Ikkunat auki – muuallekin kuin Eurooppaan

Kirjoitus kuuluu teemaan Kriisi.

Kuva: Otava[1]

Vivi Säiläkivi

Vaalea helsinkiläinen Ingrid on rantautunut Välimerta ylittäneen pakolaisveneen räjähdyksen jälkimainingeissa Lampedusalle. Helsingissä Ingrid on suorittanut kustannustehotonta humanistista tutkintoa ja kirjoittanut poleemisia puheita rakastetulleen Suomalaiselle. Asiat ovat eskaloituneet ihan tarkoituksella ja nyt Ingridin toinen korva on irronnut ja puolet hänen kehostaan on palovammoilla. Runneltu suomineito.

Lotta Dufvan kirja Limbodusa  (Otava, 2020) on hiljattain julkaistu ilmestymisaikaansa tarkkanäköisen vertauskuvallisesti puntaroiva teos, joka sijoittuu dystooppiseen lähitulevaisuuden Eurooppaan. Limbodusa valjastaa nationalismin kriisin ja kumouksen instrumentiksi.

Limbodusan päähenkilö Ingrid on lähtenyt ylittämään Välimerta kohti Afrikkaa, kuten lähes kaikki muutkin eurooppalaiset. Tätä ennen Eurooppa on luisunut ylikansallisen asekorporaation, Eurodefin, diktatuuriin. Kansan vallankumousten aalto on pyrkinyt horjuttamaan Eurodefin diktatuuria. Globaalit kansalaisuuden järjestykset ovat kääntyneet päälaelleen: renmimbistä on tullut ostovoimainen yleisvaluutta. Vaikka monet asiat ovat muuttuneet, Lampedusalla kansalaisuus on harvoja asioita, joita vastaantulijalta kysytään.

Limbodusan todellisuus ei ole ainoa, jossa kansalaisuuksilla ja nationalismilla pelataan kriisiksi käsitetyllä hetkellä. Kävelen Hakaniemen Ympyrätalon apteekin ikkunan ohitse ja huomaan, että entiset nuoret urheilutähdet ovat perustaneet käsidesiyhtiön. Heitä juhlitaan. Helsingin kaupunkiliikenne kannustaa ihmisiä vetämään kalsarikännit kodeissaan. Sisukas kansa puree hammastaan ja keittää korviketta yksiöissään. Ulos emme mene, vaikka hakemaan tultaisiin! Miksi ihmeessä vaikuttaa siltä, että nationalismi on ainoa yhteinen nimittäjä, kuviteltu pelastusrenkaamme, johon takertua kriisin hetkellä?

Kontrol und care. Se on Limbodusan Eurodefin hurjan hellyyttävä slogan, joka kuulostaa juuri siltä, mitä minä tunnen kotiini eristäytyneenä. Suomen valtio tai Eurodef, kumpi hyvänsä, pitää kansalaisista huolen, kunhan suostumme vapaaehtoisesti kontrolloimaan itseämme. Tämän teemme sen vuoksi, jotta voisimme palata normaaliin, vaikka normaali on voinutkin ollutkin mitä kurjinta ja kauheinta. Sitäkö todella haluan vai voisiko jotain parempaa keksiä entisen menneen maailman tilalle?

Kriisi on välttämätön ehto kumoukselle. Limbodusan kriisin käynnistää kansalaisten tekemä vastarinta Eurodefiä kohtaan. Kriisin omassa elinympäristössäni käynnisti pandemia. Limbodusassa vastarinnan on koonnut internetin avulla Suomalainen, Limbodusan toinen päähenkilö, vetoamalla kansalaisiin ja kansalaisten valtaan. Limbodusan kansojen kumousten luoma kriisi on välineellinen: Suomalainen haluaa masinoida vallankumouksen Eurodefiä vastaan, sillä Eurodefin sotilasdiktatuuri on käynyt kestämättömäksi.

Suomalainen on tehnyt laskelmat. Hän on punninnut ja arvioinut, mikä saisi kansalaiset nousemaan vastarintaan. Kansalaisten vallan korostaminen Eurodefiä vastaan on tietenkin oiva keino. Samalla Suomalainen kuitenkin tulee ruokkineeksi äärioikeistolaista militanttia vihaa, jonka hän yrittää valjastaa Eurodefiä vastaan. Vihainen nationalismi on puhtaan pragmaattinen valinta Suomalaiselta, joka vasta teoksen loppupuolella alkaa ymmärtää nationalismin välineellisen hyödyntämisen kauheimmat seuraukset. Tavallisen perheenisän ja viattoman naisen ruumiit allikossa ovat kumouksen sivutuotteita, joihin Suomalainen ei välttämättä suhtaudu riittävällä vakavuudella. Tämän voi lukea kirjassa tehtäväksi tietoiseksi valinnaksi, jolla varoitetaan leikkimästä aatteella. Aatteita ja niiden symboleita voidaan kantaa ja nostaa lippusalkoihin vailla huolen häivää vain seuraavassa hetkessä huomataksemme, että epidemian aikana kaduilla kuhisee muukalaisviha.

Luen Overtonin ikkunasta. Se merkitsee sitä, mikä kullakin hetkellä katsotaan mahdolliseksi. Talouskriisin profeetat huutavat kriisin hallitsemisen perään. Uskon, että moni meistä todella toivoo paluuta normaaliin. Mutta entä jos en halua palata normaaliin? Entä jos käsitykseni hyvästä tulevaisuudesta ei koostu rajojen sulkemisesta, liikkumisvapauden rajoittamisesta perustuslaillisten oikeuksieni kustannuksella eikä miljoonien eurojen katoamisesta Tiina Jylhän ja Helvetin Enkelien taskuun. En näe lähes kenenkään tosissaan ajattelevan, että tässä hetkessä on oikeasti mahdollista luopua iänikuisesta kansallistunteeseen vetoavasta retoriikasta kaikista heikoimmassa asemassa olevien hyväksi. Se nimittäin on totta, että kansallisvaltioiden rajat ja kaikki niihin liitetyt yhteisön tekemät rajanvedot sulkevat ulos globaalisti heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Nyt ja erityisesti tulevaisuudessa.

Tässähän se nähtiin. Muutoksia pystytään tekemään nopeasti – ei yleensä kuitenkaan paremman elämän hyväksi. Eikö tämän saman potentiaalin voisi sen ikkuna-ajatuksen mukaisesti käyttää siten, että tehtäisiin tulevaisuuteen katsovia valintoja rajattoman maailman puolesta?

Eikä aikaakaan, kun Kansalaistori jo liekehtii. Suomalainen on masinoinut internetin avulla väkivaltaisten vallankumousten aallon. Sivu-uhreilta ei vältytä. Itse en liekkejä kuitenkaan Töölönlahden yli tähyillessäni näe.

Limbodusan sivu-uhreja ovat esimerkiksi tavalliset kuoliaaksi hakatut perheenisät sekä gorillahäkkiin teljetyt puolalaiset äärioikeistolaiset. Limbodusan kielellä vanha kunnon ecce homo on taipunut ecce monoksi. Katsokaa apinaa. Epidemian, kriisin, miksi ikinä sitä nyt kutsutaankaan, ajan ihmisen subjektiviteetti on typistynyt mitättömäksi verrattuna aiempaan. Olemme vapaaehtoisesti häkeissämme – tai niin ainakin luulemme. Ennen en tiennyt, mitä tehdä, ja nyt en voi tehdä mitään. Subjektiviteetti kriisin aikana on vitsi. Kontrol und care.

Vaikka pysyisin kotonani, tunnen vääjäämätöntä osallisuuden tunnetta nationalismiin. Olenko hallituksen rikoskumppani, kun pysyn sisällä armon päivää odottaen? Pelkästään olemalla tottelevainen hyväksyn sen, että tässä nyt kaikki olemme samassa veneessä nimeltä M/S Finlandia. Annan jonkun muun hoitaa kriisin puolestani sillä aikaa, kun minä pysyn kotonani lukemassa kaunokirjallisuutta. Antamalla vapaat kädet valtioneuvostolle tuntuu siltä, että hyväksyn ja levitän tahtomattani kansallistunteeseen vetoavaa tapaa kehystää tämäkin kriisi.

Kumouksen euronationalistinen kulovalkea saavuttaa metropolin toisensa perään Ingridin ja Suomalaisen matkassa. Minä en kuitenkaan tuollaista voi tänä kesänä tehdä, sillä ympärilleni rakennettu nationalistinen aita on herätetty horroksestaan. Pienet vihreät miehet on lähetetty rajoille partioimaan. Emoalus on kutsunut ja sulkenut minut sisäänsä. Matkustusblogien kotimaanmatkavinkit pomppaavat luetuimpien kirjoitusten listoille. Saariston rengastiellä tulee olemaan tänä kesänä ruuhkaa, sanokaa minun sanoneen.

Kuka nyt olisi odottanut jotain uutta ja raikasta internetin keskustelupalstalla masinoidulta kansojen vallankumoukselta? Ei kukaan ja sen Suomalainen tiesi. Limbodusan vallankumousten aalto ei perustu millekään muulle kuin helpoille jaotteluille ja epäoikeudenmukaisuudelle perustuvalle vihalle, josta olisi voinut jalostaa vaikka mitä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa. Paljon aikaa. Myös Limbodusan todellisuudessa nationalismi on nopea ja yksinkertainen keino saada jotain liikettä kansan niveliin. Sivu-uhreista ja arvojen korruptoitumisesta viis, kunhan jotain saadaan aikaan. Nationalismilla ei kuitenkaan ole leikkimistä, sillä joku voi ottaa sen tosissaan. Tämän Suomalainen oppii kantapään kautta.

Voi olla, että todellisuutemme on niin pirstaloitunut, että ainoa jaettu merkitsijä voi olla nationalismi. Siihen on helppo tarrautua, minkä huomaa heti poliittisen ohjauksen arvovalinnoissa kriisin hetkellä. Suomen hallitus käyttää kansallistunnetta kenties aivan yhtä välineellisesti kuin Limbodusan Suomalainen. Poliittinen ohjaus epidemian hetkellä pyrkii saavuttamaan nationalismin avulla kontrollin vaikutelman. Ilman kontrollia ei voida palauttaa väestöä normaaliin, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Kontrolli on rujoa, sillä se ei pyri mihinkään hienostuneempaan kuin kansallistunteeseen vetoamiseen. Kukaan ei vaadi hienostuneita keinoja kontrollilta, jos aika kehystetään kriisin kielellä. Tämän takia vanha, väsynyt ja tunkkainen nationalismi on oiva ja helppo valinta hallinnan päämäärien saavuttamiseen. Kontrolli on välineellistä ja sillä tulee hyvin todennäköisesti olemaan sivu-uhreja.

En paljasta sitä, miten Limbodusa loppuu, mutta voin sanoa, että meillä ei ole samanlaisia tehokeinoja käytettävissämme tämän kaiken loppuun saattamiseksi. Ei tule mitään suuren pamahduksen kaltaista muutosta, vaan arkiset valinnat kertyvät toinen toisensa lomaan, sillä emme elä kirjallisuuden kudelmassa. Toivon, että voin seuraavan ikkunan avautuessa olla osana muutosta paremman tulevaisuuden puolesta.

Lotta Dufva. Limbodusa, Otava, 2020.



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. https://mediapankki.otava.fi/

Rakenna, kärsi ja unhoita

Haastattelussa Helmi Kajaste

Juho Rekola

Andrey Zvyagintsevin elokuvassa Leviathan (2014) kuvataan Kolyan ja hänen perheensä koettelemuksia Pohjois-Venäjän maalaismaisemissa, kuvitteellisessa Pribrezhnyn kylässä. Kylän korruptoitunut pormestari yrittää saada Kolyan tontin omaan käyttöönsä. Elokuvassa syventyneen tragedian lopussa kuvataan Kolyan rakennuksen purkua, ja näytetään kaivurin kauhan pureutuvan seinästä sisään, repien seinien lankkuja toisistaan. Tarinan lopussa Kolya on menettänyt perheensä ja joutunut vankilaan. Paljastuu, että pormestari rakennutti Kolyan tontille toivon ja uskon monumentin, kirkon. Pormestarin voikin nähdä kuuntelemassa pappia. Kolyan kafkamainen voimattomuus yhteiskunnallisen järjestyksen edessä muistuttaa Jobin kärsimystarinaa.

Ohjaajan uusimmassa elokuvassa Rakkautta vailla (2017) riitaisasti eroava pariskunta yrittää sietää toisiaan ja valmistella kumppaninsa selän takana uutta elämää tahoillaan. Heillä on kuitenkin yhteinen lapsi, jonka huoltajuutta kumpikin välttelee. Kuultuaan vanhempiensa riidan huoltajuudesta poika päättää karata. Huomattuaan tämän poissaolon pariskunta aloittaa (tökerösti) poikansa etsinnät. Tarinan kulun lukijat saavat itse ottaa selville. Näiden kauhistuttavien elokuvien ja muutoksien valossa voi kysyä, voiko näiden muutoksien jälkeen edetä ja mihin suuntaan? Voiko elämän järjestää uudelleen? Jälkimmäisen elokuvan viimeisessä otoksessa pojan äiti juoksee paikallaan, juoksumatolla parvekkeella.

Helmi Kajaste pohtii kirjassaan Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos, 2020) yritteliäisyyttä ja toivoa tuhon jälkeen. Kirjan fragmentaarisesti rakentuneet esseet ovatkin nimeltään ”Tuho” ja ”Jälleenrakennus”. Kajaste tuo ajatuksiaan esille kahden taiteenlajin vuoropuhelun avulla: arkkitehtuurin ja elokuvataiteen. Jo kannen kuvassa levitetyt filmirullat muistuttavat kerrostalojen siluetteja. Tästä vuoropuhelusta ponnahtaa esille suuria inhimillisiä kysymyksiä kärsimyksestä, toivosta ja uudelleen yrittämisestä. Kirjan yhdistelmä elokuvaa ja arkkitehtuuria kuulosti korviini uudenlaiselta tavalta lähestyä aiheitaan. Näiden vuoropuhelu herätti kysymyksiä, joten päätin ottaa Kajasteeseen yhteyttä ja kysyä häneltä liiankin suuria kysymyksiä.

—Ajatus kirjan kirjoittamisesta lähti diplomityöstäni, jonka tein Aalto-yliopistoon vuonna 2013. Tein kirjallisen työn koskien arkkitehtuuria ja elokuvaa, josta ajattelin koostaa vapaamuotoisen tietokirjan. Poimittuani pari ajatusta diplomityöstäni jatkokehittelyä varten ajauduin kuitenkin aiheen suhteen eri suuntaan, eli tuhoon ja jälleenrakennukseen. Aloin sitten kirjoittaa lisää huomioita tarkentaen nimenomaan tähän aiheeseen. Kirjoitin hajanaisesti monen vuoden ajan aina kun keksin jonkun uuden sopivan kulman, joka resonoi minussa ja joka sopisi kirjan tarinaan.

Arkkitehtuurin ohella Kajastetta kuvataan kustantamon kirjasesittelyssä ”cinefiiliksi”, elokuvaharrastajaksi. Kirjassa mainitaan lukuisia elokuvia, joita Kajaste käyttää ajatteluaan valaisevina esimerkkeinä. Elokuvat ovat hänelle kuitenkin paljon muutakin:

—Olen ollut viimeistään yläasteikäisestä elokuvaharrastaja, mikä on vaikuttanut elämääni ja tapaani katsoa asioita. Luulen, että kaikille kerääntyy linssejä, joiden kautta katsomme maailmaa ja teemme huomioita ja tulkintoja. Elokuvat taitavat olla yksi minun linsseistäni. Kun aloin opiskella arkkitehtuuria, siitä alkoi kasvaa yksi uusi linssi minulle. Ajattelen, että oman linssiyhdistelmäni takia voin antaa jotain sekä arkkitehtuurikeskustelulle että elokuvakeskustelulle. Kirjassa on mielestäni arkkitehdeille aika ilmiselviäkin asioita arkkitehtuurista ja elokuvaharrastajille elokuvista, mutta niiden yhdistely ja vuorottelu tuo ehkä molempiin uutta ajateltavaa. Sanon kirjassa myös, ettei haittaa ollenkaan, vaikka ei olisi nähnyt jotain käsitellyistä elokuvista. Halusin tehdä kirjasta helposti lähestyttävän kaikille. Ei ole mitään syytä sulkea ketään ulkopuolelle, kun kyse on tosiaan lopulta hyvin yleisinhimillisistä aiheista.

Kirjan elokuvat ylittävät vuosikausia, kielimuureja ja genrerajoja. Elokuvat voivat vaihdella John McTiernanin Die Hardin (1988) pilvenpiirtäjien korkeuksien räjähtävästä toiminnasta Andrei Tarkovskin Uhrin (1986) lähes unenomaiseen, pelokkaaseen draamaan Ruotsin matalassa saaristossa. Kajaste keskittyi ohjaajien ja arkkitehtien ajatuksien sijaan enemmän ”ajatuksiin ja assosiaatioihin, jotka kyseiset elokuvat aiheuttivat minussa.” Elokuvat kuitenkin valikoituivat vaistonvaraisesti:

—Valitsin elokuvia, jotka puhuttelivat minua ja joissa oli jokin arkkitehtuuriin, tuhoon tai rakentamiseen liittyvä idea, joka resonoi mielessäni ja joka sopi kokonaisuuteen. Valitsin elokuvat nimenomaan näiden ideoiden kautta, enkä elokuvan itsensä takia. Kiinnostavia ja meihin vaikuttavia arkkitehtuuria koskevia ajatuksia ja asenteita on kaikenlaisissa ja kaikenikäisissä elokuvissa ja minusta on syytä suhtautua erilaisiin elokuviin, sillä tavalla avoimin mielin.

Kajaste tunnetaan myös rap-aliaksestaan Draama-Helmi, jolla hän on julkaissut kaksi levyä. Hän on myös säveltänyt musiikkia yhteistyössä Chhrlien ja K. K. Koivulan kanssa elokuviin Golem (1920) ja Faust (1926). Kirjan luettuani olikin mielenkiintoista huomata, että Kajaste ei käsittele kirjassa musiikkia lähes ollenkaan, ottaen huomioon hänen taustansa muusikkona:

—Keinot on monet, sano mummo kun kissalla pöytää pyyhki. En varmaan ajattele kauhean tietoisesti musiikkia arkkitehtuurin suhteen, vaikka kaikissa näissä lajeissa tai medioissa on kyse sisäisestä rytmistä ja tietystä kehollisuudesta.

Kirjan alkusanoissa todetaan: ”Rakennus uskottelee olevansa pysyvä, ja elokuva uskottelee olevansa elävä”[1]. Rakennus suunnitellaan ja rakennetaan pysymään, kestämään useita vuosia paikallaan. Rakennus voi kuitenkin raunioitua ja elokuva tuhoutua valosta. Elokuvissa voidaan nähdä liikkuvia asioita, mikä tuottaa vaikutelman tapahtumien todellisuudesta. Kajaste halusi koetella näitä kahta taiteenlajia ja niiden vuoropuhelun avulla kurotella laajempia kysymyksiä:

—Kai näitä pohdiskeluja voisi laajentaa koskemaan ihmisten toimia yleensä, nämä kaksi lajia vaan ovat minulle tutumpia. Minua kiinnosti näiden tuttujen lajien erilaiset sisäiset logiikat ja niiden välillä vuorottelu. Ajatuksena on myös vähän tunnustella rakentamisen tai vaivannäkemisen merkitystä, kun tavoite ja lopputuloksen pysyvyys vaihtelee.

Kirjan ensimmäisen esseen nimi on ”Tuho”. Teema lävistää koko kirjan, ja Kajaste lähestyy sitä monesta eri näkökulmasta. Tuho ”liittyy muutokseen ja muutos on hyvin usein todella vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä”. Ei kuitenkaan tarvitse ajatella vain fyysisten kappaleiden tuhoa, rakennusten purkautumista maan tasalle. Tuhoa voi tunnustella hyvinkin inhimillisellä tasolla. Jo kirjan ensimmäisellä sivulla käytetään hienoa vertauskuvaa luista: ”Silloin tuntui kuin sisälläni vinoon kasvaneet luut olisi revitty irti ja ohjattu luutumaan oikeaan asentoon. Olo oli hellä ja verinen ja odotin toipumista”. [2]

Kajaste lähestyy tuhoa myös päinvastaisesta suunnasta, turvasta ja erityisesti kodista. Kajaste käsittelee kirjassaan esimerkkinä Roman Polanskin elokuvaa Inho (1965), jossa päähenkilön oma koti asettuu häntä vastaan. Samalla Kajaste valaisee elokuvan ajankohdan kontekstia ja kulttuurin muutoksia. Kirjassaan Kajaste yrittääkin lähestyä kotia ja sen tuottamaa turvaa erilaisten elokuvien avulla. Kodin merkitystä voi olla muutenkin vaikeata määritellä, sillä “eri kulttuurien ja eri ihmisten suhtautumiset kotia ja sen ajatusta kohtaan vaihtelevat niin paljon.” Koti voi toimia turvana ulkopuolisia voimia vastaan, mutta piilossa se voi olla mahdollistaa väkivaltaa, minkä voi nähdä Michael Haneken elokuvissa Benny’s Video (1992), Funny Games (1997) ja Piano-opettaja (2001).

Tuhoa voi olla erilaista. Tuhosta seuraa muutosta, tuhosta voi seurata jälleenrakennusta. Kajasteen kirjan tavoitteena on tuhon jälkeinen rakentaminen. Aikaisemmin mainituissa alkusanoissa kysytään: ”Olisivatko liitoskohdat pysyvästi heikompia? Kasvaisinko uudestaan samalla tavalla vinoon? Saa nähdä.” [3] Kajaste kertoo, että halusi kirjassaan “käsitellä uudelleen rakentamisen tuntemuksia laajemminkin ja vähän abstraktisti.”

Rakentaminen voi olla hyvin toiveikasta, yritteliästä. Rakentamisella voimme yrittää sitoa itseemme paikkaan ja aikaan. Rakentamista yritetään tehdä jonkin perustan päälle. Kajaste pohdiskelee kirjansa fragmentissa esimerkiksi Georg Simmelin (1858–1918) ajattelun avulla rakentamisen perustavanlaatuista suhdetta ihmisen ja tämän ulkopuolisten luonnonvoimien välillä. Kajaste liittää Simmelin raunioita käsittelevässä tekstissä esiintyvän ”melankolian myös kirjassa esiintyneeseen inhimillisen näkökulman toivon ja toivottomuuden ajatuksiin”. Tämä perusta on voinut kuitenkin muuttua, tuhoutua, jonka jälkeen on rakennettava uudelleen. Muutosta ei tapahdu vain hetkessä. Tähän liittyykin kirjan toisen esseen aihe, ”Jälleenrakennus”.

—Kirjassa olen pyrkinyt tunnustelemaan hyvin inhimillisiä tunteita koskien suhtautumista aikaan ja muutokseen. Olen käyttänyt esimerkkeinä arkkitehtuuria sen konkreettisuuden vuoksi ja elokuvaa sen aineettomuuden vuoksi, koska muutos voi olla sekä näkyvää että näkymätöntä. Olen käyttänyt esimerkkeinä kirjassa esiintyviä elokuvia, koska mielestäni ne vangitsevat jotain ja kertovat inhimillisistä tunteista ja asenteista muutosta ja arkkitehtuuria kohtaan.

Ympäristöömme voi liittyä hyvinkin paljon historiaa ja eri ihmisten muistoja. Pienelläkin alueella rakennukset voivat olla monelta eri aikakaudelta. Lukuisien samankaltaisten rakennuksien välistä voi pistää silmään muista erillinen säilynyt rakennus monien vuosikymmenien takaa. Vanhan rakennuksen tilalle (tai jopa teiden päälle) on voitu rakentaa uusi, tarpeeton kauppakeskus. Muistojen rakennus tai ympäristö on voinut säilyä tismalleen samana tai muuttua kokonaan. Kokemuksemme ympäristöstä ovat voineet ajan kuluessa värittyä nostalgialla.

—Ajattelen, että rakennetussa ympäristössä näkyvät historian kerrostumat tuovat kontekstia ja syvyyttä ihmisten olemiseen ja monimuotoisuutta ajatteluun ja historian ymmärtämiseen. Näkymättömät kerrostumat ovat myös vahvasti mukana muokkaamassa käsitystämme paikasta.

Kirjassa esiintyvän uuden ja vanhan jännitteen myötä olisi otollista pohtia nykyarkkitehtuurin ideaaleja ja trendejä. Arkkitehdeillä on pyrittävä tekemään päätöksiä ja kompromisseja erilaisten vaatimusten edessä. Arkkitehdin, kuten muiden alojen taiteilijan, on vaikeaa välttää kopioimasta vanhoja ideoita. Vanha voi olla uusi ja päinvastoin. Rakennukset voivat pakkautua täyteen eri ihmisten erilaisia tyylejä ja muistoja eri ajoilta. Arkkitehtina joutuu osalliseksi ja kosketukseen alueen historian kanssa.

DVD-kotelon kokoinen Rakenna, kärsi ja unhoita pitää sisällään saumoista pursuavia ajatuksia meitä ihmisiä joka päivä kohtaavista kysymyksistä. Kajasteen tapa käsitellä toivoa, kärsimystä ja uudelleen yrittämisestä on uudenlaista, tuttavallista ja lohdullista. Elokuvien ja arkkitehtuurin vuoropuhelu luonnistuu Kajasteelta varsin orgaanisesti. Fragmentaarisen tyylin takia tekstissä voidaan hyppiä aiheesta toiseen suurten linjojen katkeamatta. Kirja oli kuitenkin valitettavan lyhyt, sillä loppua kohden olisin halunnut lukea kirjoittajan ajatuksia enemmän. Lyhykäisyydestään välittämättä Kajasteen ajatukset antavat vauhtia pohtia muistojemme ympäristöä, näkemiämme elokuvia ja meitä ympäröiviä rakennuksia. Kirjan luettuani meninkin heti lainaamaan lähikirjastosta Uhrin ja Inhon.



Kajaste, Helmi (2020). Rakenna, kärsi ja unhoita. Kosmos, Helsinki.



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Kajaste, 2020, 9.

  2. Kajaste, 2020, 7.

  3. ibid.