Jaakko Reinikainen

Filosofia on siitä erityinen tieteenala, että sen oma identiteetti ja määritelmä ovat tunnetusti aina enemmän tai vähemmän kyseenalaisia, filosofista toiseen vaihtuvia ja tarttuvia. Yleensä samanlaiset itsetuntemuksen ongelmat kohtaavat tieteitä vain niiden historiallisella alkutaipaleella, mutta filosofian monituhatvuotisen perinteen paremmalla puolella luulisi jo saaneen selvyyden kysymykseen, mistä tässä kaikessa on lopulta kyse. Ehkä olisikin aika soveltaa hiljattain Tampereella vierailleen yhdysvaltalaisen, formaalin ontologian edistäjänä profiloituneen Barry Smithin esittämää metodia ratkaista filosofisia ongelmia: mikäli tiettyä vastakkainasettelua ei olla saatu ratkaistua tuhannessa vuodessa, on aika päättää asia heittämällä kolikkoa.

Ajatus filosofian luonteesta heräsi taas omalla kohdallani, kun luin The Guardianin arvion Olli Lagerspetzin tuoreesta teoksesta A Philosophy of Dirt. Tai no, sanon “tuoreesta”, vaikkakin todellisuudessa kyseessä on jo saman teoksen kolmas erikielinen versio. Tai no, sanon “saman” teoksen, vaikka itse asiassa jo esipuhe paljastaa, että kyseessä on kolmas uudelleenkirjoitus sikäli kuin liasta puhuminen on olemuksellisesti sidottu siihen kieleen, jolla keskustelu käydään, minkä Olli Lagerspetz vahvistaa myös haastattelun myötä:

—”Lika” ja “dirt” -sanat eivät tarkoita aivan samaa, ja monet muutkin puhtauteen liittyvät termit ovat kulttuurisidonnaisia. Yhteiskunnan  muutokset ovat heijastuneet myös käsitteisiin. Maatalousyhteiskunnassa normina oli kierrätys, jolloin jätteen käsitteelle nykymuodossaan ei ollut käyttöä. Jätteen käsitteen syntymistä voi seurata eri  eurooppalaisissa kielissä.

Likaa, saastaa, jätettä ja roskaa ei ensimmäisenä tulisi ajatelleeksi kielisidonnaisina ilmiöinä saatikka sitten filosofialle soveliaina aiheina – joskaan ei äkkiseltään ole helppoa perustella miksi. Kannan ilmiselvyys kun vaikuttaisi tautologiselta: jätteestä ja liasta puhuminen itsessään on jotenkin kuvottavaa, arkipäiväistä ja ennen kaikkea turhaa. Ei moska puhumalla muuksi muutu. Tämänkaltaisten asenteiden kohtaaminen onkin ollut Lagerspetzille arkipäivää:

—Kirjoittaessani tekstiä sain varsinkin alussa usein selitellä ihmisille, miksi asia kuuluu filosofiaan. Uskottavuutta haittasi vielä sekin, että kirjoitin ensimmäisen version ruotsiksi eli kansainvälisen  tutkimusyhteisön kannalta rahvaan kielellä. Niinpä kirjaa ei ensin akateemisesti ikäänkuin ollut olemassa. En voinut näyttää sitä ulkomaisille kollegoille enkä käytännössä vedota siihen hakiessani työpaikkoja. Toisaalta tajusin tilanteen alusta alkaen, mikä antoi tietyn vapaudentunteen. Kirjassa on enemmän minua itseäni kuin missään muussa työssäni.

Mutta miksi ylipäänsä kirjoittaa filosofinen kirja liasta?

—Minua kiinnostavat käsitteet, joita perinteisen, teoreettisen rationaalisuuskäsityksen kannalta ei ikään kuin pitäisi olla. [Immanuel] Kant aikoinaan kysyi, miten synteettiset a priori-lauseet olivat mahdollisia. Hiukan samaan tapaan kysyn, miten likaisuus on mahdollista. Likaisuus näyttää uhmaavan useita jaotteluja, joita pidetään filosofisen ymmärryksen kannalta keskeisinä. Likaisuus on toisaalta tosiasia, mutta toisaalta se on sidoksissa arvoihin. Likaisuus on fyysistä, mutta se ei kuitenkaan ole sellaisenaan fysikaalinen tai kemiallinen ominaisuus. Likaisuus käsitteenä liittyy toimijan subjektiivisiin reaktioihin, mutta toimijan itsensä kannalta se kuitenkin on ympäristöön kuuluva objektiivinen ominaisuus. Tällä tavoin se haastaa perinteisen realismi-antirealismijaottelun. Jo Platonille lika oli ongelma, johon hän viittaa Parmenides-dialogissaan.

