Pitääkö olla huolissaan jätteestä?

Jäte huolen ja hoivan aiheena

 

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Purkkaneitsyt

Veera Kinnunen

Jäte huolenaiheena  

Pitääkö olla huolissaan -talkshown alkuraidalla ohjelman vakiovieraat seisovat vakavina valtavan jätekasan äärellä. Ihmiset näyttävät pieniltä, täysistä jätepusseista muodostuva vuori puolestaan suurelta, harmaalta ja uhkaavalta. Tunnusmusiikkina soi mollivoittoinen suomalainen kansanmusiikki. Alkuvideon hauskuus perustuu siihen, että ellei ole muusta huolissaan, niin aina voi olla huolissaan siitä, että maailma hukkuu jätteeseen. Muovipusseista koostuva jätevuori on vihreän maailmantuskan ikoninen kuva.

Itseironisen ulottuvuuden kuvaan lisää vielä se, että jätevuoren äärellä huolissaan ovat nimenomaan hyvin toimeentulevat, tiedostavat kaupunkilaiset. He varmastikin itse lajittelevat huolellisesti omat jätteensä ja ovat yleisesti ottaen kovin huolissaan ihmiskunnan ylikulutuksesta ja jätekuormasta. Silti kulutustilastojen mukaan juuri hyvin toimeentulevat kaupunkilaiset  ovat myös niitä, jotka todellisuudessa elävät kaikista suomalaisista eniten luonnonvaroja tuhlaavaa elämää[1]. Kuvassa ei ole mitään yllättävää: jätevuorista ja luonnonvaroja kuluttavasta elämäntavasta ollaan oltu huolissaan jo viimeistään ympäristöliikkeen synnystä 1960-luvulta saakka. Jätevuoreen kiteytyy kaikki mahdollinen maailmantuska: ylituotanto ja poisheittoyhteiskunnan tuhlailevainen elämäntapa, köyhyys, halpatyövoima ja maailman eriarvoisuus.  

Suhde jätteeseen on hankala. Yhtäältä rutinoitunut poisheittäminen on  nykymuotoisen kuluttamiseen perustuvan ja uutuutta arvostavan yhteiskuntamuodon välttämätön osa[2]. Toisaalta se on ollut kulutusyhteiskunnassa poissuljettu ja vältelty ”abjekti”[3].  Jätteen etiikkaa tarkastelleen kulttuurintutkija Gay Hawkinsin[4] mukaan kulutusyhteiskuntien jätehuolto onkin perustunut kieltämiseen, etäännyttämiseen ja hävittämiseen. Kitkattomasti sujuvaksi huoltoketjuksi järjestetty jätteenkuljetus, käsittely ja kaatopaikkaaminen ovat taanneet jätteen pysymisen etäällä arkielämästä – tiellä olevan ylimäärän vaivattoman hävittämisen ja jopa jätteen olemassaolon kieltämisen.  

Jossain syvällä takaraivossa on kuitenkin nakuttanut huono omatunto, koska on alkanut käydä yhä selvemmäksi, että maailma tukehtuu muoviin, jos kaatopaikkaaminen jatkuu samaan tapaan. Kaatopaikkaamiseen perustuva jätehuolto ei ole oikeasti ollut ylimääräisen aineen hävittämistä vaan sen siirtämistä toisaalle: valtameriin, kaupunkien reunoille, köyhien maiden ongelmiksi… [5]. Arkiset jätekäytännöt ovat siis olleet syyllisyyden läpitunkemia silloin, kun rutinoitunutta jätetoimintaa on pysähdytty ajattelemaan. Jäte onkin kahdella tapaa huolenaihe: ensinnäkin siitä ollaan kovasti huolissaan. Toiseksi jätteestä huolehtii yhteiskunnallisella tasolla institutionaalinen järjestelmä, jonka toiminta perustuu tiettyyn teknologiseen hallintaan. Tämä järjestelmä on myös muuttunut näkymättömäksi, vaikka sen toimivuus edellyttääkin jatkuvaa ylläpitoa. Tällaisia huolella ylläpidettyjä, itsestäänselviksi vakiintuneita järjestelmiä tieteensosiologi Bruno Latour[6] kutsuu ”huolenaiheiksi” (Matter of Concern).  

Jätehuollon näkymättömäksi rakennettu ja vaivalla ylläpidetty järjestelmä on lyhyen ajan sisällä purkautunut. Ympäristöliikkeen huoli jaetaan viimeinkin  myös käytännön politiikan tasolla. On todettu, ettei maapallo pysty ylläpitämään tuhlailevaa elämäntyyliämme. Tällä hetkellä elämme jätesuhteen murrosvaihetta, jossa etsitään uudenlaisia jätehuollon ja laajemmin materiasuhteen muotoja. EU:n päätöksenteko ja myös globaalisti harjoitettu ympäristöpolitiikka tavoittelee uudenlaista talouden mallia, kiertotaloutta, jossa jätteestä tehdään yhä uudelleen teollisuuden raaka-ainetta. Uusi kiertotalous sitoutuu olennaisesti jatkuvan (talous)kasvun ideologiaan, mutta samalla yrittäen purkaa jätemäärien kasvun ja tuotannon kasvun yhteyden. Jäte on kuitenkin kietoutunut yhä tiiviimmin talouteen, sillä uudessa mallissa jäte itsessään on resurssi ja sen käsittelemisen ja kierrättämisen pitäisi luoda uusia raaka-aineita, bisnesmahdollisuuksia ja parantaa kansallista kilpailukykyä. Samalla on tapahtunut se, mitä jotkut osasivat etukäteen pelätäkin. Kun jäte siirretään talouden ja markkinoiden logiikalla hoidettavaksi huolenaiheeksi, syntyy uudenlainen ongelma: jätettä tarvitaan yhä enemmän, jotta jätetalouden pyörät pysyvät pyörimässä.[7]

