ruumiina olemisesta:

Olemassaolo ei vain sisällä ulosteita – – ruumis myös on ja tekee itsestään oman ulostumisensa. Ruumis leviää ja karkottaa itsensä, samalla tavoin. Se kirjoittaa itsensä ulos ruumiina.[45]

Nancyn mukaan oleminen ei voi tapahtua ilman, että se ulostaa itsensä ja itselleen ikään kuin kääntöpuolen tai paremminkin ylijäämän, jonka se inhoten torjuu jätteenä.[46] Subjekti tahtoo pitää kiinni omista rajoistaan ja ei siksi näe olemistaan ylijäämäisenä, hajoavana ja joka suuntaan ulostavana. Olemiseen kuuluva ylijäämä abjektoidaan ja unohdetaan, jotta subjekti voisi säilyttää illuusion omasta itseriittoisuudestaan ja jakamattomuudestaan. Elon käsitettä voisi luonnehtia Nancyn ulos kirjoittumisen (s’éxcrire) käsitteeseen nojaten. Oleminen kirjoittuu ulos jättäen jälkiä. Oikeastaan oleminen ei ole mitään muuta kuin tätä ulos kirjoittumista, mikä jää aina yli oliosta ja olion jälkeen. Olion jälki. Itseriittoisesta subjektiudestaan kiinni pitävä ihminen tahtoo pyyhkiä pois nämä jäljet, sillä ne paljastavat sen erottamattoman yhteyden, joka hänellä on maailmaan, luontoon, toisiin ihmisiin, eläimiin, ja rikkovat illuusion absoluuttisesta itseydestä ja identiteetistä.

Elon käsite tarjoaa uudenlaisen tavan ymmärtää jätettä: jäte ei olekaan enää iljettävä abjekti vaan olemisemme jälkiä, jotka tekevät meistä sen, mitä olemme. Olemme todenneet, kuinka jätteen unohtamisella on erittäin tuhoisia seurauksia. Olemme myös todenneet, että jätteen käsittäminen abjektina on seurausta hyötykeskeisestä resurssimaailmankuvasta ja oliokeskeisestä subjekti-objekti-maailmankuvasta. Tie kestävämpään elämäntapaan ja sosiaalisesti oikeudenmukaisempaan yhteiseloon näyttäisi käyvän maailmankuvan muutoksen kautta. Toisin sanoen meidän tulee päästä eroon hyötykeskeisyydestä ja olemisen käsittämisestä yksinkertaistavan subjekti-objekti-jaottelun kautta. Maailmankuvan muutoksen seurauksena myös jätteen käsite muuttuu tai peräti sulaa pois. Vaikeampi kysymys on, miten maailmankuvan muutos tapahtuu, ja voiko se edes tapahtua. Joku saattaisi argumentoida, että ihminen ei voi olla käsittämättä maailmaa hyödyn ja subjekti-objekti-jaottelun kautta. Minä taas olen sitä mieltä, että ajattelu voi muuttua ja että juuri muutos on se, mikä tekee ajattelusta ajattelua. Ajattelulla toki on aina transsendentaaliset ehdot, jotka eivät kuitenkaan ole absoluuttisia vaan pikemminkin historiallisia, ja tästä syystä näitä ehtoja voi koittaa ajatella ja tarkastella kriittisesti ja juuri sitä kautta myös muuttaa niitä.

Väitän seuraavaksi, että jätteen käsitteessä piilee ulospääsy resurssi- ja olioajattelusta. Jäte näyttää näiden ajatteluiden rajat ja on sitä, mitä ei voi näistä ajatteluista käsin ymmärtää, ja siksi se haastaa nämä ajattelutavat. Jätteen käsite on se rajapinta, jossa selkeärajainen olio muuttuu epämääräiseksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi. Meidän tulisi siis olla kiinnostuneita kaikesta, mikä noudattaa jätteen logiikkaa eli mikä ei ole hyödyllistä ja mikä ei ole selvästi osoitettava olio. Toisin sanoen täytyisi löytää elo olioiden seasta, olemisen jäljet. Tämä voi olla haastavaa, sillä olemme tottuneet kohtaamaan maailmaa olioiden kautta. Saattaa jopa tapahtua niin, että etsiessämme jätettä, eloa, muutamme sitä aktiivisesti olioksi. Ja kuitenkaan maailma ei palaudu erillisiin, selvärajaisiin olioihin: me vaikutamme koko ajan toisiimme, olemme limittäin ja lomittain, luovutamme ja vastaanotamme. Minä en olisi minä ilman niitä läheisiäni, joiden kanssa elän. Toisaalta en olisi minä ilman sitä bakteerikantaa, joka minussa elää. Olioista jää aina jotain yli – pöydän pinnalle kerääntynyt pöly; iholta putoileva kuollut solukko; ihmisen yksilölliset eleet; naurahdukset, mumina, epäröinti; taideteoksen tyyli; kirjoituksen rivien välit; rakkaus joka ei katso oliota.

*

Haluan ajatella jätettä, mikä tavallaan lopulta johtaa jätteen käsitteen pois haihtumiseen, kun siitä on tehty tiedostavan ajattelun kohde. Käytännön tasolla tätä tapahtuu koko ajan enemmän. Kotikompostit, kirpputorit, kierrätysmateriaaleista tehty muoti ovat tästä esimerkkejä. Maailmankuvallisella tasolla asia on monimutkaisempi. Vaarana on, että jätteen käsite sulautuu vallitsevaan hyötymaailmankuvaan, tulee kapitalismin imaisemaksi, vaikka tavoite on, että jätteen käsitteen hajoaminen johtaisi subjekti-objekti-jaottelun ja hyötykeskeisyyden hajoamiseen tai tapahtuisi sen muassa. Jätteiden ajattelussa ei siis ole kyse vain kapitalismin sinänsä kyseenalaistamisesta tai jätteiden statuksen muuttamisesta kapitalistisen hyötykäsitteen mukaiseksi ja näin jäteongelman paremmasta tiedostuksesta. Kyse on siitä, millainen ajatusmaailma ylipäätään on voinut mahdollistaa kapitalismin ja jäteongelman synnyn. Subjekti-objekti-maailmankuvaa ei voi syyttää suoraan kapitalismista tai ilmaston lämpenemisestä, hyötyajattelua hieman suorempaan. Subjekti-objekti-ajattelun voidaan kuitenkin perustellusti todeta olevan yksinkertaistava ja ongelmallinen ja piilevän monen epäoikeudenmukaisen, naiivin tai jopa vaarallisen maailmankuvan taustalla. Millainen olisi maailma, jota ei ajateltaisi enää subjekti-objekti-jaon kautta? Tätä on mahdoton sanoa, sillä ajattelumme on tämän dikotomian värittämä – elon käsite antaa meille hieman osviittaa. Vaatii ponnistuksia ja peräti kivuliasta ajattelua pyristellä irti niistä ajatusmalleista, jotka hoitavat ajattelun työn puolestamme ja jättävät meille aikaa kuluttaa ja olla ajattelematta. Ehkä se vaatii radikaalin ulkoisen muuttujan. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ihmisen voimallisin energialähde on hänen kykynsä ajatella – ajatella rajoilla, ne ovat herkkiä, ajatella ristiriitoja, ne ovat kipeitä, ajatella mahdotonta, se on raskasta, ja siellä on muutos. Maailmankuvasta toiseen siirtyminen ei käy helposti, se tekee kipeää, ja joskus se voi vaatia maapallon laajuisen katastrofin.

Kirjallisuus

Bataille, Georges (1998). Tuhlauksen käsite. Teoksessa Noidan oppipoika. Kirjoituksia 1920-luvulta 1950-luvulle, s.76–95. Kääntänyt Tiina Arppe. Helsinki: Gaudeamus. [La notion de dépense, 1933.]

Bataille, Georges (1988). The Accursed Share. New York: Zone Books. [La part maudite, 1967.]

Heidegger, Martin (2007). Tekniikka ja käänne. Kääntänyt Vesa Jaaksi ja Eurooppalaisen filosofian seura ry. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry. [Die Technik und die Kehre, 1962.]

Nancy, Jean-Luc (2010). Corpus. Teoksessa Filosofin sydän, s.7–120. Kääntänyt Susanna Lindberg. Helsinki: Gaudeamus. [Corpus, 1992.]

Nancy, Jean-Luc (1986). La communauté désœuvrée. Pariisi: Christian Bourgois éditeur.

Salminen, Antti ja Vadén, Tere (2018). Elo ja anergia. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry.

Salminen, Antti ja Vadén, Tere (2013). Energia ja kokemus. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Persian kielestä myös muinaiskreikkaan lainattu sana nafta viittasi juoksevaan ja palavaan nesteeseen, jonka palo vain yltyi, jos sitä yritettiin sammuttaa vedellä (Salminen & Vadén 2013, 46).
  2. Salminen & Vadén 2013, 200.
  3. Emt. 54–55.
  4. Emt. 65–66.
  5. Emt. 66.
  6. Emt. 54.
  7. Emt. 33.
  8. Heidegger 2007, 23.
  9. Emt. 20.
  10. Emt. 25–26.
  11. Emt. 9.
  12. Emt. 32–33.
  13. Emt. 32.
  14. Salminen & Vadén 2018, 83.
  15. Salminen & Vadén 2013, 71.
  16. Emt. 73–74.
  17. Alkuperäinen sitaatti löytyy teoksesta Malm, Anders: Fossil Capital (2015, 91).
  18. Salminen & Vadén 2018, 82.
  19. Nancy 1986.
  20. Salminen & Vadén 2018, 86–87.
  21. Emt. 107.
  22. Bataille 1988, 10.
  23. Emt. 20–21.
  24. Emt. 23.
  25. Emt. 28.
  26. Emt. 21.
  27. Bataille 1998.
  28. Bataille 1988, 23–24.
  29. Emt. 25.
  30. Salminen & Vadén 2018, 113.
  31. Bataille 1988, 24.
  32. Salminen & Vadén 2018, 110.
  33. Emt. 108.
  34. Emt. 109.
  35. Emt. 95.
  36. Emt. 115–116.
  37. Emt. 20.
  38. Emt. 8.
  39. Emt. 20.
  40. Emt. 16.
  41. Emt. 19.
  42. Emt. 109.
  43. Emt. 25.
  44. Emt. 27.
  45. Nancy, 2010, 107.
  46. Emt. 108.

Kirjoituskutsu: Nopeus

Filosofinen kulttuurilehti Paatos julistaa vuoden 2019 ensimmäisen kirjoituskutsunsa teemalla

NOPEUS.

Nopeus on kuljetun matkan ja käytetyn ajan osamäärä, nopeat syövät hitaat, nopeus on valttia. Elämme aikaa, jossa “nopeammin” on käytännössä synonyymi “paremmalle”, jossa “kiire” kääntyy “tärkeäksi”, jossa vauhti on tärkeämpää kuin päämäärä. Valmistumisaikoja lyhennetään, työaikaa pidennetään, tehokkuutta korostetaan. Tämänkin kirjoituskutsun kyljessä annetaan deadline, kalmanraja ikäänkuin muistuttamaan, että kaiken kiireen viimesijainen päämäärä on pysähdys.

Kirjoittajilta toivomme omaperäistä, selkeästi ilmaistua ja ytimekästä (noin 20 000 merkkiä välilyönneillä) lähestymistä aiheeseen minkä tahansa asiaproosan lajin kautta. Artikkelin pohjana voi käyttää vaikka opintosuoritusta, kuten esseetä, kandia, gradua tai se voi olla esimerkiksi ensimmäinen väitöskirjaasi liittyvä julkaisu.

Kaikki Paatokseen saapuvat tekstit käyvät läpi editointiprosessin, joten tuotoksen ei tarvitse olla omastakaan mielestäsi julkaisuvalmis lähetettäessä – myös hyvin jäsennelty suunnitelma  kirjoitukseksi kelpaa. Paatos myös pidättää oikeuden hylätä suoraan tekstit, jotka eivät perustelluista syistä sovi julkaistaviksi.

Paatos on avoin julkaisu ja tekstit julkaistaan Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen -lisenssin (CC BY 4.0) alla (ks. https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/deed.fi)

Lähetä tekstiehdotuksesi tai abstraktisi 15.4.2019 mennessä sähköpostilla osoitteeseen paatos@paatos.fi. Ken uskaltaa ajatella uskaltakoon myös kirjoittaa!

Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät “kirjoittajille”-sivultamme.

Odradek kohtaa objekti pikku a:n

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Nimettömät Purkan uhrit ry:n sääntömääräinen kevätkokous. Kuva: Elliina Peltoniemi.

Minna Hagman

Franz Kafkan kertomuksessa ”Perheenisän huoli” [1] perheenisän huolena on olio nimeltä Odradek, joka sittemmin on ollut myös useiden filosofien ja kirjallisuuskriitikoiden huolenaiheena [2]. Jo Walter Benjamin ja Theodor Adorno kävivät aikoinaan syvällekäyvää keskustelua siitä kuinka Odradekia tulisi tulkita ja ymmärtää. Benjaminille Odradek on olio, joka ilmentää ihmiskunnan ylihistoriallista syyllisyyttä aikaansaamiinsa ja unohdukseen jättämiinsä asioihin, kun taas Adorno näkee siinä kapitalistiseen tuotantomuotoon sisältyvän tavarafetisismin allegorian.[3]

Väitän itse tässä yhteydessä, että Odradek voidaan tulkita ihmisen kielen ilmentymäksi, ja tarkemmin, ihmisen kielen sellaisena kuin Giorgio Agamben sen käsittää. Agamben väittää, että juuri nykyinen, tavarafetisistisestä kuvafetisistiseksi muuttunut spektaakkelikapitalismi voi tuoda esiin ihmisen kielellisyyden sellaisena kuin se, tulkintani mukaan, näyttäytyy Odradekin hahmossa [4]. Odradek on agambenilaisittain tulkiten kielen sana tai ilmaisu, joka näyttäytyy ideologian määräämästä merkityksestään irtautuneena, ”omaa elämäänsä elävänä” käyttökelvottomana esineenä, ja joka jää elämään perheenisän, eli jokaisen ideologisten merkitysten ylläpidosta huolta kantavan subjektin jälkeen.

