Lacan ja tiedostamaton kone

Jaakko Reinikainen

Tämä artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Jacques Lacanin seminaari Le Séminaire surLa Lettre Volée”, englanniksi Seminar on ‘The Purloined Letter’ (vastedes Kirje), sisältää jälkiliitteeksi osoitetun syntaktisen harjoituksen, jota Lacanin kääntäjän Bruce Finkin sanoin “kukaan ei koskaan lue”[1]. Väittämään on helppo uskoa varsinkin, jos on sattunut kyseisen liitteen lukemaan.

Tässä lyhyessä esseessä pyrin avaamaan Lacanin hämäriä muotoiluja sekä esittelemään Lacanin filosofian sävyttämää psykoanalyysia sekä erityisesti tämän eroavaisuuksia Freudiin. Pääpaino on tiedostamattoman käsitteen tulkinnassa, joka heijastelee Lacanin ja Freudin syvempiä näkemyseroja mielen luonteeseen. Freudin teoriaa mielestä voi kutsua “termodynaamiseksi” siinä mielessä, että hän ymmärsi psyyken perustuvan tietynlaisen energian virtaamiseen järjestelmässä, joka voidaan paikantaa anatomisesti[2]. Lacanin tärkeimmät ajatukset taas alusta asti poikkesivat kapeakatseisesta materialismista ja biologismista. Kirje toimii tässä yhteydessä eräänlaisena ikkunana Lacanin järjestelmän erääseen keskeisimpään opinkappaleeseen, eli siihen kuinka tiedostamaton on “rakentunut kuin kieli”. Ensimmäisessä osassa pyrin asettamaan teesin Kirjeen edustamaan historialliseen kontekstiin ja muotoilemaan sen teoreettisen päämäärän. Toisessa osassa keskityn Kirjeen johdannoksi tarkoitettuun osioon, jossa Lacan esittää syntaktisen harjoituksen esimerkillistämään teoriaansa tiedostamattomasta. Kolmannessa osassa tarjoan oman tulkintani Lacanin teoriasta.

1. Kirjeen konteksti

Ensi alkuun lyhyt taustoittava johdatus ympäristöön, johon Kirje ja sen loppuun sijoitettu johdanto kytkeytyy. Lacanin pääteos Écrits’ssä (1966) Kirje sijoittuu ensimmäiseksi ja eräänlaiseksi johdannoksi kokoelmaan tekstejä, joilla sisältönsä puolesta näyttäisi olevan vain etäisesti tekemistä toistensa kanssa. Vaikka kaikki tämä on itsessään kovin mielenkiintoista, sivuutan nämä ja muut Lacaniin laajemmin liittyvät seikat keskittymällä tarkemmin itse syntaktisen harjoituksen asemaan ja siihen, mitä yleistä tehtävää se Lacanin teoriassa palvelee.

Lyhyesti ilmaistuna Kirje johdantoineen pyrkii tarjoamaan tulkinnan Freudin esseestä Jenseits der Lustprinzip (1920). Kyseinen teksti on yleensä nähty Freud-kirjallisuudessa eräänä ongelmallisimmista, sillä sen esittelemä ajatus kuolemanvietistä (Todestrieb) on eksplisiittisessä sodassa psykoanalyysin siihenastisen kulmakiven, mielihyväperiaatteen (Lustprinzip) kanssa. Kiteytettynä Freud esittää, että siinä missä psyykkinen järjestelmä sitä määrittävän mielihyväperiaatteen mukaan pyrkii aina kohti nautintoa ja mielihyvää eniten kasvattavaa päämäärää, kuolemanvietti päinvastoin jumittaa psyykeen sen kärsivimpiin kohtiin. Kohdatessaan trauman, eli psyykeä vahingoittavan mielensisällön, mielihyväperiaatteen tulisi teorian mukaan tukahduttaa se tiedostamattoman tasolle. Yksinkertaistaen psyykkiset ongelmat juontuisivat sitten siitä, että jokin menee tässä prosessissa pieleen ja mielen kellarin patoutuneet muistot palaavat piinaamaan potilasta.

Esseessään Freud kuitenkin huomauttaa, että terapeuttinen kokemus on osoittanut joidenkin potilaiden, esim. sotaveteraanien, palaavan traumaattisiin kokemuksiin unissaan, minkä ei pitäisi olla mahdollista, koska uni on aiemmassa teoriassa aina määritelty tiedostamattoman, mielihyvää tuottavan toiveen toteutumiseksi. Samoin Freudin oma lapsenlapsi, jota hän käyttää kliinisenä esimerkkinä, osoittaa poikkeavaa käytöstä Fort/Da-leikillään. 18-kuinen Ernst heitteli narun päähän sidottua lelua luotaan, ääntäen kömpelösti sanan “Fort!” (“Pois!”) ja “Da!” (“Tänne!”) kelatessaan sen takaisin luokseen. Freud tulkitsi lapsen leikin, joka toistui aina lapsen joutuessa kokemaan raskaan eron äidistään, edustavan eronhetkeä ja jollain tavalla tuovan sen lapsen käsityskyvyn piiriin ikään kuin hallittavaksi kokonaisuudeksi. Mielenkiintoista tapauksessa on, että toisin kuin mielihyväperiaatteen pohjalta odottaisi, Ernst tuntui olevan leikissä kaikkein kiinnostunein juurikin Fort-osiosta, kipeästä eronhetkestä, eikä oletetusti mielihyvää tuottavasta jälleennäkemisestä.[3]