Uusi jätepolitiikka on tehnyt kotitalouksista aktiivisia jätepolitiikan subjekteja, joiden velvollisuus on lajitella jätteensä takaisin raaka-aineiksi ja kiertoon. Näyttäisi siltä, että tällä hetkellä suomalaisissa kodeissa ollaan melko lailla hämmentyneitä jatkuvan valistuksen ja uusien, ristiriitaisten jätelajitteluohjeiden äärellä, jotka ovat kaupunkikohtaisestikin erilaisia. Ohjeita on paljon, mutta niiden avulla kuluttajan on mahdoton ymmärtää, mitä jätteille oikeastaan tapahtuu. Jätehuollon kokonaisuus on arkisen ymmärryksen ulottumattomissa. Jopa meillä Jätteen yhteiskunta -tutkimusryhmän tutkijoilla, jotka olemme sitä jo jonkin aikaa tutkineet, on vaikeuksia hahmottaa sitä kaikessa monimutkaisuudessaan. Sekavuudesta huolimatta ihmisten pitäisi olla kyvykkäitä tekemään eettisesti ja ympäristöllisesti oikeita ratkaisuja, vaikka he eivät ymmärrä mitä jätteille tapahtuu. Jätehuollosta tuleekin uudenlainen huolenaihe: ei enää yksinkertainen kanava, jonne kaikki kotitalouden tuottama ylimäärä katoaa, vaan hämmennyksen ja turhautumisen ja jopa kiukun aihe. Ihmiset esimerkiksi kieltäytyvät asettumasta jäteresurssin tuottajiksi, varsinkin kun markkinatalouden logiikalla toimiva jätehuolto on kallista, eivätkä ihmiset koe saavansa vastinetta rahoilleen. He myöskin kyseenalaistavat jätehuollon ympäristötehokkuuden, koska siihen ei ole sisällytetty minkäänlaisia kannusteita esimerkiksi kierrätykseen.[8]

Jätevalistus luo mielikuvaa tiedostavasta muutosagentista, joka ilolla ja helposti lajittelee tuottamansa jätteen uusiin jätejakeisiin. Samalla tulee mielikuva, että riittää kun lajittelee jätteensä oikein. Käytännössä kuluttajalla on melko pienet mahdollisuudet vaikuttaa jätteiden muodostumiseen. Jätteiden syntyä on melkein mahdoton välttää, kun jokainen tuote on pakattu erillispakkauksiin, tavaroiden yhteiskäyttö ei ole kannattavaa, koska ne on valmistettu kestämään vain muutamia käyttökertoja. Melkein ainoa asia, mitä on mahdollista tehdä ollakseen hyvä jätekansalainen, on lajitella tunnollisesti tuottamansa jätteet uusiin kategorioihin.  

Valistuksessa ja idealistisissa jätteettömän maailman kuvitelmissa jää huomiotta arkisen elämän hankaluus: kierrätyspönttöjen sijainti, keittiöiden pienuus, kodeissa syntyvän ylimäärän mahtumattomuus jätejakeisiin. Siinä missä virallisessa kiertotalouspuheessa tavoitteena on maailma ilman jätettä, niin arkisen elämän keskellä jäte vaatii entistä enemmän huomiota. Kodeissa, joissa tehtävä jätetoimijoina on otettu vakavasti, jätettä tuntuu olevan jopa enemmän kuin ennen. Koska sitä ei voi huoletta kiikuttaa pihan perälle, josta se taianomaisesti katoaa, se edellyttää arkielämässä monenlaista toimintaa: lajittelua, purkkien pesemistä, erilaisten nyssyköiden kuskaamista minne milloinkin. Kodit ovat yhtäkkiä täynnä kaikenlaista jätetavaraa matkalla jonnekin. Tämä kaikki vaatii yllättävän paljon aikaa ja energiaa tekijöiltään.