Agamben käsittää kielen ihmisen äänettömyydeksi ja samalla ainoaksi ääneksi, joka ihmisellä on. Agambenin mukaan ihminen on syntyjään äänetön olento, koska vastasyntynyt ei vielä osaa kieltä. Hänen täytyy oppia se ihmisyhteisössä eläessään. Kieli jonka yksilö oppii, on olemassa ennen häntä ja jää olemaan hänen jälkeensä. Tässä välissä, yksilön eläessä ja puhuessa kieltä, jota on oppinut puhumaan, kieli ottaa hänet haltuunsa ja käyttää häntä samalla kun hän käyttää kieltä. Sitä, mikä ihminen elävänä, haluavana ja tarvitsevana olentona on, ei ole ”kirjoitettu kieleen”.[5] Ei siis ole kielen ulkopuolelle jäävää elävää olentoa, joka pyrkisi ilmaisemaan itseään kielessä eikä myöskään kielen tuottamaa alkuperäistä ääntä symbolisen järjestyksen ylijäämänä ja määrittämättömänä halun kohteena, jota Jacques Lacan nimittää objekti pikku a:ksi.

Objekti pikku a voidaan suhteessa kieleen nimetä ääneksi, joka on suljettu kielen ulkopuolelle, mutta joka edustaa symbolista järjestystä edeltävää olemisen täyteyttä, elävän olennon omasta ruumiillisuudesta erottamatonta voimaa äännellä ja kuulla oma äänensä. Tällaista käsitystä äänestä voidaan verrata Jacques Derridan kritisoimaan länsimaisen metafysiikan tapaan käsittää ääni itse itselleen läsnä olevan tietoisuuden merkkinä ja samalla kielen merkitsevyyden ehtona. Derrida osoittaa, että äänikin on jo ei enää läsnä olevan merkki, jälki, ikään kuin kirjoitusta, ja että juuri jäljet ovat kaiken ilmi tulemisen, merkityksen ja signifikaation alkuperä [6]. Tällä tavoin merkiksi käsitetyn äänen tuolle puolen ei siis jää mitään olemisen täyteyttä.

Agamben ajattelee samoin, mutta kuitenkin hiukan toisin. Hän väittää, että juuri äänen poissaolo on länsimaisessa metafysiikassa käsitetty kielen merkitsevyyden ehdoksi. Agamben viittaa Aristoteleeseen, jonka mukaan kielen merkitsevyyden tekee mahdolliseksi ihmisen kyky artikuloida ääntään äänteiksi, joita puolestaan voidaan merkitä kirjaimin. Näin kielen merkitys ei ole sidoksissa elävään ääneen vaan kirjainmerkkeihin. Edellä kuvattu Derridan grammatologinen projekti ei olekaan Agambenin mukaan länsimaisen metafysiikan purkua vaan pikemminkin sen jatke. [7]

Agambenin ehdotus länsimaisen metafysiikan purkamiseksi ei ole elävän olennon äänen palauttaminen kieleen eikä myöskään itse itselleen omassa äänessään läsnä olevan tietoisuuden osoittaminen äärettömäksi jälkien regressioksi. Näiden sijaan Agamben ehdottaa, tulkintani mukaan, käsitystä kielestä erilaisista äänteistä kyhättyinä olioina ”Odradekeina”. Kielellisten olioiden, Odradekien, merkitys perustuu elämänmuotoon, jonka sisällä niitä käytetään ja toisaalta puhuvien yksilöiden samanaikaiseen potentiaalisuuteen ja impotentiaalisuuteen, kykenevyyteen ja kykenemättömyyteen käyttää kieltä. Tämä tarkoittaa, että vaikka kieli merkitsee, vaikka kykenemme kommunikoimaan kielen avulla, eivät kielen merkitykset perustu koskaan mihinkään ihmislajia määrittävään tai historiallisen kehityksen sanelemaan välttämättömyyteen. Inhimillisiä elämänmuotoja eivät määrää mitkään välttämättömyydet. Sen sijaan ihminen on potentiaalinen suhteessa kaikkiin inhimillisiin elämänmuotoihin ja niihin sitoutuneisiin kielen käytön tapoihin.

Tämän potentiaalisuuden, ei-välttämättömyyden, tuo Agambenin mukaan koettavaksi juuri spektaakkelikapitalismi, joka muuttaa kaiken inhimillisen toiminnan kuviksi [8]. Näitä kuvia ei voida käyttää vaan ainoastaan vaihtaa. Niillä ei siis ole käyttöarvoa vaan vain vaihtoarvo. Agamben haastaa kuitenkin kohtaamaan vaihdettavat kuvat ei enää edes vaihtoarvoina, vaan vaihto- ja käyttökelvottomiksi muuttuneina esineinä. Kielen suhteen hän siis haastaa hylkäämään ajatuksen kieleen kätkeytyneestä asiasta, objekti pikku a:sta, ulos suljetusta elävän olennon äänestä, joka kantaisi kielen merkityksen salaisuutta. Kieli kuten muutkin vaihdettavat tavarat on kokoelma käyttökelvottomia Odradekeja, jotka vaihtoarvoaan kannattelevan fetissiluonteensa menetettyään vapautuvat ideologiaan sitoutuneen symbolisen järjestyksen niihin lataamista merkityksistä ja muuttuvat ikään kuin leikkikaluiksi.

Myös Jacques Lacan väittää, että oppiessaan kielen ihmisyksilö tulee kielen ja samalla kulttuurisen merkitysten järjestelmän eli symbolisen järjestyksen haltuun ottamaksi. Lacan kuitenkin väittää myös, että kieli ja symbolinen järjestys tuottavat aina jakautuneen subjektin eli yksilön alkuperäinen olemisen täyteys ikään kuin leikataan rikki. Tämä tapahtuu, kun yhteisöön syntyneen yksilön tarpeen ilmaisut otetaan kielen ja samalla kulttuurisen merkitysjärjestelmän sisään. Samalla ilmaisujen kokonaisvaltaisuus hajoaa ja jotain niistä jää merkityksellistämisen ulkopuolelle. Toisin kuin Agamben Lacan ajattelee, että ihmisyyteen kuuluu tämä jakautuminen ja että subjektiksi tulleelle ihmiselle jää kokemus olemisen puutteesta. Tämä puute, kaipuu olemisen täyteyteen, puolestaan tekee mahdolliseksi kulttuuristen halujen tuottamisen. Jakautuneet, symbolisen järjestyksen subjektit ovat alttiita haluamaan asioita, joita heille tarjotaan haluttaviksi, koska heillä on kokemus jonkin määrittelemättömän puutteesta.

Lacan nimeää sen, mikä tekee jostain asiasta tai objektista haluttavan objekti pikku a:ksi (objet petit a). Tämä objekti pikku a on se, mikä jää yli kun symbolinen järjestys tuottaa jakautuneen subjektin. Se on alkuperäisen tarpeen määrittelemättömäksi jäävä kohde ja samalla symbolisen järjestyksen ylijäämä. Voidaan väittää, että juuri tämä ylijäämä, määrittelemätön halun kohde on se, mikä tekee mahdolliseksi kapitalistiseen tuotantomuotoon kuuluvaan tavarafetisismin. Tavaroilla oletetaan olevan jokin salaisuus, niihin sisältyvä ominaisuus tai voima, joka tekee niistä haluttavia ja määrää osaltaan niiden vaihtoarvon. [9]

Vaikka objekti pikku a onkin määrittelemätön, antaa Lacan siitä joitain esimerkkejä ilmeisesti siinä merkityksessä, mitkä konkreettiset asiat jäävät symbolisen järjestyksen ulkopuolelle kun yksilön tarpeet kielellisestään ja merkityksellistetään. Yksi esimerkki objekti pikku a:sta on ääni. Ääni, yksilön ei vielä merkityksellisenä äänenpäästönä, on Lacanin mukaan olemisen täyteyttä, joka menetetään, kun yksilö otetaan kielellisen merkitysjärjestelmän sisään. Agamben siis väittää, että tällaista alkuperäistä olemisen täyteyttä ei ole, tai pikemminkin Agambenia voidaan tulkita niin, että Lacanin kuvaus jakautuneesta subjektista ja objekti pikku a:sta on sekin jo kulttuuris-kielellistä merkityksellistämistä. Tämän psykoanalyyttisen kuvauksen ulkopuolella ei ole mitään elävää olentoa sellaisenaan, alkuperäisine kokonaisine tarpeineen ja haluineen. Lacanin käyttämät sanat, kielelliset ilmaisut ja kuvaukset ovat siis kuin Odradek, määrittämätön otus, jonka alkuperäkin jää tuntemattomaksi.

Katsotaan seuraavaksi millainen ”Odradek” on objekti pikku a.

[10] Lacan: “Halun graafi”. Käyty 3.7.2018.

Oheinen kuva on Lacanin seminaareissaan esittelemä ja käsittelemä halun graafi [11], jonka (yksi) tarkoitus on selventää sitä, mikä tai kuka on subjekti, joka luo merkityksiä [12].

Graafin alkupiste alhaalla oikealla on jakautunut subjekti $. Objekti pikku a löytyy graafista tulkintani mukaan ylhäältä vasemmalta merkistä ($ ◊ a), joka merkitsee fantasiaa siitä, mitä Toinen haluaa. Ennen kuin sinne asti päästään on kuitenkin lähdettävä tulkitsemaan graafia alusta eli sen ensimmäiseltä tasolta.

Ensimmäinen liike halun graafissa kulkee jakautuneesta subjektista $ kohti Toista A. Toinen (isolla alkukirjaimella) tarkoittaa tässä kulttuuria ja kieltä. Puhuva subjekti ei siis Lacanin graafissa tavoittele toista ihmistä vaan Toista merkityksellisenä järjestelmänä. [13]

Halun graafin toisella tasolla on kuvattuna liike Toisesta A s(A):han, joka merkitsee merkitykset kiinnittävää signifioijaa. A on ikään kuin merkitsijöiden varasto ja s(A) ”kapitaatiopiste” (point de capiton), joka kiinnittää merkitsijät merkittyihin. Liikettä A:n ja s(A):n välillä tapahtuu molempiin suuntiin. Tämä mahdollistaa merkitysten liikkeen ja muuntuvuuden.[14]

Merkitsijä muuntaa subjektin tarpeen Toiselle osoitetuksi pyynnöksi. Tässä muuntamisessa jää alkuperäisestä tarpeesta kuitenkin jotain yli, merkityksellistämättä ja kielellistämättä. Tämä ylijäämä on halu, d (désir), jonka aikaansaamaa liikettä kuvaa graafin ylin taso.[15] Graafissa on toinenkin ylijäämä, voix (ääni), joka syntyy, kun subjektin tarvetta merkitsevä merkitsijä tulee tuotetuksi, pisteessä A, ja sen merkitys tulee kiinnitetyksi, pisteessä s(A). Tämä ääni voidaan ajatella merkitsijän materiaalisuudeksi, joka jää yli kun merkitys on muodostunut. Se on kielellisiä merkkejä kantava, artikuloiva ja yhteen sitova aines ja samalla se on subjektin toista kohti suuntautuneen tarpeen alkuperäinen ”ele”, ulospäin suuntautunut aloite, joka ei vielä merkitse.

Bernard Baasin mukaan Lacan käytti juuri ääntä mallina kehitellessään objekti a:n käsitettä. Baas toteaa: ”jos objekti a on viettiobjekti joka strukturoi puhuvaksi ymmärretyn subjektin halua, on selvää, että ensimmäiset objekti a:n tarkastelut tuleekin kohdistaa ääneen, johon puhe tukeutuu” [16]. Halun graafin mukaan vietti syntyy vasta kun subjektin tarvetta merkitsevä merkitsijä tulee tuotetuksi ja samalla siitä jää yli halu. Tämä halu muuntautuu vietiksi ($ ◊ D), joka suuntautuu kohti kysymystä siitä, mitä Toinen haluaa. Jos ääni siis on viettiobjekti, se sisältyy jotenkin siihen, mitä Toisen oletetaan haluavan.

Vietin kautta ”suodattuessaan” subjektin halu muuntuu haluksi vastata Toisen halua, olla sitä, mitä Toinen haluaa, haluta sitä, mitä Toinen haluaa minun haluavan. Kysymykselle Toisen halusta ei kuitenkaan löydy vastausta. Tämä johtuu siitä, että jakautuneen subjektin halun alkuperä on ”esikielellisessä”, kokonaisvaltaisessa ruumiillisessa nautinnossa (jouissance), jota Toinen ei kykene signifioimaan. Tätä Toisessa olevaa puutetta, mahdottomuutta signifioida nautintoa, merkitään graafissa S(₳):lla. Kun vietti kohtaa Toisessa olevan puutteen, signifikaation mahdottomuuden, jää yli kastroitu, kokonaisvaltaiseen nautintoon kykenemätön ruumis. Halun olemassaoloa jää kuitenkin tukemaan fantasia ($ ◊ a) siitä, mitä Toinen haluaa. Fantasia kätkee Toisessa olevan puutteen ja ohjailee s(A):ta, merkitysten kiinnittymisen pistettä.[17]

Jos ääntä voidaan käyttää mallina objekti pikku a:sta, niin silloin ääni siis liittyisi jotenkin siihen, miten fantasioimme sitä, mitä Toinen haluaa meidän haluavan. Voidaanko siis väittää, että esimerkiksi puhuvan äänen väri ohjailee fantasioitamme siitä, mikä on haluttavaa? Esimerkkeinä äänestä halun strukturoijana tullee ensimmäisenä mieleen mainosvideoissa (tai -elokuvissa) puhuvien äänten sävyt. Toki äänenvärin merkitystä esimerkiksi mainoksissa voidaan analysoida, kielellistää, tuoda merkityksellistävän järjestelmän sisään. Juuri tämä on kuitenkin ominaista spektaakkelikapitalismille: kaikki voidaan ottaa symbolisen järjestelmän sisään ja tehdä kuviksi, joilla on vaihtoarvo ja joihin kätkeytyvä määrittelemätön Asia, objekti pikku a on aina jotain toista kuin sen oletetaan olevan.

