Filosofian vaikuttavuudesta

Teemu Lari

Tieteelliseltä tutkimukselta vaaditaan entistä enemmän vaikuttavuutta. Vaikuttavuuskriteeri ohjaa rahoituspäätöksiä monella tasolla ja näkyi esimerkiksi strategisen tutkimuksen neuvoston perustamisena Suomen Akatemian yhteyteen vuonna 2014. Aiempi merkkipaalu tässä kehityksessä oli vuoden 2004 yliopistolaki, jossa yliopistojen perustehtäväksi tutkimuksen ja opetuksen rinnalle nostettiin yhteiskunnallinen vaikuttavuus.[1] Vaikuttavalla tutkimuksella tarkoitetaan usein sellaista tutkimusta, joka tuottaa taloudellisia hyötyjä. Esimerkiksi Inkeri Koskinen on huomauttanut, että nykyisessä hallitusohjelmassa korostetaan tutkimuksen vaikuttavuuden tärkeyttä, mutta ”[t]utkimuksen vaikuttavuutta ei mainita koko hallitusohjelmassa ilman, että samasta virkkeestä löytyisi joko kaupallistaminen tai innovointi – tai molemmat”[2].

Taloudellisesti vaikuttavien tutkimusalojen lisäksi hyödyllisinä pidetään varsin yleisesti sellaisia aloja, joiden tutkimustulosten sovellukset on helppo ymmärtää. Mikä yhdistää verenpainelääkettä, sähköautoa, olympiaurheilijoiden valmentajia ja hallitustenvälistä ilmastonmuutospaneelia (IPCC)? Niiden kaikkien toiminta perustuu ”hyödylliseen tutkimukseen”.

Kaikki tutkimusalat joutuvat siis vastaamaan kysymyksiin ”mitä hyötyä tästä on?” ja ”mihin tämä vaikuttaa?” Miten filosofian ja muiden usein ”hyödyttöminä” pidettyjen alojen tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden tulisi vastata näihin kysymyksiin? Mielestäni on olemassa ainakin kaksi tapaa. Ensimmäiseen kuuluu taisteleminen sen puolesta, että myös hyödyttömällä tutkimuksella on paikkansa. Myös hyödyttömien asioiden tutkijoiden ja opettajien kuuluu saada julkista rahoitusta. Vaikka vastauksena kasvavaan paineeseen onkin jo ehditty järjestää ”turhan tiedon” luentoja, tämä lähestymistapa ei vakavasti ottaen toimi. Koska tieteessä on suurelta osin kyse julkisesta rahoituksesta, sen on myös oltava hyödyllistä jossakin merkityksessä. Kyse on verottamisen legitimiteetistä. Jos vaihtoehtoina on joko antaa nälkäiselle ruokaa tai heittää ruoka roskiin, valinnan pitäisi olla selvä. Samalla periaatteella ei kenenkään järkevän ihmisen pitäisi hyväksyä, että häneltä kerätään rahaa hukkaan heitettäväksi. Tälle tielle ei toivottavasti kukaan ole lähtemässäkään, ja taannoisen tempauksen nimeäminen turhan tiedon kurssiksi oli tietenkin ironiaa. Mutta on olemassa riski siitä, että filosofiaa aletaan siirtää turhien asioiden lokeroon ihan vakavissaan, ja tämän riskin torjumiseksi tarvitaan muutakin kuin ironiaa. Toinen, mielestäni oikea tapa vastata yllä esitettyihin kysymyksiin on selittää ymmärrettävästi, miten filosofia vaikuttaa, ja puuttua keskustelussa käytettävään hyödyllisyyden määritelmään.

Kuinka vakava tilanne oikeastaan on? Tuomas Heikkilän ja Ilkka Niiniluodon selvitys, jossa he toteavat, että suomalaiset arvostavat humanistista tutkimusta, antaa tilanteesta jossain määrin myönteisen kuvan.[3] Kyselyyn vastanneista 77 % piti humanistista tutkimusta hyödyllisenä yhteiskunnan kannalta. Humanistisen tutkimuksen päämääriksi mainittiin erityisesti ”syvempi ymmärrys ihmisestä ja yhteiskunnasta” sekä ”yleissivistyksen kasvattaminen”. Kyselyssä ei kuitenkaan pyydetty arvioimaan näiden tavoitteiden saavuttamisen todennäköisyyttä. Heikkilä ja Niiniluoto myös haastattelivat suomalaisia päättäjiä ja vaikuttajia – kuten kansanedustajia, koululaitoksen ja median edustajia sekä ”talouselämän ja eri ammattijärjestöjen kärkihahmoja”[4]. Näistä vaikuttavassa asemassa olevista suomalaisista jopa 98 % piti humanistista tutkimusta hyödyllisenä yhteiskunnalle. Päättäjät nostivat esiin hyvin samansuuntaisia tavoitteita kuin kansalaiset, ja lisäksi lähes kaikki heistä pitivät humanistisen tutkimuksen roolia tärkeänä polttavissa globaaleissa haasteissa kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa. Toisaalta kyselyissä näkyvä arvostus ei tule ilmi teoissa eikä usein puheissakaan: Heikkilä ja Niiniluoto kirjoittavat ”humanistien loistavan poissaolollaan” siellä, missä päätöksiä tehdään ja käytännön ongelmia ratkotaan. ”Syyt ovat kahtalaiset: humanistisen alan tutkijaa ei kutsuta päätöksentekijöitten pöytään, eikä kaino humanisti tohdi itse ottaa hänelle kuuluvaa roolia.”[5] Kirjoittajat kannustavatkin humanististen alojen tutkijoita tuomaan osaamistaan ja tietämystään vahvemmin esille.

Myös Koskinen käsittelee humanistisen tutkimuksen asemaa julkisessa keskustelussa. Hän esittää, että tutkimuksen vaikuttavuudesta käytävä keskustelu on hermeneuttisesti epäoikeudenmukaista.[6] Hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus tarkoittaa tilannetta, jossa keskustelun pohjana olevissa ”käsitteellisissä resursseissa on aukko”. Hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus ”rajoittaa puhumisen ja ymmärretyksi tulemisen mahdollisuuksia: käytössä olevat käsitteet sopivat ilmaisemaan vain tiettyjen ihmisten kannalta olennaisia asioita”[7]. On huomattava, että hermeneuttisesti epäoikeudenmukaisessa tilanteessa oleva henkilö tai ryhmä ei yleensä osaa pukea sanoiksi ajatuksiaan edes itselleen. Jos Heikkilä ja Niiniluoto esittävätkin Koskista myönteisemmän kuvan yleisestä suhtautumisesta humanistiseen tutkimukseen, johtopäätöksissä he ovat kuitenkin samoilla linjoilla: humanistisen tutkimuksen arvo pitäisi osata pukea sanoiksi aiempaa paremmin. Se Heikkilän ja Niiniluodon harmittelema asia, että humanistitutkijat eivät ole ottaneet heille kuuluvaa roolia, saattaa osittain johtua juuri tästä kykenemättömyydestä eksplikoida ensin itselleen ja sitten muille, miksi humanistien tutkimus, tietämys ja osaaminen on arvokasta. Kokemukseni mukaan filosofia ei ole poikkeus humanististen tieteiden joukossa. Haluan tällä kirjoituksella herättää filosofian opiskelijoita pohtimaan oman alansa vaikuttavuutta ja tarjota eväitä tälle pohdinnalle. Samat eväät voivat toivottavasti tarjota oivalluksia myös muiden hermeneuttista epäoikeudenmukaisuutta kohtaavien alojen opiskelijoille.