A Philosophy of Dirt ei kerro vastausta kysymykseen, jonka se paljaalla olemassaolollaan herättää: mitä on filosofia, jos kerran liastakin voidaan filosofoida? Suoran vastaamisen  sijaan teos näyttää sen. Tämän haastattelun tarkoitus taasen on kertoa siitä, mitä kirjaa lukiessani tuli havaittua.

Eräs luonteva tapa lähestyä tiettyä filosofia(a) on sijoittaa se/hänet johonkin perinteeseen, joka on useimmiten lähtöisin Platonista tai Aristoteleesta; näin myös lian tapauksessa. Nykyaikaisempia vaikutteita kirjalle taas on välittynyt Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta:

—Aivan niin, Wittgenstein on tämän kirjan ja muutenkin harrastamani filosofian keskeinen taustavaikuttaja. Wittgensteinin eräs tärkeä ominaisuus on, että hän on erittäin perspektiivitietoinen. Tässä hän ei tietenkään ole yksin, samaa voi sanoa esimerkiksi Kantin, [Karl] Marxin ja vaikkapa R. G. Collingwoodin ajattelusta. Tietyn käsitteen merkitys ei aukea, jos pyrimme määrittelemään käsitteen ikään kuin sellaisenaan, vaan elämänyhteyksissä, joissa sen käyttäminen toisaalta ratkaisee ongelmia ja toisaalta synnyttää uusia. Nämä ovat sidoksissa historiallisesti ja kulttuurisesti rajattuihin tilanteisiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei sanojen määritelmiä koskaan saisi esittää. Kieli ei kuitenkaan ole staattista, joten mikä tahansa määritelmä on sidoksissa tiettyihin käyttötilanteisiin.

Lian filosofia on tyyppiä, joka kaihtaa siivoja, kliinisiä järjestelmiä, ohjelmallista normaalitieteen filosofiaa, mikä oli suosittua varsinkin viime vuosisadan alkupuoliskon tienoilla. Toisaalta Lagerspetz ei myöskään lämpene täysin atomistiselle, käsitteiden yksittäispausten selvittämiseen tyytyvälle filosofialle:

—Filosofiseen kirjoittamiseen kuuluu tietyn perspektiivin tarjoaminen lukijalle. Sen voi tehdä vakuuttavasti vain ruohonjuuritasolla, esittämällä konkreettisesti, mitä perspektiiviin kuuluu. Filosofi ei siksi voi vaatia muilta tietyn ohjelman jatkamista tai tietyn maailmankatsomuksen propagointia. Analyyttisen filosofian naturalistinen ohjelma on varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun filosofia alkaa jäljitellä toisten tieteiden metodeja.

—Tässä mielessä käsitteiden merkitys on sidoksissa yksittäistapauksiin. Toisaalta filosofian tehtävänä ei voi olla sattumanvarainen vaihtelevien yksittäistapauksien kuvailu. Yksittäistapaukset ovat kiinnostavia, jos ne ovat sidoksissa johonkin yleisempään ongelmaan. Myös Wittgenstein oli tietoinen tästä. Siksi minua ei vakuuta esimerkiksi James Conantin väite, että Wittgensteinin ihanteena oli ”piecemeal philosophy” [“filosofiaa paloittain”], pelkkä yksittäisten filosofisten ongelmien ratkaiseminen tai ”liuottaminen” sitä mukaa kuin ne esiintyvät.

Ei systemaattista, muttei kuitenkaan atomististakaan. Lian filosofiasta voisi saada sotkuisen kuvan mikäli ei olisi tutustunut kirjoittajan kuivakan huumorin sävyttämään, jäsenneltyyn ja tiiviisti soljuvaan tekstiin. Tiettyä perinteiden sekoittamista on kuitenkin havaittavissa yksin jo mainitun analyyttisen realismi-antirealismijaottelun haastamisen vuoksi. Kirjan 11 lukua ovat kaikki verrattain itsenäisiä, joskin ne on jaettu teemoittain kolmeen kappaleeseen, joiden myötä kritisoidaan niin realistisia kuin antirealistisiakin näkemyksiä liasta, ja siten koko kyseisen jaottelun mielekkyyttä. Pääpaino on tosin antirealismin käsittelyssä, koska kuten Lagerspetz mainitsee, vallitsevan konsensuksen mukaan likaa ja sen johdannaisia ei nähdä ihmisestä riippumattoman maailman ominaisuuksina vaan pikemminkin inhimillisen luokittelun tuloksina. “Kemia ei sontaa tunne,” kuten saksalainen kemisti Justus von Liebig Lagerspetzin siteeraamana suomenkielisessä versiossa toteaa.