Lopun esseetä Freud tarjoaa liudan selityksiä mainituille ilmiöille ja päätyy lopulta näkemykseen kuolemanvietistä, kaikkien organismien sisäisestä pyrkimyksestä “omaan kuolemaansa”. Lyhyesti Freudin ajatuksenjuoksu kulkee seuraavanlaisesti. Aikojen alussa elämän on täytynyt syntyä elottomasta materiasta. Yksi elollisen materian ominaispiirteitä on eräänlainen viettien inertia eli elollisen materian pyrkimys palata aiemmin vallinneeseen tilaansa. Näistä premisseistä Freud päättelee, että kaikki elollinen lopulta pyrkii siis alkuperäiseen olotilaansa, elottomaksi materiaksi. Siinä missä mielihyväperiaate on puhtaan biologinen, kuolemanvietti on vanhempaa perua ja joissain tapauksissa siis ylittää edellisen, joskin Freudin lopulliset aatokset asiasta jäivät jotakuinkin epävarmoiksi.

Tässä yhteydessä tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa Freudin uskottavuudesta tai hyödyistä, sillä valokeila paistaa Lacanissa – ja Lacanille Jenseits on eräs keskeisimpiä tekstejä Freudilta. Syyksi Lacan ilmaisee tekstissä piilevän avaimen, ei elämään, vaan kieleen ja sen vaikutuksiin ihmiseläimessä. Ernstin äidinkaipuusta syntynyt leikki nousee arvoon arvaamattomaan, kun Lacan tulkitsee sen lapsen siirtymäksi nk. “symboliseen järjestykseen,” mitä voi yksinkertaistaen luonnehtia lapsen ensimmäiseksi kieleksi. Ensisilmäyksellä väite ei tunnu juuri tinkivän Freudin alkuperäisestä mahtipontisuudesta, mutta toisin kuin Freud, Lacan tarjoaa formaalisti täsmällisen mallinnoksen ajatuksensa tueksi. Kysymys siitä, tekeekö tämä argumentista yhtään sen ymmärrettävämpää on käsittelyssä seuraavaksi.

2. Fort-Da -kolikonheitto

Aloitetaan keskittymällä pikku Ernstin leikkiin ja listaamalla muutama oletus siitä. Ensinnäkin leikin sisältämät kaksi äännettä, “Fort” ja “Da”, otetaan tästä lähin sanoina, joilla on tietty merkitys, joka eroaa pienen lapsen merkityksettömästä jokeltelusta. Tuo merkitys taasen typistetään yhteen ominaisuuteen: poissulkevuuteen. Hetki tai tilanne, jota merkitään sanalla “Fort”, merkitsee, että tuota samaa hetkeä tai tilannetta ei voida merkitä sanalla “Da” ja toisinpäin. Nämä merkit eroavat laadullisessa mielessä pelkistä jäljistä ruudulla siten, että niiden ilmenemistä sääntelee tietty sääntö, yksinkertainen poissulkevuus. Tätä yksinkertaisuutta korostaaksemme (ja siirtyäksemme lähemmäs Lacanin mallinnosta) merkitsemme tästedes sanaa “Fort” miinus-merkillä (-) ja sanaa “Da” plus-merkillä (+). Malliesimerkki Ernstin leikistä, jossa nämä termit voivat esiintyä sattumanvaraisessa järjestyksessä, voisi siis näyttää seuraavalta:

[0]

+

+

+

+

+

+

Tällä nollatasolla Ernst toistelee kahta tuntemaansa sanaa sattumanvaraisessa järjestyksessä. Hetkeksi unohtakaamme Freudin maininta lapsen mieltymyksestä Fort-hetkeen sekä oletus, että eri merkkien tulisi seurata toisiaan vuorotellen. Kyseessä on tällöin tietynlainen idealisaatio lapsen leikistä, jonka pohjaksi voisi yhtä hyvin asettaa sarjan kolikonheittoja klaavan merkitessä plussaa ja kruunan miinusta, minkä Lacan tekeekin. Nollasarjan tarkoitus sattumanvaraisuudessaan on edustaa eräänlaista esikielellistä todellisuutta, jossa säännönmukaisuus on, jos ei olematonta, niin vähintäänkin minimaalista. Kuten muistetaan, nollasarjalla on oikeastaan vain yksi merkittävä ominaisuus: poissulkevuus.

Jotain mielenkiintoista kuitenkin tapahtuu, kun lisäämme nollasarjan päälle toisen kerroksen symbolisaatiota. Voimme jakaa nollasarjassa esiintyvät merkkien yhdistelmät erilaisiin kolmen merkin joukkoihin, jotka edelleen voimme jakaa kolmeen erilaiseen kategoriaan sen perusteella, esiintyvätkö kolmen merkin joukot symmetrisessä vai epäsymmetrisessä muodossa, sekä ovatko ne koostumukseltaan homogeenisia vai heterogeenisia. Alle olen koonnut taulukon, jonka Lacanin valitsema ensimmäisen asteen symbolisaatio tuottaa:

Taulukko A

Joukon numero (kategoria)

1

2

3

Joukon identiteetti

Symmetria, homogeenisuus

Epäsymmetria

Symmetria, heterogeenisuus

Esimerkit

+++,− − −

+− − , − + +,

+ + −,− − +

−+−, +−+


Avataanpa taulukkoa hieman sen pääperiaatteiden kautta, joita on kaksi paria: symmetria ja epäsymmetria sekä homogeenisuus ja heterogeenisuus. Kolmen merkin joukon ollessa symmetrinen tulee sen ensimmäisen ja viimeisen merkin edustaa samaa tyyppiä. Kun kolmen merkin joukko taasen on homogeeninen, koostuu se kokonaisuudessaan vain saman merkkityypin esiintymistä. Epäsymmetria ja heterogeenisuus taas edustavat vastinpariensa kääntöpuolta: joukon tulee alkaa ja päättyä eri merkkityyppiin ja sen tulee sisältää molempia eri merkkejä. Näiden periaatteiden valossa on tasan kolme kategoriaa, jotka tyhjentävästi voivat edustaa kaikkia mahdollisia kolmen merkin joukkoja. Kategoria numero 1 koostuu kahden tyyppisistä joukoista, numero 2 neljän eri yhdistelmän joukoista, ja numero 3 kahden eri tyypin joukosta.