Jos jäte on Mary Douglasin kuuluisaa määritelmää soveltaen ainetta väärässä paikassa, niin jäte on jotain, joka on siellä minne se ei kuulu. Jäte on relationaalinen, suhteissa muodostuva asia, joka vaatii toimenpiteitä muuttuakseen ei-jätteeksi. Inhimillistä yhteisöelämää ilman jätettä – aineellista ylimäärää, hankalia asioita, jotka ovat tiellä ja joista pitää huolehtia jottei niistä tule vaarallisia – ei ole. Maitopurkit autoni perässä ovat todellakin jätettä.  On myös asioita, jotka ovat hankalia, potkivat vastaan ja kieltäytyvät kääntymästä ihmiselle hyödyllisiksi. Esimerkiksi Yle uutisoi vastikään, että jätteenpolttolaitoksissa syntyy energiatuotannon lisäksi vuosittain satoja tuhansia tonneja kuonaa ja tuhkaa, jotka nyt kasaantuvat kaatopaikoille.[9] Maria Åkerman ja Helena Valve puolestaan ovat tutkimuksissaan osoittaneet, kuinka vaikeasti sikaloiden tuottama lietelanta on muunnettavissa resurssiksi. Tästä huolimatta optimistisissa visioissa kiertotalouden malli näyttää yksinkertaiselta ja kauniilta ympyrältä ilman häiriöitä ja katkoksia.[10]

Voikin olla, että tavoitellessaan jätteetöntä maailmaa ympäristöpolitiikka päätyy ylläpitämään edelleen – tai ehkä jopa entistä vahvemmin – etäännyttämisen, hävittämisen ja kieltämisen eetosta. Jätehän säilyy edelleen poissuljettuna ja kiellettynä, tietyn yhteiskunnan tason hoidettavana huolenaiheena.  Tällä kertaa se on vain luokiteltu hienovaraisemmiksi jakeiksi ja pyritty muuntamaan kaatopaikkaamisen sijaan uudelleen resurssiksi. Kotien näkökulmasta tilanne on jokseenkin sama kuin ennenkin: kunhan aineellisen ylimäärä vain saadaan oikeaoppisesti siirrettyä pois kodin piiristä, vastuu niistä lakkaa.  

Jäte hoivanaiheena?  

Jätepolitiikka ja ihmisten arkiset jätekäytännöt uusintavat helposti jätettä yhtenäisenä ja kuolleena aineksena, joka pitää sulkea ulos arkielämän piiristä.    

Jotta kierrätysyhteiskunta tai joku muu uudenlaiseen jäte-etiikkaan perustuva malli on mahdollinen, tarvitaan paitsi poliittisen päätöksenteon tasoisia jätehallinnan ja lainsäädännön viilaamista myös jätekäytäntöjen ja jätesuhteen syvällistä muutosta alkaen ihmisten arjen toiminnan tasolta. Ennemmin kuin tavoitella jätteetöntä maailmaa, pitäisi kysyä kuinka paljon ja millaista jätettä tuotamme ja mitä  sille tehdään. Gay Hawkins[11] peräänkuuluttaa jätteen tunnistamista ja sen ottamista osaksi elämää. Kun jäte tunnistetaan, siitä myös kannetaan vastuu.[12]  

Olen omassa tutkimuksessani kiinnittänyt huomioni sellaisiin arkisiin jätekäytäntöihin, joissa jäte ei olekaan ulossuljettu, insititutionaalinen huolenaihe, vaan hoivan arvoinen Matter of Care[13]. Tutkimukseni on osa jätettä yhteiskunnan eri skaaloilla tarkastelevaa Jätteen yhteiskunta -tutkimushanketta.  

Empiirisenä tapauksena tarkastelen ruokajätteen hapattamista, joka on paremmin tunnettu bokashi-menetelmänä. Tässä menetelmässä itse tuotettu jäte tunnistetaan ja otetaan osaksi sekä inhimillisistä että ei-inhimillisistä aineksista ja suhteista koostuvaa kollektiivia ja huolehtivaa kanssakäymistä. Etnografinen tutkimukseni on parhaillaan käynnissä. Olen pian kahden vuoden ajan seurannut sekä bokashia käsitteleviä blogeja ja sosiaalisen median bokashiryhmiä että alkanut itse harjoittaa ruokajätteen hapattamista.     

Bokashi on anaerobiseen maitohappokäymiseen perustuva kompostointimenetelmä. Nimi on alun perin japania ja tarkoittaa muun muassa ”käynyttä orgaanista ainetta”. Nimensä mukaisesti tämä japanilainen kompostointimenetelmä käyttää avukseen mikro-organismeja ja fermentoi biojätteen. Samankaltaisia menetelmiä on ilmeisesti ollut esimerkiksi Etelä-Amerikan intiaaniheimoilla, mutta nimenomaan bokashi-nimi ja menetelmä on peräisin Japanista, josta se on levinnyt viime vuosien aikana kaikkialle maailmaan.  

Hapattamisen suosion salaisuus on helppous, edullisuus ja hajuttomuus. Sitä voi harjoittaa sisätiloissa, jopa kerrostaloasunnoissa, parvekkeella tai kylpyhuoneessa.[14] Tarvikkeet voi tilata verkosta, mutta ne voi myös valmistaa itse. Aloittamiseen tarvitaan vähimmillään vain pari ämpäriä päällekkäin sekä hapattamisen käynnistävää mikrobirouhetta. Ruokajätteestä syntyy mikrobirikasta multaa jopa kahdessa viikossa.  