Kuten muiden muassa Slavoj Žižek toteaa [18] objekti pikku a:n luonteeseen kuuluu, että se voi yllättäen muuttua salaperäistä voimaa kantavasta Asiasta vastenmieliseksi, jätteeksi. Itse asiassa kaikki mikä määrittyy jätteeksi, jää symbolisen järjestyksen ulkopuolelle. Jäte on symbolisen järjestyksen mukaisen merkityksensä menettänyt asia. Jos objekti pikku a on sekä symbolisen järjestyksen tuote että sen ulkopuolelle jäävä Asia, on se ilmiselvästi verrattavissa jätteeseen. Näin ollen jäte voikin olla juuri se asia, jonka kuvittelemme antavan tavaroille niiden salaperäisen voiman. Kun tavara muuttuu käyttökelvottomaksi, siitä tulee jätettä. Tästä voidaan johtaa väite, että tavara on jätettä jo silloin kun sen vaihtoarvo syrjäyttää sen käyttöarvon.

Agamben [19] toteaa, että sitä mitä käytetään ei voida omistaa, koska omistaminen tekee käytön mahdottomaksi. Vaihtaminen sen sijaan on sidoksissa omistamiseen. Vaihdossa tavarat vaihtavat omistajaa, mutta kun ne kulutetaan loppuun, niitä ei voida enää omistaa eikä vaihtaa. Kun tavaroita käytetään, ne lakkaavat olemasta tavaroita. Ne tulevat esiin käyttöarvoina, käytettävinä asioina. Kun niitä käytetään, ne eivät sillä hetkellä ole omistettavissa eivätkä vaihdettavissa ja samalla niiden vaihtoarvo vähenee. Toisaalta vain silloin kuin esinettä käytetään tai kun se kulutetaan, se ei ole jäte, mutta vaihdettaessa, samoin kuin omistettaessa se on käyttökelvoton, fetisoitunut salattua voimaa sisältäväksi halun kohteeksi, jonka haluttavuutta ja siten myös sen vaihtoarvoa pitää yllä määrittämätön objekti pikku a, itsessään ylijäämä, jäte. Kun kielellisistä ilmaisuista tulee vaihtoarvoja, ne asettuvat jätteeksi muuttumisen kynnykselle. Kun ne vapautuvat vaihtoarvostaan ja sitä kannattelevasta fetissiluonteesta, joka on sidoksissa kielestä irti leikattuun ääneen, niistä tulee jätettä, joka ei ole enää symbolisen järjestyksen ylijäämää, vaan symbolisesta järjestyksestä vapautuneita, käyttökelvottomia asioita. Tällaiseksi jätteeksi tulemisen ilmentymä on Odradek.

Kafkan kertomus ”Perheenisän huoli” alkaa näin:

”Jotkut väittävät, että Odradek on slaavilaisperäinen, ja he yrittävät tältä perustalta lähtien selvittää sanan muodostumisen. Toiset taas ovat sitä mieltä, että se periytyy saksankielestä, slaavilaisuuden rajoittuessa vain tiettyyn vaikutukseen. Kummankin tulkinnan epävarmuuteen nojautuen voinemme kuitenkin kaiketi päätyä siihen, ettei kumpikaan selitys osu oikeaan, varsinkaan kun emme voi toisen sen paremmin kuin toisenkaan avulla löytää tämän sanan merkitystä.”[20]

Kertomuksen ensimmäisen kappaleen perusteella se, mitä tarkastellaan, on kielen sana. Sanan merkitystä ei kuitenkaan voida selvittää sen etymologian perusteella. Etymologiat kertovat sanan merkityksen toisten sanojen avulla, mutta sen kielen ulkopuolinen merkitys selviää vain sanan käytössä. Seuraavaksi novellissa esitelläänkin olio, johon sana Odradek viittaa:

”Kukaan ei tietenkään ryhtyisi tällaisiin tutkimuksiin, jollei Odradek-nimistä oliota olisi todella olemassa. Ensi näkemältä se muistuttaa pientä tähden muotoista lankarullaa, ja se näyttää tosiaankin langalla käämityltä; nämä lienevät tosin vain katkenneita, vanhoja, toisiinsa solmiutuneita, mutta myös yhteen vanuttuneita, monenlaatuisia ja –värisiä langanpätkiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä rulla tai puola, sillä sen keskikohdasta työntyy esiin pieni poikittainen kara, ja tähän karaan liittyy sitten suorakulmaisesti vielä toinen. Tämän viimeksi mainitun karan varassa, ja toiselta puolen myös erään jo mainitun tähden sakaran varassa olio pystyy seisomaan ikään kuin kahdella jalalla.”[21]

Jos pitäydytään tulkinnassa, että Odradek on kielen sana, niin onko tämä kuvaus Odradek –nimisestä oliosta ymmärrettävä metaforaksi kielen materiaalisuudesta? Kielellä on aineellinen kantajansa, äänteiksi artikuloitu ääni, tai äänteitä, tavuja tai sanoja merkitsevä kirjoitus, joka voi materiaalisilta muodoiltaan olla yhtä kummallinen ja sekalaisista osasista kokoon pantu kuin Odradek. Toisaalta kuvaus Odradekista saattaa olla mielikuva, jonka sana Odradek synnyttää. Tällöin kyseessä voi olla esimerkki kielen voimasta luoda merkityksiä, esimerkkejä olioista, jotka ovat ”todella olemassa”.

”Tuntuisi houkuttelevalta otaksua, että tämän olion muoto olisi aikaisemmin ollut jollain tavalla tarkoituksenmukainen ja olisi nyttemmin vain särkynyt. Sen laita ei kuitenkaan näytä olevan näin; mikään ei nimittäin tunnu viittaavan siihen; missään ei näet näy tähän viittaavia alukkeita tahi murtumakohtia; kokonaisuutena olio näyttää tosin tarkoituksettomalta, mutta silti omalla tavallaan täydelliseltä. Mitään tämän tarkempaa siitä ei muuten voi sanoa, koska Odradek on erinomaisen liikkuvainen ja mahdoton pyydystää.”[22]

Jos Odradek on kielen sana materiaalisuudessaan, niin tässä kappaleessa olisi tällöin kyse siitä, onko kielen sanan muodolla mitään tarkoituksenmukaista yhteyttä siihen mihin sitä käytetään. Ainakaan Odradekin tapauksessa näin ei tunnu olevan. Kuitenkin se on näennäisestä tarkoituksettomuudestaan huolimatta täydellinen juuri sen muotoisena kuin se on. Se on siis määrätyn muotoinen, mutta merkityksenä mahdoton pyydystää. Väitän, että Odradekin muodon näennäinen tarkoituksettomuus ilmentää kielen sanojen ja kielellisten ilmausten kontingenssia suhteessa siihen mitä ne merkitsevät. Kielessä itsessään ei ole mitään, mikä kertoisi mitä se merkitsee. Merkitykset ovat yhtä liikkuvia ja pakenevia kuin Odradek itse.

Odradek tekee mitä se itse haluaa:

”Se oleilee vaihtelevasti ullakolla, portaikossa, käytävissä, eteisessä. Toisinaan sitä ei näy moneen kuukauteen; silloin se on varmaankin muuttanut toisiin taloihin; mutta vääjäämättä se palaa sitten taas takaisin meidän taloomme. Toisinaan, kun joku meistä astuu ulos ovesta ja se nojailee paraikaa alhaalla porraskaiteeseen, sitä tekee mieli puhutella. Tietenkään me emme esitä sille kovin vaikeita kysymyksiä, vaan kohtelemme sitä – jo sen piskuisuus houkuttaa tähän – kuin lasta. ”Mikä on sinun nimesi?” kysymme siltä. ”Odradek”, sanoo se. ”Missä sinä sitten asut?” ”Asuinpaikka epämääräinen”, sanoo se ja nauraa; tämä nauru on kuitenkin vain sellaista, minkä voi saada aikaan ilman keuhkoja. Se kuulostaa jotenkin samantapaiselta kuin maahan varisseiden lehtien kahina. Tähän keskustelu useimmiten päättyy. Siltä ei muuten saa aina edes näitäkään vastauksia; monasti se on pitkän aikaa vaiti, niin kuin puu, jota se näyttää olevan.”[23]

Kappale voidaan tulkita niin, että jokin yksittäinen sana tai kielen ilmaus saattaa olla pitkäänkin teillä tietymättömillä. Sitten se taas ilmaantuu ja siihen tulee kiinnittäneeksi huomiota. Sen merkitystä saatetaan jäädä ihmettelemään samoin kuin sitä, mistä se oikein on peräisin. Itse se ei kuitenkaan osaa kertoa muuta kuin ”oman nimensä”. Kielen sanalla ei ole muuta nimeä kuin se itse (Agamben 2001, 48, 54) eikä se ole mistään määrätystä paikasta peräisin. Kiinnostavinta Odradekissa on sen vaiteliaisuus ja toisaalta sen ”keuhkoton” nauru. Nauru on ei-kielellistä ääntä, joka voitaneen Lacanin halun graafissa laittaa objekti pikku a:n, objektivoitumattoman objektin paikalle. Aito nauru on aina jossain määrin hallitsematon ja yllättävä asia, joka syntyy symbolisen järjestyksen ”nyrjähdyksistä”. Nauru voi strukturoida halua siten, että subjekti alkaa haluta asioita, jotka naurattavat häntä. Myös toisen nauru voi olla halun kohde: toimin niin että saan toisen nauramaan ja silloin olen Toiselle haluttava. Nauru on ruumiillinen kokemus ja sidoksissa alkuperäiseen jouissanceen. Odradekin nauru on kuitenkin ”keuhkotonta”, siis ruumiitonta. Se on esineen naurua, joka tuntuu pitävän pilkkanaan meidän vakavuuttamme suhteessa siihen ja sen oletettuihin merkityksiin.

”Turhaan minä kysyn mielessäni, miten sille käy. Voiko se kuolla? Kaikella, mikä kuolee, on sitä ennen ollut jonkinlainen päämäärä, jonkinlainen työ, joka on raastanut sen rikki; tämä ei päde Odradekin suhteen. Saattaako se siis joskus kieriä alas portaita langanpätkiä perässään vetäen vielä minun lasteni ja lastenlapsieni jalkojen juureen? Eihän se ilmeisesti vahingoita ketään; mutta kuvitelma siitä, että se ehkä elää jopa minua kauemmin, tuntuu minusta melkein tuskalliselta.”[24]

Tässä kertomuksen lopetuksessa kertojaksi paljastuu perheenisä itse. Tässä myös tulee esiin Benjaminin Kafkan kertomuksen sisällöksi tulkitsema syyllisyys. Jos Odradek on kielen olio, se suurella todennäköisyydellä ”elää” kauemmin kuin perheenisä, ja jää hänen jälkipolviensa vaivoiksi ja vastuulle. Vaikka perheenisä ei ole Odradekia itse luonut, hän kokee olevansa vastuussa sen olemassaolosta lapsilleen ja lastenlapsilleen. Eikö tästä juuri ole kysymys kielen suhteen: kun perimme kielen, perimme sen mukana myös maailman, jossa sitä käytetään, ja jonka suhteen se on merkityksellinen. Olemme siis kieltä käyttäessämme vastuussa siitä, millaista maailmaa se kannattelee. Emme voi luoda uutta, omasta mielestämme eettistä kieltä. Sen sijaan meillä on ihmiskunnan ”esihistoriasta” peritty syyllisyys ja vastuu kielestä, jonka niin ikään olemme perineet.

Odradek on kieli, johon ei kätkeydy mitään objekti pikku a:ta halun kohteena, vaan se on kuin käyttökelvoton leikkikalu. Kuitenkin se on ainoa ääni, joka meillä on (se ei hengitä, mutta nauraa kahisevalla äänellä). Jos ääni lacanilaisessa symbolisessa järjestyksessä tai spektaakkelikapitalismissa on merkityksen ylijäämä, jäte, on Odradek itsessään jäte, jonka tuolla puolen ei ole mitään. Se ei ole minkään ylijäämä vaan osoittaa, että koko ihmisten jaettu maailma on käyttökelvottomien olioiden maailma, jonka tuolla puolen ei ole mitään, ja joista meidän perheenisän tavoin täytyy kuitenkin kantaa vastuu tai syyllisyys – tai toisaalta, jonka olioilla voimme leikkiä olettamatta niillä olevan mitään ideologista tai onto-teologista perustaa, päämäärää tai tarkoitusta.

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio (1991) Language and Death: The Place of Negativity. Käänt. Karen E. Pinkus & Michael Hardt. Minneapolis: University of Minnesota Press. [Il linguaggio e la morte: Un seminario sul luogo della negatività, 1982.]

Agamben, Giorgio (1993) Infancy and History: The Destruction of Experience. Käänt. Liz Heron. Lontoo ja New York: Verso, 2007/1993. [Infanzia e storia. Distruzione dell’esperienza e origine della storia, 1978.]

