Ville Räisänen, Tampereen yliopisto

Käsittelen esseessäni hyvin pitkäaikaista muutosta maailmassa, joka kulkee elämän syntymisestä nykypäivään sekä mahdolliseen tulevaisuuteen. Aiheen ajallisesta mittakaavasta huolimatta motivaatio kirjoitukselleni kumpuaa pääosin tämän päivän Suomen tilanteesta. Vaikuttaa siltä, että nationalistiset ja uskonnolliset tahot ovat konservatiivista sosiokulttuurista asennetta ja vanhoillisia uskonnollisia arvoja korostavassa hyökkäyksessä, jossa ei keinoja kaihdeta. Toimittajien, tutkijoiden ja virkamiesten maalittaminen ja väkivaltainen uhkailu on arkipäiväistä. Rasistiset mielipiteet ja valheellisia väitteitä jakavat trollitilit rehottavat sosiaalisessa mediassa. Suomeen on syntynyt valitettavasti hyvin samankaltaista mielipideilmastoa ja toimintakulttuuria mitä on nähty esimerkiksi Donald Trumpin aikaisessa Yhdysvalloissa.

Maailman mittakaavassa asiat ovat vielä huonommin. Venäjän aggressio Ukrainaa kohtaan vaikuttaa saavansa voimaa uskonnollisnationalistisesta ajattelutavasta. Siviileihin, energiainfrastruktuuriin ja ravinnon tuottamiseen kohdistuvista jatkuvasta tarkoituksellisesta tuhosta huolimatta suurin osa venäläisistä kannattaa Putinin hallintoa ja sotaa sekä on välinpitämätön ukrainalaisten kärsimystä kohtaan.^[1] Sodalle ei siis ole näkyvissä loppua. Vielä huolestuttavampaa on, että mikäli Ukraina ei sotaa voita, jatkaa Venäjä hyvin luultavasti sotaretkeään kohti Eurooppaa ja Suomea. Tämä siksi, että suurelle osalle venäläisistä Ukrainan tuhoamisessa on kysymys ideologisesta sodasta pahaa länttä vastaan.^[2] Lähi-idässä taas Israelin ylläpitämän maailman suurimman avovankilan eli Gazan painekattila kiehui yli ja johti järkyttävään ja tuomittavaan terrori-iskuun. Hamasin teko kuvastaa syvää vihaa, jonka syntyyn ovat epäilemättä vaikuttaneet uskonnolliset ja nationalistiset erottelut. Tätä kirjoittaessani Israel pommittaa Gazan aluetta ja on katkaissut veden, ruuan ja sähkön jakelun, mikä johtaa valtavaan humanitaariseen kriisiin. Lisää vihaa on siis luvassa raja-aitojen kummallakin puolella.             

Kaikesta tästä huolimatta, esitän esseessäni väitteen, jossa pidemmän aikavälin tarkastelussa aggressiivinen nationalismi ja uskonnollinen konservatiivisuus jäävät väistämättä tappiolle, vaikka kehityskulku tänä päivänä näyttääkin juuri päinvastaiselta. Mikäli ihmisen kehitystä katsotaan tarpeeksi pitkällä aikavälillä, huomataan että muutoksella on suunta kohti kosmopolitismia. Kosmopolitismilla tarkoitan esseessäni näkemystä, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat (tai jonka mukaan kaikkien ihmisten pitäisi olla) yhden maailman yhteisön jäseniä, maailmankansalaisia. Olemme siis menossa kohti kosmopolitismia ja se on hyvä asia.   

Ihmisen alkuhämärä

Useimpien luonnontieteilijöiden mielestä sopivissa olosuhteissa elämä syntyy erilaisten kemiallisten reaktioiden tuloksena. Ensimmäisiä merkkejä alkeellisesta elämästä maapallolla katsotaan löytyvän noin 3,8 miljardin vuoden takaa. Vanhimmat löydetyt yksisoluiset fossiilit ajoittuvat noin 3,5 miljardin vuoden taakse ja ensimmäiset tumalliset solut taas kehittyivät noin 2 miljardia vuotta sitten. Eläinkunnan nykyisten pääryhmien katsotaan muotoutuneen noin 500 miljoona vuotta sitten, jolloin kaikki elämä oli vielä meressä.^[3] DNA-vertailu on osoittanut, että noin 10 miljoona vuotta sitten eli jo nykyihmisen, Homo sapiensin, ja simpanssien yhteinen kantamuoto. Vanhimmat tällä hetkellä tunnetut nykyihmisen jäännökset ovat 300 000 vuoden takaa.^[4] Mutta miten tämä elämän kehittyminen oikein tapahtuu? 

