Odradek kohtaa objekti pikku a:n

Tämä kirjoitus kuuluu juttusarjaan, jonka aiheena on jäte. Teemaa kuvittavat Tuomo Vuoteenoman Purgatori -näyttelyn teokset.

Tuomo Vuoteenoma: Nimettömät Purkan uhrit ry:n sääntömääräinen kevätkokous. Kuva: Elliina Peltoniemi.

Minna Hagman

Franz Kafkan kertomuksessa ”Perheenisän huoli” [1] perheenisän huolena on olio nimeltä Odradek, joka sittemmin on ollut myös useiden filosofien ja kirjallisuuskriitikoiden huolenaiheena [2]. Jo Walter Benjamin ja Theodor Adorno kävivät aikoinaan syvällekäyvää keskustelua siitä kuinka Odradekia tulisi tulkita ja ymmärtää. Benjaminille Odradek on olio, joka ilmentää ihmiskunnan ylihistoriallista syyllisyyttä aikaansaamiinsa ja unohdukseen jättämiinsä asioihin, kun taas Adorno näkee siinä kapitalistiseen tuotantomuotoon sisältyvän tavarafetisismin allegorian.[3]

Väitän itse tässä yhteydessä, että Odradek voidaan tulkita ihmisen kielen ilmentymäksi, ja tarkemmin, ihmisen kielen sellaisena kuin Giorgio Agamben sen käsittää. Agamben väittää, että juuri nykyinen, tavarafetisistisestä kuvafetisistiseksi muuttunut spektaakkelikapitalismi voi tuoda esiin ihmisen kielellisyyden sellaisena kuin se, tulkintani mukaan, näyttäytyy Odradekin hahmossa [4]. Odradek on agambenilaisittain tulkiten kielen sana tai ilmaisu, joka näyttäytyy ideologian määräämästä merkityksestään irtautuneena, ”omaa elämäänsä elävänä” käyttökelvottomana esineenä, ja joka jää elämään perheenisän, eli jokaisen ideologisten merkitysten ylläpidosta huolta kantavan subjektin jälkeen.

Agamben käsittää kielen ihmisen äänettömyydeksi ja samalla ainoaksi ääneksi, joka ihmisellä on. Agambenin mukaan ihminen on syntyjään äänetön olento, koska vastasyntynyt ei vielä osaa kieltä. Hänen täytyy oppia se ihmisyhteisössä eläessään. Kieli jonka yksilö oppii, on olemassa ennen häntä ja jää olemaan hänen jälkeensä. Tässä välissä, yksilön eläessä ja puhuessa kieltä, jota on oppinut puhumaan, kieli ottaa hänet haltuunsa ja käyttää häntä samalla kun hän käyttää kieltä. Sitä, mikä ihminen elävänä, haluavana ja tarvitsevana olentona on, ei ole ”kirjoitettu kieleen”.[5] Ei siis ole kielen ulkopuolelle jäävää elävää olentoa, joka pyrkisi ilmaisemaan itseään kielessä eikä myöskään kielen tuottamaa alkuperäistä ääntä symbolisen järjestyksen ylijäämänä ja määrittämättömänä halun kohteena, jota Jacques Lacan nimittää objekti pikku a:ksi.

Objekti pikku a voidaan suhteessa kieleen nimetä ääneksi, joka on suljettu kielen ulkopuolelle, mutta joka edustaa symbolista järjestystä edeltävää olemisen täyteyttä, elävän olennon omasta ruumiillisuudesta erottamatonta voimaa äännellä ja kuulla oma äänensä. Tällaista käsitystä äänestä voidaan verrata Jacques Derridan kritisoimaan länsimaisen metafysiikan tapaan käsittää ääni itse itselleen läsnä olevan tietoisuuden merkkinä ja samalla kielen merkitsevyyden ehtona. Derrida osoittaa, että äänikin on jo ei enää läsnä olevan merkki, jälki, ikään kuin kirjoitusta, ja että juuri jäljet ovat kaiken ilmi tulemisen, merkityksen ja signifikaation alkuperä [6]. Tällä tavoin merkiksi käsitetyn äänen tuolle puolen ei siis jää mitään olemisen täyteyttä.

Agamben ajattelee samoin, mutta kuitenkin hiukan toisin. Hän väittää, että juuri äänen poissaolo on länsimaisessa metafysiikassa käsitetty kielen merkitsevyyden ehdoksi. Agamben viittaa Aristoteleeseen, jonka mukaan kielen merkitsevyyden tekee mahdolliseksi ihmisen kyky artikuloida ääntään äänteiksi, joita puolestaan voidaan merkitä kirjaimin. Näin kielen merkitys ei ole sidoksissa elävään ääneen vaan kirjainmerkkeihin. Edellä kuvattu Derridan grammatologinen projekti ei olekaan Agambenin mukaan länsimaisen metafysiikan purkua vaan pikemminkin sen jatke. [7]

Agambenin ehdotus länsimaisen metafysiikan purkamiseksi ei ole elävän olennon äänen palauttaminen kieleen eikä myöskään itse itselleen omassa äänessään läsnä olevan tietoisuuden osoittaminen äärettömäksi jälkien regressioksi. Näiden sijaan Agamben ehdottaa, tulkintani mukaan, käsitystä kielestä erilaisista äänteistä kyhättyinä olioina ”Odradekeina”. Kielellisten olioiden, Odradekien, merkitys perustuu elämänmuotoon, jonka sisällä niitä käytetään ja toisaalta puhuvien yksilöiden samanaikaiseen potentiaalisuuteen ja impotentiaalisuuteen, kykenevyyteen ja kykenemättömyyteen käyttää kieltä. Tämä tarkoittaa, että vaikka kieli merkitsee, vaikka kykenemme kommunikoimaan kielen avulla, eivät kielen merkitykset perustu koskaan mihinkään ihmislajia määrittävään tai historiallisen kehityksen sanelemaan välttämättömyyteen. Inhimillisiä elämänmuotoja eivät määrää mitkään välttämättömyydet. Sen sijaan ihminen on potentiaalinen suhteessa kaikkiin inhimillisiin elämänmuotoihin ja niihin sitoutuneisiin kielen käytön tapoihin.

Tämän potentiaalisuuden, ei-välttämättömyyden, tuo Agambenin mukaan koettavaksi juuri spektaakkelikapitalismi, joka muuttaa kaiken inhimillisen toiminnan kuviksi [8]. Näitä kuvia ei voida käyttää vaan ainoastaan vaihtaa. Niillä ei siis ole käyttöarvoa vaan vain vaihtoarvo. Agamben haastaa kuitenkin kohtaamaan vaihdettavat kuvat ei enää edes vaihtoarvoina, vaan vaihto- ja käyttökelvottomiksi muuttuneina esineinä. Kielen suhteen hän siis haastaa hylkäämään ajatuksen kieleen kätkeytyneestä asiasta, objekti pikku a:sta, ulos suljetusta elävän olennon äänestä, joka kantaisi kielen merkityksen salaisuutta. Kieli kuten muutkin vaihdettavat tavarat on kokoelma käyttökelvottomia Odradekeja, jotka vaihtoarvoaan kannattelevan fetissiluonteensa menetettyään vapautuvat ideologiaan sitoutuneen symbolisen järjestyksen niihin lataamista merkityksistä ja muuttuvat ikään kuin leikkikaluiksi.

Myös Jacques Lacan väittää, että oppiessaan kielen ihmisyksilö tulee kielen ja samalla kulttuurisen merkitysten järjestelmän eli symbolisen järjestyksen haltuun ottamaksi. Lacan kuitenkin väittää myös, että kieli ja symbolinen järjestys tuottavat aina jakautuneen subjektin eli yksilön alkuperäinen olemisen täyteys ikään kuin leikataan rikki. Tämä tapahtuu, kun yhteisöön syntyneen yksilön tarpeen ilmaisut otetaan kielen ja samalla kulttuurisen merkitysjärjestelmän sisään. Samalla ilmaisujen kokonaisvaltaisuus hajoaa ja jotain niistä jää merkityksellistämisen ulkopuolelle. Toisin kuin Agamben Lacan ajattelee, että ihmisyyteen kuuluu tämä jakautuminen ja että subjektiksi tulleelle ihmiselle jää kokemus olemisen puutteesta. Tämä puute, kaipuu olemisen täyteyteen, puolestaan tekee mahdolliseksi kulttuuristen halujen tuottamisen. Jakautuneet, symbolisen järjestyksen subjektit ovat alttiita haluamaan asioita, joita heille tarjotaan haluttaviksi, koska heillä on kokemus jonkin määrittelemättömän puutteesta.

Lacan nimeää sen, mikä tekee jostain asiasta tai objektista haluttavan objekti pikku a:ksi (objet petit a). Tämä objekti pikku a on se, mikä jää yli kun symbolinen järjestys tuottaa jakautuneen subjektin. Se on alkuperäisen tarpeen määrittelemättömäksi jäävä kohde ja samalla symbolisen järjestyksen ylijäämä. Voidaan väittää, että juuri tämä ylijäämä, määrittelemätön halun kohde on se, mikä tekee mahdolliseksi kapitalistiseen tuotantomuotoon kuuluvaan tavarafetisismin. Tavaroilla oletetaan olevan jokin salaisuus, niihin sisältyvä ominaisuus tai voima, joka tekee niistä haluttavia ja määrää osaltaan niiden vaihtoarvon. [9]

Vaikka objekti pikku a onkin määrittelemätön, antaa Lacan siitä joitain esimerkkejä ilmeisesti siinä merkityksessä, mitkä konkreettiset asiat jäävät symbolisen järjestyksen ulkopuolelle kun yksilön tarpeet kielellisestään ja merkityksellistetään. Yksi esimerkki objekti pikku a:sta on ääni. Ääni, yksilön ei vielä merkityksellisenä äänenpäästönä, on Lacanin mukaan olemisen täyteyttä, joka menetetään, kun yksilö otetaan kielellisen merkitysjärjestelmän sisään. Agamben siis väittää, että tällaista alkuperäistä olemisen täyteyttä ei ole, tai pikemminkin Agambenia voidaan tulkita niin, että Lacanin kuvaus jakautuneesta subjektista ja objekti pikku a:sta on sekin jo kulttuuris-kielellistä merkityksellistämistä. Tämän psykoanalyyttisen kuvauksen ulkopuolella ei ole mitään elävää olentoa sellaisenaan, alkuperäisine kokonaisine tarpeineen ja haluineen. Lacanin käyttämät sanat, kielelliset ilmaisut ja kuvaukset ovat siis kuin Odradek, määrittämätön otus, jonka alkuperäkin jää tuntemattomaksi.

Katsotaan seuraavaksi millainen ”Odradek” on objekti pikku a.

[10] Lacan: “Halun graafi”. Käyty 3.7.2018.

Oheinen kuva on Lacanin seminaareissaan esittelemä ja käsittelemä halun graafi [11], jonka (yksi) tarkoitus on selventää sitä, mikä tai kuka on subjekti, joka luo merkityksiä [12].

Graafin alkupiste alhaalla oikealla on jakautunut subjekti $. Objekti pikku a löytyy graafista tulkintani mukaan ylhäältä vasemmalta merkistä ($ ◊ a), joka merkitsee fantasiaa siitä, mitä Toinen haluaa. Ennen kuin sinne asti päästään on kuitenkin lähdettävä tulkitsemaan graafia alusta eli sen ensimmäiseltä tasolta.

Ensimmäinen liike halun graafissa kulkee jakautuneesta subjektista $ kohti Toista A. Toinen (isolla alkukirjaimella) tarkoittaa tässä kulttuuria ja kieltä. Puhuva subjekti ei siis Lacanin graafissa tavoittele toista ihmistä vaan Toista merkityksellisenä järjestelmänä. [13]

Halun graafin toisella tasolla on kuvattuna liike Toisesta A s(A):han, joka merkitsee merkitykset kiinnittävää signifioijaa. A on ikään kuin merkitsijöiden varasto ja s(A) ”kapitaatiopiste” (point de capiton), joka kiinnittää merkitsijät merkittyihin. Liikettä A:n ja s(A):n välillä tapahtuu molempiin suuntiin. Tämä mahdollistaa merkitysten liikkeen ja muuntuvuuden.[14]

Merkitsijä muuntaa subjektin tarpeen Toiselle osoitetuksi pyynnöksi. Tässä muuntamisessa jää alkuperäisestä tarpeesta kuitenkin jotain yli, merkityksellistämättä ja kielellistämättä. Tämä ylijäämä on halu, d (désir), jonka aikaansaamaa liikettä kuvaa graafin ylin taso.[15] Graafissa on toinenkin ylijäämä, voix (ääni), joka syntyy, kun subjektin tarvetta merkitsevä merkitsijä tulee tuotetuksi, pisteessä A, ja sen merkitys tulee kiinnitetyksi, pisteessä s(A). Tämä ääni voidaan ajatella merkitsijän materiaalisuudeksi, joka jää yli kun merkitys on muodostunut. Se on kielellisiä merkkejä kantava, artikuloiva ja yhteen sitova aines ja samalla se on subjektin toista kohti suuntautuneen tarpeen alkuperäinen ”ele”, ulospäin suuntautunut aloite, joka ei vielä merkitse.

Bernard Baasin mukaan Lacan käytti juuri ääntä mallina kehitellessään objekti a:n käsitettä. Baas toteaa: ”jos objekti a on viettiobjekti joka strukturoi puhuvaksi ymmärretyn subjektin halua, on selvää, että ensimmäiset objekti a:n tarkastelut tuleekin kohdistaa ääneen, johon puhe tukeutuu” [16]. Halun graafin mukaan vietti syntyy vasta kun subjektin tarvetta merkitsevä merkitsijä tulee tuotetuksi ja samalla siitä jää yli halu. Tämä halu muuntautuu vietiksi ($ ◊ D), joka suuntautuu kohti kysymystä siitä, mitä Toinen haluaa. Jos ääni siis on viettiobjekti, se sisältyy jotenkin siihen, mitä Toisen oletetaan haluavan.

