Pimeyttä tunnelin päässä – Kuvaus nykyajan työelämästä ja työttömän elämästä

Anssi Ylirönni

Päätin kirjoittaa työelämäkokemuksistani, koska mielestäni on tärkeää, että mediassa annettaisiin puheääni myös muille kuin ammatillisesti menestyneille. Haluan tarjoilla annoksen realismia vastapainoksi niille lukuisille tarinoille, jotka antavat vähintään rivien väleissä ymmärtää, että kaikki työelämässä riippuu itsestä, omista kyvyistä ja omasta tahdonvoimasta. Sattuman ja onnen merkitys jää pimentoon. On hyvä muistaa myös se, että elämä ei noudata tarinan logiikkaa, vaikka tapahtumia väkisin narratiivin muottiin puristetaankin.

Valmistuin vuoden 2012 alussa yhteiskuntatieteiden maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta. On ihmisiä, jotka kokevat elämänsä alkavan valmistumisesta. Itse vaistosin, että se saattaa yhtä hyvin myös päättyä siihen. Tunsin kuitenkin jonkinlaista naiivia tulevaisuudenuskoa ja toivoa, jota yleensä koetaan elämän käännekohdissa. Suoritin kaksi työharjoittelujaksoa, joiden jälkeen koin olevani valmis työelämään. Marssin te-toimistoon ja rekisteröidyin työttömäksi työnhakijaksi. Kuvittelin löytäväni töitä melko pian, vaikka tiesin kyllä, että työpaikan saaminen ei ole nykymaailmassa itsestäänselvyys korkeasti koulutetuillekaan. Minusta tuli pitkäaikaistyötön, joka on Tilastokeskuksen määritelmän mukaan vähintään vuoden ajan yhtäjaksoisesti työttömänä ollut henkilö. Olin työttömänä lähes kaksi vuotta.

Panostin työnhaussa avoimiin työpaikkailmoituksiin vastaamiseen, mikä osoittautui varsin tehottomaksi menetelmäksi. Sitran vuoden 2017 Työelämätutkimuksen mukaan ainoastaan noin neljäsosa työssäkäyvistä on saanut paikkansa avoimen ilmoituksen kautta. Erityisesti piilotyöpaikat täytetään verkostojen kautta. Sitran johtaja kannustaakin monien muiden asiantuntijoiden tavoin ihmisiä verkostoitumaan.[1] Tuttavuuksia solmiessa täytyisi siis pitää hyötynäkökohdat mielessä. Laskelmoinnin liittäminen ihmissuhteisiin on tuntunut minusta aina vastenmieliseltä, sitä paitsi se rikkoo filosofi Immanuel Kantin muotoilemaa moraalisääntöä, jonka mukaan ihmistä ei saisi käyttää välineenä, vaan häntä pitäisi aina kohdella päämääränä itsessään. Toisaalta moraalisäännöistä ei välttämättä ole apua, jos haluaa päästä elämässä eteenpäin.  Asiantuntijoiden verkostoitumispuheet kertovat epäsuorasti, että suhteilla on enemmän merkitystä kuin kyvyillä tai osaamisella. Verkostoitumisen korostuminen hyödyttää puolestaan eniten sosiaalisia ihmisiä – sekä tietenkin laskelmoivia niljakkeita, jotka ajavat omaa etuaan välittämättä itse ihmisestä, johon tutustuvat.

Joukkotyöttömyys on ihmiskunnan historiassa uusi ilmiö, sillä sitä ei tunnettu ennen teollistumisen aikakautta. Nyky-yhteiskunta on tietyllä tavalla julma syrjäyttäessään väistämättä osan ihmisistä työttömiksi ja leikatessaan heidät yhteisöstä irti. Työttömyydestä koituu monenlaisia kustannuksia, mutta työvoimareservistä on myös hyötyä ainakin työnantajille, koska se helpottaa rekrytointia ja pitää palkat kurissa. Teoreettisessa täystyöllisyyden tilassa tuottavuus laskisi, kun työpaikan menettämisen pelko ei motivoisi työllisiä ponnisteluihin. On tosiasia, että tietty osuus työvoimaan kuuluvista joutuu joka tapauksessa olemaan työttömänä. Eikö olisi parempi, jos työttömäksi päätyneet tyytyisivät osaansa tai jopa nauttisivat siitä? Se ei käy, koska työttömyys on sosiaalisesti hyväksyttävää vain silloin, kun siitä kärsii ja tuntee syyllisyyttä. Tässä kohtaa moraali astuukin esiin; tavallisesti se astuu silloin kun kyse on toisista kuin itsestä. Työ on moraalinen arvo, jonka noudattamisesta ei saa lipsua. Sillä ei ole väliä, että tekeekö moraalisesti epäilyttävää työtä, tärkeää on se, että tekee työtä.

Työhakemusten lähettelyn lisäksi yritin työllistää itseäni eri tavoin. Ehkä sitä voisi nimittää puuhasteluksikin. Kokeilin, että olisiko minulla rahkeita kääntäjäksi. Käänsin pitkät pätkät erästä romaania ja lähetin siitä näytteitä kustantajille, mutta kaupallisen potentiaalin puutteen vuoksi ne eivät innostuneet hankkeesta. Panostin taideharrastukseeni ja sain myytyä jonkin verran sarjakuviani ja taidettani lehtiin. Onneksi nykyinen lainsäädäntö sallii työttömän tienata taskurahoja tukia menettämättä. Koska näytti siltä, etten saa töitä omalta alaltani, suuntasin katseeni muualle. Suoritin hygienia- ja anniskelupassit, olihan minulla jonkinlaista kokemusta kahvilatyöstä. Ajattelin, että voisin hyvin työskennellä jonkin aikaa baarimikkona. En kuitenkaan tiennyt kursseille ilmoittautuessani, että Suomen lainsäädäntö rajasi minulta potentiaalisia työpaikkoja pois huomattavissa määrin. Alkoholin anniskelu katsotaan nimittäin siinä määrin vastuulliseksi tehtäväksi, että A-oikeuksin varustetun paikan tiskin takana pitää olla lain mukaan aina vähintään yksi henkilö, jolla on vastaavan hoitajan pätevyys. Alkoholilain säännösten noudattamista valvovan vastaavan hoitajan pätevyyden saa kahden vuoden työkokemuksen kautta tai valmistumalla ravitsemusalan oppilaitoksesta. Pätevyyden hankkineet ovat ymmärrettävästi etusijalla työnhaussa. Siinä eivät passit auta, eivätkä edes viisumit.

Jääväthän jäljelle kuitenkin kahvilat, ja niihin hakemuksia pääasiassa lähetinkin. Tuloksetta. Mielessäni alkoi kangastella paluu opiskelijaksi. Hakeuduin avoimen yliopiston biologian kursseille. Luonnontieteilijöidenkään työllistymistilanne ei ole paras mahdollinen, mutta minulla on paha tapa opiskella asioita jotka kiinnostavat itseäni sen sijaan, että puntaroisin niiden hyötyjä ja haittoja työllistymisen näkökulmasta.

Eesti, Eesti (kaipaan sinne perkeleesti)

Minusta alkoi tuntua siltä, että kävelin pimeässä tunnelissa, jonka päässä ei näkynyt valoa, ja jos näkyikin, johtui se vastaantulevasta junasta. Näytti siltä, ettei minulla ole Suomessa tulevaisuutta. Olin päässyt koko työttömyyskautenani ainoastaan kahteen paikkaan työhaastatteluun. Molemmat paikoista sijaitsivat Pietarissa, ja ne olivat muistaakseni ainoat ulkomaiset paikat, joita olin hakenut. Suomessa minua haastatteli yksi paikka, te-toimisto, mutta en laske sitä mukaan, sillä en ollut siellä avoimen ilmoituksen perusteella, vaan se otti minuun itse yhteyttä. Kun kerran näytti siltä, että en työllisty Suomeen, niin oli pyrittävä ulkomaille. Suuntasin katseeni etelänaapuriin ja löysin ilmoituksen, jossa haettiin suomenkielistä tekstinkäsittelijää Tallinnaan. Sain paikan Virosta heti ensi yrittämällä.

Minut työllistänyt yritys toimi mediaseurannan alalla. Kyseessä oli norjalainen yritys, jonka Viron toimipisteessä toimivat Suomen, Ruotsin ja Norjan osastot. Suomen osasto seurasi Suomen mediaa alihankintana suomalaisyritykselle, joka myöhemmin osti koko firman. Monet yritykset toimivat nykyään globaaleina verkostoina, ja meidän firmamme toimintaa voi pitää tästä hyvänä esimerkkinä. Osastomme tuotantoprosessissa materiaalit kulkevat Viron, Intian ja Norjan kautta Suomeen. Olin joutunut globalisaation pyörteisiin.

Päädyin noin viisitoistahenkiseen tiimiin, jonka jäsenet olivat pääasiassa korkeakoulutettua väkeä. Koko porukka oli tuotantojohtajaa, tiiminjohtajaa ja hakukoneen toiminnasta vastannutta henkilöä lukuunottamatta tuotantotyöntekijöitä. Tuotanto tarkoitti käytännössä sitä, että seurasimme mediaa ja kirjoitimme asiakkaita kiinnostavista jutuista tiivistelmiä. Asiakkaat olivat tyypillisesti yrityksiä tai julkisen puolen toimijoita, jotka halusivat seurata omaa tai toimialansa julkisuutta. Osa työntekijöistä seurasi sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, osa radiota ja televisiota. Itse sijoituin tuotantotehtäviin painetun median puolelle. Lisäksi teimme myös relevanssikontrollia, jossa tarkistetaan ovatko hakukoneen järjestelmään tuomat jutut relevantteja asiakkaan kannalta. Nämä jutut menevät asiakkaille suoraan leikkeinä. Pääpaino oli kuitenkin tiivistelmien kirjoittamisessa, jota teimme tavallisesti koko työpäivän.