Ajatus tämän esseen kirjoittamisesta syntyi joulukuussa Helsingissä pidetyssä seminaarissa ”Current Trends in the Philosophy of the Social Sciences IV”, jossa kantavana teemana oli nimenomaan tutkimuksen vaikuttavuuden (impact) käsite. Uskali Mäki muistutti seminaariesitelmässään joistakin vaikuttavuuden käsitettä koskevista erotteluista. Nämä erottelut on syytä pitää mielessä myös filosofian vaikuttavuudesta keskusteltaessa.

Ensinnäkin tutkimuksen vaikuttavuus voi olla joko tiedeyhteisön sisäistä tai ulkoista. Sisäinen vaikuttavuus näkyy tieteen edistymisenä: uusina kysymyksinä, lähestymistapoina ja tuloksina sekä alan tutkijoiden kasvavana ymmärryksenä. Tutkimuksen ulkoisesta vaikuttavuudesta käytetään usein termiä ”yhteiskunnallinen vaikuttavuus” – tutkimus vaikuttaa muihinkin yhteiskunnan alueisiin kuin tieteeseen: teknologiaan, politiikkaan, talouteen, ihmisten ajatuksiin ja niin edelleen. Juuri tätä yhteiskunnallista vaikuttavuutta tutkimukselta halutaan nykyään entistä enemmän.

Toiseksi kannattaa huomata, että ”vaikutus” ja siitä johdettu ”vaikuttavuus” ovat epätäsmällisiä sanoja tässä yhteydessä. Nämä sanat ovat arvolataukseltaan neutraaleja ja viittaavat ainoastaan jonkinlaiseen kausaaliseen suhteeseen. Se, mitä näillä sanoilla tutkimuksen yhteydessä useimmiten tarkoitetaan, on tietenkin myönteiseksi koettu vaikutus.

Kolmanneksi, kun puhutaan tutkimuksen vaikuttavuudesta, on erotettava aktuaaliset ja potentiaaliset vaikutukset. Tutkija itse voi hallita lähinnä tutkimuksensa potentiaalista vaikuttavuutta tutkimusaiheen valinnalla ja tutkimuksesta viestimällä. Aktuaalinen vaikutus edellyttää lisäksi sopivaa vaikuttamisen kohdetta. Esimerkiksi poliittiseen päätöksentekoon asiantuntijanäkemys voi vaikuttaa vain, jos joku kuuntelee näkemyksen esittäjää.

Neljäs asia, josta Mäki esitelmässään muistutti, on, että tutkimus voi olla vaikuttavaa eri aikajänteillä ja tutkimuksen vaikutukset voivat olla tutkijan ennakoimia ja tavoittelemia tai sitten eivät. Vaikutukset voidaan myös luokitella suoriin ja välillisiin.

Näiden alustavien käsitteellisten täsmennysten jälkeen haluaisin muistuttaa eri tyyppisistä vaikuttamisen kohteista. Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta voidaan luokitella tieteen neljän roolin avulla, jotka mainitaan Tieteen tila 2016 -raportissa:

Tiede vaurauden ja hyvinvoinnin lähteenä: Tutkimustieto tai -osaaminen luo aineellisia mahdollisuuksia ihmisten ja yhteiskuntien hyvinvoinnin parantamiseen.”

”Tiede päätöksenteon perustana: Tutkimustieto tai -osaaminen tarjoaa perustellun lähtökohdan yhteiskunnalliselle päätöksenteolle, ohjaukselle ja ongelmien ratkaisemiselle; voi helpottaa myös yksilön valintoja.”

”Tiede käytäntöjen kehittäjänä: Tutkimustieto tai -osaaminen tuottaa, ylläpitää ja kehittää ammatillista pätevyyttä erikoisosaamista vaativissa tehtävissä (ns. professioammatit) ja/tai muuttuvissa olosuhteissa.”

”Tiede maailmankuvan ja sivistyksen rakentajana: Tutkimustieto tai -osaaminen rakentaa, ylläpitää ja muuttaa käsityksiä asioista ja niiden merkityksestä, mukaan lukien ihmisestä tai yhteisöstä itsestään osana ympäröivää maailmaa.”[8]

Lienee ilmeistä, että näistä vaihtoehdoista viimeinen, maailmankuvan ja sivistyksen rakentaminen kuvaa filosofian tehtävää parhaiten. Toisaalta muun tyyppisten vaikutusten olemassaoloa ei pidä jättää huomiotta. Esimerkiksi moraalifilosofia voi vaikuttaa ammatillisiin käytäntöihin: muun muassa terveydenhuollon ja kasvatuksen aloilla joudutaan ottamaan kantaa moniin eettisiin kysymyksiin, jotka liittyvät oikeuksiin, velvollisuuksiin ja arvoihin. Sekä moraalifilosofia että logiikka ja tieteenfilosofia voivat vaikuttaa päätöksentekoon kollektiivisella ja yksilöllisellä tasolla: on pohdittava sitä, mikä on tavoiteltavaa ja arvokasta, sekä osattava erottaa vakuuttava argumentaatio huonosta. On myös kehitettävä kykyä toimia tilanteissa, joissa näkökulmaerot ovat väistämättömiä ja mahdollisesti jopa yhteensovittamattomia. Tieteenfilosofian on mahdollista vaikuttaa siihen, millaista tutkimustietoa poliittisen päätöksenteon tukena käytetään: onko saatavilla oleva tieto objektiivista joissakin tämän käsitteen monista merkityksistä? Millaisille ennakko-oletuksille tutkimustieto perustuu? Mikä teoreettinen näkökulma on soveltuvin kussakin tilanteessa? Nämä kysymykset ovat tärkeitä, jos poliittisilla toimenpiteillä halutaan vaikuttaa johonkin. Jos ajatellaan, että yhteiskunnan taloudelliseen menestykseen voi ylipäätään vaikuttaa poliittisilla toimenpiteillä, voi yllämainittujen, osittain filosofisten kysymysten tutkimisella olla myös taloudellisia vaikutuksia.

Filosofia on ”institutionalisoitua rationaalista keskustelua, joka tähtää syvempään ja parempaan ymmärrykseen puheena olevista asioista”[9]. Tällaisella ymmärryksen kehittymisellä voi olla niin laajoja vaikutuksia, että niitä on jopa vaikea käsittää. Miltä kulttuurimme mahtaisikaan näyttää, jos Locke ja muut uuden ajan filosofit eivät olisi tehneet pitkäjänteistä työtään perustellakseen yksityisomistuksen moraalista oikeutusta? Tällaisia pitkän ajan kuluessa ilmeneviä välillisiä vaikutuksia on tietysti mahdotonta etukäteen ennustaa ja usein myös jälkikäteen todistaa. Siitä, ettemme osaa tarkasti luetella filosofisen työn kauaskantoisia seurauksia, ei pidä kuitenkaan päätellä, ettei niitä olisi olemassa. Ja on toisaalta syytä uskoa, että tällaisia vaikutuksia on: yllä mainittuihin tieteen tehtäviin (ehkä poikkeuksena aineellisen vaurauden lisääminen) liittyy osa-alueita, joiden parhaita asiantuntijoita filosofit ovat.