Kun sovellamme tätä ensimmäisen asteen symbolisaatiota nollasarjaan, saamme seuraavan tuloksen:

[0]

+

+

+

+

+

+

[1]

   

1

2

3

2

2

2

2

3

 

On tärkeää huomata, että sarjaa [1] sovellettaessa nollasarjaan, tulee numerosarjan jäsenet laskea limittäin suhteessa nollasarjaan. Nollasarjan [0] jokaisen kolmijoukon kaksi viimeistä merkkiä siis muodostavat seuraavan kolmijoukon kaksi ensimmäistä merkkiä numeroiden tasolla [1]. Esimerkiksi siis tasolla [1] numero (1) viittaa tason [0] merkkijonoon (+++), numero (2) jonoon (++-) jne. Tämä on eräs niistä yksityiskohdista, jotka Lacan jättää implisiittiseksi selonteossaan, mutta jonka huomiotta jättäminen pilaa koko harjoituksen.

Mutta mitä tällainen symbolisaation päällystäminen symbolisaatiolla itsessään merkitsee? Vaikka symbolisointi vielä tästä jatkuu, pysähdytään hetkeksi miettimään, mitä sen myötä juuri tulikaan tehtyä. Muistamme, että formaalissa mielessä nollasarja määrittyi ainoastaan poissulkevuuden periaatteen kautta. Siirryttäessä ykköstasolle lisäämme sarjaan kaksi uutta poissulkevuuden muotoa: mikään merkkijoukko ei voi olla sekä symmetrinen että epäsymmetrinen, eikä sekä homogeeninen että heterogeeninen. Ensi alkuun voi näyttää siltä, ettei tämä poissulkevuuksien kerrostaminen tuo muuta kuin määrällisen erotuksen suhteessa nollatasoon, joka laadullisessa mielessä pysyy samanlaisena. Todellisuudessa asia on toisin: tietynlainen “laadullinen” muutos on havaittavissa, kun siirrymme tasolta [0] tasolle [1], joskaan Lacan ei taaskaan tuhlaile sanoja selittääkseen tätä elintärkeää seikkaa. Miksi se on elintärkeä selitetään alla.

Mainittu laadullinen muutos on kiteytettynä tämä: kun ykköstasolla esiintyy numero yksi, numero kolme voi seurata tätä ainoastaan mikäli näiden välissä on pariton määrä kakkosia. Asian voi tarkistaa palaamalla taulukkoon A ja muistamalla, että numerosarjat lasketaan limittäin suhteessa merkkisarjaan. Koska molemmat kategoria ykkösen muodostavat kolmijoukot (+++ ja −−−) päättyvät merkkeihin (++) tai (−−), ja koska kolmoskategorian vastaavat joukot alkavat aina merkeillä (−+) tai (+−), eivät ykkönen ja kolmonen voi koskaan jakaa ensimmäisiä ja viimeisiä merkkejään. Tästä syystä ne eivät voi myöskään koskaan ilmetä vierekkäin ykkössarjassa. Vaaditaan nimenomaan pariton määrä kakkosia siirtymään ykkösestä kolmoseen (tai toisinpäin), koska vain tällöin viiden merkin sarjassa (jonka kolmen numeron sarja edellyttää) kolmas ja neljäs merkki voivat olla erilaisia.

Mikä tästä muutoksesta sitten tekee “laadullisen”? Tietenkin se, että siinä missä nollasarjassa symbolien esiintymisellä vierekkäin ei ollut minkäänlaisia rajoitteita, ykkössarjassa tällainen rajoitus löytyy. Tämä ei vielä sinänsä ole tietenkään kovin yllättävää sikäli kuin Lacanin tapa koota kolmijoukot määritelmällisesti estää tiettyjen numeroiden esiintymisen vierekkäin. Välitulos on kuitenkin hyvä pitää mielessä kun siirrytään syntaktisen harjoituksen viimeiseen symbolisaation tasoon.

Taulukko B

Joukon nimiαβ𝛾δ
Joukon identiteettisym + symsym + epäsepäs + epäsepäs + epäs
Esimerkit111, 333, 123, 321122, 322, 112, 332212, 232, 222221, 223, 233, 211

Aloitetaan taulukon avaaminen jälleen sen pääperiaatteista, joita on tällä kertaa vain yksi pari: symmetria ja epäsymmetria. Uusi taso [2] järjestyy samassa suhteessa tasoon [1] kuin [1] järjestyy tasoon [0], eli ylemmän tason symbolit lasketaan limittäin suhteessa edelliseen. Joukko α rakentuu symmetristen (kolmen ryppään) numerojoukkojen yhdistelmille: kaikki esimerkit alkavat ja päättyvät symmetriseen merkkijoukkoon (eli ykköseen tai kolmoseen). Tästä lyhenne “sym + sym”, mikä merkitsee symmetrian yhdistämistä symmetriaan. Joukko 𝛾 on α:n vastinpari, epäsymmetrian yhdistäminen epäsymmetriaan, mikä tarkoittaa numerojoukkojen alkamista ja päättymistä kakkoseen (joka koostuu epäsymmetrisistä plus/miinus joukoista). Joukot β ja δ taas yhdistävät symmetrian ja epäsymmetrian kahdella eri tavalla. Tuloksena on seuraava kakkostason symbolisaatio:

[0]

+

+

+

+

+

+

[1]

   

1

2

3

2

2

2

2

3

[2]

       

α

𝛾

β

𝛾

𝛾

δ

Myös kakkossarja sisältää sääntöjä koskien eri symbolien esiintymistä toistensa läheisyydessä. Ero ykkössarjaan on siinä, että siinä missä ykkössarjassa tietyt numerot (1 ja 3) eivät koskaan voineet esiintyä vierekkäin, kakkossarjan kirjaimista mikä hyvänsä voi esiintyä suoraan minkä tahansa kirjaimen vieressä, mutta ei koskaan epäsuoraan. Syy on periaatteessa sama kuin ykkössarjassakin: kirjainten limittäisyys nollasarjan ja ykkössarjan tasolla. Otetaan vaikka joukko α, joka koostui numeroyhdistelmistä 111, 333, 123 ja 321. Koska numeroiden tasolla kolmijoukon viimeinen numero on seuraavan kolmijoukon keskimmäinen (α:n tapauksessa siis 1 tai 3), α:n esiintyessä siitä laskettava toinen kirjain ei voi olla 𝛾 tai δ, jotka molemmat alkavat numerolla 2. Samaa periaatetta seuraten δ:sta laskien toinen kirjain ei myöskään voi olla 𝛾 tai δ, kun taas 𝛾:n tai β:n esiintyessä kolmas kirjain ei voi olla mikään muu kuin toinen 𝛾 tai δ. Tämän melko monimutkaisen säännöstön Lacan tiivistää seuraavaan taulukkoon:

Taulukko C

Taulukosta C voimme siis lukea (joskaan emme suoraan todistaa) yllä muotoillut seuraussuhteet. Kun hetkellä (Temps/Time) 1 esiintyy kirjain, hetkellä 3 sitä voi seurata jompikumpi horisontaalisesti katsoen saman viivan ylä- tai alapuolella esiintyvä kirjain. Väliin putoavalla hetkellä 2 mikä tahansa kirjain on mahdollinen.

Kirjainsarjalla on muitakin ominaisuuksia, joihin Lacan kiinnittää huomiota. Erilaisten melko monimutkaisten matemaattisten operaatioiden kautta hän lopulta muotoili sen pohjalta ensimmäisen version kuuluisasta L-skeemastaan, josta myöhemmin kasvoi vielä kuuluisampi “halun graafi” (graphe du désir), joka pyrkii tiivistämään Lacanin teorian halusta. Tässä yhteydessä riittää kuitenkin huomioida kirjainten ketjusta enää yksi seikka.

Syntaksiharjoitus alkoi yksinkertaisella, sattumanvaraisella binäärisarjalla, jota leimasi vain yksi sääntö: samalle paikalle mahtui vain yksi symboli kerrallaan. Harjoitus monimutkaistui, kun ensimmäinen ketju päällystettiin toisella poissulkemisen säännöstöllä (numeroilla), ja tämä ketju taas kolmannella poissulkemisella (kirjaimilla). Vain numero- ja kirjainketjussa esiintyy kohtia, joissa tietyt merkit on ikään kuin hävitetty, ja joissa ne eivät sääntöjen ja muiden merkkien asettelun vuoksi voi esiintyä. Numero 1 ei voi suoraan seurata numeroa 3, eikä α:n jälkeen kolmannella paikalla voi esiintyä muuta kuin 𝛾 tai δ. Näitä “mahdottomia” merkkejä Lacan kutsuu ketjun caput mortumiksi, mikä alkemiassa merkitsee pullon pohjalle kemiallisen prosessin jälkeen jäänyttä ylijäämää, jätettä. Kuten Bruce Fink (jolle tässäkin esityksessä käytetyt selvennykset ovat paljon velkaa) huomauttaa, jätteen nimitys ei tarkoita, että hylätyt kirjaimet olisivat ketjun kannalta turhia, vaan päinvastoin ne konstituoivat sen identiteettiä samalla tavoin kuin kirjoittamattomat kirjaimet[4]. Ainoastaan, koska tietyssä paikassa α ei ole 𝛾 tai δ ei ole β on ketjulla ylipäänsä mitään “merkitystä” tai eroa pelkkiin pikselijälkiin ruudulla. Toisin sanoen ketjun identiteettiä konstituoi aivan samalla tavalla se, mitä siinä on kuin se, mitä siinä ei ole – ja saman avainajatuksen Lacan katsoo pätevän tietoisuuteen itseensä.