Kirjailija-filosofi Jaan Kaplinskin mukaan elämme tiivistelmien, yhteenvetojen, johdantojen ja lyhyitten uutisraporttien aikaa.[2] Alati paisuva tietomäärä vaatii filtteröimistä ja tiivistämistä. Sanomalehtitekstit ovat usein jo itsessään tiivistelmiä poliitikkojen ja muiden tunnettujen henkilöiden puheista. Meidän tehtävämme oli pusertaa kasaan tuota tekstiä entisestään, tehdä tiivistelmistä tiivistelmiä. Kaplinskin mukaan oletamme, että tekstejä on aina mahdollista lyhentää. Oletuksemme mukaan tekstit koostuvat tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, ja niistä on mahdollista uuttaa perimmäinen sisältö esille. Sanomalehtitekstien kohdalla näin usein onkin. Harjaantunut tiivistelmäntekijä erottaa tekstistä nopeasti tärkeimmät kohdat, eikä hänen tarvitse näin ollen lukea koko artikkelia. Kaplinski sanoo, että kuvamme maailmasta muuttuu yhä epäsuoremmaksi ja välillisemmäksi, koska nojaamme yhä enemmän tiivistelmiin.

Konesydämet

Tiivistelmänkirjoittaja voi kuulostaa erikoiselta ammatilta ja sitä se myös on. Paukutimme järjestelmään tulevista artikkeleista tiivistelmiä tiuhaan tahtiin. Kokemuksen karttuessa ote muuttui mekaaniseksi ja koko prosessi ikään kuin automaattiseksi. Kukin raportoi päivän lopuksi tekemiensä tiivistelmien määrän. Tiimille oli asetettu korkeat tuotantotavoitteet, joiden täyttämiseksi meidän oletettiin ponnistelevan. Aluksi oikoluimme toistemme kirjoittamia tiivistelmiä, mutta ajankäytön tehostamiseksi käytännöstä luovuttiin jonkin ajan kuluttua kokonaan. Yhdessä vaiheessa meidän oli harjoiteltava kymmensormijärjestelmää, jotta voisimme hakata näppäimistöä entistä tehokkaammin. Sanalla sanoen noudatimme tehdastyön logiikkaa toimistomiljöössä.

Vaikka työskentelimme tietokoneella ja käsittelimme tietoa, tuntui työ hyvin mekaaniselta ja konemaiselta. Kiinalainen taolaisfilosofi Zhuangzi (369-286 eKr.) kirjoitti jo muinoin erään hahmonsa suulla, että konetta käyttävä ihminen alkaa toimimaan itse koneen tavalla.[3] Tällaisella ihmisellä on konesydän. Ihanteellinen työntekijä olisikin robotti, mutta keinoäly ei ole tarpeeksi kehittynyt tuottamaan tiivistelmiä. En tiedä, oliko meillä konesydämet, mutta emme taatusti päässeet lähemmäksi Taoa.

Sosiologi Harry Braverman on kirjoittanut toimistotyön muuttumisesta tehdasmaiseksi ja valkokaulustyöläisten proletarisoitumisesta.[4] Tällä hän viittaa toimistotyöläisten työtehtävien yksinkertaistumiseen ja niiden haastavuuden vähenemiseen. Myös meillä koulutetut ihmiset oli pantu hukkaamaan inhimillisiä resurssejaan työhön, joka ei periaatteessa vaatinut muuta kuin luku- ja kirjoitustaitoa. Luonnollisesti meidän piti myös ymmärtää lukemamme, mikä ei yleensä ollut kovin hankalaa, sillä kyse oli lehtiartikkeleista. Samaan aikaan puhutaan, että nykyaikainen työ ja vaikkapa paljon mainostettu ”digitalisaatio” vaatii työntekijältä entistä enemmän koulutusta ja henkistä kapasiteettia.

Jos tieto käsitetään yksipuolisesti informaatioksi, niin elämme kiistatta tietoyhteiskunnassa. Nykyajan työssä käsitellään paljon informaatiota, mutta itse työ ei välttämättä vaadi tekijältään yhtään sen enempää tietämystä ja ymmärrystä kuin ennenkään. Minusta tuntui, että yrityksemme tuotantotyöntekijä oli kuin moderni versio Nikolai Gogolin Päällystakki-novellin päähenkilöstä Akaki Akakijevitšista. Kyseisen mitättömän pikkuvirkamiehen tehtävänähän oli kirjoittaa tekstejä puhtaaksi. Olimme harpanneet askeleen eteenpäin, tuotimmehan jäljennösten sijasta tiivistelmiä. Toisaalta meiltä oli evätty sekin vähä mahdollisuus persoonalliseen kädenjälkeen, mikä käsin kirjoittavalla Akakilla oli. Erona oli myös suhde työhön. Tuskin yksikään tuotantotyöntekijöistämme rakasti työtään niin kuin Akaki.

Bravermanin mukaan henkisistä prosesseista tehdään toistuvia ja rutiininomaisia, jolloin nopeus ja näppäryys hallitsevat työprosessia kokonaisuutena. Tämän saattoi kokea meidän työssämme. Suorituksemme muutettiin numeroiksi samoin kuin tehtaassa, mikä mahdollistaa matemaattisen kontrollin asettamisen. Toimistotyö ja suorittava työ tulevat samalle viivalle. Braverman kirjoitti jo 1970-luvulla, että jako duunareihin ja valkokaulustyöläisiin on vanhentunut, eikä sille ole käyttöä nykyaikaisessa työelämässä.

Vieraantuminen työprosessista ja työn tuloksista

Työmme muistutti monessa suhteessa vanhan ajan tehdastyötä, mutta yksi keskeinen seikka erottaa meitä entisajan tehdastyöläisistä. Työelämään on saapunut uusi vaatimus, joka edellyttää työntekijän sitovan persoonansa työhön. Valtiotieteilijä Jussi Vähämäen mukaan nykyajan työläisen työ on hänen koko persoonallisuutensa.[5] Vanhan työn tekijä kehittää persoonallisuuttaan vapaa-ajallaan, ja on mielissään päästessään töistä kotiin. Uusi työläinen sen sijaan kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä, jonka tuotteet koetaan persoonallisuuden ilmauksiksi. Työläisen kokema vieraantuminen syvenee, jos hän ei kykene olemaan työssä sielullaan mukana.

Vieraantuminen on käsite, jonka Karl Marx nappasi G.W.F. Hegeliltä ja kehitti siitä nykyisin hyvin tunnetun version. Marx tarkoittaa vieraantumisella työn ja ihmisluonnon välisen suhteen vääristymistä. Kapitalismissa työ ei ole päämäärä itsessään, vaan siitä on tullut pelkkä väline rahan ansaitsemiseksi (uusi työ siis uskottelee olevansa muutakin). Työläinen on vieraantunut työprosessista, sillä hän ei työskentele omien ideoidensa mukaan tai tyydyttääkseen suoraan omia tarpeitaan. Lisäksi hän on vieraantunut työn tuotteista, koska ne eivät kuulu hänelle, vaan kapitalistille, joka voi käyttää niitä mihin haluaa. Massatuotanto poistaa tuotteesta persoonallisen kädenjäljen, joka on käsityöläisten tuotteille leimallista. Vieraantunut työläinen tuntee olonsa kotoisaksi ainoastaan vapaa-ajalla.[6]

Osa työntekijöistämme kärsi vieraantumisesta, koska he kokivat, että heidän tekemällään työllä ei ollut merkitystä, eivätkä he päässeet toteuttamaan itseään. Minua suojeli kärsimykseltä vanhan työn tekijän mielenlaatu. Mielsin työn välttämättömäksi pahaksi ja ajattelin, että voin jättää itseni toteuttamisen vapaa-ajalle. Sopeuduin persoonattomaan vanhaan työhön, kun taas vieraantumisesta kärsineet kollegani kaipasivat merkitystä tarjoavaan nykyaikaiseen työhön, jossa ihminen voi kokea olevansa muutakin kuin toisten tahojen työkalu.

Vieraantumistamme ruokki se, että emme nähneet omien kättemme jälkiä. Meillä ei ollut kuin osittainen kosketus asiakkaalle menevään lopputuotteeseen. Työssä ei myöskään tule tunnetta edistymisestä, vaan se synnyttää pikemmin kokemuksen loppumattomuudesta – järjestelmään tulee lisää ja lisää artikkeleita työstettäväksi. Verkostomainen yhtiömalli kiihdyttää vieraantumista, koska yksittäisen työläisen on hankala hahmottaa koko tuotantoprosessia, joka on pirstottu eri maihin erilaisiksi tehtäviksi. Luulen, että meidän vieraantumisemme on vielä pientä siihen verrattuna, mitä omaa osaansa prosessissa hoitavat intialaiset ja suomea osaamattomat virolaiset kokevat suomenkielisten artikkeleiden äärellä.

En ollut ylpeä työni tuloksista, enkä kokenut työtämme ylipäänsä tarpeelliseksi. Joku voi  ajatella, että jos työstä ollaan valmiita maksamaan, niin silloin se on tarpeellista. Toisaalta aggressiivisella myynnillä saadaan myytyä vaikka hiekkaa Saharaan. Kuvaavaa on, että osa asiakkaistamme on ”nukkuvia asiakkaita”, joihin ei mielellään oteta yhteyttä. Syynä on pelko siitä, että kyseiset asiakkaat saattaisivat havahtua miettimään, että mitä sitä onkaan tullut tilattua ja katkaista sopimuksen.