Vietin kautta ”suodattuessaan” subjektin halu muuntuu haluksi vastata Toisen halua, olla sitä, mitä Toinen haluaa, haluta sitä, mitä Toinen haluaa minun haluavan. Kysymykselle Toisen halusta ei kuitenkaan löydy vastausta. Tämä johtuu siitä, että jakautuneen subjektin halun alkuperä on ”esikielellisessä”, kokonaisvaltaisessa ruumiillisessa nautinnossa (jouissance), jota Toinen ei kykene signifioimaan. Tätä Toisessa olevaa puutetta, mahdottomuutta signifioida nautintoa, merkitään graafissa S(₳):lla. Kun vietti kohtaa Toisessa olevan puutteen, signifikaation mahdottomuuden, jää yli kastroitu, kokonaisvaltaiseen nautintoon kykenemätön ruumis. Halun olemassaoloa jää kuitenkin tukemaan fantasia ($ ◊ a) siitä, mitä Toinen haluaa. Fantasia kätkee Toisessa olevan puutteen ja ohjailee s(A):ta, merkitysten kiinnittymisen pistettä.[17]

Jos ääntä voidaan käyttää mallina objekti pikku a:sta, niin silloin ääni siis liittyisi jotenkin siihen, miten fantasioimme sitä, mitä Toinen haluaa meidän haluavan. Voidaanko siis väittää, että esimerkiksi puhuvan äänen väri ohjailee fantasioitamme siitä, mikä on haluttavaa? Esimerkkeinä äänestä halun strukturoijana tullee ensimmäisenä mieleen mainosvideoissa (tai -elokuvissa) puhuvien äänten sävyt. Toki äänenvärin merkitystä esimerkiksi mainoksissa voidaan analysoida, kielellistää, tuoda merkityksellistävän järjestelmän sisään. Juuri tämä on kuitenkin ominaista spektaakkelikapitalismille: kaikki voidaan ottaa symbolisen järjestelmän sisään ja tehdä kuviksi, joilla on vaihtoarvo ja joihin kätkeytyvä määrittelemätön Asia, objekti pikku a on aina jotain toista kuin sen oletetaan olevan.

Kuten muiden muassa Slavoj Žižek toteaa [18] objekti pikku a:n luonteeseen kuuluu, että se voi yllättäen muuttua salaperäistä voimaa kantavasta Asiasta vastenmieliseksi, jätteeksi. Itse asiassa kaikki mikä määrittyy jätteeksi, jää symbolisen järjestyksen ulkopuolelle. Jäte on symbolisen järjestyksen mukaisen merkityksensä menettänyt asia. Jos objekti pikku a on sekä symbolisen järjestyksen tuote että sen ulkopuolelle jäävä Asia, on se ilmiselvästi verrattavissa jätteeseen. Näin ollen jäte voikin olla juuri se asia, jonka kuvittelemme antavan tavaroille niiden salaperäisen voiman. Kun tavara muuttuu käyttökelvottomaksi, siitä tulee jätettä. Tästä voidaan johtaa väite, että tavara on jätettä jo silloin kun sen vaihtoarvo syrjäyttää sen käyttöarvon.

Agamben [19] toteaa, että sitä mitä käytetään ei voida omistaa, koska omistaminen tekee käytön mahdottomaksi. Vaihtaminen sen sijaan on sidoksissa omistamiseen. Vaihdossa tavarat vaihtavat omistajaa, mutta kun ne kulutetaan loppuun, niitä ei voida enää omistaa eikä vaihtaa. Kun tavaroita käytetään, ne lakkaavat olemasta tavaroita. Ne tulevat esiin käyttöarvoina, käytettävinä asioina. Kun niitä käytetään, ne eivät sillä hetkellä ole omistettavissa eivätkä vaihdettavissa ja samalla niiden vaihtoarvo vähenee. Toisaalta vain silloin kuin esinettä käytetään tai kun se kulutetaan, se ei ole jäte, mutta vaihdettaessa, samoin kuin omistettaessa se on käyttökelvoton, fetisoitunut salattua voimaa sisältäväksi halun kohteeksi, jonka haluttavuutta ja siten myös sen vaihtoarvoa pitää yllä määrittämätön objekti pikku a, itsessään ylijäämä, jäte. Kun kielellisistä ilmaisuista tulee vaihtoarvoja, ne asettuvat jätteeksi muuttumisen kynnykselle. Kun ne vapautuvat vaihtoarvostaan ja sitä kannattelevasta fetissiluonteesta, joka on sidoksissa kielestä irti leikattuun ääneen, niistä tulee jätettä, joka ei ole enää symbolisen järjestyksen ylijäämää, vaan symbolisesta järjestyksestä vapautuneita, käyttökelvottomia asioita. Tällaiseksi jätteeksi tulemisen ilmentymä on Odradek.

Kafkan kertomus ”Perheenisän huoli” alkaa näin:

”Jotkut väittävät, että Odradek on slaavilaisperäinen, ja he yrittävät tältä perustalta lähtien selvittää sanan muodostumisen. Toiset taas ovat sitä mieltä, että se periytyy saksankielestä, slaavilaisuuden rajoittuessa vain tiettyyn vaikutukseen. Kummankin tulkinnan epävarmuuteen nojautuen voinemme kuitenkin kaiketi päätyä siihen, ettei kumpikaan selitys osu oikeaan, varsinkaan kun emme voi toisen sen paremmin kuin toisenkaan avulla löytää tämän sanan merkitystä.”[20]

Kertomuksen ensimmäisen kappaleen perusteella se, mitä tarkastellaan, on kielen sana. Sanan merkitystä ei kuitenkaan voida selvittää sen etymologian perusteella. Etymologiat kertovat sanan merkityksen toisten sanojen avulla, mutta sen kielen ulkopuolinen merkitys selviää vain sanan käytössä. Seuraavaksi novellissa esitelläänkin olio, johon sana Odradek viittaa:

”Kukaan ei tietenkään ryhtyisi tällaisiin tutkimuksiin, jollei Odradek-nimistä oliota olisi todella olemassa. Ensi näkemältä se muistuttaa pientä tähden muotoista lankarullaa, ja se näyttää tosiaankin langalla käämityltä; nämä lienevät tosin vain katkenneita, vanhoja, toisiinsa solmiutuneita, mutta myös yhteen vanuttuneita, monenlaatuisia ja –värisiä langanpätkiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä rulla tai puola, sillä sen keskikohdasta työntyy esiin pieni poikittainen kara, ja tähän karaan liittyy sitten suorakulmaisesti vielä toinen. Tämän viimeksi mainitun karan varassa, ja toiselta puolen myös erään jo mainitun tähden sakaran varassa olio pystyy seisomaan ikään kuin kahdella jalalla.”[21]

Jos pitäydytään tulkinnassa, että Odradek on kielen sana, niin onko tämä kuvaus Odradek –nimisestä oliosta ymmärrettävä metaforaksi kielen materiaalisuudesta? Kielellä on aineellinen kantajansa, äänteiksi artikuloitu ääni, tai äänteitä, tavuja tai sanoja merkitsevä kirjoitus, joka voi materiaalisilta muodoiltaan olla yhtä kummallinen ja sekalaisista osasista kokoon pantu kuin Odradek. Toisaalta kuvaus Odradekista saattaa olla mielikuva, jonka sana Odradek synnyttää. Tällöin kyseessä voi olla esimerkki kielen voimasta luoda merkityksiä, esimerkkejä olioista, jotka ovat ”todella olemassa”.

”Tuntuisi houkuttelevalta otaksua, että tämän olion muoto olisi aikaisemmin ollut jollain tavalla tarkoituksenmukainen ja olisi nyttemmin vain särkynyt. Sen laita ei kuitenkaan näytä olevan näin; mikään ei nimittäin tunnu viittaavan siihen; missään ei näet näy tähän viittaavia alukkeita tahi murtumakohtia; kokonaisuutena olio näyttää tosin tarkoituksettomalta, mutta silti omalla tavallaan täydelliseltä. Mitään tämän tarkempaa siitä ei muuten voi sanoa, koska Odradek on erinomaisen liikkuvainen ja mahdoton pyydystää.”[22]

Jos Odradek on kielen sana materiaalisuudessaan, niin tässä kappaleessa olisi tällöin kyse siitä, onko kielen sanan muodolla mitään tarkoituksenmukaista yhteyttä siihen mihin sitä käytetään. Ainakaan Odradekin tapauksessa näin ei tunnu olevan. Kuitenkin se on näennäisestä tarkoituksettomuudestaan huolimatta täydellinen juuri sen muotoisena kuin se on. Se on siis määrätyn muotoinen, mutta merkityksenä mahdoton pyydystää. Väitän, että Odradekin muodon näennäinen tarkoituksettomuus ilmentää kielen sanojen ja kielellisten ilmausten kontingenssia suhteessa siihen mitä ne merkitsevät. Kielessä itsessään ei ole mitään, mikä kertoisi mitä se merkitsee. Merkitykset ovat yhtä liikkuvia ja pakenevia kuin Odradek itse.

Odradek tekee mitä se itse haluaa:

”Se oleilee vaihtelevasti ullakolla, portaikossa, käytävissä, eteisessä. Toisinaan sitä ei näy moneen kuukauteen; silloin se on varmaankin muuttanut toisiin taloihin; mutta vääjäämättä se palaa sitten taas takaisin meidän taloomme. Toisinaan, kun joku meistä astuu ulos ovesta ja se nojailee paraikaa alhaalla porraskaiteeseen, sitä tekee mieli puhutella. Tietenkään me emme esitä sille kovin vaikeita kysymyksiä, vaan kohtelemme sitä – jo sen piskuisuus houkuttaa tähän – kuin lasta. ”Mikä on sinun nimesi?” kysymme siltä. ”Odradek”, sanoo se. ”Missä sinä sitten asut?” ”Asuinpaikka epämääräinen”, sanoo se ja nauraa; tämä nauru on kuitenkin vain sellaista, minkä voi saada aikaan ilman keuhkoja. Se kuulostaa jotenkin samantapaiselta kuin maahan varisseiden lehtien kahina. Tähän keskustelu useimmiten päättyy. Siltä ei muuten saa aina edes näitäkään vastauksia; monasti se on pitkän aikaa vaiti, niin kuin puu, jota se näyttää olevan.”[23]

Kappale voidaan tulkita niin, että jokin yksittäinen sana tai kielen ilmaus saattaa olla pitkäänkin teillä tietymättömillä. Sitten se taas ilmaantuu ja siihen tulee kiinnittäneeksi huomiota. Sen merkitystä saatetaan jäädä ihmettelemään samoin kuin sitä, mistä se oikein on peräisin. Itse se ei kuitenkaan osaa kertoa muuta kuin ”oman nimensä”. Kielen sanalla ei ole muuta nimeä kuin se itse (Agamben 2001, 48, 54) eikä se ole mistään määrätystä paikasta peräisin. Kiinnostavinta Odradekissa on sen vaiteliaisuus ja toisaalta sen ”keuhkoton” nauru. Nauru on ei-kielellistä ääntä, joka voitaneen Lacanin halun graafissa laittaa objekti pikku a:n, objektivoitumattoman objektin paikalle. Aito nauru on aina jossain määrin hallitsematon ja yllättävä asia, joka syntyy symbolisen järjestyksen ”nyrjähdyksistä”. Nauru voi strukturoida halua siten, että subjekti alkaa haluta asioita, jotka naurattavat häntä. Myös toisen nauru voi olla halun kohde: toimin niin että saan toisen nauramaan ja silloin olen Toiselle haluttava. Nauru on ruumiillinen kokemus ja sidoksissa alkuperäiseen jouissanceen. Odradekin nauru on kuitenkin ”keuhkotonta”, siis ruumiitonta. Se on esineen naurua, joka tuntuu pitävän pilkkanaan meidän vakavuuttamme suhteessa siihen ja sen oletettuihin merkityksiin.

”Turhaan minä kysyn mielessäni, miten sille käy. Voiko se kuolla? Kaikella, mikä kuolee, on sitä ennen ollut jonkinlainen päämäärä, jonkinlainen työ, joka on raastanut sen rikki; tämä ei päde Odradekin suhteen. Saattaako se siis joskus kieriä alas portaita langanpätkiä perässään vetäen vielä minun lasteni ja lastenlapsieni jalkojen juureen? Eihän se ilmeisesti vahingoita ketään; mutta kuvitelma siitä, että se ehkä elää jopa minua kauemmin, tuntuu minusta melkein tuskalliselta.”[24]

Tässä kertomuksen lopetuksessa kertojaksi paljastuu perheenisä itse. Tässä myös tulee esiin Benjaminin Kafkan kertomuksen sisällöksi tulkitsema syyllisyys. Jos Odradek on kielen olio, se suurella todennäköisyydellä ”elää” kauemmin kuin perheenisä, ja jää hänen jälkipolviensa vaivoiksi ja vastuulle. Vaikka perheenisä ei ole Odradekia itse luonut, hän kokee olevansa vastuussa sen olemassaolosta lapsilleen ja lastenlapsilleen. Eikö tästä juuri ole kysymys kielen suhteen: kun perimme kielen, perimme sen mukana myös maailman, jossa sitä käytetään, ja jonka suhteen se on merkityksellinen. Olemme siis kieltä käyttäessämme vastuussa siitä, millaista maailmaa se kannattelee. Emme voi luoda uutta, omasta mielestämme eettistä kieltä. Sen sijaan meillä on ihmiskunnan ”esihistoriasta” peritty syyllisyys ja vastuu kielestä, jonka niin ikään olemme perineet.