Idea siitä, että eliöiden lajit ovat muuttuvia ja että ihmiset ovat kehittyneet jostain muusta lajista on vanhaa perua. Esimerkiksi Anaksimandros esitti jo 2500 vuotta sitten, että ihmiset ovat kehittyneet kaloista.^[5] Charles Darwin (1809-1882) oli kuitenkin ensimmäisiä tieteilijöitä, joka ymmärsi, että eliöiden lajit muuttuvat ja polveutuvat samaan sukuun kuuluvista lajeista pääasiassa luonnonvalinnan kautta.^[6] Hänen mukaansa luonnonvalinnassa eliöiden hyödylliset ominaisuudet periytyvät ja turhat ominaisuudet tuhoutuvat. Tämä auttaa eliöitä selviytymään olemassaolon taistelussa olosuhteissa, joissa monista syntyvistä yksilöistä vain pieni osa jää henkiin.^[7] Darwin loi työllään pohjaa sille, mitä nykyisin käsitämme termillä biologinen evoluutio. 

Ymmärryksemme biologisesta evoluutiosta on kuitenkin tarkentunut Darwinin ajoista. Nykyisin tiedetään, että biologinen evoluutio polveilee eli ikään kuin kokeilee erilaisia mahdollisuuksia ja on myös osittain sattumanvaraista. Biologisella evoluutiolla ei myöskään yleensä katsota olevan päämäärää.^[8] Tästä seuraa, että yksilötasolla ihmisten ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen sekä ryhmätasolla sellaisten ilmiöiden kuten uskonnon, nationalismin ja kosmopolitismin selittäminen pelkästään biologisella evoluutiolla on hyvin hankalaa. Nykyihmisen kehityksessä kulttuurievoluutiolla on ollutkin jo pitkään biologista evoluutiota merkittävämpi rooli.^[9] Kulttuurievoluutiolla tarkoitetaan sitä, miten ihmiset oppivat omilta lajitovereiltaan erilaisia tapoja, tietotaitoja ja teknologioita, joiden avulla lisääntyä ja selviytyä.^[10] Tämän kaltainen sosiaalinen oppiminen on mahdollistanut nykyihmiselle nopeamman sopeutumisen muuttuviin olosuhteisiin.  

Metsästäjä-keräilijät ja kognitiivinen vallankumous

Maailman ihmispopulaation koko on ollut arviolta vain muutama miljoona aina maanviljelyn syntymiseen saakka. Paleoliittisella kivikaudella metsästäjä-keräilijöiden lukumäärä kasvoi hyvin hitaasti, koska lapsia syntyi harvakseltaan. Tämä johtui pääosin kahdesta syystä. Metsästys ja keräily ovat energiansaannin kannalta haastavia ravinnon hankinnan menetelmiä ja metsästäjä-keräilijäyhteisöt vaelsivat jatkuvasti paikasta toiseen, jolloin naiset eivät pystyneet kantamaan isoja määriä pieniä lapsia mukanaan.^[11] Metsästäjä-keräilijäyhteisöjen on arvioitu olleen kooltaan vain muutaman kymmenen ihmisen luokkaa ja nämä yhteisöt ovat säilyneet keskimäärin vain kolmen sukupolven ajan.^[12] Tästä huolimatta nykyihmiselle kehittyi uudenlaisia ajattelu- ja kommunikointitapoja noin 70 000-30 000 vuotta sitten. Tarkkaa syytä tälle kehitykselle ei vielä tiedetä. Kyseessä on kuitenkin niin merkittävä käänne, että siitä voidaan puhua kognitiivisena vallankumouksena.^[13]

Ihmisen käyttämän kielen synty on yksi kognitiivisen vallankumouksen tärkeimpiä tekijöitä. Monet eläimet osaavat viestiä toisilleen puhutun ”kielen” avulla. Ne pystyvät esimerkiksi varoittamaan muita lajitovereitaan saalistajista. Ihminen on kuitenkin ainoa eläin, joka pystyy kuvailemaan muille lajitovereilleen, miltä saalistaja näyttää. Ihmisen kieli soveltuu hyvin sosiaalisuuteen ja sen avulla pystyy juoruilemaan. Juoruilun hyödyn ymmärtää siten, että ihminen pystyy puhumaan yhteisölleen siitä, kuka on rehellinen, kuka valehtelee ja kuka harrastaa seksiä kenenkin kanssa.^[14] Esseeni kannalta ihmisen kielen tärkein erityinen ominaisuus on kuitenkin se, että sen avulla pystytään puhumaan asioista, joita kukaan ei ole nähnyt, haistanut tai maistanut. Ihminen pystyy siis puhumaan jostain sellaisesta mikä on kuvitteellista, kuten esimerkiksi taruista ja jumalista. Näiden fiktioiden avulla luodaan kollektiivisia kuvitelmia, kuten uskontoja ja nationalistisia myyttejä. Tämä kuvitteellisen sanoittaminen antaa ihmisille kyvyn tehdä suurimittaista yhteistyötä.^[15]