Kuvaukseni voi kuulostaa synkältä, mutta kaikesta huolimatta tuntemukseni olivat positiiviset, sillä työpaikka oli nostanut minut pohjalta. Bussipysäkillä kanssani jutellut vironvenäläinen mies kysyi klassiseen tapaan, että “onko elämä täällä Virossa parempaa”. Saatoin vilpittömästi vastata, että ainakin oma elämäni on parempaa. Viron työlainsäädännöstä löytyy jopa sellainen etu, että työntekijällä on oikeus käyttää opintoihin vuodessa 20 päivää täydellä palkalla. Työnantaja tietenkin vaikeni tästä mahdollisuudesta, mutta onneksi eräs kollegani havaitsi seikan, ja pääsin itsekin viettämään opintovapaita. Tilanteeni helpottui huomattavasti vuoden töissäolon jälkeen, kun hakukoneesta vastaava henkilö lähti pois ja siirryin hänen paikalleen. Siitä eteenpäin minun ei tarvinnut tehdä tuotantotyötä kuin puolet päivästä. Myös muut tuotantotyöntekijät saivat itselleen uudelleenjärjestelyiden myötä uusia vastuita, mikä vähensi työn monotonisuutta. Uusiin tehtäviini kuuluivat hakukoneen ylläpito, optimointi ja kehitys sekä hakusanamääritysten ohjelmointi. Mikä parasta, suorituksiani ei voitu arvioida numeerisesti. Lisäksi pääsin tekemään ajattelutyötä ja harjoittamaan ongelmanratkaisukykyäni, mikä oli täysin uutta. Muutosten myötä myös työntekijöiden nimikkeitä vaihdettiin. Tuotantotyöntekijät ja hakukoneesta vastaava työskentelivät aluksi assistentin nimikkeellä (vaikka työilmoituksessa puhuttiin tekstinkäsittelijästä). Koko porukasta päätettiin nyt tehdä asiantuntijoita. Uusi nimike näyttää ainakin paremmalta CV:ssä, joskin asiantuntija on kärsinyt nimikkeenä inflaatiosta runsaan käytön vuoksi.

Persoona arvioinnin kohteena

Vanhan ajan työssä tärkeintä oli, että hoiti työnsä hyvin ja tunnollisesti. Persoonaan ei kiinnitetty rekrytoinnissa ja työssä vastaavaa huomiota kuin nykyään. Millainen persoonallisuus on ihanteellisella työntekijällä? Nykyajan työelämässä arvostetaan samoja temperamentin ja persoonallisuuden piirteitä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Arvossaan ovat sosiaalisuus, aktiivisuus, rohkeus ja ulospäinsuuntautuneisuus, jotka ovat kaikki synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan persoonallisuus on noussut työelämässä keskeiseen rooliin, vaikka tosiasiassa temperamentin merkitys työelämässä on paljon vähäisempi kuin sosiaalisissa suhteissa tai perhe-elämässä.[7] Persoonallisuus ei ennusta ihmisen toimintaa tai päätöksentekoa töissä kuin hyvin heikosti. Rekrytoinnissa suositaan todistetusti ekstrovertteja, vaikka ei ole olemassa työpsykologista tutkimusta, jonka mukaan he olisivat introverttejä parempia työntekijöitä. Hyvin yleinen virhe on myös sosiaalisuuden samaistaminen sosiaalisiin taitoihin.[8]

Ihmisen persoona joutuu usein arvioinnin kohteeksi, vaikka se ei olisi oikeutettua tai järkevääkään. Työelämässä suosittuja persoonallisuustestejä en ole joutunut tekemään, mutta sen sijaan olen ollut kehityskeskusteluissa, joissa tunnetusti käsitellään osaamisen ja käyttäytymisen lisäksi myös persoonaa. Persoona saattaa olla jopa pääroolissa. Meillä palkankorotuksen perusteet oli jaettu ”koviin” ja ”pehmeisiin” kriteereihin, ja molempia niistä vaadittiin. Kovia kriteereitä olivat itse työsuoritukseen liittyvät asiat, kun taas pehmeisiin kriteereihin luettiin henkilökohtaiset ominaisuudet ja aktiivisuus. Periaatteessa tällainen käytäntö voi johtaa siihen, että työntekijän on muutettava persoonallisuuttaan saadakseen palkankorotuksen.

Persoonaan käyvien vaatimusten lisäksi työnantajat tai esimiehet voivat haluta, että heistä pidetään. Meillä tämä ilmeni siten, että tiimimme joutui vastaanottamaan kritiikkiä palaverissa osoittamastaan ”vihamielisestä asenteesta”. Suomesta oli saapunut ihmisiä esitelmöimään meille. Kukaan ei sanonut esitelmöitsijöille mitään poikkipuolista, mutta kuulijoiden ilmeistä ja kehonkielestä saattoi hyvinkin mahdollisesti lukea totaalisen kyllästyneisyyden. Ilmapiiri oli kireä, sillä ihmiset halusivat päästä jatkamaan töitänsä. Suomalaisyrityksen edustajat edellyttivät meiltä mieliksi olemista, vaikka heidän puoleltaan meidän työntekijöitämme kohdeltiin kuin halpaa makkaraa ollessamme alihankintasuhteessa.

Sivutöitä

Varsinaisen työni ohessa olen tehnyt myös jonkin verran sivutöitä. Maltalle muuttanut entinen kollegani kysyi, että kiinnostaisiko minua myydä blogitekstejä hänen työnantajalleen. Mikä ettei. Blogien ainoana kriteerinä oli näyttää siltä, että joku voisi oikeasti kirjoittaa sellaisen. Aihe oli vapaa. Toiminnan tarkoituksena oli mainostaa kiertoteitse uhkapelisivustoja ja nostaa niiden sijoitusta hakukoneen hakutuloksissa. Muokkasin blogiteksteiksi koulutöitäni ja pätkiä aiemmin kääntämästäni romaanista. Tässä meillä on oivallinen ajankuva: kaunokirjallisuuden kääntämisestä maksetaan vasta silloin kun sitä käytetään uhkapelien mainostamiseen. Kaikki työ on arvokasta.

Myöhemmin sain eräältä nettipeliyritykseltä tarjouksen maksetun artikkelin julkaisemisesta omassa blogissani. Olin kasvattanut moraalista selkärankaa sen verran, että saatoin kieltäytyä ehdotuksesta.

Myin myös jonkin verran sarjakuviani lehtiin, ja pääsin yhden lehden vakituiseksi pilapiirtäjäksi. Kyseinen lehti oli hakenut pilapiirtäjää ilmoituksella, joka osui sattumalta silmiini. Sain kuulla (tai lukea) ensimmäistä kertaa maagiset sanat ”olet juuri etsimämme henkilö”. Haku oli sikäli poikkeuksellinen, että pätevyytensä saattoi osoittaa suoraan liittämällä sähköpostiin näytteitä osaamisestaan.

Työelämän lyhytjänteisyys

Kahden ja puolen vuoden työskentelyn jälkeen sain huomata olevani suomalaisten tiimin toiseksi kokenein jäsen. Alkuperäisestä kokoonpanosta kaikki olivat siirtyneet muualle joukon ainoaa virolaista lukuunottamatta. Työvoiman vaihtuvuus on siis varsin suurta. Sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan lyhyen tähtäyksen mielenlaatu on korvannut työelämässä pitkän tähtäyksen mielenlaadun.[9] Henry Ford nosti aikoinaan työntekijöidensä palkkoja, koska halusi rajoittaa työvoiman vaihtuvuutta (ei suinkaan siksi, että nämä olisivat kyenneet ostamaan Fordin autoja, kuten hän piruillakseen sanoi). Nykyisin kukaan ei odota tekevänsä koko työuraansa saman yrityksen palveluksessa. Jatkuvassa muutostilassa oleviin organisaatioihin on myös vaikea luottaa. Meidän yrityksessämme tapahtuneet uudelleenjärjestelyt ja irtisanomiset koskivat lähinnä muita yksiköitä, ja tiimimme rivityöntekijät olivat suojassa leikkurilta.

Työmme oli luonteeltaan väliaikaista, eikä työnantajammekaan kaiketi oleta, että kukaan tekee tuotantoyksikössä kovin pitkää uraa. Työpaikkani ei tarjonnut perspektiiviä eikä etenemisen tai kehittymisen mahdollisuuksia. Nykyajan työlle poikkeuksellisesti työsopimukseni ei ollut määräaikainen, vaan toistaiseksi voimassa oleva. Oloni muuttui tukalaksi sen jälkeen kun ruuvia kiristettiin ja minulle siirrettiin lisää tuotantotehtäviä. Aloin pohtia irtisanoutumista.

Tehtailin työhakemuksia Suomeen, mutta menestys oli kansainvälisestä työkokemuksesta huolimatta totutun laihaa. Jatkoin töissä kitkuttelua siihen asti kunnes löysin lupaavan oloisen jatkokoulutuksen, jonka järjestäjiä olivat te-toimisto ja yliopisto. Koulutus alkaisi pian opiskelijavalinnoista tiedottamisen jälkeen. Tiukka aikataulu edellytti irtisanoutumista. Opiskelijavalinnat tehtiin hakulomakkeen perusteella, joten valintakriteerinä oli ilmeisesti sopivuus. Hakemusten käsittelijät eivät katsoneet minua sopivaksi, sillä en saanut kutsua edes haastatteluun. Näin te-toimisto sai luotua uuden työttömän, vaikka sen funktio on kaiketi päinvastainen. Mieleeni tuli Venäjän pääministerin Viktor Tšernomyrdinin letkautus, jolla hän kommentoi vuonna 1993 toteutettua rahauudistusta: ”haluttiin parempaa, mutta kävi niin kuin aina ennenkin.”

Jos noudattaisin perinteisen narratiivin mallia, niin esittäisin kokemukseni ja toimintani loogisena ketjuna. Lisäksi kertoisin kasvaneeni ihmisenä. Elämän kaoottisuudessa loogisuus ja järjestys on usein kuviteltua, ja kyse saattaa myös tässä tapauksessa olla pikemmin harhapolusta. En usko, että olen kasvanut ihmisenä, ellei kyynisyyden lisääntymistä lasketa kasvamiseksi. Viisaammaksi olen varmasti muuttunut, mutta harvapa sitä tyhmenee vanhetessaan. On paljon moitteettomia ja päteviä ihmisiä, jotka eivät saa edes työpaikkaa kotimaastaan, saati menestyisivät ammatillisesti. Tällaisia väliinputoajia tapasin Virossa. He olivat ajautuneet tekemään työtä, jonka olemuksen kiteytin lähtöhaastattelussani älyllisesti halventavaksi henkisten resurssien tuhlaukseksi. Olemme aina lukemattomien itsestämme riippumattomien tekijöiden armoilla, mutta katkeraksi ei silti kannata ryhtyä. Yritän pitää mielessä stoalaisfilosofi Senecan viisauden, jonka mukaan meidän kannattaa suhtautua kaikkeen, mitä meille tapahtuu, ikään kuin olisimme halunneetkin sitä.