Odradek on kieli, johon ei kätkeydy mitään objekti pikku a:ta halun kohteena, vaan se on kuin käyttökelvoton leikkikalu. Kuitenkin se on ainoa ääni, joka meillä on (se ei hengitä, mutta nauraa kahisevalla äänellä). Jos ääni lacanilaisessa symbolisessa järjestyksessä tai spektaakkelikapitalismissa on merkityksen ylijäämä, jäte, on Odradek itsessään jäte, jonka tuolla puolen ei ole mitään. Se ei ole minkään ylijäämä vaan osoittaa, että koko ihmisten jaettu maailma on käyttökelvottomien olioiden maailma, jonka tuolla puolen ei ole mitään, ja joista meidän perheenisän tavoin täytyy kuitenkin kantaa vastuu tai syyllisyys – tai toisaalta, jonka olioilla voimme leikkiä olettamatta niillä olevan mitään ideologista tai onto-teologista perustaa, päämäärää tai tarkoitusta.

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio (1991) Language and Death: The Place of Negativity. Käänt. Karen E. Pinkus & Michael Hardt. Minneapolis: University of Minnesota Press. [Il linguaggio e la morte: Un seminario sul luogo della negatività, 1982.]

Agamben, Giorgio (1993) Infancy and History: The Destruction of Experience. Käänt. Liz Heron. Lontoo ja New York: Verso, 2007/1993. [Infanzia e storia. Distruzione dell’esperienza e origine della storia, 1978.]

Agamben, Giorgio (1995a) Idea of Prose. Käänt. Michael Sullivan & Daniel Whitsitt. Albany: State University of New York Press. [Idea della prosa, 1985.]

Agamben, Giorgio (1995b) Tuleva yhteisö. Suom. Jussi Vähämäki. Tampere: Tammer-Paino Oy. [La comunità che viene, 1990.]

Agamben, Giorgio (2001). “Kielen idea”. Teoksessa Keinot vailla päämäärää: Reunamerkintöjä politiikasta. Suom. Juhani Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto. 46-57. [“L’idea del linguaggio”, 1984.]

Agamben, Giorgio (2007) “In Praise of Profanation”. Teoksessa Profanations. Käänt. Jeff Fort. New York: Zone Books, 73-92. [Profanazioni, 2005.]

Agamben, Giorgio (2016) The Use of Bodies. Käänt. Adam Kotsko. Stanford: Stanford University Press. [L’uso dei corpi, 2014.]

Baas, Bernard (2008) Asia, ääni ja aika. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Loki-Kirjat. [Perustuu Bernard Baasin esitelmään Helsingin Lacan-piirin 10-vuotisjuhlaseminaarissa 10.10.1998 Helsingissä.]

Derrida, Jacques (1967). De la grammatologie. Pariisi : Les éditions de minuit.

Derrida, Jacques (1973). Speech and Phenomena: Introduction to the Problem of Signs in Husserl’s Phenomenology. Käänt. David B. Allison. Teoksessa Jacques Derrida: Speech and Phenomena And Other Essays on Husserl’s Theory of Signs. Evanston: Northwestern University Press. 3–104. [La voix et le phénomène: Introduction au problème du signe dans la phénoménologie de Husserl, 1967.]

Fink, Bruce (2004). Lacan to the Letter. Reading Écrits Closely. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Kafka, Franz (2010) ”Perheenisän huoli”. Suom. Aarno Peromies. Teoksessa Franz Kafka: Kootut kertomukset. Helsinki: Otava. 2. painos 2010/1997.

Keskinen, Mikko (2018) ”Kafkan Odradek ja muita kieliolioita”. Maailmankirjat käännöskirjallisuuden verkkolehti.  [http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/kafkan-odradek-ja-muita-kieliolioita/] käyty 3.7.2018.

Kurki, Janne (2004). Lacan ja kirjallisuus. Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce. Helsinki: Apeiron Kirjat.

Marx, Karl (2013) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. 1. Osa. Suom. O.V. Louhivuori, Mauri Ryömä, Tuure Lehén. Helsinki: Kustannusyhtiö TA-tieto Oy. [Das Kapital. Kritik der Politischen Ökonomie. Band I, 1867.]

Vatter, Miguel (2008) ”In Odradek’s World: Bare Life and Historical Materialism in Agamben and Benjamin”. Diacritics, Vol. 38, No. 3, 45-57, 59-70.

Žižek, Slavoj (2005) Ideologian ylevä objekti. Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki. Helsinki: Apeiron Kirjat. [The Sublime Object of Ideology, 1989.]

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. ”Die Sorge des Hausvaters” teoksessa Ein Landarzt, 1920.
  2. Esim. Keskinen 2018.
  3. Vatter 2008, 53.
  4. Agamben 1995b, 72–77.
  5. Agamben 1991; Agamben 1993; Agamben 1995a; Agamben 2016.
  6. Derrida 1967; Derrida 1973.
  7. Agamben 1991, 38–39; Agamben 1993, 9.
  8. Agamben 1995b, 72–74.
  9. Pääoma I:ssä Marx (2013, 77-79) kuvaa kapitalismiin kuuluvaa tavarafetisismiä niin, että tavaroihin sisältyvä salaperäisyys kuvastaa niiden tuottamiseen käytetyn työn yhteiskunnallista luonnetta. Lacanin subjektiteoriaan tämä käsitys voidaan liittää siten, että nykyään vallitseva symbolinen järjestys ottaa subjektit haltuun kapitalistisen tuotantomuodon subjekteina, joiden väliset suhteet määräytyvät tuotantosuhteiden mukaisina. Näin se, mikä tekee tavaroista haluttavia, on sidoksissa siihen, miten jakautuneet subjektit muodostuvat ja miten subjektien halut strukturoituvat tuotantomuotoa ja -suhteita ylläpitävässä symbolisessa järjestyksessä.
  10. Lacan: “Halun graafi”. http://espace.freud.pagesperso-orange.fr/topos/psycha/psysem/semblan/semblan5.htm, käyty 3.7.2018.
  11. “Halun graafista” on olemassa runsaasti tulkintoja. Lacan itse käsitteli sitä mm. seminaareissaan V ja VI. (Ks. esim. Fink 2004, 111; Kurki 2004, 95.)
  12. Fink 2004, 114.
  13. Kurki 2004, 95-96.
  14. Kurki 2004, 97-98; Zizek 2005, 149-150.
  15. Fink 2004, 118-119.
  16. Baas 2008, 21.
  17. Fink 2004, 119-122; Kurki 2004, 96-97; Zizek 2005, 176-178.
  18. Žižek 2005, 140, 250.
  19. Agamben 2007, 83.
  20. Kafka 2010, 140.
  21. Kafka 2010, 140.
  22. Kafka 2010, 140.
  23. Kafka 2010, 140-141.
  24. Kafka 2010, 141.

The Feign (of the feint) of the Subject

Kuva: Linnea Lindholm

Picture: Linnea Lindholm

Jaakko Reinikainen

What is a subject?

To offer an entry point to this question, let us present another one: what is the difference between the subject-­theories of Jacques Derrida and Slavoj Žižek? For our contextual anchoring points, we’ll summon two major texts by these two major philosophers of our time: The Beast and the Sovereign, vol. I (2009) by Derrida and The Sublime Object of Ideology (1989) by Žižek.

As our theoretical background, we might adopt a highly influential theory about the subject, a theory that both of the aforementioned authors make a good use of in their own works. The theorist they share in common is Jacques Lacan. His theory of the subject, inspired by a radical reworking of Sigmund Freud’s psychoanalysis, is perhaps one of the most intricate and elaborate conceptual frameworks ever built to answer to the question of the subject. In his use, the concept of “subject” gains a radically different meaning compared to that of the Anglo­-American psychological tradition[1]. The central point of difference would be that, for Lacan, the “subject” is not the ego, but rather this “ego” is for him an object, fundamentally an alien object in the human organism. The genuine subject is something quite different.

To offer a taste of that “genuine” subject, let us amuse ourselves with a brief crystallization of our main idea of what a “subject” indeed means for Lacan. As we mentioned, it is radically different from the ego: we might even go as far as to call the two opposites of one another. Whereas the ego is structured by language, helplessly at the mercy of the signifying texture, the subject entails a break in that system at the same moment when it disrupts the structure. In a sense, the subject is the element which guarantees the meaning of language without any reference outside the language. In short, it creates meaning from an infinite, paradoxical regress. How can this be? We will attempt to reveal it shortly.

Žižek on the Subject of the Subject

In The Sublime Object of Ideology, Žižek offers a strongly counter ­post-structuralist reading of Lacan’s theory of the subject. The sharpest point of his critique and theory is directed against Derrida and deconstruction as a theory both of the subject and of the text.

To begin with, we must make a crucial differentiation in the concept of the subject and how this differentiation is put to use by Žižek. On the one hand, to speak of the subject is to speak of her as defined by her “classic” features: “autonomous”, “sovereign”, “free” etc. A subject in this sense is always tied to a given ideology by the process of interpellation which comes to be defined as the very condition of subjectivity: a subject must always be a subject of something, of some ideology. On the other hand, Žižek also talks of the subject prior to and beyond this type of interpellation, before any positivity, before any interpellation or subjectification. There are no specific terms for these two subjects because ultimately they are not two different concepts, but both can exist simultaneously and indeed cannot exist but together. Nonetheless, it is crucial to know the difference, and so we shall adopt a manner of speaking that, whenever we speak of the subject post interpellation, we shall call her simply “the subject”, and, when we refer to the subject prior to all interpellation, we shall use the term “subject as such”. The difference reflects somewhat closely that of Žižek’s.

Of these two, we are first and foremost interested in the subject as such. It is there (and as we shall see, the “subject as such” really is “something out there”) that we will encounter the focus of this essay, that is, the applied critique of Derrida against Žižek’s (and Lacan’s) conception of subjectivity.

The Subject of the Signifier = the “Subject as Such”

As we have already established, for Žižek there exists a subject outside the various subject positions ascribable to the subject, that is, there is a subject before and after all ideological interpellation, “the subject of lack,” as Laclau put it. According to Laclau’s preface, Žižek’s book consists of a single major argument directed against the post­structuralist tradition, an argument that he phrases as follows: “The category of the ‘subject’ cannot be reduced to the positions of the subject, since before subjectivation the subject is the subject of a lack.”[2]. What does this mean?

The major point of interest that strikes us is that Žižek treats this “subject as such” as antagonistic and opposite to the process of subjectification (which in this context could be easily swapped for “interpellation”):

The subject is therefore to be strictly opposed to the effect of subjectification: what the subjectification masks is not a pre-­ or trans­-subjective process of writing but a lack in the structure, a lack which is the subject [as such].[3]

For Žižek, this subjectification represents exactly the post­structuralist gesture of reducing the subject to various subject positions, which he understands as separate configurations of agency that bring about a sense of fullness and sovereignty for the subject. The crucial point is that post­structuralism claims that there is no subject beyond and prior to these positions; that the subject is simply reduced to the various roles they play in society. To the contrary, Žižek claims that it is exactly this empty place, this “placeness”[4], this abstract, radical negativity that is the “subject of the signifier” or, as we call her, the “subject as such”.

Obviously, there are numerous ways we could conceive this point of divergence between what Žižek identifies as “post­structuralism” and what he presents as the Lacanian case against it. Next we shall make an effort to approach this gap that we have dived into by framing it as a question of a different difference, that between of a feint and a feigned feint.

The Question of the “Subject as Such” as a (Feigned) Feint

We can now address – at some level very abrupt in nature – the difference between the (Lacanian) subject as respectively understood by Žižek and Derrida. To put it plainly[5], the “question of the subject” is here formulated in a way that asks whether the subject is capable of a “feigned feint”, as both Lacan and Žižek claim, or whether this essential attribute of the “subject of the signifier” is merely a simple feint, as argued by Derrida.

Let us begin our examination with a joke.

Two Jews meet in a railway carriage at a station in Galicia. ’Where are you going?’ asks one. ’To Cracow’ was the answer. ’What a liar you are!’ broke out the other. ’If you say you are going to Cracow, you want me to believe you are going to Lemberg. But I know you are going to Cracow. So why are you lying to me?’[6]

Both Žižek and Derrida quote versions of this joke and insert it as a part of their argument, as an exemplifying element of sorts. Both link it first of all to Freud, from whom Lacan later on picked it. What is so intriguing about it that a quartet of such influential figures would be drawn to it? It is not even funny, in my opinion. Žižek writes:

We can deceive animals by an appearance imitating a reality for which it can be substitute, but the properly human way to deceive a man is to imitate the dissimulation of reality – the act of concealing deceives us precisely by pretending to conceal something.[7]

This theorem is derived more or less directly from Lacan:

Moreover, animals show that they are capable of such behavior [feigning] when they are being hunted down; they manage to throw their pursuers off the scent by briefly going in one direction as a lure and then changing direction. This can go so far as to suggest on the part of game animals the nobility of honoring the parrying found in the hunt. But an animal does not feign feigning. It does not make tracks whose deceptiveness lies in getting them to be taken as false, when in fact they are true—that is, tracks that indicate the right trail. No more than it effaces its tracks, which would already be tantamount to making itself the subject of the signifier.[8]

To summarize, very briefly: the Jewish joke, for Lacan and for Žižek, stands as an argument, on the one hand, for the fundamental difference between animal and human orders. On the other hand, the joke illustrates the existence of the big Other, i.e. Speech, language as an autonomous whole, as the totality of the symbolic order which Žižek connects with the Hegelian Objective Spirit. Our ability to present a truth as a lie is conceived essentially as an effect of intersubjective language qua which these types of “mind games” can take place. What is so radical in Žižek, and in Lacan, is the analysis of this “place” as the place of the subject – who is precisely nothing but this empty place, this “placeness”:

To ‘unmask the illusion’ does not mean that ‘there is nothing to see behind it’; what we must be able to see is precisely this nothing as such – beyond the phenomena, there is nothing but this nothing itself, ‘nothing’ which is the subject. To conceive the appearance as ‘mere appearance’ the subject effectively has to go beyond it, to ‘pass over’ it, but what he finds there is his own act of passage.[9]

So the “subject” is no nothing but “the nothing itself”. Is this contradictory? In a sense, yes, definitely. But Žižek’s exact point is that “the subject”, prior and beyond all subjectification, is exactly a contradictory element in the structure of the Other, in the symbolic order, or rather, it is only through contradictions in the symbolic order that we can access this “primal subjectivity”, this subject prior to any subjectification. This is the kernel of his argument in The Sublime Object, an argument derived directly from Lacan: the subject as such is nothing but a break in the symbolic system, a lapsus, the “hard core” which is the (Lacanian) Real. We will focus on this difference between a feint and a feigned feint and see how the fine mechanics of the thesis operate there.

