Puolue, valtio ja hegemonia – kansalaisuus gramscilaisesta näkökulmasta

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Tuomas Lahtinen & Jussi Määttä

Kaksi käsitystä kansalaisuudesta

Nykykeskustelussa käsitykset kansalaisuudesta usein määritellään kuuluviksi joko tasavaltalaiseen tai liberaaliin perinteeseen. Tasavaltalainen kansalaisuuskäsitys juontaa juurensa jo antiikin Ateenan polikseen eli kaupunkivaltioon, jossa vapaat miehet hallitsivat demokraattisesti itse itseään. Kansalainen on tästä näkökulmasta henkilö, joka kykenee hallitsemaan ja tulemaan hallituksi jossain poliittisessa yhteisössä[1].

Liberaali kansalaisuuskäsitys puolestaan juontuu roomalaisesta laista ja Rooman imperiumin lakikäytänteistä. Tällöin kansalaisuus nähdään laillisena statuksena, joka suojelee yksilönvapautta muiden ihmisten ja valtion mielivallalta. Tästä näkökulmasta yksilönvapautta harjoitetaan kansalaisyhteiskunnassa valtiollisten organisaatioiden ulkopuolella, esimerkiksi taloudellisen toiminnan piirissä. Liberaali kansalaisuuskäsitys alkoi saavuttaa suosiota 1700-luvulla ja on nykyään hallitsevana käsityksenä ”läntisissä”, liberaaleissa demokratioissa. [2]

Liberaalin kansalaiskäsitykseen liittyy myös liberaali valtiokäsitys, jossa julkinen ja yksityinen sektori on perustavalla tavalla erotettu toisistaan. Yksityinen sektori näyttäytyy yksilöllisen vapauden toteuttamisen areenana ja ensisijaisena verrattuna julkiseen sektoriin, jonka tehtäväksi jää yksilöiden välisten eturistiriitojen selvittely ja yksilön toimintavapauden rajoittaminen yleisen edun nimissä. Demokratia on liberaaleille siis kykyä kontrolloida valtiota, kun taas tasavaltalaisille se on pikemminkin kansalaisten itsehallintoa. [3]

Karl Marx (1818-1883) esitti vuonna 1845 hahmottelemissaan Feuerbach-teeseissä oman, myöhemmin historialliseksi materialismiksi kutsutun, filosofiakäsityksensä, joka heijasteli 1800-luvun poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta. Toisaalta Marx ajattelee, että yksilöt, subjektit tai kansalaiset ovat aktiivisia toimijoita, jotka tuottavat historiallisen kontekstinsa sallimissa puitteissa itse oman yhteiskunnallisen olemassaolonsa ehdot. Toisaalta Marxin mukaan ihmiset ovat historian saatossa tapahtuneen yhteiskunnallisten tuotantovoimien ja suhteiden kehityksen tuotosta. Ihminen tuottaa ja tuotetaan. [4]

Gramscin Marx

Antonio Gramsci (1891-1937) tarttui omassa Marx-luennassaan juuri tähän toiminnalliseen ja käytännölliseen puoleen. Hän omaksui Marxin jaottelun yhteiskunnan taloudelliseen alarakenteeseen ja sen päälle kohoavaan ideologiseen ylärakenteeseen, joka pitää sisällään yhteiskunnallisen järjestäytymisen ja tietoisuuden muodot. Taloudellista alarakennetta määrittävät tuotantovälineet, niiden kehitystaso ja niihin liittyvät tuotantosuhteet. Ylärakenne puolestaan pitää sisällään esimerkiksi yhteiskunnan oikeudellisen ja poliittisen järjestelmän sekä näitä ylläpitävät ideologiat.