Maanviljely, uskonto ja nationalismi

Kognitiivisen vallankumouksen jälkeen seuraavan merkittävän käänteen voidaan katsoa olevan maanviljelyyn siirtyminen. Noin 10 000 vuotta sitten, kun viljely ja karjanhoito yleistyi, väestö alkoi juurtua paikoilleen. Tästä seurasi, että lapsia syntyi enemmän, koska naisten energiansaanti parani ja isosta määrästä lapsia oli hyötyä maataloustöissä.^[16] Maanviljelykseen siirtymisestä vaikuttaa seuranneen myös uskonnollinen siirtymä, jossa hyvin paikallisista metsästäjä-keräilijäyhteisöjen animismin tai shamanismin muodoista siirryttiin kohti järjestäytyneempiä ja universaalimpia uskontoja.^[17] Uskonto onkin toiminut tehokkaana ihmiskunnan yhtenäistäjänä. Koska kaikki yhteiskunnat ja hierarkiat ovat kollektiivisia kuvitelmia, uskonnot onnistuivat antamaan yli-inhimillisen tai absoluuttisen oikeutuksen näille hauraille rakennelmille. Uskonnoilla on siis ollut kyky legitimoida laajoja sosiaalisia ja poliittisia järjestelmiä, mikä on mahdollistanut suurten maa-alueiden ja erilaisten ihmisryhmien tuomisen yhteen.^[18]  

Vaikka järjestäytyneissä uskonnoissa usein korostetaan tasa-arvoisuutta, todellisuus saattaa kuitenkin olla jotain aivan muuta. Surkuhupaisa historiallinen esimerkki tästä on vuoden 1572 pärttylinyö, jolloin katoliset hyökkäsivät protestanttien kimppuun tappaen vuorokauden aikana 5 000-10 000 protestanttia. Riita näiden kahden ryhmän välillä koski kysymystä siitä, pitäisikö uskovan päästä taivaaseen pelkästään uskomalla Jumalaan, vai pitäisikö uskovan myös osallistua rituaaleihin ja tehdä hyviä tekoja.^[19] Tämän päivän esimerkiksi brutaalista uskonnollisesta väkivallasta voidaan ottaa venäläinen ortodoksipappi, joka kannustaa sotilaita tappamaan ukrainalaisia naisia ja lapsia. Syy tähän on, että kaikki ukrainalaiset ovat hänen mielestään saatanasta.^[20] Uskontoon liittyvistä tulevaisuuden uhkakuvista voidaan vielä mainita pelottava ennuste, jonka mukaan seuraava kansanmurha tapahtuu Narendra Modin johtamassa Intiassa, kun hindunationalistit alkavat systemaattisesti tappamaan muslimivähemmistöä.^[21] Uskontoja pidetäänkin tänä päivänä usein syrjinnän ja erottelun lähteinä niiden yhtenäistävän vaikutuksen sijaan.

Järjestäytyneitä uskontoja ei voi kuitenkaan syyttää kaikesta väkivallasta. Tutkimuksien mukaan viimeisen 12 000 vuoden aikana, eli suunnilleen maatalouden kehittymisen jälkeen, väkivaltaan kuolleiden määrä väestöstä on ollut keskimäärin 14 prosenttia miesten kohdalla. Määrät luonnollisesti vaihtelevat yhteisöstä toiseen.^[22] On kuitenkin mahdollista, että aiemmin metsästäjä-keräilijöiden aikakaudella väkivalta on ollut paljon yleisempää. Tätä oletusta tukevat esimerkiksi tutkimukset Amazonin sademetsissä elävästä yanomami-kansasta, jonka olemassaolosta tultiin tietoiseksi vasta 1900-luvun alussa. Yanomameja on tällä hetkellä noin 35 000 ja he ovat jakautuneet ainakin kahteensataan itsenäiseen ryhmään. Kaikissa näissä ryhmissä miesten kuolemista 30 prosenttia liittyy väkivaltaan. Lisäksi 44 prosenttia yli 25-vuotiaista miehistä on tappanut jonkun ja 70 prosenttia aikuisista on menettänyt läheisen väkivallan seurauksena.^[23] Tällä hetkellä maailmanlaajuisesti väkivaltaan kuoleminen on huomattavasti harvinaisempaa. Esimerkiksi vuonna 2019 toisen tekemä väkivalta oli kuolinsyynä alle 1 prosentille maailman ihmisistä.^[24]

Uskonnon lisäksi toinen kuvitteellisia yhteisöjä rakentava tehokas myytti on ollut nationalismi. Nationalismilla tarkoitetaan kiintymystä tiettyä maa-aluetta ja sitä asuttavaa yhteisöä eli kansakuntaa kohtaan. Nationalismissa tärkeää ovat kansakunnan ylivertainen vaatimus yksilön lojaliteettia kohtaan ja alueellinen suvereniteetti jatkuvana poliittisena pyrkimyksenä.^[25] Kuten johdannossa jo mainitsin, nationalismin nousulla Suomessa ja muualla maailmassa vaikuttaa kuitenkin olevan yhä enemmän erottavia piirteitä. Tähän liittyy vahva ja aggressiivinen kiintymys omaksi koettuun kansakuntaan tai etnokulttuuriseen ryhmään mikä näkyy esimerkiksi äärinationalististen yksilöiden tai ryhmittymien väkivaltaisina tekoina. Näyttääkin siltä, että nationalismi ja järjestäytyneet uskonnot eivät pysty ylläpitämään ja kasvattamaan maailman rauhanomaista yhtenäisyyttä. 