 

Lähteitä:

Bauman, Zygmunt: Notkea moderni. Tampere: Vastapaino, 2002

Braverman, Harry: Labor and Monopoly Capital: The Degradation of Work in the Twentieth Century. New York: Monthly Review Press, 1998

Kaplinski, Jaan: Paralleele ja parallelisme. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus, 2009

Keltikangas-Järvinen, Liisa: “Hyvät tyypit”: temperamentti ja työelämä. WSOY, 2016 (e-kirja)

Ritzer, George: Sociological Theory. Boston: McGraw-Hill, 2011

Vähämäki, Jussi: Kuhnurien kerho: vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Helsinki: Tutkijaliitto, 2003

Zhuangzi: Zhuangzi: tõeline raamat Lõuna-Õitemaalt. Tallinn : Kodutrükk, 2006

www.sitra.fi

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. https://www.sitra.fi/uutiset/tyoelamatutkimus-2017-yli-puolet-suomalaisista-vahtanut-ammattia-tai-alaa/
  2. Kaplinski 2009, 18-20, 36-37
  3. Zhuangzi 2006, 119
  4. Braverman 1998, 217-218, 224-225
  5. Vähämäki 2003, 17, 61, 111
  6. Ritzer 2011, 53-56
  7. Keltikangas-Järvinen 2016, s.l.
  8. ibid
  9. Bauman 2002

Kirjoituskutsu – Kone

Konetta on aikojen saatossa käytetty selittävänä analogiana melkein kaikelle. Aikana, jona kellokoneistot edustivat teknologisen kehityksen huipentumaa, oli yleistä mieltää niin ruumis (Descartes), ajattelu ja valtio (Hobbes) kuin koko maailmankaikkeuskin (Leibniz) mekaaniseksi laitteeksi. Tietokoneiden kehittyessä keksittiin mieltää myös mieli informaatiota käsitteleväksi mustaksi laatikoksi. Verkottuneiden koneiden aikakaudella meillä on toimijaverkkoteoriaa, neuroverkkoja ja verkkoälyjä. Oli konemetaforien kautta välittyvä kuva todellisuudesta sitten osuva tai ei, on koneilla yhä silmiinpistävämpi rooli nykyaikaisessa elämänmenossa. Siinä missä Orwell povasi jokaiseen huoneistoon audiovisuaalista informaatiota välittävää teleruutua, seuraavat älypuhelimet meitä nyt kaikkialle. Robotit vievät työpaikat, keinoälyt toimittavat talouspoliittisten oraakkeleiden virkaa ja digitalisointihuuma on iskenyt kouluihin ja sote-palveluihin.

Filosofinen kulttuurilehti Paatos julistaa seuraavan teemanumeronsa nimeksi Kone. Kirjoittajilta toivomme omaperäistä, selkeästi ilmaistua ja ytimekästä (noin 20 000 merkkiä välilyönneillä) lähestymistä aiheeseen minkä tahansa asiaproosan lajin kautta. Artikkelin pohjana voi käyttää vaikka opintosuoritusta, kuten esseetä, kandia, gradua tai se voi olla esimerkiksi ensimmäinen väitöskirjaasi liittyvä julkaisu.

Kaikki Paatokseen saapuvat tekstit käyvät läpi editointiprosessin, joten tuotoksen ei tarvitse olla omastakaan mielestäsi julkaisuvalmis lähetettäessä. Paatos myös pidättää oikeuden hylätä suoraan tekstit, jotka eivät perustelluista syistä sovi julkaistaviksi.

Paatos on avoin julkaisu ja tekstit julkaistaan Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen -lisenssin (CC BY 4.0) alla (ks. https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/deed.fi)

Lähetä tekstiehdotuksesi tai abstraktisi 28.10.2018 mennessä sähköpostilla osoitteeseen paatos@paatos.fi. Ken uskaltaa ajatella uskaltakoon myös kirjoittaa!

Paatosta voi lukea osoitteessa: http://www.paatos.fi.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät osoitteesta: http://www.paatos.fi/ohjeita-kirjoittajille/.

Haastattelussa Olli Lagerspetz ja likainen filosofia

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Kuuranpurkkasia. Kuvaaja: Tuomo Vuoteenoma.

Jaakko Reinikainen

Filosofia on siitä erityinen tieteenala, että sen oma identiteetti ja määritelmä ovat tunnetusti aina enemmän tai vähemmän kyseenalaisia, filosofista toiseen vaihtuvia ja tarttuvia. Yleensä samanlaiset itsetuntemuksen ongelmat kohtaavat tieteitä vain niiden historiallisella alkutaipaleella, mutta filosofian monituhatvuotisen perinteen paremmalla puolella luulisi jo saaneen selvyyden kysymykseen, mistä tässä kaikessa on lopulta kyse. Ehkä olisikin aika soveltaa hiljattain Tampereella vierailleen yhdysvaltalaisen, formaalin ontologian edistäjänä profiloituneen Barry Smithin esittämää metodia ratkaista filosofisia ongelmia: mikäli tiettyä vastakkainasettelua ei olla saatu ratkaistua tuhannessa vuodessa, on aika päättää asia heittämällä kolikkoa.

Ajatus filosofian luonteesta heräsi taas omalla kohdallani, kun luin The Guardianin arvion Olli Lagerspetzin tuoreesta teoksesta A Philosophy of Dirt. Tai no, sanon “tuoreesta”, vaikkakin todellisuudessa kyseessä on jo saman teoksen kolmas erikielinen versio. Tai no, sanon “saman” teoksen, vaikka itse asiassa jo esipuhe paljastaa, että kyseessä on kolmas uudelleenkirjoitus sikäli kuin liasta puhuminen on olemuksellisesti sidottu siihen kieleen, jolla keskustelu käydään, minkä Olli Lagerspetz vahvistaa myös haastattelun myötä:

—”Lika” ja ”dirt” -sanat eivät tarkoita aivan samaa, ja monet muutkin puhtauteen liittyvät termit ovat kulttuurisidonnaisia. Yhteiskunnan  muutokset ovat heijastuneet myös käsitteisiin. Maatalousyhteiskunnassa normina oli kierrätys, jolloin jätteen käsitteelle nykymuodossaan ei ollut käyttöä. Jätteen käsitteen syntymistä voi seurata eri  eurooppalaisissa kielissä.

Likaa, saastaa, jätettä ja roskaa ei ensimmäisenä tulisi ajatelleeksi kielisidonnaisina ilmiöinä saatikka sitten filosofialle soveliaina aiheina – joskaan ei äkkiseltään ole helppoa perustella miksi. Kannan ilmiselvyys kun vaikuttaisi tautologiselta: jätteestä ja liasta puhuminen itsessään on jotenkin kuvottavaa, arkipäiväistä ja ennen kaikkea turhaa. Ei moska puhumalla muuksi muutu. Tämänkaltaisten asenteiden kohtaaminen onkin ollut Lagerspetzille arkipäivää:

—Kirjoittaessani tekstiä sain varsinkin alussa usein selitellä ihmisille, miksi asia kuuluu filosofiaan. Uskottavuutta haittasi vielä sekin, että kirjoitin ensimmäisen version ruotsiksi eli kansainvälisen  tutkimusyhteisön kannalta rahvaan kielellä. Niinpä kirjaa ei ensin akateemisesti ikäänkuin ollut olemassa. En voinut näyttää sitä ulkomaisille kollegoille enkä käytännössä vedota siihen hakiessani työpaikkoja. Toisaalta tajusin tilanteen alusta alkaen, mikä antoi tietyn vapaudentunteen. Kirjassa on enemmän minua itseäni kuin missään muussa työssäni.

Mutta miksi ylipäänsä kirjoittaa filosofinen kirja liasta?

—Minua kiinnostavat käsitteet, joita perinteisen, teoreettisen rationaalisuuskäsityksen kannalta ei ikään kuin pitäisi olla. [Immanuel] Kant aikoinaan kysyi, miten synteettiset a priori-lauseet olivat mahdollisia. Hiukan samaan tapaan kysyn, miten likaisuus on mahdollista. Likaisuus näyttää uhmaavan useita jaotteluja, joita pidetään filosofisen ymmärryksen kannalta keskeisinä. Likaisuus on toisaalta tosiasia, mutta toisaalta se on sidoksissa arvoihin. Likaisuus on fyysistä, mutta se ei kuitenkaan ole sellaisenaan fysikaalinen tai kemiallinen ominaisuus. Likaisuus käsitteenä liittyy toimijan subjektiivisiin reaktioihin, mutta toimijan itsensä kannalta se kuitenkin on ympäristöön kuuluva objektiivinen ominaisuus. Tällä tavoin se haastaa perinteisen realismi-antirealismijaottelun. Jo Platonille lika oli ongelma, johon hän viittaa Parmenides-dialogissaan.

A Philosophy of Dirt ei kerro vastausta kysymykseen, jonka se paljaalla olemassaolollaan herättää: mitä on filosofia, jos kerran liastakin voidaan filosofoida? Suoran vastaamisen  sijaan teos näyttää sen. Tämän haastattelun tarkoitus taasen on kertoa siitä, mitä kirjaa lukiessani tuli havaittua.

Eräs luonteva tapa lähestyä tiettyä filosofiaa on sijoittaa se johonkin perinteeseen, joka on useimmiten lähtöisin Platonista; näin myös lian tapauksessa. Nykyaikaisempia vaikutteita kirjalle taas on välittynyt Ludwig Wittgenstein myöhäisfilosofiasta:

—Aivan niin, Wittgenstein on tämän kirjan ja muutenkin harrastamani filosofian keskeinen taustavaikuttaja. Wittgensteinin eräs tärkeä ominaisuus on, että hän on erittäin perspektiivitietoinen. Tässä hän ei tietenkään ole yksin, samaa voi sanoa esimerkiksi Kantin, [Karl] Marxin ja vaikkapa R. G. Collingwoodin ajattelusta. Tietyn käsitteen merkitys ei aukea, jos pyrimme määrittelemään käsitteen ikään kuin sellaisenaan, vaan elämänyhteyksissä, joissa sen käyttäminen toisaalta ratkaisee ongelmia ja toisaalta synnyttää uusia. Nämä ovat sidoksissa historiallisesti ja kulttuurisesti rajattuihin tilanteisiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei sanojen määritelmiä koskaan saisi esittää. Kieli ei kuitenkaan ole staattista, joten mikä tahansa määritelmä on sidoksissa tiettyihin käyttötilanteisiin.