Päivän aikana syntyneet ruoantähteet kerätään yhteen, pilkotaan mahdollisimman pieneksi ja siirretään kerran päivässä bokashiämpäriin, painellaan tiiviiksi ja ripotellaan päälle mikrobirouhetta. Kun ämpäri on aivan täynnä, se suljetaan ilmatiiviisti ja annetaan tekeytyä pari viikkoa huoneenlämmössä. Hapattamisen sivutuotteena syntyvää mikrobirikasta nestettä –  joka valuu päällimmäisen ämpärin rei’itetystä pohjasta alimmaiseen ämpäriin – lirutetaan säännöllisesti alimmaisesta ämpäristä pois. Sitä voidaan käyttää laimennettuna ravintoliuoksena kasveille tai laimentamattomana esimerkiksi viemärien puhdistukseen. Kahden viikon jälkeen fermentoitunut massa sekoitetaan yhteen valmiin mullan kanssa, joko suoraan maahan tai vaihtoehtoisesti ämpäriin tehtyyn ”multatehtaaseen”, ja sen annetaan jälleen muhia pari viikkoa.  Lopulta multa-aines on muuttunut neutraaliksi, ”tehokkaaksi, eläväksi mullaksi.”[15].[16]

Ruokajätteen hapattaminen synnyttää monenlaisia eläviä organismeja, jotka kuvataan kokonaisena ”keskinäiseen tukeen perustuvana”, monenlaisista jäsenistä muodostuvana pienoisyhteiskuntana. Jätteessä ja toistensa jätteestä elävä orgaaninen mikrobiyhdyskunta muuttaa ruoanjätteet nopeasti ja helposti ravintorikkaaksi ja eläväksi mullaksi. Hapattajille ruoantähteet eivät enää olekaan turhaa ja kuollutta ylimäärää, josta pitää päästä eroon mahdollisimman tehokkaasti.     

Hapattajille hapattiämpärissä elää mikroyhteisö, jonka hyvinvoinnista he huolehtivat ja ovat kiinnostuneita. Mikrobiyhdyskunnan ja siitä huolehtivan ihmisen välinen suhde ei kuitenkaan ole yhdensuuntainen. Hapattamisen onnistuminen edellyttää kaikkien osapuolten yhteistoimintaa ja herkistymistä mikrobiyhdyskunnan hienovaraiselle kommunikaatiolle. Hyvinvoiva mikrobiyhdyskunta lahjoittaa lisää elämää: ensin elävänä multana, jossa puolestaan voidaan kasvattaa uutta elämää. Hapattaminen perustuukin monessa kohden erilaisten toimijoiden vastavuoroiseen anteliaisuuteen. Ensinnäkin hapattajat muodostavat yhteisöjä, jotka jakavat auliisti neuvoja ja kokemuksia toisilleen. Toiseksi onnistunut kompostoituminen edellyttää ihmisten ja mikrobien välistä anteliaisuutta ja yhteistyötä. Viimeiseksi hapattisekoituksen maitohappobakteerit, hiivat ja fotosynteesibakteerit ”työskentelevät yhdessä ryhmänä, luoden systeemin, joka perustuu keskinäiseen tukeen. Seoksen ’jäsenet’ syövät toistensa toiminnan tuottamaa jätettä ja samanaikaisesti yhdistävät hyvää tekeviä oheistuotteita, kuten entsyymejä, antioksidantteja ja vitamiineja, joita muut mikrobit voivat käyttää.”[17].[18]  

Yhteiselämää jätteen kanssa  

Jätteen hapattamisen erityinen viehätys on loputtomissa mahdollisuuksissa kokeilemiseen, itse tekemiseen ja uudenlaisten ratkaisujen kehittelemiseen – sekä tietysti onnistumisen tuomassa riemussa. Usein hapattajat nikkaroivat itse hapatusastiat kahdesta ämpäristä ja esimerkiksi vanhan hanaviinipakkauksen hanasta. Nikkarointikokeilut raportoidaan tarkasti, ja niiden onnistumista vertaillaan verkon vertaisryhmissä. Moni hapattaja alkaa kasvattaa jopa hapattamiseen tarvittavia kotoperäisiä mikrobikantoja itse. Bokashirouheen lisäksi ruokajätteen hapatuksessa on kokeiltu esimerkiksi gefiiriä.   

Ei ole kovin olennainen kysymys, onko hapattamisen lopputuloksena syntyvä multa erityisen rikasta, kuten hapattajat itse uskovat. Kiinnostavaa on juuri antautuminen kokeilulliseen vuorovaikutukseen, tai pikemminkin yhteisvaikutukseen (intra-action)[19], aikaisemmin ulossuljetun ja luotaantyöntävän aineksen kanssa. Siten hapattaminen käytäntönä jo itsessään muuttaa merkittävästi suhdetta jätteeseen. Hapattaminen tuo ihmiset yhteen jätteen kanssa hyvin konkreettisella tavalla: se saa käsittelemään ja kohtaamaan jätteen ruumiillisesti ja affektiivisesti kaikessa aistimellisuudessaan.  Yhteisvaikutus jätteen kanssa muuttaa eettisen suhteen jätteeseen muuksi kuin velvollisuudentuntoiseksi eettisten periaatteiden seuraamiseksi tai ”oikein tekemiseksi”[20] . Edellä kuvaamillani seikoilla pyrin hahmottamaan mahdollisuuksia uudenlaiseen eettiseen materialismiin, joka perustuu vastavuoroiseen anteliaisuuteen, uteliaaseen kokeilullisuuteen ja moniaistiseen kommunikaatioon.  