3. Syntaktisen harjoituksen tarkoitus ja tulkinta

Eräs syy sille, miksi Lacania yleisesti pidetään “vaikeana” ajattelijana selittyy tämän esitystavan erikoisuuksilla. Pääasiallisena tiedonvälityskeinonaan hän käytti suullista esiintymistä, jonka valloittavasta taitamisesta hänet myöskin tunnetaan. Monet Lacanin luennoille osallistuneet ovat myöhemmin kuvailleet eräänlaista hypnoottista vaikutelmaa, jonka miehen ääni ja omalaatuinen kielenkäyttö yhdistettynä kieltämättömään älylliseen terävyyteen loivat kuulijakunnan piirissä. Vastavuoroisesti Lacan oli läpi uransa haluton kirjoittamaan oppejaan auki, osin ilmeisesti siksi, että pelkäsi tulevansa plagioiduksi (mikä ei tosin estänyt häntä itseään toisinaan flirttailemasta kyseisen käytännön kanssa)[5]. Kun suullinen esitys jossain muodossa lopulta saatiin muotoiltua kirjoitetuksi sanaksi, on lopputulos säännönmukaisesti lakonisen tiheä, useita eri teemoja samaan aikaan käsittelevä kudelma, jonka tyyli läpikotaisin muistuttaa enemmän kaunokirjallisuutta kuin tieteellistä tekstiä.

Myös Kirjeen ja sen jälkiliitteet voi lukea monelta eri kannalta riippuen jo siitä, miten Lacan itse myöhemmin tulkitsi aikaisempia töitään. Yksi keskeisimmistä opin avaimista, jonka voidaan siedettävällä varmuudella katsoa säilyneen keskeisenä läpi Lacanin tuotannon, on motto “tiedostamaton on rakentunut kuin kieli” (comme une langue). “Kielellä” Lacan viittasi, ainakin vielä Kirjeen kirjoittamisen aikoihin, Ferdinand de Saussuren erontekoon langue’n, kielellisen systeemin, ja parolen, puheen välillä. Vaikka yhteyttä ei pidä ymmärtää liian suoraviivaisesti, eräs Lacanin tärkeimpiä teoreettisia kehitelmiä oli tulkita uudelleen Freudin termodynaaminen malli tiedostamattomasta proto-syntaktisella, sääntöihin perustuvalla mallilla, joka ilmensi irtiottoa Freudin melko naiivista materialismista kohti funktionalistisempaa (tai “strukturalistista”) mielenteoriaa. Kirjeen syntaksiharjoitus oli Lacanin ensimmäisiä yrityksiä antaa täsmällinen muoto tälle uuden psykoanalyyttisen paradigman idealle (tosin Lacan itsepintaisesti jaksoi mainostaa omaa työtään pelkkänä “paluuna” Freudiin, ei radikaalina uudelleentulkintana).

Miten “uusi paradigma” sitten näkyi? Eräs tärkeä teoreettinen seuraus koski trauman syntyä. Freudin pääajatus traumateoriassa oli, että jokin varhaislapsuudessa koettu tapahtuma (mahdollisesti syntymä itse!) piirtää tiedostamattoman jäljen lapsen mieleen, joka myöhemmällä iällä palaa erilaisten oireiden, neuroosien muodossa häiritsemään potilaan elämää. Parannusmetodi itsessään oli vallankumouksellinen: pelkästään puhumalla potilaan kanssa ja kuuntelemalla tätä Freud väitti kykenevänsä kaivamaan häiritsevän, tukahdetun muiston tietoisuuden päivänvaloon, jossa se asianmukaisesti menettäisi voimansa. “Wo Es war, soll Ich werden” – missä id (“se”, tiedostamaton) on, sinne egon (tietoisuuden) on mentävä. Ongelmana vain oli, että silloinkin kun Freudin potilaat hyväksyivät tämän selityksen trauman synnystä, he eivät yleensä kuollakseenkaan voineet palauttaa muistiinsa kyseistä “alkunäyttämöä” (Urszene), aivan kuin sitä ei lopulta olisi tapahtunutkaan.

Freudin piilevä lähtöoletus oli, että trauman täytyy olla “todellinen” koska sillä on todellisia, havaittavia vaikutuksia potilaan oireiden muodossa. Lacan luopui tästä ajatuksesta. Mikäli vähän yksinkertaistetaan, “traumaa” Lacanin teoriassa edustavat syntaktiharjoituksen caput mortuum, poissuljettujen kirjainten ylijäämä, jota ei kirjaimellisessa mielessä ole olemassa – ja juuri siksi niillä on vaikutuksia. “Vaikutusta” eli kausaatiota ei tule käsittää Freudin materialistisessa mielessä, jossa psyyke ylikuormittuu periaatteessa samalla tavalla kuin termostaatti, jossa tapahtuma A “aiheuttaa” tapahtuman B. Kirjoittamaton caput mortuum ei “aiheuta” oiretta samaan tapaan kuin kuoppa tiessä “aiheuttaa” kaatumisen, vaan pikemminkin konstituoi kyseisen oireen.

Palataan taas Freudin ongelmaan Jenseits:ssa, siihen miksi jotkut traumapotilaat palaavat pakonomaisesti traumoihinsa unissaan, miksi pikku Ernst toisti nimenomaan kipeän eron hetken äitiinsä Fort/Da-leikissään. Freudin spekulatiivinen vastaus oli olettaa jonkin ylibiologisen, mielihyväperiaatetta vanhemman voiman olemassaolo, jolle hän antoi nimen kuolemanvietti.

Freudin materialismi oli sen verran syvää, että mielen toimintaa voidaan selittää, ei vain biologialla, vaan lopulta myös raa’alla fysiikalla. Hänen alkuperäinen terminsä tiettyjen potilaiden pakonomaiselle toistolle oli Wiederholungszwang, englanniksi repetition compulsion tai repetition automatism, ranskaksi compulsion de répétition. Suomeksi on monelle kelvannut “toistopakko”. Siinä missä toistopakko Freudille oli fysikaalis-biologinen periaate, Lacanille se oli syntaktinen käsite, sen “pakottava” voima luonteeltaan pikemminkin normatiivinen kuin kausaalinen. Syntaksiharjoituksessa kyseisiä alitajunnan normeja edustavat Lacanin luomat säännöt, jotka hänelle muodostavat symbolisen järjestyksen ytimen, normatiivisen kudelman, joka pakottaa potilaita samalla voimalla kuin kielioppi.

On hyvä hetki hieman tarkemmin luonnehtia tämän tiedostamattoman “kieliopin” yleistä luonnetta suhteessa muihin mahdollisiin mielen sääntökirjoihin. Lacanille tärkein vastustaja psykologian, psykoanalyysin ja mielenfilosofian kentällä ei ollut yksinkertainen materialismi vaan joukko teorioita, jotka hänen terminologiaansa käyttäen antavat liian suuren painoarvon “peilivaiheen” tai “peilitason” ilmiöille. Näihin teorioihin lukeutuvat mm. hahmopsykologia ja assosiatiivinen psykologia, mutta myös psykoanalyysin sisällä Lacanin aikalaisen Melanie Kleinin edistämä objekti-relaatioteoria. Lacanille nämä teoriat pyrkivät käsittämään mielen toiminnan periaatteet erillään syntaksin kaltaisista normatiivisista säännöistä, joilla ei pohjimmiltaan ole perustavaa tekemistä alkuperäisempien psykologisten ilmiöiden kuten assosiaationmuodostuksen ja emootioiden kanssa. Lacanille taas tietoisuus ja tiedostamaton inhimillisessä muodossaan eivät pohjimmiltaan ole muuta kuin eräänlainen normatiivinen kone, joka jauhaa sääntöjään riippumatta mielen muusta toiminnasta. Seminaarissaan psykooseista Lacan lausui, että “Freudilaisesta näkökulmasta ihminen on kielen kaappaama ja kiduttama subjekti”[6], ja vielä myöhemmin puhuessaan Lyonissa 1967:

“Ajattele sitä hetken karkein termein. Kielikoje [appareil langagier] on siellä jossain aivoissa, kuin hämähäkki. Sillä on ote. Tämä voi järkyttää teitä, ja saatatte kysyä, ‘Anna nyt olla, mistä oikein puhut, mistä tämä kieli muka tulee?’ Ei mitään aavistusta. Minulla ei ole velvollisuutta tietää kaikkea. Sitäpaitsi, ette tekään tiedä siitä kaikkea.”[7]

Lacanin myötä populaari, kliseinen kuva Freudin tiedostamattomasta kääntyy päälaelleen. Nietzcheläinen metafora “villeistä koirista kellarissa” ja “enkeleistä ullakolla”, eläimellisistä vieteistä, joita sivistys ja kasvatus pyrkivät peittoamaan, kääntyy kuvaksi, jossa kielen epäpersonaallinen kone istutetaan ihmiseläimeen vastoin tämän tahtoa, ja joka piinaa uhrinsa psyykeä vierailla, ehdottomilla säännöillä, aiheuttaen neurooseja ynnä muita oireita. Luonnonvaraiset eläimet eivät edusta tiedostamatonta puhtaimmillaan – päinvastoin niillä ei ole tiedostamatonta ollenkaan. Ihmiskunnan ylpeys ja eroavaisuus, puhuttu kieli, osoittautuukin vitsaukseksi, eräänlaiseksi Prometheuksen tuleksi, joka polttaa samalla kun valaisee.

Tai sitten ei. Lacan hallitsi kieltämättä korkealentoiset teoriat, mutta miten on laita niiden soveltamisessa käytännön terapiaan? Tiivistettynä Lacanin traumateoriassa oireiden syy ei ole niinkään oikea muisto, joka tulee kaivaa esiin, vaan jokin sana tai muu ilmaisu, jonka merkitys potilaalle on syystä tai toisesta muodostunut ongelmaksi tämän tietämättä. Lacan käytti useita eri termejä tällaisista sanoista, tärkeimpinä point de capiton ja le trait unaire. Englanniksi on tavattu käyttää sanoja master signifier tai unary trait. Suomeksi asian ajaisi kaiketi “kapitaatiopiste”. Kapitaatiopisteiden suhde caput mortumiin on monimutkaisempi kuin mitä tässä esseessä esitettyjen näkemysten valossa on mahdollista selittää, mutta ehkä lyhyt esimerkki voi valottaa asiaa.

Vuonna 1927 Freud julkaisi lyhyen paperin fetisismistä, jonka hän aloittaa mainitsemalla erään potilaansa, jolle seksuaalinen tyydytys edellytti kumppanilta tiettyä “kiiltoa nenässä” (Glanze auf der Nase). Mies oli ollut pienenä hoitokodissa Englannissa, mutta muutettuaan Saksaan hän oli unohtanut ensimmäisen äidinkielensä kokonaan. Hoitonsa aikana Freud päätteli, että fetissin alkuperän täytyi olla ei vain Englannissa vaan englannin kielessä, joka oli hallinnut lapsen ensimmäisiä esi-eroottisia suhteita hoitajiinsa: Glance auf der Nase tosiasiallisesti tarkoitti Glance at the nose, vilkaisua nenään, ja fetissin todellinen ydin oli kumppanin nenä. Miten nenästä ylipäänsä tuli fetissin kohde jää epäselväksi, mutta tärkein asia, jonka Lacan tapauksessa näkee on kielen rooli sen ylläpitämisessä ja kehittymisessä.[8]

Se, kuinka uskottavalta selitys tai muut vastaavat kuulostavat, jätän lukijan päätettäväksi, mutta eräs ilmeinen seikka herää väkisinkin vähänkään kriittisessä mielessä: kuinka ihmeessä nenä-selityksen voisi osoittaa vääräksi? Lacanin töistä on turha etsiä käytännön ohjeita siihen, kuinka kapitaatiopisteet käytännössä muodostuvat, ja niiden etsiminen Lacanin mainitsemissa potilaskertomuksissa näyttää useimmin noudattavan ad hoc –käytäntöjä ja taidetta kuin tarkkoja periaatteita. Eräs Lacanin keskeisimpiä tavoitteita oli tieteellistää psykoanalyysi, joka jo 1950- ja 60-luvuilla osoitti merkkejä tieteellisen yhteisön suosion menettämisestä (tilanne populaarikulttuurin, taiteen ja kirjallisuuden puolella on edelleen huomattavasti parempi). Osa tavoitteen toteuttamista liittyi siihen, mitä “tiede” ylipäänsä on, mutta Lacanille tietynlainen formaali esitystapa näytteli pääosaa aina Kirjeen syntaksiharjoituksesta hänen viimeisten vuosiensa geometrisiin ja topologisiin mallinnosyrityksiin saakka. Falsifioitavuuden kannalta taas psykoanalyysin tila voisi Lacanin jäljiltä olla parempikin.

Lacania luettiin ja luetaan vieläkin kaikesta huolimatta ahkerasti, ja hänen Hegeliä, Heideggeria ja muita filosofisen kaanonin jäseniä yhdistelevät työnsä toimivat keskeisenä viitekehyksenä myöhemmälle ranskalaiselle tutkijapolvelle kuten esim. Jacques Derridalle. Viimeistä sanaa Lacanista onkin vielä odoteltava, tai kuten hän itse kerran asian muotoili:

“Kun on ollut kuolleena tarpeeksi kauan, löytää itsensä kolmella rivillä summattuna oppikirjassa – tosin omassa tapauksessani en ole yhtään varma, mikä oppikirja se tulee olemaan.”[9]

Kirjallisuus

Fink, Bruce (1995): The Lacanian Subject: Between Language and Jouissance, Princeton University Press, New Jersey, United States.

Freud, Sigmund (1961): Beyond the Pleasure Principle. W.W. Norton & Company, New York. Kääntänyt ja toimittanut James Strachey, johdanto Gregory Zilboorg.

Hakkarainen, Marja-Leena (2013): “Torjutun paluu: Menneen ja nykyisen yhteys Elfriede Jelinekin romaanissa Die Kinder der Toten”. Kirjallisuudentutkimuksen aikakausilehti AVAIN, Nro 2.

Lacan, Jacques (Kirje): Seminar on “The Purloined Letter”. Julkaistu teoksessa Écrits, W.W. Norton & Company Inc., New York, 6-50, 2006. Kääntänyt Bruce Fink yhteistyössä Heloise Finkin and Russell Griggin kanssa. Ilmestynyt alunperin nimellä Écrits, Éditions du Seuil, Paris, 1966.

Lacan, Jacques (2006): The Instance of the Letter in the Unconscious. Julkaistu teoksessa Écrits, W.W. Norton & Company Inc., New York, 412-441. Kääntänyt Bruce Fink yhteistyössä Heloise Finkin and Russell Griggin kanssa. Ilmestynyt alunperin nimellä Écrits, Éditions du Seuil, Paris, 1966.

Lacan, Jacques (2005): Mon Enseignement. Toimittanut Jacques Alain-Miller. Éditions du Seuil, Pariisi, 2005.

Lacan, Jacques (1993): Seminar III: The Psychoses 1955-1956. Norton & Company, New York. Toimittanut Jacques-Alain Miller, kääntänyt muistiinpanoilla Russell Grigg. W.W. Ilmestynyt alunperin nimellä Le Seminaire, Livre III, Les Psychoses, Éditions du Seuil, Paris, 1981.

Rajchman, John Allan (1985): Lacan’s Theory of Language. UMI Dissertation Services, A Bell & Howell Company, Michigan, Columbia University.

Roudinesco, Elisabeth (1997): Jacques Lacan: Outline of a Life, History of a System of Thought. Columbia University Press, New York. Kääntänyt Barbara Bray. Ilmestynyt alunperin nimellä Jacques Lacan: Esquisse d’une vie, histoire d’un système de pensée, Librairie Arthème, Fayard, 1993.



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Fink 1995, 153

  2. Rajchman 1985, 74

  3. Freud 1961, 7–9

  4. Fink 1995, 27

  5. Roudinesco 1995, 110

  6. Lacan 1993, 243

  7. Lacan 2005, 46

  8. Lacan 2006, 434

  9. Lacan 2005, 3

Hysteerinen Tampere ja ”lopullinen ratkaisu”

Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailuun liittyvien diskurssien lacanilaista tulkintaa

Minna Hagman

Tässä artikkelissa tarkastellaan Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailua koskevia asiakirjoja Jacques Lacanin (1901–1981) diskurssiteorian avulla. Tarkastelu perustuu pääasiassa Bruce Finkin, Janne Kurjen ja Slavoj Žižekin [1] tulkintoihin Lacanin subjektin syntyä koskevasta teoriasta sekä diskurssiteoriasta. Teorioita sovelletaan kahden itseään ilmaisevan subjektin, Tampereen kaupunkia edustavan viranomaisen ja arkkitehtuuria edustavan voittaneen kilpailuehdotuksen laatineen työryhmän, kielellisen ilmaisun analyysiin. Analyysin avulla selvitetään, mitä diskursiivisia rooleja Tampereen kaupunki ja arkkitehtuuri saavat suhteessa toisiinsa ja suhteessa niiden ilmaisua hallitsevaan ideologisesti määräytyneeseen symboliseen järjestykseen. Analysoitavia tekstejä ovat Tampereen kaupungin ilmaisuina kilpailuohjelma ja arvostelupöytäkirja, ja arkkitehtuuria edustavan voittaneen työryhmän ilmaisuna kilpailuehdotuksen selostus [2].