Lian filosofia on tyyppiä, joka kaihtaa siivoja, kliinisiä järjestelmiä, ohjelmallista normaalitieteen filosofiaa, mikä oli suosittua varsinkin viime vuosisadan alkupuoliskon tienoilla. Toisaalta Lagerspetz ei myöskään lämpene täysin atomistiselle, käsitteiden yksittäispausten selvittämiseen tyytyvälle filosofialle:

—Filosofiseen kirjoittamiseen kuuluu tietyn perspektiivin tarjoaminen lukijalle. Sen voi tehdä vakuuttavasti vain ruohonjuuritasolla, esittämällä konkreettisesti, mitä perspektiiviin kuuluu. Filosofi ei siksi voi vaatia muilta tietyn ohjelman jatkamista tai tietyn maailmankatsomuksen propagointia. Analyyttisen filosofian naturalistinen ohjelma on varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun filosofia alkaa jäljitellä toisten tieteiden metodeja.

—Tässä mielessä käsitteiden merkitys on sidoksissa yksittäistapauksiin. Toisaalta filosofian tehtävänä ei voi olla sattumanvarainen vaihtelevien yksittäistapauksien kuvailu. Yksittäistapaukset ovat kiinnostavia, jos ne ovat sidoksissa johonkin yleisempään ongelmaan. Myös Wittgenstein oli tietoinen tästä. Siksi minua ei vakuuta esimerkiksi James Conantin väite, että Wittgensteinin ihanteena oli ”piecemeal philosophy” [“filosofiaa paloittain”], pelkkä yksittäisten filosofisten ongelmien ratkaiseminen tai ”liuottaminen” sitä mukaa kuin ne esiintyvät.

Ei systemaattista, muttei kuitenkaan atomististakaan. Lian filosofiasta voisi saada sotkuisen kuvan mikäli ei olisi tutustunut kirjoittajan kuivakan huumorin sävyttämään, jäsenneltyyn ja tiiviisti soljuvaan tekstiin. Tiettyä perinteiden sekoittamista on kuitenkin havaittavissa yksin jo mainitun analyyttisen realismi-antirealismijaottelun haastamisen vuoksi. Kirjan 11 lukua ovat kaikki verrattain itsenäisiä, joskin ne on jaettu teemoittain kolmeen kappaleeseen, joiden myötä kritisoidaan niin realistisia kuin antirealistisiakin näkemyksiä liasta, ja siten koko kyseisen jaottelun mielekkyyttä. Pääpaino on tosin antirealismin käsittelyssä, koska kuten Lagerspetz mainitsee, vallitsevan konsensuksen mukaan likaa ja sen johdannaisia ei nähdä ihmisestä riippumattoman maailman ominaisuuksina vaan pikemminkin inhimillisen luokittelun tuloksina. “Kemia ei sontaa tunne,” kuten saksalainen kemisti Justus von Liebig Lagerspetzin siteeraamana suomenkielisessä versiossa toteaa.

Lian käsittäminen antirealismin kautta osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi, minkä Lagerspetz osoittaa tutkimalla kahta mahdollista yritystä selittää ilmiö reduktion kautta. Hygieeninen reduktio pyrkii kattamaan likaisiksi kokemamme asiat biologisen kuvotus-reaktion kautta, jolle on mahdollista antaa evolutiivinen selitys. Ihmislajin selviytymisen kannalta on ollut elintärkeää kyetä välttämään esim. pilaantunutta lihaa tai ulosteita tartuntatautien ehkäisemiseksi. Ongelma on, että kaikki mitä koemme arkipäivässämme liaksi (tahrat paidoissa, kura matolla) ei tosiasiallisesti edusta mainittavaa hygieniariskiä, ja samoin eri kulttuurit ovat eri aikoina kokeneet erilaiset asiat likaisiksi. Toisaalta taas itse likaisen ja puhtaan eronteko näyttäisi olevan universaalisti jaettu piirre ihmisyhteisöissä, mikä taasen antaa pontta antropologiselle reduktionismille. Biologinen kuvotus-reaktio on täten parhaimmillaankin vain osaselitys lian ilmiölle, ja tyhjentävä vastaus joutuu ottamaan huomioon kulttuurin vaikutuksen.

Antropologisen reduktionismin käsittely on teoksessa biologista hienovaraisempaa, osin siksi, että siitä on liikkeellä useampia eri versioita. Sigmund Freud, Mary Douglas, Norbert Elias ja Julia Kristeva kaikki tarjoavat erilaisia näkemyksiä siihen, kuinka kulttuuri tuottaa ja tulee tuotetuksi lian ja puhtaan dynamiikan kurssissa. Lagerspetzin kommentointi ei näiden kirjoittajien parissa rajoitu puhtaan filosofisiin kysymyksiin, vaan tarkastellessaan esimerkiksi Eliaksen tarinaa eurooppalaisen sivistyksen kehityksestä kohdistuu kritiikki pitkälti empiirisiin seikkoihin, tutkimusaineiston tulkintaan ja rajoitteisiin.

Minkälaisen koulukunnan taustaa vasten näinkin monioksainen filosofia mahtaa itää? Miten asettelet itsesi perinteisen analyyttisen ja mannermaisen filosofian maastoon, vai siintääkö taulussa aivan toisenlainen maisema?

—Analyyttinen ja mannermainen koulukunta ovat tietenkin yhä olemassa. Toisaalta paljon kiinnostavaa työtä on tehty näiden koulukuntien välimaastossa. Mainittakoon esimerkiksi Peter Winch, Simone Weil, Charles Taylor, Alan Janik ja norjalainen filosofi Jakob Meløe, johon viittaan kirjassani paljon. Tutkittaessa likaa ja materiaalisuutta toiset ihmistieteet, kuten antropologia, ovat päässeet pitemmälle kuin filosofia.

—Oma taustani on kai enemmän analyyttisellä kuin mannermaisella puolella. Olen kuitenkin saanut varhaisia vaikutteita kantilaisittain tai hermeneuttisesti suuntautuneilta kulttuurifilosofeilta, jotka ovat tämän jaottelun ulkopuolella. He ovat kirjoittajia, joita kai pidetään vanhanaikaisina: Egon Friedell ja Erik Ahlman.

Lopuksi voisi kysyä, minkälaiseen jatkumoon omassa tuotannossasi lian filosofia sijoittuu? Minkälaista jatkoa sille on mahdollisesti näkyvissä?

—Kuten totesin, olen halunnut analysoida käsitteitä, jotka uhmaavat analyyttiseen rationaalisuuskäsitykseen normaalisti kuuluvia jaotteluja. Tämä kiehtoo minua muutenkin. Olen aikaisemmin tutkinut esimerkiksi luottamuksen käsitettä. Tällä hetkellä minua kiinnostavat Collingwood ja Winch, jotka kyseenalaistavat realismi-antirealismijaottelun ja lähentävät filosofiaa toisiin ihmistieteisiin.

A Philosophy of Dirt on puhdasoppisin esitys vapaasta filosofisten mahdollisuuksien revittelystä, jota olen aikoihin lukenut. Työtä voi suositella varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät lukemisen varjolla halua säästyä ajattelun vaikeuksilta.

Olli Lagerspetz: A Philosophy of Dirt. Reaktion Books, Lontoo, 2018.

Taideteos ongelmajätteenä

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Purkkalude. Kuvaaja: Elliina Peltoniemi

Tuomo Vuoteenoma

Luonnonvarojen hyväksikäytön ja materiaalisen tuotannon tultua yhä yltäkylläisemmäksi on ihmisen täytynyt keksiä täytettä joutilaistuvaan olemassaoloonsa. Yksi näistä eksitentiaalisista kouristuksista on taiteen tekeminen. Kuten kaikessa ylijäämässä, myös teollisessa tuotannossa – kun markkinat ovat täynnä – syntyy varastointiongelma. Samalla tavoin kuin todellisuutemme on kuormittunut liiallisella ja tarpeettomalla materialla, taideteoksen kiertokulku ei ole orgaaninen – se ei päädy alkupisteeseensä ilman erillisjärjestelyitä. Olisiko aiheellista kiinnittää huomiota tarpeettoman taiteen asianmukaiseen tuhoamiseen?

Pitäisikö ylimääräinen taide työntää mereen kuten tapahtuu usein teollisuuden ylijäämien kohdalla? Millainen olisi tarkoituksenmukainen taideteoksen kierto? Voiko taide tullessaan luonnollisen elinikänsä päähän ja maatua jonkin uuden kasvupohjaksi? Kauanko taideteosta pitää säilyttää?

Tällä hetkellä museoiden, oppilaitosten ja yksityisten henkilöiden varastot pursuavat taideteoksia, joilla ei ole kontaktia elävään todellisuuteen. Ne ovat nykyarkeologiaa ohuiden seinien takana. Jos jätetään tällä erää sikseen taideteosten funktio spekuloitavana sijoituskohteena, on työn tuotos leimallisesti tekijänsä kokemusmaailman huipennusta hipoileva artefakti. Muutoin kuin äärimmäisessä poikkeustapauksessa tällaisen impression tai ekspression arvo lähentelee nollaa – muille kuin tekijälle itselleen.

Kierrossa olevan Purgatori näyttelykonseptin taiteen tekemisen metaforana toimii purukumin pureskelu. Pureminen tuottaa hetken makunautintoa, vähentää stressiä, tuo toimintaa tyhjyyteen – kunnes se virhetilanteessa sylkäistään näytteille kadulle. Tässä uudessa ympäristössä sitä harvoin huomataan, sen päälle tallotaan ja jos se takertuu kengän pohjaan tai farkun takamukseen, sitä kirotaan. Purkka muotoineen, menetettyine makuineen kaikkineen on ja pysyy asfaltin vankina kunnes jonakin päivänä touhukas lakaisukoneen harjas onnistuu kampeamaan sen installaatiostaan.