Jane Bennett[21] tunnistaa tärkeäksi eettisen kohtaamisen hetkeksi juuri tämän uteliaisuuden aineen muuntumista kohtaan. Hän puhuu ”materian lumouksesta”, joka herää materian aineellisen ja merkityksellisen muuntumisen hetkellä. Nämä materian lumouksen kokemukset laajentavat eettistä ymmärrystä – eivät saarnaamalla jätetaakasta, vaan paljastamalla mahdollisuuksia jätteen kehystämiseen uudella tavalla.[22] Hapattiämpärin äärellä materian lumousta kuvataan ”ihmeenä” tai ”seikkailuna”. Jokainen ämpärillinen multaa on omanlaisensa kokeilun ja sattuman tulos. Samalla kokeileminen, itse-tekeminen (DIY, do it yourself) ja ruumiillinen sekaantuminen jätteen kanssa kietoo hapattajat konkreettisesti yhteen jätteen kanssa. Kun jäte kietoutuu osaksi arkipäiväistä yhdessä elämistä, se ei muutu poissuljettavaksi abjektiksi[23].  

Hapattajalle jäte ei enää ole ulossuljettava, syyllisyyttä ja velvollisuudentunnetta herättävä huolenaihe, vaan ennemminkin hoivanaihe.  Hapattamisen jätekäytännöt synnyttävät uteliasta, vastavuoroista ja rakkaudellista elämän jakamista aineen kanssa. Hapattajalle aine ei ole enää pysyvää ja kiinteää vaan elävää, muuntuvaa ja täynnä potentiaa. Samalla kun hapattiämpäri hahmottuu mikrobiyhteisönä, jonka hyvinvoinnista on pidettävä huolta, myös ihmisruumis on alkanut hahmottua mikrobeja kuhisevana kokonaisuutena.  Tämä jaettu ”kuhina” hyvin konkreettisesti liudentaa tiukasti ylläpidettyä ihmisen ja muun luonnon välistä rajaa. Joku on sanonut, että hapattajat inhimillistävät materiaa, mutta minä lähtisin ennemmin siitä, ettei kyse ole niinkään inhimillistämisestä vaan sukulaistamisesta[24]. Kun jätepönttö ja ihminen ovat molemmat mikrobeja kuhisevia kokonaisuuksia, joita pitää ruokkia ja hoivata, jotta ne voivat hyvin, niin ei ihmisyyskään näytä lopulta olevan kovin kaukana jätteestä.  

Kysyin alussa, pitääkö jätteestä olla huolissaan. Ehdotan, että jospa lakattaisiin olemasta huolissaan jätteestä ja alettaisiinkin sen sijaan huolehtia siitä.   

Lähteet:  

Bennett, Jane. 2010. Vibrant Matter: a political ecology of things. Durham & Lontoo: Duke University Press.

Bokashi. Aloittajan opas. 2016. https://docs.google.com/document/d/11BdbW7oiFCsi82RiNsnus-9jBoukicNOM82OHwP7sfs/edit?pref=2&pli=1. (Luettu 3.5.2016.)

Bokashigarden. http://www.bokashigarden.fi/. (Luettu 29.4.2016.)

Haraway, Donna. 2016. Staying with the trouble. Making kin in the Chtulucene. Duke University Press, Durham.

Hawkins, Gay. 2006. The Ethics of Waste. Lanham, Maryland: Rowman & Littlefield Publishers.  

Heinonen Jukka & Junnila Seppo. 2011. Implications of urban structure on carbon consumption in metropolitan areas. Environmental Research Letters 6:1. http://iopscience.iop.org/1748-9326/6/1/014018/article.

Kinnunen, Veera. 2016. Jakaisimme elämämme jätteen kanssa? Sosiologia 53:3.  

Kristeva, Julia. 1982. Powers of Horror: An Essay on Abjection. New York: Columbia University Press.   

Latour, Bruno. 2004. Why Has Critique Run Out of Steam? From Matters of Fact to Matters of Concern. Critical Inquiry 30, 225-248.  

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2008. Aineellinen yhteisö. Tutkijaliitto, Helsinki.  

Puig de la Bellacasa, Maria. 2017. Matters of Care: Speculative Ethics in More Than Human Worlds. University of Minnesota Press, Minneapolis.

Strasser, Susan. 2014.  Waste and Want: A Social History of Trash. Holt Paperbacks.

Valkonen, Jarno. 2018. Jätteen yhteiskunta. Teoksessa Häiritsevä yhteiskuntatutkimus. LUP, Rovaniemi.  

Valkonen, Jarno, Kinnunen, Veera, Huilaja, Heikki, Saariniemi, Johanna, Näsi, Reetta, Uusisalmi, Riitta & Honkasilta, Janne. 2017. Jätehallinta ja ympäristönsuojelu. Sosiologia 54:1, 23-42.  

Valkonen, Jarno, Huilaja, Heikki, Kinnunen, Veera & Saariniemi, Johanna (tulossa) Bringing environment back to Waste Management. A Case Study of Waste Policy in Finnish Lapland. Submitattu käsikirjoitus.  

Takalaiska (Pia Pale) http://takalaiska.blogspot.fi/. (Luettu 29.4.2016.)