Kaikki nämä vaikuttavuuden muodot ovat tietenkin ehdollisia sille, että joku on kiinnostunut filosofiasta. Väitänkin ainoastaan, että filosofia on potentiaalisesti vaikuttava tutkimusala. Jotta filosofia olisi aiempaa vaikuttavampi myös aktuaalisesti, sen harjoittajien on ensin itse ymmärrettävä alansa potentiaalinen vaikuttavuus ja lisäksi osattava puhua siitä.

Päätän kirjoitukseni ehdotukseen: lopetetaan itseironinen vitsailu siitä, että filosofia on hyödytöntä ja sen opiskelijat valmistuvat työttömiksi. Olen kuullut sellaista puhetta valitettavan paljon kanssaopiskelijoiltani ja joskus itsekin syyllistynyt siihen. Tuo näkemys on valitettava erityisesti siksi, että se toteuttaa itsensä. Kannustankin jokaista filosofian ja muiden hyödyttömäksi väitettyjen alojen opiskelijaa, opettajaa tai tutkijaa pohtimaan vakavasti oman toimintansa myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Niitä näyttää olevan, mutta ne pitää ymmärtää ja niistä pitää puhua, jotta ne toteutuisivat paremmin.

Kirjallisuus

Heikkilä, T. ja Niiniluoto, I. 2016. Humanistisen tutkimuksen arvo: kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Institutum Romanum Finlandiae. http://irfrome.org/humanistisen-tutkimuksen-arvo/lataa/. Viitattu 19.3.2018.

Koskinen, I. 2016. “Miten humanistinen tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa?” Tiedepolitiikka 4/2016, 33–40.

Suomen Akatemia. 2016. Tieteen tila 2016. (Nuutinen, A., Mälkki, A., Huutoniemi, K. ja Törnroos, J., toim.). Helsinki: Suomen Akatemia. http://www.aka.fi/globalassets/30tiedepoliittinen-toiminta/tieteentila/aka_tieteen_tila_yksi.pdf. Viitattu 19.3.2018.

Tiitta, A. 2010. “Miten vaikuttavuus tuli tiedepolitiikkaan.” Tieteessä Tapahtuu 28 (4–5), 24–25.

Yrjönsuuri, M. 2010. “Filosofinen työ yhteiskunnassa.” Teoksessa Rydenfelt, H. ja H. A. Kovalainen: Mitä on Filosofia?, 247–259. Helsinki: Gaudeamus.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Tiitta 2010.
  2. Koskinen 2016, 34.
  3. Heikkilä ja Niiniluoto 2016.
  4. Mts. 31.
  5. Mts. 7.
  6. Koskinen 2016.
  7. Mts. 34.
  8. Suomen Akatemia 2016, 36.
  9. Yrjönsuuri 2010, 258.

Sukupuolen, luokan ja etnisyyden risteymät historiallisen materialismin konferenssissa 2017

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Liban Sheikh

Historical Materialism on tieteellinen aikakauslehti, joka järjestää vuosittain yhden suurimmista poliittisen taloustieteen konferensseista maailmassa. Konferenssi pidetään Lontoossa ja paikkana oli SOAS University of London. Järjestyksessään neljännentoista konferenssin teemana oli tänä vuonna ”Vallankumous – Pääomaa vastaan vai pääoman vallankumoukset?”. Tapetilla olivat perusteellisen yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuudet, näkymät ja taloudelliset reunaehdot nykypäivänä.

Matkustin konferenssiin yhtenä neljästä Tampereen yliopiston opiskelijasta ja kerron tässä tekstissä matkakokemuksistani. Kiinnitän raportissani huomiota erityisesti riisto- ja sortosuhteiden ilmentymiseen sekä sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden risteäviin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Konferenssi painottui pääosin liberaaleihin kapitalistisiin demokratioihin.

Odotukset ja matka

– Uusi yliopisto, Lontoo ja konferenssipäivät

Odotin matkaltani ennen kaikkea Lontoon kokemista kaupunkina ja maailman suurimpaan poliittisen taloustieteen konferenssiin osallistumista. Erityisesti minua innosti nykypäivän marxilaisen yhteiskuntatieteen tasoon ja tematiikkaan tutustuminen. Lähdin reissuun kaksinkertaisessa kuumeessa: matkakuumeessa ja oikeasti vilustuneena. Lontoossa pääsin hostelliini ilman sen suurempia kommelluksia, vaikka Heathrow’n lentoasemalta Russell Squarelle saapuminen kestikin metron teknisen vian vuoksi noin 1,5 tuntia. Kaupungista välittyi mutkaton tunnelma kiitos ystävällisten ihmisten, ja tunsin oloni tervetulleeksi. Heti ensimmäisenä iltana virittäydyin konferenssin tunnelmaan huomatessani sattumalta läheisen korttelin seinässä Vladimir Ilyich Ulyanovin muistolaatan. Lontoo näytti myös ikävämmät puolensa, sillä kaupungilla näkyi kodittomia ihmisiä, kerjäläisiä ja taskuvarkaita. SOAS-yliopistolla Russel Squarella oli lämmin ja syksyinen tunnelma. Kampusrakennukset olivat isoja, arkkitehtuuri vanhaa, sisätilat värikkäitä ja ihmiset iloisia. SOAS:n ylioppilaskunnan toiminta oli aktiivista ja seiniä koristivat iskulauseet ja radikaalien ajattelijoiden kuvat. Opiskelijatoiminta oli vireää ja poliittisuus monimuotoista.

Suunnatessani ensimmäisenä päivänä pienen suomalaisen matkaseurueeni kanssa kohti kampusaluetta olivat odotukseni korkealla. Olin innostunut etenkin suurten ajattelijanimien ja opiskelutaipalettani viitoittaneiden tutkijoiden näkemisestä: David Harvey, Anwar Shaikh ja monet muut. En osannut aavistaa, että jotkut heistä näkisin aivan lähietäisyydeltä ja osa tutkijoista uupuisi kokonaan paikalta. Odotin konferenssin seminaareilta myös vahvaa poikkitieteellisyyttä ja alueellista vaihtelevuutta. Konferenssi olikin lopulta yllättävän kansainvälinen, sillä tutkijoita oli lähestulkoon ympäri maailmaa. Seminaariaiheiden runsas tarjonta ja globaali kattavuus saattoivat kuitenkin osaltaan tehdä sokeaksi lähietäisyyden ongelmille. Seminaari olisi kaivannut itsereflektiivisyyttä. Esimerkiksi rasismia ja taloussuhteita käsittelevien Black Marxism -paneelien yleisöissä oli vain muutama näkyvästi etniseen vähemmistöön kuuluva henkilö, mikä oli mielestäni kummallista. Radikaali systeemiajattelu ei myöskään ulottunut käytäntöön, kun kyseessä oli etnisyys ja luokkasuhteiden huomioiminen aihetta käsittelevissä työpajoissa; niissä esiintynyt tutkijakunta oli all white. Kun kokoonpanot olivat tällaiset, ei liene ihme, että osa esitelmistä liikkui hyvin abstraktilla tasolla ja oli irrallaan suoraan vähemmistöjen elinehtoja koskevista kysymyksistä.