So a simple feint, a feint which even an animal is capable of, would be pretending to be something that the animal is not, or to cover something that the animal is. For example, many herbivores are known for their aptness to hide their sickness or injuries from their predators. But a second­ degree feint would be something else, according to Žižek and Lacan: it would essentially mean telling the truth in the knowledge that it will be conceived as a lie by the recipient subject.
The efficacy of the second ­degree feint is based on the notion that it is an essential human attribute to separate form from content, or appearance from essence. In this case the effect of the “veil” that supposedly covers the “truth” just happens to be the truth itself – but still it is conceived as a veil by the subject. What is hidden is the fact that there is nothing to be hidden in the first place. The “paradox” is that the effect of hiding is still as persistent and “real” as it is in the case of the first degree feint – why? Žižek’s (and Lacan’s) answer is ingenious:

The illusion that there is something hidden behind the curtain is thus a reflexive one: what is hidden behind the appearance is the possibility of this very illusion – behind the curtain is the fact that the subject thinks something must be behind it… This is also the fundamental feature of the logic of the Lacanian object: the place logically precedes objects which occupy it: what the objects, in their given positivity, are masking is not some other, more substantial order of objects but simply the emptiness, the void they are filling out.[10]

In short, the phenomenal object hides nothing but its own place, the truth lies about nothing but about this lying itself. And this lying itself is the subject “as such”, the subject of the signifier. The subject is not an illusion but the place of this illusion, the void where it can occur in the “substance”. Ergo, subject is substance insofar as this “subject” is conceived as the distance that the substance shares with itself, the degree of alienation that it has in relation to itself [11].

We have now introduced, more or less comprehensively, the kernel of one side of the theoretical clash in which we are interested. Next we shall move on to the other side and see what kinds of counter­-arguments and critique we can uncover from therein.

Derrida on the Concept of a Feigned Feint

In the Fourth Session of the Beast and the Sovereign, vol.I, Derrida touches on the subject of the aforementioned double feint, or of feigned feint. It is worth to note that Derrida’s focus is perhaps slightly off from ours, for his is the amicable horizon of the différance between animals and men, and of sovereigns and men. As such his aim is to undermine the concept of the feigned feint from two directions: first of all as something only of “properly human” order, secondly as a genuine, meaningful theoretical contraption as such.

As is often the case with Derrida, the text he offers us is of extraordinary quality in terms of equivocality, abundance of references and general plenitude of meaning. Because his gaze wanders first and foremost on Lacan’s conception of animals, we shall ignore quite a bit of its central foundations and move straight to the topic of the feigned feint, which begins with the very same joke we found with Žižek, in parenthesis even:

The trickery of speech, as we shall see, is of course the lie (and the animal cannot really lie, according to common sense, according to Lacan and many others, even if, as we know, it knows how to feign); but, more precisely, trickery is lying insofar as it comprises, in promising the truth, the supplementary possibility of speaking the truth in order to mislead the other, to make the other believe something other than the truth (you know the Jewish joke told by Freud and often cited by Lacan: ‘Why tell me you are going to X, so that I’ll believe you’re going to Y, when you’re going to X?’)…According to Lacan, it is this lie, this trickery, this second­ degree feint that the animal is unable to do, whereas the “subject of the signifier”, in the human order, supposedly has the power to do so and, moreover, supposedly comes into being as a subject, institutes and comes to itself as sovereign subject by virtue of this power: a reflexive second ­ degree power, a conscious power of trickery through feigning to feign.[12]

Already in the originally italicized parts of the quote we can see what will later on be identified as the central point of Derrida’s critique towards the concept of feigned feint. This central point is the power of the human agent to access this second ­degree feigning, or, as Lacan puts it, to efface her own traces. This is the first issue Derrida has with the feigned feint: the other concerns its conceptual clarity, which he severely doubts. Let us now see how he subtly constructs his case against Lacan and by the same token against Žižek.

The Limit(s) of the (Feigned) Feint

We shall now move on to discuss Derrida’s argument, quoted below, in detail.

In the first place, it seems difficult to identify or determine a limit, i.e. an indivisible threshold, between feint and feigned feint… For example, in the most elementary sexual display, how would one distinguish between feint and a feigned feint? … As I shall make clearer in a moment, a symptomatology (and of course a psychoanalysis) can and must always conclude that it is possible, for any feint, to be a feigned feint, and for any feigned feint to be a simple feint… The feint requires that the other be taken into account; it supposes, then, simultaneously, the feint of the feint—of a simple supplementary play of the other in the strategy of the game. This supplementarity is at work from the first feint.[13]

To illustrate what we recognize as the central question of this feint vs. feint of a feint “paradox”, let us reconstruct it in a model where two people are thinking about themselves in the interest of tricking one another.

In the first case, we have a simple feint: person A wants to deceive person B. A starts by thinking herself though B, to imagine how she must appear via the eyes of the other. This is a first­ degree feint, something that everyone conceded to the animal. In the second case, we have person A wishing to fool B by telling her the truth in the knowledge that it will be interpreted as a lie by B. To do this, A must think herself thinking herself through B, i.e. A must not only think herself from the point of view of B, but also add to this reflection another reflection where she imagines B thinking herself through A. So in sum, the difference between the two feints is that the second includes the first as one of its parts.

After we have presented the case in this way we can ask the vital question: in the second ­degree feint, is A actually just following the logic of the first ­degree feint or does she enjoy access to a qualitatively different logic? Or is the difference simply quantitative? Is the whole loop of “A thinking herself thinking herself through B” simply a feint that strives to hide the fact that it is actually just a case of “A thinking herself through B”? In other words, when we supposedly move from level one to level two, do we add another layer or another dimension to our logic? When A wants to deceive B by telling her the truth as a lie, is the notion that B will not believe what I am saying a property of B as such ( which A happens to be aware of) or is it a faculty structured by A and B both?

Obviously enough, presenting the problem in this way does not exhaust its original complexity, not by a long shot. But it does offer us some sort of a clue of what it is “actually” that we are discussing here. And judging from the basis of this version of the dilemma, we would be inclined to state that, no, there is no “real” difference between a feint and a feigned feint, or that this difference is completely arbitrary, an abstraction that could go either way. In short, we side ourselves with Derrida: already a simple feint presupposes the other in the strategic game of truth and falsehood, after which there is no returning to a clear, objective stance from which self-­relational problems such as this could be resolved qualitatively. In short, there is no metalanguage.

However, things may not be as simple as that after all, for in his case against Derrida and post­structuralism, Žižek is already taking into account the proposition that “there is no metalanguage” and reverses it: all there is, is object-­language. We shall now endeavour to see what this means.

“There Is No Meta-language, There Is Nothing but Meta-language”

Žižek’s differing position in relation to what he calls “post­structuralism” is perhaps best depicted at the beginning of The Sublime Object’s fifth chapter (“Which Subject of the Real?”), where he attacks the traditional post­structuralist gesture of treating every text as innately divided by its own margin and content, by its own distance to itself. To put this in Lacanian theoretical terms, Žižek argues that post­structuralism bestows too much emphasis on the “metonymic sliding.” Metonymic sliding concerns the iterability of signifiers, their continuous flow and destabilization, their negativity. Up against metonymic sliding Žižek puts the “metaphoric cut,” that is, the point de capiton, the “quilting” of the symbolic field around one signifier, the fixing of meaning between signifiers by exchanging one signifier for another. Somewhat interestingly he ends up stating that the major problem of post­structuralism is actually not that it leans too much on “flabby poeticism” and not enough on solid theory, but that it is actually over­ theoretic in the sense that all that the poetic style is really meant to prove is that every text includes its own distance, its lack of rigid meaning. According to Žižek this proving neglects the view that language is not a closed circle.[14]

Language is not a closed circle, as opposed to the post­structuralist disposition. This is perhaps Žižek’s most radical point, derived from Lacan. We will now reconstruct his argumentation to explicate it, again qua a joke (and a picture).

At an art exhibition in Moscow, there is a picture showing Nadezhda Krupskaya, Lenin’s wife, in bed with a young member of the Komsomol. The title of the picture is ‘Lenin in Warsaw’. A bewildered visitor asks a guide: ‘But where is Lenin?’. The guide replies quietly and with dignity: ‘Lenin is in Warsaw’.[15]

In this scene, the bewildered visitor is a post­-constructivist whose default misconception is to mistake the title of the picture (“Lenin in Warsaw”) as its metalinguistic designation and the picture itself (Nadezhda Krupskaya) as the object-­content of what is being depicted (in Lacan’s terms, as the signified). We might draw the following picture based on this view:
eka

Here the “title” stands for the Lacanian signifier and the “picture” for the object (signified). Together they form a sign which already includes its (post­structural) distance to itself, the distance of the title from the picture, or of the signifier from the signified. But when the title does not match the object, i.e. the picture, the visitor becomes confused.

In the case that Žižek advocates, the relationship of the elements goes like this:

toka

Here the “title” and the “picture” are on the same “level” with one another, and they both denote the Object, which is for Lacan and Žižek the “lost” object beyond representation (in the joke: Lenin in Warsaw). Moreover, in this version the “picture” is the subject that is retroactively created by the object, the lack of which is its positive condition. The title, on the other hand, is the representation of the object’s lack, just like the picture is. In the first picture, we are still working with a strictly Saussurean theory of signification, one in which the signifier is the “simple materialistic representative of the signified, of the mental representational ­idea”, but in the second we have the signifier (title) as “the substitute filling out the void of some originally missing representation: it does not bring to mind any representation, it represents its lack.”

All this leads Žižek to say that the post­structuralist position that “there is no metalanguage” actually means its opposite: “that there is only metalanguage”, that all we have is the difference inside language, between the title and the object, the signifier and the signified (that together conform to a sign). Žižek’s interpretation of Lacan produces a radically different setting: the ultimate reference point of language is not itself but the lost object beyond all depiction, the objet petit a, which approximates what we have in this paper called “the subject as such”. This object is lost precisely because it lies in the domain of the metalanguage, which is taken as the impossible reference point of both language and the “subject as such”. But what does it mean to say that this object produces the subject retroactively, as we said above?

To put the matter very briefly, this lost object, which Žižek equates with the Lacanian desire that produces its own cause, is both the product and the cause of the signifying texture, its ultimate reference point structured retroactively.

This impossible cause/product nature of symbolizing signification texture is, for Žižek, the Lacanian Real, that which both sustains and resists the symbolic structure as it kernel, the same thing we have named, rightfully or not, the “subject as such”. This Real is not to be identified with some romantic version of “the true individual” to whom words are not enough to express their overflowing inner self. It is not that “words” (signifiers) are “too little” (or too much) in relation to some unknown reference point “beyond the curtain of appearance”, but that this mystical, hidden content is the retroactive product of the appearance itself, the function of appearance appearing as appearance in the first place – in short, the truth of appearance is the appearance itself. The “romantic subject as such” who cannot adequately express herself in words is nothing else but this (feeling of) inadequacy itself.

Conclusions

The first summarising point would have to do with the question of what exactly has been tried to achieve in this paper. As we remember, our main goal was to articulate the difference between Derrida’s and Žižek’s theories concerning subjectivity and how these theories can be viewed, somewhat truthfully, as modifications of Lacan’s grounding theory of subjectivity. In our examination, one point has done its best to become the major point above all the sidetracks and footnotes that either haunt this paper or should haunt it:

Is there “a subject” beyond language/subjectification/ideology/symbolic order etc., and what is the exact status and relation of this subject to the aforementioned fields?

To this, two radically different answers have been sketched. On the one hand, we have Derrida and the tradition of post­structuralism that more or less is of the opinion that, no, there is no subject in the sense that we could abstract her prior to and beyond all subjectification; that language is a closed economy and that all such notions as “freedom”, “sovereignty”, “will” etc. are only illusionary effects of language’s innate nature found on self­-reflection. On the other hand, we have Žižek with an interpretation of Lacan saying that yes, there is a subject prior to and beyond all processes of subjectification/interpellation, even beyond language itself, and this “subject as such” is called Real, and she not only escapes symbolization, but also stands both as its positive condition and negative limit, as its cause and product.

Also, let us remind ourselves of the quite effective way in which we established a point of convergence between the aforementioned two dispositions – the question of the feint versus feigned feint, or better, the question of the subject’s power to efface one’s traces. It was here that the antagonism between Derrida and Žižek erupted in flames. But it was also here that we found the means to develop their dialogue further.

Bibliography

Derrida, Jacques (2009) The Beast and the Sovereign, Vol. I. (Séminaire: La béte et le souverain, Volume I [2001–2002], 2008). Trans. Geoffrey Bennington. University of Chicago Press, Chicago.

Johnston, Adrian (2014) “Jacques Lacan”. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2014 Edition). Ed. Edward N. Zalta. URL: http://plato.stanford.edu/archives/sum2014/entries/lacan/. Retrieved: 20.11.2014.

Lacan, Jacques (2006) Écrits (Écrits, 1966). Trans. Bruce Fink in collaboration with Heloise Fink and Russell Grigg. W. W. Norton & Company Inc., New York.