Ilman muuta taiteen tekemisellä on monenkirjavat kumpuamiskohtansa ja perustelunsa. Se voi olla ammatti tai harrastus, mutta mielestäni puhtaimmillaan se on vallatonta, kokeellista ajattelua, jonka tuotokset ovat leimallisesti kouristuksia, sykkiviä purkkakuplia tai aavistuksia asioista, joiden tavoittamiseen eivät aivan sovinnaiset käsittelytavat riitä. Toisinaan taideteokset johtavat kokonaisten ajatusmaailmojen avautumiseen. Parhaimmillaan viesti välittyy.

Yhtä kaikki, voisin väittää että taiteellinen toiminta tuottaa vähemmän toksista jätettä kuin esimerkiksi tuottaja-kuluttaja -malliin perustuva viihdeteollisuus. Ellei myrkyksi lasketa sitten toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita. Taiteellinen ajattelu on ihanneyhteiskunnassa kansalaistaito samalla tavoin kuin kierrätys.

Faktojen osaaminen ei ole tae oikeassa olemisesta

Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessäni, osa IV

Kuvankaappaus käyttäjän svenskkollaps Twitter-tililtä.

Janne M. Korhonen

Tätä kirjoittaessani Facebookissani on ollut puheenaiheena se, onko oikein karkottaa kahdeksan kuukauden ikäinen sylivauva takaisin sotaa käyvään maahan. On irvokasta, että asiasta joudutaan edes keskustelemaan – mutta toisaalta, keskustelu paljastaa hienosti, mitä ”maahanmuuttokriittisyys” vuonna 2017 on. Samat ihmiset, jotka ovat viimeiset vuodet määkineet hengellisten johtajiensa esimerkkiä seuraten siitä, että pakolaisten joukossa ei ole juurikaan ”eniten kärsiviä” naisia ja lapsia, ovat nyt ehdottomasti sitä mieltä, että Suomeen saakka päässyt nainen ja hänen lapsensa pitää saada karkoittaa, ja pulinat pois.

Näin tehdessään internetin maahanmuuttokriitikot paljastavat hienosti sen, mitä maahanmuuttokritiikin taustalla on aina ollut: yksinkertainen rasismi ja tarkoitushakuiset, rasismin oikeuttamiseksi tehdyt johtopäätökset. Tosiasioista ja logiikasta valitaan juuri ne, joilla rasismia kulloinkin kyetään oikeuttamaan, ja tekosyyt keksitään tilanteen mukaan. Suomeen saakka pääsevissä pakolaisissa on matkan vaarallisuuden vuoksi etupäässä nuoria miehiä? Vastustetaan pakolaisia kyselemällä, missä naiset ja lapset ovat. Nainen ja lapsi joutumassa pakkokäännytetyksi sotaa käyvään maahan? Vastustetaan pakolaisia vetoamalla lakiin ja järjestykseen. Syyt vaihtuvat, mutta vastustus ei muutu – tämä kuvio on tuttu niin monesta yhteydestä aiemminkin.

Tyypillistä keskustelulle tietenkin on, että huutelija ei itse välttämättä edes tajua olevansa rasisti tai toistavansa rasistien väitteitä. Kukaan meistä ei halua ajatella olevansa pahojen puolella, ja ihmiset selkeästi edelleen välittävät siitä, pidetäänkö heitä rasisteina. Niinpä rasismin oikeuttamiseksi ja sen maalaamiseksi joksikin aivan muuksi joudutaan tekemään erilaisia silmänkääntötemppuja.

Näistä ainakin omassa viiteryhmässäni (miehiä, teknillisen tai tieteellisen koulutuksen saaneita, tieteestä kiinnostuneita) kenties kaikkein parhaiten toiminut temppu on ollut rasistisen päättelyn naamioiminen ”asioihin perehtyneisyydeksi” ja ”faktojen hallitsemiseksi.” Tämän tyylisuunnan ehdoton suomenmestari on tietenkin Jussi Halla-aho, joka on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu yksittäinen henkilö rasismin ja muukalaisvihan normalisoimiseksi Suomessa.

Nyt kun tempun tietää, se on helppo tunnistaa. ”Faktapohjainen keskustelu maahanmuutosta” á la Halla-aho menee aina jokseenkin samoin: esitetään sinänsä vakuuttava liuta tilastoja, yksittäistapauksia ja kehityskulkuja, ja punotaan näistä kertomus, jonka mukaan Islam on takapajuinen väkivallan uskonto, maahanmuuttajat ovat loisia, ja Eurooppa on ihan hetkenä minä hyvänsä vaarassa islamisoitua.

Myönnän, että taktiikka on tehokas. Tilastojen ja numeroiden käyttö tuo uskottavuutta ja näennäistä tieteellisyyttä eltaantuneiden mielipiteiden peitoksi. Vastustajia haastetaan ”todistamaan vääräksi” esitetyt väitteet, ja perin harva huomaa, että se on yleensä mahdotonta: on yhtä mahdotonta todistaa vääräksi väitettä Euroopan tulevasta islamisoitumisesta kuin väitettä siitä, että kaikki Halla-ahon Facebook-kaverit ovat todellisuudessa ihmishahmoisia liskoja, jotka vain teeskentelevät ihmisiä solutasoa myöten. Vastustajia on myös helppo nöyryyttää: koska tilastojen numerot ovat yleensä (joskaan eivät aina) oikein, taktiikkaan perehtymätön vastustaja joutuu myöntämään, että tottahan tuo puhuu – tai hänet saadaan näyttämään asioihin perehtymättömältä, kun ei muista yhtä paljon tilastotietoa. Faktantarkistuksessa nämä muutamat tilastot opetellut halla-aholainen pärjääkin hyvin: faktantarkistuksessa kun voidaan tarkastaa vain faktoja, jotka ovat yksikäsitteisesti tarkastettavissa. Todellisuudessa yhteiskunnallisista ilmiöistä voidaan laatia hyvin erilaisia tarinoita jopa samoja tilastotietoja käyttäen. Sattumalta sivuan juuri tätä aihetta väitöskirjani yhdessä esseessä, jossa näytän esimerkinomaisesti, miten tarkalleen samoista historiallisista ja hyvin todennetuista faktoista voidaan helposti rakentaa keskenään täysin ristiriitaisia opetuksia antavat tarinat.

Yhteiskunnallisissa asioissa on tarjolla vain rajattu määrä luotettavaa ja yleistettävää informaatiota. Aukkoja on paljon, ja nuo aukot on pakko kattaa jonkinlaisella tarinalla. Tarina voi olla positiivinen – maahanmuuttajat voidaan nähdä mahdollisuutena – tai se voi olla negatiivinen: maahanmuuttajat voidaan nähdä uhkana. Tai tarina voi olla ”realistinen”, ja maahanmuuttajat voidaan nähdä suurena määränä ihmisiä, joista suurin osa haluaa vain parempaa elämää, mutta osa voi aiheuttaa ongelmia. Tarkalleen samoja tilastoja voidaan käyttää perustelemaan kaikkia näitä näkökantoja.

Halla-aho ja hänen kohorttinsa ovat puolensa valinneet: he näkevät kaikessa uhkia ja kokevat Euroopan olevan vaarassa. Kun nykyään tiedämme, että Halla-aho itse herätti jo lukioaikana huomiota rasistisilla mielipiteillään, on vaikea välttyä ajatukselta, että aate tuli ensin, aatteen perustelut sen jälkeen. Uskon itse, että keskeisin asia, mistä Halla-aho valehtelee, on juuri tämä: toisin kuin hän on esittänyt, hän tuskin suhtautui maahanmuuttajiin positiivisesti kunnes ”perehtyi tilastoihin” – suurella todennäköisyydellä hän suhtautui maahanmuuttajiin negatiivisesti ja löysi tilastoja, jotka vaikuttivat tukevan hänen johtopäätöksiään. Kun vastaus on jo tiedossa, perusteluja kyllä löytyy. Asian esittäminen toisin päin vain tuo huomattavasti lisää uskottavuutta, ja monet omaa rasismiaan peittelevät pitävätkin samasta fiktiosta kiihkeästi kiinni.

Myönnän, että Halla-ahon tyyli upposi minuunkin. Kuten totesin, tyyli on tehokas, ja vaikuttaa tehoavan erityisesti nuoriin, tekniikasta kiinnostuneisiin miehiin. Vaatikin vuosia ennen kuin tajusin, mikä tyylissä tarkkaan ottaen on ongelmana.

Ja tässä taitaa olla myös yksi syy, miksi Halla-ahon peräämää ”asiallista keskustelua” maahanmuutosta ei juurikaan näe. Kyllä tällaista on, mutta Halla-ahon ja hänen seuraajiensa ehdoilla käytävä keskustelu ei ole asiallista nähnytkään. Keskustelu on pitkälti sen vaatimista, että Halla-ahon väitteet pitäisi todistaa vääräksi, mikä on sinällään vain harvoin mahdollista. Sen sijaan väitteiden ympärille kyhätty tarina on tuhoisa. Kun lisäksi hyvin tiedetään, että jokainen julkisesti asiasta puhuva tutkija saa niskaansa viharyöpyn – erityisesti jos sattuu olemaan nainen – niin…

Mutta loputtomasti minuakaan ei voi huijata. Nyt olen nähnyt verhon taakse; toivottavasti joku muukin näkee. Ja muistaa kysellä, miksi tämänkin Ajatusten Tonavan vuoden 2006 tienoilla esittämät synkeät ennusteet ihan pikapuoliin uppoavasta Euroopasta ja vähintään talouskurimukseen ajautuvasta Ruotsista ovat menneet niin pieleen. Kas kun yksi ”maahanmuuttokriittisten” hellimiä ajatuksia tuolloin oli varmuus siitä, että vuoden 2020 tienoilla kantaruotsalaisia alkaa suorastaan tulla pakolaisiksi Suomeen, ja Ruotsin valtio on efektiivisesti romahtanut talousvaikeuksiinsa.