Feminismiä käsittelevissä Feminist stream -paneeleissa keskustelu oli sen sijaan onnistunutta. Antikapitalistisen talouskritiikin ja naisten emansipaation yhteydet tulivat paneelissa hyvin esille. Istuntoihin osallistui asiantuntijoita monista etnisistä ja maantieteellisistä taustoista, mikä kertoo feministisen ajattelun monimuotoisuudesta ja reflektiivisestä perinteestä. Seuraavaksi referoin paneelikeskustelua, joka käsitteli yhteiskunnallisen sorron ja taloussuhteiden risteymäkohtia.

Sukupuoli, valta, etnisyys ja taloussuhteet– patriarkaatin ja valkoisen kapitalismin vankka liitto

Roundtable for the Marxist Feminist Stream
Marxist Feminism Today: Revolution, Reproduction and Resistance
Osallistujat: Thithi Bhattacharya, Angela Dimitrakaki, Sara Salem ja Sara Farris
Puheenjohtaja: Svenja Bromberg

Bhattacharya:
Feminismin tulee olla parhaaksi 99 prosentille maailman naisista. Hallitsevan luokan feminismi, joka kytkeytyy yhteen muiden dominoivien diskurssien kanssa, ei palvele tätä tarkoitusta. Hallitsevan luokan feminismiä on esimerkiksi niin kutsuttu lean-in-feminismi, jolle sorrosta ja riistosta vapautuminen kulkee käsi kädessä uusliberalistisen markkinatalouden kanssa. Haastamisen sijasta lean-in-feminismi juhlii uusliberalismia. Eriarvoisuutta tuottavaa ja riiston varaan rakentuvaa talousmallia juhlistavassa markkinafeminissä huomio kiinnitetään pinnallisiin mittareihin, kuten siihen, kuinka moni nainen istuu suuryhtiöiden johdossa tai on yliopiston professorina. Kamppailu sukupuolisen tasa-arvon edistämiseksi ei voi kuitenkaan tapahtua vain sukupuolen ympärillä ja erillään muista yhteiskunnallisista suhteista. Keskeinen marxilaisen feminismin kysymys ei ole se, mitä on sukupuoli tai miten tuotantosuhteet ovat sukupuolittuneita ja mikä on niiden suhde  palkkaeriarvoisuuteen. Marxilainsen feminismin näkökulmasta olennaisinta on se, mitkä elämänmahdollisuudet naisilla yleensä kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä on. Abstrakti puhe emansipaatiosta ei riitä, vaan feminismin on oltava antikapitalistisen projektin ytimessä ja sen ympärillä. Vapaus ei tule kapitalismia tukemalla. Samalla marxilainen perspektiivi antaa välineitä tarkastella lisääntymisen ja kotitöiden kaltaisia ilmöitä yhteiskunnallisina kysymyksinä kiinnittämällä huomiota muun muassa siihen, miten sosiaalinen sekä taloudellinen tuotanto yhdistyvät marginalisoitujen naisten elämissä.

Dimitrakaki:
Se, mitä tarkoitetaan marxilaisella feminismillä on valtava kysymys. Marxilainen feminismi ei kuitenkaan ole vain niin kutsutun porvarillisen feminismin vastakohta vaan enemmän ja jotain muuta. Marxilainen feminismi murtaa feminismien sisäisiä rajoja ja neuvottelee niitä uusiksi. Feminismi tekee huonoa työtä tyytyessään monistamaan ja nimeämään ilmiöitä, joihin liittyviä ongelmia se ei kykene ratkaisemaan. Eriarvoisuus ja riisto pitävät sisällään ristiriitoja, jotka olisi analyyseissa otettava huomioon maton alle lakaisemisen sijaan. Marxilaisen feminismin tulisi ennen kaikkea käsitellä ristiriitoja ja vastakohtaisuuksia: niitä historiallisia suhteita, joiden kautta epäkohdat rakentuvat ja jota kautta ne tulisi problematisoida. Yleisö nauroi Dimitrakakin kevennykselle, kun tämä antoi esimerkkinä eräänä näkyvistä ristiriidoista sen, että marxilaisesta feminismistä puhumalla saa luentosalin täyteen miehiä. Yhtenä feministisen aktivismin haasteena on se, aiheuttavatko osallistujat enemmän hyvää vai haittaa edistämälleen aatteelle. Uusliberalistinen poliittinen ilmapiiri kun on mitä on.

Salem:
Intersektionaalisuuden juuret ovat mustassa feminismissä ja ns. kolmannen maailman globaalissa feminismissä. Aihetta käsittelevät historiikit sivuuttavat usein feministisen ajattelun kyvyn problematisoida monet eriarvoisuuden muodot, joita naiset elämässään kohtaavat. Esimerkiksi Egyptissä 1950-luvulla paikalliset feministit ajattelivat imperialististen rakenteiden katsottiin olevan sorron ytimessä, minkä Angela Davis pani vierailullaan merkille. Itä- ja Keski-Aasiassa on myös hyvin mielenkiintoisia perinteitä marxilaisessa tutkimuksessa, vaikka sitä ei lännessä ole nähty tai otettu huomioon. Tärkeää geopoliittisen kontekstin huomioimisessa olisikin nostaa esille se, kuinka solidaarisuus voi rakentua eri maiden siskojen ja sorrettujen välille. Uudenlaisten sukupuolten kuvittelemisen lisäksi tulisi ajatella uudenlaisia feminismejä. Tai uudenlaista feminististä projektia maailmanlaajuisesti. Marxilaisen feminismin kritiikki voisikin monin tavoin rakentaa ja tukea kriittistä analyysia risteävistä sorroista. Intersektionaalinen marxistinen feminismi ammentaa paljon materiaalisesta sukupuolen analyysista. Se myös mahdollistaa ylirajaisen feministisen liikehdinnän, kun globaalit materiaalisen eriarvoisuuden muodot tuovat  kapitalistiset ja uuskolonialistiset valtasuhteet näkyville.

Yleistä keskustelua

Onko feminismin ja marxismin välillä jännitteitä?

Farris:
Kyse ei ehkä ole niinkään jännitteestä kuin siitä, että järjestettäessä ja toivottaessa työryhmien kokoonpanoja tutkijat yleensä toivovat pääsevänsä ryhmään, jonka jäsenet tukivat heidän kanssaan samaa teemaa. Queer-marxistista poliittisen talouden tutkimusta ei ehkä itsessään ole kovin paljon. Sara Farris ei kuitenkaan puhuisi jännitteistä tässä tilanteessa.

Bhattacharya:
Klassinen marxilainen tutkimus osoittaa, että termit sorto (oppression) ja riisto (exploitation) eivät ole erillään, eikä tällöin toinen viittaa vain luokkasuhteisiin ja toinen vain sukupuoleen, etnisyyteen tai toimintakykyyn pohjautuviin herruussuhteisiin. Esimerkiksi Lenin käyttää teksteissään ilmaisuja exploitation of women, jolloin niiden teoreettinen erottelu ei ole käytännössä kovin järkevää. Sukupuoli on tuotantosuhteiden ytimessä ja sorron sekä riiston suhteet ovat dialektisia. Mitään kamppailua ei käydä muista yhteiskunnallisista muutoksista riippumatta.

Dimitrakaki:
Siitä ei varmasti ole erimielisyyttä, että patriarkaalisia yhteisöjä on ollut olemassa ennen kapitalistista tuotantomallia. Kysymys kuuluukin, kuinka sitä tulisi käsitellä osana marxilaista feminismiä ja mikä asema patriarkaatilla ja kapitalismilla on suhteessa toisiinsa, eli lyhyesti sanoen, miten ne ruokkivat toisiaan.