Agamben, Giorgio (1995a) Idea of Prose. Käänt. Michael Sullivan & Daniel Whitsitt. Albany: State University of New York Press. [Idea della prosa, 1985.]

Agamben, Giorgio (1995b) Tuleva yhteisö. Suom. Jussi Vähämäki. Tampere: Tammer-Paino Oy. [La comunità che viene, 1990.]

Agamben, Giorgio (2001). “Kielen idea”. Teoksessa Keinot vailla päämäärää: Reunamerkintöjä politiikasta. Suom. Juhani Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto. 46-57. [“L’idea del linguaggio”, 1984.]

Agamben, Giorgio (2007) “In Praise of Profanation”. Teoksessa Profanations. Käänt. Jeff Fort. New York: Zone Books, 73-92. [Profanazioni, 2005.]

Agamben, Giorgio (2016) The Use of Bodies. Käänt. Adam Kotsko. Stanford: Stanford University Press. [L’uso dei corpi, 2014.]

Baas, Bernard (2008) Asia, ääni ja aika. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Loki-Kirjat. [Perustuu Bernard Baasin esitelmään Helsingin Lacan-piirin 10-vuotisjuhlaseminaarissa 10.10.1998 Helsingissä.]

Derrida, Jacques (1967). De la grammatologie. Pariisi : Les éditions de minuit.

Derrida, Jacques (1973). Speech and Phenomena: Introduction to the Problem of Signs in Husserl’s Phenomenology. Käänt. David B. Allison. Teoksessa Jacques Derrida: Speech and Phenomena And Other Essays on Husserl’s Theory of Signs. Evanston: Northwestern University Press. 3–104. [La voix et le phénomène: Introduction au problème du signe dans la phénoménologie de Husserl, 1967.]

Fink, Bruce (2004). Lacan to the Letter. Reading Écrits Closely. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Kafka, Franz (2010) ”Perheenisän huoli”. Suom. Aarno Peromies. Teoksessa Franz Kafka: Kootut kertomukset. Helsinki: Otava. 2. painos 2010/1997.

Keskinen, Mikko (2018) ”Kafkan Odradek ja muita kieliolioita”. Maailmankirjat käännöskirjallisuuden verkkolehti.  [http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/kafkan-odradek-ja-muita-kieliolioita/] käyty 3.7.2018.

Kurki, Janne (2004). Lacan ja kirjallisuus. Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce. Helsinki: Apeiron Kirjat.

Marx, Karl (2013) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. 1. Osa. Suom. O.V. Louhivuori, Mauri Ryömä, Tuure Lehén. Helsinki: Kustannusyhtiö TA-tieto Oy. [Das Kapital. Kritik der Politischen Ökonomie. Band I, 1867.]

Vatter, Miguel (2008) ”In Odradek’s World: Bare Life and Historical Materialism in Agamben and Benjamin”. Diacritics, Vol. 38, No. 3, 45-57, 59-70.

Žižek, Slavoj (2005) Ideologian ylevä objekti. Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki. Helsinki: Apeiron Kirjat. [The Sublime Object of Ideology, 1989.]

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. ”Die Sorge des Hausvaters” teoksessa Ein Landarzt, 1920.
  2. Esim. Keskinen 2018.
  3. Vatter 2008, 53.
  4. Agamben 1995b, 72–77.
  5. Agamben 1991; Agamben 1993; Agamben 1995a; Agamben 2016.
  6. Derrida 1967; Derrida 1973.
  7. Agamben 1991, 38–39; Agamben 1993, 9.
  8. Agamben 1995b, 72–74.
  9. Pääoma I:ssä Marx (2013, 77-79) kuvaa kapitalismiin kuuluvaa tavarafetisismiä niin, että tavaroihin sisältyvä salaperäisyys kuvastaa niiden tuottamiseen käytetyn työn yhteiskunnallista luonnetta. Lacanin subjektiteoriaan tämä käsitys voidaan liittää siten, että nykyään vallitseva symbolinen järjestys ottaa subjektit haltuun kapitalistisen tuotantomuodon subjekteina, joiden väliset suhteet määräytyvät tuotantosuhteiden mukaisina. Näin se, mikä tekee tavaroista haluttavia, on sidoksissa siihen, miten jakautuneet subjektit muodostuvat ja miten subjektien halut strukturoituvat tuotantomuotoa ja -suhteita ylläpitävässä symbolisessa järjestyksessä.
  10. Lacan: “Halun graafi”. http://espace.freud.pagesperso-orange.fr/topos/psycha/psysem/semblan/semblan5.htm, käyty 3.7.2018.
  11. “Halun graafista” on olemassa runsaasti tulkintoja. Lacan itse käsitteli sitä mm. seminaareissaan V ja VI. (Ks. esim. Fink 2004, 111; Kurki 2004, 95.)
  12. Fink 2004, 114.
  13. Kurki 2004, 95-96.
  14. Kurki 2004, 97-98; Zizek 2005, 149-150.
  15. Fink 2004, 118-119.
  16. Baas 2008, 21.
  17. Fink 2004, 119-122; Kurki 2004, 96-97; Zizek 2005, 176-178.
  18. Žižek 2005, 140, 250.
  19. Agamben 2007, 83.
  20. Kafka 2010, 140.
  21. Kafka 2010, 140.
  22. Kafka 2010, 140.
  23. Kafka 2010, 140-141.
  24. Kafka 2010, 141.

Pimeyttä tunnelin päässä – Kuvaus nykyajan työelämästä ja työttömän elämästä

Anssi Ylirönni

Päätin kirjoittaa työelämäkokemuksistani, koska mielestäni on tärkeää, että mediassa annettaisiin puheääni myös muille kuin ammatillisesti menestyneille. Haluan tarjoilla annoksen realismia vastapainoksi niille lukuisille tarinoille, jotka antavat vähintään rivien väleissä ymmärtää, että kaikki työelämässä riippuu itsestä, omista kyvyistä ja omasta tahdonvoimasta. Sattuman ja onnen merkitys jää pimentoon. On hyvä muistaa myös se, että elämä ei noudata tarinan logiikkaa, vaikka tapahtumia väkisin narratiivin muottiin puristetaankin.

Valmistuin vuoden 2012 alussa yhteiskuntatieteiden maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta. On ihmisiä, jotka kokevat elämänsä alkavan valmistumisesta. Itse vaistosin, että se saattaa yhtä hyvin myös päättyä siihen. Tunsin kuitenkin jonkinlaista naiivia tulevaisuudenuskoa ja toivoa, jota yleensä koetaan elämän käännekohdissa. Suoritin kaksi työharjoittelujaksoa, joiden jälkeen koin olevani valmis työelämään. Marssin te-toimistoon ja rekisteröidyin työttömäksi työnhakijaksi. Kuvittelin löytäväni töitä melko pian, vaikka tiesin kyllä, että työpaikan saaminen ei ole nykymaailmassa itsestäänselvyys korkeasti koulutetuillekaan. Minusta tuli pitkäaikaistyötön, joka on Tilastokeskuksen määritelmän mukaan vähintään vuoden ajan yhtäjaksoisesti työttömänä ollut henkilö. Olin työttömänä lähes kaksi vuotta.

Panostin työnhaussa avoimiin työpaikkailmoituksiin vastaamiseen, mikä osoittautui varsin tehottomaksi menetelmäksi. Sitran vuoden 2017 Työelämätutkimuksen mukaan ainoastaan noin neljäsosa työssäkäyvistä on saanut paikkansa avoimen ilmoituksen kautta. Erityisesti piilotyöpaikat täytetään verkostojen kautta. Sitran johtaja kannustaakin monien muiden asiantuntijoiden tavoin ihmisiä verkostoitumaan.[1] Tuttavuuksia solmiessa täytyisi siis pitää hyötynäkökohdat mielessä. Laskelmoinnin liittäminen ihmissuhteisiin on tuntunut minusta aina vastenmieliseltä, sitä paitsi se rikkoo filosofi Immanuel Kantin muotoilemaa moraalisääntöä, jonka mukaan ihmistä ei saisi käyttää välineenä, vaan häntä pitäisi aina kohdella päämääränä itsessään. Toisaalta moraalisäännöistä ei välttämättä ole apua, jos haluaa päästä elämässä eteenpäin.  Asiantuntijoiden verkostoitumispuheet kertovat epäsuorasti, että suhteilla on enemmän merkitystä kuin kyvyillä tai osaamisella. Verkostoitumisen korostuminen hyödyttää puolestaan eniten sosiaalisia ihmisiä – sekä tietenkin laskelmoivia niljakkeita, jotka ajavat omaa etuaan välittämättä itse ihmisestä, johon tutustuvat.

Joukkotyöttömyys on ihmiskunnan historiassa uusi ilmiö, sillä sitä ei tunnettu ennen teollistumisen aikakautta. Nyky-yhteiskunta on tietyllä tavalla julma syrjäyttäessään väistämättä osan ihmisistä työttömiksi ja leikatessaan heidät yhteisöstä irti. Työttömyydestä koituu monenlaisia kustannuksia, mutta työvoimareservistä on myös hyötyä ainakin työnantajille, koska se helpottaa rekrytointia ja pitää palkat kurissa. Teoreettisessa täystyöllisyyden tilassa tuottavuus laskisi, kun työpaikan menettämisen pelko ei motivoisi työllisiä ponnisteluihin. On tosiasia, että tietty osuus työvoimaan kuuluvista joutuu joka tapauksessa olemaan työttömänä. Eikö olisi parempi, jos työttömäksi päätyneet tyytyisivät osaansa tai jopa nauttisivat siitä? Se ei käy, koska työttömyys on sosiaalisesti hyväksyttävää vain silloin, kun siitä kärsii ja tuntee syyllisyyttä. Tässä kohtaa moraali astuukin esiin; tavallisesti se astuu silloin kun kyse on toisista kuin itsestä. Työ on moraalinen arvo, jonka noudattamisesta ei saa lipsua. Sillä ei ole väliä, että tekeekö moraalisesti epäilyttävää työtä, tärkeää on se, että tekee työtä.

Työhakemusten lähettelyn lisäksi yritin työllistää itseäni eri tavoin. Ehkä sitä voisi nimittää puuhasteluksikin. Kokeilin, että olisiko minulla rahkeita kääntäjäksi. Käänsin pitkät pätkät erästä romaania ja lähetin siitä näytteitä kustantajille, mutta kaupallisen potentiaalin puutteen vuoksi ne eivät innostuneet hankkeesta. Panostin taideharrastukseeni ja sain myytyä jonkin verran sarjakuviani ja taidettani lehtiin. Onneksi nykyinen lainsäädäntö sallii työttömän tienata taskurahoja tukia menettämättä. Koska näytti siltä, etten saa töitä omalta alaltani, suuntasin katseeni muualle. Suoritin hygienia- ja anniskelupassit, olihan minulla jonkinlaista kokemusta kahvilatyöstä. Ajattelin, että voisin hyvin työskennellä jonkin aikaa baarimikkona. En kuitenkaan tiennyt kursseille ilmoittautuessani, että Suomen lainsäädäntö rajasi minulta potentiaalisia työpaikkoja pois huomattavissa määrin. Alkoholin anniskelu katsotaan nimittäin siinä määrin vastuulliseksi tehtäväksi, että A-oikeuksin varustetun paikan tiskin takana pitää olla lain mukaan aina vähintään yksi henkilö, jolla on vastaavan hoitajan pätevyys. Alkoholilain säännösten noudattamista valvovan vastaavan hoitajan pätevyyden saa kahden vuoden työkokemuksen kautta tai valmistumalla ravitsemusalan oppilaitoksesta. Pätevyyden hankkineet ovat ymmärrettävästi etusijalla työnhaussa. Siinä eivät passit auta, eivätkä edes viisumit.

Jääväthän jäljelle kuitenkin kahvilat, ja niihin hakemuksia pääasiassa lähetinkin. Tuloksetta. Mielessäni alkoi kangastella paluu opiskelijaksi. Hakeuduin avoimen yliopiston biologian kursseille. Luonnontieteilijöidenkään työllistymistilanne ei ole paras mahdollinen, mutta minulla on paha tapa opiskella asioita jotka kiinnostavat itseäni sen sijaan, että puntaroisin niiden hyötyjä ja haittoja työllistymisen näkökulmasta.

Eesti, Eesti (kaipaan sinne perkeleesti)

Minusta alkoi tuntua siltä, että kävelin pimeässä tunnelissa, jonka päässä ei näkynyt valoa, ja jos näkyikin, johtui se vastaantulevasta junasta. Näytti siltä, ettei minulla ole Suomessa tulevaisuutta. Olin päässyt koko työttömyyskautenani ainoastaan kahteen paikkaan työhaastatteluun. Molemmat paikoista sijaitsivat Pietarissa, ja ne olivat muistaakseni ainoat ulkomaiset paikat, joita olin hakenut. Suomessa minua haastatteli yksi paikka, te-toimisto, mutta en laske sitä mukaan, sillä en ollut siellä avoimen ilmoituksen perusteella, vaan se otti minuun itse yhteyttä. Kun kerran näytti siltä, että en työllisty Suomeen, niin oli pyrittävä ulkomaille. Suuntasin katseeni etelänaapuriin ja löysin ilmoituksen, jossa haettiin suomenkielistä tekstinkäsittelijää Tallinnaan. Sain paikan Virosta heti ensi yrittämällä.

Minut työllistänyt yritys toimi mediaseurannan alalla. Kyseessä oli norjalainen yritys, jonka Viron toimipisteessä toimivat Suomen, Ruotsin ja Norjan osastot. Suomen osasto seurasi Suomen mediaa alihankintana suomalaisyritykselle, joka myöhemmin osti koko firman. Monet yritykset toimivat nykyään globaaleina verkostoina, ja meidän firmamme toimintaa voi pitää tästä hyvänä esimerkkinä. Osastomme tuotantoprosessissa materiaalit kulkevat Viron, Intian ja Norjan kautta Suomeen. Olin joutunut globalisaation pyörteisiin.