Syvemmälle kosmokseen

Jos uskonnot ja nationalismi tuntuvat epäonnistuvan, minkälaista kuvitelmaa rauhanomaiseen yhteiseloon maailma tarvitsee? Termi kosmopolitismi tulee kreikan kielen sanasta kosmopolitēs, joka tarkoittaa maailmankansalaista. Ensimmäinen antiikissa, jonka tiedetään maininneen kyseisen termin, oli kyynikko Diogenes Sinopealainen (400 eaa.). Kun Diogenesiltä kysyttiin mistä kaupungista (polis) hän on kotoisin, vastasi Diogenes että ei mistään, vaan olevansa maailmankansalainen.^[26] Diogeneksen lausahduksen käsitetään kuvaavan pessimismiä siitä, että sivilisaatio olisi kykenevä hyveisiin (virtue). Tätä ideaa pidetään eristyneenä versiona kosmopolitismista.^[27] Varsinaisen positiivisen ja yhteisöllisen version kosmopolitismista katsotaan usein kehittyneen stoalaisten toimesta kolmannella vuosisadalla eaa. Stoalaisuuden perustajaksi mainitaan usein Zenon Kitionilainen (333-264 eaa.). 

Stoalaisuus oli kuitenkin laaja filosofinen koulukunta, jonka opit muotoutuivat monien eri ajattelijoiden toimesta. Stoalaisten kenties tärkein filosofinen anti on painotus hyve-etiikkaan ja pyrkimys mielenrauhaan (ataraksia), joka syntyy päästämällä irti tunnepitoisista (pathos) vääristä arvostelmista. Esimerkiksi Seneca (4 eaa. – 65 jaa.) kirjoittaa teoksessaan Suuttumus (De Ira), kuinka sotaisesta suuttumuksen tunteesta ei voi koskaan seurata mitään hyvää.^[28] Stoalaiset uskoivat, että hyvyys vaatii kaikkien ihmisten yhtäläistä auttamista. Ihmisten todellinen auttaminen taas vaatii poliittista sitoutumista. Stoalaisille poliittinen toiminta ei siten voinut koskea ainoastaan omaa kotikaupunkia. Tästä seurasi, että stoalaiset hyväksyivät opettajan tai poliittisen neuvonantajan toimia vieraissa paikoissa.^[29] 

Varsinainen kukoistuskausi stoalaisuudelle oli Rooman valtakunta aina Marcus Aureliuksen kuolemaan saakka (181 jaa.).^[30] Rooman valtakunnan aikana stoalaiset onnistuivat laajentamaan Rooman kansalaisuuden koskemaan kaikkia ihmisiä.^[31] Stoalaisuus alkoi kuitenkin hiipumaan kolmannella vuosisadalla keisari Konstantinuksen valtakaudella, kun Rooma kristillistyi.^[32] Kristinuskon mukana syntyi uudenlainen erottelu. Vaikka kristityt hyväksyivät usein paikallisen auktoriteetin, heidän mukaansa sen ohi ajoi idea maailmasta yhtenä Jumalan valtakuntana. Jumalan valtakuntaan kuuluminen edellytti luonnollisesti Jumalan rakastamista. Valtakunnan ulkopuolelle jäivät tällöin ne, jotka eivät rakastaneet Jumalaa. Erottelusta on peräisin pitkään jatkunut länsimainen poliittinen perinne, jossa vastakkain ovat hetkellinen poliittinen auktoriteetti ja ikuinen kirkko.^[33]

Kosmopoliittisia näkemyksiä ei ole kuitenkaan esitetty ainoastaan länsimaisessa kulttuuriperinteessä. Kiinankielinen termi, jonka voidaan katsoa vastaavan kosmopolitismia, on tianxia. Tätä inkluusiota ja johtamisen hyveellisyyttä korostavaa näkökulmaa edusti esimerkiksi Mo Tzu (480-390 eaa.), joka kannatti universaalia rakkautta ja kannusti kaikkien ihmisten hyväksi toimimiseen.^[34] Mo Tzun moraalista asennetta voi hyvin verrata stoalaiseen auttamisen ihanteeseen. Intiassa buddhalaisuuden, joka syntyi Siddhartha Gautaman (n. 600-500 eaa.) toimesta, voidaan katsoa olevan eniten kosmopoliittinen uskonto ja filosofia. Buddhalaisuuden etiikka perustuu yksilön tekoihin ja niiden seurauksiin, ei vedalaiseen yliluonnollisiin voimiin perustuvaan koko elämän kattavan sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseen. Buddhalaisuus vetosi historiallisesti etenkin älymystön jäseniin, koska se painotti järkeä ja uskomusten kyseenalaistamista. Buddhalaisuus keräsi kuitenkin kannatusta kaikista yhteiskuntaluokista Vedan tiukkojen sääntöjen hylkäämisen takia.^[35] Myöhemmin buddhalaisuus levisi laajalti sen kulttuurin ulkopuolelle missä se oli syntynyt. Buddhalaiset ovat kuitenkin myös syyllistynyt nationalististen myyttien innoittamaan väkivaltaan samalla tavalla kuin muutkin maailman uskontojen edustajat.^[36]