Miten #Metoo-kampanjaan tulisi reagoida marxilaisen feminismin näkökulmasta?

Dimitrakaki:
On tärkeää saada muutoksen politiikka vetoamaan massoihin, eli siihen 99 prosenttiin ihmisistä, joiden solidaarisuuden osoitus tapahtuu turvallisesti heidän elämänehtojensa sisällä. Esimerkkinä voisi toimia se, että menemme  vaateostoksille ja yritämme tehdä tiedostavampia ostopäätöksiä: vaikka tiedostamme, että työläisiä riistetään, tarvitsemme siitä huolimatta vaatteita.

Bhattacharya:
Taloudellisella riippuvuudella ja seksuaalisilla hyökkäyksillä on tutkitusti vahva yhteys. Sen takia julkinen hyväksikäyttäjien häpäiseminen ei riitä, vaan tarvitaan vahvoja institutionaalisia muutoksia. Seksuaalista häirintää haastaa kaikista tehokkaimmin se, että sukupuolten väliset valtasuhteet ovat tasavertaisemmat, jolloin ahdistelun uhri kykenee haistattamaan ahdistelijalleen ja kävelemään tilanteesta pois. Tämä harvemmin onnistuu nykytilanteessa, sillä ahdistelun uhrit pelkäävät seuraamuksia, jotka usein ovat taloudellisia ja uhkaavat yksilön toimeentuloa.[1]

Usein kapitalismia haastavia liikkeitä ovat koordinoimassa vähävaraiset naiset. Tällöin puhutaan työväenluokasta yleisten luokkasuhteiden sijaan. Pitäisikö samalla tavoin puhua myös miesvallasta pelkän patriarkaatin sijaan?

Dimitrakaki:
Vallasta on hyvä puhua konkreettisin, ei abstraktein termein. Feminismissä eräs loistava tapa vallan konkretisoimiseksi on ollut kääntää katse hallitseviin ja etuoikeutettuihin tahoihin, kuten maskuliinisuuteen ja sen vaikutuksiin yksilön sekä yhteisön elämälle. Haaste on kuitenkin määritellä, missä valta ja etuoikeudet kulloinkin sijaitsevat.

Bhattacharya:
Kaikki identiteettipolitiikka on materiaalista. Ongelma on se, että väitetään, ettei kapitalismi pohjaudu sukupuolittamiseen tai etniseen sortoon eli heteroseksismiin ja rasismiin. Tällöin taloutta teoretisoidaan erillään konkreettisista yhteiskunnallisista olosuhteista. Tämä on ongelma identiteetti- ja luokkapoliittisissa kommenteissa ja fragmentoituneissa kamppailuissa. Jopa kastijärjestelmä pohjautuu niihin sosiaalisiin käytäntöihin ja materiaalisiin olosuhteisiin, tilan hallintaan sekä tuotantoon, joilla tämä hierarkia tuotetaan. Materiaalinen ja sosiaalinen hyvinvointi ovat perustavalla tavalla kytköksissä.

***

Konferenssi nosti aikamme suurimpien kysymysten kärjeksi luontosuhteemme sekä sosiaalisen transformaation kohti kestävämpiä yhteiskuntamuotoja. Puhetta oli niin ekologisesta marxismista kuin feminismistä, mikä lämmitti yhteiskunnallisen alan opiskelijan mieltä. Aikana, jolloin taloudella ja sen kasvusta puhumisella perustellaan enemmän tai vähemmän kaikkia poliittisia päätöksiä, kriittinen näkökulma on tarpeellinen ja taloustieteellinen osaaminen suuri voimavara.[2]

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Ks. aiheesta hiljattain ilmestynyt artikkeli ”#Themtoo” (http://bostonreview.net/gender-sexuality/judith-levine-themtoo).
  2. Konferenssin sivut löytyvät asiasta kiinnostuneille linkin takaa ja sieltä löytyy mm. käsiohjelma neljän päivän mittaiselle tapahtumalle: https://docs.google.com/document/d/1F2ylpA3OC0dOU0CibumTcK2tod0i7moZFoqt-FzBAPs/edit

Kysymyksiä tulevaisuuden geologeilta

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Mikko Pelttari
2000-luvun kinkkisimmän haasteen filosofialle ovat heittäneet geologit, ilmakehätieteilijät ja biosfäärin mallintajat. Vihjaavat, että ihmiskunnan toimet olisivat sysänneet planeetan uuteen geologiseen aikaan, antroposeeniin. Jos antroposeeni otetaan vakavasti, se on näyttämö myös kaikelle filosofialle. Paljon on ajateltava uusiksi.

Kolme neljäsosaa lentävistä hyönteisistä on hävinnyt. Puff. Ahdistaa.

Saksalainen tutkijaryhmä julkaisi paperinsa lokakuussa 2017. Tutkimuksessa oli seurattu viimeisen neljännesvuosisadan aikana lentäviä ötököitä saksalaisilla luonnonsuojelualueilla. Hyönteisten biomassa oli tutkittavilla seuduilla pienentynyt järisyttävät kolme neljännestä. Samaa on perstuntumalta uumoillut moni autoilija. Tuulilasi tuntuu pysyvän moottoritietaipaleilla nykyisin puhtaampana kuin ennen.

Albert Einsteinia tavataan siteerata manaamassa ihmiskunnan tuhoa, jos mehiläisille käy kalpaten. Sitaatti lienee perätön, mutta asia ehta. Leijonanosa kaikesta ruoastamme on riippuvaista siitä, että se pölytetään. Suomen metsien marjaisuus on enimmäkseen kimalaisten ansiota. Lentävät hyönteiset ovat ekosysteemeissä ja ravintoverkoissa elämälle korvaamattomia.

Luonnon monimuotoisuus heikkenee joka puolella maapalloa, ja Saksan hyönteiskato lienee samaa perua kuin biodiversiteetin kuristuminen muutoinkin. Hyönteisten rivit tuskin harventuivat luonnonsuojelualueiden takia tai vain luonnonsuojelualueilla. Tärkeää on se, mitä on väleissä: peltoja, kyliä, teitä, kaupunkeja, ojia, taloja. Musta aukko, ihmiset.

Isoin syy biodiversiteetin heikkenemiseen on elinympäristöjen katoaminen. Tavallisesti tämä tarkoittaa luonnollisten ekosysteemien muuttamista johonkin toiseen käyttöön. Suo kuivataan talousmetsäksi, metsä hakataan pelloksi, rakennetaan tie, kaupunki, laajennetaan, pannaan rahoiksi. Osansa on myös elinympäristöjen pirstaloitumisella, sillä metsänreuna ei ole vielä metsää, ja mitä pienemmät metsät, sitä enemmän reunaa. Ei ole ihan sama, minkä kokoisilla plänteillä ja millä etäisyydellä muista plänteistä lajiensa populaatiot elävät, kuten muun muassa edesmennyt akateemikko Ilkka Hanski on osoittanut. Trendi on kehno: runsas monimuotoisuus kärsii, koska ahtaammissa ja harvemmissa oloissa elämän ehdot ovat heikommat ja yhä harvempi pärjää. Hauska knoppi: ihminen on muokannut puolet jäättömästä maa-alasta koko planeetalla.