Lian käsittäminen antirealismin kautta osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi, minkä Lagerspetz osoittaa tutkimalla kahta mahdollista yritystä selittää ilmiö reduktion kautta. Hygieeninen reduktio pyrkii kattamaan likaisiksi kokemamme asiat biologisen kuvotus-reaktion kautta, jolle on mahdollista antaa evolutiivinen selitys. Ihmislajin selviytymisen kannalta on ollut elintärkeää kyetä välttämään esim. pilaantunutta lihaa tai ulosteita tartuntatautien ehkäisemiseksi. Ongelma on, että kaikki mitä koemme arkipäivässämme liaksi (tahrat paidoissa, kura matolla) ei tosiasiallisesti edusta mainittavaa hygieniariskiä, ja samoin eri kulttuurit ovat eri aikoina kokeneet erilaiset asiat likaisiksi. Toisaalta taas itse likaisen ja puhtaan eronteko näyttäisi olevan universaalisti jaettu piirre ihmisyhteisöissä, mikä taasen antaa pontta antropologiselle reduktionismille. Biologinen kuvotus-reaktio on täten parhaimmillaankin vain osaselitys lian ilmiölle, ja tyhjentävä vastaus joutuu ottamaan huomioon kulttuurin vaikutuksen.

Antropologisen reduktionismin käsittely on teoksessa biologista hienovaraisempaa, osin siksi, että siitä on liikkeellä useampia eri versioita. Sigmund Freud, Mary Douglas, Norbert Elias ja Julia Kristeva kaikki tarjoavat erilaisia näkemyksiä siihen, kuinka kulttuuri tuottaa ja tulee tuotetuksi lian ja puhtaan dynamiikan kurssissa. Lagerspetzin kommentointi ei näiden kirjoittajien parissa rajoitu puhtaan filosofisiin kysymyksiin, vaan tarkastellessaan esimerkiksi Eliaksen tarinaa eurooppalaisen sivistyksen kehityksestä kohdistuu kritiikki pitkälti empiirisiin seikkoihin, tutkimusaineiston tulkintaan ja rajoitteisiin.

Minkälaisen koulukunnan taustaa vasten näinkin monioksainen filosofia mahtaa itää? Miten asettelet itsesi perinteisen analyyttisen ja mannermaisen filosofian maastoon, vai siintääkö taulussa aivan toisenlainen maisema?

—Analyyttinen ja mannermainen koulukunta ovat tietenkin yhä olemassa. Toisaalta paljon kiinnostavaa työtä on tehty näiden koulukuntien välimaastossa. Mainittakoon esimerkiksi Peter Winch, Simone Weil, Charles Taylor, Alan Janik ja norjalainen filosofi Jakob Meløe, johon viittaan kirjassani paljon. Tutkittaessa likaa ja materiaalisuutta toiset ihmistieteet, kuten antropologia, ovat päässeet pitemmälle kuin filosofia.

—Oma taustani on kai enemmän analyyttisellä kuin mannermaisella puolella. Olen kuitenkin saanut varhaisia vaikutteita kantilaisittain tai hermeneuttisesti suuntautuneilta kulttuurifilosofeilta, jotka ovat tämän jaottelun ulkopuolella. He ovat kirjoittajia, joita kai pidetään vanhanaikaisina: Egon Friedell ja Erik Ahlman.

Lopuksi voisi kysyä, minkälaiseen jatkumoon omassa tuotannossasi lian filosofia sijoittuu? Minkälaista jatkoa sille on mahdollisesti näkyvissä?

—Kuten totesin, olen halunnut analysoida käsitteitä, jotka uhmaavat analyyttiseen rationaalisuuskäsitykseen normaalisti kuuluvia jaotteluja. Tämä kiehtoo minua muutenkin. Olen aikaisemmin tutkinut esimerkiksi luottamuksen käsitettä. Tällä hetkellä minua kiinnostavat Collingwood ja Winch, jotka kyseenalaistavat realismi-antirealismijaottelun ja lähentävät filosofiaa toisiin ihmistieteisiin.

A Philosophy of Dirt on puhdasoppisin esitys vapaasta filosofisten mahdollisuuksien revittelystä, jota olen aikoihin lukenut. Työtä voi suositella varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät lukemisen varjolla halua säästyä ajattelun vaikeuksilta.

Olli Lagerspetz: A Philosophy of Dirt. Reaktion Books, Lontoo, 2018.