Rakkauden läpäisemä elämä

Susanna Lankinen

bell hooks. Rakkaus muuttaa kaiken (All About Love – New Visions, 2000). Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin, Tampere, 2016. 179 s.

Rakkaus muuttaa kaiken on elämäntapaopas, joka saattaa jopa muuttaa elämäsi.

Bell hooks on Yhdysvaltojen tunnetuimpia nykyfeministejä, joka on kirjoittanut muun muassa rodusta, yhteiskuntaluokista, koulutuksesta ja elokuvateoriasta. Häneltä on aiemmin suomennettu teos Vapauttava kasvatus. Hooks aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja suomennoksestakin erottuu välillä hänen kaunokirjallinen tyylinsä. Asia on kuitenkin painavaa ja pääosin helposti seurattavaa.

Rakkaudesta on yllättävän vaikea puhua, hooks toteaa heti kirjan alussa. Mediassa puhutaan seksistä ja kuolemasta enemmän kuin vilpittömästä rakkaudesta, mikä kertoo kyynistyneestä keskustelukulttuurista. Rakkaudesta puhuvaa saatetaan karsastaa ja pitää naiivina Ingalsin Laurana tai uskonnollisena hihhulina. Hooks saarnaa erityisesti amerikkalaiselle yhteiskunnalle, mutta saarnan voi yleistää käsittämään koko länsimaisen yhteisön.

Rakkaus muuttaa kaiken avaa lukijalle maailman, jossa rakkaus läpäisee kaikki elämän kerrokset kokonaisvaltaisesti yksilön itsekunnioituksesta ja kiintymyksellisistä ihmissuhteista globaaliin oikeudenmukaisuuteen.

Rakkaus on sitoutumista totuuteen ja oikeudenmukaisiin tekoihin

Kuten filosofioilla on tapana, alkaa rakkauden filosofiakin määritelmistä. Hooksin mukaan sanan ”rakkaus” pitäisi olla verbi eikä substantiivi. Rakkaus on intentionaalisia tekoja ja sitä voi oppia – se ei ole vain hallitsematon tunne. Psykologi Erich Fromm (1900–1980) ja psykiatri M. Scott Peck (1936–2005) määrittelevät rakkauden tahtona. (22) Tämä tahto on avoimuutta, oman ja muiden henkisen kasvun mahdollistamista. Hooks luettelee Frommia ja Peckia mukaillen ”valmistusaineet” (23): huolenpito, kiintymys, huomioon ottaminen, kunnioitus, sitoutuminen, luottamus, rehellisyys ja avoin kommunikaatio.

Ihmisen kehitys rakastavaksi persoonaksi lähtee lapsuuden perheestä. Useimmissa perheissä on huolenpitoa ja kiintymystä, mutta entä muita rakkauden osa-alueita?

Voimme kuulla lapsiaan ja puolisoaan lyövän miehen julistavan kapakassa rakastavansa perhettään syvästi. Hyvänä päivänä vaimo saattaa itsekin vakuutella miehen rakastavan häntä väkivaltaisuudestaan huolimatta. Hämmentävän suuri osa meistä on kasvanut dysfunktionaalisessa perheessä, jossa opimme ettemme ole hyviä, meitä häpäistiin, pahoinpideltiin henkisesti ja/tai fyysisesti sekä laiminlyötiin emotionaalisesti, ja silti saimme kuulla olevamme rakastettuja. Suurinta osaa ihmisistä yksinkertaisesti pelottaa liiaksi omaksua rakkauden määritelmä, joka ei enää salli kuvata lapsuudenperhettä rakastavaksi. (23)

Monet lapsiaan tai puolisoaan kaltoin kohtelevat henkilöt väittävät rakastavansa. Tämä ei kuitenkaan ole todellista rakkautta. Se saattaa olla vaikkapa pelkkää kiintymystä, mikä ei kuitenkaan riitä rakkaudeksi. Pahimmassa tapauksessa lapselle kerrotaan, että fyysiset rangaistukset ovat eräs rakastamisen muoto. Hooks kirjoittaa yksiselitteisesti, että ”[p]ahoinpitely ja laiminlyönti kieltävät rakkauden” (34).

Rakkaus ei olekaan enää jokin epämääräinen pakkomielteinen mielentila, minkä ilmaantumista emme voi hallita. Emme voi oppia rakastamista, jos ajattelemme rakkauden olevan ”vain” tunne. Rakkauden määritelmä moniulotteisena rakastamisena ahdistaa monia ihmisiä myös siksi, että siitä on johdettavissa yksilön vastuu. Olemme aidosti vastuussa rakastamisistamme. (28–29)

Rakkaus edellyttää kunnioitusta, rehellisyyttä ja avointa kommunikaatiota. Kiintymyksen ja hoivan tarpeen lisäksi pyrkimys oikeudenmukaisuuteen on hooksille rakkauden alkusysäys. Usein jo lapsilla on käsitys perustavanlaatuisesta reiluudesta, minkä päälle moraalia aletaan rakentaa. Kunnioitus tarkoittaa yksinkertaisesti vaikka sitä, että lasta ei lyödä, koska ketään muutakaan ei saa lyödä (32–33). Jokaista ihmistä tulisi kohdella kokonaisena persoonana. Rehellisyys ja avoin kommunikaatio mahdollistavat syvällisen, rakastavan ihmissuhteen kehittymisen.

Hooks kirjoittaa paljon lapsiin kohdistuvista ristiriitaisista odotuksista. Kasvattaminen ei ole helppoa. Monet vanhemmat asettavat lapselle odotuksia, ikään kuin määräävät, millainen lapsi on ja millainen hänestä tulee. Vanhempi ei välttämättä ole valmis tutustumaan lapseen omana persoonanaan. Hyvin käyttäytyvä lapsi on nöyräksi peloteltu lapsi, joka välttelee ristiriitoja (58).

Lapsia hämmentää, että heiltä vaaditaan yhtä aikaa rehellisyyttä ja silti heidän myös vaaditaan oppivan toimimaan sopivan kaksinaamaisesti. – – Aikuiset kehuivat ja kiittelivät sisaruksistamme niitä, jotka oppivat kertomaan kohteliaita valheita ja sanomaan, mitä aikuiset halusivat kuulla. (42)

Valehtelu on jokapäiväistä aikuistenkin kesken. Olen itse vähän skeptinen sen suhteen, kannattaako kaikissa tilanteissa puhua totta, varsinkaan lähimmilleen. Ainakin se vaatisi sitä, että olisi ajatuksienkin tasolla oikea enkeli ihmiseksi, ettei koskaan ajattelisi mitään epäkunnioittavaa toisista. Hooks kyllä myöntää, että ”[j]okainen meistä tarvitsee tilaa, jossa voi olla yksin omien ajatustensa ja tuntemustensa kanssa; jossa voi kokea terveellistä psykologista autonomiaa ja päättää kertoa asioista silloin kun siltä tuntuu” (50).

Hooksin mukaan salailu tekee läheisyyden mahdottomaksi. Minulle ei kuitenkaan auennut, mikä sitten on rakkauden estävää salailua ja mikä normaalia psykologista tilaa. On tosi, että surullisia ovat ihmiset, jotka eivät kykene olemaan rehellisiä edes itselleen. Tunnen ihmisiä, jotka valehtelevat ystävilleenkin naurettavan paljon. Heidän koko elämänsä tuntuu olevan teatteria. Toisaalta yhteiskunta tuntuu pitävän tietynlaista valehtelua välttämättömyytenä, hyväksyttävänä selviytymisen keinona. Onko sitten niin, että ”liian” rehelliset ihmiset ovat tuomittuja Idiootin osaan.

Totuus antaa pohjan itsetunnolle ja tietoisena elämiselle. Rakkauteen tarvittava sitoutuminen liittyy tietoisena elämiseen. Ihmisen on hyvä ymmärtää oma arvomaailmansa ja kysyä jatkuvasti, elääkö sen mukaan. Hänen on ensin ymmärrettävä oma arvonsa voidakseen hakeutua arvostaviin, rakastaviin suhteisiin. Lisäksi on kunnioitettava muita ja vastustettava kaikkea epäoikeudenmukaisuutta arjen tasolla. (56–57)

Itsensä rakastaminen muodostaa perustan rakastavalle toiminnalle.  – – Toisten ihmisten kanssa rakkaus on aina välttämättä ehdollista. Toisia voi rakastaa pyyteettömästi, mutta se on vaikeaa ja onnistuu vain harvoin, koska muiden käytös ei ole koskaan hallinnassamme, emmekä voi ennustaa tai täysin kontrolloida, miten reagoimme heidän tekoihinsa. (64)

Sitoutuminen ei tarkoita ripustautumista toiseen ihmiseen vaan jatkuvaa oman toiminnan rakkaudellisuuden arviointia. Samalla sitoudummekin myös rakkauden käsitteeseen, rakastamisen toimintaan.

Romanttinen rakkaus epäonnistuu, koska emme ole oppineet rakastamaan. Asia on niin yksinkertainen. (138)

Itse sanoin kaksi vuotta sitten ”tahdon” maistraatissa. En ole mikään perinteisten vihkiseremonioiden ystävä, mutta ennen naimisiinmenoa naistenlehtiä lukiessani olin pohtinut ”tahtomisen” aspekteja. Varmaankin kaikki pitkässä suhteessa olleet ihmiset ymmärtävät, että suhteen toimiminen vaatii ”tahtotilaa”, mutta hooks selkeyttää tätä väitettä:

Jos rakkaus olisi ainoastaan tunne, ei olisi mahdollista luvata rakastaa toista ikuisesti. Tuntemukset tulevat ja menevät. – – Rakkaus on sitä, miksi se tehdään. Rakkaus on tahtomista, sekä aikomusta että toimintaa. (133)

Parisuhteesta ja seksistä hooks kirjoittaa yllättävän vähän, mutta se on tarkoituksellista. Parisuhteella on kulttuurissamme liian korkealle nostettu paikka, mikä vie tilaa muilta ihmissuhteilta, kuten ystävyydeltä. Seksuaalinen intohimo voi olla hyvän suhteen alku, mutta se ei yksinään riitä hyvään suhteeseen.

Perinteinen heteroparisuhde näyttäytyy usein myös valtapelinä, jossa mies ja nainen manipuloivat toisiaan sukupuolilleen tyypillisillä tavoilla. Hooks korostaa, että rakkauden määritelmä ei voi olla eri sukupuolille, vaikka käyttäytymisessä on havaittavissa eroja. Pojille opetetaan, että on miehekästä olla puhumatta tunteistaan. Tytöille opetetaan, että naisen on oltava ehdottoman rakastava. Nämä roolit pönkittävät patriarkaalista valtapeliä, jossa sekä naiset että miehet manipuloivat toisiaan sen sijaan, että antaisivat rakkaudelle mahdollisuuden. (27, 120–123.)

Tunteaksemme rakkautta on luovuttava seksistisistä ajattelumalleista kaikissa niiden ilmenemismuodoissa. Niin kauan kuin turvaudumme seksismiin päädymme aina takaisin sukupuoliroolien aiheuttamaan konfliktiin, ajattelutapaan joka alentaa naisia ja miehiä. (122)

Ihminen ei kuitenkaan ole tiukasti monogaminen laji, vaikka useissa kulttuureissa viihdytään yhden kumppanin kanssa pitkiäkin aikoja. Olisi ollut mielenkiintoista lukea, mitä mieltä hooks on vaikkapa polyamorisista suhteista tai paatuneista yksineläjistä.

Rakkaus on yhteisöllisyyttä

Olemme jokainen syntyneet yhteisöjen maailmaan. (104)

Ihminen on alusta alkaen äärimmäisen sosiaalinen laumaeläin, jolle on normaalia olla päivittäisessä kontaktissa kymmenien eri yksilöiden kanssa. Eristäytynyt ydinperhe voi luoda hyvinkin sairaan vallankäytön ilmapiirin ympärilleen. Hyvin toimivia perheitä on toki olemassa, ja näissäkin on totta kai ongelmansa. Rakkaus ei tarkoita ongelmien poissaoloa, vaan kykyä ratkoa ongelmatilanteita. (105, 111, 158) Hooks toteaa (38, 105), että yksikin huolehtiva aikuinen voi pelastaa lapsen kehityksen. Tämä on psykologienkin piireissä konsensus. On järkevää, että jo lapsuudessa on mahdollisimman monia läheisiä aikuisia ympärillä: joku heistä ehkä ymmärtää juuri tämän lapsen temperamenttia ja osaa puuttua asioihin rakentavalla tavalla.

Nykypäivän länsimaalainen kaupunkilainen saa usein valita oman yhteisönsä. Hooks korostaa ystävien merkitystä nykypäivän yhteisöinä. (110) Kuitenkin tästä urbaanista elämäntavasta aiheutuvasta yksinäisyydestä hooks kirjoittaa liian vähän, hän vain sivuaa sitä. Yksinäisyys on yksi suurimmista nyky-yhteiskunnan ongelmista. Meillä ei ole aitoa vastuuta vaikkapa sukulaisistamme vaan elämme ihmisten markkinataloudessa: jokaisen on kyettävä luomaan oma yhteisönsä.

Hooksin mukaan ihmisiä ei pidä kohdella kuin kertakäyttötavaroita, mutta itselle pelkkää harmia tuottava ihmissuhde ei taas ole itsensä kunnioittamisen kannalta järkevä sijoitus. Ehkä tämä on se syvin idea nykypäivän urbaanissa individualismissa. Hooks kirjoittaa kuitenkin myös anteeksiannosta:

Anteeksiantaminen tarkoittaa, että voi edelleen nähdä hänet yhteisön jäsenenä, ihmisenä, jolla on paikka sydämessäni jos hän sitä toivoo. (112)

Ihmiselle on annettava toinen mahdollisuus. Toimiva ihmissuhde ei myöskään tarkoita ongelmien tai kivun täydellistä poissaoloa.

Rakkauden harjoittamiseen kuuluu kivun hyväksyminen. Se auttaa erottamaan rakentavan kärsimyksen itsetarkoituksellisesta kivusta. (126)

Hooks ei kuitenkaan anna ohjeita siihen, miten tämä erottaminen tapahtuu. Jäljelle jää vain kysymyksiä: Jääkö tämä rakkauden antama erotuskyky sitten vain tuntemuksen varaan? Mystifioituuko rakkaus kuitenkin lopulta? Milloin esimerkiksi on oikein etääntyä inhottavasta sukulaisesta tai ystävästä? Milloin taas on kyse ihmissuhteiden kertäkäyttökulttuurista?

Yhteisöissä on aina tarvittu ihmisiä, jotka sitoutuvat ihmissuhteisiin ja liimaavat yhteisön jäsenet yhteen. Yksi hooksin tärkeä huomio yhteisöjen rakenteesta on naisten antamassa hoivassa:

On niin helppoa unohtaa, kuinka paljon monet naiset tekevät toisten eteen päivittäin – millaisia uhrauksia naiset tekevät. Usein seksistinen ajattelu hämärtää sen, että nämä naiset valitsevat toisten hyväksi toimimisen, että he antavat vapaasta tahdostaan eivätkä biologisen kohtalon määrääminä. On paljon ihmisiä, joita toisten palveleminen ei kiinnosta, jotka vähättelevät sitä. Ajattelemalla, että toisten eteen puurtavat naiset ’tekevät niin koska äitien tai oikein naisten kuuluu niin tehdä’, kieltää naisten täyden ihmisyyden eikä pysty näkemään tekoihin sisältyvää anteliaisuutta. Monet naiset eivät ole kiinnostuneita palvelemisesta, jotkut jopa halveksivat sitä. (113)

Palveleminen ja hoiva nähdään monesti vähemmän tärkeänä työnä. Kyse tuskin on automaattisesta hoivavietistä tai abstraktista kutsumuksesta. Hoivatyö on sen sijaan työtä, missä parhaiten voi tulla näkyväksi ihmisen sitoutuminen rakkauteen, tai sen sitoutumisen puute.

Olen yhä uudelleen hämmästynyt siitä, kuinka paljon lopulta rohkeasti luotamme tuntemattomiin. Sairastaessamme ja sairaalaan joutuessamme panemme uskomme kokonaiseen joukkoon tuntemattomia ihmisiä, toivomme heidän auttavan meitä tervehtymään. Silti niin usein pelkäämme luottaa läheisiin ihmisiin – – . (127)

Hoitohenkilökunta on etuoikeutettua, sillä se pääsee kurkistamaan ihmisen kaikkein yksityisimpiin tapahtumiin ja kaikkein haavoittumaisimpiin hetkiin. On mielenkiintoista, miten etäisyys ja anonyymiys voi joissain tilanteissa tuoda syvempää luottamusta. Samaan aikaan tämä tekee ymmärrettäväksi ihmisten herkkyyden tiettyjä ammatteja kohtaan: lehtijutuissa ryöpöteltävinä on monesti hoitajat ja lääkärit.

Yleisesti työhön liittyen hooksin mukaan ihmisen on osattava myös rakastaa omaa työtään:

Ihmiset, jotka tulevat toimeen tekemällä rakastamaansa työtä, ovat autuaassa asemassa. Heidän kokemuksensa voi toimia esimerkkinä meille jokaiselle. Heidän elämänsä on meille kuin majakka, joka näyttää, kuinka oikea elinkeino voi vahvistaa itsensä rakastamista, taata mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä koko elämään, ei vain työhön. (62)

Ajatus on kaunis, mutta kuulostaa lähinnä naurettavalta  suurimmalle osalle maapallon ihmisistä. Tällaisissa osioissa hooks kuulostaa kehnolta elämäntaito-oppaalta.

Mitä päätämme uskoa rakkaudesta?

Rakkauden etsimistä käsitellään populaarikulttuurissa paljon. (12) Tapanamme on toisaalta määritellä hyvin päättyvät rakkaustarinat hömpäksi tai pitää onnistuneen perhe-elämän kuvausta naiivina todellisuuden kaunisteluna.

Kaikki me tiedämme miltä väkivalta näyttää. – – Vaikka yksittäiset tutkijat ovat sitä mieltä, ettei näkemämme väkivallan kuvausten ja arjessa kohdatun väkivallan välillä ole suoraa yhteyttä, maalaisjärki sen kuitenkin kertoo: kuluttamamme kuvastot ja niiden katselun aikaansaama mielentila vaikuttavat meihin kaikkiin. (82–83)

Tavallaan ymmärrän mitä hooks tässä tarkoittaa. Hooks ei kannusta sensuuriin eikä syytä massamediaa maailman pahuudesta (84). Me emme kuitenkaan valitse kaikilta osin maailmankuvaamme, vaan se tuodaan meille esimerkiksi juuri median kautta. Väkivalta vähenee yhteiskunnassamme koko ajan, mutta ehkä media voisi osaltaan vaikuttaa siihen, miten näemme ihmissuhteemme ja miten todellisena koemme vilpittömän välittämisen tunteen.

Mitä enemmän kiinnitetään huomiota toimimattomiin ihmissuhteiden malleihin, sitä enemmän välitetään viestiä, että perheiden on tavallista olla sekaisin, perheissä nyt vain kuuluu olla ongelmia. Meitä rohkaistaan kuluttamaan hedonistisesti mutta myös uskomaan, että kohtuuttomuudet kuuluvat perhe-elämään ja että toimivaan, rakastavaan perheeseen uskominen on epänormaalia. (95)

Jotta voisimme luopua tästä kyynisyydestä, on paljon tehtävää edessä. Tuskin meidän sukupolvemme missään saa kokea kokonaisvaltaisen rakkauden etiikan toimeenpanoa, mutta ehkä tulevaisuuden sukupolvet voivat. Maailma muuttuu jatkuvasti joka tapauksessa, ja joskus voimme ohjata sitä muuttumaan parempaan suuntaan. Viisikymmentä vuotta sitten Suomessa ajateltiin parisuhteista ja lasten kasvatuksesta aivan eri lailla kuin nykyään, ei siis kannata pitää rakkauden sanoman tulevaisuutta valmiiksi menetettynä.

Me itse valitsemme, millaisessa maailmassa elämme. Tunnen esimerkiksi joitakin ihmisiä, jotka ajattelevat paljon rahaa. He myös olettavat muiden ihmisten ajattelevan jatkuvasti rahaa ja näkevät maailman silloin kilpailullisena, ahneena paikkana. Haluammeko elää totuudessa ja olla avoimia sille, kuinka erilaisia maailmoja ja motiiveja muilla ihmisillä todellisuudessa onkaan?

Tekeekö varallisuus ihmisestä välttämättä rakkaudettoman? Kuten Raamatussa sanotaan: ”Helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Mark. 10:23,25). Varallisuuden epätasa-arvoinen jakautuminen on ongelma, varsinkin, kun varallisuus ei koskaan ole jakautunut ihmisen oman ahkeruuden mukaan, vaikka jotkut kovasti niin väittävät.

Minua on hämmentänyt kuulla, kuinka varallisuutta perineet ihmiset ovat varoittaneet muita jakamasta resursseja, koska apua tarvitsevien ihmisten täytyy työskennellä lujasti osatakseen antaa arvoa rahalle. […] Yksi ahneuden kulttuurin ironioista on seuraava: ihmiset, jotka hyötyvät eniten saavutuksista, joiden eteen eivät ole tehneet työtä, ovat kaikkein innokkaimmin vakuuttamassa, että köyhät ja työväenluokkaiset voivat arvostaa aineellista hyvinvointia ainoastaan jos he ovat tehneet sen eteen töitä. Tietenkin näin sanoessaan he ainoastaan pitävät yllä uskomusjärjestelmää, joka suojelee heidän luokkaintressejään ja vähentää heidän vastuutaan huono-osaisista. (97–98)

Seuraava ajatus nousee hooksilla ruohonjuuritason ihmissuhteista globaaliin yhteisöön:

Antelias kaikkien resurssien jakaminen on yksi konkreettinen keino ilmaista rakkautta. (128)

Käytännössä tämä tarkoittaa sekä materian että työn jakamista. Hooksin mukaan ”[t]yöttömyyden vitsaus katoaisi maastamme, jos verorahoilla tuettaisiin rakastamisen opettamista. Se tekisi työn jakamisesta normaalin käytännön” (127). Materian jakamisessa on kyse myös epämiellyttävästä materian taakasta luopumisesta kuin KonMarissa ikään. ”Yksinkertainen elämä tekee rakastamisesta yksinkertaista. Valitsemalla yksinkertaisen elämäntavan parantaa välttämättä kykyä rakastaa.” (103)

Hooksin määrittelemä rakkaus luo pohjan etiikalle, jonka seuraaminen vaikuttaa koko globaaliin yhteisöön. Rakkauden etiikan ohjaama maailma olisi paras mahdollinen maailma. Hooks laajentaa rakkauden lähelle Erich Frommin biofiliaa[1]:

Ihmiset, jotka päättävät rakastaa, voivat muuttaa elämäänsä tavoilla, jotka tekevät kunniaa rakkauden etiikan ensisijaisuudelle. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun päättää työskennellä ihailemiensa ja kunnioittamiensa ihmisten kanssa; kun sitoutuu täysillä ihmissuhteisiinsa; kun omaksuu globaalin katsantokannan ja näkee, kuinka jokaisen elämä ja kohtalo kytkeytyy läheisesti yhteen kaikkien planeettamme asukkaiden kanssa. (76—77)

Rakkaus on hengellisyyttä

Hooksin hengellisyys-puheet menevät välillä yli hilseen. Kirjassa näkyy hooksin kristillinen tausta vahvasti. Hänen mukaansa materialistinen, individualistinen yhteiskunta vahvistaa ”hengellisen tyhjyyden tunnetta” (67).

Rakkautta ei ehkä koskaan ole riittävästi, mutta aina voi shoppailla. (67)

Hooks ymmärtää Peckin hengellisyyden ihmisen kokonaisvaltaisuuden korostamisena. Emme ole vain fyysisesti yhteydessä ulkomaailmaan vaan myös ”sielultamme”. (28.) Hooks näkee tämän yhtenäisyyden ja rakkauden olevan kaikkien suurten uskontojen ytimessä, mutta tuomitsee uskonnollisen fundamentalismin, joka tukahduttaa rakkauden. (68.)

Hengellisyys ja hengellinen elämä antavat voimaa rakastaa. Vain harva ihminen valitsee hengellisen elämän eli elämän, jossa osoitetaan kunnioitusta jokapäiväisen elämän pyhiä ulottuvuuksia kohtaan, jos hänellä ei ole yhteyttä perinteisiin uskontoihin tai käytäntöihin. (71)

Onko näin? Hooksin peräänkuuluttama ”elämän perustava keskinäinen riippuvuus” (67) on kyllä ymmärrettävissä nähdäkseni ilman sen kummallisempia metafyysisiä rakennelmia kuin jokin ”luonnon mystisyys”. Hooks myöntääkin, että ”[h]engellisyyden harjoittaminen voi olla merkityksellistä, vaikkei sillä olisikaan yhteyttä järjestäytyneeseen uskontoon” (73).

Hooksin tekstin suurimpia ongelmia on, että siinä viitataan tutkimustuloksiin epämääräisesti. Tämä ilmeisesti on osa bell hooksin tyyliä. Monilta osin kirjan käsittelemät ongelmat ovat myös empiirisesti tutkittuja, ja nämä tutkimustulokset olisivat mielenkiintoisia linkkejä lukijalle laajentaa omaa ymmärrystä.[2]

Hooks kirjoittaa hyvin henkilökohtaisella tasolla. Henkilökohtaisten tarinoiden ongelmallisuus Hooksin tekstissä on, että ne tekevät kertojasta epäluotettavan, vaikkakin hyvällä tavalla myös inhimillisen. Usein ihmissuhdekertomuksissa kertojan rooli on olla oikeassa tai olla se yllättäen kehittyvä osapuoli. Nämä kertomukset tuovat esiin subjektiivisen kokemuksen, mikä on rakkauden kohdalla olennainen näkökulma, mutta samalla ne latistavat kertomuksen muita henkilöhahmoja ja tekevät tilanteista yksiulotteisen tuntuisia.

Kolmas häiritsevä asia hooksin tekstissä on hyvin negatiivinen suhtautuminen yhteiskunnan kehitykseen. Hooks väittää:

Nykyisin elämme maailmassa, jossa köyhät teinit ovat valmiita haavoittamaan ja murhaamaan tennareiden tai kalliin takin vuoksi. Syynä ei ole köyhyys. Maamme historiassa on paljon köyhyyttä. Ajatus köyhästä, joka murhaa luksusesineen vuoksi, oli kuitenkin ennenkuulumaton. (89)

Mahdollisesti syy tällaiseen voi olla vain se, että luksus ei ole enää harvojen etuoikeus vaan tavaroita on paljon helpompi saada nykyään, myös varastamalla.

Meille kerrotaan, että kaikki haluavat enemmän rahaa ostaakseen lisää tavaroita; ettei pieni huijaaminen ja valehtelu haittaa, jos sillä saa etumatkaa. – – Sydämenasioissa taas ihmisiä kannustetaan kohtelemaan kumppaneita ikään kuin he olisivat tavaroita, joita voi hankkia, käyttää ja heittää menemään. Ainoana kriteerinä toimii yksilöllisten mielihalujen tyydyttäminen. (95.)

En tiedä paljon Yhdysvaltojen kulttuurista, mutta en ehkä suhtautuisi kuitenkaan näin kyynisesti nykymaailmaan. Ennen sukuun ja avioliittoon suhtauduttiin varmaankin vakavammin ja niihin sitouduttiin, mutta tuskin ennen rakastettiin enemmän. Syyt sitoutumiseen tulivat vahvasti ulkopuolelta. Avioero on pelastanut monen ihmisen elämän. Ainakin Suomessa on tapahtunut paljon hyvää ihmissuhteiden saralla sodanjälkeisen puhumattomuuden kulttuurin jälkeen.

Kuten kaikki, myös rakkauden käsittely päättyy kuolemaan. Parhaimillaan rakkaus auttaa suhtautumaan kuolemaan. Kliseisesti: kuolleet rakastetut jatkavat elämäänsä meissä. Toisaalta kuolevaisuuden tajuaminen auttaa rakastamaan elämää. (149–150, 154) Hooks toteaa surumielisesti:

Toisin kuin rakkaus, kuolema koskettaa jokaista jossain elämän vaiheessa. (147)

Kuolemalla mässäily ei kuitenkaan edistä rakkauden asiaa. Hooks puhuu edelleen massamedian väkivalta- ja kuolemakeskeisyydestä.

Erich Fromm kysyi kuolinvuoteellaan rakkaalta ystävältään, miksi me suosimme kuoleman rakastamista elämän rakastamisen kustannuksella, miksi ’ihmiskunta pitää nekrofiliaa biofiliaa parempana’. (146)

Rakkaus parantaa ja lunastaa, hooksin mukaan. Ihmisen on valittava rakkaus. Se tarkoittaa tavaranhimosta ja kiireestä luopumista, resurssien jakamista, ihmissuhteiden asettamista työn edelle, ongelmanratkaisukykyä ihmissuhteissa, itsensä ja toisten kunnioittamista, taistelua epätasa-arvoa vastaan arkisella tasolla… Pahimmillaan liian suuria vaatimuksia.

No muuttaako rakkaus kaiken? Uskon, että rakkaudellinen asenne voi muuttaa ihmisen elämän. Ehkä se tuo muutoksen itsessään, huomaamatta.

 

Minättömyyden filosofiaa – buddhalainen ja taolainen eskapismi

Jere Jokinen

”Mind is your only problem.
All other problems are just offshoots of the mind.”
– Osho

Nykyaikaisessa individualismissa minäkeskeisyys on olennainen piirre. Arvostamme yksilöllistä persoonallisuutta ja meille on tärkeää kokea olevamme ”oma itsemme”. Koko olemassaolomme, eksistenssimme, kiinnittyy minuuteemme. Ilman minuutta emme tietäisi, mitä olemme tai olemmeko laisinkaan.

”Minättömyyden filosofiaksi” kutsumani näkemyskokonaisuus pitää ihanteenaan minuudesta eroon pääsemistä, sen kuolettamista. Länsimaisen individualismin näkökulmasta tätä näkemystä tuskin on vaikea pitää karmaisevana. Perusteena minuuden kuolettamiselle tai tukahduttamiselle pidetään perinteisesti elämän, tai pikemminkin minän itsensä, kärsimysluonnetta. Minänä oleminen itsessään aiheuttaa kärsimystä tavalla tai toisella. Kuolettamisen positiivisempi aspekti on ihmisluontoa kuvaava iänikuinen onnellisuuden tavoittelu. Tässä mielessä minän kahleista vapautuminen voidaan nähdä aristoteelisena hyveen aktualisoimisena ja eudaimoniaan pyrkimisenä. Yksilöksi vääjäämättä kehittyvän ihmisen korkeimpana päämääräänä on tässä juuri deindividuaatio, yksilöllisyytensä kadottaminen.

Kiinnekohtinani ovat pääasiassa kaksi itämaista minättömyyden traditiota: Intiassa syntynyt buddhalaisuus ja kiinalainen taolaisuus. En pyri tekemään kaikenkattavaa kuvausta buddhalaisuuden lukuisista eri muodoista tai taolaisuuden historiallisesta muovautumisesta, vaan pikemminkin hahmotella jonkinlainen läpileikkaus aiheesta nimenomaan minuuden kuolettumisen teeman näkökulmasta. Intian buddhalaisuuden keskeinen vaikuttaja on uskonnon perustaja Gautama Buddha (n. 6.–5. vuosisata eKr.). Taolaisuutta käsitellessäni huomioni kohteena on erityisesti taolaisuuden kenties merkittävin hahmo Zhuangzi (myös Chuang Tzu; n. 369–286 jKr.). Lisäksi minättömyyden filosofiaa käsitelläkseni olen kokenut välttämätöntä tarvetta lainata Oshoa. Osho (aiemmin Bhagwan Shree Rajneesh, 1931–1990) oli intialainen mystikko. Hänen sanotaan saavuttaneen valaistumisensa 21-vuotiaana.

Duhkhasatya – buddhalainen kärsimys

Elämässä koettava kärsimys on lähtökohta sille, mikä saa ihmisen tavoittelemaan valaistumista, minuuden kahleista vapautumista. Kärsimys koetaan omassa minuudessa, se on subjektiivista. Sartre puhuu eksistentiaalisesta ahdistuksesta, joka on välttämätön osa ihmisenä olemista. Jean-Paul Sartrella ei ole pelastusoppia, vaan vain huonoa uskoa ja loputonta vapautta. Pelastumisen filosofioilla puolestaan on jokin keino kärsimyksestä vapautumiseksi ja onnellisuuden saavuttamiseksi. Eri filosofiat tavoittelevat tätä eri metodein ja tarjoavat eri asteista vapautusta. Stoalainen mielenrauha (apatheia) pyrkii maailman deterministisen luonteen hyväksymiseen. Epikurolaisten ataraksia on mielentila, ”jossa mikään ei täräytä”. Eri näkemykset painottavat myös erilaisia selityksiä sille, mistä kärsimyksemme pohjimmiltaan juontuu.

Buddhan ensimmäinen oppi oli duhkhasatya – elämän kärsimysluonteen tunnistaminen. Voidaksemme lopulta vapautua kärsimyksestämme, meidän tulee tunnistaa sen syyt. Alan Wallace esittää teoksessaan Buddhalainen mielenharjoitus (2004) Buddhan kolmen, toinen toistaan syvemmälle mielen ulottuvuuksiin pureutuvan, kärsimyksen tason erottelun. Tavallisesti, erityisesti me länsimaiset, ymmärrämme kärsimyksen joksikin, jota Wallace kutsuu ”kärsimisestä kärsimiseksi”. Tämän tyyppisen kärsimyksen tunnistaa taulapääkin. Sairaus, vanheneminen, kuoleminen ja pettyminen aiheuttavat ihmiselle kärsimystä. Mielessämme pyrimme kuitenkin torjumaan tietouden tästä. Terveenä emme useinkaan osaa pelätä sairastumista, ja nuorina vanheneminen koetaan vanhojen ongelmaksi.

Toinen kärsimyksen taso on ”muutoksesta johtuva kärsimys”. Osho on sanonut: ”Mieli on ainoa ongelmasi. Kaikki muut ongelmat ovat vain mielen tuotteita.” Ulkoiset, ehdolliset ja riippuvaiset ärsykkeet voivat tuoda vain hetkellisiä mielihyvän tuntemuksia; ne voivat vain peittää alleen mielen sisäsyntyisen kärsimysluonteen. Joko me kyllästymme ja mielihyvän tunne katoaa tai sitten mielihyvämme lähde katoaa ennen kyllästymistämme. Aistiärsyketyhjiössä eläminen – kokeellisen psykologian tutkimusten mukaan sietämätön kokemus ihmiselle – ei ole ongelma. Ongelma on lähtöisin mielestä itsestään, sen omista rakenteista. Tämä kärsimyksen taso kuvastaa siis mielen omaa kärsimysluonnetta, ja sen tunnistaminen vaatii syvempää kontemplaatiota.

Buddhalainen käsitys on, että mielihyvämme on ainoastaan tyytymättömyyden suhteellista vähenemistä. Ulkoisten ärsykkeiden synnyttämässä onnellisuudessa ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta buddhalaisesta näkökulmasta tällaiset tilat ovat vain kärsimyksen väliaikaista heikentymistä. Kun miellyttävä virike poistuu, ihmisen mieli palaa takaisin entisiin piintyneisiin tuntemuksiinsa, onnettomaan tilaansa, kärsimykseensä. Kärsimyksen todellinen lähde on syvemmällä kokemuksessamme, väliaikaisen helpotuksen alla.[1]

Kolmas kärsimyksen taso on ”koko ehdollisen olemassaolomme läpäisevä kärsimys”. Tyypillistä on väittää, että ihmiset kärsivät, koska ovat sellaisia, koska ovat ihmisiä. Sartrelainen eksistentialismikin päätyy tähän. Buddhalaisuuden mukaan tällainen näkemys perustuu vain ihmismielen ja -olemuksen epätäydelliseen erittelyyn. Buddhan mukaan tulee oivaltaa, että tietoisuuden samastumisen kohteet eivät ole itse tietoisuus. Kieli voi johtaa tässäkin harhaan, sillä on ainakin hyvin vaikeaa puhua itsestään itseyden perimmäisessä mielessä puhumatta erityisesti minästään. Tämä side tietoisuuden ja sen samastumisen kohteiden välillä tulee katkaista, jolloin lopulta voidaan saavuttaa täysin riippumaton onnellisuuden tila.

Me kärsimme, koska samastumme tai pitäydymme tiukasti identiteettimme eli itsestämme omaksumamme käsityksen eri puoliin: ”Tämä on minun kehoni. Nämä ovat minun mielihalujani, minun ajatuksiani, minun päämääriäni, minun pelkojani; tämä on minä.”[2]

Intialainen joogatraditio on lainannut oman osuutensa monille intialaisen filosofian ja uskonnon järjestelmille, myös buddhalaisuudelle. Patañjalin joogan pohjana on Samkhyatradition metafysiikka. Perimmäisenä päämääränä on ”tietoisuuden erottaminen mieli–keho-kompleksista”. Olemassaoleva tietoisuus (Atman) on perimmäinen luontomme, ja pinnalla ilmenevä identiteettimme, minuutemme, on pelkkää harhaa (Maya). Joogatekniikoilla, joihin kuuluu sekä ”peruskuntoa” kehittäviä ruumiillisia ja moraalisia orientoitumisharjoituksia että syvemmälle ja pidemmälle vieviä kontemplatiivisia meditaatiotekniikoita, ihminen voi irtaannuttaa tietoisuutensa subjektiivisen keskuksen materiaalisesta kehostaan ja muuttuvista mielentiloistaan. Uudelleensyntymien ketju johtuu juuri siitä, ettemme oivalla perimmäistä luontoamme, vaan tietoisuutemme elää LSD:n vaikutusten kaltaisissa happohuuruissa.

Sosiaalinen konstruktionismi ja symbolinen interaktionismi sosiologian ja sosiaalipsykologian aloilla ovat oivaltaneet tietyssä määrin todellisuuden harhaisen luonteen. Kieli ja käsitteet luovat ja ohjaavat todellisuuskäsitystämme. George Herbert Mead, symbolisen interaktionismin isä, näki, kuinka ihmismieli itsessään on sosiaalisen vuorovaikutuksen tuotetta. Tässä mielessä Mayan harhaisuus näyttäytyy meille sosialisaatiomme luomana käsitteellistettynä ulottuvuutena. Tietoisuus luo ensin dialektisessa vuorovaikutuksessa maailman kanssa oman harhatodellisuutensa – harhatodellisuuden, joka sen sittemmin tulisi vasaroida murskaksi kuin nietzscheläinen yli-ihminen ainakin. Buddhalainen Nirvanan ihanne pyrkii riisumaan tietoisuuden sille mielen luomista rääsyistä. Tyhjyyttä ei voi saavuttaa kuolettamatta ensin mieltään. Minän on kirjaimellisesti kuoltava, sen on tehtävä itsemurha, jotta uusi, kirkkaampi tietoisuus voi herätä eloon.

Paha ihminen – kärsimys taolaisuudessa

Varhaiset taolaiset tai heidän edeltäjänsä pitivät maailmaa peruuttamattoman pahana. Ihanteena oli maailmasta vetäytyminen, erakoksi ryhtyminen, minkä kautta pyrittiin löytämään merkitys elämälle. Elämää itsessään, kokonaisuutena, tuli arvostaa, mutta asioita sinänsä halveksua. Taolaisuudessa alkuperäinen ja perimmäinen ongelma koskee sitä, kuinka toisaalta säilyttää elämää ja toisaalta välttää vahinkoa ja vaaraa ihmismaailmassa. Kärsimyksen juurena on tekeminen, siis vita activa. Ihminen kärsii, koska hän tekee liikaa, ylitekee asioita. Lao Tzu sanoo: ”Älä tee mitään, niin mitään ei jää tekemättä.”

Taolainen kärsii myös tiedosta ja haluista. Ihmisten alkuperäinen ja luonnollinen Te (voima, hyve) on kadotettu, koska halutaan liikaa ja tiedetään liian paljon. Tieto itsessään halun kohteena on pahaa, ja se myös johtaa haluihin. Ihminen pyrkii tyydyttämään liian monia haluja, mikä johtaa onnettomuuteen. Kärsimyksen syyt ovat yhtenevät buddhalaisuuden kanssa.

Taolaisen elämänihanteen keskiössä on luonnonmukaisuus. Te löydetään luonnonmukaisen elämän avulla. Kaikki keinotekoinen ja väkinäinen aiheuttaa kärsimystä. Tao on universumi, kokonaisuus. Taolainen maailma on spinozalainen maailma. Kaikki on yhtä, vain näkökulmat erittelevät kokonaisuuden osiin.

Kaikella on oma luontonsa, joka määrää sen, mikä on hyvää kullekin oliolle. Tämä on aristoteelisen teleologian individualisointia. Zhuangzin mukaan ei voidakaan ajatella: ”Tee toiselle niin kuin toivot itsellesi tehtävän”. Se, mikä on hyvää itsellesi, ei välttämättä ole hyvää toiselle. Kala elää vedessä, lintu ilmassa; Jussi kävelee kahdella jalalla, Matti kulkee pyörätuolilla. Ihmisten maailmassa pyritään kuitenkin yhdenmukaisuuteen, mikä on väärin. Yhdenmukaistaminen on keinotekoista ja tällaisena aiheuttaa kärsimystä. Yksilölliset ihmiset eroavat toisistaan. Maailman pakottaminen yhteen muottiin on väkivaltaa maailmaa kohtaan. Taolaisuudessa potkii eloisasti luonto–kulttuuri-erottelu. Se, mikä on peräisin luonnosta, on hyvää; se, mikä on ihmisestä tai kulttuurista peräisin, on keinotekoista ja pahaa. Sosiaalisen kanssakäymisen myötä me pyrimme muokkaamaan maailman sellaiseksi, että se olisi hyvä kaikille, tai ainakin enemmistölle. Tällöin siitä tulee joillekin välttämättä paha. Poikkeukselliset, esimerkiksi vammautuneet, yksilöt joutuvat sopeutumaan massan luomaan maailmaan, jolloin poikkeavuuksista tulee puutteita. Taon näkökulmasta puutteita ei ole. Kaikki on osa luontoa.

Taolaisuus ja buddhalaisuus löytävät kumpikin kärsimyksen juuret ihmismielestä, minästä. Kumpikin tavoittelee korkeimpana ihanteenaan ihmisen perimmäisen luonnon oivaltamista ja yksilöllisen minäkeskeisyyden nujertamista. Näkökulmien käsitteellistäminen eroaa ehkä silmällä katsottuna, mutta niissä on sama tuoksu. Eudaimonia on itseisarvo, jota kohti kahlataan.

Päämäärä ja keinot

Buddhalaisuuden korkein päämäärä on Nirvana, taolaisuudessa se on itsensä identifioiminen universumin kanssa, korkeamman näkökulman saavuttaminen. Käytännössä nämä ovat samat. Nirvana on perimmäinen kokonaisuus, todellisuus, jonka jälkeen tulee ei-mitään. Kummassakin näkemyksessä painotetaan korkeamman tiedon saavuttamista. Buddhalaisuuden mukaan tietoisuus on vangittuna uudelleensyntymien ketjuun, koska ihminen ei tiedosta todellisuuden perimmäistä luonnetta. Taolaisuus on ”tämänpuoleisempaa”: kyse on tästä yhdestä elämästä, jota elämme. Tavoitteena ei ole kuitenkaan sen vähempää kuin hetkellisen itsensä ikuistaminen aikaan.

Zhuangzi erittelee elämässä saavutettavan onnellisuuden suhteelliseen onnellisuuteen ja absoluuttiseen onnellisuuteen. Ihminen voi saavuttaa suhteellista onnellisuutta harjoittamalla sisäsyntyistä luontoaan vapaasti, ilman ulkoisia rajoitteita. Korkeampi onnellisuus saavutetaan korkeamman ymmärryksen kautta. Tämä tarkoittaa sen ymmärtämistä, että kaikki on todellisuudessa yhtä. Lao Tzu:n mukaan luonnon lakien tunteminen ja toimiminen niiden mukaisesti johtaa valaistumiseen. Viisaus ja onnellisuus on keskitien kulkemista. Absoluuttisen onnellisuuden ja ymmärryksen saavuttanut ihminen ei kärsi esimerkiksi läheisensä kuoleman aiheuttamasta surusta, sillä hän ymmärtää, että kuolema on osa universumin kokonaisuutta. Elämä ja kuolema ovat yhtä. Absoluuttisesti onnellinen ihminen ei ole enää riippuvainen mistään, ei edes itsestään.

– – the perfect man has no self; the spiritual man has no achievement; and the true sage has no name. (Chuang Tzu)[3]

Stoalainen apatheian ihanne on Taon sukulainen. Kumpikin painottaa haluista eroon pyrkimistä. Taolainen feng liun henki (hyvin vapaasti käännettynä verrattavissa romantiikan ihanteeseen meillä) kuitenkin antaa arvonsa intohimoille ja tunteille, jotka eivät ole minä-sidonnaisia. Universumista nauttiminen on oikein ja hyvää, mutta minäkeskeisyydestä tulee päästä eroon, minä tulee kuolettaa.

Viisaalla on ei-tietoa, ja hän elää ei-toiminnan kautta. Wu-wei (ei-toiminta) merkitsee toimintaa ilman takertumista maailmaan. Taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa (kiinaksi ch’an; sanskriitiksi dhyana) puhutaan kaiken opitun ”poisoppimisesta”. Viisas ei ole se, joka tietää paljon, vaan se, joka ei tiedä mitään – tarkemmin sanoen se, jolla on ei-tietoa. Taolainen absoluuttisen viisauden saavuttaminenkin näet on eri asia kuin vastasyntyneen synnynnäinen tietämättömyys. Ensin pitää oppia, jotta voidaan poisoppia. Tietoisen ponnistelun tuloksena saavutettu ei-tietäminen on korkeampi tietoisuuden taso, hengen saavutus; lapsen tietämättömyys on luonnonlahja. Ei-tieto on mystiikkaa. Siitä ei todellakaan voida sanoa mitään, sillä se ei sisällä erotteluja. Filosofian tehtävänä taolaisuudessa on hävittää ongelmia. Valaistuneelle mitään ongelmia ei ole olemassa, sillä hän on yhtä kokonaisuuden kanssa. Ongelmat ilmenevät vain kokonaisuuden sisäisissä osissa. Koska universumi on ikuinen, saavuttaa valaistunut kuolemattomuuden samastumalla siihen.

Buddhalaisuus näkee ”minän” ainoastaan useiden aggregaattien yhdistelmänä. Nämä skandhat eli aggregaatit ovat karkeasti lueteltuna fyysinen ruumis, tunteet, ideat, vaikutelmat ja hetkellinen tietoisuus. Näiden takaa ei paljastu enää mitään minää; paljastuu vain Nirvana. Buddhalaisessa valaistumisessa on kyse kunkin ihmisen perimmäisen olemuksen, buddha-luonnon (minätön autuudentila, valaistuminen) oivaltamisesta. Ihminen on jo valmiiksi valaistunut, täydellinen; hänen tulee vain oivaltaa tämä. Tulee tulla siksi, mitä jo on. Sartren eksistentialismi kieltää tämän mahdollisuuden meiltä. Emme voi koskaan tavoittaa itseämme, sillä se pakenee meitä. Olemme tuomittuja olemaan itsemme ulkopuolella, vieraita itsellemme ja vieraantuneina maailmasta. Osho sanoo, että Sartre ei tietänyt mitään meditaatiosta[4]. Nähdäkseni Sartre oivalsi ainakin tietoisuuden tyhjyyden. Sartrelle tietoisuus itsessään on vain jatkuvasti avoimia mahdollisuuksia, valintoja.

Buddhalainen tavoittelee valaistumistaan spesifien eettisten ohjeiden ja meditaation avulla. Eri koulukunnat painottavat eri tekniikoita ja sitä, missä olosuhteissa ja kuka valaistumisen voi saavuttaa. Kiinan taolaisuudesta vaikutteita saanut zen-buddhalaisuus keskittyy lähes yksinomaa meditaation harjoittamiseen. Tarinan mukaan zen olisikin Buddhan itsensä kehittämä esoteerinen oppi, jonka hän opetti vain harvoille ja riittävän valveutuneille oppilailleen. Zenin ytimessä on myös taolaisuudesta omaksuttu ei-tietäminen. Tulee toimia vailla tarkoituksellista mieltä (wu-wei = ei-toiminta; wu-shin = ei-mieli): spontaanisti ja ilman ponnisteluita. Vain silloin voi saavuttaa valaistumisen, kun ei pyri saavuttamaan ja on vailla tavoitteita.

Tietoisuuden perimmäisen luonteen oivaltamisen tavoittelu on keskeistä kaikessa buddhalaisuudessa. Intian filosofian eri koulukunnat näkevät valaistumisen tilan näkemyksestä riippuen joko tietoisena tai tietoisuutta täysin vailla olevana tilana. Esimerkiksi Nagarjunan edustaman Madhyamika-filosofian (keskitien filosofia) mukaan Nirvana ei voi olla tietoisuuden kohde, koska tällöin voitaisiin edelleen erottaa subjekti ja objekti. Nagarjunan mukaan Nirvana perimmäisenä todellisuutena ja totaliteettina on Sunya (tyhjyys); se on kuin luku nolla, jolla ei ole vastakohtaparia. Mitään erotteluja ei Nirvanassa voi ilmetä. Arkiymmärrys perustuu erottelujen tekemiselle; Nirvana vain on ja samaan aikaan ei-ole – siitä ei voida puhua. Sekä taolainen että buddhalainen valaistumiskäsitys ovat siis mystiikan verhoamia. Täydellisyyttä ja äärettömyyttä on olemassa vain käsitteiden tuolla puolen.

Karman laki toimii kuin freudilainen alitajunta. Menneisyydessä tekemämme teot ja kokemamme kokemukset jäävät vainoamaan meitä piiloutuneena potentiaalienergiana. Ihmismieli on pohjimmiltaan energiaa. Karma on energiaa. Kyse ei ehkä ole mistään kovinkaan mystisestä laista, jonka mukaan tappaja syntyy torakaksi seuraavassa elämässä. Kyse on tiedostamattomista voimista, jotka determinoivat käyttäytymistämme. Buddhalaisuus on siis tietyssä mielessä deterministinen filosofia. Olemme kontingenssiemme, ehdollistumistemme, määräämiä niin kauan, kunnes irrotamme tietoisuutemme niistä. Buddhalaisesta näkökulmasta ihminen ei ole radikaalisti vapaa, toisin kuin Sartre väittää, sillä hänen kontingenssinsa sitovat häntä. Me olemme ehkä hetkittäin vapaita, mutta mielemme impulssit ja ruumiimme halut repivät meitä jatkuvasti eri suuntiin. Vain valaistunut ihminen on täysin vapaa. Hänen toimintaansa ei determinoi mikään, sillä hän ei ole kiintynyt mihinkään. Kausaliteetti suhtautuu häneen kuin Humen biljardipalloihin. Mikään ei kosketa, mikään ei saa aikaan työntävää tai vetävää energiaa. Valaistunut ihminen todella toimii sen sijaan että käyttäytyisi. Behavioristi löytää varmasti valaistuneen toiminnastakin säännönmukaisuuksia. Ihmismielellä on erinomainen kyky havaita säännönmukaisuuksia niitä etsiessään. Mutta tietoisuudessaan buddha on itsensä herra, aidosti aloitteellinen toimija.

Syödä koko päivä nielemättä ainuttakaan jyvää; pitää vaatteita koko päivä koskettamatta ainuttakaan lankaa. (zen-sanonta, kirjoittajan suomennos)

Arhat eli ansioitunut on ihminen, joka kokee edelleen ruumiillista kipua, mutta kipu on lakannut häiritsemästä häntä. Hän ei ole enää yhtä tietoisuuden samastumisten kohteiden kanssa. Wallacen mukaan ”arhat voi näyttää meistä, joilla ei ole samaa tietoisuutta, eristäytyneeltä ja tunnottomalta, kuin nukutetulta”. Tämä kuvaus muistuttaa epikurolaista, ”jota mikään ei täräytä”. Täydellisesti valaistunut ihminen, buddha, on arhatia askeleen pidemmällä, sillä ”hänellä ei ole omaa, yksilöllistä henkistä kärsimystä, mutta hän on kaikenkattavan ykseyden kautta elävästi tietoinen toisten kärsimyksestä”. Siinä missä arhatin minuus on himmentynyt tai menettänyt otettaan, buddhan minuus on täydellisesti häipynyt. Buddha ei enää tee erotteluja oman kärsimyksensä ja toisten kärsimyksen välillä. Hän on taolaisen ihanteen mukaisesti ”yhtä universumin kanssa”.

Autuus

Osho kuvailee valaistumisen tilaa autuudeksi. Autuus on eri asia kuin onnellisuus. Onnellisuus on jonkin asian aiheuttamaa. Autuus ei johdu mistään, se ei tarvitse syytä ilmetäkseen. Onnellisuus on täten kontingenttia ja se voidaan kadottaa, mutta autuus on katoamatonta. Valaistuneella ei ole enää mitään tavoitteita, ei mitään menetettävää, sillä häntä ei enää ole. Tämä näkemys valaistumisen kokemuksesta yhdistää buddhalaisuuden Nirvanaa ja taolaisuuden universumiin samastumista.

Tämä todennäköisesti herättää hämmennystä meille päämääräorientoituneille individeille. Miksi olla olemassa, jos ei ole enää mitään tavoiteltavaa? Osho kuvailee asiaa energiavirtojen kautta. Ihminen on energiaa. Tavallisesti energiamme virtaa halujen, intohimojen, kiintymyksen muodossa. Kun ihminen valaistuu, lakkaa energia virtaamasta noissa vanhoissa muodoissaan, mutta se ei voi yksinkertaisesti lakata olemasta – energia ei spontaanisti katoa mihinkään. Energiasta tulee myötätuntoa. Minäänsä takertuneen ihmisen on vaikea olla myötätuntoinen. Voidaan väittää, että parhaimmillaankin empatiamme toisia kohtaan on empatiaa itseämme kohtaan: toisen kurjuus aiheuttaa itsellemme epämiellyttävän tunnetilan, ja halumme päästä eroon tästä tunnetilasta johtaa empatiatulkintaan ja auttavaan käyttäytymiseen toisia kohtaan. Oshon mukaan halujen poissaolo johtaa myötätunnon viriämiseen. Myötätunnolla, toisin kuin haluilla, ei ole kohdetta, se kattaa kaikkeuden. Tässä mielessä valaistuneen olemassaolon tarkoitus on siis olla olemassa toisia varten. Vasta valaistunut, haluistaan eroon päässyt ihminen, voi olla aidosti ja täysillä epäitsekäs. Ego kun ei enää vaivaa.

Valaistuneen olemassaolo on puhdasta autuutta. Se on olemassaoloa ei-minkään vuoksi. Siteet minään ja mieleen, joka on kaikkien ongelmien lähde, on katkaistu. Minättömyyden filosofiat virtaavat tässä samaan mereen. Nirvanan saavuttanut buddha pelastuu jälleensyntymien ketjulta ja sulautuu taolaisen viisaan tapaan universumin ikuisuuteen, joka jatkaa sartrelaisella välinpitämättömyydellä loputonta olemista-itsessään.

(Julkaistu alkujaan Paatoksen numerossa 2/2007)

Kirjallisuus

Fung, Yu–Lan (1989) Chuang–tzu. Foreign Languages Press, Peking.

Fung, Yu–Lan (1966) A Short History of Chinese Philosophy. Free Press, New York.

Helkama, Klaus (1998) Johdatus sosiaalipsykologiaan. Edita, Helsinki.

King, Richard (1999) Indian Philosophy. Edinburgh University Press, Edinburgh.

Osho (1994) Osho Books CD–ROM. Osho International Foundation, London. (Oshon video– ja audiopuheita sekä julkaistuja teoksia sähköisenä tekstikokoelmana; esseessä lähteinä käytetty ”The Invitation”, ”Beyond Enlightenment” sekä ”A Bird on the Wing” –tekstejä.)

Raju, P.T. (1974) Intian filosofia (The philosophical traditions of India, 1972). Suom. Juhani Pietiläinen. WSOY, Porvoo.

Sarsila, Juhani (1998) ”Stoan vaikea pelastusoppi”. Teoksessa Scripta serenissima: filologiaa ja filosofiaa: esseitä vuosilta 1982–1998. Tampereen yliopisto, Tampere.

Sartre, Jean-Paul (1984) Being and Nothingness (L’être et le néant, 1943). Tran. Hazel E. Barnes. Washington Square Press, Washington.

Wallace, Alan (2004) Buddhalainen mielenharjoitus (Buddhism with an Attitude, 2001). Suom. Kaya Brandt. Basam Books, Helsinki.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1.  Wallace 2004.
  2.  Wallace 2004.
  3. Lainattu teoksesta Fung 1989.
  4. Teksti ”Beyond Enlightenment” teoksessa Osho 1994.