Habitaattikadon, ilmastonmuutoksen, saastumisen, kemikalisoitumisen ja muiden ihmisten vaikutusten vuoksi lajeja kuolee sukupuuttoon vauhdilla, joka on rinnastettavissa joukkosukupuuttoon.

Joukkosukupuutosta puhutaan, kun kolme neljästä eliölajista koko planeetalla katoaa geologisesti lyhyessä ajassa. Sen reilun puolen miljardin vuoden aikana, kun maapallolla on ollut monimuotoista ja -mutkaista elämää, joukkosukupuutoksi laskettava suurkatastrofi on iskenyt viidesti. Viimeksi 66 miljoonaa vuotta sitten, kun bolidi räjähti Jukatanin niemimaalla ja kaikki maalla eläneet dinosaurukset ja enin osa muustakin elävästä kuoli pian sen jälkeen.

Toinen hauska knoppi: 97 prosenttia planeettamme maalla elävän megafaunan biomassasta on ihmisiä ja niiden kotieläimiä. Siis kolme prosenttia kaikista isoista elikoista maan päällä on villieläimiä. Siihen kolmeen prosenttiin mahtuvat maailman norsut, kirahvit, puhvelit, hirvet ja sudet. [1]

Kun puhutaan antroposeenista, ajattelen dinosauruksia ja tätä käynnissä olevaa maailmanloppua. Mietin, pitäisikö värähtää katsoessaan peiliin.

Antroposeeni, uusi ihmisen aika, on nimitys geologiselle ajanjaksolle, epookille, jonka ehdotetaan alkaneen noin vuoden 1950 paikkeilla. Se väittää, että ihmisen planeettaa muovaava vaikutus on niin voimakas ja kaikkialla, että olemme siirtyneet vajaan 12 tuhatta vuotta vallinneesta holoseenista uuteen aikaan. Planeetta on nyt toisenlainen, koska ihmiskunnasta on tullut planeettaa muovaava geologinen voima. Kuin jääkausi tai se asteroidi.

Antroposeeni ilman geologiaa

Jokainen aikaisempi geologinen epookki tai muu aikakausi on todennettu sedimenteistä. Kairataan syvään ja katsotaan, plioseeni alkaa tuosta ja päättyy tuohon. Kairauspötköjen päällimmäisimmät kerrokset ovat holoseenia, paitsi ohuen ohut kalvo, antroposeenin merkkihorisontti. Niitä näytteitä, joista antroposeeni todennetaan, ei vielä ole. Pitää ennakoida, minkälaisia kerrostumia näistä ajoista kertyy – ja sepittää.

Antroposeenin uutukaisuus kutsuu esiin scifi-kelat tulevaisuuden geologeista. Ehkä ihmisiä, mahdollisesti joku vieraileva sivilisaatio poraamassa syvään jossain syrjäisessä maankolkassa. Siinä kohdin, missä me elimme teollisen, vihreän ja pari muuta vallankumousta, näkyy maaperässä laadullinen muutos. Maaperän koostumus muuttuu, hiilen, typen, fosforin kierrot menevät sekaisin. Sedimentteihin jääneet ilmakuplat kertovat hiilidioksidipitoisuuden nopeasta noususta. Jäätiköissä näitä jälkiä ei enää ole. Fossiilit muuttuvat. Villejä eläimiä on vähemmän, lajisto harvenee. Kananluita, muovia, alumiinia. Valtamerien rantavesistä kaivetaan esiin suurten kaupunkien perustuksia.

Useat geologit ovat vakuuttuneita uudesta geologisesta epookista ilman niitä todisteita, joita määrittämiseen oikeastaan tarvitaan. Tässä vaiheessa, epookkien taitteessa, koko keskustelun geologinen puoli lakkaa olemasta tärkeintä.

Kertomus tulevaisuudesta auttaa ymmärtämään antroposeenia sivilisaation jalanjälkinä. Nyt kyse on kuitenkin muusta. Antroposeeni on paljon epävarmempi hypoteesina tulevaisuudesta kuin teesinä tästä päivästä. Geologisten aikakausien murroskohdat ovat aikoja, jolloin muutokset ovat olleet niin äkkinäisiä ja suuria, että ne näkyvät sedimenteissä. On asteroidin törmäyksiä, on nopeita ilmastonmuutoksia erinäisistä syistä. Elämälle nämä ajat ovat usein rankkoja. Sopeutumisen, evoluution suoma suoja heikkenee toviksi. Niin kuin nyt.

Virallista antroposeenin ajoitusta vetävä Anthropocene Working Group sijoittaa antroposeenin alkavaksi 1900-luvun puolenvälin ”suuressa kiihdytyksessä”. Ydinlaskeuma on yksi merkittävä tekijä ajoituksessa, mutta muutoinkin moni jo aiemmin alkanut kehityskulku saa tuona aikana sekä kertaluokkaa suuremmat että maantieteellisesti globaalit mittasuhteet — geologien määrityksessä kaipaamia ominaisuuksia. Symbolinen alkuaika voisi olla höyrykoneen patentointi. Amerikan kolonisaatio ja maanviljelyn suuret murrokset ovat hetkiä, joilla oli vaikutuksia joko ilmastoon tai biodiversiteettiin. Eri ajoitukset nostavat esiin eri näkökulmia antroposeeniin.

Geologit, ilmastotutkijat ja muut geotieteilijät ovat kuvanneet järjestäytyneen sivilisaation suurimmat ongelmat. Fossiilisten polttoaineiden, metsähakkuiden, saasteiden paikalliset vaikutukset luonnolle on havaittu ja tunnettu jo vuosikymmeniä ja vuosisatoja. Nyt luonnontieteiden ansiosta tiedämme niiden planetaarisen mittakaavan. Elämäntapaamme on kudottu säikeitä, joiden seurauksena elämä yleensä joutuu ahtaalle.

Mitkä itsetuhon loimilangat oikeastaan ovat? Miten ne voi vaihtaa ilman, että koko kudelma purkautuu?

Miten tässä näin kävi?

Antroposeenista on viime vuosina puhuttu paljon, ottaen huomioon, että koko keskustelu käynnistyi vasta, kun Nobel-kemisti Paul Crutzenin ja biologi Eugene Stoermerin käyttämä käsite alkoi vuosituhannen alussa koota sirpaloitunutta keskustelua uudella tavalla yhteen. Luonnontieteellinen antroposeenivääntö tarttui muihin tieteisiin ja taiteisiin varsin äkkiä, eikä ihme. Antroposeenikeskustelu ei ole niinkään sisällöllistä ympäristöongelmien erittelyä vaan olemassaolevan ja alati syntyvän tiedon asettamista mittakaavaan ja historialliseen kontekstiin.

Ajatus antroposeenista pakottaa etsimään vastauksia planetaarisiin, vakaviin ongelmiin keskinäisriippuvuuksien ja pitkien historiallisten kehityskulkujen verkosta. Ei voi pohtia, miten rakennetaan vähemmän hengenvaarallista ja epävakaata tulevaisuutta tutkimatta, miten tähän on päädytty. Uudelle ihmisen ajalle onkin ehtinyt muodostua eräänlainen ”virallinen” kertomus, tapa, jolla antroposeeni hahmotetaan.