Päädyin noin viisitoistahenkiseen tiimiin, jonka jäsenet olivat pääasiassa korkeakoulutettua väkeä. Koko porukka oli tuotantojohtajaa, tiiminjohtajaa ja hakukoneen toiminnasta vastannutta henkilöä lukuunottamatta tuotantotyöntekijöitä. Tuotanto tarkoitti käytännössä sitä, että seurasimme mediaa ja kirjoitimme asiakkaita kiinnostavista jutuista tiivistelmiä. Asiakkaat olivat tyypillisesti yrityksiä tai julkisen puolen toimijoita, jotka halusivat seurata omaa tai toimialansa julkisuutta. Osa työntekijöistä seurasi sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, osa radiota ja televisiota. Itse sijoituin tuotantotehtäviin painetun median puolelle. Lisäksi teimme myös relevanssikontrollia, jossa tarkistetaan ovatko hakukoneen järjestelmään tuomat jutut relevantteja asiakkaan kannalta. Nämä jutut menevät asiakkaille suoraan leikkeinä. Pääpaino oli kuitenkin tiivistelmien kirjoittamisessa, jota teimme tavallisesti koko työpäivän.

Kirjailija-filosofi Jaan Kaplinskin mukaan elämme tiivistelmien, yhteenvetojen, johdantojen ja lyhyitten uutisraporttien aikaa.[2] Alati paisuva tietomäärä vaatii filtteröimistä ja tiivistämistä. Sanomalehtitekstit ovat usein jo itsessään tiivistelmiä poliitikkojen ja muiden tunnettujen henkilöiden puheista. Meidän tehtävämme oli pusertaa kasaan tuota tekstiä entisestään, tehdä tiivistelmistä tiivistelmiä. Kaplinskin mukaan oletamme, että tekstejä on aina mahdollista lyhentää. Oletuksemme mukaan tekstit koostuvat tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, ja niistä on mahdollista uuttaa perimmäinen sisältö esille. Sanomalehtitekstien kohdalla näin usein onkin. Harjaantunut tiivistelmäntekijä erottaa tekstistä nopeasti tärkeimmät kohdat, eikä hänen tarvitse näin ollen lukea koko artikkelia. Kaplinski sanoo, että kuvamme maailmasta muuttuu yhä epäsuoremmaksi ja välillisemmäksi, koska nojaamme yhä enemmän tiivistelmiin.

Konesydämet

Tiivistelmänkirjoittaja voi kuulostaa erikoiselta ammatilta ja sitä se myös on. Paukutimme järjestelmään tulevista artikkeleista tiivistelmiä tiuhaan tahtiin. Kokemuksen karttuessa ote muuttui mekaaniseksi ja koko prosessi ikään kuin automaattiseksi. Kukin raportoi päivän lopuksi tekemiensä tiivistelmien määrän. Tiimille oli asetettu korkeat tuotantotavoitteet, joiden täyttämiseksi meidän oletettiin ponnistelevan. Aluksi oikoluimme toistemme kirjoittamia tiivistelmiä, mutta ajankäytön tehostamiseksi käytännöstä luovuttiin jonkin ajan kuluttua kokonaan. Yhdessä vaiheessa meidän oli harjoiteltava kymmensormijärjestelmää, jotta voisimme hakata näppäimistöä entistä tehokkaammin. Sanalla sanoen noudatimme tehdastyön logiikkaa toimistomiljöössä.

Vaikka työskentelimme tietokoneella ja käsittelimme tietoa, tuntui työ hyvin mekaaniselta ja konemaiselta. Kiinalainen taolaisfilosofi Zhuangzi (369-286 eKr.) kirjoitti jo muinoin erään hahmonsa suulla, että konetta käyttävä ihminen alkaa toimimaan itse koneen tavalla.[3] Tällaisella ihmisellä on konesydän. Ihanteellinen työntekijä olisikin robotti, mutta keinoäly ei ole tarpeeksi kehittynyt tuottamaan tiivistelmiä. En tiedä, oliko meillä konesydämet, mutta emme taatusti päässeet lähemmäksi Taoa.

Sosiologi Harry Braverman on kirjoittanut toimistotyön muuttumisesta tehdasmaiseksi ja valkokaulustyöläisten proletarisoitumisesta.[4] Tällä hän viittaa toimistotyöläisten työtehtävien yksinkertaistumiseen ja niiden haastavuuden vähenemiseen. Myös meillä koulutetut ihmiset oli pantu hukkaamaan inhimillisiä resurssejaan työhön, joka ei periaatteessa vaatinut muuta kuin luku- ja kirjoitustaitoa. Luonnollisesti meidän piti myös ymmärtää lukemamme, mikä ei yleensä ollut kovin hankalaa, sillä kyse oli lehtiartikkeleista. Samaan aikaan puhutaan, että nykyaikainen työ ja vaikkapa paljon mainostettu “digitalisaatio” vaatii työntekijältä entistä enemmän koulutusta ja henkistä kapasiteettia.

Jos tieto käsitetään yksipuolisesti informaatioksi, niin elämme kiistatta tietoyhteiskunnassa. Nykyajan työssä käsitellään paljon informaatiota, mutta itse työ ei välttämättä vaadi tekijältään yhtään sen enempää tietämystä ja ymmärrystä kuin ennenkään. Minusta tuntui, että yrityksemme tuotantotyöntekijä oli kuin moderni versio Nikolai Gogolin Päällystakki-novellin päähenkilöstä Akaki Akakijevitšista. Kyseisen mitättömän pikkuvirkamiehen tehtävänähän oli kirjoittaa tekstejä puhtaaksi. Olimme harpanneet askeleen eteenpäin, tuotimmehan jäljennösten sijasta tiivistelmiä. Toisaalta meiltä oli evätty sekin vähä mahdollisuus persoonalliseen kädenjälkeen, mikä käsin kirjoittavalla Akakilla oli. Erona oli myös suhde työhön. Tuskin yksikään tuotantotyöntekijöistämme rakasti työtään niin kuin Akaki.

Bravermanin mukaan henkisistä prosesseista tehdään toistuvia ja rutiininomaisia, jolloin nopeus ja näppäryys hallitsevat työprosessia kokonaisuutena. Tämän saattoi kokea meidän työssämme. Suorituksemme muutettiin numeroiksi samoin kuin tehtaassa, mikä mahdollistaa matemaattisen kontrollin asettamisen. Toimistotyö ja suorittava työ tulevat samalle viivalle. Braverman kirjoitti jo 1970-luvulla, että jako duunareihin ja valkokaulustyöläisiin on vanhentunut, eikä sille ole käyttöä nykyaikaisessa työelämässä.

Vieraantuminen työprosessista ja työn tuloksista

Työmme muistutti monessa suhteessa vanhan ajan tehdastyötä, mutta yksi keskeinen seikka erottaa meitä entisajan tehdastyöläisistä. Työelämään on saapunut uusi vaatimus, joka edellyttää työntekijän sitovan persoonansa työhön. Valtiotieteilijä Jussi Vähämäen mukaan nykyajan työläisen työ on hänen koko persoonallisuutensa.[5] Vanhan työn tekijä kehittää persoonallisuuttaan vapaa-ajallaan, ja on mielissään päästessään töistä kotiin. Uusi työläinen sen sijaan kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä, jonka tuotteet koetaan persoonallisuuden ilmauksiksi. Työläisen kokema vieraantuminen syvenee, jos hän ei kykene olemaan työssä sielullaan mukana.

Vieraantuminen on käsite, jonka Karl Marx nappasi G.W.F. Hegeliltä ja kehitti siitä nykyisin hyvin tunnetun version. Marx tarkoittaa vieraantumisella työn ja ihmisluonnon välisen suhteen vääristymistä. Kapitalismissa työ ei ole päämäärä itsessään, vaan siitä on tullut pelkkä väline rahan ansaitsemiseksi (uusi työ siis uskottelee olevansa muutakin). Työläinen on vieraantunut työprosessista, sillä hän ei työskentele omien ideoidensa mukaan tai tyydyttääkseen suoraan omia tarpeitaan. Lisäksi hän on vieraantunut työn tuotteista, koska ne eivät kuulu hänelle, vaan kapitalistille, joka voi käyttää niitä mihin haluaa. Massatuotanto poistaa tuotteesta persoonallisen kädenjäljen, joka on käsityöläisten tuotteille leimallista. Vieraantunut työläinen tuntee olonsa kotoisaksi ainoastaan vapaa-ajalla.[6]

Osa työntekijöistämme kärsi vieraantumisesta, koska he kokivat, että heidän tekemällään työllä ei ollut merkitystä, eivätkä he päässeet toteuttamaan itseään. Minua suojeli kärsimykseltä vanhan työn tekijän mielenlaatu. Mielsin työn välttämättömäksi pahaksi ja ajattelin, että voin jättää itseni toteuttamisen vapaa-ajalle. Sopeuduin persoonattomaan vanhaan työhön, kun taas vieraantumisesta kärsineet kollegani kaipasivat merkitystä tarjoavaan nykyaikaiseen työhön, jossa ihminen voi kokea olevansa muutakin kuin toisten tahojen työkalu.

Vieraantumistamme ruokki se, että emme nähneet omien kättemme jälkiä. Meillä ei ollut kuin osittainen kosketus asiakkaalle menevään lopputuotteeseen. Työssä ei myöskään tule tunnetta edistymisestä, vaan se synnyttää pikemmin kokemuksen loppumattomuudesta – järjestelmään tulee lisää ja lisää artikkeleita työstettäväksi. Verkostomainen yhtiömalli kiihdyttää vieraantumista, koska yksittäisen työläisen on hankala hahmottaa koko tuotantoprosessia, joka on pirstottu eri maihin erilaisiksi tehtäviksi. Luulen, että meidän vieraantumisemme on vielä pientä siihen verrattuna, mitä omaa osaansa prosessissa hoitavat intialaiset ja suomea osaamattomat virolaiset kokevat suomenkielisten artikkeleiden äärellä.

En ollut ylpeä työni tuloksista, enkä kokenut työtämme ylipäänsä tarpeelliseksi. Joku voi  ajatella, että jos työstä ollaan valmiita maksamaan, niin silloin se on tarpeellista. Toisaalta aggressiivisella myynnillä saadaan myytyä vaikka hiekkaa Saharaan. Kuvaavaa on, että osa asiakkaistamme on “nukkuvia asiakkaita”, joihin ei mielellään oteta yhteyttä. Syynä on pelko siitä, että kyseiset asiakkaat saattaisivat havahtua miettimään, että mitä sitä onkaan tullut tilattua ja katkaista sopimuksen.

Kuvaukseni voi kuulostaa synkältä, mutta kaikesta huolimatta tuntemukseni olivat positiiviset, sillä työpaikka oli nostanut minut pohjalta. Bussipysäkillä kanssani jutellut vironvenäläinen mies kysyi klassiseen tapaan, että “onko elämä täällä Virossa parempaa”. Saatoin vilpittömästi vastata, että ainakin oma elämäni on parempaa. Viron työlainsäädännöstä löytyy jopa sellainen etu, että työntekijällä on oikeus käyttää opintoihin vuodessa 20 päivää täydellä palkalla. Työnantaja tietenkin vaikeni tästä mahdollisuudesta, mutta onneksi eräs kollegani havaitsi seikan, ja pääsin itsekin viettämään opintovapaita. Tilanteeni helpottui huomattavasti vuoden töissäolon jälkeen, kun hakukoneesta vastaava henkilö lähti pois ja siirryin hänen paikalleen. Siitä eteenpäin minun ei tarvinnut tehdä tuotantotyötä kuin puolet päivästä. Myös muut tuotantotyöntekijät saivat itselleen uudelleenjärjestelyiden myötä uusia vastuita, mikä vähensi työn monotonisuutta. Uusiin tehtäviini kuuluivat hakukoneen ylläpito, optimointi ja kehitys sekä hakusanamääritysten ohjelmointi. Mikä parasta, suorituksiani ei voitu arvioida numeerisesti. Lisäksi pääsin tekemään ajattelutyötä ja harjoittamaan ongelmanratkaisukykyäni, mikä oli täysin uutta. Muutosten myötä myös työntekijöiden nimikkeitä vaihdettiin. Tuotantotyöntekijät ja hakukoneesta vastaava työskentelivät aluksi assistentin nimikkeellä (vaikka työilmoituksessa puhuttiin tekstinkäsittelijästä). Koko porukasta päätettiin nyt tehdä asiantuntijoita. Uusi nimike näyttää ainakin paremmalta CV:ssä, joskin asiantuntija on kärsinyt nimikkeenä inflaatiosta runsaan käytön vuoksi.