Omassa tuotannossaan Gramsci keskittyy enimmäkseen ylärakenteen ilmiöiden pohdintaan ja tutkimukseen. Tätä osittain motivoivat hänen omana aikanaan esitetyt deterministiset Marx-tulkinnat, joissa taloudellisen kehityksen nähtiin vääjäämättömästi kulkevan kohti sosialismia ja ylärakenteen vain heijastelevan mekaanisesti tuotantosuhteita. [5] Gramsci omaksui Marxilta myös tämän toiminnallisuutta ja käytäntöä korostavassa ihmiskäsityksessä implisiittisesti piilevän tasavaltalaisen kansalaisuuskäsityksen. Tämä käsitys löytyy Gramscin poliittista toimintaa, puoluetta ja valtiota koskevien pohdintojen taustaoletuksista.

Gramsci kirjoitti vankilassa vuosina 1929–35 myöhemmin suureen arvoon nousseet pohdintansa 30 viholle. Näiden Vankilavihkojen suomennetut osat toimivat esseemme teoreettisen viitekehyksen pohjana. Tukeudumme 1980–90-luvuilla Tampereen yliopistossa tehtyyn Gramsci-tutkimukseen ja esitämme oman tulkintamme Gramscin valtiota, hegemoniaa ja puoluetta koskevista pohdinnoista. Gramscin elinaikana ja myös nykyisin useat ihmiset pitävät politiikkaa aktiviteettina, jota harjoitetaan joissain virallisissa valtiollisissa ja kunnallisissa elimissä ja jolla ei ole mitään sen suurempaa tekemistä ihmisten yksityiselämän kanssa. Tämä käsitys vastaa liberaalia kansalaisuus- ja valtiokäsitystä, jossa yksityinen ja julkinen on tiukasti erotettu toisistaan.

Gramsci lähtee kritisoimaan ja haastamaan edellä kuvatun kaltaista sektionaalista ajattelua[6] omalla integraalisen valtion käsitteellään, joka kattaa koko poliittisen ylärakenteen ja sulkee sisäänsä niin poliittisen yhteiskunnan kuin kansalaisyhteiskunnan[7]. Gramsci pitää integraalista valtiota kenttänä, jossa hegemonisen aseman saavuttamisella kansalaisyhteiskunnassa on poliittisten kamppailujen kannalta suuri merkitys. Poliittiseen yhteiskuntaan kuuluu ”valtio” suppeammassa mielessä, jonka piiriin kuuluvat hallitus ja sen alaisuuteen kuuluva byrokraattinen hallintokoneisto: poliisi, armeija, oikeuslaitos jne. Kansalaisyhteiskunta puolestaan käsittää ja sulkee sisäänsä ”yksityiset” suppean valtion ulkopuoliset instituutiot ja toimet[8]. Tämän erottelun historiallinen lähtökohta on liberaali valtio- ja kansalaisuuskäsitys, joiden puutteet Gramsci pyrki omalla kokonaisvaltaisella käsityksellään integraalisesta valtiosta ylittämään.

Vankilavihkoista voidaan löytää erottelun tekemiseen perusteita, jotka viittaavat reaaliseen institutionaaliseen erotteluun, mutta erottelu on pääasiassa metodologinen[9], sillä

Ensiksi mainittu taso[kansalaisyhteiskunta] vastaa ”hegemoniaa”, jota hallitseva ryhmä harjoittaa koko yhteiskunnassa, toinen[poliittinen yhteiskunta] ”suoraa valtaa” eli määräysvaltaa, jota ilmentävät valtio ja ”laillinen” hallitus. Nämä tehtävät ovat nimenomaan organisoivia ja yhdistäviä[10].

Kumpikin integraalisen valtion puolista ylläpitää hallitsevan luokan herruudelle perustuvaa yhteiskuntajärjestystä ja ovat siten yhden kokonaisuuden kaksi eri puolta[11].