Oikeastaan kaikki alkaa jo pari miljoonaa vuotta sitten Itä-Afrikassa, kun esi-Homo-sukulaisemme alkavat metsästää suurta riistaa aseiden ja työkalujen avulla. Homo Sapiensin edistyneisyys nostaa lajin ”luonnon” yläpuolelle, kohti turmiollista voimaa, hybristä. Kehitys kulkee vääjäämättömästi kivikeihäistä maatalouteen, pyramideihin, höyrykoneeseen, ydinpommiin ja muovipussiin. Lopulta ihmiskunta havahtuu, onneksi ajoissa. Planeetan pelastuminen on teknis-taloudellinen kysymys, sekin osa samaa suurta tarinaa.

Virallinen kertomus nostaa esiin ne seikat, jotka ovat ”johtaneet antroposeeniin”, mutta se nojaa ”suureen kertomukseen”. Kysymyksiä herää. Kuka on antropos, ja miten niin ”ihmislaji” on tästä kaikesta vastuussa? Missä ovat kysymykset vallasta, rahasta, luokasta, sukupuolesta, etnisyydestä, iästä? Yhteiskuntatieteellinen antroposeenikritiikki on ehdottanut uudelle aikakaudelle useita parannusehdotuksia nimeämiseen. Muun muassa Jason W. Mooren suosima kapitaloseeni painottaa kapitalismin roolia luonnon haltuunottamisessa yhä tehokkaammin, angloseeni keskittyy fossiilitalouden kansallisille alkulähteille, oligantroposeeni huomauttaa, kuinka pieni porukka kaiken takana on ollut. Donna Harawayn ehdottama cthulhuseeni, Jussi Parikan suosima anthrobseeni, gynoseeni, plantaasiseeni, plutoseeni. Rakkaalla lapsella ja niin eespäin.

Yksikään kritiikeistä ei ole aivan yksin oikeassa, mutta kritiikki vahvistaa antroposeenikeskustelun monitieteistä inklusiivisuutta ja kokonaisvaltaista hätätilan kuvausta. Monesti keskustelijat ovat jumiutuneet poteroihinsa, vaikka vaihtoehtois-antroposeenit voisivat sen sijaan rikastaa antroposeenin merkityksiä kyseenalaistamalla ihmiskunnan yhtenäisyyden. Ilmastonmuutoksen ja muiden globaalien ympäristökriisien edessä ihmiskunnan yksilöt eivät ole samassa määrin syypäitä eivätkä yhtä pahassa vaarassa. [2]

Teknis-taloudelliseen status quoon nojaava antroposeenikertomus pitää langat edelleen niissä käsissä, joissa ne ovat olleetkin. Ilmastoa on muutettu, ja jatkossa planeettaa muutetaan parempaan suuntaan, kuuluu lupaus. Niiden äänet, joilla ei ole käytännöllisesti katsoen osaa eikä arpaa koko sopassa, pysyvät vaiennettuina. Miljoonien elämä Etelä-Aasian jokisuistoissa tai Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on jo nyt ilmastonmuutoksen vuoksi uhattuna.

Historioitsija Dipesh Chakrabarty hahmottelee, että antroposeeni voidaan ottaa haltuun kirjoittamalla ihmisen, vallan ja ympäristön historiaa yhdessä. Ylimalkaan siis niin, että antroposeenissa luonnonhistoria on niin kulttuurihistoriaa, pääoman historiaa, vallan historiaa kuin kolonialisminkin historiaa. Antroposeeni pakottaa ajattelemaan uudelleen niin sen, mitä on koskematon luonto, kuin senkin, mitä luonnon ja kulttuurin erottelulla voidaan oikeastaan tarkoittaa.

Antroposeenin historiankirjoitus on tärkeä keskustelu: se määrää ymmärrystä tulevaisuuden politiikan mahdollisuuksista. Se miten antroposeeni kerrotaan, vaikuttaa siihen suhtautumiseen. Yhtäältä antroposeeni on teesi, joka alleviivaa planetaarisen muutoksen jo tapahtuneen ja sikäli voi viittilöidä fatalismin suuntaan. Toisaalta kertomus antroposeenista valistuksen ja kasvun epäonnisena sivutuotteena ohjaa uskomaan, että edistys kantaa edelleenkin. Teknologinen optimismi on toki houkutteleva eikä tyystin päätön kanta: se mikä tekisi antroposeenista ”hyvän”, ei ole ihmiskunnan vaikutuksen vähentäminen, vaan sen lisääminen, mutta hallitusti ja vaalien. Ilmastonmuokkaus, energiateknologia, genetiikan voittokulku pelastavat ihmisen antroposeenin pahimmilta uhkakuvilta.

Antroposeeniin ei ajauduttu vääjäämättä eikä toisaalta historiatta. Antroposeeni ei merkitse ihmislajin hitaasti kasautuvaa vaikutusta, koska antroposeeni ei ole yksin teesi meistä, kuten filosofi Clive Hamilton huomauttaa. Antroposeeni on planetaarinen murros ja sellaisena akuutti hätätila.

Tällä hetkellä antroposeenikeskustelu on vireää, joskin siiloutunutta. Antroposeeni hätätilana on kuitenkin teesi, jota ei ole helppo ohittaa millään tieteenalalla. Eikä ehkä pitäisikään.

Lisää kysymyksiä tulevaisuuden filosofeille

Tere Vadén hahmotteli vuonna 2009 niin & näin -lehdessä teollisen yhteiskunnan masiinaksi, jonka ominaisuuksiin kuuluu leikata keinot irti päämääristä, synnyt irti seurauksista. Artikkelissa ”EROEI-fantasia eli kysymyksiä tulevaisuuden filosofeille” hahmotellaan öljyriippuvaisen elämäntavan sokeutta omille ehdoilleen ja perustoilleen. Vadén hahmottelee jakaantuneisuuden paljastumista:

”(J)os teollinenkin sivilisaatio nähdään yhtenäisenä, käyttöesineissään merkitysperustansa paljastavana kulttuurina. Pitkin maapalloa putket kiemurtelevat kohti valtaisia säiliöitä ja verkostoja. Tankkerit ja säiliöautot rahtaavat pistävänhajuista nestettä yhä kauemmas yhä uusiin yhä pienempiin säiliöihin ja tankkeihin, kunnes ohuet putket päätyvät puristuskammioon, jossa kaasuksi pirstoutuvat pisarat räjäytetään uudelleen ja uudelleen. Mitä tämä merkitys- ja aineellisen elämän perusta meistä tietää? Ainakin sen, että jos se on perusta, olemme sille sokeita, ja kahtiajakoteoria on yksi sokeuden muoto.”

Antroposeeni luonnontieteellisenä teesinä asettaa kiusallisia kysymyksiä juuri tällä sokeuden alueella. Se on ärsyttävä episteeminen piikki. Itse asiassa antroposeenin käsitteen ympärillä mukaillen, kehittäen, kritisoiden on akateemisessa keskustelussa asemoiduttu jäsentämään nimenomaan kysymystä maailmaa koskevasta tiedosta.

Vadénin ja Antti Salmisen Energia ja kokemus -teoksessa hahmottelema naftologia [3] on mitä parhain esimerkki kysymyksistä, joita antroposeeni kysymyksenasetteluna, ongelmavyyhtenä ja hätätilana aiheuttaa. Tiedämme, miten halpa ja ylettömästi saatavilla oleva tehokas fossiilinen polttoaine on vaikuttanut planeetan ilmakehään ja talouskasvuun, mutta on paljon vaikeampi ajatella sitä, miten öljy on vaikuttanut meihin.