Persoona arvioinnin kohteena

Vanhan ajan työssä tärkeintä oli, että hoiti työnsä hyvin ja tunnollisesti. Persoonaan ei kiinnitetty rekrytoinnissa ja työssä vastaavaa huomiota kuin nykyään. Millainen persoonallisuus on ihanteellisella työntekijällä? Nykyajan työelämässä arvostetaan samoja temperamentin ja persoonallisuuden piirteitä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Arvossaan ovat sosiaalisuus, aktiivisuus, rohkeus ja ulospäinsuuntautuneisuus, jotka ovat kaikki synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan persoonallisuus on noussut työelämässä keskeiseen rooliin, vaikka tosiasiassa temperamentin merkitys työelämässä on paljon vähäisempi kuin sosiaalisissa suhteissa tai perhe-elämässä.[7] Persoonallisuus ei ennusta ihmisen toimintaa tai päätöksentekoa töissä kuin hyvin heikosti. Rekrytoinnissa suositaan todistetusti ekstrovertteja, vaikka ei ole olemassa työpsykologista tutkimusta, jonka mukaan he olisivat introverttejä parempia työntekijöitä. Hyvin yleinen virhe on myös sosiaalisuuden samaistaminen sosiaalisiin taitoihin.[8]

Ihmisen persoona joutuu usein arvioinnin kohteeksi, vaikka se ei olisi oikeutettua tai järkevääkään. Työelämässä suosittuja persoonallisuustestejä en ole joutunut tekemään, mutta sen sijaan olen ollut kehityskeskusteluissa, joissa tunnetusti käsitellään osaamisen ja käyttäytymisen lisäksi myös persoonaa. Persoona saattaa olla jopa pääroolissa. Meillä palkankorotuksen perusteet oli jaettu ”koviin” ja ”pehmeisiin” kriteereihin, ja molempia niistä vaadittiin. Kovia kriteereitä olivat itse työsuoritukseen liittyvät asiat, kun taas pehmeisiin kriteereihin luettiin henkilökohtaiset ominaisuudet ja aktiivisuus. Periaatteessa tällainen käytäntö voi johtaa siihen, että työntekijän on muutettava persoonallisuuttaan saadakseen palkankorotuksen.

Persoonaan käyvien vaatimusten lisäksi työnantajat tai esimiehet voivat haluta, että heistä pidetään. Meillä tämä ilmeni siten, että tiimimme joutui vastaanottamaan kritiikkiä palaverissa osoittamastaan ”vihamielisestä asenteesta”. Suomesta oli saapunut ihmisiä esitelmöimään meille. Kukaan ei sanonut esitelmöitsijöille mitään poikkipuolista, mutta kuulijoiden ilmeistä ja kehonkielestä saattoi hyvinkin mahdollisesti lukea totaalisen kyllästyneisyyden. Ilmapiiri oli kireä, sillä ihmiset halusivat päästä jatkamaan töitänsä. Suomalaisyrityksen edustajat edellyttivät meiltä mieliksi olemista, vaikka heidän puoleltaan meidän työntekijöitämme kohdeltiin kuin halpaa makkaraa ollessamme alihankintasuhteessa.

Sivutöitä

Varsinaisen työni ohessa olen tehnyt myös jonkin verran sivutöitä. Maltalle muuttanut entinen kollegani kysyi, että kiinnostaisiko minua myydä blogitekstejä hänen työnantajalleen. Mikä ettei. Blogien ainoana kriteerinä oli näyttää siltä, että joku voisi oikeasti kirjoittaa sellaisen. Aihe oli vapaa. Toiminnan tarkoituksena oli mainostaa kiertoteitse uhkapelisivustoja ja nostaa niiden sijoitusta hakukoneen hakutuloksissa. Muokkasin blogiteksteiksi koulutöitäni ja pätkiä aiemmin kääntämästäni romaanista. Tässä meillä on oivallinen ajankuva: kaunokirjallisuuden kääntämisestä maksetaan vasta silloin kun sitä käytetään uhkapelien mainostamiseen. Kaikki työ on arvokasta.

Myöhemmin sain eräältä nettipeliyritykseltä tarjouksen maksetun artikkelin julkaisemisesta omassa blogissani. Olin kasvattanut moraalista selkärankaa sen verran, että saatoin kieltäytyä ehdotuksesta.

Myin myös jonkin verran sarjakuviani lehtiin, ja pääsin yhden lehden vakituiseksi pilapiirtäjäksi. Kyseinen lehti oli hakenut pilapiirtäjää ilmoituksella, joka osui sattumalta silmiini. Sain kuulla (tai lukea) ensimmäistä kertaa maagiset sanat ”olet juuri etsimämme henkilö”. Haku oli sikäli poikkeuksellinen, että pätevyytensä saattoi osoittaa suoraan liittämällä sähköpostiin näytteitä osaamisestaan.

Työelämän lyhytjänteisyys

Kahden ja puolen vuoden työskentelyn jälkeen sain huomata olevani suomalaisten tiimin toiseksi kokenein jäsen. Alkuperäisestä kokoonpanosta kaikki olivat siirtyneet muualle joukon ainoaa virolaista lukuunottamatta. Työvoiman vaihtuvuus on siis varsin suurta. Sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan lyhyen tähtäyksen mielenlaatu on korvannut työelämässä pitkän tähtäyksen mielenlaadun.[9] Henry Ford nosti aikoinaan työntekijöidensä palkkoja, koska halusi rajoittaa työvoiman vaihtuvuutta (ei suinkaan siksi, että nämä olisivat kyenneet ostamaan Fordin autoja, kuten hän piruillakseen sanoi). Nykyisin kukaan ei odota tekevänsä koko työuraansa saman yrityksen palveluksessa. Jatkuvassa muutostilassa oleviin organisaatioihin on myös vaikea luottaa. Meidän yrityksessämme tapahtuneet uudelleenjärjestelyt ja irtisanomiset koskivat lähinnä muita yksiköitä, ja tiimimme rivityöntekijät olivat suojassa leikkurilta.

Työmme oli luonteeltaan väliaikaista, eikä työnantajammekaan kaiketi oleta, että kukaan tekee tuotantoyksikössä kovin pitkää uraa. Työpaikkani ei tarjonnut perspektiiviä eikä etenemisen tai kehittymisen mahdollisuuksia. Nykyajan työlle poikkeuksellisesti työsopimukseni ei ollut määräaikainen, vaan toistaiseksi voimassa oleva. Oloni muuttui tukalaksi sen jälkeen kun ruuvia kiristettiin ja minulle siirrettiin lisää tuotantotehtäviä. Aloin pohtia irtisanoutumista.

Tehtailin työhakemuksia Suomeen, mutta menestys oli kansainvälisestä työkokemuksesta huolimatta totutun laihaa. Jatkoin töissä kitkuttelua siihen asti kunnes löysin lupaavan oloisen jatkokoulutuksen, jonka järjestäjiä olivat te-toimisto ja yliopisto. Koulutus alkaisi pian opiskelijavalinnoista tiedottamisen jälkeen. Tiukka aikataulu edellytti irtisanoutumista. Opiskelijavalinnat tehtiin hakulomakkeen perusteella, joten valintakriteerinä oli ilmeisesti sopivuus. Hakemusten käsittelijät eivät katsoneet minua sopivaksi, sillä en saanut kutsua edes haastatteluun. Näin te-toimisto sai luotua uuden työttömän, vaikka sen funktio on kaiketi päinvastainen. Mieleeni tuli Venäjän pääministerin Viktor Tšernomyrdinin letkautus, jolla hän kommentoi vuonna 1993 toteutettua rahauudistusta: “haluttiin parempaa, mutta kävi niin kuin aina ennenkin.”

Jos noudattaisin perinteisen narratiivin mallia, niin esittäisin kokemukseni ja toimintani loogisena ketjuna. Lisäksi kertoisin kasvaneeni ihmisenä. Elämän kaoottisuudessa loogisuus ja järjestys on usein kuviteltua, ja kyse saattaa myös tässä tapauksessa olla pikemmin harhapolusta. En usko, että olen kasvanut ihmisenä, ellei kyynisyyden lisääntymistä lasketa kasvamiseksi. Viisaammaksi olen varmasti muuttunut, mutta harvapa sitä tyhmenee vanhetessaan. On paljon moitteettomia ja päteviä ihmisiä, jotka eivät saa edes työpaikkaa kotimaastaan, saati menestyisivät ammatillisesti. Tällaisia väliinputoajia tapasin Virossa. He olivat ajautuneet tekemään työtä, jonka olemuksen kiteytin lähtöhaastattelussani älyllisesti halventavaksi henkisten resurssien tuhlaukseksi. Olemme aina lukemattomien itsestämme riippumattomien tekijöiden armoilla, mutta katkeraksi ei silti kannata ryhtyä. Yritän pitää mielessä stoalaisfilosofi Senecan viisauden, jonka mukaan meidän kannattaa suhtautua kaikkeen, mitä meille tapahtuu, ikään kuin olisimme halunneetkin sitä.

 

Lähteitä:

Bauman, Zygmunt: Notkea moderni. Tampere: Vastapaino, 2002

Braverman, Harry: Labor and Monopoly Capital: The Degradation of Work in the Twentieth Century. New York: Monthly Review Press, 1998

Kaplinski, Jaan: Paralleele ja parallelisme. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus, 2009

Keltikangas-Järvinen, Liisa: “Hyvät tyypit”: temperamentti ja työelämä. WSOY, 2016 (e-kirja)

Ritzer, George: Sociological Theory. Boston: McGraw-Hill, 2011

Vähämäki, Jussi: Kuhnurien kerho: vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Helsinki: Tutkijaliitto, 2003

Zhuangzi: Zhuangzi: tõeline raamat Lõuna-Õitemaalt. Tallinn : Kodutrükk, 2006

www.sitra.fi

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. https://www.sitra.fi/uutiset/tyoelamatutkimus-2017-yli-puolet-suomalaisista-vahtanut-ammattia-tai-alaa/
  2. Kaplinski 2009, 18-20, 36-37
  3. Zhuangzi 2006, 119
  4. Braverman 1998, 217-218, 224-225
  5. Vähämäki 2003, 17, 61, 111
  6. Ritzer 2011, 53-56
  7. Keltikangas-Järvinen 2016, s.l.
  8. ibid
  9. Bauman 2002

Kirjoituskutsu – Kone

Konetta on aikojen saatossa käytetty selittävänä analogiana melkein kaikelle. Aikana, jona kellokoneistot edustivat teknologisen kehityksen huipentumaa, oli yleistä mieltää niin ruumis (Descartes), ajattelu ja valtio (Hobbes) kuin koko maailmankaikkeuskin (Leibniz) mekaaniseksi laitteeksi. Tietokoneiden kehittyessä keksittiin mieltää myös mieli informaatiota käsitteleväksi mustaksi laatikoksi. Verkottuneiden koneiden aikakaudella meillä on toimijaverkkoteoriaa, neuroverkkoja ja verkkoälyjä. Oli konemetaforien kautta välittyvä kuva todellisuudesta sitten osuva tai ei, on koneilla yhä silmiinpistävämpi rooli nykyaikaisessa elämänmenossa. Siinä missä Orwell povasi jokaiseen huoneistoon audiovisuaalista informaatiota välittävää teleruutua, seuraavat älypuhelimet meitä nyt kaikkialle. Robotit vievät työpaikat, keinoälyt toimittavat talouspoliittisten oraakkeleiden virkaa ja digitalisointihuuma on iskenyt kouluihin ja sote-palveluihin.

Filosofinen kulttuurilehti Paatos julistaa seuraavan teemanumeronsa nimeksi Kone. Kirjoittajilta toivomme omaperäistä, selkeästi ilmaistua ja ytimekästä (noin 20 000 merkkiä välilyönneillä) lähestymistä aiheeseen minkä tahansa asiaproosan lajin kautta. Artikkelin pohjana voi käyttää vaikka opintosuoritusta, kuten esseetä, kandia, gradua tai se voi olla esimerkiksi ensimmäinen väitöskirjaasi liittyvä julkaisu.

Kaikki Paatokseen saapuvat tekstit käyvät läpi editointiprosessin, joten tuotoksen ei tarvitse olla omastakaan mielestäsi julkaisuvalmis lähetettäessä. Paatos myös pidättää oikeuden hylätä suoraan tekstit, jotka eivät perustelluista syistä sovi julkaistaviksi.

Paatos on avoin julkaisu ja tekstit julkaistaan Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen -lisenssin (CC BY 4.0) alla (ks. https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/deed.fi)

Lähetä tekstiehdotuksesi tai abstraktisi 28.10.2018 mennessä sähköpostilla osoitteeseen paatos@paatos.fi. Ken uskaltaa ajatella uskaltakoon myös kirjoittaa!

Paatosta voi lukea osoitteessa: http://www.paatos.fi.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät osoitteesta: http://www.paatos.fi/ohjeita-kirjoittajille/.

Haastattelussa Olli Lagerspetz ja likainen filosofia

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Kuuranpurkkasia. Kuvaaja: Tuomo Vuoteenoma.

Jaakko Reinikainen

Filosofia on siitä erityinen tieteenala, että sen oma identiteetti ja määritelmä ovat tunnetusti aina enemmän tai vähemmän kyseenalaisia, filosofista toiseen vaihtuvia ja tarttuvia. Yleensä samanlaiset itsetuntemuksen ongelmat kohtaavat tieteitä vain niiden historiallisella alkutaipaleella, mutta filosofian monituhatvuotisen perinteen paremmalla puolella luulisi jo saaneen selvyyden kysymykseen, mistä tässä kaikessa on lopulta kyse. Ehkä olisikin aika soveltaa hiljattain Tampereella vierailleen yhdysvaltalaisen, formaalin ontologian edistäjänä profiloituneen Barry Smithin esittämää metodia ratkaista filosofisia ongelmia: mikäli tiettyä vastakkainasettelua ei olla saatu ratkaistua tuhannessa vuodessa, on aika päättää asia heittämällä kolikkoa.

