Faktojen osaaminen ei ole tae oikeassa olemisesta

Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessäni, osa IV

Kuvankaappaus käyttäjän svenskkollaps Twitter-tililtä.

Janne M. Korhonen

Tätä kirjoittaessani Facebookissani on ollut puheenaiheena se, onko oikein karkottaa kahdeksan kuukauden ikäinen sylivauva takaisin sotaa käyvään maahan. On irvokasta, että asiasta joudutaan edes keskustelemaan – mutta toisaalta, keskustelu paljastaa hienosti, mitä ”maahanmuuttokriittisyys” vuonna 2017 on. Samat ihmiset, jotka ovat viimeiset vuodet määkineet hengellisten johtajiensa esimerkkiä seuraten siitä, että pakolaisten joukossa ei ole juurikaan ”eniten kärsiviä” naisia ja lapsia, ovat nyt ehdottomasti sitä mieltä, että Suomeen saakka päässyt nainen ja hänen lapsensa pitää saada karkoittaa, ja pulinat pois.

Näin tehdessään internetin maahanmuuttokriitikot paljastavat hienosti sen, mitä maahanmuuttokritiikin taustalla on aina ollut: yksinkertainen rasismi ja tarkoitushakuiset, rasismin oikeuttamiseksi tehdyt johtopäätökset. Tosiasioista ja logiikasta valitaan juuri ne, joilla rasismia kulloinkin kyetään oikeuttamaan, ja tekosyyt keksitään tilanteen mukaan. Suomeen saakka pääsevissä pakolaisissa on matkan vaarallisuuden vuoksi etupäässä nuoria miehiä? Vastustetaan pakolaisia kyselemällä, missä naiset ja lapset ovat. Nainen ja lapsi joutumassa pakkokäännytetyksi sotaa käyvään maahan? Vastustetaan pakolaisia vetoamalla lakiin ja järjestykseen. Syyt vaihtuvat, mutta vastustus ei muutu – tämä kuvio on tuttu niin monesta yhteydestä aiemminkin.

Tyypillistä keskustelulle tietenkin on, että huutelija ei itse välttämättä edes tajua olevansa rasisti tai toistavansa rasistien väitteitä. Kukaan meistä ei halua ajatella olevansa pahojen puolella, ja ihmiset selkeästi edelleen välittävät siitä, pidetäänkö heitä rasisteina. Niinpä rasismin oikeuttamiseksi ja sen maalaamiseksi joksikin aivan muuksi joudutaan tekemään erilaisia silmänkääntötemppuja.

Näistä ainakin omassa viiteryhmässäni (miehiä, teknillisen tai tieteellisen koulutuksen saaneita, tieteestä kiinnostuneita) kenties kaikkein parhaiten toiminut temppu on ollut rasistisen päättelyn naamioiminen ”asioihin perehtyneisyydeksi” ja ”faktojen hallitsemiseksi.” Tämän tyylisuunnan ehdoton suomenmestari on tietenkin Jussi Halla-aho, joka on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu yksittäinen henkilö rasismin ja muukalaisvihan normalisoimiseksi Suomessa.

Nyt kun tempun tietää, se on helppo tunnistaa. ”Faktapohjainen keskustelu maahanmuutosta” á la Halla-aho menee aina jokseenkin samoin: esitetään sinänsä vakuuttava liuta tilastoja, yksittäistapauksia ja kehityskulkuja, ja punotaan näistä kertomus, jonka mukaan Islam on takapajuinen väkivallan uskonto, maahanmuuttajat ovat loisia, ja Eurooppa on ihan hetkenä minä hyvänsä vaarassa islamisoitua.

Myönnän, että taktiikka on tehokas. Tilastojen ja numeroiden käyttö tuo uskottavuutta ja näennäistä tieteellisyyttä eltaantuneiden mielipiteiden peitoksi. Vastustajia haastetaan ”todistamaan vääräksi” esitetyt väitteet, ja perin harva huomaa, että se on yleensä mahdotonta: on yhtä mahdotonta todistaa vääräksi väitettä Euroopan tulevasta islamisoitumisesta kuin väitettä siitä, että kaikki Halla-ahon Facebook-kaverit ovat todellisuudessa ihmishahmoisia liskoja, jotka vain teeskentelevät ihmisiä solutasoa myöten. Vastustajia on myös helppo nöyryyttää: koska tilastojen numerot ovat yleensä (joskaan eivät aina) oikein, taktiikkaan perehtymätön vastustaja joutuu myöntämään, että tottahan tuo puhuu – tai hänet saadaan näyttämään asioihin perehtymättömältä, kun ei muista yhtä paljon tilastotietoa. Faktantarkistuksessa nämä muutamat tilastot opetellut halla-aholainen pärjääkin hyvin: faktantarkistuksessa kun voidaan tarkastaa vain faktoja, jotka ovat yksikäsitteisesti tarkastettavissa. Todellisuudessa yhteiskunnallisista ilmiöistä voidaan laatia hyvin erilaisia tarinoita jopa samoja tilastotietoja käyttäen. Sattumalta sivuan juuri tätä aihetta väitöskirjani yhdessä esseessä, jossa näytän esimerkinomaisesti, miten tarkalleen samoista historiallisista ja hyvin todennetuista faktoista voidaan helposti rakentaa keskenään täysin ristiriitaisia opetuksia antavat tarinat.

Yhteiskunnallisissa asioissa on tarjolla vain rajattu määrä luotettavaa ja yleistettävää informaatiota. Aukkoja on paljon, ja nuo aukot on pakko kattaa jonkinlaisella tarinalla. Tarina voi olla positiivinen – maahanmuuttajat voidaan nähdä mahdollisuutena – tai se voi olla negatiivinen: maahanmuuttajat voidaan nähdä uhkana. Tai tarina voi olla ”realistinen”, ja maahanmuuttajat voidaan nähdä suurena määränä ihmisiä, joista suurin osa haluaa vain parempaa elämää, mutta osa voi aiheuttaa ongelmia. Tarkalleen samoja tilastoja voidaan käyttää perustelemaan kaikkia näitä näkökantoja.

Halla-aho ja hänen kohorttinsa ovat puolensa valinneet: he näkevät kaikessa uhkia ja kokevat Euroopan olevan vaarassa. Kun nykyään tiedämme, että Halla-aho itse herätti jo lukioaikana huomiota rasistisilla mielipiteillään, on vaikea välttyä ajatukselta, että aate tuli ensin, aatteen perustelut sen jälkeen. Uskon itse, että keskeisin asia, mistä Halla-aho valehtelee, on juuri tämä: toisin kuin hän on esittänyt, hän tuskin suhtautui maahanmuuttajiin positiivisesti kunnes ”perehtyi tilastoihin” – suurella todennäköisyydellä hän suhtautui maahanmuuttajiin negatiivisesti ja löysi tilastoja, jotka vaikuttivat tukevan hänen johtopäätöksiään. Kun vastaus on jo tiedossa, perusteluja kyllä löytyy. Asian esittäminen toisin päin vain tuo huomattavasti lisää uskottavuutta, ja monet omaa rasismiaan peittelevät pitävätkin samasta fiktiosta kiihkeästi kiinni.

Myönnän, että Halla-ahon tyyli upposi minuunkin. Kuten totesin, tyyli on tehokas, ja vaikuttaa tehoavan erityisesti nuoriin, tekniikasta kiinnostuneisiin miehiin. Vaatikin vuosia ennen kuin tajusin, mikä tyylissä tarkkaan ottaen on ongelmana.

Ja tässä taitaa olla myös yksi syy, miksi Halla-ahon peräämää ”asiallista keskustelua” maahanmuutosta ei juurikaan näe. Kyllä tällaista on, mutta Halla-ahon ja hänen seuraajiensa ehdoilla käytävä keskustelu ei ole asiallista nähnytkään. Keskustelu on pitkälti sen vaatimista, että Halla-ahon väitteet pitäisi todistaa vääräksi, mikä on sinällään vain harvoin mahdollista. Sen sijaan väitteiden ympärille kyhätty tarina on tuhoisa. Kun lisäksi hyvin tiedetään, että jokainen julkisesti asiasta puhuva tutkija saa niskaansa viharyöpyn – erityisesti jos sattuu olemaan nainen – niin…

Mutta loputtomasti minuakaan ei voi huijata. Nyt olen nähnyt verhon taakse; toivottavasti joku muukin näkee. Ja muistaa kysellä, miksi tämänkin Ajatusten Tonavan vuoden 2006 tienoilla esittämät synkeät ennusteet ihan pikapuoliin uppoavasta Euroopasta ja vähintään talouskurimukseen ajautuvasta Ruotsista ovat menneet niin pieleen. Kas kun yksi ”maahanmuuttokriittisten” hellimiä ajatuksia tuolloin oli varmuus siitä, että vuoden 2020 tienoilla kantaruotsalaisia alkaa suorastaan tulla pakolaisiksi Suomeen, ja Ruotsin valtio on efektiivisesti romahtanut talousvaikeuksiinsa.

Pientä isompi kärpänen tässä keitoksessa vain on se, että moninkertaisista maahanmuuttajamääristä huolimatta – tai ehkä osin niiden ansiosta – Ruotsilla on jo pitkään mennyt taloudellisesti paljon meitä paremmin, eikä näytä että olisimme ihan heti edes saavuttamassa saati ohittamassa tätä ”ihan kohta romahtavaa” valtiota. Kun tuntee vähän ”maahanmuuttokriittisen” liikkeen historiaa, tietää, että ennusteet ihan pian romahtavasta Euroopasta ovat olleet yksinkertaisesti rasistien vakiokamaa jo 1960-luvulta lähtien.

(Täältä voi seurata, onko Ruotsi romahtanut. https://twitter.com/svenskkollaps)

Pelkkä faktojen osaaminen ei siis tee paremmaksi maahanmuuton (tai muunkaan yhteiskunnallisen asian) tuntijaksi: faktat pitää myös kyetä sijoittamaan jotakuinkin järkevään, ei-ällöttävään ja ennustusvoimaiseen tarinaan, tai maailmanselitykseen. Tähän mennessä realistisemman ja suvaitsevaisemman puolen tarina on pääsääntöisesti osoittautunut ennustusvoimaisemmaksi. Ennustusvoima on numerofaktojen hallintaa parempi tarkkuuden mittari.

P.S. olen myös poistanut FB-kavereistani kaikki ne, jotka kaveeraavat Jussi Halla-ahon ja hänen tunnettujen kohorttiensa kanssa. (Ilmoitin heille, että asia on näin, ja he saivat valita haluavatko olla minun vai Halliksen kavereita.) Halusin tällä pienellä teolla ilmaista, etten halua edes assosiaatiollani tukea tätä vihanlietsontaa. En usko jääväni mistään merkittävästä paitsi; vaikka paskakasassa voi joskus olla jotain tieteellisesti kiinnostavaa, oma mielenkiintoni ei jokaisen läjän penkomiseen riitä. Ainoa kerta jolloin natsien kuunteleminen ja heidän sanomiensa ymmärtäminen oli tarpeen oli Bletchley Parkissa toisen maailmansodan aikaan.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitetu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Valmistuin tohtoriksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta 2017. Väitöskirjani Constructed solutions to constructed constraints käsitteli niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen.

Vaihtoehdot ovat analyysiparalyysi tai arvopohjaisuus

Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessä, osa III

Janne M. Korhonen

Olen oppinut, etten ymmärrä politiikasta juuri mitään. Minulla ei suoraan sanottuna ole hajun munaakaan siitä, miten verotus tai valtiontalous tai vaikka koululaitos tulisi ”oikeasti” järjestellä, enkä tiedä miten vaikkapa tuloerojen kasvu todella vaikuttaa sosiaaliseen dynamiikkaan. Asiat ovat oikeasti monimutkaisia ja perehtymistä vaativia, ja vain ani harvoin valinta voidaan tehdä selvästi hyvän ja selvästi huonon vaihtoehdon välillä. Näin on varsinkin silloin, jos päätösten pidemmän tähtäimen seurauksiakin pitäisi kyetä arvioimaan: maailma kun on valitettavasti niin monimutkainen, että jokainen joka väittää varmasti tietävänsä tulevaisuuden ja eri päätösten seuraukset, valehtelee. Tulevaisuus on olennaisesti ennustamaton.[1] 

Tästä syystä joudun tekemään päätöksiä heuristiikan eli nyrkkisääntöjen avulla. En enää edes yritä miettiä auki aivan kaikkia mahdollisia seurauksia, mitä vaikkapa vihapuheen vastustamisesta voisi teoriassa koitua. Ainoa seuraus tästä on joko valheellinen varmuus siitä, että olen harkinnut asiaa vaikka todellisuudessa en ole mitenkään kyennyt kaikkia mahdollisuuksia luotaamaan; tai ”analyysiparalyysi” jossa en saa tehtyä mitään päätöksiä. Luotan sen sijaan historiasta oppimiini heuristiikkoihin, kuten tähän: ”sitä pienempi on todennäköisyys, että joudut vanhoilla päivilläsi vähättelemään osuuttasi historiassa, mitä vähemmän olet samaa mieltä natsien kanssa.”

Samalla tavalla minulla ei ole oikeasti hajuakaan, onko ilmastonmuutos todellinen uhka vaiko ei. En pysty itse arvioimaan taustalla olevaa tutkimusta, enkä usko että kukaan yksittäinen ihminen siihen kykenee, edes vaikka olisi valmistunut parhain arvosanoin Google-yliopistosta. Luotan kuitenkin nyrkkisääntöön: ”tutkijoiden enemmistö on paljon useammin oikeassa kuin väärässä, ja vain harvoin täysin väärässä.”

Politiikan ongelmat ovat hyvin usein juuri niin laajoja, että kukaan yksittäinen ihminen ei pysty käsittämään niitä täydellisesti kokonaisuuksina. Tämä on ensimmäinen hyvä syy sille, miksi mielestäni kannattaa äänestää puoluetta eikä niinkään henkilöä: puoluetta voi ajatella tiedonkäsittelykoneena, jonka on mahdollista käsitellä yksittäistä henkilöä enemmän tietoa ja joka tekee kollektiivina viisaampia päätöksiä säännöllisemmin kuin kukaan yksittäinen ihminen voisi tehdä.[2]

Valitettavasti mikään tiedonkäsittelykone ei ole immuuni virheille ja harhoille. Vaikka tieto käsiteltäisiin täydellisen loogisesti, johtopäätökset ovat enintäänkin vain yhtä hyviä kuin koneeseen syötettävät lähtötiedot ja malli maailmasta ovat. Käytännössä tärkeistä yhteiskunnallisista asioista päätettäessä kumpikaan ei voi olla koskaan edes likimain virheetön. Tarkkaa tietoa voidaan saada vain yksinkertaisista asioista, ja paraskin malli maailmasta sisältää väkisinkin yksinkertaistuksia. Ainoa tarkka malli maailmasta on maailma itse – kaikki ihmisen yritykset ymmärtää maailmaa yksinkertaistamalla sitä yhden ihmisen tajuntaan mahtuviksi ovat, no, yksinkertaistuksia. Se, millaisia yksinkertaistuksia teemme ja millaista informaatiota pidämme luotettavana, riippuu taas olennaisesti siitä, mitä asioita pidämme tärkeinä ja mitä vähemmän tärkeinä. Mallimme maailmasta on toisin sanoen arvovalintoihin perustuva, pohjimmiltaan aina vähintään jossain määrin subjektiivinen valinta.

Ainoat jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat joko loputon analyysiparalyysi tai vähintään jossain määrin arvopohjainen päätöksenteko. Mielenkiintoista kyllä, aivotutkijat tietävät esimerkkejä ihmisistä, jotka suistuvat loputtomaan päätösten arviointiin jopa siinä määrin, etteivät kykene päättämään millaiset sukat laittaisivat aamulla jalkaan. Näitä ihmisiä yhdistävä tekijä ovat vakavat vauriot aivojen tunteita säätelevissä osissa, eikä heillä olekaan tunteita siinä mielessä kuin ihmisillä yleensä. Koska he eivät tunne, he eivät myöskään saa koskaan tunnetta siitä, että ovat perehtyneet johonkin asiaan riittävän hyvin.

Tunteet ovat siis eräänlainen analyysin pysäyttäjä: teemme yleensä harkitut ratkaisut niin, että lopetamme harkinnan kun meistä tuntuu siltä, että olemme harkinneet asiaa riittävästi. Kukaan ei koskaan pysty todella aidosti harkitsemaan asioita loppuun saakka. Ihmisikä ei riittäisi edes yksinkertaisimpien päätösten kaikkien mahdollisten vaikutusten analysointiin. Aina on toki pyrittävä pohtimaan mahdollisimman tarkasti, mitä seurauksia tehdyillä ratkaisuilla saattaisi olla, mutta on itsepetosta luulla tekevänsä päätöksiä vain rationaalisesti ja johdonmukaisesti. Todellisuudessa tunteet ovat päätöksenteossa tärkeässä asemassa, ja tunteisiimme vaikuttaa vahvasti se, mitä pidämme hyvänä ja oikeana.

Käytännön päätöksentekomme on siis väistämättä arvoperustaista ja yksinkertaistuksiin perustuvaa. Tämä ei ole sinänsä hyvä eikä huono asia, vaan ihmisaivojen rajoituksista ja maailman monimutkaisuudesta johtuva ominaisuus. Vaaralliseksi tämä ominaisuus muuttuu lähinnä silloin, jos vakuutamme itsemme ja muut siitä, että voimme tehdä päätöksiä kylmän rationaalisesti: ei liene silkkaa sattumaa, että kylmällä rationalismilla ja historiallisella väistämättömyydellä on perusteltu maailmanhistorian hirmuisimpia tekoja.

Päätöksenteon luonteen ymmärtäminen analyysin ja arvojen yhdistelmäksi näkyy käytännössä esimerkiksi muuttuneena suhtautumisenani politiikkaan. En enää luule, että politiikka voisi olla vain sarja yksittäisratkaisuja, joista jokainen optimoidaan erikseen parhaan saatavissa olevan tiedon perusteella. Valinnat siitä, millaista tietoa pidetään uskottavana, on itsessään arvovalintojen tulosta, kuten on myös se malli maailmasta, johon tätä tietoa syötetään. Silloinkin, ja kenties erityisesti silloin, kun päätöksiä pyritään perustelemaan ainoiksi järkeviksi tai ”rationaalisiksi” ratkaisuiksi, on syytä kysyä, millainen ideologia päätösten taustalla käytännössä vaikuttaa.  

Päätöksenteon perimmäinen arvopohjaisuus on minulle myös toinen syy äänestää ensisijaisesti puoluetta ja vasta toissijaisesti ihmistä. Yksittäinen, yksittäisiä asioita optimoiva superälykäs päätöksentekijä on ideaali, jota ei koskaan tavoiteta: jokainen päätöksentekijä on vähintään jossain määrin tiedonkäsittelykoneistonsa vanki. Älykkyys, ahkeruus tai edes omaehtoinen asioihin perehtyminen eivät suojaa päätöksentekijöitä kovinkaan hyvin niiltä painotuksilta, mitä heidän viiteryhmänsä edustama tietojenkäsittelykone heidän ajattelulleen aiheuttaa. On liki varmaa, että kaikki puolueet ovat harhaisia tietojenkäsittelykoneita, ja että kaikki jättävät huomiotta joitain olennaisia asioita. Puolueiden välillä on kuitenkin eroja, ja toisten puolueiden analyyseihin ja maailmankuviin vaikuttavissa arvostuksissa humanismi on mukana useammin kuin toisilla.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitetu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Valmistuin tohtoriksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta 2017. Väitöskirjani Constructed solutions to constructed constraints käsitteli niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen.

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Sivuhuomiona, vaikuttaa vahvasti siltä, että tämä ennustamattomuus on maailman sisäsyntyinen ominaisuus, eikä siis ole syytä toivoa liikaa, että esimerkiksi yhteiskuntien kehitystä kyettäisiin ikinä ennustamaan käyttökelpoisella tarkkuudella. Joitain tarkasti rajattuja osa-alueita saatamme pystyä joskus ennustamaan, mutta niitäkin rajallisesti ja lähinnä silloin, kun järjestelmä itsessään ei muutu.
  2. Toinen sivuhuomio: miksi edelleen äänestämme vaaleissa yksittäistä ihmistä, emmekä esimerkiksi muutaman hengen tiimejä, joissa jäsenet olisivat erikoistuneet eri tehtäviin?

Joutilaisuus on vallankumouksellista

Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessä, osa II

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Kuva: Henriikka Pöllänen

Janne M. Korhonen

Jos haluamme parempia päätöksiä, downshifting pitäisi aloittaa hallituksen ministereistä, ja heidän työaikansa tulisi rajoittaa lailla enintään 30 viikkotyötuntiin. Tuon ajan ulkopuolella kännykkä saisi piristä ja sähköpostiin saisi päästä käsiksi vain kansallisen hätätilan uhatessa.

Teollisuusmaiden ihmisiin ja ehkä aivan erityisesti meihin pohjoismaalaisiin on iskostunut vahva protestanttinen työmoraali. Maasta olet sinä tullut, ja otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen. Harvaa asiaa on tässä maassa viime vuosikymmeninä pelätty ja inhottu niin paljon kuin työttömyyttä, ja työ itsessään nähdään edelleen tekijänsä kunniana: edelleen on ylpeilyn aihe, jos voi sanoa tekevänsä töitä kymmenen tai kaksitoistakin tuntia vuorokaudessa. Harvassa lienevätkin ne työpaikat, joissa yksikään työntekijä ei olisi koskaan teeskennellyt kiireistä näyttääkseen ahkeralta ja sitoutuneelta työmyyrältä.

Tämä asenne on perintömme maailmasta, jota ei enää ole olemassa. Eikä siinä vielä kaikki: asenteemme työntekoon ja ahkeruuteen estää meitä miettimästä, millainen maailmamme ehkä pitäisi olla.

Ihmistyön korvaaminen ja täydentäminen pääosin fossiilisen energian pyörittämällä konevoimalla on kasvattanut viimeisen kahdensadan vuoden ajan hitaasti mutta varmasti työn tuottavuutta. Konetyö on jo nyt niin tuottavaa, että perustarpeemme – ruoka, suoja, langaton internet – voitaisiin tyydyttää mainiosti, vaikka ylivoimainen valtaosa ihmisistä ei tekisi yhtään mitään ”tuottavaa” vaan käyttäisi aikansa toisten ihmisten kanssa olemiseen, kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen.

Näistä valtavista, joskin hitaasti tapahtuneista ja siksi monilta huomaamatta jääneistä muutoksista huolimatta elämme yhä yhteiskunnassa, jossa työnteko nähdään itseisarvoisesti hyvänä asiana ja joutilaisuus syntinä, aivan kuin teollista vallankumousta edeltäneessä 1700-luvun agraariyhteiskunnassa. Tuolloin työn tuottavuus oli todellakin niin vähäistä, että lähes kaikkien työpanosta tarvittiin, ja työnteko täytti suurimman osan ihmisten elämästä.

Nykyään kuitenkin elämme aikaa, jolloin suurin ”arvonluonti” – suurimmat edistysaskeleet – tehdään niin sanotuissa luovissa töissä. Luovuuden tutkimus on lähes yksimielistä siitä, että riittävä määrä vapaa-aikaa ja tarkoituksetonta ”leikkimistä” on yksi luovuuden edellytyksiä. Tiedämme myös aivan hyvin, että suurin osa jotain todella uutta luoneista pitää itse joutilasta aikaa aivan keskeisenä luomisprosessin osana. Alitajuntamme kun työskentelee silloinkin kun me emme, ja jos täytämme kalenterimme tekemisellä, meille ei jää aikaa vain ajatella ja tuumailla asioita.

Miksi sitten pyrimme täyttämään tärkeimpien päätöksentekijöidemme ajan kaikilla mahdollisilla kissanristiäisillä? Eikö kaiken järjen mukaan asioiden pohdintaan tulisi olla sitä enemmän aikaa, mitä tärkeämmistä asioista päätetään? Nyt elämme sikäli omituisessa tilanteessa, että kaikkein suurimpia, tuhansien tai jopa miljoonien ihmisten tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä tekevät poliittiset ja taloudelliset johtajat eivät käytännössä ehdi pohtimaan päätöksiään tai ylipäätään omaa toimintaansa juuri hetkeäkään. Yksikään luovuustutkija ei löisi vetoa sen puolesta, että tälläinen järjestelmä pystyy tuottamaan luovia ratkaisuja kohtaamiimme ongelmiin.

Kiire on tietysti järjestelmän itsensä säilymisen kannalta edullista. Armeijat ovat tienneet jo tuhansien vuosien ajan, että jos tekemistä ei ole, sitä pitää keksiä: muuten sotilaat saattavat ehtiä ajattelemaan mitä oikeastaan ovat tekemässä, ja tällä jos millä on kauhistuttavat seuraukset taistelumoraalille. Kenties myös nykyjärjestelmän irvokkaat piirteet, uhkaavasta ekokatastrofista kulutuskapitalismiin perustuvan elämäntavan onttouteen, saisivat päätöksentekijät epäröimään enemmän, jos heillä vain olisi aikaa pohtia, miksi he ylipäätään ovat tekemässä päätöksiä.

Yhteiskuntajärjestelmä onkin tietyssä mielessä itseään toisintava organismi – kulttuurimeemi, jos suotte minun käyttävän ilmaisua – ja niiden piirteiden, jotka edistävät järjestelmän säilymistä, voi olettaa säilyvän itse järjestelmässä. Kyseenalaistamattomuus on ehdottomasti järjestelmän säilymistä edistävä piirre. Tämä voidaan hyvin nähdä myös osasyynä siihen, miksi kaikenlaista joutilaisuutta katsotaan niin paheksuvasti: joutilaat kyseenalaistavat protestanttisen järjestelmän jo itse joutilaisuudellaan. Ja joutilaat ovat kautta aikojen olleet niitä, jotka kehittävät aidosti uusia ideoita ja kyseenalaistavat vanhan.

Tästä syystä uskon, että riittävällä perustulolla olisi pidemmällä tähtäimellä syvällisen vallankumouksellisia vaikutuksia. Jos ihmisillä olisi enemmän aikaa miettiä, miksi yhteiskuntamme on edelleen pohjimmiltaan 1700-luvun yhteiskunta vaikka teknologia elääkin jo 2000-luvulla, seuraava vallankumouksellisuuden aalto saattaisi hyvin pyyhkäistä yli maanpiirin. Kenties tämä riski tiedostetaan, tai ainakin alitajuisesti vaistotaan, myös niissä piireissä, jotka hyötyvät nykyisestä järjestelmästä ja vastustavat perustuloa.

Joutilaiden luokan kannalta ei tosin ole varmaa, olisiko vallankumous hyvä asia: tähän mennessä vallankumousten jälkimainingit ovat yleensä harventaneet nimenomaan joutilaita, noita potentiaalisia vallankumouksellisia.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitettu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Tulossa on vielä kirjoitus ainakin kahdesta muusta oppimastani asiasta. Olen puolustanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa kirjoittamaani organisaatiotutkimuksen ja tekniikan historian alaan kuuluvaa, niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen tarkastelevaa väitöskirjaa Constructed solutions to constructed constraints 12.12.2017.

Kirjoituskutsu

Hei ajattelija — olisitko myös kirjoittaja?

Oletko tuumannut, puntaroinut tai pähkäröinyt jotakin, jonka tahtoisit jakaa muillekin? Kerro meille, niin pohditaan, millaisen jutun ajatuksestasi saisi. Voit lähestyä meitä niin lyhyellä kuvauksella ideastasi kuin artikkelikäsikirjoituksellakin. Teksti voi olla tyyliltään mikä hyvänsä asiaproosan lajeista, esimerkiksi kolumni, essee tai tieteellinen artikkeli. Artikkelin pohjana voi käyttää opintosuoritusta, kuten esseetä, kandia, gradua tai se voi olla vaikkapa ensimmäinen väitöskirjaasi liittyvä julkaisu.

Erityisesti toivomme tekstejä, jotka liittyvät teemaan JÄTE. Jäte on kouriintuntuvia roskia ja saastetta, hylättyjä esineitä, mutta myös yleiseisempää ylimäärää, haaskauksen vertauskuva, ulossuljetun osa. Jäte on määritelmällisesti ei-haluttua ja siten kertoo myös jotain halutusta sen kääntöpuolena.

Paatos on filosofinen kulttuurilehti, joka painottaa yhteiskunnallisia ja muita elämänmakuisia kysymyksiä.

Lähetä juttuehdotuksesi tai -luonnoksesi 20.3.2018 mennessä sähköpostilla osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät täältä.

Päivitys 27.2.2018: deadlinen päivämäärää siirretty.

Tuntemattoman sotilaan mielipide ideologisesti työttömistä – Alkukohtaus ja neljä näytöstä

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Janne Säynäjäkangas

Kuva: Henriikka Pöllänen

Silloin Herra sanoi Moosekselle: ”Lähde heti alas, sillä sinun kansasi, jonka toit pois Egyptistä, on syössyt itsensä turmioon. Näin pian he ovat kääntyneet pois siltä tieltä, jota käskin heidän kulkea. He ovat valaneet itselleen sonnipatsaan, ja nyt he kumartavat sitä, teurastavat sille uhreja ja sanovat: ’Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä.’ (2. Moos 32. 7-8)

Alkukohtaus: työttömiä, politiikkoja, käsitteitä ja muita roolihahmoja

Olen heistä samaa mieltä kuin ymmärtääkseni jokainen tervejärkinen suomalainen. (Sauli Niinistö)

Termi ”ideologisesti työtön” nousi heti puheenaiheeksi,  kun Helsingin Sanomien toimittaja keksii käyttää kyseistä nimitystä kirjailija Ossi Nymanin haastattelussa [1]. Jutussa annettiin ymmärtää, että ilmaus oli Nymanin oma luonnehdinta ja että hän ei hakisi lainkaan töitä. Nyman korjasi näitä käsityksiä myöhemmin Iltalehden haastattelussa [2], josta kävi ilmi, että kirjailijasta haastattelussa annettu kuva ei aivan vastannut todellisuutta. Voisikin sanoa, että ”työttömyysetuuksia kikkaileva” ideologisesti työtön ”Ossi” oli pikemminkin toimittaja Jose Riikosen luoma fiktiivinen hahmo kuin todellinen henkilö. Tarina oli kuitenkin alkanut jo elää omaa elämäänsä ja monet olivat ehättäneet improvisoida näytelmään omia kohtauksiaan. Eräs kansanedustaja taisteli puheenvuorossaan ideologisesti työttömän hahmoa vastaan väläyttelemällä rikostutkinnan mahdollisuutta ja ideoimalla työleirejä työttömille[3]. Jopa tasavallan presidentti intoutui mukaan improvisaatioteatteriin paheksumalla, että moista asennetta työtä kohtaan ”tällä tavalla mainostetaan.”[4].

Nämä puheet voi tietysti kuitata toteamalla, että niissä syyllistytään olkinukkeen, argumentaatiovirheeseen, jossa vastustajan todellisten käsitysten sijaan hyökätään niistä rakennettua karikatyyriä eli niin sanottua olkinukkea vastaan. Niin kuvitteellinen kuin ideologisesti työttömän hahmo onkin, ovat reaktiot siihen kuitenkin todellisia. Kun jokin asia täyttää tietyn tarpeen, sanotaan joskus, että jos sitä ei olisi olemassa, pitäisi se keksiä. Kääntäen voisi sanoa, että kun jokin täytyy keksiä, kertoo se siitä, että se täyttää jonkin tarpeen. Abstraktien käsitteiden kohdalla voisi sanoa asian olevan pääsääntöisesti näin. Vapaus, isänmaa, Jumala, velvollisuus, tasa-arvo, lauseen totuusarvo, subjekti tai työttömyys tekevät monenlaista työtä riippumatta siitä, viittaako mikään niistä mihinkään konkreettisesti olemassa olevaan asiaan. Abstrakteissa käsitteissä ja kuvitteellisissa henkilöissä voi siis nähdä paljon yhteistä.  Ne eivät usein viittaa mihinkään olemassa olevaan, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, ihmiset käyttävät niitä moniin asioihin, ja ne käyttävät ihmisiä. Niin käsite kuin hahmokin voi toimia paitsi ajattelun apuvälineenä myös ajattelun esteenä ja erheenä. Ne liikuttavat ihmisen tunteita, mutta niiden avulla voi myös suunnistaa tunteiden sokkeloissa. Sanat palvelevat ihmisiä yhtä innokkaasti kuin ihmiset sanoja.

Kirjallisilla hahmoilla on ollut paikkansa filosofiassa viimeistään siitä lähtien kun Platon, Ksenofon ja Aristofanes loivat omat tulkintansa Sokrateen hahmosta. Rousseaulla on ihanteellista kasvatusta olennoiva Emilensä, Nietzschellä Zarathustransa, Kierkegaardilla pseudonyyminsä. Deleuze rinnastaa eksplisiittisesti filosofian ja teatterin[5]. Ei ihme: filosofiassa käsitteet asettuvat suhteisiin keskenään. Niiden välille muodostuu jännitteitä. Draamaa. Filosofiasta tulee komediaa, kun se tuo esiin käsitteen koomiset ja ristiriitaiset piirteet ja tragediaa kun käsite on elänyt aikansa ja se julistetaan kuolleeksi.

Mitä ideologisesti työttömän hahmo tahtoo sanoa? Sopiiko hän filosofisen näytelmän hahmona paremmin faabelin varoittavaksi esimerkiksi, vai kenties traagiseksi sankariksi? Kuulustellaan kahta muuta suomalaisille tärkeää työhön liittyvää hahmoa, Jussi Koskelaa ja Antero Rokkaa.

I: Koskelan Jumala

”Alussa oli suo, kuokka ⎯ ja Jussi” on eräänlainen alkumyytti, jolla Väinö Linna tunnetusti aloittaa suurteoksensa Täällä pohjan tähden alla. Kuokkansa avulla Jussi muokkaa tuottamattoman suon tuottavaksi pelloksi ja luo omin käsin oman tilansa ja nimensä, Koskelan. Vaikka Koskelan torppa jääkin lain mukaan pappilan omistukseen, myöntää jopa itse rovasti Jussin raivaustyön luoneen hänelle eräänlaisen moraalisen oikeuden maahan. Tämä laillisen ja moraalisen omistusoikeuden välinen ristiriita ohjaa monia kirjan tapahtumia, jotka saavuttavat kärjistymispisteensä, kun Jussin poika Akseli lähtee sisällissotaan punakaartin johtajana mielessään pappilan perheelleen tekemän vääryyden korjaaminen. Jussin kohtaama vääryys johtaa suomalaisen yhteiskunnan mikrokosmoksena toimivan Pentinkulman kylän kahtiajakautumiseen.

Jussi on myyttinen hahmo, joka lihallistaa luokkaerot ja puoluekannat ylittävän jaetun arvoperustan. Hän on ihannesuomalainen, saarijärvenpaavoimainen nöyrä uurastaja, jonka kuka tahansa yhteiskuntaluokasta ja puoluekannasta riippumatta voi ottaa esikuvakseen. Työväen etuja silmällä pitävä Marxinsa lukenut sosialisti kiinnittää huomionsa siihen, miten pappila riistää Jussilta lisäarvoa taksvärkkipäiviä lisäämällä. Porvarillista näkökulmaa peräänkuuluttava lockelainen liberaalikin saattaisi puolestaan myöntää, että torppa kuuluu Jussille tämän tekemän raivaustyön myötä syntyneen luonnollisen omistusoikeuden nojalla.

Johanneksen evankeliumin alku ”Ἐν ἀρχῇ ἦν ὁ λόγος”, on käännetty sanoilla ”alussa oli sana”, mutta sanalla ἀρχῇ, arkhē, on myös merkitys, jonka voidaan ymmärtää viittaavan perimmäisimpään perustaan tai periaatteeseen. Siinä missä Johannekselle perimmäisin periaate oli ”sana”, on Linnalla se korvaantunut kolmikolla ”suo, kuokka ja Jussi”. Mikä tätä kolmikkoa yhdistää? Vastaus on tietysti työ. Työ on luonnon, tuotantovälineen ja työntekijän kolmiyhteyttä yhdistävä periaate joka löytää ruumiillisen muotonsa, kun Jussi työstää kuokallaan suon pelloksi. Työ on Linnan kuvaaman suomalaisen todellisuuden yhdistävä metafyysisen alkuperiaate, johon liittyvän moraalisen arvon loukkaaminen pappilan toimesta johtaa paratiisin särkymiseen raamatullisine seurauksineen Kainin ja Abelin tarinasta muistuttavaa veljessotaa myöten. Työ on Koskelan Jumala, alkuperiaate ja perusta, ylin oleva, josta kaikki merkitys virtaa.

II: Pentinkulman totaalinen liikekannallepano

Riittää, kun katsoo metsään… (Susanna Koski)

Koskelaa, maailmaa, jossa vain tartutaan kuokkaan ja oman elämän edellytykset nostetaan kovalla työllä neitseellisestä suosta, ei enää ole, ja tuskin on koskaan ollutkaan. Silti vielä tälläkin vuosituhannella saattaa joku katsoa erään kansanedustajan tavoin metsään ja todeta näkevänsä siellä ”paljon tekemätöntä työtä”[6], ikään kuin kuka tahansa voisi vain nousta kotisohvaltaan, kävellä luontoon ja ryhtyä oman elämänsä koskelan jussiksi.

Kansanedustajan kommentti ei tietenkään ollut vain väite metsästä, vaan samalla työttömien suuntaan singottu syytös. Jos on työttömyyttä, vaikka töitä olisi tarjolla, tarkoittaa se sitä, että tarjolla oleva työ ei kelpaa työttömille. Kansanedustajan esittämän kuvauksen paikkansapitävyys nykytilanteessa on kuitenkin helppo kyseenalaistaa. Paremminkin kansanedustaja vaikutttaa viittaavan jonkinlaiseen loputtoman tekemättömän työn onnelaan, jossa lähisuosta itselliseen toimeentuloon on vain kuokan heilahduksen verran matkaa. Ikään kuin elettäisiin Väinö Linnan maalaamassa agraaritaloudessa, eikä jälkiteollisessa yhteiskunnassa, jossa globalisaation ja automatisaation etenemisen myötä on yhä vähemmän ja vähemmän sellaista työtä, jonka luonteesta voisi löytää yhtymäkohtia Linnan kuvaamaan uurastukseen.

Siinä missä Koskela kuvastaa todellisten asiaintilojen sijaan hyvin sitä viittauspistettä, johon työttömien oletettuun työhaluttomuuteen jämähtänyt työttömyyskeskustelu tuntuu jatkuvasti nojaavan, täytyy parempaa nykymaailman kuvaa etsiä toisaalta Linnan tuotannosta. Omavaraistalouteen perustuvan Koskelan sijaan olemme teollisen vallankumouksen lähtölaukauksesta lähtien eläneet yhä enenevissä määrin maailmassa, jossa työnjako ja hierarkiat ovat monimutkaisia ja ihmiset toimivat osana suuria organisaatioita, joiden toiminnan tarkoituksia he eivät välttämättä täysin ymmärrä. Yksittäisen ihmisen työn tulokset eivät ole suoraan omaan käyttöön tulevia maataloustuotteita vaan pienen pieniä rattaan liikahduksia jättimäisten toisiinsa linkittyneiden organisaatioiden palveluksessa. Tehtaan työntekijä valmistaa osia koneisiin, joiden avulla valmistetaan toisia koneita. Tehtaan työntekijäkin on toisten työn tuote: hänestä on koulutettu työntekijä jossakin oppilaitoksessa ja työterveydenhuolto valvoo hänen terveyttään. Tällaisen tilanteen, jossa yksittäinen työntekijä toimii anonyyminä osana koneistoa häntä paljon suurempia voimia palvellen Ernst Jünger tunnisti modernissa sodassa ja siihen liittyvässä yhteiskunnan totaalisessa liikekannallepanossa[7].

III: Rokka ideologisesti työttömänä

Mie en kuulkaa juokse tääl teijän takkii. (Antero Rokka)

Tuntemattomassa sotilaassa Linna keskittyy antamaan kasvot niille tuntemattomille miehille, jotka jatkosota on pannut liikekannalle aina Pentinkulmaa myöten. Näiden miesten asennoituminen työntekoon ei enää ole yhtä suoraviivaista kuin Koskelan Jussin, mikä kiteytyy Jussin pojanpojan Vilhon tokaisussa ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat” (s. 277). Työtehtävätkin ovat toisenlaisia ja samalla Koskelan kuokanheiluttelua läheisempää sukua nyky-yhteiskunnan toiminnoille.  Tuntemattoman sotilaan sankariksi kohoaakin Koskelan nöyrästä uurastajasta monin tavoin poikkeava hahmo, Antero Rokka. Rokka on taitava sotilas, mutta mitä tahansa työtä kyselemättä vastaanottava ihannealainen hän ei ole. Päin vastoin, Rokka joutuu jatkuvasti kahnauksiin ylempiarvoisten kanssa ja toisinaan Rokka jopa jättää vastaanottamatta tarjottua työtä. Rokka nimittäin kieltäytyy hänelle uppiniskaisuutensa vuoksi määrätystä tehtävästä asetella pieniä kiviä koristeiksi korsupolkujen viereen. Kun työstä kieltäytyjää haastatellaan, tämä vastaa:

Mie en väsy pokkuroinnist, mut ko se ei auta meit yhtää nii mie en pokkuroi. Mie en kuulkaa juokse tääl teijän takkii. Miul on eukko ja lapset ja miun pitäs tiäl hypätä tein ajatuksen mukkaa just ko koira. Ei tuu mittää. Ei tule mittää. Nyt on asja silviisii jot myö hävitää tää sota. Ja mitä lähemmäks se tulloo, sitä järettömämpii hommii työ keksittä (s. 338)

Rokan vastauksesta käy samalla ilmi hänen suhteensa omaan rooliinsa sodassa. Rokka ei suostu näkemään itseään pelkkänä tahdottomana työprosessin osana, vaan hakee autenttista suhdetta sotimiseen ajatuksesta, että hän on rintamalla puolustamassa omaa kotiaan ja perhettään. Rokka välttää vieraantuneen ja ahdistavan kokemuksen koneiston osana toimimisesta haaveilemalla rajan taakse jääneen kotinsa takaisin saamisesta ja selittämällä oman osuutensa taisteluissa pyrkimykseksi tämän unelman toteuttamiseen. Käskyjen tottelu pelkän tottelemisen vuoksi riistäisi Rokalta tämän kokemuksen ja siksi hänen on kieltäydyttävä ”pokkuroinnista”. Rokalle on tärkeää voida nähdä oma panoksensa sotaan pohjimmiltaan samanlaisena oman elämän edellytysten turvaamiseen tähtäävänä työnä, jollaista on suon muokkaaminen pelloksi ja pellon viljely ja siksi upseerien käskyjen sokea totteleminen ei ole hänelle työtä ensinkään, vaan tarpeetonta pokkurointia.

Emme asu enää Koskelassa. Kun puhutaan jostain metsässä piilevästä tekemättömästä työstä, puhutaan kuin kuka tahansa voisi ryhtyä oman onnensa sepäksi, tuosta vain alkaa muokkaamaan luontoa omien tarpeidensa mukaiseksi. Näin ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa voi toimia, ainakaan astumatta vähintään osittain yhteiskunnan ulkopuolelle, kohti omavaraistaloutta. Eikä omavaraistalouteenkaan päästä ilman  riittäviä taloudellisia resursseja. Lähes täydellisessä omavaraistaloudessa elävää Lasse Nordlundia voi kenties pitää koskelan jusseista viimeisenä, eikä hänkään ole aloittanut täysin tyhjästä [8].

Rokan työfilosofian voisi kiteyttää siten, että todellista työtä on vain sellainen työ, jonka mielekkyys perustuu tekijänsä omaehtoisesti asettamaan lopputulokseen. Tässä mielessä ymmärrettynä todellista työtä ei monimutkaisen työnjaon ja jüngerilaisten totaalisen liikekannallepanon yhteiskunnissa ole kuin poikkeuksina. Tällaisessa yhteiskunnassa motivaatio työn tekemiseen ei useinkaan ole tehdyn työn päämäärä tai lopputulos. Päämäärä harvoin kumpuaa työn tekijän tarpeista tai on tämän itsensä asettama, eikä työn tekijä aina edes tiedä, millaisia lopputuotteita tuottavaan työprossessiin hän osallistuu. Kun surraan työttömiä vaivaavaa yleistä haluttomuutta tehdä työtä, ei näin ollen voida tarkoittaa haluttomuutta tehdä työtä rokkalaisessa mielessä, vaan työtä, jonka arvo tekijälleen tulee omaehtoisten lopputulosten sijaan ulkonaisista kannustimista kuten palkasta, potkujen, karenssin tai muun rangaistuksen välttämisestä tai ansioluettelon täydentämisestä. Ulkoa asetettujen päämäärien palvelemista Rokka kutsuu pokkuroinniksi. Siispä voidaan Rokan hengessä todeta, että kun työttömiä syytetään työhaluttomuudesta, ei heitä syytetä haluttomuudesta rakentaa omin käsin oman elämänsä edellytyksiä vaan haluttomuudesta pokkurointiin. Tätä Rokan edustamaa ajattelua Ossi Nymania haastatellut toimittaja kutsui ideologiseksi työttömyydeksi. On huomionarvoista, että vaikka Nymanin kohdalla on puhuttu töiden välttelystä, on hän niin sanottuna työttömyysaikanaan kuitenkin kirjoittanut kehutun romaanin. Näyttää siis siltä, että Nymanin synti on sama kuin Rokan: kieltäytyminen pokkuroinnista todellisen työn hyväksi.

IV: Zarathustra antroposeenissa

Voiko se olla mahdollista! Tuo vanha pyhä mies ei ole metsässään vielä kuullut mitään siitä, että Jumala on kuollut! (Zarathustra[9]

Kun sota alkaa näyttää hävityltä, alkaa myös horjua Rokan usko siihen, että teräsmyrskyssäkin voisi vielä piillä alkuperäistä, konkreettista työtä, jonka mielekkyys voidaan kokea elämällä välittömässä suhteessa tuon työn tuloksiin:

Sarastie sanoi vakavasti ja ankaruutta ääneensä tavoitellen: Mutta tuo, jota te nimitätte pokkuroinniksi, on kurin ulkonainen tunnus, ja sen puuttuminen merkitsee kurin puuttumista. Ja kurin puuttuminen merkitsee sitä, että nämä puoli miljoonaa ukkoa ovat kykenemättömiä suorittamaan sitä tehtävää, jonka vuoksi he täällä ovat, nimittäin Suomen puolustusta. Ottakaa huomioon, että kaikki eivät ole sellaisia kuin te. Lukemattomat muut jermut omaavat vain teidän kielteiset puolenne. Ja tuo teidän väitteenne, että sota on hävitty ei ollenkaan pidä paikkaansa. Mikä sota on voitettu ilman vastoinkäymisiä. Joukolla on asiantuntemattomuutensa vuoksi taipumus tehdä johtopäätöksensä seikoista, joiden sisäistä merkitystä se ei ymmärrä. Mitään ratkaisevaa ei vielä ole tapahtunut. Rokka kohautti kiivaasti hartioitaan ja naurahti katkeran ivallisesti: – Ei ymmärrä! Ko heitetää saattuhannet miehet mottii kuolemaa ni ne onkii sellasii merkkilöi jois ei oo paljo ymmärtämistä. Luulet sie jot sellast tehhää muute ko sen takkee jot mittää ei maheta? Kaik on mänt. Mie oon tient sen kauva. Asettele täs kivvii sit. (s.338-339)

Nyt hävityltä puolestaan alkaa näyttää se sota, jota koko teollinen aikakausi on ollut: tuotannon kasvattamiseen tähdännyttä sotaa luontoa vastaan. Tällaisessa tilanteessa on jälleen tilausta Rokan edustamalle ajattelulle, joka korostaa sisältöä ja laatua vastalauseena työn määrän pauloihin jääneelle pokkuroinnille. Tehdyn työmäärän määrällisen lisäämisen ei rajallisten luonnonresurssien maailmassa olisi koskaan pitänyt tulla itseisarvoksi, minkä ymmärtäminen on tätä antroposeeniksikin kutsuttua aikakautta määrittävien ihmisperäisten ekokatastrofien painaessa päälle yhä kiireellisempää. Aivan minkä tahansa työn ja siten minkä tahansa tuotteiden määrän jatkuvan lisäämisen sijaan on mietittävä yhä huolellisemmin, mihin resurssit ja työvoima halutaan suunnata. Ei riitä, että hyväksytään todelliseksi mahdollisuudeksi, että suuri osa työstä voi olla turhaa. On hyväksyttävä, että osa työstä voi kokonaisvaikutuksiltaan olla jopa haitallista. Ei riitä vain sen hyväksyminen, että resurssien ja energian käyttöä ei voida enää lisätä. On hyväksyttävä mahdollisuus, että niitä on jopa vähennettävä. Mikäli mielii katsoa näitä rienaavia tosiasioita silmästä silmään on luovuttava moralismista, joka samaistaa pokkuroinnin työhön oman elämän ehtojen luomisesta syntyvän merkityksellisyyden lähteenä.

Kuuluisalla väitteellään Jumalan kuolemasta Nietzsche ei tarkoittanut, että jokin maallisen maailman ulkopuolella aiemmin eleskellyt yliluonnollinen henkilö olisi nyttemmin heittänyt veivinsä. Nietzsche tarkoitti, että usko Jumalan edustamiin ihmisen ulkopuolelta annettuhin objektiivisiin moraalisääntöihin on elänyt aikansa. Nietzsche koki, että länsimaisen kulttuurin syvimmät olettamukset ovat menettäneet pohjansa. Jumala on hylättävä, koska Jumalan käsite tekee kyseenalaista työtä: se saa unohtamaan, että moraalisääntöjen tulisi palvella elämää, eikä elämän moraalisääntöjä. Nyt jos koskaan, aikana jolloin koko planeetan elinkelpoisuus riippuu siitä, kykenevätkö ihmiset muuttamaan toimintaansa, vaaditaan ajattelutavoiltamme vähintään yhtä suuria muutoksia. Yksi muutos voisi olla sen vakavissaan ottaminen, että työn tulee palvella elämää, eikä elämän työtä. Tämän saavuttamiseen on vielä matkaa, jonka etäisyyttä voidaan mitata ideologisesti työttömän hahmon herättämällä pahennuksella.

Se työ, joka Jussin Koskelan hahmossa lihallistuu ja josta Antero Rokan hahmo haki periaattellista jalansijaa totaalisen liikekannallepanon olosuhteissa, on kuollut, vaikka jatkaakin kummitteluaan pokkuroinnin hahmossa. Se oli kuollut jo jatkosodassa ja jatkaa yhä kuolleena olemistaan. Ainakin kunnes opimme elämään toisin.

Kirjallisuus

Linna, Väinö. 1954. Tuntematon sotilas. Tässä käytetty lähteenä vuoden 2009 painosta (Juva: WS Bookwell Oy).

Linna, Väinö. 1959. Täällä pohjantähden alla, 1-2-3. Tässä käytetty lähteenä vuoden 2007 painosta (Juva: WS Bookwell Oy).

Jünger, Ernst. 2007. ”Totaalinen liikekannallepano”. Käännös: Antti Salminen & Tere Vadén. Niin & näin 2/12, s.13-21.

Nietzsche, Friedrich. 2001. Näin puhui Zarathustra. Käännös: J. A. Hollo. Keuruu: Otava.

Deleuze, Gilles. 2001. Difference and repetition. Käännös: Paul Patton. London: Continuum.

Nordlund, Lasse & Dorff, Maria. 2008. Elämämme perusteista: Pohdintoja työstä, rahasta ja energiasta omavaraisen elämänkokemuksen valossa. Siuronkoski: Palladium kirjat.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Helsingin Sanomat, 13.10.2017. ”Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ”ideologisesti työtön” taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet”. https://www.hs.fi/elama/art-2000005405564.html
  2. Iltalehti, 16.10.2017.”Ideologisesti työtön” Ossi harkitsee oikeustoimia TE-toimistoa vastaan”. https://m.iltalehti.fi/kotimaa/201710162200463423_u0.shtml
  3. Iltalehti, 15.10.2017. ”Kansanedustaja pohtii, syyllistyikö tuilla kikkaillut työtön Ossi rikokseen – ehdottaa ”työleirikokeilua””. http://www.iltalehti.fi/politiikka/201710152200462244_pi.shtml
  4. Ilta-Sanomat, 19.10.2017. ””Presidentti Niinistö ärähti ideologisesti työttömille: ”Se, että asiaa mainostetaan…””. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005414485.html
  5. Ks. Deleuze 2001
  6. Iltalehti, 30.9.2016 ”Susanna Koski antoi Ylellä vinkin työttömille: ”Riittää, kun katsoo metsään””. Http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016093022393823_uu.shtml
  7. Jünger 2007
  8. Nordlund 2008
  9. Nietzsche 2001, 10

Puolue, valtio ja hegemonia – kansalaisuus gramscilaisesta näkökulmasta

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Tuomas Lahtinen & Jussi Määttä

Kaksi käsitystä kansalaisuudesta

Nykykeskustelussa käsitykset kansalaisuudesta usein määritellään kuuluviksi joko tasavaltalaiseen tai liberaaliin perinteeseen. Tasavaltalainen kansalaisuuskäsitys juontaa juurensa jo antiikin Ateenan polikseen eli kaupunkivaltioon, jossa vapaat miehet hallitsivat demokraattisesti itse itseään. Kansalainen on tästä näkökulmasta henkilö, joka kykenee hallitsemaan ja tulemaan hallituksi jossain poliittisessa yhteisössä[1].

Liberaali kansalaisuuskäsitys puolestaan juontuu roomalaisesta laista ja Rooman imperiumin lakikäytänteistä. Tällöin kansalaisuus nähdään laillisena statuksena, joka suojelee yksilönvapautta muiden ihmisten ja valtion mielivallalta. Tästä näkökulmasta yksilönvapautta harjoitetaan kansalaisyhteiskunnassa valtiollisten organisaatioiden ulkopuolella, esimerkiksi taloudellisen toiminnan piirissä. Liberaali kansalaisuuskäsitys alkoi saavuttaa suosiota 1700-luvulla ja on nykyään hallitsevana käsityksenä ”läntisissä”, liberaaleissa demokratioissa. [2]

Liberaalin kansalaiskäsitykseen liittyy myös liberaali valtiokäsitys, jossa julkinen ja yksityinen sektori on perustavalla tavalla erotettu toisistaan. Yksityinen sektori näyttäytyy yksilöllisen vapauden toteuttamisen areenana ja ensisijaisena verrattuna julkiseen sektoriin, jonka tehtäväksi jää yksilöiden välisten eturistiriitojen selvittely ja yksilön toimintavapauden rajoittaminen yleisen edun nimissä. Demokratia on liberaaleille siis kykyä kontrolloida valtiota, kun taas tasavaltalaisille se on pikemminkin kansalaisten itsehallintoa. [3]

Karl Marx (1818-1883) esitti vuonna 1845 hahmottelemissaan Feuerbach-teeseissä oman, myöhemmin historialliseksi materialismiksi kutsutun, filosofiakäsityksensä, joka heijasteli 1800-luvun poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta. Toisaalta Marx ajattelee, että yksilöt, subjektit tai kansalaiset ovat aktiivisia toimijoita, jotka tuottavat historiallisen kontekstinsa sallimissa puitteissa itse oman yhteiskunnallisen olemassaolonsa ehdot. Toisaalta Marxin mukaan ihmiset ovat historian saatossa tapahtuneen yhteiskunnallisten tuotantovoimien ja suhteiden kehityksen tuotosta. Ihminen tuottaa ja tuotetaan. [4]

Gramscin Marx

Antonio Gramsci (1891-1937) tarttui omassa Marx-luennassaan juuri tähän toiminnalliseen ja käytännölliseen puoleen. Hän omaksui Marxin jaottelun yhteiskunnan taloudelliseen alarakenteeseen ja sen päälle kohoavaan ideologiseen ylärakenteeseen, joka pitää sisällään yhteiskunnallisen järjestäytymisen ja tietoisuuden muodot. Taloudellista alarakennetta määrittävät tuotantovälineet, niiden kehitystaso ja niihin liittyvät tuotantosuhteet. Ylärakenne puolestaan pitää sisällään esimerkiksi yhteiskunnan oikeudellisen ja poliittisen järjestelmän sekä näitä ylläpitävät ideologiat.

Omassa tuotannossaan Gramsci keskittyy enimmäkseen ylärakenteen ilmiöiden pohdintaan ja tutkimukseen. Tätä osittain motivoivat hänen omana aikanaan esitetyt deterministiset Marx-tulkinnat, joissa taloudellisen kehityksen nähtiin vääjäämättömästi kulkevan kohti sosialismia ja ylärakenteen vain heijastelevan mekaanisesti tuotantosuhteita. [5] Gramsci omaksui Marxilta myös tämän toiminnallisuutta ja käytäntöä korostavassa ihmiskäsityksessä implisiittisesti piilevän tasavaltalaisen kansalaisuuskäsityksen. Tämä käsitys löytyy Gramscin poliittista toimintaa, puoluetta ja valtiota koskevien pohdintojen taustaoletuksista.

Gramsci kirjoitti vankilassa vuosina 1929–35 myöhemmin suureen arvoon nousseet pohdintansa 30 viholle. Näiden Vankilavihkojen suomennetut osat toimivat esseemme teoreettisen viitekehyksen pohjana. Tukeudumme 1980–90-luvuilla Tampereen yliopistossa tehtyyn Gramsci-tutkimukseen ja esitämme oman tulkintamme Gramscin valtiota, hegemoniaa ja puoluetta koskevista pohdinnoista. Gramscin elinaikana ja myös nykyisin useat ihmiset pitävät politiikkaa aktiviteettina, jota harjoitetaan joissain virallisissa valtiollisissa ja kunnallisissa elimissä ja jolla ei ole mitään sen suurempaa tekemistä ihmisten yksityiselämän kanssa. Tämä käsitys vastaa liberaalia kansalaisuus- ja valtiokäsitystä, jossa yksityinen ja julkinen on tiukasti erotettu toisistaan.

Gramsci lähtee kritisoimaan ja haastamaan edellä kuvatun kaltaista sektionaalista ajattelua[6] omalla integraalisen valtion käsitteellään, joka kattaa koko poliittisen ylärakenteen ja sulkee sisäänsä niin poliittisen yhteiskunnan kuin kansalaisyhteiskunnan[7]. Gramsci pitää integraalista valtiota kenttänä, jossa hegemonisen aseman saavuttamisella kansalaisyhteiskunnassa on poliittisten kamppailujen kannalta suuri merkitys. Poliittiseen yhteiskuntaan kuuluu ”valtio” suppeammassa mielessä, jonka piiriin kuuluvat hallitus ja sen alaisuuteen kuuluva byrokraattinen hallintokoneisto: poliisi, armeija, oikeuslaitos jne. Kansalaisyhteiskunta puolestaan käsittää ja sulkee sisäänsä ”yksityiset” suppean valtion ulkopuoliset instituutiot ja toimet[8]. Tämän erottelun historiallinen lähtökohta on liberaali valtio- ja kansalaisuuskäsitys, joiden puutteet Gramsci pyrki omalla kokonaisvaltaisella käsityksellään integraalisesta valtiosta ylittämään.

Vankilavihkoista voidaan löytää erottelun tekemiseen perusteita, jotka viittaavat reaaliseen institutionaaliseen erotteluun, mutta erottelu on pääasiassa metodologinen[9], sillä

Ensiksi mainittu taso[kansalaisyhteiskunta] vastaa ”hegemoniaa”, jota hallitseva ryhmä harjoittaa koko yhteiskunnassa, toinen[poliittinen yhteiskunta] ”suoraa valtaa” eli määräysvaltaa, jota ilmentävät valtio ja ”laillinen” hallitus. Nämä tehtävät ovat nimenomaan organisoivia ja yhdistäviä[10].

Kumpikin integraalisen valtion puolista ylläpitää hallitsevan luokan herruudelle perustuvaa yhteiskuntajärjestystä ja ovat siten yhden kokonaisuuden kaksi eri puolta[11].

Luokkaherruus ja porvaristo

Gramscin mukaan luokkaherruus voidaan käsittää hallitsevana valtasuhteena, joka on seurausta talouselämässä saavutetusta johtoasemasta. Tälle johtoasemalle perustuu myös hegemonia kansalaisyhteiskunnassa. Hegemonisessa johtoasemassa oleva luokka kykenee määrittelemään kansalaisyhteiskunnan piirissä olevia käytäntöjä ja arkijärjessä vallitsevia käsityksiä. Se pyrkii perustelemaan ja oikeuttamaan yhteiskunnassa vallitsevat valtasuhteet ja ylläpitämään niitä.[12]

Esimerkiksi maa-aateliston herruus taloudellisen toiminnan saralla määritti porvariston nousua edeltänyttä aikaa.  Kristinusko toimi tämän järjestelyn ideologisena oikeuttajana. Yhteiskunnallista järjestystä pidettiin Jumalan asettamana ja nöyryyttä sekä Jumalan pelkoa korostettiin kirkonmiesten puheissa. Reformaatio heikensi 1500-luvulla Katolisen kirkon instituutioiden hegemonista asemaa Euroopassa antaen tilaa uudenlaisille käsityksille yhteiskunnasta ja Jumala-suhteesta. Sittemmin tieteellinen vallankumous ja valistusfilosofia heikensivät kirkon ja kristinuskon asemaa entisestään. Samanaikaisesti löytöretket ja niistä siinnyt kolonialismi sekä rahatalouden nousu vahvistivat kauppiaiden ja porvariston asemaa entisestään suhteessa maa-aatelistoon.

Yhteiskunnan taloudellisen perustan ratkaiseva muuttuminen porvariston hyväksi ei kuitenkaan sinällään riittänyt kumoamaan säätyetuoikeuksiin perustuvaa yhteiskuntajärjestystä. Tämä muutos edellytti hegemonista kamppailua, jossa porvaristo käytti omaa taloudellista asemaansa edukseen poliittisen vallan anastamiseksi. Oleellisena osana tätä kamppailua oli porvarien oman maailmankuvan ja moraalikäsitysten esittäminen universaaleina, tavalla, joka oli vetosi myös muihin alisteisiin luokkiin.

Tämä ajan kanssa perinteiseksi liberalismiksi artikuloitunut porvariston maailmankuva asetti yhteiskunnan perustaksi säätyoikeuksien ja kristinuskon tilalle yksilönvapauden, ihmisoikeudet ja kriittisen järjenkäytön. Näitä universaaleina esiteltyjä arvoja levitettiin kirjallisuuden, sanomalehtien ja erilaisten yhdistysten välityksellä kansalaisyhteiskunnan piirissä. Edellä mainittu poliittinen työ kansalaisyhteiskunnassa mahdollisti Ranskan suuressa vallankumouksessa ilmenneen maaseudun ja kaupungin ja toisaalta porvarien ja työläisten välisen liittouman, jossa valistusajattelu oli tiivistetty sloganiksi ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”.

Porvariston alati kasvava taloudellinen valta ja sen hyväksi käyttäminen hegemonisessa kamppailussa johtivat siis lopulta tilanteeseen, jossa vanha valta kumoutui ja tilalle nousi porvariston oman maailmankuvan mukainen tasavaltalainen lainsäädäntö ja hallintomuoto. Gramscin ideologiakäsityksellä on merkittävä rooli käsiteltäessä hegemoniaa. Ideologiat jäsentyvät ihmisten arkipäivän käytännöissä vahvistaen ja uusintaen tiettyjä käsityksiä maailmasta. Ideologiat toimivat ”sementtinä” eri ihmisryhmien välillä ja tästä syystä niitä pitäisi ensisijaisesti arvioida niiden käytännöllisen toimivuuden, eikä teoreettisen totuusarvon perusteella[13]. Nämä ideologiset käytännöt muokkaavat ”arkijärkeä” (senso commune) tai tuttavallisemmin maalaisjärkeä, josta yhtäältä sivistyneistön kehittämät teoriat saavat alun perin aineksensa. Toisaalta teoria on myös osaltaan luomassa, kehittämässä ja uusintamassa ”arkijärjessä” ja käytännöissä materialisoituvia ideologisia käsityksiä, jotka ylläpitävät hallitsevan luokan hegemonista asemaa yhteiskunnassa.

Hallitsevan luokan hegemoninen asema ei ole kuitenkaan kiveen hakattu ja vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen sisältyy aina ristiriitaisia aineksia, jotka pyrkivät horjuttamaan sitä[14]. Kansalaisyhteiskunta toimiikin jatkuvien hegemonisten kamppailujen näyttämönä. Eri yhteiskuntien ja historiallisten vaiheiden aikana hegemonian taso vaihtelee riippuen hallitsevan luokan taloudellisen aseman vahvuudesta, varteenotettavan hegemonisen vastavoiman olemassaolosta jne.

Gramscin teoreettisesti hahmotteleman poliittisen puolueen tehtävä onkin saavuttaa hegemonia kansalaisyhteiskunnassa ja suorittaa uudenlaisen valtion – ”säädellyn yhteiskunnan” – edellyttämä intellektuaalinen ja moraalinen reformi.

Mutta tämän ”uuden Ruhtinaan” päähenkilön ei tulisi olla puolue yleensä, luokka tai valtio yleensä, vaan tietty historiallinen puolue, jolla on tietty traditio ja joka toimii aivan tietyssä historiallisessa kontekstissa ja sille ominaisessa tarkoin tunnistettavassa yhteiskunnallisten voimien yhdistelmässä[15].

”Uusi Ruhtinas” tarkoittaa Gramscille ”kollektiivisesta intellektuellia”, jossa johtajien ja johdettujen välinen kuilu on kurottu umpeen. Gramsci asettaa lähtökohdakseen, että on olemassa johtajia ja johdettuja, mutta hän näkee vastakkainasettelun liudentamisen mahdollisena ja jopa suotavana[16]. Näkemys heijastelee yksi yhteen tasavaltalaista kansalaisuuskäsitystä, jossa, kuten edellä on mainittu, kansalaisten tulisi kyetä olemaan sekä hallitsijoita että hallittuja.

Puolueesta

Gramsci näkee 1900-luvun alun tilanteessa puolueen jäsenistön jakautuvan kolmeen osaan: ensinnäkin puolueeseen kuuluu sen peruskannattajakunta, joka on uskollinen puolueelle ja jota tässä yhteydessä voidaan pitää ”johdettuna”. Toisekseen puolueessa on luova aines, joka organisoi joukkoja ja antaa liikkeelle suunnan. He ovat siis ”johtajia”. Kolmas ”Väliaines, joka yhdistää edelliset kaksi, saattaa ne ei ainoastaan ”fyysisesti” vaan myös moraalisesti ja älyllisesti toistensa kanssa yhteyteen”[17]. Puolueessa tulisikin vallita näiden kolmen aineksen välillä määrätyt mittasuhteet suurimman mahdollisen tehokkuuden saavuttamiseksi. Näiltä osin Gramsci ei omalla käsityksellään puolueorganisaation koostumuksesta poikkea muiden kommunisti- ja sosialisti-intellektuellien keskuudessa vallinneista käsityksistä.

Edellä mainittujen puolueen ainesten organisoituminen tulisikin Gramscin mukaan toteuttaa ”demokraattisen sentralismin” periaatteiden mukaisesti, joka muodostaisi perustan myös uudelle valtioorganisaatiolle, jossa johtajien ja johdettujen välinen ero olisi jo pienentynyt. ”Elimellisyyttä’ voi olla vain demokraattisessa sentralismissa”[18]. Gramscin näkemykseen tältä osin vaikuttikin vahvasti vuosien 1920–21 Torinon tehdasneuvostoliike, jolle oli tyypillistä alhaalta ylöspäin organisoitu ”tuottajien demokratia”[19].

”Demokraattinen sentralismi” liittyy läheisesti puolueen tehtävään intellektuaalisena ja moraalisena uudistajana ja Gramscin ajatukseen siitä, että kaikki ihmiset ovat intellektuelleja tai filosofeja. Hän perustelee ajatusta sillä, että kaikki fyysinenkin työ vaatii jonkinasteista, vaikkakin alkeellista, teoreettista (älyllistä) asioiden tuntemusta[20], ja kaikki teoria edellyttää ”tervettä järkeä” (buono senso). Erottelu johtajien ja johdettujen ja toisaalta esimerkiksi sivistyneistön ja ”yksinkertaisten” välillä ei ole ehdoton, vaan sovitettavissa ”terveen järjen” ja ”arkiajattelun” kyseenalaistamisella[21].

Brasilialainen pedagogi Paulo Freire (1921–1997) on Gramscin kanssa samankaltaiselta hegeliläis-marxilaiselta teoreettiselta pohjalta korostanut sorrettujen kykyjen kehittämistä dialogisen ja voimauttavan koulutuksen kautta. Tällöin koulutuksella pyritään kehittämään sorrettujen oman tietoisuuden kriittisiä aineksia, eikä niinkään ylläpitämään vallitsevaa hegemoniaa kaatamalla ulkoa ja ylhäältä määriteltyä ”valmista” tietoa sorrettujen päähän.[22]

Tästä juuri on kysymys Gramscin kaavailemassa intellektuaalismoraalisessa reformissa, jolla pyritään kansanjoukkojen jatkuvaan kohottamiseen aina korkeammalle intellektuaaliselle ja moraaliselle tasolle.

Se että ihmisjoukko saadaan ajattelemaan nykyistä todellisuutta johdonmukaisesti ja yhtenäisesti on paljon tärkeämpi ja ”omaperäisempi” ”filosofinen” teko kuin jonkin filosofisen ”neron” tekemä löytö, joka jää pienten sivistyneistöryhmien omaisuudeksi[23].

Gramsci korostaa myös hyvin vahvasti sitä, kuinka intellektuaalinen ja moraalinen reformi kytkeytyy välttämättä taloudelliseen uudistusohjelmaan, joka kohottaa alistettujen ryhmien taloudellista asemaa[24].

Gramscin puolueessa toimivat johtavat intellektuellit antavat tällöin puolueen kamppailuille teoreettisen viitekehyksen, työväenpuolueen tapauksessa historiallisen materialismin. Tällöin työläisten ymmärrys kamppailunsa historiallisesta ja kokonaisyhteiskunnallisesta merkityksestä lisääntyy, jolloin heidän edellytyksensä käydä poliittisia kamppailuja paranevat – heistä tulee orgaanisia intellektuelleja. Näin ollen myös edellytykset puolueen hegemonisen aseman saavuttamiseksi lisääntyvät. 

Gramscin puolueessa poliittiset kamppailut ylittävät siis puhtaasti taloudellis-korporatiiviset rajansa[25], jolloin tulee mahdolliseksi muodostaa kestäviä liittoja muiden alistettujen ryhmien kanssa, eli muodostaa historiallinen blokki, joka toimii hegemonian subjektina integraalisessa valtiossa[26].

Yksittäinen puolue edustaa siis aina vain yhtä luokkaa tai ryhmää, mutta se tekee sen

nimenomaan siksi, että ne toimivat tasapainottajina ja sovittelijoina oman ryhmänsä ja toisten ryhmien etupyrkimysten välillä ja pitävät huolta siitä, että oman ryhmän kehitys tapahtuu liittoutuneiden ellei suorastaan taatusti vastustajiin kuuluvien ryhmien suostumuksella ja avulla[27].

Hegemonia luokkaliittojen kautta ei merkitse vain esimerkiksi kannatuksen saamista vaaleissa, vaan sen on edustettava kokonaisvaltaista ja hallitsevan luokan hegemonialle antagonistista yhteiskunnallisen elämän järjestäytymisen tapaa. Tästä näkökulmasta on myös käsitettävä edellä mainittu valtioksi tuleminen: uuden ruhtinaan edustama elämäntapa syrjäyttää porvarillista yhteiskuntaa ylläpitävät järjestäytymismuodot, sen elämäntavat ja instituutiot, ja korvaa ne omillaan. Kun tämä on saatu aikaan kansalaisyhteiskunnassa ja tämän johtoaseman avulla on saatu myös valtiollinen valta, ”ratkaisu on lopullinen” [sic][28].

”Uutta Ruhtinasta” ja sen tehtävää hahmotellessaan Gramscilla oli oman historiansa ja marxilaisen vakaumuksensa pohjalta mielessä Italian kommunistinen puolue (IKP). Kuten edellä kuvatussa porvariston nousussa hegemoniseksi luokaksi, myös työväenluokan ja sitä edustavan puolueen on täytettävä tietyt reunaehdot historiallisen blokin muodostamiseksi ja tätä kautta hegemonian saavuttamiseksi.

Ensinnäkin puolueen on onnistuttava artikuloimaan oma maailmankuvansa tavalla, joka yhtäältä osoittaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen sortavan luonteen ja toisaalta esittää työväenluokan edun universaalisti, koko yhteiskunnan etuna. Jos tässä onnistutaan ja maailmankuva saa vastakaikua yhteiskunnan muissa alistetuissa ryhmissä ja omistavan luokan edistyksellisissä osissa, muodostuu se hiljalleen osaksi ihmisten arkiajattelua, ”tervettä järkeä”. Tämä kuitenkin edellyttää leppymätöntä agitaatiotyötä, joka voidaan nähdä osana hegemonista kamppailua kansalaisyhteiskunnassa.

Toiseksi puolueen on onnistuttava luomaan, edistämään ja kehittämään kapitalistiselle tuotantotavalle vaihtoehtoisia taloudellisen järjestäytymisen muotoja. Tämä ei välttämättä tarkoita minkään kokonaisvaltaisen, kapitalismille rinnakkaisen talousjärjestelmän luomista. Oleellista on osoittaa luokkajaolle perustuvan talousjärjestelmän tarpeettomuus ja toisaalta työläisten itsehallinnon mahdollisuus. Esimerkkinä tällaisesta toiminnasta voidaan pitää Torinon tehdasneuvostoliikettä, jota Gramsci itse oli osaltaan tukemassa toimiessaan journalistina. Liikkeessä työläiset kaappasivat kapitalistien omistamat tuotantolaitokset tehdasneuvostojen hallintaan ja pyörittivät tuotantoa omaehtoisesti.[29]

Omilla valtiota, puoluetta ja demokraattista sentralismia koskevilla ajatuksillaan Gramsci siis yrittää tavoittaa 1900-luvun alun Italian kontekstissa vallinneita reunaehtoja ja suuntaviivoja, joiden perusteella Italian kommunistinen puolue voisi masinoida menestyksekästä poliittista toimintaa ja saavuttaa lopulta luokattoman säännellyn yhteiskunnan, vapauden ja tasa-arvon valtakunnan. Kyse on siis lyhyen tähtäimen reaalipolitiikan ja pitkän tähtäimen utopistisen politiikan sovittamisesta yhteen.[30]

Kuten voimme edellisestä päätellä, kyse on myös tasavaltalaisen kansalaisuuskäsityksen aktualisoimisen yrityksestä modernin yhteiskunnan kontekstissa. Puhuessaan intellektuaalis-moraalisesta reformista Gramsci pyrkii luomaan mahdollisuudet tasavaltalaisen kansalaisen olemassaololle, mikä vaatii reformia tuotantosuhteiden saralla (luokaton yhteiskunta), demokraattista sentralismia hallinnossa (orgaaninen intellektuellius) ja kriittistä tietoisuutta itseä ja yhteiskuntaa koskevista kysymyksistä, mikä osaltaan on demokraattisen sentralismin edellytys sekä sen tulos.

Koska tasavaltalaiset ja demokraattiset teoriat edellyttävät ideaalista poliittisesti aktiivista kansalaista[31], voi tällaisten kansalaisten perään haaveilu vaikuttaa nykytilanteen valossa utopistiselta. Gramsci kuitenkin ajatteli materialistisen historiankäsityksen mukaisesti ihmisten ja yhteiskunnan olevan alati muutoksessa, jonka suuntaa voi määrätä poliittisella toiminnalla. Suurin osa yhteiskuntamme kansalaisista ei välttämättä tällä hetkellä vastaa ideaalia, mutta Gramsci uskoi, että tilanteen muuttaminen ideaalin mukaiseksi on mahdollista määrätietoisella poliittisella toiminnalla.

Kirjallisuus

Freire, Paulo (2016) Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino, Tampere.Gramsci, Antonio (1979) Vankilavihkot: Valikoima. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. [VV]

Gramsci, Antonio (1982) Vankilavihkot: Valikoima 2. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. [VV2]

Koivisto, Juha. Uusitupa, Timo (1989) ”Antonio Gramsci”. Teoksessa: Politiikan teorian moderneja klassikoita. Gaudeamus, Helsinki.

Lahtinen, Mikko (1992) ”Intellektuaalinen ja Moraalinen Reformi Gramscin Vankilavihkoissa”. Teoksessa: Antonio Gramsci Tänään. Toimittaneet: Koivisto, Juha – Lahtinen, Mikko – Mäntylä, Jorma. Tampereen yliopisto, Tampere.

Leydet, Dominique (2017) ”Citizenship”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2017 Edition)

Löppönen, Paavo (2017) Vapauden markkinat: Uusliberalismin kertomus. Vastapaino, Tampere.

Marx, Karl (1970) “Teesejä Feuerbachista”, Valitut teokset kolmessa osassa (osa.1).

Mäntylä, Jorma (1986) Antonio Gramsci, hegemonia ja journalismi. Tampereen yliopisto, Tampere.

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Leydet 2017
  2. Ibid.
  3. Ibid.
  4. Marx 1970
  5. VV, 27
  6. Myös feministisessä teoriassa on kritisoitu erontekoa yksityisen ja julkisen välillä. Kritiikissä painotetaan, että yksityinen ja julkisen välinen erottelu tulisi nähdä sosiaalisena konstruktiona, joka on mahdollista alistaa kritiikille sekä muutoksen mahdollisuudelle. (Leydet 2017)
  7. VV2, 98-99
  8. VV2, 126
  9. Koivisto & Uusitupa, 78-80
  10. VV, 129-130
  11. Mäntylä 1986, 107
  12. VV, 130; Mäntylä, 74
  13. Koivisto & Uusitupa, 72
  14. Mäntylä, 96
  15. VV2, 21
  16. VV2, 41
  17. VV2, 50-51
  18. VV2, 112
  19. Koivisto & Uusitupa, 74
  20. VV, 125
  21. Lahtinen, 71
  22. Freire 2016
  23. VV, 37
  24. VV2, 29; Lahtinen, 72
  25. Eli oman ryhmän tai luokan rajoittuneet itsekkäät taloudelliset intressit.
  26. Lahtinen, 73
  27. VV2, 44
  28. VV2, 17
  29. Liikkeen hajoamisen syyksi Gramsci näki sen, ettei liike kyennyt leviämään Pohjois-Italiaa laajemmalle ja etenkin sen, ettei liike kyennyt luomaan yhteisrintamaa etelän talonpoikien – jotka sittemmin muodostivat yhden Mussolinin fasistien merkittävimmistä kannattajajoukoista – kanssa. Ks. Mäntylä, 65-66.
  30. Lahtinen, 77-78.
  31. Leydet 2017.

Kansa, kulttuuri ja yhteiskunta – kansan käsitteen yhteiskunnallisesta murroksesta

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Teemu Tauriainen

Viime vuosina on käyty poliittisesti latautunutta julkista keskustelua, joka on liittynyt maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja yhä kiihtyvämpään valtioiden väliseen verkostoitumiseen. Kyseistä keskustelua ovat vauhdittaneet eri arvoryhmien ja poliittisten toimijoiden esittämät, paikoin ristiriitaiset näkemykset, jotka ovat koskeneet yhteiskunnallisen kehityksen toivottavaa suuntaa. Taustalla on epäilemättä laaja määrä ilmiöitä, joista voidaan mainita esimerkiksi Eurooppaan kohdistunut maahanmuuttopaine ja äärioikeistolaiseen politiikkaan kytkeytyvän arvomaailman nousu monikulttuurisuutta ja globalisaatiota[1] kannattavan puheen vastustajana. Myös valtiollisen toimijuuden, yhteiskunnan ja kulttuurin välisen suhteen sekä kansan käsitteen merkityksen uudelleenarviointi on muuttunut kyseisen keskustelun seurauksena ajankohtaisemmaksi. Suomea ja muita vastaavia hyvinvointivaltioita näyttäisi ravistelevan akuutti arvomaailmojen välinen konflikti, joka asettaa haasteita yhteiskunnan sisällään pitämän kansan poliittiselle toimintakyvylle. Tämän tekstin tarkoituksena on tutkia kansan käsitettä edellä mainittujen yhteiskunnallisten ilmiöiden, kuten monikulttuurisuuden ja arvoristiriitojen valossa.

Kansan käsitteen semanttiset rajat paljastavat itsensä, kun kansa rinnastetaan yhteiskunnan tai valtion käsitteisiin. Kulttuurisesti, kielellisesti ja mahdollisesti etnisesti yhtenäiseen ihmisjoukkoon viitataan kansakunnan tai lyhyemmin kansan käsitteellä[2]. Edelleen kansakunnan käsite rinnastuu arkiajattelussa valtion tai maan käsitteisiin niin, että kansa ymmärretään tyypillisesti laajemmaksi, esimerkiksi kansallisen eepoksen yhdistämäksi joukoksi. On kuitenkin huolimatonta ymmärtää kansan ja valtion käsitteet synonyymeiksi, sillä suurvaltapolitiikan, geopoliittisten linjausten ja valtasuhteiden seurauksena saman kulttuurisen ja geneettisen perinnön yhdistämät ihmisjoukot jakautuvat nykyisessä maailmanjärjestyksessä lukuisten valtioiden piiriin[3].

Karkeasti ottaen kansa muodostaa valtion perustan. Esimerkiksi perustuslain 2 §:n mukaan ”[v]altiovalta Suomessa kuuluu kansalle”[4]. Myös yhteiskunta ja kansa limittyvät: yhteiskunta muodostuu sekä siihen sisältyvästä kansasta että muista ihmisistä, kuten turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. Kansan ja yhteiskunnan välistä eroa konkretisoi muun muassa hegeliläisen perinteen jaottelu, jonka mukaan yhteiskunta jakautuu hallinnollisesti orientoituneeseen valtioon ja toimijuutta korostavaan kansalaisyhteiskuntaan[5]. Näyttäisi siltä, että kansa itsenäisenä käsitteenä eroaa sekä valtion että yhteiskunnan käsitteistä, ja samalla kaikki edellä mainitut liittyvät keskeisellä tavalla toisiinsa. Valtio viittaa ensisijaisesti hallinnolliseen ja säännöstelevään toimijaan, kansa spesifiin valtion sisältämään ihmisjoukkoon. Yhteiskunta puolestaan muodostaa näiden varaan rakentuvan kokonaisuuden.

Englannin kielen ilmauksia ”people” ja arkisemmin ”folk” tai saksan kielen sanaa ”Volk” voidaan pitää kansan synonyymeinä[6]. Kansan käsite rinnastuu niihin muun muassa siksi, että ne kaikki pitävät sisällään yhteisöllisyyteen, kulttuuriperimän yhtenäisyyteen ja työväenluokkaisuuteen viittaavia konnotaatioita. On intuitiivista ymmärtää kansa – pääöosin työväenluokkaisten – kansalaisten työn varaan rakennetuksi kokonaisuudeksi [7]. Tällöin kansan käsite osoittautuu kuitenkin helpoksi kritiikin kohteeksi sen ulossulkevan luonteen vuoksi. Löytyyhän esimerkkejä siitä, kuinka esimerkiksi suurvallat ovat edistäneet omaa yhteiskunnallista kehitystään muun kuin oman kansansa työhön nojaten. Yhä kiihtyvän kansainvälisen verkostoitumisen ja monikulttuuristumisen myötä kansan käsitteen ulossulkevuutta viestivä luonteen ongelmallisuus korostuu entisestään.

Samalla tavalla kuin yhteiskunta ja siihen sisältyvä kansa uudistaa itsensä niin materiaalisesti, henkisesti kuin uusien jäsenten integraationkin kautta, myös yksilö on samanaikaisesti sekä kansan tuote että välttämätön ylläpitäjä [8]. Kansalaisena toimimista ei kuitenkaan tule pitää itsestäänselvyytenä, sillä yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin sisältyy aina myös vastuu sekä itsestä, kanssaihmisistä että tulevien sukupolvien hyvinvoinnista ja yhteiskunnan säilyvyydestä. Kansalaista koskee esimerkiksi Suomessa laaja määrä velvollisuuksia, kuten oppivelvollisuus, yleinen asevelvollisuus ja soveltava velvollisuus osallistua kansantalouden ylläpitoon.

Aikaisemmin mainittu kansalaisyhteiskunnan idea liittyy merkittävällä tavalla yksilön ja yhteiskunnan välisiin eroihin. Kansalaisyhteiskunta kuvaa sitä yhteiskunnan osaa, jossa kansalaiset toimivat suhteessa sekä omiin että toisten etuihin yhteisiin intresseihin ja arvoihin samalla nojaten[9]. Arvot, poliittinen toimijuus ja kansa eivät ole erotettavissa toisistaan. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluva yhteistä etua ja intressejä tavoitteleva toiminta liittyy kansan käsitteen herättämiin kollektiivisuutta viestiviin intuitioihin. Tämä on tärkeää sikäli, että kyseisiin intuitioihin vetoaminen voidaan valjastaa tehokkaasti politiikan toteuttamisen välineeksi, kuten etenkin populistisessa perinteessä tavataan tehdä[10]. Toisaalta kansan yhtenäisyyttä ja kykyä toimia samansuuntaisesti voidaan pitää valtiollisen suvereniteetin perustana. Kansan olemassaolo riippuu sen kyvystä hallinnoida itseään.

Yhteenkuuluvuuden tunne on olennainen osa inhimillistä hyvinvointia[11]. Kansan käsitteen yhtenäisyyttä viestivä merkitys on omiaan luomaan vaikutelmaa samaan suuntaan orientoituneesta ja toimintakykyisestä ihmisjoukosta. Sama yhtenäisyyttä viestivä merkitys voi vetää puoleensa turvallisuuden tunnetta arvossa pitäviä ihmisiä. Kuitenkin esimerkiksi hallinnollis-taloudellisen ja turvallisuuspoliittisen epävarmuuden seurauksena myös kansalaisten kokema subjektiivinen epävarmuus lisääntyy. Subjektiivinen epävarmuus voi puolestaan lisätä turvattomuuden tunnetta mikä voi osaltaan aiheuttaa kollektiivisen toimintakyvyn sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisen kompetenssin heikkenemistä[12]. Hallinto, talous ja turvallisuus vaikuttavat vähintään välillisesti kansan eheyteen ja sitä kautta poliittiseen toimintakykyyn. Suhde kansan ja valtiollisen hallinnon välillä näyttäisi olevan symbioottinen; molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja niiden olemassaoloa ilman vastaparia on vaikea kuvitella.

Huolimatta kansan käsitteen suosion laskusta voi yhteisöllisyys kuitenkin hyvin myös nykyisen kaltaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Yhteisöllisyyden ja johonkin kuulumisen tarvetta ilmaistaan aktiivisesti kansan käsitteestä riippumatta luomalla identiteettiä eri ryhmien kautta – oli kyse sitten ateismin, veganismin tai vaikkapa feminismin ympärille muodostuneista yhteisöistä. Voidaan kysyä kriittiseen sävyyn, onko kansalaisuuden ympärille rakentuva yhteisöllisyys luonteeltaan ulossulkevampaa kuin esimerkiksi jonkin elämäntavan ympärille rakentuneen kansainvälisen kannattajajoukon seurauksena saavutettu yhteisöllisyys. Olisi kuitenkin kenties kohdallisempaa kysyä, millä tavalla johonkin ryhmään samaistuminen ylipäätään edellyttää ulossulkemista tai syrjintää.

Kansainvälisen verkostoitumisen, teknologisten läpimurtojen ja talouden ylivallan yhtä kiihtyvämmältä vaikuttava kasvu vaikuttaa epäilemättä myös käsityksiimme yhteisöistä ja siitä kuinka ihmiset järjestäytyvät. Ihmiskunnan yhteisestä taloudesta, ekologisuudesta ja moraalista on tullut yhä voimakkaammin ylikansallinen olemisen viitekehyksen määrittäjä. Muun muassa Euroopan unionin kaltaiset pyrkimykset toimivat esimerkkinä yksittäisten valtioiden suvereniteettia koskevasta murroksesta. Ylikansalliset lait, päätöksenteko ja talous ovat alkaneet ottaa yhä voimakkaammin jalansijaa aikaisemmin lokaalisti toteutetussa ja kansalliseksi mielletyssä päätöstenteossa [13]. Nykyään on yleistä ja yhä hyväksyttävämpää ylläpitää ajatusta siitä, että valtiollisten ja kansallisten rajojen hälveneminen on jotain tavoittelemisen arvoista. Tällaista ajatusta voidaan pitää eräänlaisen maailmankansalaisuuden kannattamisena. Samaan hengenvetoon on kuitenkin syytä huomauttaa, että tämän tyyppisen puheen kohdalla kyse ei näyttäisi olevan kaikkien kansojen, kulttuurien ja etnisten ryhmien yhteen sulauttamisesta, vaan eräänlaisesta tasa-arvoisen myötäelämisen ideasta.

Edellä käsiteltyjen yhteiskunnallisten muutosten, kuten kansainvälisen verkostoitumisen ja monikulttuurisuuden lisääntymisen seurauksena nykyaikaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa elävä ihminen ajautuu helposti kulttuuristen ristiriitojen keskelle. Esimerkiksi Suomessa huomattava osa kansasta kannattaa perinteisiä, turvallisuuteen ja itsenäisyyteen liittyviä arvoja. Samalla laaja yhteiskunnallinen muutos synnyttää paineita myötämielisen ja kompromissihakuisen asenteen omaksumiselle. Muun muassa Mika Lassander[14] on puhunut kansan alueellisista ja sukupolvellisista arvoeroista kulttuurialueen kontekstissa. Turvallisuutta korostavan kansanosan arvomaailmassa varmuus on etusijalla, jolloin epävarmuus ja sen lisääntymistä enteilevät ilmiöt koetaan uhkiksi. Yksilönvapautta ja monikulttuurisuutta arvostavaa kansanosaa taas luonnehtivat relativismi, erilaisuuden pitäminen rikkautena ja mahdollisesti optimistisempi asennoituminen yhteiskunnalliseen muutokseen. Näiden ryhmien kannattamien arvojen ristiriitaisuutta voidaan pitää merkittävänä ongelmana. Yhteiskunnallisen eheyden ja tasa-arvon toteutumisen näkökulmasta yksi tulevaisuuden keskeisimmistä haasteista näyttäisi olevan kompromissihakuisen asenteen muodostaminen kansan sisältämien arvoryhmittymien välille. Arvoristiriitojen ratkaiseminen ei kuitenkaan ole osoittautunut esimerkiksi poliittista keskustelua seuratessa yksinkertaiseksi haasteeksi[15].

Kansan käsitteen yhteisöllisyyttä ja kulttuurista yhtenäisyyttä viestivä merkitys ei ole yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta vieras edes tuoreimmille sukupolville. Yhteisöllisyys ilmenee kuitenkin yhä laajemman verkostoitumisen, digitalisaation ja informaatioyhteiskunnan mukanaan tuomien muutosten seurauksena hyvin toisella tavalla kuin esimerkiksi maatalous- tai teollisuusyhteiskunnassa. Ihmisten luonne sosiaalisina, yhteisöllisinä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta luontaisesti kaipaavina toimijoina ei ole muuttunut yhteiskunnan tahdissa[16]. Näyttäisi kuitenkin siltä, että osalle ihmisistä on luontaisempaa omaksua perinteisiä arvoja korostava ja ulossulkevampi yhteisöllisyyden muoto, kun taas osa kannattaa globaalimpaa tasavertaisen ihmisarvon varaan rakentuvaa muotoa[17].

Entä mitkä ovat kansalaisuuden ja kansan tulevaisuudennäkymät? Vaikka kansan käsite ei olekaan enää yhtä suosittu kuin ennen, on kyseiseen käsitteeseen sisältyvien intuitioiden, kuten yhteiskunnallisen eheyden ja toimintakyvyn sekä yhteisöllisyyden toteutumisen suhteen syytä olla toiveikas myös jatkossa. Kuten on jo mainittu, kyseisten hyveiden olemassaolo ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys ja niiden toteutumisen turvaaminen on jatkuvasti ajankohtainen yhteiskunnallinen ongelma. Monikulttuurisuuden lisääntymisen ja ihmisten liikkuvuuden aiheuttamien arvokonfliktien ratkaiseminen on keskeisimpiä kulmakiviä, mitä tulee kansan käsitteeseen liittyvien, eheyttä ja poliittista toimintakykyä viestivien intuitioiden toteutumiseen. Eri arvoryhmien välisen konsensuksen toteutuminen toimii näin ollen tasa-arvoisen yhteiselon edellytyksenä ja koskee kaikkia hyvinvointyhteiskunnassa asuvia yksilöitä. Tulevaisuuden kynnyskysymykseksi muodostuu, kuinka väistämätön lokaali ja globaali monikulttuuristuminen, digitalisoituminen ja kansainvälinen verkostoituminen käännetään voimavaraksi ja jälleen uuden yhteiskunnallisen kehityksen edesauttajaksi.

Kirjallisuus

Bandura, A. (2001) ”Social cognitive theory: An agentic perspective”. Annual Review of Psychology, 52(1), 1–26.

Erola, Jani (2010) ”Luokkarakenne”. Teoksessa: Erola, Jani (toim.): Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun suomessa (2000). Gaudeamus. s. 28–32.

Fabbrini, Sergio (2013) ”Intergovernmentalism and It´s Limits: Assessing the European Union´s Answer to the Euro Crisis”. Comparative Political Studies 46 (9) s. 1003–1029.

Gale, Thomas (2008) ”Military Power Potential”. International Encyclopedia of the Social Sciences (2017). Luettavissa: http://www.encyclopedia.com/social-sciences/applied-and-social-sciences-magazines/military-power-potential#C. Viitattu: 28.11.2017.

Griffiths, Lorna (2012) ”A Critical Analysis of EU Member State Sovereignty under the Treaty of Lisbon. Sovereignty vs Democracy”. The Student Journal of Law, Issue 4 (2012). Luettavissa: https://sites.google.com/site/349924e64e68f035/issue-4/a-critical-analysis-of-eu-member-state-sovereignty-under-the-treaty-of-lisbon-sovereignty-v-democracy. Viitattu: 27.11.2017.

Hetemäki, Ilari (1999): Filosofian sanakirja. WSOY.

Häkkinen, Teemu (2017) ”Yhteiskunnan eheys on satavuotiaan suomen turvallisuuden tae”. Luettavissa: https://www.ulkopolitist.fi/2017/04/05/onko-yhteiskunnan-eheys-satavuotiaan-suomen-turvallisuuden-tae/. Viitattu: 27.11.2017.

Keränen, Jukka (2012) ”Kansa”. Suomi-englanti suursanakirja. Sanoma Pro Oy. s. 495.

Korhonen, Jarmo (2008) ”Volk”. Saksa-suomi suursanakirja. WSOY. s. 1693.

Kielitoimiston sanakirja (2017) ”Kansa”. Kotimaisten kielten keskus. Luettavissa: http://www.kielitoimistonsanakirja.fi/kansa. Viitattu: 29.11.2017.

Lassander, Mika (2017) ”Arvojen kamppailu ja uusi maailmanjärjestys”. Niin & Näin 1/2017. Luettavissa: https://netn.fi/files/netn171-07.pdf. Viitattu: 03.12.2017. s. 36–40.

Millon, Theodore, Lerner, J. Melvin & Weiner, Irving (2003) Handbook of Psychology, Volume 5: Personality and Social Psychology. John Wiley & Sons.

Müller, Jan-Werner (2016): What is Populism? University of Pennsylvania Press.

Pinker, Steven (2003) The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature. Penguin Books.

Rockmore, Tom (2002) Marx after Marxism: The Philosophy of Karl Marx. Blackwell Publishers.

Schaefer, Richard (2008) Encyclopedia of Race, Ethnicity and Society. Sage Publications Inc.

Seligman, Edwin R. A. (1901) ”The Economic Interpretation of History”. Political Science Quarterly. 16 (4): 612–640. Luettavissa: https://www.jstor.org/stable/pdf/2140420.pdf. Viitattu: 28.11.2017.

Silvonen, Jussi (2015) ”Toiminta ja suhteet – neljä fragmenttia toimijuudesta”. Teoksessa: Kauppila, Päivi, Silvonen Jussi & Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (toim.): Toimijuus, ohjaus ja elämänkulku (2015). Itä-Suomen yliopisto. s. 3–17.

Suomen perustuslaki (1999) (11.6.1999/731)[1] [2]  1999/731. Annettu Helsingissä 11.6.1999. Saatavilla sähköisesti: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731. Viitattu: 30.11.2017.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Globalisaatiolla tarkoitetaan tässä tekstissä laajaa käsitystä maailman integroitumisesta ja verkostoitumisesta sekä näihin liittyvistä ilmiöistä. Kyseisen käsitteen laajuuden ja moninaisten käyttötapojen vuoksi täsmällisen määritelmän pohtiminen ei tämän tekstin puitteissa ole tarkoituksenmukaista
  2. Kielitoimiston sanakirja 2017
  3. Schaefer 2008, s. 128–131
  4. Suomen perustuslaki 1999
  5. Rockmore 2002, s.19-21
  6. Keränen 2012; Korhonen 2008
  7. Erola 2010
  8. Seligman 1901
  9. Hetemäki 1999, s.99
  10. Müller 2016, s.3
  11. Millon, Lerner & Weiner 2003, s.276
  12. Gale 2008; Häkkinen 2017
  13. Fabbrini 2013; Griffiths 2012
  14. Lassander 2017
  15. Ihmisen on sitouduttava johonkin arvoperustaan ja toimintakulttuuriin yksilöllisen ja yhteiskunnallisen toimintakyvyn takaamiseksi (Silvonen 2015; Bandura 2001)
  16. Pinker 2003, s. 316-317.
  17.  Vaikka tämän tyyppinen jaottelu onkin yksinkertaistava ja karkea, sen tarkoitus on kuvata esimerkiksi Suomalaista yhteiskuntaa koskevaa arvoryhmittymien välistä eroa (Lassander 2017).

Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Kansi: Linnea Lindholm

Sisällys

Janne Säynäjäkangas: Pääkirjoitus
Mikko Pelttari: Kysymyksiä tulevaisuuden geologeilta
Teemu Tauriainen: Kansan käsitteen yhteiskunnallisesta murroksesta
Tuomas Lahtinen & Jussi Määttä: Kansalaisuus gramscilaisesta näkökulmasta
Liban Sheikh: Historiallisen materialismin konferenssissa
Antti Virnes: Veden ja puiden runous
Antti Virnes: Viisi runoa antroposeeniin
Minna Hagman: Sisällissota – välttämätön vai ulossuljettu?
Janne M. Korhonen: Joutilaisuus on vallankumouksellista
Janne Säynäjäkangas: Tuntemattoman sotilaan mielipide ideologisesti työttömistä
Anna Nurminen: Kuoleva kansa ja tehokkaat jätteet
Arttu Heikkinen: Lars ja Teppo Tolkku (sarjakuva)

Julkaisemme alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017 ilmestyneet kirjoitukset yksi kerrallaan 21.12. alkaen. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

 

Pääkirjoitus

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Janne Säynäjäkangas

Halu totuudenmukaiseen elämään viekoittelee filosofian pariin. Platon kuvaa Apologiassa, kuinka Sokrates valitsee kuolemantuomion kun vaihtoehtona on filosofiasta luopuminen. Sokrates piti totuudenmukaista elämää tärkeämpänä kuin hengissä pysyttelyä. Totuudenmukainen elämä houkuttelee, koska se tarkoittaa vapautta: todellisten rajoitteiden lisäksi ei ole myös kuviteltuja esteitä. On vapaampaa, jos tietää, mitkä polut ovat todella kulkukelpoisia.

Mutta millainen elämä on totuudenmukaista? Se riippunee siitä, mikä kulloisessakin elämäntavassa on valheellista. Nykyään totuudenmukainen elämä voisi tarkoittaa elämää, joka ei ole ristiriidassa omien ehtojensa kanssa. Elämää, joka ei nakerra mahdollisuuksia elää samoin tulevaisuudessa. Jos totuudenmukaista elämää yrittää yksin, voi päätyä itse kasvatettuihin lanttuihin perustuvaan ruokavalioon, kuten Lasse Nordlund, joka ei usko fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan elämäntavan olevan kestävällä pohjalla. Totuudenmukaisuus on elämän ehtojen hyväksymistä, mutta samalla se on ehdotonta. Se, miten on aiemmin totuttu elämään, ei käy sille argumentiksi.

Usein yhteiskunnan vaatimusten ja oman henkilökohtaisen vakaumuksen välinen ristipaine koetaan elämän valheellisuuden syyksi. Totuudenmukaista elämää on siksi aina etsitty erämaan yksinäisyydestä. Siinä missä pyhimykset pakenevat erämaihin syntiä, etsi Christopher McCandless elokuvan Into the Wild kuvauksen perusteella modernin elämän ristiriidoista vapaata aluetta Alaskan metsistä. Omaa olinpaikkaa on helppo muuttaa, yhteiskuntaa ei niinkään.

Voidaan väittää, ettei vetäytyminenkään ole totuudenmukaisuuden tae. Oman elämän siirtäminen ylikulutuksen piiristä vähentää luonnonvarojen haaskausta siedettäviin mittoihin korkeintaan yhden henkilön osalta, siinä missä yhteiskunnan sisällä toimimalla voi ainakin periaatteessa vaikuttaa huomattavasti suuremman ihmisjoukon toimintaan. Voidaan myös väittää, ettei ylikulutuksessa ylipäätään ole kyse yksilöistä. Luonnonresurssien haaskaus tapahtuu yksilöä suuremmassa, yhteiskunnan mittakaavassa. Yksilöt vain osallistuvat. Tällöin todellisena kysymyksenä ei ole se, miten oman henkilökohtaisen kulutuksensa voi minimoida, vaan miten voimme yhteiskuntana oppia elämään kestävästi ja siis totuudenmukaisesti.

Totuudenmukaisessa elämässä totuuden tietäminen saattaa jopa olla totuuden elämistä vaikeampaa. Sokrates uskoi peräti, että tietäminen on asiassa ainoa ongelma. Tietämisen vaikeutta kuvastaa se, että vaikka Sokrates halusi vapauttaa lähimmäisensä tietämättömyyden orjuudesta, ei kreikkalaista yhteiskuntaa kannatellut orjatyö kuitenkaan haitannut häntä. Jos moderni yhteiskunta on antiikin polista monimutkaisempi niin tällöin vaikeampaa on myös tietää, millainen elämä on totuudenmukaista.

Takuuvarma resepti totuudenmukaiseen elämään taitaa jäädä haaveuneksi. Ainakaan filosofia ei ole mikään tae oikeassa olemisesta. Mitä enemmän ajattelee, sitä enemmän saa tilaisuuksia erehtyä. 1900-luvun suurimpiin filosofeihin lukeutuvan Martin Heideggerin harhapolut natsismin tiellä jaksavat vieläkin pöyristyttää.

Filosofia ei tunnista niinkään muita totuudenmukaisemmasta elämästä kuin siitä, että filosofilla ei ole kiire tehdä lopullista päätöstä asiasta. Jos uskoo saavuttaneensa totuuden, on muuttanut uneen asumaan. Silloin muistuttaa pikemminkin pappia tai saarnamiestä kuin filosofia. Toisenlaista varmuutta edustavat totuudenmukaisuuden tavoittelun hyödyttömyydesta vakuuttuneet verestäväsilmäiset kyynikot, jotka yrittävät elää ilman unta.

Filosofi on oppinut jotenkin sietämään sitä, että totuudenmukainen elämä on ehkä mahdoton haave, mutta silti tavoiteltava. Haave totuudenmukaisesta elämästä viekoittelee filosofian pariin, mutta väärässä oleminen saa jäämään.