Åkerman, Maria. 2018. Elävää painoa: kunpa siirtymä lineaarisesta kiertotalouteen olisikin helppoa. Plenary-puhe sosiologipäivillä, Itä-Suomen yliopisto, Joensuun kampus. 16.3.2018.  

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Esim. Junnila & Heinonen 2011
  2. Valkonen ym. 2017; Lehtonen 2008
  3. ks. Kristeva 1982
  4. Hawkins 2006
  5. Valkonen ym. 2017, tulossa
  6. Latour 2004
  7. Valkonen ym. 2017; Valkonen 2018; Valkonen ym. tulossa
  8. Valkonen ym. 2017
  9. Yle-uutiset 7.9.2018: https://yle.fi/uutiset/3-10373765
  10. Åkerman 2018
  11. Hawkins 2006
  12. Kinnunen 2016
  13. Puig de la Bellacasa 2017
  14. Bokashi. Aloittajan opas, 6
  15. Bokashigarden
  16. Kinnunen 2016
  17. Takalaiska
  18. Kinnunen 2016
  19. Haraway 2016
  20. Hawkins 2006, 115
  21. Bennet 2010
  22. Hawkins 2006, 90
  23. Kristeva 1982
  24. Haraway 2016

Kuoleva kansa ja tehokkaat jätteet – Miten ajatella olemista toisin?

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Kuva: Henriikka Pöllänen

Anna Nurminen

Kansa on ummehtunut sana. Se löyhkää vanhoilta historiankirjoilta ja ruudilta. Kansa on tulevaisuuden ihmiselle kirosana, jonka lausuminen tuntuu yhtä pahalta kuin meille sana rotuoppi.

Jäte on päivän sana. Jos haluaa vaikuttaa relevantilta ajattelijalta lähitulevaisuuden ihmisten silmissä, kannattaa kirjoittaa jätteistä. Asettaisin pelimerkkini koska vain jätteille. Kansalla häviäisin varmasti.

Kansan käsite on vaarallinen. Se antaa olemiselle tarkoituksen ja oikeutuksen ex nihilo: jos et kuulu kansan käsitteen alle, sinulla ei ole oikeutta olla! Unohtakaamme kansa, jätteet kertovat olemisesta paljon enemmän.

***

Miten ajatella olemista toisin?

Toisin mihin nähden? Miten olemista ajatellaan nyt? Miten kansa ja jäte liittyvät siihen, miten me ajattelemme olemista?

***

Homogeeninen – heterogeeninen. Tämä on jaottelu, jonka Georges Bataille on luonut lävistäväksi ajattelumalliksi tekstiensä korpukseen. Homogeeninen on maailma, joka tuottaa. Maailma jossa jokainen elementti on väline ja jotain varten ilman arvoa itsessään.[1]  Kapitalistinen maailma on homogeeninen maailma. Mutta ei ainoa maailma. Aina on jotain, mikä jää tuottamisen ulkopuolelle. Homogeenisen maailman näkökulmasta se on irrationaalista, koska sille ainoata rationaalista toimintaa on sellainen, joka tuottaa jotain. Homogeeninen maailma ei kuitenkaan koskaan ole yksin. Tuottamisen prosessissaan se itse synnyttää sivutuotteenaan ylijäämää, joka jää homogeenisen ulkopuolelle. Tätä ylijäämää löytyy valtavina kasoina kaupunkien laitamilta, maan alta ja meren pohjasta, valtameren pinnalta ja eläinten vatsoista – niistä paikoista, jotka ovat meiltä piilossa.

Jätteet kuuluvat siihen maailmaan, jota Bataille kutsuu heterogeeniseksi. Heterogeeninen ei tuota mitään, sen jokainen elementti on ainoastaan itseään varten – suvereeni. Bataille luettelee toimintaa ja asioita, jotka kuuluvat heterogeeniseen: jätteet, taide, tragedia, sureminen, nauru, luksus, timantit, ulosteet, suureellisten monumenttien rakentaminen, pelit, spektaakkelit, leikki, erotiikka, kirjallisuus [2].

Heterogeeninen maailma on jakautunut kahtia ylhäiseen ja alhaiseen, puhtaaseen ja saastaiseen osaan [3]. Tässä kohtaa Bataille on saanut inspiraationsa suoraan 1900-luvun alun antropologeilta ja Freudilta, jotka analysoivat primitiivistä pyhän käsitettä. Pyhä herätti kauhua, oli irrationaalista ja ennustamatonta, ja siksi se piti eristää arjesta, työn maailmasta, piilottaa katseilta ja ottaa esiin vain juhlan aikaan, kun normaali asioiden järjestys kääntyi hetkeksi päälaelleen. Pyhään liittyi vaarallisia voimia, jotka täytyi valjastaa, pyhä oli tabu. Pyhän merkitys oli kaksinainen. Se oli samaan aikaan ylevää ja saastaista. Eivät vain erilaiset jumaluudet, papit tai taikakalut olleet pyhiä, vaan myös kuollut ruumis, kuukautisveri, tautinen ihminen sisälsivät tätä samaa pelottavaa voimaa, joka täytyi piilottaa arjesta ja katseilta. Pyhän kaksinainen merkitys ylevänä ja saastaisena on nykykielenkäytössä kadonnut. Keskiajalla tästä ambivalenssista oli vielä muistumia. Sacer tarkoitti pyhän lisäksi häpeällistä tautia: syfilistä [4].

Heterogeeninen maailma on samalla tavalla dualistinen kuin primitiivinen pyhän käsite. Jätteet kuuluvat alhaiseen heterogeeniseen. Ylhäiseen heterogeeniseen kuuluvat Jumala, kuningas, jalot tuntemukset, luksus ja ylellisyys, elokuvatähdet, idolit. Taide voi kuulua joko ylhäiseen tai alhaiseen heterogeeniseen. Samoin itkeminen, nauru tai erotiikka – julkisuuden henkilö voi pudota ylhäisen alueelta alhaiseen. Homogeeninen maailma pyrkii parhaansa mukaan eliminoimaan, sulauttamaan itseensä tai valjastamaan käyttöönsä heterogeenisen aluetta, jota se pelkää, häpeää tai halveksii. Esimerkiksi jätteet, ulosteet, kerjäläiset, joutilaat ja toisinajattelijat pyritään eliminoimaan. Homogeeninen häpeää jätteitä ja köyhiä, jotka kuuluvat alhaiseen heterogeeniseen ja jotka ovat sen omaa ylijämää, ja se vihaa toisinajattelijoita, jotka eivät suostu mukautumaan sen tuotantokeskeiseen logiikkaan. Homogeeninen myös sulauttaa itseensä heterogeenisen eri muotoja tuotteistamalla niitä osaksi hyötykeskeistä systeemiään. Kuitenkin kyvyttömänä löytämään itseisarvoja omasta piiristään, homogeeninen joutuu etsimään heterogeenisesta auktoriteetit ja pakkovallan, joihin se voi turvautua pitäessään kaiken itsestään poikkeavan kurissa. Se tarvitsee suvereenin, joka valjastetaan ylhäisen heterogeenisen alueelta koko homogeenisen systeemin oikeutukseksi ja edustajaksi. Monarkioissa tällainen edustaja on kuningas. Tasavallassa edustaja on Kansa. [5] Kansan käsite vetoaa kansalaisten kunniantuntoon ja asettaa itsensä jaloksi päämääräksi, jonka puolesta elää ja kuolla on korkein halumme. Homogeeninen maailma tarvitsee kiinteän perustelun, joka ei palaudu olemaan mitään muuta varten. Koska homogeeniset elementit ovat aina jotain varten, homogeeninen systeemi joutuu perustelemaan itsensä omasta näkökulmastaan irrationaalisella ja hyödyttömällä tavalla. Kuningas, Kansa, Jumala, Hyvinvointi ja Talouskasvu kuuluvat kaikki ylhäiseen heterogeeniseen: ne ovat pyhää. Pitääkseen alhaisen heterogeenisen kurissa homogeeninen joutuu turvautumaan auktoriteetteihin ja pakkovaltaan, joka valjastetaan käyttöön ylhäisen heterogeenisen alueelta.

***

Kansa ja jätteet sijoittuvat heterogeenisen alueelle – kansa tosin ylhäisen ja jalon alueelle, kun jätteet taas alhaisen ja saastaisen alueelle. Väitän kuitenkin, että sekä kansa että jätteet ovat juuri näillä hetkillä muuttamassa sijaintejaan bataillelaisella homogeeninen–heterogeeninen-kartalla. Mikä on kansan tulevaisuus? Mikä on jätteiden tulevaisuus?

Filosofiset järjestelmät ovat usein homogeenisiä siinä mielessä, että niissä pyritään löytämään jokin perimmäinen substanssi tai telos, jota varten kaikki muu on [6]. Tämä perimmäinen on itse kuitenkin heterogeeninen. Se saapuu homogeenisen systeemin perustaksi ex nihilo ja on tässä mielessä metafysiikkaa. Myös Kansa on metafysiikkaa – väljähtänyttä sellaista. Metafysiikan kohtalo on aina lopulta väljähtää. Länsimaiden historia on metafysiikan hitaan kuoleman historia. Olemme nähneet niin Ideoiden, Historian, Jumalan, Subjektin kuin Materiankin kuolevan. Seuraavaksi kuolee Kansa. Sen käsite matkaa manan maille tai toisin sanoen siitä tulee ruma metafyysinen sana, joka halutaan poistaa kielenkäytöstä, koska se kertoo entisajan typeristä oletuksista. Kansa siirtyy samaan joukkoon rodun ja binäärisen sukupuolen kanssa. Sen tulevaisuus on metafysiikan vahakabinetissa.

Jätteiden suhteen olemme lähestymässä niin katastrofaalista pistettä, että meidän on pakko kohdata ne ja tehdä niille jotain muutakin kuin piilottaa ja olla ikiajoiksi ajattelematta niitä. Homogeeninen maailma, joka on itse synnyttänyt jätteet ja kätkenyt ne kuin häveten aviotonta lastaan, joutuu vihdoin siihen tilanteeseen, jossa sen on huomioitava valtavaksi paisunut hirviömäinen ylijäämänsä. Homogeeninen maailma onkin jo alkanut soveltaa tehokkaasti sulautustaktiikkaansa ja kehittelee kilpaa jätteitä hyödyntäviä teknologioita. Jätteiden status alkaa pikkuhiljaa muuttua: ne eivät ole enää homogeenisen näkökulmasta jätettä, kun ne astuvat tuotannon piiriin. Tässä tapauksessa homogeenisen sulauttamisvimma on todella tervetullutta. Homogeeninen maailma tunnustaa vihdoin äpäränsä.    

Kansa on menettämässä tai on jo oikeastaan menettänyt statuksensa valtiomuotomme oikeuttajana. Sen tilalle on astunut Talouskasvu, joka näyttäisi sekoittavan homogeenis–heterogeenisen jaottelua (mutta se on toisen analyysin aihe). Kansalla ei ole enää ylhäisen heterogeenisen funktiota eikä sillä ole homogeenisen funktiota. Sillä tulee olemaan alhaisen heterogeenisen funktio – tai pikemminkin epäfunktio – siinä mielessä, että se heitetään romukoppaan pois kielenkäytöstä. Jätteet taas ovat menettämässä jätteiden statustaan ja siirtymässä yhä enenevissä määrin homogeenisen piiriin.

***

Miten ajatella olemista toisin?

Jätteet ja kansa ovat toimineet konkreettisina esimerkkeinä bataillelaisen homogeeninenheterogeeninen-jaottelun sisällä. Voimme johtaa tästä jaottelusta kuitenkin myös logiikan ajattelulle ja toiminnalle ylipäätään. Meillä on tapana oikeuttaa ajatteluamme ja toimintaamme vetoamalla hyötyyn. Kaiken pitää tapahtua jotain varten eli kuulua homogeenisen piiriin. Ongelmia syntyy, kun ajattelemme, että esimerkiksi ihmiset tai oleminen omaavat varten-luonteen. Tällöin ihmisestä tai olemisesta tulee jotain, mikä voidaan aina uhrata korkeamman tarkoituksen vuoksi – Kansan vuoksi, Isänmaan vuoksi, Johtajan vuoksi, Talouskasvun vuoksi. Jokaista ihmistä ja jokaista olemista mitataan yhtä tikkua vasten. Kaikki on yhteismitallista, kaikkea voidaan verrata – yhdenvertaisuus joka kääntyy totalitarismiksi. Myöskään se ei vaikuta hyvältä vaihtoehdolta, että korotamme ihmisen Ihmiseksi tai olemisen Olemiseksi, jonka nimiin ajattelemme ja toimimme. Molemmissa tapauksissa kaikki totalisoidaan yhden nimittäjän alle. Kun kysyn, miten ajatella olemista toisin, kysyn, miten ajatella olemista niin, ettei se ole väline jotain muuta tarkoitusta varten eikä yleinen periaate, johon kaikki muu voidaan palauttaa. Pitäytyessämme bataillelaisella kartalla vastaukseksi jää alhainen heterogeeninen – oleminen joka ei ole mitään varten eikä halua alistaa mitään itseään varten. Oleminen joka ei ole yleinen kattokäsite vaan, Jean-Luc Nancya lainatakseni, singulaarinen. Oleminen joka ei tuota vaan on, Nancya edelleen lainatakseni, joutilas.

Homogeenisesta maailmasta ei voi eikä pidäkään pyrkiä kokonaan eroon. Se mikä homogeenisessa on kuitenkin ongelmallista, on sen pakkomielle levittäytyä kaikkialle. Ei voi myöskään sanoa, että kaikki sisällöt, jotka ovat tällä hetkellä homogeeniseen nähden alhaista heterogeenista, olisivat välttämättä erityisen tavoiteltavia. Sen sijaan alhaisen heterogeenisen logiikka ei minkään välineenä eikä minkään oikeutuksena tarjoaa hyvän polun olemiselle, taiteelle, filosofialle ja kirjoittamiselle. Tällaisena ne purkavat ja vastustavat homogeenisen hyötyajattelua. Kun homogeenisen näkökulmasta oleminen on joutilasta laiskottelua, filosofia järjetöntä ja hyödytöntä, taide irrationaalista ja kirjallisuus asiatonta, olemme oikeilla jäljillä.  Kun homogeeninen maailma pelkää, häpeää ja hämmentyy, on kyse taiteesta, filosofiasta, olemisesta. Filosofinen teksti voi todeta onnistuneensa, kun hallituksemme pyyhkii sillä takamuksensa ja saa ihottuman. Oleminen, filosofia, taide, kirjallisuus – piikkejä homogeenisen lihassa.

Kirjallisuus

Bataille, Georges (1933): ”La notion de dépense”. Ilmestynyt teoksessa Bataille, Georges (1970): Œuvres complètes I. Ss. 302–320. Pariisi: Éditions Gallimard.

Bataille, Georges (1933–34): ”La structure psychologique du fascisme”. Ilmestynyt teoksessa Bataille, Georges (1970): Œuvres complètes I. Ss. 339–371. Pariisi: Éditions Gallimard.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. OC I, 340
  2. OC I, 302–320
  3. OC I, 349–350
  4. OC I, 350
  5. OC I, 353
  6. OC I, 361