Ajatus filosofian luonteesta heräsi taas omalla kohdallani, kun luin The Guardianin arvion Olli Lagerspetzin tuoreesta teoksesta A Philosophy of Dirt. Tai no, sanon “tuoreesta”, vaikkakin todellisuudessa kyseessä on jo saman teoksen kolmas erikielinen versio. Tai no, sanon “saman” teoksen, vaikka itse asiassa jo esipuhe paljastaa, että kyseessä on kolmas uudelleenkirjoitus sikäli kuin liasta puhuminen on olemuksellisesti sidottu siihen kieleen, jolla keskustelu käydään, minkä Olli Lagerspetz vahvistaa myös haastattelun myötä:

—”Lika” ja “dirt” -sanat eivät tarkoita aivan samaa, ja monet muutkin puhtauteen liittyvät termit ovat kulttuurisidonnaisia. Yhteiskunnan  muutokset ovat heijastuneet myös käsitteisiin. Maatalousyhteiskunnassa normina oli kierrätys, jolloin jätteen käsitteelle nykymuodossaan ei ollut käyttöä. Jätteen käsitteen syntymistä voi seurata eri  eurooppalaisissa kielissä.

Likaa, saastaa, jätettä ja roskaa ei ensimmäisenä tulisi ajatelleeksi kielisidonnaisina ilmiöinä saatikka sitten filosofialle soveliaina aiheina – joskaan ei äkkiseltään ole helppoa perustella miksi. Kannan ilmiselvyys kun vaikuttaisi tautologiselta: jätteestä ja liasta puhuminen itsessään on jotenkin kuvottavaa, arkipäiväistä ja ennen kaikkea turhaa. Ei moska puhumalla muuksi muutu. Tämänkaltaisten asenteiden kohtaaminen onkin ollut Lagerspetzille arkipäivää:

—Kirjoittaessani tekstiä sain varsinkin alussa usein selitellä ihmisille, miksi asia kuuluu filosofiaan. Uskottavuutta haittasi vielä sekin, että kirjoitin ensimmäisen version ruotsiksi eli kansainvälisen  tutkimusyhteisön kannalta rahvaan kielellä. Niinpä kirjaa ei ensin akateemisesti ikäänkuin ollut olemassa. En voinut näyttää sitä ulkomaisille kollegoille enkä käytännössä vedota siihen hakiessani työpaikkoja. Toisaalta tajusin tilanteen alusta alkaen, mikä antoi tietyn vapaudentunteen. Kirjassa on enemmän minua itseäni kuin missään muussa työssäni.

Mutta miksi ylipäänsä kirjoittaa filosofinen kirja liasta?

—Minua kiinnostavat käsitteet, joita perinteisen, teoreettisen rationaalisuuskäsityksen kannalta ei ikään kuin pitäisi olla. [Immanuel] Kant aikoinaan kysyi, miten synteettiset a priori-lauseet olivat mahdollisia. Hiukan samaan tapaan kysyn, miten likaisuus on mahdollista. Likaisuus näyttää uhmaavan useita jaotteluja, joita pidetään filosofisen ymmärryksen kannalta keskeisinä. Likaisuus on toisaalta tosiasia, mutta toisaalta se on sidoksissa arvoihin. Likaisuus on fyysistä, mutta se ei kuitenkaan ole sellaisenaan fysikaalinen tai kemiallinen ominaisuus. Likaisuus käsitteenä liittyy toimijan subjektiivisiin reaktioihin, mutta toimijan itsensä kannalta se kuitenkin on ympäristöön kuuluva objektiivinen ominaisuus. Tällä tavoin se haastaa perinteisen realismi-antirealismijaottelun. Jo Platonille lika oli ongelma, johon hän viittaa Parmenides-dialogissaan.

A Philosophy of Dirt ei kerro vastausta kysymykseen, jonka se paljaalla olemassaolollaan herättää: mitä on filosofia, jos kerran liastakin voidaan filosofoida? Suoran vastaamisen  sijaan teos näyttää sen. Tämän haastattelun tarkoitus taasen on kertoa siitä, mitä kirjaa lukiessani tuli havaittua.

Eräs luonteva tapa lähestyä tiettyä filosofiaa on sijoittaa se johonkin perinteeseen, joka on useimmiten lähtöisin Platonista; näin myös lian tapauksessa. Nykyaikaisempia vaikutteita kirjalle taas on välittynyt Ludwig Wittgenstein myöhäisfilosofiasta:

—Aivan niin, Wittgenstein on tämän kirjan ja muutenkin harrastamani filosofian keskeinen taustavaikuttaja. Wittgensteinin eräs tärkeä ominaisuus on, että hän on erittäin perspektiivitietoinen. Tässä hän ei tietenkään ole yksin, samaa voi sanoa esimerkiksi Kantin, [Karl] Marxin ja vaikkapa R. G. Collingwoodin ajattelusta. Tietyn käsitteen merkitys ei aukea, jos pyrimme määrittelemään käsitteen ikään kuin sellaisenaan, vaan elämänyhteyksissä, joissa sen käyttäminen toisaalta ratkaisee ongelmia ja toisaalta synnyttää uusia. Nämä ovat sidoksissa historiallisesti ja kulttuurisesti rajattuihin tilanteisiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei sanojen määritelmiä koskaan saisi esittää. Kieli ei kuitenkaan ole staattista, joten mikä tahansa määritelmä on sidoksissa tiettyihin käyttötilanteisiin.

Lian filosofia on tyyppiä, joka kaihtaa siivoja, kliinisiä järjestelmiä, ohjelmallista normaalitieteen filosofiaa, mikä oli suosittua varsinkin viime vuosisadan alkupuoliskon tienoilla. Toisaalta Lagerspetz ei myöskään lämpene täysin atomistiselle, käsitteiden yksittäispausten selvittämiseen tyytyvälle filosofialle:

—Filosofiseen kirjoittamiseen kuuluu tietyn perspektiivin tarjoaminen lukijalle. Sen voi tehdä vakuuttavasti vain ruohonjuuritasolla, esittämällä konkreettisesti, mitä perspektiiviin kuuluu. Filosofi ei siksi voi vaatia muilta tietyn ohjelman jatkamista tai tietyn maailmankatsomuksen propagointia. Analyyttisen filosofian naturalistinen ohjelma on varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun filosofia alkaa jäljitellä toisten tieteiden metodeja.

—Tässä mielessä käsitteiden merkitys on sidoksissa yksittäistapauksiin. Toisaalta filosofian tehtävänä ei voi olla sattumanvarainen vaihtelevien yksittäistapauksien kuvailu. Yksittäistapaukset ovat kiinnostavia, jos ne ovat sidoksissa johonkin yleisempään ongelmaan. Myös Wittgenstein oli tietoinen tästä. Siksi minua ei vakuuta esimerkiksi James Conantin väite, että Wittgensteinin ihanteena oli ”piecemeal philosophy” [“filosofiaa paloittain”], pelkkä yksittäisten filosofisten ongelmien ratkaiseminen tai ”liuottaminen” sitä mukaa kuin ne esiintyvät.

Ei systemaattista, muttei kuitenkaan atomististakaan. Lian filosofiasta voisi saada sotkuisen kuvan mikäli ei olisi tutustunut kirjoittajan kuivakan huumorin sävyttämään, jäsenneltyyn ja tiiviisti soljuvaan tekstiin. Tiettyä perinteiden sekoittamista on kuitenkin havaittavissa yksin jo mainitun analyyttisen realismi-antirealismijaottelun haastamisen vuoksi. Kirjan 11 lukua ovat kaikki verrattain itsenäisiä, joskin ne on jaettu teemoittain kolmeen kappaleeseen, joiden myötä kritisoidaan niin realistisia kuin antirealistisiakin näkemyksiä liasta, ja siten koko kyseisen jaottelun mielekkyyttä. Pääpaino on tosin antirealismin käsittelyssä, koska kuten Lagerspetz mainitsee, vallitsevan konsensuksen mukaan likaa ja sen johdannaisia ei nähdä ihmisestä riippumattoman maailman ominaisuuksina vaan pikemminkin inhimillisen luokittelun tuloksina. “Kemia ei sontaa tunne,” kuten saksalainen kemisti Justus von Liebig Lagerspetzin siteeraamana suomenkielisessä versiossa toteaa.

Lian käsittäminen antirealismin kautta osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi, minkä Lagerspetz osoittaa tutkimalla kahta mahdollista yritystä selittää ilmiö reduktion kautta. Hygieeninen reduktio pyrkii kattamaan likaisiksi kokemamme asiat biologisen kuvotus-reaktion kautta, jolle on mahdollista antaa evolutiivinen selitys. Ihmislajin selviytymisen kannalta on ollut elintärkeää kyetä välttämään esim. pilaantunutta lihaa tai ulosteita tartuntatautien ehkäisemiseksi. Ongelma on, että kaikki mitä koemme arkipäivässämme liaksi (tahrat paidoissa, kura matolla) ei tosiasiallisesti edusta mainittavaa hygieniariskiä, ja samoin eri kulttuurit ovat eri aikoina kokeneet erilaiset asiat likaisiksi. Toisaalta taas itse likaisen ja puhtaan eronteko näyttäisi olevan universaalisti jaettu piirre ihmisyhteisöissä, mikä taasen antaa pontta antropologiselle reduktionismille. Biologinen kuvotus-reaktio on täten parhaimmillaankin vain osaselitys lian ilmiölle, ja tyhjentävä vastaus joutuu ottamaan huomioon kulttuurin vaikutuksen.

Antropologisen reduktionismin käsittely on teoksessa biologista hienovaraisempaa, osin siksi, että siitä on liikkeellä useampia eri versioita. Sigmund Freud, Mary Douglas, Norbert Elias ja Julia Kristeva kaikki tarjoavat erilaisia näkemyksiä siihen, kuinka kulttuuri tuottaa ja tulee tuotetuksi lian ja puhtaan dynamiikan kurssissa. Lagerspetzin kommentointi ei näiden kirjoittajien parissa rajoitu puhtaan filosofisiin kysymyksiin, vaan tarkastellessaan esimerkiksi Eliaksen tarinaa eurooppalaisen sivistyksen kehityksestä kohdistuu kritiikki pitkälti empiirisiin seikkoihin, tutkimusaineiston tulkintaan ja rajoitteisiin.

Minkälaisen koulukunnan taustaa vasten näinkin monioksainen filosofia mahtaa itää? Miten asettelet itsesi perinteisen analyyttisen ja mannermaisen filosofian maastoon, vai siintääkö taulussa aivan toisenlainen maisema?

—Analyyttinen ja mannermainen koulukunta ovat tietenkin yhä olemassa. Toisaalta paljon kiinnostavaa työtä on tehty näiden koulukuntien välimaastossa. Mainittakoon esimerkiksi Peter Winch, Simone Weil, Charles Taylor, Alan Janik ja norjalainen filosofi Jakob Meløe, johon viittaan kirjassani paljon. Tutkittaessa likaa ja materiaalisuutta toiset ihmistieteet, kuten antropologia, ovat päässeet pitemmälle kuin filosofia.

—Oma taustani on kai enemmän analyyttisellä kuin mannermaisella puolella. Olen kuitenkin saanut varhaisia vaikutteita kantilaisittain tai hermeneuttisesti suuntautuneilta kulttuurifilosofeilta, jotka ovat tämän jaottelun ulkopuolella. He ovat kirjoittajia, joita kai pidetään vanhanaikaisina: Egon Friedell ja Erik Ahlman.

Lopuksi voisi kysyä, minkälaiseen jatkumoon omassa tuotannossasi lian filosofia sijoittuu? Minkälaista jatkoa sille on mahdollisesti näkyvissä?

—Kuten totesin, olen halunnut analysoida käsitteitä, jotka uhmaavat analyyttiseen rationaalisuuskäsitykseen normaalisti kuuluvia jaotteluja. Tämä kiehtoo minua muutenkin. Olen aikaisemmin tutkinut esimerkiksi luottamuksen käsitettä. Tällä hetkellä minua kiinnostavat Collingwood ja Winch, jotka kyseenalaistavat realismi-antirealismijaottelun ja lähentävät filosofiaa toisiin ihmistieteisiin.

A Philosophy of Dirt on puhdasoppisin esitys vapaasta filosofisten mahdollisuuksien revittelystä, jota olen aikoihin lukenut. Työtä voi suositella varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät lukemisen varjolla halua säästyä ajattelun vaikeuksilta.

Olli Lagerspetz: A Philosophy of Dirt. Reaktion Books, Lontoo, 2018.

Taideteos ongelmajätteenä

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Purkkalude. Kuvaaja: Elliina Peltoniemi

Tuomo Vuoteenoma

Luonnonvarojen hyväksikäytön ja materiaalisen tuotannon tultua yhä yltäkylläisemmäksi on ihmisen täytynyt keksiä täytettä joutilaistuvaan olemassaoloonsa. Yksi näistä eksitentiaalisista kouristuksista on taiteen tekeminen. Kuten kaikessa ylijäämässä, myös teollisessa tuotannossa – kun markkinat ovat täynnä – syntyy varastointiongelma. Samalla tavoin kuin todellisuutemme on kuormittunut liiallisella ja tarpeettomalla materialla, taideteoksen kiertokulku ei ole orgaaninen – se ei päädy alkupisteeseensä ilman erillisjärjestelyitä. Olisiko aiheellista kiinnittää huomiota tarpeettoman taiteen asianmukaiseen tuhoamiseen?

Pitäisikö ylimääräinen taide työntää mereen kuten tapahtuu usein teollisuuden ylijäämien kohdalla? Millainen olisi tarkoituksenmukainen taideteoksen kierto? Voiko taide tullessaan luonnollisen elinikänsä päähän ja maatua jonkin uuden kasvupohjaksi? Kauanko taideteosta pitää säilyttää?

Tällä hetkellä museoiden, oppilaitosten ja yksityisten henkilöiden varastot pursuavat taideteoksia, joilla ei ole kontaktia elävään todellisuuteen. Ne ovat nykyarkeologiaa ohuiden seinien takana. Jos jätetään tällä erää sikseen taideteosten funktio spekuloitavana sijoituskohteena, on työn tuotos leimallisesti tekijänsä kokemusmaailman huipennusta hipoileva artefakti. Muutoin kuin äärimmäisessä poikkeustapauksessa tällaisen impression tai ekspression arvo lähentelee nollaa – muille kuin tekijälle itselleen.