Laclau, Ernesto (1989) “Preface”. Trans. Jon Barnes. In Slavoj Žižek (1989) The Sublime object of Ideology. Verso, London.

Žižek, Slavoj (1989) The Sublime object of Ideology. Verso, London.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Johnston 2014. See especially section 2.2.
  2. Laclau 1989, xii.
  3. Žižek 1989, 175.
  4. My term.
  5. The metaphor we would have in mind at this time and place in regards to this “plainly” would be something like the Antarctic. The key function of the joke, both for Žižek and for Lacan, is to exemplify what they commonly call as “the order of the big Other”. It secures what Žižek names as the “properly human way of deception”, that is, the properly human way of Being as the “subject of the signifier”. And this subject is (partially) defined by her ability to feign a feint.
  6. See e.g. here:

  7. Žižek 1989, 196.
  8. Lacan 2006, 683 (my italics).
  9. Žižek 1989, 195.
  10. Žižek 1989, 193­–194.
  11. Žižek 1989, 225–226.
  12. Derrida 2009, 121­–122.
  13. Derrida 2009, 128­–129. And, following this thread further: ”On the other hand, an analogous (I do not say identical) conceptual undecidability comes to trouble the opposition, so decisive for Lacan, between making and effacing tracks [or traces]… Beyond the fact that, as I had tried to show elsewhere (and this is why, so long ago, I had substituted the concept of trace for that of signifier), the structure of the trace presupposes that to trace comes down to effacing a trace as much as imprinting it… A feint, moreover, and even a simple feint, consist in rendering a sensory trace unreadable or imperceptible. How could one deny that the simple substitution of one trace for another, the marking of their diacritical difference in the most elementary inscription, the one Lacan concedes to the animal, involves effacement as much as imprinting? It is just as difficult to assign a frontier between a feint and feigned feint, to draw an indivisible line through the middle of a feigned feint, as it is to distinguish inscription from effacement of the trace.” (Derrida 2009, 130.)
  14. Žižek 1989, 153–155.
  15. Žižek 1989, 159.

Hysteerinen Tampere ja ”lopullinen ratkaisu”

Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailuun liittyvien diskurssien lacanilaista tulkintaa

Minna Hagman

Tässä artikkelissa tarkastellaan Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailua koskevia asiakirjoja Jacques Lacanin (1901–1981) diskurssiteorian avulla. Tarkastelu perustuu pääasiassa Bruce Finkin, Janne Kurjen ja Slavoj Žižekin [1] tulkintoihin Lacanin subjektin syntyä koskevasta teoriasta sekä diskurssiteoriasta. Teorioita sovelletaan kahden itseään ilmaisevan subjektin, Tampereen kaupunkia edustavan viranomaisen ja arkkitehtuuria edustavan voittaneen kilpailuehdotuksen laatineen työryhmän, kielellisen ilmaisun analyysiin. Analyysin avulla selvitetään, mitä diskursiivisia rooleja Tampereen kaupunki ja arkkitehtuuri saavat suhteessa toisiinsa ja suhteessa niiden ilmaisua hallitsevaan ideologisesti määräytyneeseen symboliseen järjestykseen. Analysoitavia tekstejä ovat Tampereen kaupungin ilmaisuina kilpailuohjelma ja arvostelupöytäkirja, ja arkkitehtuuria edustavan voittaneen työryhmän ilmaisuna kilpailuehdotuksen selostus [2].

Tampereen kaupunki järjesti yhdessä Liikenneviraston, Senaatti-kiinteistöjen ja VR Yhtymä Oy:n kanssa vuonna 2014 suunnittelukilpailun, joka koski Tampereen aseman seudun tulevaisuutta ja sen kehittämistä eri joukkoliikennemuodot yhdistäväksi asemakeskukseksi. Kyseessä oli ideakilpailu eli kilpailuehdotuksista etsittiin näkemyksiä, miten aluetta voitaisiin kehittää liikenteen solmukohdaksi sekä arkkitehtonisesti ja toiminnallisesti korkeatasoiseksi kokonaisuudeksi. Kilpailuun osallistui viisi kansainvälistä työryhmää ja voittajaksi valittiin tanskalais-suomalaisen työryhmän ehdotus ”ReConnecting Tampere”. Suunnitelmaa ei ole tarkoitus toteuttaa sellaisenaan, mutta sen katsottiin tarjoavan suuntaviivoja, joilla alueen suunnittelua jatkettaisiin.[3]

Kilpailun järjestänyttä Tampereen kaupungin kaupunkikehitysryhmää sekä voittaneen ehdotuksen laatinutta työryhmää voidaan pitää arkkitehtuurin asiantuntijoina[4]. Heillä on ammatillista näkemystä sekä arkkitehtuurista rakennustaiteena että kaupunkisuunnittelusta alana, joka pyrkii ohjaamaan ympäristön rakentamista toiminnallisesti ja esteettisesti korkeatasoiseksi ja ajanmukaiseksi. Kilpailuasetelma ohjaa kuitenkin nämä arkkitehtuurin asiantuntijat lähtökohtaisesti eri rooleihin. Kilpailun järjestävä taho tarjoaa asiantuntemuksensa pohjalta kilpailijoille tarvittavat taustatiedot, joiden pohjalta nämä voivat ehdottaa arkkitehtonista ratkaisua olemassa olevaan ongelmaan. Järjestävä taho ilmaisee itseään kielellisesti ja kuvallisesti, mutta ei arkkitehtonisesti. Voittaneen kilpailuehdotuksen laatija esittää suunnitelman, jonka pohjalta arkkitehtoninen ratkaisu voidaan toteuttaa. Suunnitelma on pääosin visuaalinen, mutta sen toiminnallisia ja taiteellisia tavoitteita selitetään myös sanallisesti.

Koska asemakeskuskilpailun voittanutta ehdotusta ei ole vielä toteutettu missään muodossa, ei ole olemassa vielä mitään arkkitehtuuriteosta, jota voitaisiin tulkita lacanilaisen psykoanalyysin avulla. On vain asiakirjoja, joissa arkkitehtuurin asiantuntijat ilmaisevat itseään kielellisesti ja kuvallisesti. Kuitenkin juuri arkkitehtuurin asiantuntijoiden kielellistä ilmaisua psykoanalyyttisesti tarkastelemalla voidaan saada näkyviin arkkitehtuurin rooli ideologisesti määräytyneessä symbolisessa järjestyksessä. Tämä väite perustuu psykoanalyyttiseen käsitykseen kaikkien symboliseen järjestykseen asettuneiden ja sen sisällä toimivien subjektien kielellisyydestä. Rakennetut, materiaaliset ja tilalliset arkkitehtuuriteokset eivät tietenkään ole kielellisiä. Lacanin terminologiaa käyttäen niiden voidaan sanoa olevan lähinnä imaginaarisia[5]. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden rakennuksiksi ja taiteeksi tunnistaminen perustuu havaittuihin kaltaisuuksiin. Lacanin teorian mukaan imaginaarinen rekisteri on kuitenkin läpeensä symbolisen järjestyksen eli kielellisten merkitysten haltuun ottamaa. Näin ollen on perusteltua, että arkkitehtuuriteosten suunnitelmat tarvitsevat tuekseen sanallisia selityksiä, jotta niiden ajateltu asettuminen symbolisen järjestyksen merkitysten mukaiseksi olisi mahdollisimman yksiselitteistä.

Arkkitehtuurin imaginaarisuus, symbolisuus ja reaalisuus

Arkkitehtuuri voidaan käsittää toimintana ja toiminnan tuloksena, joka järjestää rakentamisen materiaaliset edellytykset ja rakennuksen käyttötarkoituksen asettamat vaatimukset rakennustaiteeksi tunnistettavaan, aisteja miellyttävään ja kauniiksi koettuun muotoon. Se, että jokin tunnistetaan rakennustaiteeksi, eli arkkitehtuuriksi, perustuu havaittuun kaltaisuuteen. Tiettynä aikana tietyssä kulttuurissa tietyt rakennukset rakennetaan enemmän tai vähemmän samannäköisiksi. Esimerkiksi antiikin temppelit toistivat muunnellen samaa ulkomuotoa symmetrisine pylväikköineen, selkeästi jäsenneltyine koristeellisine palkistoineen ja loivine harjakattoineen. Nykyään rakennustaiteellinen panostus suunnataan esimerkiksi esittäville taiteille tarkoitettuihin kulttuurikeskuksiin, joihin saatetaan sijoittaa useita erilaisia toimintoja, kuten ravintoloita ja näyttelytiloja. Näille rakennuksille tyypillistä on pyrkimys monimerkityksisyyteen ja merkitysten avoimuuteen muodon tasolla. Ne tunnistetaan rakennustaiteeksi toisaalta rakennuksen muodon veistoksellisuuden perusteella ja toisaalta tilojen käyttötarkoituksen tulkinnanvaraisuuden perusteella. Tilojen käytön tulkinnanvaraisuuteen viittaa esimerkiksi Žižek todetessaan, että kulttuurikeskukset noudattavat yleensä kahden kuoren mallia. Niiden ytimessä on maksavan yleisön saavutettavissa oleva taide-esityksille tarkoitettu tila ja sen ympärillä näennäisesti kaikille avoin vyöhyke, jolle käytännössä ovat tervetulleita vain ne, joilla oletetaan olevan riittävästi kulttuurista pääomaa tilan oikeanlaiseen tulkintaan ja käyttöön.[6]

Vaikka kaltaisuudet, eli rakennustaiteeksi tunnistamisen edellytykset, muuttuvat ajasta ja paikasta toiseen, vaikuttavat miellyttäväksi ja kauniiksi kokemisen edellytykset pysyvän muuttumattomampina. Vanhoja, symmetrisiä, pienipiirteisiä yksityiskohtia sisältäviä rakennuksia pidetään edelleen kauniina, kun taas muodoiltaan veistokselliset ja koristelemattomat nykyrakennukset saattavat jakaa mielipiteitä. Lacanilaista psykoanalyysiä soveltaen voidaan olettaa, että kauneuden ja miellyttävyyden kokemus riippuu siitä, mikä on kauniiksi koetun kohteen suhde symboliseen järjestykseen ja toisaalta siihen, mikä jää tämän merkityksellisen ja kielen haltuun ottaman todellisuuden ulottumattomiin.

Merkityksellisen todellisuuden ulottumattomiin jäävää ”asiaa” kutsutaan Lacanin teoriassa reaaliseksi. Tämä reaalinen on toista kuin ”todellisuus sinänsä” eli vaikkapa materiaalinen luonto omine prosesseineen, joka vain odottaa ihmisen nimeävää, ymmärtävää ja selittävää toimintaa. Lacanin reaalinen on vallitsevan ideologian mukaisesti merkityksellistyvän todellisuuden tuote tai ylijäämä, josta ei saada ideologian mukaisella signifioivalla järjestelmällä[7] mitään otetta, mutta joka kuitenkin tuntuu olevan jossain, jonakin määrittelemättömänä ja siksi puoleensa vetävänä. Esimerkiksi niin sanotun klassistisen arkkitehtuurin[8] kauneuden voidaan Lacanin teoriaa soveltaen ajatella johtuvan siitä, että klassistisessa rakennuksessa kaikki on määriteltyä, laskettua, suhteikasta, symmetristä eli toisin sanoen symbolisen järjestyksen hallintaan otettua. Symbolisen järjestyksen mukaisesti tuotettu kauneus ei näytä jättävän jäljelle mitään reaalista. Klassistisessa arkkitehtuurissa reaalisen mahdollisuus kuitenkin kätkeytyy esimerkiksi rakennuksen materiaalisuuteen ja se saattaa tulla esiin rakennusten rapistuessa ja raunioituessa. Raunioiden kiehtovuuden voidaan ajatella johtuvan juuri tästä reaalisen esiin tulemisen kokemuksesta. 1700-luvun estetiikan teorioiden määrittelemä ylevän kokemus liitettiin erämaamaisemien ja luonnonvoimien lisäksi juuri antiikin raunioihin.

Immanuel Kantin[9] mukaan kokemus ylevästä syntyy, kun aistiemme välityksellä kohtaamme jotain niin suurta, liiallista tai suunnatonta, että se ylittää mielen kyvyn hahmottaa kokemuksen aiheuttavat ilmiöt kokonaisuuksina. Kokonaisuuksien hahmottamiseen tarvitaan kuvittelukykyä. Ylevän kokemus koettelee siis myös kuvittelukyvyn rajoja ja haastaa näin ihmisen järjellään ajattelemaan yliaistista. Näin ylevän kokemuksessa syntyy yhteys transsendenttiin.[10] Lacanin käsitteitä soveltaen voidaan sanoa, että koska ylevän kokemus perustuu siihen, että ilmiötä ei kyetä hahmottamaan kokonaisuuksina, ylittää ylevän kokemus imaginaarisen rekisterin. Toisaalta mieli ei myöskään kykene merkityksellistämään ilmiötä annetun signifioivan järjestelmän avulla ja näin ylevän kokemus ylittää myös symbolisen rekisterin. Näin ollen voidaan olettaa, että se mikä ylevän kokemuksen aiheuttaa, on jotain reaalista.

Nykyarkkitehtuuri tuntuu kauneuden sijasta tavoittelevan pikemminkin ylevää. Tätä ilmentää omalla tavallaan niin sanottu wow- tai vau-arkkitehtuuri, joka pyrkii hämmästyttämään ja yllättämään[11]. Hämmästyttäminen ja yllättäminen perustuvat siihen, että rakennus poikkeaa siitä, mitä on totuttu pitämään arkkitehtuurina, siis imaginaarisesta kaltaisuudesta, ja lisäksi siinä on oltava jotain vakiintuneiden merkitysten järjestelmään sovittamatonta. Kuten ylevän kokemus niin myös reaalisen kokemus on samanaikaisesti kauhistuttavaa ja houkuttelevaa. Ylevän kauhistuttavuus pyritään kuitenkin wow-arkkitehtuurissa kesyttämään hämmästyttäväksi ja yllättäväksi. Wow-arkkitehtuurille saattaakin olla ominaista, että se onnistuu hämmästyttämään aluksi, mutta pian se asettuu imaginaarisen ja symbolisen rekisterin mukaiseksi, elämyksiä herättäväksi nykyarkkitehtuuriksi. Sen sijaan houkuttelevuus on jotain, joka saattaisi edellyttää reaalisen kokemusta tai ainakin kuvitelmaa siitä, että rakennuksessa on jotain, josta subjekti ei saa otetta, mutta jokin Toinen tietää, mitä se on. Toinen on Lacanin teorian mukaan symbolinen järjestys täydennettynä subjektin fantasialla siitä, että symbolisen järjestyksen hallussa on tieto halun syystä eli jostain merkitsemättä jäävästä reaalisesta[12].

Arkkitehtuuri ei siis ole nykyisessä ideologisessa symbolisessa järjestyksessä pelkästään käytännön vaatimusten sanelemaa rakentamista esteettisin maustein eikä se ole myöskään kauneuden kokemusten tuottamista rakentamalla, vaan siihen suhtaudutaan niin kuin se olisi Toinen, jolla on hallussaan tieto siitä, mikä on halun syy. Tätä oletusta vahvistavat tarkastelemani asemakeskuskilpailua koskevat dokumentit.

Jakautunut subjekti ja halun syy

Lacanin teoriassa subjekti on aina jakautunut, mikä tarkoittaa sitä, että symboliseen järjestykseen kutsutussa, sen nimeämässä ja tuottamassa subjektissa on aina jotain, joka jää symbolisen järjestyksen signifikaatioiden ulkopuolelle ja näin subjektin itsensäkin ulottumattomiin. Jakautunut subjekti syntyy, kun yksilön reaalinen intentio kohtaa signifioivan järjestelmän, saa sen mukaisen merkityksen ja tulee saamansa merkityksen mukaisesti signifioiduksi[13]. Yksilön reaalinen intentio perustuu reaaliseen tarpeeseen, joka vaatii tyydytystä. Yksilön ilmaisema tarpeen tyydytyksen vaatimus otetaan symbolisen järjestyksen haltuun ja nimetään, ja siihen voidaan vastata tavalla tai toisella, symbolisen järjestyksen mukaisesti. Kun tarve ja sen tyydyttämiseen suuntautuva vaatimus merkityksellistetään ja signifioidaan ja kun siihen vastataan, subjekti toisaalta saa itselleen ja tarpeilleen symbolisen järjestyksen mukaisen merkityksen, mutta toisaalta menettää olemassaolonsa jakamattomuuden ja täyteyden. Jotain yksilön alkuperäisestä tarpeesta jää signifikaation prosessissa aina yli ja tämä ylijäämä synnyttää halun. Tämän halun aiheuttaja, halun syy, on jotain symbolisen järjestyksen ulkopuolelle jäävää ja samalla sen tuottamaa. Tämä halun syy on objekti a, jota ei oikeastaan ole edes olemassa. Sen salaisuuden oletetaan olevan Toisen eli symbolisen järjestyksen hallinnassa. Sitä jakautunut subjekti kysyy Toiselta, jonka edustajaksi voidaan ottaa mikä tahansa, jolla uskotaan olevan hallussaan tieto siitä, mikä on haluttavaa, mikä synnyttää halun ja mikä voi tuon määrittämättömän halun tyydyttää.[14]

Lacanin diskurssiteorian ymmärtämiseksi on olennaista seurata, mitä merkitsemättä jääneelle ylijäämähalulle tapahtuu. Lacanin mukaan se tuottaa subjektissa kysymyksen Toisen halusta: Mitä Toinen haluaa minusta? Mitä Toinen ylipäätään haluaa? Miten ja mitä minun pitäisi olla että Toinen haluaisi minut? Mitä Toinen haluaa minun haluavan? Mikä ylipäätään on haluttavaa? Näihin kysymyksiin subjekti koettaa löytää vastauksen niistä asioista, jotka tuottavat nautintoa sekä hänessä itsessään että Toisessa. Nämä asiat eivät kuitenkaan pysy symbolisen järjestyksen sisällä ja ovat sen takia alati vaarassa muuttua oudoiksi, vastenmielisiksi, jätteeksi. Niissä on siis jotain symbolisaatiota pakenevaa reaalista. Näissä nautinnon häivähdyksiä aiheuttavissa ”asioissa” tulee koetuksi Toisessa eli symbolisessa järjestyksessä oleva puute, tyhjyys, siinä itsessään ilmenevä jakautuneisuus, katkonaisuus, kyvyttömyys ottaa olemista haltuun kaikessa täyteydessään.[15]

Toisessa oleva puute mahdollistaa kuitenkin subjektin samastumisen Toiseen eli sen, että subjekti hyväksyy signifikaation puutteellisuuden itsessään sekä koko symbolisessa järjestyksessä. Toisaalta subjekteilla on tarve kokea maailma konsistenttina ja merkityksekkäänä. Jotta tällainen kokemus olisi mahdollinen, on Toisessa olevaa puutetta paikattava fantasialla, joka toimii ”absoluuttisena signifikaationa”.[16] Fantasiaa voidaan luonnehtia Toisen Toiseksi eli kuvitelmaksi siitä, että epäkonsistentin Toisen takana on vielä Toinen, joka kykenee absoluuttiseen signifikaatioon, jonka ulottumattomiin ei jää mitään, ja joka siksi pystyy vastaamaan kysymykseen halun syystä ja nautinnon lähteestä[17].

Asemakeskuskilpailun asiakirjojen analyysi Lacanin diskurssiteorian avulla

Lacanin diskurssioteorian lähtökohtana on oletus halusta, jonka toimija suuntaa kohti Toista. Toimija ja Toinen ovat eri diskurssityypeissä erilaisessa suhteessa vallitsevaan ideologiseen symboliseen järjestykseen. Kurjen mukaan Lacanin erottelemat neljä diskurssityyppiä voidaan esittää nelipaikkaisina järjestelminä, joiden paikkoja täyttävät jakautuneen subjektin muodostumista kuvaavasta ”halun graafista” tutut mateemat $, S1, S2 ja a [18]. Kaikkien diskurssien neljä positiota voidaan ensinnäkin luonnehtia seuraavasti:[19]Kuvio-1

Diskurssityyppien tarkastelu on luontevaa aloittaa herran diskurssista, koska se muodostaa Lacanin teorian käsitteellisen lähtötason, johon muut diskurssimuodot tukeutuvat[20]. Se myös esittää tiivistetysti jakautuneen subjektin muodostumisen.

Herran diskurssissa positiot voidaan täyttää seuraavasti:

Kuvio-2

Vasemmalle halun tai toimijan paikalle asetetaan herrasignifioija eli tyhjä merkki (S1), joka määrää todellisuuden merkityksellistymisen vallitsevan symbolisen järjestyksen mukaiseksi. Tämä herrasignifioija suuntautuu (–>) kohti Toista eli symbolisen järjestyksen hallitsemaa signifioivaa järjestelmää (S2), joka tuottaa todellisuutta koskevaa tietoa. Tämän prosessin tuottamana ylijäämänä on objekti a (a), halun syy, joka jää signifioivan järjestelmän ja symbolisen järjestyksen ulkopuolelle. Se on kuviteltu nautinnon lähde. Totuuden paikalle asettuu jakautunut subjekti ($), joka on herrasignifioijan määräämän signifioivan järjestelmän merkitsemä.[21]

Herran diskurssille on ominaista, että se jää ikään kuin näkymättömäksi, koska se on tapa, jolla todellisuus kussakin historiallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa hahmotetaan ja otetaan haltuun merkityksellisenä. Vallitseva ideologia on kutoutunut herran diskurssiin ja pitää sitä yllä, koska todellisuus itsessään näyttäytyy herran diskurssin mukaisena, koska todellisuutta koskeva tieto on herran diskurssin mukaista. Tästä päästään toiseen Lacanin esittämään diskurssityyppiin, yliopistodiskurssiin, jonka voidaan sanoa olevan herran diskurssin palveluksessa[22]:

kuvio-3

Yliopistodiskurssissa toimijan paikalla on tieto (S2) signifikaation järjestelmänä, tapana ottaa haltuun jo valmiiksi jonkin herrasignifioijan (S1) mukaisesti merkityksellistyvä todellisuus. Tieto suuntautuu tässä diskurssissa kohti sitä, mitä ei vielä tiedetä, mitä ei ole vielä otettu haltuun, mikä on symbolisen järjestyksen ulottumattomissa (a). Mutta tapa, jolla yliopistodiskurssi ottaa tuntemattoman haltuun, on sen sovittaminen valmiiksi merkityksellistyneen todellisuuden mukaiseksi, sen selittäminen ja merkityksellistäminen olemassa olevan ideologian mukaiseksi. Tuotteen tai jäännöksen paikalla on jakautunut subjekti ($), jota edelleen vaivaa olemisen täyteyden puute, ja josta edelleen jää yli jotain, jota symbolinen järjestys ei kykene ottamaan haltuun.[23]

Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailun kilpailuohjelma ja arvostelupöytäkirja näyttävät ensikatsomalta edustavan herran diskurssia ja sitä tukevaa yliopistodiskurssia. Niissä herran diskurssi suuntautuu kohti suunnittelijoiden eli arkkitehtuurin edustajien hallussaan pitämää tietoa, jonka pitäisi pystyä tuottamaan lisäarvoa (a), eli luoda houkuttelevaa ja vetovoimaista arkkitehtuuria. Toisaalta kilpailuohjelma noudattaa yliopistodiskurssia eli tarjoaa suunnittelualuetta koskevaa tietoa, jonka avulla arkkitehtuurin edustajien pitäisi pystyä ratkaisemaan suunnitteluongelma niin, että annettu ideologinen todellisuus pysyy koherenttina. Kilpailuohjelmassa yliopistodiskurssia edustavat tiukat mitattavat faktat suunnittelualueesta ja toisaalta sen historiaa koskevat tiedot.

Kilpailuohjelman luku 3.4 ”Suunnitteluohjeet” noudattelee herran diskurssia seuraavaan tapaan:

Suunnittelukilpailun tarkoituksena on mahdollisuuksien kartoittaminen ja ideoiden etsiminen Asemakeskuksen alueen toiminnallisen, kaupunkikuvallisen ja arkkitehtonisen ratkaisun löytämiseksi. Kilpailussa ideoidaan sekä Asemakeskuksen toiminnallista suunnitelmaa että koko alueen maankäytön suunnitelmaa.

Asemakeskuksen toiminnallisessa ratkaisussa keskiössä ovat yhtäältä asematilojen yleisöpalvelutilojen toiminnallisuus ja toisaalta aseman operoijien liikenteellinen näkökulma. Koko asemakeskuksen alueen maankäytöllisessä ratkaisussa painopisteenä on löytää toiminnallisesti, kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti korkeatasoinen kokonaisidea, joka sisältää sekä rakentamisen että kaupunkitilan yleissuunnittelun.”[24]

Luvussa 3.5. ”Arvosteluperusteet” ilmoitetaan, että toiminnallisen kokonaisuuden näkökulmasta kilpailuehdotuksissa arvioidaan mm ”maankäytön toimintojen ja liikenteen tilojen integrointi viihtyisästi ja turvallisesti” sekä ”asemakeskuksen alue monipuolisena ja aktiivisena urbaanina ympäristönä”. Kaupunkikuvallisen ja arkkitehtonisen kokonaisuuden näkökulmasta arvioidaan ”uudisrakentamisen sovittaminen arvokkaaseen rakennettuun kulttuuriympäristöön sekä ratapihan alueen uusiin rakennushankkeisiin” sekä ”oman selkeän ja tunnistettavan identiteetin luominen asemakeskukselle ja sen rakennuksille ratapihan molemmin puolin.”[25]

Herran diskurssista kielii se, että teksti sisältää useita ilmaisuja, joiden merkitys oletetaan tiedetyksi ja itsestään selväksi vaikka se ei sitä välttämättä ole. Tällaisia ilmaisuja ovat mm ”toiminnallinen”, ”kaupunkikuvallinen”, ”arkkitehtoninen” ja ”maankäytöllinen ratkaisu” ja ”urbaani ympäristö”. Näiden merkitys on selvä vain tietyn herrasignifioijan hallitseman signifioivan järjestelmän sisällä.

Sekä tietoa tarjoava yliopistodiskurssi että merkityksiltään kyseenalaistamattomalta vaikuttava herran diskurssi voidaan välittömästi hysterisoida[26]. Tämä tapahtuu ottamalla käyttöön analyytikon diskurssi, jolloin toimijan paikalle asetetaan subjektin ilmaisun epämääräisyydet, merkityksiltään huojuvat merkit (a). Näitä ilmaisun epämääräisyyksiä voidaan psykoanalyyttisen terminologian mukaisesti kutsua myös oireiksi[27]. Nämä oireet suunnataan kohti subjektia itseään ($), jolloin saadaan esiin herrasignifioijan (S1) kyvyttömyys ottaa subjektin kokemukset kauttaaltaan signifioivan järjestelmän sisään. Se, mikä jää yli, on herrasignifioija ja toisaalta se, mikä tulee tuotetuksi, on uusi herrasignifioija (S1). Totuuden paikalle asettuu uuden herrasignifioijan mahdollistama tieto siitä, mitä subjektin ilmaisut koettavat merkitä (S2).[28]

kuvio-4

Analyytikon positiosta kilpailuohjelma voidaan tulkita jakautuneen subjektin ($) Toiselle (S1) suunnatuksi kysymykseksi siitä, mitä Toinen haluaa minusta, eli tässä tapauksessa kysymykseksi siitä, mikä on hyvää ja kiinnostavaa ja houkuttelevaa arkkitehtuuria (S2). Halun syytä koskevat kysymykset ilmenevät subjektin ilmaisuina, joiden merkitys ei ole yksiselitteinen eikä itsestään selvä (a). Ne ovat ikään kuin reaalisen mentäviä aukkoja symbolisen järjestyksen mukaisessa herrasignifioijan hallitsemassa diskurssissa. Näin diskurssi näyttäytyykin hysteerikon diskurssina:[29]

kuvio-5

Merkityksiltään epämääräisiä ilmaisuja ovat esimerkiksi ”kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti korkeatasoinen”, toimintojen ja tilojen integrointi ”viihtyisästi” ja ”selkeä ja tunnistettava identiteetti”. Nämä ovat ilmaisuja, jotka tuntuvat esittävän Toiselle kysymyksen siitä, mikä oikeastaan on arkkitehtonisesti korkeatasoista, mikä on viihtyisää ja mikä on Tampereen asemakeskuksen identiteetti. Toisaalta myös kilpailuohjelmassa tarjottu yksityiskohtainen faktatieto suunnittelualueesta sekä vaikeasti tulkittavat kartat ja kaaviot voidaan hysterisoida eli lukea hysteerikon diskurssin mukaisina [30].

Kilpailun arvostelupöytäkirja esittää yleisiltä totuuksilta vaikuttavia arvioita kilpailun tuloksista:

Asemakeskus on Tampereen merkittävin julkinen uusi rakentamiskohde tulevaisuudessa. Se tulee nostamaan Tamperetta ja Suomea maailmankartalle. Saavutettavuus paranee, liikenne sujuu, arkkitehtuuri houkuttelee, vetovoima kasvaa. Tampereen Asemakeskuksen kansainvälinen suunnittelukilpailu oli erittäin vaikea kaupunki- ja liikennesuunnittelutehtävä. Ideapainotteinen kilpailu oli lähtölaukaus sijainniltaan keskeisen, nykyisin vajaakäyttöisen ja kaupunkiympäristönä sekavan alueen kehittämiselle. Tuomariston parhaaksi katsoma kilpailuehdotus tarjoaa hyvän idean ja vahvan kokonaisotteen. Sen luomassa visiossa rautatiealueen halkoma Tampereen keskusta yhdistyy yhdeksi ja miltei saumattomaksi kaupunkirakenteeksi. Liikenteellisesti se yhdistää keskustaa muualle Tampereeseen, muualle Suomeen ja muualle maailmaan. Kilpailun jälkeen alkaa monivaiheinen, vuosia ja ehkä vuosikymmeniä kestävä suunnittelu- ja rakennustyö. Lähtökohtana on visio kaikkien matkustusmuotojen hyvin toimivasta solmukohdasta, joka on vetovoimainen liike-elämän, työpaikkojen, palveluiden ja asumisen keskittymä. Tavoitteena on samalla luoda korkeatasoista kaupunkiarkkitehtuuria.[31]

Näissä arvostelupöytäkirjan alkusanoissa käytössä on herran diskurssi, mutta toisaalta se sisältää ilmaisuja, jotka paljastavat, että kilpailun liikkeelle panija on ollut halun aiheuttavaa syytä kysyvä jakautunut subjekti. Subjekti on saanut kilpailuehdotuksilta tulkinnan, mitä sen oireet kertovat siitä, minkälainen olisi sen uusi minäkuva. Tämä on kuitenkin tapahtunut annetun ideologian puitteissa. Herrasignifioijaa ei ole horjutettu. Arvostelupöytäkirja tuntuu siis suhtautuvan kilpailuehdotuksiin niin kuin ne edustaisivat herran diskurssia palvelevaa yliopistodiskurssia. Kilpailuohjelmassa Tampereen kaupunki on esitellyt omaa oirettaan, reaalista, joka ei ole tyydyttävästi symbolisen järjestyksen haltuun ottamaa, siis aluetta, joka on ”nykyisin vajaakäyttöinen ja kaupunkiympäristönä sekava”. Suunnitteluehdotuksilta odotettiin tietoa siitä, miten alue otetaan käyttöön, selkiytetään, miten sille luodaan tunnistettava identiteetti ja miten siitä tehdään arkkitehtonisesti ja toiminnallisesti houkutteleva. Tuloksena on kuitenkin edelleen sama, omaa haluttavuuttaan kysyvä jakautunut subjekti. Tämä subjekti näyttäytyy etenkin voittanutta ehdotusta ”Reconnecting Tampere” arvioivassa luvussa 2.2.2:

”Ehdotus on monipuolinen, toiminnallisesti houkutteleva ja visionäärinen kokonaisuus. Ennen kaikkea ehdotuksessa on riittävästi energiaa ja uskallusta alueen suunnittelun uudenlaisen näkemyksen liikkeelle laittamiseksi.” Kokonaisuutena suunnitelma ”jatkaa voimakkaiden avausten sarjaa, mikä on ollut Tampereelle tyypillistä, mutta kadoksissa ollutta”.[32]

Etenkin jälkimmäisessä lainauksessa tulee ilmaistuksi, että voittanut ehdotus vahvistaa Tampereen käsitystä itsestään ja oman haluttavuutensa syistä. Kilpailuehdotus rohkaisee Tamperetta pitämään kiinni omasta imaginaarisesta identiteetistään eli siitä, minkälaisena se näkee itsensä ”toisten silmin” ja verrattuna toisiin kaupunkeihin.

Suhteessa herran diskurssia käyttävään Tampereen kaupunkia edustavaan viranomaiseen arkkitehtuuri edustaa yliopistodiskurssia. Siltä pyydetään tietoa, uusia signifioijia sille, miten ratkaistaan uuden asemakeskuksen rakentaminen ja miten samalla kohennetaan aseman ympäristöä, miten luodaan houkuttelevaa ja elinvoimaista urbaania ympäristöä ja miten luodaan asemakeskukselle tunnistettava identiteetti. Toisaalta suhteessa hysteerikon diskurssiin arkkitehtuuri tuntuukin ottavan analyytikon position ja tuottavan siitä asemasta uuden herrasignifioijan, uudenlaisen tavan merkityksellistää Tampereen kaupungin oireet eli ratkaisua vaativat ongelmat. Perustelen tätä väitettä seuraavaksi tarkastelemalla voittaneen ehdotuksen ”Reconnecting Tampere” suunnitelman selostusta.

Selostuksen luku ”Taustaa” esittää kilpailuohjelmassa tarjotun faktamateriaalin pohjalta diagnoosin siitä, mikä Tamperetta vaivaa:

Nykyinen ratapiha, joka ulottuu kaupungin halki pohjoisesta etelään, muodostaa keskustan reunan sekä esteen ja arven kaupunkirakenteessa. – – Huolimatta ratapihan nykyisestä estevaikutuksesta se tarjoaa suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia Tampereelle. Se on elämänlanka, joka tuo taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia kaupunkiin. Ratapiha on kuin rannikkokaupungin satama – elintärkeä kaupungin menestykselle, mutta samalla haava kaupunkirakenteessa. Jotta Tampereesta tulisi yhä vahvempi kansallinen keskus, hankkeellamme tulee olla kokonaisvisio siitä, kuinka nämä kaupunkirakenteen kaksi puolta voidaan luontevasti yhdistää ratapihan yli. Hankkeemme tulisi käsitellä Tamperetta yhtenä yhtenäisenä kaupunkirakenteena, joka parantaa kaupunkia jo pitkään vaivanneen haavan.[33]

Näin siis kilpailun voittanut ehdotus on tulkinnut annetusta materiaalista subjektin eli Tampereen kaupungin oireita ja niiden perusteella esittää odottamattoman ratkaisun. Ajatus kaupunkia vaivaavasta haavasta, arvesta ja kahtiajakautuneisuudesta on suunnitelman laatineen tahon oma dramaattinen tulkinta, jota kilpailun järjestäjä eli Tampereen kaupunki itse ei missään vaiheessa tuo esiin. Kaupungin omissa visioissa kaupungin sydän sijaitsee edelleen Tampereen vanhassa ydinkeskustassa[34]. Huomiota herättävää onkin, että Tampereen kaupungin laatimassa arvostelupöytäkirjassa ei juurikaan tartuta voittaneen ehdotuksen esittämiin uusiin ”herrasignifioijiin”, arpeen tai haavaan ja sen tilalle rakentuvaan kaupungin uuteen sydämeen[35]. Vaikuttaa siis siltä, että Tampereen kaupunki haluaa pitää kiinni vanhasta herran diskurssista ja käyttää voittanutta kilpailuehdotusta vain uutta tietoa tuottavana yliopistodiskurssina. Kilpailuehdotuksen käyttämää ”analyytikon diskurssin” tuottamaa uutta herran diskurssia ei oteta käyttöön.

Selostuksen luvussa ”Mahdollisuuksia ja haasteita” todetaan:

Kunnianhimoisen asemakeskushankkeen ansiosta Tampereella on mahdollisuus luoda ainutlaatuinen visio koko kaupungille. Ratapihan alue voi kehittyä upeaksi infrastruktuurin solmukohdaksi sekä myös liittää jakautuneen kaupunkirakenteen osat lopullisesti toisiinsa. Sillä on mahdollisuus kehittyä kukoistavaksi uudeksi keskustaksi Tampereen sydämessä.[36]

Tässä kohtaa asemakeskus siis vasta sijaitsee kaupungin sydämessä, mikä voidaan katsoa myönnytykseksi kilpailun järjestäjän alkuperäiselle herran diskurssille, mutta seuraavassa, itse suunnitelmaa esittelevässä luvussa ”Visio” asemakeskuksesta itsestään on tullut kaupungin sydän entisen arven tai haavan paikalle. Tässä luvussa esitellään kuusi strategiaa, joiden avulla Tampereen kaupungin jo hahmottelemat visiot ”kaupungin kohentamiseksi” voidaan toteuttaa[37]. Strategia numero 3 ”intermodaalinen liikenteen solmukohta – kaupungin sydän”[38] nimeää jo yksiselitteisesti uuden asemakeskuksen Tampereen sydämeksi. Kaiken lisäksi tämä uusi sydän on ”lopullinen ratkaisu” Tampereen kahden puolen yhdistämiseksi. Suunnitelman laatijalle kuva haavasta ja jopa jakautuneesta kaupungista (vrt. kylmän sodan Berliini) antaa oikeuden ehdottaa ”energistä, rohkeaa ja voimakasta” kokonaisvisiota. Tämä ennalta arvaamaton, alkuperäisen herran diskurssin ulottumattomiin jäänyt, mutta subjektin epämääräisistä ilmaisuista eli oireista tulkittu uusi herran diskurssi tuottaakin sellaisen kuvan Tampereesta, josta Tampere itse tunnistaa itseään ja sitä, mitä se haluaa olla.

Lacanilaisen psykoanalyysin näkökulmasta riemastuttava on myös strategia numero 1 ”yhdistä ja liitä – naamio”[39], jolla kaupungin yhdistäminen varsinaisesti tapahtuu. Naamiolla tarkoitetaan sitä, että ratapihan päälle rakennetaan peittävä kansi, jonka päälle voidaan rakentaa urbaaneja kortteleita. Näin saadaan paitsi korjattua kaupunkia jakanut arpi myös luotua asemakeskukselle tunnistettava identiteetti. Identiteetti perustuu lähinnä kannen sisätilojen ja kaupunginpuoleisen reunan jäsentelyyn ”puurakentamisen uusimpia innovaatioita” hyödyntävillä ei-kantavilla pylväiköillä.[40] Lacanilaisittain tulkiten voidaan todeta, että vanhan symbolisen järjestyksen, funktionalismin, tuottamat urbaaniin elämäntapaan sopimattomat epäviihtyisät tilat, kuten ratapiha reuna-alueineen, eliminoidaan ottamalla ne uuden symbolisen järjestyksen, läpeensä merkitsevän ”naamion”, alle. Aseman ei siis pidä enää olla asemaksi tunnistettava, vaan pääasia on, että sillä on tunnistettava identiteetti ja että se on houkutteleva, urbaani, kaupunkilaisten ”yhteinen olohuone”, ”elinvoimainen”, ”intiimi”, ”kukoistava”, ”nykypäivän uutta elämäntapaa luova”, ”ikoninen”, ”ainutlaatuinen”, ”mielenkiintoinen”, ”upea”[41], sanalla sanoen haluttava.

Sekä suunnitelman selostuksen luvussa ”Mahdollisuuksia ja haasteita” että selostuksen tiivistelmässä huomion kiinnittävät edellä mainitut ilmaisut, jotka viittaavat kaupungin kahden puolen ja koko kaupungin lopulliseen yhdistämiseen[42]. Ajatus ratkaisun lopullisuudesta viittaa herran diskurssiin. Annetaan ymmärtää, että nyt on löydetty ratkaisu, jonka jälkeen muutosta ei enää tarvita, ollaan ikään kuin historian lopussa. On löydetty herrasignifioija, jonka paikalleen asettama merkitysten järjestelmä on lopullinen totuus. Toisaalta tämä kaupungin yhdistämisen idea voidaan tulkita fantasiaksi: se on suunnittelijoiden, jotka ovat itsekin jakautuneita subjekteja, yritys ratkaista sitä, mikä on lopullinen halun syy ja tyydytys, yritys löytää halun syyn merkitsemiseen kykenevä absoluuttinen signifikaatio. Tämä nykyisen Toisen ylittävä ajaton Toinen löytyisi tulevaisuuteen suuntautuneesta kokonaisratkaisun tarjoavasta arkkitehtuurivisiosta.

Fantasiaan viittaa myös seuraava täysin sumeilematon esitys siitä, mitä suunnitellulla kuuden kohdan strategialla saavutetaan:

Tuloksena on yksi yhtenäinen keskusta. Ei tahattomia aukkoja. Ei hukkatilaa. Ei takapihoja. Ei esteitä. Ei aitoja. Vain yksi yhtenäinen keskusta.[43]

Voisiko lacanilaisen psykoanalyysin näkökulmasta enää selvemmin ilmaista sitä, että nyt fantasioidaan olemassa olevan symbolisen järjestyksen ylittävästä symbolisesta järjestyksestä, Toisen Toisesta, joka ottaa todellisuuden kokonaan haltuun, läpeensä signifioituna ja siten hallittavana, ymmärrettävänä, selitettävänä. Ei ole olemassa enää mitään merkitysten ulkopuolelle jäävää tavoittamatonta halun syytä, joka voi milloin tahansa muuttua joksikin ei-toivotuksi, ”tahattomaksi aukoksi”, ”takapihaksi”, löyhkääväksi viemäriksi tai jätekasaksi.

Arkkitehtuurin ideologisuus

Žižek puhuu arkkitehtuuria käsittelevässä esitelmässään ”Architectural Parallax; Spandrels and Other Phenomena of Class puggle”[44] Fredric Jamesoniin viitaten ”poliittisesta tiedostamattomasta”, joka on koodattu arkkitehtuurin muotoihin. Arkkitehtuuri siis viestittäisi virallisen ideologian ”torjutun paluusta”. Se, mistä ideologia ei voi suoraan puhua, voidaan näyttää rakennuksen mykissä muodoissa. Jotta päästäisin analysoimaan ”torjutun paluun” ilmenemistä asemakeskuksen arkkitehtuurissa, olisi näkemykseni mukaan oltava olemassa konkreettisia rakennuksia. Suunnitelman visuaalisesta esityksestä voidaan toki tehdä tulkintoja siitä, minkälaista viestiä suunniteltu arkkitehtuuri kantaa. Väitän kuitenkin, että paperilla tai tietokoneen ruudulla esitetty suunnitelma on vielä täysin symbolisen hallitseman imaginaarisen rekisterin sisällä. Sen perusteella ei voida kokea moniaistista aineellista ympäristöä eikä ihmisten toimintaa siinä. Suunnitelman perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että se, mikä näyttäytyy haluttavana, ovat orgaaniset suuren mittakaavan muodot ja leikkisä niin ikään suurimittakaavainen kulissimaisuus. Ympäristö on kuin rakennettua luontoa, luolastoa ja toisaalta pelimaailmaa[45]. Tämä kaikki viittaa fantasiaan siitä, että todellisuus voidaan ottaa lopullisesti pienintä yksityiskohtaa myöten hallintaan. Mitään ei jää suunnitelman ulkopuolelle. Onko siis olemassa mitään torjuttua? Ehkä vallitsevassa ideologiassa torjuttua on juuri se, että kaikkea ei voida ottaa signifioivan järjestelmän sisään.

Žižek itse toteaa esitelmässään, että arkkitehtuurissa utooppisen unelmoinnin ja poliittis-eettisen vastuullisuuden mahdollisuus on välitiloissa, jotka ovat välttämättömien rakenteiden, siis symbolisen järjestyksen, sivutuotteita, jotka väistämättä ovat, vaikka eivät olekaan minään nimettynä ja määriteltynä. Eivätkö ne ole juuri ”tahattomia aukkoja”, ”takapihoja”, ”aitoja”, ”hukkatiloja”? Žižekin mukaan vanhoissa rakennuksissa nämä välttämättömien rakenteiden tuottamat hukkatilat olivat paikkoja taiteelle. Miten on nykyisessä arkkitehtuurissa? Modernismi ja sen arkkitehtonisena ilmentymänä funktionalismi, pyrki poistamaan hukkatilat sillä, että rakennuksen koko muoto oli funktion sanelema. Postmoderni arkkitehtuuri taas pyrkii olemaan kauttaaltaan merkitsevää, mutta niin, että se merkitsee vain omaa merkitsevyyttään.[46] Missä siis kauttaaltaan merkitsevässä arkkitehtuurissa on paikka hukkatiloille, määrittämättömyydelle, halulle, jonka syy välttämättä pakenee symboliseen järjestykseen kutsuttua subjektia?

Mikä on arkkitehtuurin nykyinen yhteiskunnallinen rooli? Onko se taidetta, joka asettuu symbolisen järjestyksen ”väleihin”, tekee näkyväksi ”tahattomat aukot” ja ”hukkatilat”? Vai onko se analyytikko, joka ideologisen diskurssin murtumiin, oireisiin, tarttumalla tuottaa diagnoosin, uuden herrasignifioijan, joka viitoittaa tien kohti tulevaisuuden arkkitehtuuria? Vai onko se asiantuntija, joka vallitsevan ideologian puitteissa tuottaa uutta tietoa suunnittelua vaativista kohteista, auttaa ottamaan ne signifioivan järjestelmän hallintaan, auttaa parantamaan oireet, aukot ja epäjatkuvuudet symbolisessa järjestyksessä?  Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailun asiakirjojen tulkinnan perusteella arkkitehtuurille ja sen edustajille annettu rooli on lähinnä ideologiaa ylläpitävän ja sen sisällä uutta tietoa tuottavan asiantuntijan rooli.

 

Kirjallisuus

Fink, Bruce (1995) The Lacanian Subject. Between Language and Jouissance. Princeton University Press, Princeton.

Fink, Bruce (2004) Lacan to the Letter. Reading Écrits Closely. University of Minnesota Press, Minneapolis.

Heikkilä, Martta (2011) ”WOW – kun sanat eivät riitä kertomaan”. Mustekala, 26.9.2011. Luettu: 23.6.2015.

Kummala, Petteri (2012) ”Ympäristöestetiikka”. LOGOS — ensyklopedia. Filosofia.fi. Luettu: 23.6.2015.

Kurki, Janne (2004) Lacan ja kirjallisuus. Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce. Apeiron Kirjat, Helsinki.

Kurki, Janne (2012) Lacanin diskurssiteoria. Apeiron Kirjat, Helsinki.

Lacan, Jacques (1977) Écrits. A Selection. Trans. Alan Sheridan. New York & London: W. W. Norton & Company.

Reconnecting Tampere (2014) Reconnecting Tampere. Tampereen asemakeskus. Suunnitelman selostus. Kesäkuu 2014. Luettu: 21.3.2016.

Sheridan, Alan (1977) ”Translator’s note”. Teoksessa Lacan (1977), vii–xii.

Tampereen kaupunki (2014a) Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailu. 17.3. – 27.6.2014. Kilpailusäännöt ja kilpailuohjelma. Luettu: 21.3.2016.

Tampereen kaupunki (2014b) Arvostelupöytäkirja. Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailu. 17.9.2014. Luettu: 21.3.2016.

Tampereen kaupunki (2014c) ”Asemakeskus”. Luettu: 30.8.2015.

Žižek, Slavoj (2005) Ideologian ylevä objekti (The Sublime Object of Ideology, 1989). Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki. Apeiron Kirjat, Helsinki.

Žižek, Slavoj (2009a) ”Architectural Parallax; Spandrels and Other Phenomena of Class puggle”. Jack Tilton Gallery, 23.4.2009. Luettu: 21.3.2016.

Žižek, Slavoj (2009b) ”Matrix eli perversion kaksi puolta” (”The Matrix, or, The Two Sides of Perversion”). Suom. tekijän käsikirjoituksesta Janne Porttikivi. Teoksessa Žižek (2009), 145–173.

Žižek, Slavoj (2009) Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide, politiikka. Suom. ja toim. Janne Porttikivi. Gaudeamus, Helsinki.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Fink 1995; 2004; Kurki 2004; 2012; Žižek 2005.
  2. Tampereen kaupunki 2014a; 2014b; Reconnecting Tampere 2014.
  3. Tampereen kaupunki 2014c; Tampereen kaupunki 2014a, 9.
  4.  Kilpailun järjestäjä, tuomaristo ja muu organisaatio, ks. Tampereen kaupunki 2014b, 10–11. Kilpailuehdotusten tekijät, ks. Tampereen kaupunki 2014b, 51.
  5. “Imaginaarinen”, “symbolinen” ja “reaalinen” ovat keskeisiä käsitteitä Lacanin ajattelussa. Ne voidaan määritellä ihmiselle ominaisiksi tavoiksi kokea “sitä mitä on”. Imaginaarinen kokemisen rekisteri on samankaltaisuuksien aistienvaraista havaitsemista. Symbolinen rekisteri on todellisuuden hahmottamista erojen kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että jokin asia voi merkitä jotain toista eli tulla merkiksi eroamalla merkitsemästään asiasta ja toisaalta muista merkeistä. Reaalinen on se, mikä jää imaginaarisen ja symbolisen ulkopuolelle. (Ks. Kurki 2004, 28–30; Sheridan 1977, ix–x.)
  6. Ks. Žižek 2009a.
  7.  Signifioivan järjestelmän ideologisuutta voidaan valaista Žižekiä lainaten seuraavasti: Signifioivassa järjestelmässä tosiasiat saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa sen perusteella mikä merkki kulloinkin valikoituu herrasignifioijaksi, joka järjestää todellisuuden eli merkityksellistyvät tosiasiat viittaamaan herrasignifioijaan itseensä. Herrasignifioija ei itse signifioi mitään, se on merkitykseltään tyhjä merkki. Sen merkitys syntyy siitä, miten tosiasiat merkityksellistyvät sen alaisuudessa. Näin ollen merkityksellinen todellisuus on aina jonkin herrasignifioijan kiinnittämän ideologian mukainen. (Ks. Žižek 2005, 139–144.) ”Signifioiva järjestelmä” ja ”symbolinen järjestys” tarkoittavat tulkintani mukaan kutakuinkin samaa asiaa. ”Symbolinen järjestys” viittaa ideologian mukaisesti merkityksellistyvään ja kielen merkitsemään todellisuuteen. ”Signifioiva järjestelmä” puolestaan viittaa siihen, kuinka symbolinen järjestys rakentuu toisiinsa viittaavista merkeistä.
  8.  Klassistisella arkkitehtuurilla tarkoitetaan antiikin Kreikan ja Rooman temppeliarkkitehtuurista lainaavaa rakennustaidetta. Klassistisille rakennuksille ominaista on antiikin pylväsjärjestelmien käyttö, symmetrisyys, päätykolmioaiheet sekä pysty- ja vaakasuorien elementtien tasapaino. Klassistiseen arkkitehtuuriin luetaan renessanssin rakennustaide, 1700–1800-lukujen uusklassistinen arkkitehtuuri, 1900-luvun alun klassismi sekä kansanomaiset rakennustyylit, jotka lainaavat klassistisia elementtejä.
  9. Kantilta esim. Arvostelukyvyn kritiikki (Kritik der Urteilskraft, 1790), ks. Kummala 2012.
  10. Kummala 2012.
  11. Ks. esim. Heikkilä 2011.
  12. Kurki 2004, 97; Žižek 2005, 176–178.
  13. Jakautuneen subjektin syntyä Lacan havainnollistaa ”halun graafilla”. Ks. esim. http://cahiers.kingston.ac.uk/vol02/cpa2.7.supplement.html#body.1_div1.6. Luettu: 25.6.2015. ”Halun graafi” sai lopullisen muotoilunsa Lacanin V seminaarissa 1957–1958. Siitä on esitetty lukuisia tulkintoja. (Ks. esim. Lacan 1977, 303–315; Fink 2004, 111–122; Kurki 2004, liite 1; Žižek 2005, 145–178.)
  14. Ks. esim. Fink 2004, 114–127.
  15.  Ks. Fink 2004, 119–122; Kurki 2004, 96–97; Žižek 2005, 160–178.
  16.  Lacan 1977, 314; Žižek 2005, 177.
  17. Žižek 2005, 170–179; Žižek 2009b, 149.
  18. Lacanin mateemat ovat teoreettisia yleistyksiä. Ne voidaan pelkistäen määritellä esim. seuraavasti: $ = jakautunut subjekti, S1 = herrasignifioija, S2 = kaikki muut signifioijat, a = halun objektisyy. (Kurki 2012, 36–59.)
  19. Fink 1995, 131; Kurki 2012, 70.
  20.  Kurki 2012, 66.
  21. Fink 1995, 130–131; Kurki 2012, 65.
  22.  Kurki 2012, 76–80, 91.
  23.  Fink 1995, 132–133; Kurki 2012, 91–92.
  24. Tampereen kaupunki 2014a, 34.
  25.  Tampereen kaupunki 2014a, 36.
  26.  Fink 1995, 136; Kurki 2012, 82.
  27. Žižek 2005, 110.
  28.  Fink 1995, 135–136; Kurki 2012, 86–91.
  29.  Fink 1995, 133–134; Kurki 2012, 84–85.
  30. Tampereen kaupunki 2014a, 15–24 & passim.
  31.  Tampereen kaupunki 2014b, 7.
  32.  Tampereen kaupunki 2014b, 31.
  33. Reconnecting Tampere 2014, 7.
  34.  Ks. Tampereen kaupunki 2014a, 24.
  35.  Ks. Tampereen kaupunki 2014b, 31–35.
  36. Reconnecting Tampere 2014, 9.
  37.  Reconnecting Tampere 2014, 13.
  38.  Reconnecting Tampere 2014, 19.
  39.  Reconnecting Tampere 2014, 15.
  40.  Reconnecting Tampere 2014, 3, 31, 41, 49, 55.
  41.  Reconnecting Tampere 2014, 31, 41, 49.
  42.  Reconnecting Tampere 2014, 3, 9.
  43.  Reconnecting Tampere 2014, 26.
  44.  Žižek 2009a.
  45.  Ks. Reconnecting Tampere 2014. Ks. myös kilpailuehdotus: http://www.tampere.fi/material/attachments/r/eDfFG6Qce/reconnectingtampere.pdf. Luettu: 25.6.2015.
  46.  Žižek 2009a.