Vadénin niin & näin -artikkeli päättyy seuraavasti:

”Olemme saapumassa kartoittamattomalle alueelle, jossa tuntemattomat seudut merkitään mustina, ei valkoisina. Puoliksi täynnä: puheet historian lopusta ja muusta kulttuurisesta saturaatiosta pitää unohtaa. Jopa suuri osa filosofiasta voidaan aloittaa alusta.”

Miten niin emme vieläkään tiedä mitä me teemme? Posketon ja loukkaava kysymys. Julkisuudessa tavataan puhua yksilöpsykologisista rationaalisuuden esteistä. Tiedejournaalien antroposkenessä [4] käyty vireä antroposeenikeskustelu on syyllistynyt moniin ongelmallisuuksiin, joita filosofisin keinoin voitaisiin ainakin osin osoittaa ja ratkaista.

Tällä kartoittamattomalla alueella filosofiaan todella syntyy uusia kysymyksiä. Eikä vain ilmiselvimmät: “mitä voidaan tietää?” ja “mitä pitäisi tehdä?” Keskustelu on jo käynnissä. Missä määrin valistuksen, tieteen ja edistyksen projekti on yhteydessä perustalliseen sokeuteen? Onko länsimaisen filosofian uudelleenluenta antroposeenin hätätilan nimissä lainkaan anakronistista? Tarvitaanko uutta moraaliteoriaa vai onko tulevaisuuteen kurkotteleva ”ilmastoetiikka” jo auttamatta vanhentunut asetelma? Onko antroposeeni filosofian ”inhimillinen käänne”? Pitääkö katse kääntää ei-inhimillisiin subjekteihin vai tarvitaanko fokusoidumpaa uutta antroposentrismiä? Miten luonnon ja kulttuurin suhde ja näiden käsitteiden erottelun historia pitää lukea ja määritellä? Onko olemassa muuta kuin antroposeenin ajan ja antroposeeniin johtavien kehityskulkujen filosofiaa?

Ja: Mitä tarkoittaa filosofia, kun ihminen on geologinen voima ja erottamaton maapallojärjestelmän — ilmakehän, merten, biosfäärin, maankuoren, kuun vetovoiman, auringonvalon — vuorovaikutuksista? Hybrisyydessään ajatusta nolottaa edes kysyä? Miten tässä näin kävi?

Outo planeetta

Naureskelen usein Facebookissa Humans of late capitalism -sivun lataamille kuville. Sivu estetisoi jonkinlaista ”viimeisen ihmisen” nihilististä myyttiä, ihmistä, joka on repäisty tähän aikaan muka historiattomana, syyntakeettomana ja totaalisen degeneroituneena. Kasvottomille lajitovereille naureskelu on luonteeltaan lempeää, koska kuvien hauskuus nojaa parhaan huumorin tapaan itseironiaan. Tuollaista se vain on. Elämäntapa on vieras ehdoilleen, seurauksista puhumattakaan.

Imperiumin vastaiskussa (1980) Han Solo laskeutuu Millennium Falconilla asteroidille, joka paljastuukin jonkinlaiseksi jättikokoiseksi avaruusnilviäiseksi. Franz Kafkan Muodonmuutoksessa (1915) Gregor Samsa herääkin aamulla suunnattomana syöpäläisenä. Lukemattomista viihdetuotteista ja öisistä painajaisista tuttu logiikka.

Antroposeenin sekopäisin scifiherätys ei ole kuvitelmissa kaukaisten aikojen geologeista tonkimassa jälkiämme ja tulkitsemassa jätöksiämme. Antroposeeni lataa koko todistusaineistonsa voimalla, että planeetta ei ole enää entisensä, emmekä me sitä, miksi itseämme luulimme. Paska osuu tuulettimeen, jotta me voisimme elää näin.

Lopulta yksi antroposeenin elementti on toivo. Sen piiri erittelee vastaanpanemattomasti ihmissyntyisen pallonlaajuisen hätätilan, mutta kyseessä on siirtymä, ei maailmanloppu. Monet jumalat ovat kuolleet holoseenin mukana. Itseään korjaavan ja parantavan luonnon aika on ohi, mutta antroposeeni voi olla myös uuden realismin aika.

Hätätila on avain. Antroposeeni on sateenvarjokäsite, mutta siitä voi tulla joko kätevä tai kiusallinen riippuen siitä, miten antroposeeniin suhtaudutaan. Ei antroposeeni tee sitä verkkoa, johon liittyvät sukupuutot, köyhyys, kolonialismi, ilmastonmuutos, eriarvoisuus, tiede, kapitalismi, yhteiskuntateoria, nälkä, jano ja sota yhtään helpommaksi, mutta se pakottaa parhaimmillaan etsimään näille suhteille yhä parempia selityksiä.

Antroposeenista pyritään pääsemään kärryille ja siitä pyristellään pinnalle niin tieteissä kuin taiteissakin. Antroposeeni on paljon muutakin kuin sukupuuttoa ja ilmastonmuutosta. Se on avoin, epävakaa, epävarma aika, jota kuvaa yhtä epästabiili käsite. Antroposeeni-käsitteen lupauksena voi olla altistuminen niille vaikeille keskusteluille, joita muutoin olisi hankala käydä.

On tämä epäonninen mutta kovin kyvykäs eliölaji, joka muuttaa huomaamattaan koko planeetan. Tämä suuri kertomus on vasta alku. Antroposeeni ei ole ilmiö vaan näyttämö, myös filosofialle. Se on näyttämö kaikelle tulevaisuuden elämälle, itkulle, naurulle ja tanssille.

 

Kirjoittaja on tiedetoimittaja Yliopisto-lehdessä, entinen tuleva Nietzsche-tutkija ja Paatoksen ensimmäinen päätoimittaja, joka koittaa selvittää itselleen kirjoittamalla, olisiko antroposeeni-käsitteestä mihinkään.

 

Lähteet ja kirjallisuus:

Alhojärvi, Tuomo: ”Yllättymisiä. Antroposkenen paranoia ja tiedon tilanteen ongelma”. Tiede & Edistys 1/2017.Barnosky, Anthony: “Megafauna biomass tradeoff as a driver of Quaternary and future extictions”. PNAS, August 12. 2008, Vol. 105, suppl. 1.

Hamilton, Clive: Defiant Earth. The Fate of Humans in the Anthropocene. Polity, 2017.

Pelttari, Mikko: ”Ihmisten aikaan”. Yliopisto 1/2017.

Toivanen, Tero & Pelttari, Mikko: ”Tämä ihmisen maailma. Planeetan hätätila, antroposeenikertomuksen kritiikki ja antroposeenin vaihtoehtoinen historia.” Tiede & Edistys 1/2017.

Vadén, Tere: ”EROEI-fantasia, eli kysymyksiä tulevaisuuden filosofeille”. niin & näin 4/09.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Barnosky, 2008
  2. Kirjoitin Tero Toivasen kanssa laajemman artikkelin antroposeenikertomuksen kritiikeistä Tiede & Edistys 1/2017.
  3. ”Filosofian osa-alue, joka tarkastelee fossiilisten polttoaineiden, erityisesti öljyn, laajamittaisen käytön inhimilliselle elämälle ja kokemukselle aiheuttamia seurauksia.”
  4. Antroposkenestä ks. Alhojärvi 2017.