Kierrossa olevan Purgatori näyttelykonseptin taiteen tekemisen metaforana toimii purukumin pureskelu. Pureminen tuottaa hetken makunautintoa, vähentää stressiä, tuo toimintaa tyhjyyteen – kunnes se virhetilanteessa sylkäistään näytteille kadulle. Tässä uudessa ympäristössä sitä harvoin huomataan, sen päälle tallotaan ja jos se takertuu kengän pohjaan tai farkun takamukseen, sitä kirotaan. Purkka muotoineen, menetettyine makuineen kaikkineen on ja pysyy asfaltin vankina kunnes jonakin päivänä touhukas lakaisukoneen harjas onnistuu kampeamaan sen installaatiostaan.

Ilman muuta taiteen tekemisellä on monenkirjavat kumpuamiskohtansa ja perustelunsa. Se voi olla ammatti tai harrastus, mutta mielestäni puhtaimmillaan se on vallatonta, kokeellista ajattelua, jonka tuotokset ovat leimallisesti kouristuksia, sykkiviä purkkakuplia tai aavistuksia asioista, joiden tavoittamiseen eivät aivan sovinnaiset käsittelytavat riitä. Toisinaan taideteokset johtavat kokonaisten ajatusmaailmojen avautumiseen. Parhaimmillaan viesti välittyy.

Yhtä kaikki, voisin väittää että taiteellinen toiminta tuottaa vähemmän toksista jätettä kuin esimerkiksi tuottaja-kuluttaja -malliin perustuva viihdeteollisuus. Ellei myrkyksi lasketa sitten toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita. Taiteellinen ajattelu on ihanneyhteiskunnassa kansalaistaito samalla tavoin kuin kierrätys.

Tässä teemassa julkaistut kirjoitukset:

Tuomo Vuoteenoma: Taideteos ongelmajätteenä
Taru Lehtokunnas: Eettisen olemisen ja luontosuhteen rakentuminen jätekäytännöissä
Akseli Ekola: Ihminen saastana
Jaakko Reinikainen: Haastattelussa Olli Lagerspetz ja Likainen filosofia
Visa Helenius: Mitä roskapussi pohjimmiltaan on?
Veera Kinnunen:
Jäte huolen ja hoivan aiheena
Minna Hagman: Odradek kohtaa objekti pikku a:n
Anna Nurminen: Jätteen maailmankuvat: elollinen ja anerginen tulkinta
Teemu Loikkanen: Dyykkaus, hävikkiruoka ja järjestys

Faktojen osaaminen ei ole tae oikeassa olemisesta

Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessäni, osa IV

Kuvankaappaus käyttäjän svenskkollaps Twitter-tililtä.

Janne M. Korhonen

Tätä kirjoittaessani Facebookissani on ollut puheenaiheena se, onko oikein karkottaa kahdeksan kuukauden ikäinen sylivauva takaisin sotaa käyvään maahan. On irvokasta, että asiasta joudutaan edes keskustelemaan – mutta toisaalta, keskustelu paljastaa hienosti, mitä “maahanmuuttokriittisyys” vuonna 2017 on. Samat ihmiset, jotka ovat viimeiset vuodet määkineet hengellisten johtajiensa esimerkkiä seuraten siitä, että pakolaisten joukossa ei ole juurikaan “eniten kärsiviä” naisia ja lapsia, ovat nyt ehdottomasti sitä mieltä, että Suomeen saakka päässyt nainen ja hänen lapsensa pitää saada karkoittaa, ja pulinat pois.

Näin tehdessään internetin maahanmuuttokriitikot paljastavat hienosti sen, mitä maahanmuuttokritiikin taustalla on aina ollut: yksinkertainen rasismi ja tarkoitushakuiset, rasismin oikeuttamiseksi tehdyt johtopäätökset. Tosiasioista ja logiikasta valitaan juuri ne, joilla rasismia kulloinkin kyetään oikeuttamaan, ja tekosyyt keksitään tilanteen mukaan. Suomeen saakka pääsevissä pakolaisissa on matkan vaarallisuuden vuoksi etupäässä nuoria miehiä? Vastustetaan pakolaisia kyselemällä, missä naiset ja lapset ovat. Nainen ja lapsi joutumassa pakkokäännytetyksi sotaa käyvään maahan? Vastustetaan pakolaisia vetoamalla lakiin ja järjestykseen. Syyt vaihtuvat, mutta vastustus ei muutu – tämä kuvio on tuttu niin monesta yhteydestä aiemminkin.

Tyypillistä keskustelulle tietenkin on, että huutelija ei itse välttämättä edes tajua olevansa rasisti tai toistavansa rasistien väitteitä. Kukaan meistä ei halua ajatella olevansa pahojen puolella, ja ihmiset selkeästi edelleen välittävät siitä, pidetäänkö heitä rasisteina. Niinpä rasismin oikeuttamiseksi ja sen maalaamiseksi joksikin aivan muuksi joudutaan tekemään erilaisia silmänkääntötemppuja.

Näistä ainakin omassa viiteryhmässäni (miehiä, teknillisen tai tieteellisen koulutuksen saaneita, tieteestä kiinnostuneita) kenties kaikkein parhaiten toiminut temppu on ollut rasistisen päättelyn naamioiminen “asioihin perehtyneisyydeksi” ja “faktojen hallitsemiseksi.” Tämän tyylisuunnan ehdoton suomenmestari on tietenkin Jussi Halla-aho, joka on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu yksittäinen henkilö rasismin ja muukalaisvihan normalisoimiseksi Suomessa.

Nyt kun tempun tietää, se on helppo tunnistaa. “Faktapohjainen keskustelu maahanmuutosta” á la Halla-aho menee aina jokseenkin samoin: esitetään sinänsä vakuuttava liuta tilastoja, yksittäistapauksia ja kehityskulkuja, ja punotaan näistä kertomus, jonka mukaan Islam on takapajuinen väkivallan uskonto, maahanmuuttajat ovat loisia, ja Eurooppa on ihan hetkenä minä hyvänsä vaarassa islamisoitua.

Myönnän, että taktiikka on tehokas. Tilastojen ja numeroiden käyttö tuo uskottavuutta ja näennäistä tieteellisyyttä eltaantuneiden mielipiteiden peitoksi. Vastustajia haastetaan “todistamaan vääräksi” esitetyt väitteet, ja perin harva huomaa, että se on yleensä mahdotonta: on yhtä mahdotonta todistaa vääräksi väitettä Euroopan tulevasta islamisoitumisesta kuin väitettä siitä, että kaikki Halla-ahon Facebook-kaverit ovat todellisuudessa ihmishahmoisia liskoja, jotka vain teeskentelevät ihmisiä solutasoa myöten. Vastustajia on myös helppo nöyryyttää: koska tilastojen numerot ovat yleensä (joskaan eivät aina) oikein, taktiikkaan perehtymätön vastustaja joutuu myöntämään, että tottahan tuo puhuu – tai hänet saadaan näyttämään asioihin perehtymättömältä, kun ei muista yhtä paljon tilastotietoa. Faktantarkistuksessa nämä muutamat tilastot opetellut halla-aholainen pärjääkin hyvin: faktantarkistuksessa kun voidaan tarkastaa vain faktoja, jotka ovat yksikäsitteisesti tarkastettavissa. Todellisuudessa yhteiskunnallisista ilmiöistä voidaan laatia hyvin erilaisia tarinoita jopa samoja tilastotietoja käyttäen. Sattumalta sivuan juuri tätä aihetta väitöskirjani yhdessä esseessä, jossa näytän esimerkinomaisesti, miten tarkalleen samoista historiallisista ja hyvin todennetuista faktoista voidaan helposti rakentaa keskenään täysin ristiriitaisia opetuksia antavat tarinat.

Yhteiskunnallisissa asioissa on tarjolla vain rajattu määrä luotettavaa ja yleistettävää informaatiota. Aukkoja on paljon, ja nuo aukot on pakko kattaa jonkinlaisella tarinalla. Tarina voi olla positiivinen – maahanmuuttajat voidaan nähdä mahdollisuutena – tai se voi olla negatiivinen: maahanmuuttajat voidaan nähdä uhkana. Tai tarina voi olla “realistinen”, ja maahanmuuttajat voidaan nähdä suurena määränä ihmisiä, joista suurin osa haluaa vain parempaa elämää, mutta osa voi aiheuttaa ongelmia. Tarkalleen samoja tilastoja voidaan käyttää perustelemaan kaikkia näitä näkökantoja.

Halla-aho ja hänen kohorttinsa ovat puolensa valinneet: he näkevät kaikessa uhkia ja kokevat Euroopan olevan vaarassa. Kun nykyään tiedämme, että Halla-aho itse herätti jo lukioaikana huomiota rasistisilla mielipiteillään, on vaikea välttyä ajatukselta, että aate tuli ensin, aatteen perustelut sen jälkeen. Uskon itse, että keskeisin asia, mistä Halla-aho valehtelee, on juuri tämä: toisin kuin hän on esittänyt, hän tuskin suhtautui maahanmuuttajiin positiivisesti kunnes “perehtyi tilastoihin” – suurella todennäköisyydellä hän suhtautui maahanmuuttajiin negatiivisesti ja löysi tilastoja, jotka vaikuttivat tukevan hänen johtopäätöksiään. Kun vastaus on jo tiedossa, perusteluja kyllä löytyy. Asian esittäminen toisin päin vain tuo huomattavasti lisää uskottavuutta, ja monet omaa rasismiaan peittelevät pitävätkin samasta fiktiosta kiihkeästi kiinni.

Myönnän, että Halla-ahon tyyli upposi minuunkin. Kuten totesin, tyyli on tehokas, ja vaikuttaa tehoavan erityisesti nuoriin, tekniikasta kiinnostuneisiin miehiin. Vaatikin vuosia ennen kuin tajusin, mikä tyylissä tarkkaan ottaen on ongelmana.

Ja tässä taitaa olla myös yksi syy, miksi Halla-ahon peräämää “asiallista keskustelua” maahanmuutosta ei juurikaan näe. Kyllä tällaista on, mutta Halla-ahon ja hänen seuraajiensa ehdoilla käytävä keskustelu ei ole asiallista nähnytkään. Keskustelu on pitkälti sen vaatimista, että Halla-ahon väitteet pitäisi todistaa vääräksi, mikä on sinällään vain harvoin mahdollista. Sen sijaan väitteiden ympärille kyhätty tarina on tuhoisa. Kun lisäksi hyvin tiedetään, että jokainen julkisesti asiasta puhuva tutkija saa niskaansa viharyöpyn – erityisesti jos sattuu olemaan nainen – niin…

Mutta loputtomasti minuakaan ei voi huijata. Nyt olen nähnyt verhon taakse; toivottavasti joku muukin näkee. Ja muistaa kysellä, miksi tämänkin Ajatusten Tonavan vuoden 2006 tienoilla esittämät synkeät ennusteet ihan pikapuoliin uppoavasta Euroopasta ja vähintään talouskurimukseen ajautuvasta Ruotsista ovat menneet niin pieleen. Kas kun yksi “maahanmuuttokriittisten” hellimiä ajatuksia tuolloin oli varmuus siitä, että vuoden 2020 tienoilla kantaruotsalaisia alkaa suorastaan tulla pakolaisiksi Suomeen, ja Ruotsin valtio on efektiivisesti romahtanut talousvaikeuksiinsa.

Pientä isompi kärpänen tässä keitoksessa vain on se, että moninkertaisista maahanmuuttajamääristä huolimatta – tai ehkä osin niiden ansiosta – Ruotsilla on jo pitkään mennyt taloudellisesti paljon meitä paremmin, eikä näytä että olisimme ihan heti edes saavuttamassa saati ohittamassa tätä “ihan kohta romahtavaa” valtiota. Kun tuntee vähän “maahanmuuttokriittisen” liikkeen historiaa, tietää, että ennusteet ihan pian romahtavasta Euroopasta ovat olleet yksinkertaisesti rasistien vakiokamaa jo 1960-luvulta lähtien.

(Täältä voi seurata, onko Ruotsi romahtanut. https://twitter.com/svenskkollaps)

Pelkkä faktojen osaaminen ei siis tee paremmaksi maahanmuuton (tai muunkaan yhteiskunnallisen asian) tuntijaksi: faktat pitää myös kyetä sijoittamaan jotakuinkin järkevään, ei-ällöttävään ja ennustusvoimaiseen tarinaan, tai maailmanselitykseen. Tähän mennessä realistisemman ja suvaitsevaisemman puolen tarina on pääsääntöisesti osoittautunut ennustusvoimaisemmaksi. Ennustusvoima on numerofaktojen hallintaa parempi tarkkuuden mittari.

P.S. olen myös poistanut FB-kavereistani kaikki ne, jotka kaveeraavat Jussi Halla-ahon ja hänen tunnettujen kohorttiensa kanssa. (Ilmoitin heille, että asia on näin, ja he saivat valita haluavatko olla minun vai Halliksen kavereita.) Halusin tällä pienellä teolla ilmaista, etten halua edes assosiaatiollani tukea tätä vihanlietsontaa. En usko jääväni mistään merkittävästä paitsi; vaikka paskakasassa voi joskus olla jotain tieteellisesti kiinnostavaa, oma mielenkiintoni ei jokaisen läjän penkomiseen riitä. Ainoa kerta jolloin natsien kuunteleminen ja heidän sanomiensa ymmärtäminen oli tarpeen oli Bletchley Parkissa toisen maailmansodan aikaan.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitetu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Valmistuin tohtoriksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta 2017. Väitöskirjani Constructed solutions to constructed constraints käsitteli niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen.