Mitä olen väitöskirjaa tehdessäni oppinut, osa I
Janne M. Korhonen
Internet on tuonut elämäämme kissavideoita ja monia muita hyviä asioita, mutta netistä levinnyt tapa käydä keskustelua on perseestä, kun kohteena on yhteiskunnallinen päätöksenteko. Tämän tietenkin jo tiesittekin, mutta hold on there for a moment.
Väikkäriä tehdessä minulle on pikkuhiljaa valjennut, että yksi iso syy saattaa olla jo Usenetin päiviltä periytyvässä keskustelukulttuurissa. Silloin, kun netti oli nuori ja dinosaurukset vaelsivat listservereillä modeemin laulun kaikuessa saniaismetsistä, nettiin syntyi hyvin tietynlainen keskustelukulttuuri. Keskustelijat olivat täysin tai käytännössä anonyymejä, ja professorien rinnalla keskusteluun saattoi ottaa osaa 15-kesäinen teini kenenkään tietämättä, kuka on kuka. Kaunis ajatus oli, että sillä, kuka olet, ei ole mitään väliä: vain argumentillasi on merkitystä.
Tämä on kaunis ja viehättävä ajatus ja myönnän, että se upposi minuun lujasti. Olihan toki hienoa, että tittelit ja kokemus eivät enää merkinneet mitään; paras argumentti voittakoon, ja niin edelleen.
Teoria myös toimi oikein hyvin – niin kauan kun puhe oli niistä asioista, joista netin pioneerit yleensä olivat kiinnostuneita, eli tekniikasta, luonnontieteistä ja peleistä. Tekniikassa, monissa luonnontieteissä ja peleissä on useimmiten olemassa jokin melko yksikäsitteinen vastaus monimutkaisiin kysymyksiin. Tällaisilla aloilla intohimoinen 15-vuotias saattaa hyvinkin olla pätevämpi kuin muodollisesti pätevä asiantuntija. Mikä tärkeintä, mielipiteet on yleensä helppo todistaa oikeiksi, tai vähintään ei täysin vääriksi: riittää, kun osaat lainata vaikkapa pelin sääntökirjasta oikeaa kohtaa, tai löydät jonkin artikkelin, jossa jokin luonnontieteellinen ilmiö selitetään.
Mutta asiat menivät pahasti rikki siinä vaiheessa, kun tämä ”todista se”-kulttuuri levisi yhteiskunnallisista asioista keskustelemiseen. Yhteiskunnallisesti kiinnostavat ja merkittävät asiat, kuten vaikkapa yhteiskunnalliset valtasuhteet, eri ryhmien asema, tai vaikka sosiaalipolitiikka, eivät ole tekniikan, luonnontieteiden tai pelien kaltaisia suhteellisen yksikäsitteisiä ilmiöitä. Näiden ilmiöiden ymmärtämiseen ei riitä minkään yksittäisen kirjan tai artikkelin lukeminen, eikä oikeastaan mitään asiaa voida yksiselitteisesti ”todistaa” oikeaksi tai vääräksi. Tilastotkaan eivät ole ihmelääke, koska tilastoja ja lukuja niiden taustalla voidaan täysin legitiimisti tulkita hyvin monella eri tavalla.
Tällaisilla aloilla ”asiantuntijuudesta” eli pitkästä, monipuolisesta ja jossain määrin systemaattisesta perehtymisestä on edelleen hyötyä. Siihen on syynsä, miksi eksakteilla aloilla kuten matematiikassa ja fysiikassa huippututkijat ovat usein nuoria, ja ihmistieteissä usein vanhoja: ihmistieteissä syvälliseen ymmärrykseen vaaditaan monesti elämänkokemusta ja melkoisen pitkää perehtyneisyyttä, ja kummankin hankkiminen nuorena on vaikeaa, joskaan ei varmasti mahdotonta. Koska netin keskustelukulttuuri periytyy tietynlaisesta teknofiilien kulttuurista, asiantuntijuudelle ei anneta netissä arvoa edes niissä asioissa, joissa sille olisi ehkä hyvä antaa.
Tämä näkyy erinomaisesti etenkin keskusteltaessa vaikeista aiheista, kuten epätasa-arvosta: hyvin usein nettikeskustelu etenee jotenkin niin, että epätasa-arvoa epätodellisena ilmiönä pitävä vaatii muilta keskustelijoilta jotain ”todistusta” jopa siitä, että ilmiö on todella olemassa. Keskustelun toinen osapuoli saattaa olla muodostanut mielipiteensä lukemalla aiheesta kymmeniä ellei satoja tutkimuksia, ja tietää, että ilmiötä ei voi tiivistää yhteen helppotajuiseen artikkeliin tai tilastoon.
Ja kun tällaista yksiselitteistä todistusta ei löydy, epäilevä Tuomas ottaa oman mielipiteensä voittona ja ennakkoluulonsa todistuksena: hä hää, tuokin tutkija on vain imenyt muodikkaan maailmankatsomuksen yliopistosta eikä pysty edes perustelemaan näkemyksiään! Itsekin taisin käyttäytyä näin joskus muinoin. Diplomi-insinöörin papereilla pidin itseäni ihan kohtuullisen fiksuna ja asioihin perehtyneenä. Koska en ollut pohtinut kriittisesti netin keskustelukulttuuria, johon olin uppoutunut lukioikäisestä saakka, dissasin turhankin helposti asiantuntijoita. Etenkin, jos he eivät kyenneet välittömästi käskettäessä toimittamaan yksikäsitteistä todistusta mielipiteidensä tueksi.
Nyt olen tajunnut, että jos joku on oikeasti perehtynyt asioihin, niin hänen mielipidettään nyt vaan ihan oikeasti kannattaa kuunnella tarkemmalla korvalla, vaikka hän ei joka lausetta varustaisikaan lähdeviitteillä.
Tämän opetuksen halusin jakaa, vaikka tuskin sitä kukaan edes uskoo, kun tässäkään tarinassa ei ole yhtään lähdeviitettä.
***
Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani. Tulossa on vielä kirjoitus ainakin kolmesta muusta oppimastani asiasta. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa kirjoittamani organisaatiotutkimuksen ja tekniikan historian alaan kuuluva, niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen tarkasteleva väitöskirja Constructed solutions to constructed constraints on tätä kirjoitettaessa painossa.