Luokkaherruus ja porvaristo

Gramscin mukaan luokkaherruus voidaan käsittää hallitsevana valtasuhteena, joka on seurausta talouselämässä saavutetusta johtoasemasta. Tälle johtoasemalle perustuu myös hegemonia kansalaisyhteiskunnassa. Hegemonisessa johtoasemassa oleva luokka kykenee määrittelemään kansalaisyhteiskunnan piirissä olevia käytäntöjä ja arkijärjessä vallitsevia käsityksiä. Se pyrkii perustelemaan ja oikeuttamaan yhteiskunnassa vallitsevat valtasuhteet ja ylläpitämään niitä.[12]

Esimerkiksi maa-aateliston herruus taloudellisen toiminnan saralla määritti porvariston nousua edeltänyttä aikaa.  Kristinusko toimi tämän järjestelyn ideologisena oikeuttajana. Yhteiskunnallista järjestystä pidettiin Jumalan asettamana ja nöyryyttä sekä Jumalan pelkoa korostettiin kirkonmiesten puheissa. Reformaatio heikensi 1500-luvulla Katolisen kirkon instituutioiden hegemonista asemaa Euroopassa antaen tilaa uudenlaisille käsityksille yhteiskunnasta ja Jumala-suhteesta. Sittemmin tieteellinen vallankumous ja valistusfilosofia heikensivät kirkon ja kristinuskon asemaa entisestään. Samanaikaisesti löytöretket ja niistä siinnyt kolonialismi sekä rahatalouden nousu vahvistivat kauppiaiden ja porvariston asemaa entisestään suhteessa maa-aatelistoon.

Yhteiskunnan taloudellisen perustan ratkaiseva muuttuminen porvariston hyväksi ei kuitenkaan sinällään riittänyt kumoamaan säätyetuoikeuksiin perustuvaa yhteiskuntajärjestystä. Tämä muutos edellytti hegemonista kamppailua, jossa porvaristo käytti omaa taloudellista asemaansa edukseen poliittisen vallan anastamiseksi. Oleellisena osana tätä kamppailua oli porvarien oman maailmankuvan ja moraalikäsitysten esittäminen universaaleina, tavalla, joka oli vetosi myös muihin alisteisiin luokkiin.

Tämä ajan kanssa perinteiseksi liberalismiksi artikuloitunut porvariston maailmankuva asetti yhteiskunnan perustaksi säätyoikeuksien ja kristinuskon tilalle yksilönvapauden, ihmisoikeudet ja kriittisen järjenkäytön. Näitä universaaleina esiteltyjä arvoja levitettiin kirjallisuuden, sanomalehtien ja erilaisten yhdistysten välityksellä kansalaisyhteiskunnan piirissä. Edellä mainittu poliittinen työ kansalaisyhteiskunnassa mahdollisti Ranskan suuressa vallankumouksessa ilmenneen maaseudun ja kaupungin ja toisaalta porvarien ja työläisten välisen liittouman, jossa valistusajattelu oli tiivistetty sloganiksi ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”.

Porvariston alati kasvava taloudellinen valta ja sen hyväksi käyttäminen hegemonisessa kamppailussa johtivat siis lopulta tilanteeseen, jossa vanha valta kumoutui ja tilalle nousi porvariston oman maailmankuvan mukainen tasavaltalainen lainsäädäntö ja hallintomuoto. Gramscin ideologiakäsityksellä on merkittävä rooli käsiteltäessä hegemoniaa. Ideologiat jäsentyvät ihmisten arkipäivän käytännöissä vahvistaen ja uusintaen tiettyjä käsityksiä maailmasta. Ideologiat toimivat ”sementtinä” eri ihmisryhmien välillä ja tästä syystä niitä pitäisi ensisijaisesti arvioida niiden käytännöllisen toimivuuden, eikä teoreettisen totuusarvon perusteella[13]. Nämä ideologiset käytännöt muokkaavat ”arkijärkeä” (senso commune) tai tuttavallisemmin maalaisjärkeä, josta yhtäältä sivistyneistön kehittämät teoriat saavat alun perin aineksensa. Toisaalta teoria on myös osaltaan luomassa, kehittämässä ja uusintamassa ”arkijärjessä” ja käytännöissä materialisoituvia ideologisia käsityksiä, jotka ylläpitävät hallitsevan luokan hegemonista asemaa yhteiskunnassa.

Hallitsevan luokan hegemoninen asema ei ole kuitenkaan kiveen hakattu ja vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen sisältyy aina ristiriitaisia aineksia, jotka pyrkivät horjuttamaan sitä[14]. Kansalaisyhteiskunta toimiikin jatkuvien hegemonisten kamppailujen näyttämönä. Eri yhteiskuntien ja historiallisten vaiheiden aikana hegemonian taso vaihtelee riippuen hallitsevan luokan taloudellisen aseman vahvuudesta, varteenotettavan hegemonisen vastavoiman olemassaolosta jne.

Gramscin teoreettisesti hahmotteleman poliittisen puolueen tehtävä onkin saavuttaa hegemonia kansalaisyhteiskunnassa ja suorittaa uudenlaisen valtion – ”säädellyn yhteiskunnan” – edellyttämä intellektuaalinen ja moraalinen reformi.

Mutta tämän ”uuden Ruhtinaan” päähenkilön ei tulisi olla puolue yleensä, luokka tai valtio yleensä, vaan tietty historiallinen puolue, jolla on tietty traditio ja joka toimii aivan tietyssä historiallisessa kontekstissa ja sille ominaisessa tarkoin tunnistettavassa yhteiskunnallisten voimien yhdistelmässä[15].

”Uusi Ruhtinas” tarkoittaa Gramscille ”kollektiivisesta intellektuellia”, jossa johtajien ja johdettujen välinen kuilu on kurottu umpeen. Gramsci asettaa lähtökohdakseen, että on olemassa johtajia ja johdettuja, mutta hän näkee vastakkainasettelun liudentamisen mahdollisena ja jopa suotavana[16]. Näkemys heijastelee yksi yhteen tasavaltalaista kansalaisuuskäsitystä, jossa, kuten edellä on mainittu, kansalaisten tulisi kyetä olemaan sekä hallitsijoita että hallittuja.

Puolueesta

Gramsci näkee 1900-luvun alun tilanteessa puolueen jäsenistön jakautuvan kolmeen osaan: ensinnäkin puolueeseen kuuluu sen peruskannattajakunta, joka on uskollinen puolueelle ja jota tässä yhteydessä voidaan pitää ”johdettuna”. Toisekseen puolueessa on luova aines, joka organisoi joukkoja ja antaa liikkeelle suunnan. He ovat siis ”johtajia”. Kolmas ”Väliaines, joka yhdistää edelliset kaksi, saattaa ne ei ainoastaan ”fyysisesti” vaan myös moraalisesti ja älyllisesti toistensa kanssa yhteyteen”[17]. Puolueessa tulisikin vallita näiden kolmen aineksen välillä määrätyt mittasuhteet suurimman mahdollisen tehokkuuden saavuttamiseksi. Näiltä osin Gramsci ei omalla käsityksellään puolueorganisaation koostumuksesta poikkea muiden kommunisti- ja sosialisti-intellektuellien keskuudessa vallinneista käsityksistä.

Edellä mainittujen puolueen ainesten organisoituminen tulisikin Gramscin mukaan toteuttaa ”demokraattisen sentralismin” periaatteiden mukaisesti, joka muodostaisi perustan myös uudelle valtioorganisaatiolle, jossa johtajien ja johdettujen välinen ero olisi jo pienentynyt. ”Elimellisyyttä’ voi olla vain demokraattisessa sentralismissa”[18]. Gramscin näkemykseen tältä osin vaikuttikin vahvasti vuosien 1920–21 Torinon tehdasneuvostoliike, jolle oli tyypillistä alhaalta ylöspäin organisoitu ”tuottajien demokratia”[19].

”Demokraattinen sentralismi” liittyy läheisesti puolueen tehtävään intellektuaalisena ja moraalisena uudistajana ja Gramscin ajatukseen siitä, että kaikki ihmiset ovat intellektuelleja tai filosofeja. Hän perustelee ajatusta sillä, että kaikki fyysinenkin työ vaatii jonkinasteista, vaikkakin alkeellista, teoreettista (älyllistä) asioiden tuntemusta[20], ja kaikki teoria edellyttää ”tervettä järkeä” (buono senso). Erottelu johtajien ja johdettujen ja toisaalta esimerkiksi sivistyneistön ja ”yksinkertaisten” välillä ei ole ehdoton, vaan sovitettavissa ”terveen järjen” ja ”arkiajattelun” kyseenalaistamisella[21].

Brasilialainen pedagogi Paulo Freire (1921–1997) on Gramscin kanssa samankaltaiselta hegeliläis-marxilaiselta teoreettiselta pohjalta korostanut sorrettujen kykyjen kehittämistä dialogisen ja voimauttavan koulutuksen kautta. Tällöin koulutuksella pyritään kehittämään sorrettujen oman tietoisuuden kriittisiä aineksia, eikä niinkään ylläpitämään vallitsevaa hegemoniaa kaatamalla ulkoa ja ylhäältä määriteltyä ”valmista” tietoa sorrettujen päähän.[22]

Tästä juuri on kysymys Gramscin kaavailemassa intellektuaalismoraalisessa reformissa, jolla pyritään kansanjoukkojen jatkuvaan kohottamiseen aina korkeammalle intellektuaaliselle ja moraaliselle tasolle.

Se että ihmisjoukko saadaan ajattelemaan nykyistä todellisuutta johdonmukaisesti ja yhtenäisesti on paljon tärkeämpi ja ”omaperäisempi” ”filosofinen” teko kuin jonkin filosofisen ”neron” tekemä löytö, joka jää pienten sivistyneistöryhmien omaisuudeksi[23].

Gramsci korostaa myös hyvin vahvasti sitä, kuinka intellektuaalinen ja moraalinen reformi kytkeytyy välttämättä taloudelliseen uudistusohjelmaan, joka kohottaa alistettujen ryhmien taloudellista asemaa[24].

Gramscin puolueessa toimivat johtavat intellektuellit antavat tällöin puolueen kamppailuille teoreettisen viitekehyksen, työväenpuolueen tapauksessa historiallisen materialismin. Tällöin työläisten ymmärrys kamppailunsa historiallisesta ja kokonaisyhteiskunnallisesta merkityksestä lisääntyy, jolloin heidän edellytyksensä käydä poliittisia kamppailuja paranevat – heistä tulee orgaanisia intellektuelleja. Näin ollen myös edellytykset puolueen hegemonisen aseman saavuttamiseksi lisääntyvät. 

Gramscin puolueessa poliittiset kamppailut ylittävät siis puhtaasti taloudellis-korporatiiviset rajansa[25], jolloin tulee mahdolliseksi muodostaa kestäviä liittoja muiden alistettujen ryhmien kanssa, eli muodostaa historiallinen blokki, joka toimii hegemonian subjektina integraalisessa valtiossa[26].

Yksittäinen puolue edustaa siis aina vain yhtä luokkaa tai ryhmää, mutta se tekee sen

nimenomaan siksi, että ne toimivat tasapainottajina ja sovittelijoina oman ryhmänsä ja toisten ryhmien etupyrkimysten välillä ja pitävät huolta siitä, että oman ryhmän kehitys tapahtuu liittoutuneiden ellei suorastaan taatusti vastustajiin kuuluvien ryhmien suostumuksella ja avulla[27].

Hegemonia luokkaliittojen kautta ei merkitse vain esimerkiksi kannatuksen saamista vaaleissa, vaan sen on edustettava kokonaisvaltaista ja hallitsevan luokan hegemonialle antagonistista yhteiskunnallisen elämän järjestäytymisen tapaa. Tästä näkökulmasta on myös käsitettävä edellä mainittu valtioksi tuleminen: uuden ruhtinaan edustama elämäntapa syrjäyttää porvarillista yhteiskuntaa ylläpitävät järjestäytymismuodot, sen elämäntavat ja instituutiot, ja korvaa ne omillaan. Kun tämä on saatu aikaan kansalaisyhteiskunnassa ja tämän johtoaseman avulla on saatu myös valtiollinen valta, ”ratkaisu on lopullinen” [sic][28].

”Uutta Ruhtinasta” ja sen tehtävää hahmotellessaan Gramscilla oli oman historiansa ja marxilaisen vakaumuksensa pohjalta mielessä Italian kommunistinen puolue (IKP). Kuten edellä kuvatussa porvariston nousussa hegemoniseksi luokaksi, myös työväenluokan ja sitä edustavan puolueen on täytettävä tietyt reunaehdot historiallisen blokin muodostamiseksi ja tätä kautta hegemonian saavuttamiseksi.

Ensinnäkin puolueen on onnistuttava artikuloimaan oma maailmankuvansa tavalla, joka yhtäältä osoittaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen sortavan luonteen ja toisaalta esittää työväenluokan edun universaalisti, koko yhteiskunnan etuna. Jos tässä onnistutaan ja maailmankuva saa vastakaikua yhteiskunnan muissa alistetuissa ryhmissä ja omistavan luokan edistyksellisissä osissa, muodostuu se hiljalleen osaksi ihmisten arkiajattelua, ”tervettä järkeä”. Tämä kuitenkin edellyttää leppymätöntä agitaatiotyötä, joka voidaan nähdä osana hegemonista kamppailua kansalaisyhteiskunnassa.

Toiseksi puolueen on onnistuttava luomaan, edistämään ja kehittämään kapitalistiselle tuotantotavalle vaihtoehtoisia taloudellisen järjestäytymisen muotoja. Tämä ei välttämättä tarkoita minkään kokonaisvaltaisen, kapitalismille rinnakkaisen talousjärjestelmän luomista. Oleellista on osoittaa luokkajaolle perustuvan talousjärjestelmän tarpeettomuus ja toisaalta työläisten itsehallinnon mahdollisuus. Esimerkkinä tällaisesta toiminnasta voidaan pitää Torinon tehdasneuvostoliikettä, jota Gramsci itse oli osaltaan tukemassa toimiessaan journalistina. Liikkeessä työläiset kaappasivat kapitalistien omistamat tuotantolaitokset tehdasneuvostojen hallintaan ja pyörittivät tuotantoa omaehtoisesti.[29]

Omilla valtiota, puoluetta ja demokraattista sentralismia koskevilla ajatuksillaan Gramsci siis yrittää tavoittaa 1900-luvun alun Italian kontekstissa vallinneita reunaehtoja ja suuntaviivoja, joiden perusteella Italian kommunistinen puolue voisi masinoida menestyksekästä poliittista toimintaa ja saavuttaa lopulta luokattoman säännellyn yhteiskunnan, vapauden ja tasa-arvon valtakunnan. Kyse on siis lyhyen tähtäimen reaalipolitiikan ja pitkän tähtäimen utopistisen politiikan sovittamisesta yhteen.[30]

Kuten voimme edellisestä päätellä, kyse on myös tasavaltalaisen kansalaisuuskäsityksen aktualisoimisen yrityksestä modernin yhteiskunnan kontekstissa. Puhuessaan intellektuaalis-moraalisesta reformista Gramsci pyrkii luomaan mahdollisuudet tasavaltalaisen kansalaisen olemassaololle, mikä vaatii reformia tuotantosuhteiden saralla (luokaton yhteiskunta), demokraattista sentralismia hallinnossa (orgaaninen intellektuellius) ja kriittistä tietoisuutta itseä ja yhteiskuntaa koskevista kysymyksistä, mikä osaltaan on demokraattisen sentralismin edellytys sekä sen tulos.

Koska tasavaltalaiset ja demokraattiset teoriat edellyttävät ideaalista poliittisesti aktiivista kansalaista[31], voi tällaisten kansalaisten perään haaveilu vaikuttaa nykytilanteen valossa utopistiselta. Gramsci kuitenkin ajatteli materialistisen historiankäsityksen mukaisesti ihmisten ja yhteiskunnan olevan alati muutoksessa, jonka suuntaa voi määrätä poliittisella toiminnalla. Suurin osa yhteiskuntamme kansalaisista ei välttämättä tällä hetkellä vastaa ideaalia, mutta Gramsci uskoi, että tilanteen muuttaminen ideaalin mukaiseksi on mahdollista määrätietoisella poliittisella toiminnalla.

Kirjallisuus

Freire, Paulo (2016) Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino, Tampere.Gramsci, Antonio (1979) Vankilavihkot: Valikoima. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. [VV]

Gramsci, Antonio (1982) Vankilavihkot: Valikoima 2. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. [VV2]

Koivisto, Juha. Uusitupa, Timo (1989) ”Antonio Gramsci”. Teoksessa: Politiikan teorian moderneja klassikoita. Gaudeamus, Helsinki.

Lahtinen, Mikko (1992) ”Intellektuaalinen ja Moraalinen Reformi Gramscin Vankilavihkoissa”. Teoksessa: Antonio Gramsci Tänään. Toimittaneet: Koivisto, Juha – Lahtinen, Mikko – Mäntylä, Jorma. Tampereen yliopisto, Tampere.

Leydet, Dominique (2017) ”Citizenship”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2017 Edition)

Löppönen, Paavo (2017) Vapauden markkinat: Uusliberalismin kertomus. Vastapaino, Tampere.

Marx, Karl (1970) “Teesejä Feuerbachista”, Valitut teokset kolmessa osassa (osa.1).

Mäntylä, Jorma (1986) Antonio Gramsci, hegemonia ja journalismi. Tampereen yliopisto, Tampere.

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Leydet 2017
  2. Ibid.
  3. Ibid.
  4. Marx 1970
  5. VV, 27
  6. Myös feministisessä teoriassa on kritisoitu erontekoa yksityisen ja julkisen välillä. Kritiikissä painotetaan, että yksityinen ja julkisen välinen erottelu tulisi nähdä sosiaalisena konstruktiona, joka on mahdollista alistaa kritiikille sekä muutoksen mahdollisuudelle. (Leydet 2017)
  7. VV2, 98-99
  8. VV2, 126
  9. Koivisto & Uusitupa, 78-80
  10. VV, 129-130
  11. Mäntylä 1986, 107
  12. VV, 130; Mäntylä, 74
  13. Koivisto & Uusitupa, 72
  14. Mäntylä, 96
  15. VV2, 21
  16. VV2, 41
  17. VV2, 50-51
  18. VV2, 112
  19. Koivisto & Uusitupa, 74
  20. VV, 125
  21. Lahtinen, 71
  22. Freire 2016
  23. VV, 37
  24. VV2, 29; Lahtinen, 72
  25. Eli oman ryhmän tai luokan rajoittuneet itsekkäät taloudelliset intressit.
  26. Lahtinen, 73
  27. VV2, 44
  28. VV2, 17
  29. Liikkeen hajoamisen syyksi Gramsci näki sen, ettei liike kyennyt leviämään Pohjois-Italiaa laajemmalle ja etenkin sen, ettei liike kyennyt luomaan yhteisrintamaa etelän talonpoikien – jotka sittemmin muodostivat yhden Mussolinin fasistien merkittävimmistä kannattajajoukoista – kanssa. Ks. Mäntylä, 65-66.
  30. Lahtinen, 77-78.
  31. Leydet 2017.

Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Kansi: Linnea Lindholm

Sisällys

Janne Säynäjäkangas: Pääkirjoitus
Mikko Pelttari: Kysymyksiä tulevaisuuden geologeilta
Teemu Tauriainen: Kansan käsitteen yhteiskunnallisesta murroksesta
Tuomas Lahtinen & Jussi Määttä: Kansalaisuus gramscilaisesta näkökulmasta
Liban Sheikh: Historiallisen materialismin konferenssissa
Antti Virnes: Veden ja puiden runous
Antti Virnes: Viisi runoa antroposeeniin
Minna Hagman: Sisällissota – välttämätön vai ulossuljettu?
Janne M. Korhonen: Joutilaisuus on vallankumouksellista
Janne Säynäjäkangas: Tuntemattoman sotilaan mielipide ideologisesti työttömistä
Anna Nurminen: Kuoleva kansa ja tehokkaat jätteet
Arttu Heikkinen: Lars ja Teppo Tolkku (sarjakuva)

Julkaisemme alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017 ilmestyneet kirjoitukset yksi kerrallaan 21.12. alkaen. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.