Pientä isompi kärpänen tässä keitoksessa vain on se, että moninkertaisista maahanmuuttajamääristä huolimatta – tai ehkä osin niiden ansiosta – Ruotsilla on jo pitkään mennyt taloudellisesti paljon meitä paremmin, eikä näytä että olisimme ihan heti edes saavuttamassa saati ohittamassa tätä ”ihan kohta romahtavaa” valtiota. Kun tuntee vähän ”maahanmuuttokriittisen” liikkeen historiaa, tietää, että ennusteet ihan pian romahtavasta Euroopasta ovat olleet yksinkertaisesti rasistien vakiokamaa jo 1960-luvulta lähtien.

(Täältä voi seurata, onko Ruotsi romahtanut. https://twitter.com/svenskkollaps)

Pelkkä faktojen osaaminen ei siis tee paremmaksi maahanmuuton (tai muunkaan yhteiskunnallisen asian) tuntijaksi: faktat pitää myös kyetä sijoittamaan jotakuinkin järkevään, ei-ällöttävään ja ennustusvoimaiseen tarinaan, tai maailmanselitykseen. Tähän mennessä realistisemman ja suvaitsevaisemman puolen tarina on pääsääntöisesti osoittautunut ennustusvoimaisemmaksi. Ennustusvoima on numerofaktojen hallintaa parempi tarkkuuden mittari.

P.S. olen myös poistanut FB-kavereistani kaikki ne, jotka kaveeraavat Jussi Halla-ahon ja hänen tunnettujen kohorttiensa kanssa. (Ilmoitin heille, että asia on näin, ja he saivat valita haluavatko olla minun vai Halliksen kavereita.) Halusin tällä pienellä teolla ilmaista, etten halua edes assosiaatiollani tukea tätä vihanlietsontaa. En usko jääväni mistään merkittävästä paitsi; vaikka paskakasassa voi joskus olla jotain tieteellisesti kiinnostavaa, oma mielenkiintoni ei jokaisen läjän penkomiseen riitä. Ainoa kerta jolloin natsien kuunteleminen ja heidän sanomiensa ymmärtäminen oli tarpeen oli Bletchley Parkissa toisen maailmansodan aikaan.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitetu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Valmistuin tohtoriksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta 2017. Väitöskirjani Constructed solutions to constructed constraints käsitteli niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen.

Vaihtoehdot ovat analyysiparalyysi tai arvopohjaisuus

Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessä, osa III

Janne M. Korhonen

Olen oppinut, etten ymmärrä politiikasta juuri mitään. Minulla ei suoraan sanottuna ole hajun munaakaan siitä, miten verotus tai valtiontalous tai vaikka koululaitos tulisi ”oikeasti” järjestellä, enkä tiedä miten vaikkapa tuloerojen kasvu todella vaikuttaa sosiaaliseen dynamiikkaan. Asiat ovat oikeasti monimutkaisia ja perehtymistä vaativia, ja vain ani harvoin valinta voidaan tehdä selvästi hyvän ja selvästi huonon vaihtoehdon välillä. Näin on varsinkin silloin, jos päätösten pidemmän tähtäimen seurauksiakin pitäisi kyetä arvioimaan: maailma kun on valitettavasti niin monimutkainen, että jokainen joka väittää varmasti tietävänsä tulevaisuuden ja eri päätösten seuraukset, valehtelee. Tulevaisuus on olennaisesti ennustamaton.[1] 

Tästä syystä joudun tekemään päätöksiä heuristiikan eli nyrkkisääntöjen avulla. En enää edes yritä miettiä auki aivan kaikkia mahdollisia seurauksia, mitä vaikkapa vihapuheen vastustamisesta voisi teoriassa koitua. Ainoa seuraus tästä on joko valheellinen varmuus siitä, että olen harkinnut asiaa vaikka todellisuudessa en ole mitenkään kyennyt kaikkia mahdollisuuksia luotaamaan; tai ”analyysiparalyysi” jossa en saa tehtyä mitään päätöksiä. Luotan sen sijaan historiasta oppimiini heuristiikkoihin, kuten tähän: ”sitä pienempi on todennäköisyys, että joudut vanhoilla päivilläsi vähättelemään osuuttasi historiassa, mitä vähemmän olet samaa mieltä natsien kanssa.”

Samalla tavalla minulla ei ole oikeasti hajuakaan, onko ilmastonmuutos todellinen uhka vaiko ei. En pysty itse arvioimaan taustalla olevaa tutkimusta, enkä usko että kukaan yksittäinen ihminen siihen kykenee, edes vaikka olisi valmistunut parhain arvosanoin Google-yliopistosta. Luotan kuitenkin nyrkkisääntöön: ”tutkijoiden enemmistö on paljon useammin oikeassa kuin väärässä, ja vain harvoin täysin väärässä.”

Politiikan ongelmat ovat hyvin usein juuri niin laajoja, että kukaan yksittäinen ihminen ei pysty käsittämään niitä täydellisesti kokonaisuuksina. Tämä on ensimmäinen hyvä syy sille, miksi mielestäni kannattaa äänestää puoluetta eikä niinkään henkilöä: puoluetta voi ajatella tiedonkäsittelykoneena, jonka on mahdollista käsitellä yksittäistä henkilöä enemmän tietoa ja joka tekee kollektiivina viisaampia päätöksiä säännöllisemmin kuin kukaan yksittäinen ihminen voisi tehdä.[2]

Valitettavasti mikään tiedonkäsittelykone ei ole immuuni virheille ja harhoille. Vaikka tieto käsiteltäisiin täydellisen loogisesti, johtopäätökset ovat enintäänkin vain yhtä hyviä kuin koneeseen syötettävät lähtötiedot ja malli maailmasta ovat. Käytännössä tärkeistä yhteiskunnallisista asioista päätettäessä kumpikaan ei voi olla koskaan edes likimain virheetön. Tarkkaa tietoa voidaan saada vain yksinkertaisista asioista, ja paraskin malli maailmasta sisältää väkisinkin yksinkertaistuksia. Ainoa tarkka malli maailmasta on maailma itse – kaikki ihmisen yritykset ymmärtää maailmaa yksinkertaistamalla sitä yhden ihmisen tajuntaan mahtuviksi ovat, no, yksinkertaistuksia. Se, millaisia yksinkertaistuksia teemme ja millaista informaatiota pidämme luotettavana, riippuu taas olennaisesti siitä, mitä asioita pidämme tärkeinä ja mitä vähemmän tärkeinä. Mallimme maailmasta on toisin sanoen arvovalintoihin perustuva, pohjimmiltaan aina vähintään jossain määrin subjektiivinen valinta.

Ainoat jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat joko loputon analyysiparalyysi tai vähintään jossain määrin arvopohjainen päätöksenteko. Mielenkiintoista kyllä, aivotutkijat tietävät esimerkkejä ihmisistä, jotka suistuvat loputtomaan päätösten arviointiin jopa siinä määrin, etteivät kykene päättämään millaiset sukat laittaisivat aamulla jalkaan. Näitä ihmisiä yhdistävä tekijä ovat vakavat vauriot aivojen tunteita säätelevissä osissa, eikä heillä olekaan tunteita siinä mielessä kuin ihmisillä yleensä. Koska he eivät tunne, he eivät myöskään saa koskaan tunnetta siitä, että ovat perehtyneet johonkin asiaan riittävän hyvin.

Tunteet ovat siis eräänlainen analyysin pysäyttäjä: teemme yleensä harkitut ratkaisut niin, että lopetamme harkinnan kun meistä tuntuu siltä, että olemme harkinneet asiaa riittävästi. Kukaan ei koskaan pysty todella aidosti harkitsemaan asioita loppuun saakka. Ihmisikä ei riittäisi edes yksinkertaisimpien päätösten kaikkien mahdollisten vaikutusten analysointiin. Aina on toki pyrittävä pohtimaan mahdollisimman tarkasti, mitä seurauksia tehdyillä ratkaisuilla saattaisi olla, mutta on itsepetosta luulla tekevänsä päätöksiä vain rationaalisesti ja johdonmukaisesti. Todellisuudessa tunteet ovat päätöksenteossa tärkeässä asemassa, ja tunteisiimme vaikuttaa vahvasti se, mitä pidämme hyvänä ja oikeana.

Käytännön päätöksentekomme on siis väistämättä arvoperustaista ja yksinkertaistuksiin perustuvaa. Tämä ei ole sinänsä hyvä eikä huono asia, vaan ihmisaivojen rajoituksista ja maailman monimutkaisuudesta johtuva ominaisuus. Vaaralliseksi tämä ominaisuus muuttuu lähinnä silloin, jos vakuutamme itsemme ja muut siitä, että voimme tehdä päätöksiä kylmän rationaalisesti: ei liene silkkaa sattumaa, että kylmällä rationalismilla ja historiallisella väistämättömyydellä on perusteltu maailmanhistorian hirmuisimpia tekoja.

Päätöksenteon luonteen ymmärtäminen analyysin ja arvojen yhdistelmäksi näkyy käytännössä esimerkiksi muuttuneena suhtautumisenani politiikkaan. En enää luule, että politiikka voisi olla vain sarja yksittäisratkaisuja, joista jokainen optimoidaan erikseen parhaan saatavissa olevan tiedon perusteella. Valinnat siitä, millaista tietoa pidetään uskottavana, on itsessään arvovalintojen tulosta, kuten on myös se malli maailmasta, johon tätä tietoa syötetään. Silloinkin, ja kenties erityisesti silloin, kun päätöksiä pyritään perustelemaan ainoiksi järkeviksi tai ”rationaalisiksi” ratkaisuiksi, on syytä kysyä, millainen ideologia päätösten taustalla käytännössä vaikuttaa.  

Päätöksenteon perimmäinen arvopohjaisuus on minulle myös toinen syy äänestää ensisijaisesti puoluetta ja vasta toissijaisesti ihmistä. Yksittäinen, yksittäisiä asioita optimoiva superälykäs päätöksentekijä on ideaali, jota ei koskaan tavoiteta: jokainen päätöksentekijä on vähintään jossain määrin tiedonkäsittelykoneistonsa vanki. Älykkyys, ahkeruus tai edes omaehtoinen asioihin perehtyminen eivät suojaa päätöksentekijöitä kovinkaan hyvin niiltä painotuksilta, mitä heidän viiteryhmänsä edustama tietojenkäsittelykone heidän ajattelulleen aiheuttaa. On liki varmaa, että kaikki puolueet ovat harhaisia tietojenkäsittelykoneita, ja että kaikki jättävät huomiotta joitain olennaisia asioita. Puolueiden välillä on kuitenkin eroja, ja toisten puolueiden analyyseihin ja maailmankuviin vaikuttavissa arvostuksissa humanismi on mukana useammin kuin toisilla.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitetu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Valmistuin tohtoriksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta 2017. Väitöskirjani Constructed solutions to constructed constraints käsitteli niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen.

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Sivuhuomiona, vaikuttaa vahvasti siltä, että tämä ennustamattomuus on maailman sisäsyntyinen ominaisuus, eikä siis ole syytä toivoa liikaa, että esimerkiksi yhteiskuntien kehitystä kyettäisiin ikinä ennustamaan käyttökelpoisella tarkkuudella. Joitain tarkasti rajattuja osa-alueita saatamme pystyä joskus ennustamaan, mutta niitäkin rajallisesti ja lähinnä silloin, kun järjestelmä itsessään ei muutu.
  2. Toinen sivuhuomio: miksi edelleen äänestämme vaaleissa yksittäistä ihmistä, emmekä esimerkiksi muutaman hengen tiimejä, joissa jäsenet olisivat erikoistuneet eri tehtäviin?

Joutilaisuus on vallankumouksellista

Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessä, osa II

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Kuva: Henriikka Pöllänen

Janne M. Korhonen

Jos haluamme parempia päätöksiä, downshifting pitäisi aloittaa hallituksen ministereistä, ja heidän työaikansa tulisi rajoittaa lailla enintään 30 viikkotyötuntiin. Tuon ajan ulkopuolella kännykkä saisi piristä ja sähköpostiin saisi päästä käsiksi vain kansallisen hätätilan uhatessa.

Teollisuusmaiden ihmisiin ja ehkä aivan erityisesti meihin pohjoismaalaisiin on iskostunut vahva protestanttinen työmoraali. Maasta olet sinä tullut, ja otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen. Harvaa asiaa on tässä maassa viime vuosikymmeninä pelätty ja inhottu niin paljon kuin työttömyyttä, ja työ itsessään nähdään edelleen tekijänsä kunniana: edelleen on ylpeilyn aihe, jos voi sanoa tekevänsä töitä kymmenen tai kaksitoistakin tuntia vuorokaudessa. Harvassa lienevätkin ne työpaikat, joissa yksikään työntekijä ei olisi koskaan teeskennellyt kiireistä näyttääkseen ahkeralta ja sitoutuneelta työmyyrältä.

Tämä asenne on perintömme maailmasta, jota ei enää ole olemassa. Eikä siinä vielä kaikki: asenteemme työntekoon ja ahkeruuteen estää meitä miettimästä, millainen maailmamme ehkä pitäisi olla.

Ihmistyön korvaaminen ja täydentäminen pääosin fossiilisen energian pyörittämällä konevoimalla on kasvattanut viimeisen kahdensadan vuoden ajan hitaasti mutta varmasti työn tuottavuutta. Konetyö on jo nyt niin tuottavaa, että perustarpeemme – ruoka, suoja, langaton internet – voitaisiin tyydyttää mainiosti, vaikka ylivoimainen valtaosa ihmisistä ei tekisi yhtään mitään ”tuottavaa” vaan käyttäisi aikansa toisten ihmisten kanssa olemiseen, kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen.

Näistä valtavista, joskin hitaasti tapahtuneista ja siksi monilta huomaamatta jääneistä muutoksista huolimatta elämme yhä yhteiskunnassa, jossa työnteko nähdään itseisarvoisesti hyvänä asiana ja joutilaisuus syntinä, aivan kuin teollista vallankumousta edeltäneessä 1700-luvun agraariyhteiskunnassa. Tuolloin työn tuottavuus oli todellakin niin vähäistä, että lähes kaikkien työpanosta tarvittiin, ja työnteko täytti suurimman osan ihmisten elämästä.

Nykyään kuitenkin elämme aikaa, jolloin suurin ”arvonluonti” – suurimmat edistysaskeleet – tehdään niin sanotuissa luovissa töissä. Luovuuden tutkimus on lähes yksimielistä siitä, että riittävä määrä vapaa-aikaa ja tarkoituksetonta ”leikkimistä” on yksi luovuuden edellytyksiä. Tiedämme myös aivan hyvin, että suurin osa jotain todella uutta luoneista pitää itse joutilasta aikaa aivan keskeisenä luomisprosessin osana. Alitajuntamme kun työskentelee silloinkin kun me emme, ja jos täytämme kalenterimme tekemisellä, meille ei jää aikaa vain ajatella ja tuumailla asioita.

Miksi sitten pyrimme täyttämään tärkeimpien päätöksentekijöidemme ajan kaikilla mahdollisilla kissanristiäisillä? Eikö kaiken järjen mukaan asioiden pohdintaan tulisi olla sitä enemmän aikaa, mitä tärkeämmistä asioista päätetään? Nyt elämme sikäli omituisessa tilanteessa, että kaikkein suurimpia, tuhansien tai jopa miljoonien ihmisten tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä tekevät poliittiset ja taloudelliset johtajat eivät käytännössä ehdi pohtimaan päätöksiään tai ylipäätään omaa toimintaansa juuri hetkeäkään. Yksikään luovuustutkija ei löisi vetoa sen puolesta, että tälläinen järjestelmä pystyy tuottamaan luovia ratkaisuja kohtaamiimme ongelmiin.

Kiire on tietysti järjestelmän itsensä säilymisen kannalta edullista. Armeijat ovat tienneet jo tuhansien vuosien ajan, että jos tekemistä ei ole, sitä pitää keksiä: muuten sotilaat saattavat ehtiä ajattelemaan mitä oikeastaan ovat tekemässä, ja tällä jos millä on kauhistuttavat seuraukset taistelumoraalille. Kenties myös nykyjärjestelmän irvokkaat piirteet, uhkaavasta ekokatastrofista kulutuskapitalismiin perustuvan elämäntavan onttouteen, saisivat päätöksentekijät epäröimään enemmän, jos heillä vain olisi aikaa pohtia, miksi he ylipäätään ovat tekemässä päätöksiä.

Yhteiskuntajärjestelmä onkin tietyssä mielessä itseään toisintava organismi – kulttuurimeemi, jos suotte minun käyttävän ilmaisua – ja niiden piirteiden, jotka edistävät järjestelmän säilymistä, voi olettaa säilyvän itse järjestelmässä. Kyseenalaistamattomuus on ehdottomasti järjestelmän säilymistä edistävä piirre. Tämä voidaan hyvin nähdä myös osasyynä siihen, miksi kaikenlaista joutilaisuutta katsotaan niin paheksuvasti: joutilaat kyseenalaistavat protestanttisen järjestelmän jo itse joutilaisuudellaan. Ja joutilaat ovat kautta aikojen olleet niitä, jotka kehittävät aidosti uusia ideoita ja kyseenalaistavat vanhan.

Tästä syystä uskon, että riittävällä perustulolla olisi pidemmällä tähtäimellä syvällisen vallankumouksellisia vaikutuksia. Jos ihmisillä olisi enemmän aikaa miettiä, miksi yhteiskuntamme on edelleen pohjimmiltaan 1700-luvun yhteiskunta vaikka teknologia elääkin jo 2000-luvulla, seuraava vallankumouksellisuuden aalto saattaisi hyvin pyyhkäistä yli maanpiirin. Kenties tämä riski tiedostetaan, tai ainakin alitajuisesti vaistotaan, myös niissä piireissä, jotka hyötyvät nykyisestä järjestelmästä ja vastustavat perustuloa.

Joutilaiden luokan kannalta ei tosin ole varmaa, olisiko vallankumous hyvä asia: tähän mennessä vallankumousten jälkimainingit ovat yleensä harventaneet nimenomaan joutilaita, noita potentiaalisia vallankumouksellisia.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitettu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Tulossa on vielä kirjoitus ainakin kahdesta muusta oppimastani asiasta. Olen puolustanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa kirjoittamaani organisaatiotutkimuksen ja tekniikan historian alaan kuuluvaa, niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen tarkastelevaa väitöskirjaa Constructed solutions to constructed constraints 12.12.2017.

Kirjoituskutsu

Hei ajattelija — olisitko myös kirjoittaja?

Oletko tuumannut, puntaroinut tai pähkäröinyt jotakin, jonka tahtoisit jakaa muillekin? Kerro meille, niin pohditaan, millaisen jutun ajatuksestasi saisi. Voit lähestyä meitä niin lyhyellä kuvauksella ideastasi kuin artikkelikäsikirjoituksellakin. Teksti voi olla tyyliltään mikä hyvänsä asiaproosan lajeista, esimerkiksi kolumni, essee tai tieteellinen artikkeli. Artikkelin pohjana voi käyttää opintosuoritusta, kuten esseetä, kandia, gradua tai se voi olla vaikkapa ensimmäinen väitöskirjaasi liittyvä julkaisu.

Erityisesti toivomme tekstejä, jotka liittyvät teemaan JÄTE. Jäte on kouriintuntuvia roskia ja saastetta, hylättyjä esineitä, mutta myös yleiseisempää ylimäärää, haaskauksen vertauskuva, ulossuljetun osa. Jäte on määritelmällisesti ei-haluttua ja siten kertoo myös jotain halutusta sen kääntöpuolena.

Paatos on filosofinen kulttuurilehti, joka painottaa yhteiskunnallisia ja muita elämänmakuisia kysymyksiä.

Lähetä juttuehdotuksesi tai -luonnoksesi 20.3.2018 mennessä sähköpostilla osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät täältä.

Päivitys 27.2.2018: deadlinen päivämäärää siirretty.