Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessä, osa II

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Kuva: Henriikka Pöllänen

Janne M. Korhonen

Jos haluamme parempia päätöksiä, downshifting pitäisi aloittaa hallituksen ministereistä, ja heidän työaikansa tulisi rajoittaa lailla enintään 30 viikkotyötuntiin. Tuon ajan ulkopuolella kännykkä saisi piristä ja sähköpostiin saisi päästä käsiksi vain kansallisen hätätilan uhatessa.

Teollisuusmaiden ihmisiin ja ehkä aivan erityisesti meihin pohjoismaalaisiin on iskostunut vahva protestanttinen työmoraali. Maasta olet sinä tullut, ja otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen. Harvaa asiaa on tässä maassa viime vuosikymmeninä pelätty ja inhottu niin paljon kuin työttömyyttä, ja työ itsessään nähdään edelleen tekijänsä kunniana: edelleen on ylpeilyn aihe, jos voi sanoa tekevänsä töitä kymmenen tai kaksitoistakin tuntia vuorokaudessa. Harvassa lienevätkin ne työpaikat, joissa yksikään työntekijä ei olisi koskaan teeskennellyt kiireistä näyttääkseen ahkeralta ja sitoutuneelta työmyyrältä.

Tämä asenne on perintömme maailmasta, jota ei enää ole olemassa. Eikä siinä vielä kaikki: asenteemme työntekoon ja ahkeruuteen estää meitä miettimästä, millainen maailmamme ehkä pitäisi olla.

Ihmistyön korvaaminen ja täydentäminen pääosin fossiilisen energian pyörittämällä konevoimalla on kasvattanut viimeisen kahdensadan vuoden ajan hitaasti mutta varmasti työn tuottavuutta. Konetyö on jo nyt niin tuottavaa, että perustarpeemme – ruoka, suoja, langaton internet – voitaisiin tyydyttää mainiosti, vaikka ylivoimainen valtaosa ihmisistä ei tekisi yhtään mitään “tuottavaa” vaan käyttäisi aikansa toisten ihmisten kanssa olemiseen, kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen.

Näistä valtavista, joskin hitaasti tapahtuneista ja siksi monilta huomaamatta jääneistä muutoksista huolimatta elämme yhä yhteiskunnassa, jossa työnteko nähdään itseisarvoisesti hyvänä asiana ja joutilaisuus syntinä, aivan kuin teollista vallankumousta edeltäneessä 1700-luvun agraariyhteiskunnassa. Tuolloin työn tuottavuus oli todellakin niin vähäistä, että lähes kaikkien työpanosta tarvittiin, ja työnteko täytti suurimman osan ihmisten elämästä.

Nykyään kuitenkin elämme aikaa, jolloin suurin “arvonluonti” – suurimmat edistysaskeleet – tehdään niin sanotuissa luovissa töissä. Luovuuden tutkimus on lähes yksimielistä siitä, että riittävä määrä vapaa-aikaa ja tarkoituksetonta “leikkimistä” on yksi luovuuden edellytyksiä. Tiedämme myös aivan hyvin, että suurin osa jotain todella uutta luoneista pitää itse joutilasta aikaa aivan keskeisenä luomisprosessin osana. Alitajuntamme kun työskentelee silloinkin kun me emme, ja jos täytämme kalenterimme tekemisellä, meille ei jää aikaa vain ajatella ja tuumailla asioita.

Miksi sitten pyrimme täyttämään tärkeimpien päätöksentekijöidemme ajan kaikilla mahdollisilla kissanristiäisillä? Eikö kaiken järjen mukaan asioiden pohdintaan tulisi olla sitä enemmän aikaa, mitä tärkeämmistä asioista päätetään? Nyt elämme sikäli omituisessa tilanteessa, että kaikkein suurimpia, tuhansien tai jopa miljoonien ihmisten tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä tekevät poliittiset ja taloudelliset johtajat eivät käytännössä ehdi pohtimaan päätöksiään tai ylipäätään omaa toimintaansa juuri hetkeäkään. Yksikään luovuustutkija ei löisi vetoa sen puolesta, että tälläinen järjestelmä pystyy tuottamaan luovia ratkaisuja kohtaamiimme ongelmiin.

Kiire on tietysti järjestelmän itsensä säilymisen kannalta edullista. Armeijat ovat tienneet jo tuhansien vuosien ajan, että jos tekemistä ei ole, sitä pitää keksiä: muuten sotilaat saattavat ehtiä ajattelemaan mitä oikeastaan ovat tekemässä, ja tällä jos millä on kauhistuttavat seuraukset taistelumoraalille. Kenties myös nykyjärjestelmän irvokkaat piirteet, uhkaavasta ekokatastrofista kulutuskapitalismiin perustuvan elämäntavan onttouteen, saisivat päätöksentekijät epäröimään enemmän, jos heillä vain olisi aikaa pohtia, miksi he ylipäätään ovat tekemässä päätöksiä.

Yhteiskuntajärjestelmä onkin tietyssä mielessä itseään toisintava organismi – kulttuurimeemi, jos suotte minun käyttävän ilmaisua – ja niiden piirteiden, jotka edistävät järjestelmän säilymistä, voi olettaa säilyvän itse järjestelmässä. Kyseenalaistamattomuus on ehdottomasti järjestelmän säilymistä edistävä piirre. Tämä voidaan hyvin nähdä myös osasyynä siihen, miksi kaikenlaista joutilaisuutta katsotaan niin paheksuvasti: joutilaat kyseenalaistavat protestanttisen järjestelmän jo itse joutilaisuudellaan. Ja joutilaat ovat kautta aikojen olleet niitä, jotka kehittävät aidosti uusia ideoita ja kyseenalaistavat vanhan.

Tästä syystä uskon, että riittävällä perustulolla olisi pidemmällä tähtäimellä syvällisen vallankumouksellisia vaikutuksia. Jos ihmisillä olisi enemmän aikaa miettiä, miksi yhteiskuntamme on edelleen pohjimmiltaan 1700-luvun yhteiskunta vaikka teknologia elääkin jo 2000-luvulla, seuraava vallankumouksellisuuden aalto saattaisi hyvin pyyhkäistä yli maanpiirin. Kenties tämä riski tiedostetaan, tai ainakin alitajuisesti vaistotaan, myös niissä piireissä, jotka hyötyvät nykyisestä järjestelmästä ja vastustavat perustuloa.

Joutilaiden luokan kannalta ei tosin ole varmaa, olisiko vallankumous hyvä asia: tähän mennessä vallankumousten jälkimainingit ovat yleensä harventaneet nimenomaan joutilaita, noita potentiaalisia vallankumouksellisia.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitettu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Tulossa on vielä kirjoitus ainakin kahdesta muusta oppimastani asiasta. Olen puolustanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa kirjoittamaani organisaatiotutkimuksen ja tekniikan historian alaan kuuluvaa, niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen tarkastelevaa väitöskirjaa Constructed solutions to constructed constraints 12.12.2017.