Nykyinen kosmopolitismi               

Vaikka maailman väestö kasvoi hiljalleen ja tasaisesti maatalouteen siirtymisen aikana, eksponentiaaliseen kasvuun väestö lähti vasta 1700-luvun Euroopassa. Pohjan tälle loi pääosin teollistuminen, joka synnytti nykyisen kaltaisen kaupungistumisen ilmiön. Kaupungeissa lisääntyvä vauraus, innovaatiot ja kasvava hygienia paransivat ravinnon laatua ja ihmisten terveyttä sekä saivat lapsikuolemat laskuun. Lopulta kaikissa Euroopan maissa koettiin hyvin samankaltainen kehitys.^[37] Teollistumisen varhaisvaiheen aikana kosmopolitismi näki uuden tulemisen. Tähän olivat syinä muun muassa tutkimusmatkailu, uusi kiinnostus antiikin filosofiaan sekä ihmisoikeuksien idean leviäminen. Kosmopolitismi ymmärrettiin tällöin useimmiten positiivisena moraalisena ideana ja sen käsitettiin tarkoittavan avomielisyyttä ja puolueettomuutta. Termiä kosmopoliitti tuli tavaksi käyttää tarkoittamaan sellaista ihmistä, joka ei ollut sidoksissa paikalliseen uskonnolliseen tai poliittisen näkemykseen eikä omannut kulttuurisia ennakkoluuloja. Kosmopoliitti eli urbaania elämää, matkusteli, oli osa kansainvälisiä verkostoja ja tunsi olevansa kotonaan missä vain maailmassa.^[38]

Tänä päivänä kosmopolitismilla tarkoitetaan erilaisten näkemysten joukkoa, joita yhdistää idea yhdestä maailmanlaajuisesta yhteisöstä.^[39] Kaikki erilaiset kosmopoliittiset näkemykset jakavat kuitenkin kolme yhteistä peruselementtiä, jotka ovat individualismi, universaalisuus ja yleisluontoisuus. Individualismilla tarkoitetaan sitä, että yksittäinen persoona on aina perheen, suvun, heimon, kulttuurin, uskonnon tai valtion kansalaisuuden sijaan perimmäinen moraalisen huomion kohde. Universaalisuus taas merkitsee toimijuuden jakamista kaikille yksilöille tasaisesti eikä sen mukaan mihin sukupuoleen, kulttuuriin, uskontoon tai yhteiskuntaluokkaan yksilö sattuu kuulumaan. Yleisluontoisuus vahvistaa universaalisuuden eli sen, että universaalisuus on totta kaikkialla, eikä ainoastaan esimerkiksi maanmiesten kesken.^[40] Laajaa nykyaikaisten kosmopolitististen näkemysten joukkoa voidaan lähteä analysoimaan tarkemmin jakamalla ne kolmeen ulottuvuuteen, jotka ovat moraalinen, poliittinen ja kulttuurinen.

Moraalinen kosmopolitismi

Moraalisessa kosmopolitismissa keskiöön nousevat universaalit perustavanlaatuiset ihmisoikeudet.^[41] Mikäli uskoo, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja omaavat samat perusoikeudet, nousee kosmopolitismi nationalismia uskottavammaksi kannaksi. Tämä johtuu siitä, että tiettyyn kansakuntaan kuuluminen on ihmiselle sattumanvaraista. Tällaista tahatonta ominaisuutta ei voida pitää yhteisön jäseniä erottavana tekijänä, joten kansakunnan jäsenyys on moraalisesti irrelevanttia. Tämä johtaa siihen, että kosmopolitismi on aidosti liberaaleihin arvoihin nojaavien demokraattisten yhteisöjen looginen päätepiste.^[42]

Moraalista kosmopolitismia on vastustettu erilaisilla argumenteilla, joista yhden mukaan sen katsotaan olevan vain länsimaisten liberaalien arvojen pakkosyöttöä.^[43] Tämä on kuitenkin heikko argumentti, koska kuten aiemmin mainitsin, moraalisen kosmopolitismin ideat eivät ole syntyneet ainoastaan länsimaissa. Ei ole myöskään ongelmatonta väittää, että liberaaleja ideoita kannatettaisiin aidosti ainoastaan länsimaissa. Huomattavasti mielenkiintoisempi kritiikki moraalista kosmopolitismia vastaan on psykologinen argumentti, jonka mukaan ihmisillä on luonnostaan vahvempi yhtenäisyyden tunne oman kansakunnan jäseniä kohtaan ja tämän tunteen hajottaminen johtaa psykologisen toiminnan heikentymiseen.^[44] Tämän kritiikin seurauksena jotkut kosmopolitismin kannattajat ovat alkaneet kehittää kehityspsykologiaan perustuvaa vastausta, jonka mukaan nationalismi on itse asiassa askel kohti kosmopolitismia. Kun yksilön kehitys menee eteenpäin, johtaa se yhtenäisyyden tunteen laajenemiseen perheestä kansakuntaan, ja lopulta koko ihmiskuntaa kohtaan.^[45] Tästä seuraa näkemys, jossa nationalismi voidaankin nähdä kosmopolitismin ”esimuotona”, eikä sen vastakohtana. 

Poliittinen kosmopolitismi

Moraalinen kosmopolitismi voi johtaa poliittiseen kosmopolitismiin. Poliittisen kosmopolitismin kannattajat voivat vaihtoehtoisesti ajaa yhtä koko maailman kattavaa valtiota, jonkinlaista maailmanlaajuista liittovaltiota tai vain jonkinlaista kansainvälistä poliittista instituutiota, jolla olisi rajoitettu toiminta-ala ja joka keskittyisi vain tiettyihin asioihin.^[46] Historiallisesti radikaaleja poliittisia näkemyksiä on esittänyt esimerkiksi Anarchasis Cloots (1755-1794), joka kannatti olemassa olevien valtioiden lopettamista ja yhden maailmanlaajuisen valtion perustamista.^[47] Kiinassa samankaltaisia ideoita ovat esittäneet esimerkiksi kungfutselainen Kang Youwei (1858-1927) ja Tan Shitou (1865-1898).^[48] Keskeistä nykyisen poliittisen kosmopolitismin ulottuvuudessa on kuitenkin periaate globaalista oikeudesta ja sellaisten universaalien demokraattisten instituutioiden kehittämisestä, jotka takaisivat kaikille yksilöille samanlaiset ihmisoikeudet ja mahdollisuuden poliittiseen osallistumiseen.^[49]

Tänä päivänä on näkyvissä jonkinlaista demokratian kriisiä. Kosmopoliittisen näkökulman mukaan kyseessä ei välttämättä ole demokraattisen systeemin epäonnistuminen, vaan pikemminkin se, miten tämä systeemi on kehittynyt suhteessa maantieteelliseen alueeseen. Poliittisen kosmopolitismin mukaan demokratia pitäisi irrottaa nationalismista ja kansallisuus (nationality) kansalaisuudesta (citizenship). Tällöin demokratia nousisi kansalliselta tasolta kansainväliselle tasolle.^[50] Tämä olisi tärkeää erityisesti sellaisten ongelmien vuoksi, joita ei voi ratkaista vain kansallisella tasolla. Tällaisia ongelmia ovat esimerkiksi ilmastonmuutos ja ekosysteemien tuhoutuminen, universaalien ihmisoikeuksien puolustaminen sekä kansainvälinen kauppa ja sen verottaminen.^[51] Toinen tärkeä syy liittyy demokraattisten maiden ns. skitsofreeniseen käytökseen: vaikuttaa siltä, että jotkin demokraattiset maat toimivat sisäisesti hyvien periaatteiden mukaisesti, mutta saattavat kansainvälisellä areenalla toimia aggressiivisesti ja väkivaltaisesti taatakseen selviytymisensä.^[52]

Poliittista kosmopolitismia on kritisoitu samantyyppisellä argumentilla kuin moraalista kosmopolitismia. Kriitikoiden mukaan liberaali kosmopoliittinen demokratia on ainoastaan läntisen maailman keino saada omat arvonsa ja versionsa ihmisoikeuksista globaaleiksi.^[53] Tähän argumenttiin voi kuitenkin vastata samalla tavalla kuin moraalisen kosmopolitismin tapauksessa. Ei ole lainkaan selvää, että liberaalit arvot ja ihmisoikeudet ovat ainoastaan länsimaiden tuotosta ja että niitä ei aidosti kannatettaisi myös muualla maailmassa. Jos vain rehellisesti katselee ympärilleen, ei ole lainkaan outoa väittää, että demokraattisissa valtioissa asiat näyttäisivät olevan yleisellä tasolla paremmin kuin autoritaarisissa valtioissa.

Kulttuurinen kosmopolitismi      

Kulttuurisella kosmopolitismilla tarkoitetaan kosmopoliittisten käytäntöjen tunnistamista tai luomista ”keskustelujen” kautta. Vaikka näiden ”keskustelujen” toteuttaminen saattaisi vaatia jonkinlaisia instituutioita, ei kulttuurisessa kosmopolitismissa katsota, että instituutiot olisivat välttämättömiä kosmopoliittiselle yhteisölle.^[54] Yhdeksi esimerkiksi ”keskustelusta” voidaan ottaa monikulttuurisuus koulujen opetusohjelmissa. Kosmopoliittinen näkökulma asiaan on vastustaa poissulkevaa painotusta yhteen paikalliseen kulttuuriin ja puolustaa kulttuurista moninaisuutta. Tämän voidaan kuitenkin katsoa johtavan ristiriitaan, jossa kosmopolitismi kieltää paikalliseen kulttuuriin kiinnittymisen. Tähän kosmopoliitti kuitenkin vastaa, että paikallinen kulttuuri voi hyvin olla yksi hyvän elämän lähde tai osasyy, mutta identiteetin ei tarvitse olla sidottu ainoastaan yhteen homogeeniseen osaan maailman kulttuurisesta laajuudesta.^[55] Tarkoituksena on siis myöntää, että yksilölle on tärkeää olla osa merkityksellistä paikallista yhteisöä, mutta samalla korostaa yksilön moraalista vastuuta muukalaisia ja eri kulttuureita kohtaan.^[56]

Kurkistus lähitulevaisuuteen

Esitin johdannossa väitteen, että pidemmällä aikavälillä olemme jo kulkemassa kohti kosmopolitismia. Perustelen väitettäni seuraavasti. Nationalististen ja uskonnolliskonservatiivisten sekä liberaalien ja kosmopoliittisesti suuntautuneiden mielipiteiden jakautumisen eroa voidaan tarkastella kiinnittämällä huomiota äänestyskäyttäytymiseen. Suomessa nationalistisen Perussuomalaisten kannatus on suurinta pienissä kaupungeissa ja maaseudulla. Suurimmissa kaupungeissa Perussuomalaisten kannatus taas on vähäisempää.^[57] Euroopassa esimerkiksi Puolassa konservatiivisen ja nationalistisen Laki ja oikeus -puolueen pääasiallista kannatusaluetta ovat maaseutu ja pienet kaupungit. Liberaalit ja EU-myönteisemmät puolueet ovat taas vahvoilla Varsovassa ja Krakovassa.^[58] Euroopan ulkopuolelta esimerkiksi Turkissa presidentti Erdoğanin ja hänen vanhoillisislamistisen nationalistipuolueensa AKP:n kannatus on vahvaa Anatolian tasankojen laajoilla maaseutualueilla sekä pikkukaupungeissa. Sen sijaan Istanbulissa ja Ankarassa Erdoğanin ja AKP:n kannatus on vähäisempää.^[59]

Yksi aikaamme ja lähitulevaisuutta kuvaava megatrendi on kaupungistuminen. Kaikki ennusteet viittaavat siihen, että maailman mittakaavassa kaupungistumisen oletetaan jatkuvan. Nykyisin kaupungeissa asuu noin puolet maailman ihmisistä, mutta vuosisadan loppuun mennessä kaupunkiväestön osuuden ennustetaan kasvavan 70 prosenttiin.^[60] Tämä tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa yhä suurempi määrä äänestäjistä asuu suurissa kaupungeissa. Ajan kuluessa poliittiset voimasuhteet tulevat siis kääntymään epäedullisiksi nationalistisille puolueille. Myös järjestäytyneen uskonnon kannatus on muutoksessa. Tutkimukset osoittavat, että aikavälillä 2010-2050 on todennäköistä, että kaikkialla muualla paitsi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa järjestäytyneestä uskonnosta riippumattomien osuus väestöstä kasvaa. Tämä muutos on nopeinta Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa.^[61] Suomessa samaisen kehityksen voi nähdä pääkaupunkiseudulla, jossa luterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä on nyt laskenut alle puoleen väestöstä. Jos samanlainen kehitys jatkuu, muutaman vuoden kuluttua yli puolet ei ehkä enää kuulu virallisesti mihinkään uskontokuntaan.^[62] Järjestäytyneen uskonnon ja nationalismin hiipuminen on siis jo näköpiirissä.

Loppupäätelmät

Kun katsomme ihmisen kehitystä tarpeeksi pitkällä aikavälillä, huomaamme jatkuvan muutoksen kohti laajempia sosiaalisia yhteisöjä. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä väkivalta pieniin ryhmiin jakautuneiden ihmisten välillä oli luultavasti yleistä. Tällöin pääasialliset uskonnon muodot olivat animismi ja shamanismi. Maanviljelyksen myötä ihmiset asettuivat aloilleen ja alkoi syntyä järjestäytyneempiä uskontoja. Uskonnot ovat toimineet ihmisiä yhdistävinä kuvitelmina, mutta ne ovat myös samalla synnyttäneet uusia erotteluja. Historiallisesti sekä tämän päivän tilannetta katsottaessa on selvää, että uskonnot ovat olleet ja ovat yhä syinä ja osallisina monessa väkivaltaisessa konfliktissa. Toinen yhteisöllisyyttä tehokkaasti luonut kuvitelma on ollut nationalismi. Se on tuonut tehokkaasti yhteen suuria määriä ihmisiä, mutta samoin kuin uskonnot, se on myös synnyttänyt erotteluja. Aggressiivinen nationalismi on johtanut laajamittaisiin tuhotöihin ja kansanmurhiin, joita ei olisi mahdollisesti tapahtunut ilman nationalismin innoittamia erotteluja. Uskonto ja nationalismi eivät enää näytä johtavan laajempiin rauhanomaisiin yhteisöihin vaan pitävät yllä synnyttämiään erotteluja.  

Esseessäni väitin, että seuraava askel kohti rauhanomaisempaa yhtenäisyyttä maailmassa on kosmopolitismi. Tästä syystä olisi suotavaa, että se saisi osakseen enemmän huomiota. Minkälaiseksi kosmopolitismi tarkemmin ottaen tulee muotoutumaan, jää vielä nähtäväksi. Esittelin nykyistä kosmopolitismia hyvin pintapuolisesti ja lyhyesti, enkä käynyt läpi kaikkia kosmopolitismin ulottuvuuksia enkä moniakaan sen puolesta ja sitä vastaan esitettyjä argumentteja. Kosmopolitismin ulottuvuuksien ja muotojen tarkempi esittely ja analyysi jäänee seuraaviin kirjoituksiin. Toiveeni kuitenkin on, että lukijalle jäisi esseestä mieleen lohduttava viesti. Vaikka Suomen ja maailman kehitys voi näyttää juuri nyt pelottavalta, ahdistavalta ja väkivaltaiselta, ei kannata vaipua epätoivoon. Tulevaisuus tulee olemaan parempi. Kun asioita katsoo kärsivällisesti oikeasta näkökulmasta, kosmopolitismi häämöttää jo kulman takana!

Lähteet

Darwin, Charles. (2009), Lajien synty. [On the Origin of Species by Means of Natural Selection, or the Preservation of Favoured Races in the Struggle for Life, 1859]. Suomentanut Pertti Ranta. 3. painos. Tampere: Vastapaino.

Grahn, Malin. (2009), ”Stoalaisuus.” Ensyklopedia Logos. Verkossa: filosofia.fi/fi/ensyklopedia/stoalaisuus   

Harari, Yuval Noah. (2017), Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. [Sapiens. A Brief History of Humankind, 2011]. Suom. Jaana Iso-Markku. Helsinki: Bazar

He, Baogang & Brown, M. Kevin. (2012), “An Empirical World of Cosmopolitan Asia”. Teoksessa Routledge Handbook of Cosmopolitanism Studies, Gerard Delanty (toim.). Lontoo: Routledge. 427-442.  

Häkkinen, Jukka. (2023), Salaliitot ympärillämme. Miksi totuus ei kiinnosta aivojamme? Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura.

Karismo, Anna. (2023), ”Analyysi: Valta näyttää vaihtuvan Puolassa kovan vaalikampanjan jälkeen, maan suunta voi muuttua dramaattisesti.” YLE, 16.10.2023. Verkossa: https://yle.fi/a/74-20055345

Kleingeld, Pauline & Brown, Eric. (2019), “Cosmopolitanism”. The Stanford Encyclopedia of Philosophy, toim. Edward N. Zalta. plato.stanford.edu/archives/win2019/entries/cosmopolitanism/

Lewens, Tim & Buskell, Andrew. (2023), “Cultural Evolution”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy, toim. Edward N. Zalta & Uri Nodelman. plato.stanford.edu/archives/sum2023/entries/evolution-cultural/

Miscevic, Nenad. (2020), “Nationalism”. The Stanford Encyclopedia of Philosophy, toim. Edward N. Zalta. plato.stanford.edu/archives/fall2020/entries/nationalism/

Padmanabhan, Sudarsan. (2012), “Unity in Diversity. The Indian Cosmopolitan Idea.” Teoksessa Routledge Handbook of Cosmopolitanism Studies, Gerard Delanty (toim.). Lontoo: Routledge. 463-476.    

Pesonen, Hannu. (2022), “Kirotut vaalit.” Suomen Kuvalehti, 15.9.2022. Verkossa: suomenkuvalehti.fi/paajutut/erdogan-haluaa-ensi-vuonna-sinetoida-valtansa-mutta-kansalaiset-voivat-olla-eri-mielta/

Saarinen, Juhani & Rissanen, Milka. (2023), ”Kirkkoon kuulumattomat ovat nyt enemmistö pääkaupunkiseudulla.” Helsingin Sanomat, 28.7.2023. Verkossa: hs.fi/kaupunki/art-2000009746264.html

Suomen Tietotoimisto. (2019), ”Puolan hallitsevat konservatiivit vahvistavat asemiaan sunnuntain vaaleissa.” Ilta-Sanomat, 9.10.2019. Verkossa: is.fi/ulkomaat/art-2000006266623.html  

Säävälä, Minna. (2021), Minne menet ihminen? Mitä jokaisen tulisi tietää väestöilmiöistä. Helsinki: Gaudeamus. 

Taraborrelli, Angela. (2015), Contemporary Cosmopolitanism. Lontoo: Bloomsbury.

Uosukainen, Saana. (2022), “Intiassa voi toteutua muslimien kansanmurha, arvioi asiantuntija.” YLE, 18.4.2022. Verkossa: yle.fi/a/3-12043017/64-3-70562

Valste, Juha. (2018), Evoluutio. Miten lajit kehittyvät? Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura.

Viitteet