Tampereen kaupunki järjesti yhdessä Liikenneviraston, Senaatti-kiinteistöjen ja VR Yhtymä Oy:n kanssa vuonna 2014 suunnittelukilpailun, joka koski Tampereen aseman seudun tulevaisuutta ja sen kehittämistä eri joukkoliikennemuodot yhdistäväksi asemakeskukseksi. Kyseessä oli ideakilpailu eli kilpailuehdotuksista etsittiin näkemyksiä, miten aluetta voitaisiin kehittää liikenteen solmukohdaksi sekä arkkitehtonisesti ja toiminnallisesti korkeatasoiseksi kokonaisuudeksi. Kilpailuun osallistui viisi kansainvälistä työryhmää ja voittajaksi valittiin tanskalais-suomalaisen työryhmän ehdotus ”ReConnecting Tampere”. Suunnitelmaa ei ole tarkoitus toteuttaa sellaisenaan, mutta sen katsottiin tarjoavan suuntaviivoja, joilla alueen suunnittelua jatkettaisiin.[3]

Kilpailun järjestänyttä Tampereen kaupungin kaupunkikehitysryhmää sekä voittaneen ehdotuksen laatinutta työryhmää voidaan pitää arkkitehtuurin asiantuntijoina[4]. Heillä on ammatillista näkemystä sekä arkkitehtuurista rakennustaiteena että kaupunkisuunnittelusta alana, joka pyrkii ohjaamaan ympäristön rakentamista toiminnallisesti ja esteettisesti korkeatasoiseksi ja ajanmukaiseksi. Kilpailuasetelma ohjaa kuitenkin nämä arkkitehtuurin asiantuntijat lähtökohtaisesti eri rooleihin. Kilpailun järjestävä taho tarjoaa asiantuntemuksensa pohjalta kilpailijoille tarvittavat taustatiedot, joiden pohjalta nämä voivat ehdottaa arkkitehtonista ratkaisua olemassa olevaan ongelmaan. Järjestävä taho ilmaisee itseään kielellisesti ja kuvallisesti, mutta ei arkkitehtonisesti. Voittaneen kilpailuehdotuksen laatija esittää suunnitelman, jonka pohjalta arkkitehtoninen ratkaisu voidaan toteuttaa. Suunnitelma on pääosin visuaalinen, mutta sen toiminnallisia ja taiteellisia tavoitteita selitetään myös sanallisesti.

Koska asemakeskuskilpailun voittanutta ehdotusta ei ole vielä toteutettu missään muodossa, ei ole olemassa vielä mitään arkkitehtuuriteosta, jota voitaisiin tulkita lacanilaisen psykoanalyysin avulla. On vain asiakirjoja, joissa arkkitehtuurin asiantuntijat ilmaisevat itseään kielellisesti ja kuvallisesti. Kuitenkin juuri arkkitehtuurin asiantuntijoiden kielellistä ilmaisua psykoanalyyttisesti tarkastelemalla voidaan saada näkyviin arkkitehtuurin rooli ideologisesti määräytyneessä symbolisessa järjestyksessä. Tämä väite perustuu psykoanalyyttiseen käsitykseen kaikkien symboliseen järjestykseen asettuneiden ja sen sisällä toimivien subjektien kielellisyydestä. Rakennetut, materiaaliset ja tilalliset arkkitehtuuriteokset eivät tietenkään ole kielellisiä. Lacanin terminologiaa käyttäen niiden voidaan sanoa olevan lähinnä imaginaarisia[5]. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden rakennuksiksi ja taiteeksi tunnistaminen perustuu havaittuihin kaltaisuuksiin. Lacanin teorian mukaan imaginaarinen rekisteri on kuitenkin läpeensä symbolisen järjestyksen eli kielellisten merkitysten haltuun ottamaa. Näin ollen on perusteltua, että arkkitehtuuriteosten suunnitelmat tarvitsevat tuekseen sanallisia selityksiä, jotta niiden ajateltu asettuminen symbolisen järjestyksen merkitysten mukaiseksi olisi mahdollisimman yksiselitteistä.

Arkkitehtuurin imaginaarisuus, symbolisuus ja reaalisuus

Arkkitehtuuri voidaan käsittää toimintana ja toiminnan tuloksena, joka järjestää rakentamisen materiaaliset edellytykset ja rakennuksen käyttötarkoituksen asettamat vaatimukset rakennustaiteeksi tunnistettavaan, aisteja miellyttävään ja kauniiksi koettuun muotoon. Se, että jokin tunnistetaan rakennustaiteeksi, eli arkkitehtuuriksi, perustuu havaittuun kaltaisuuteen. Tiettynä aikana tietyssä kulttuurissa tietyt rakennukset rakennetaan enemmän tai vähemmän samannäköisiksi. Esimerkiksi antiikin temppelit toistivat muunnellen samaa ulkomuotoa symmetrisine pylväikköineen, selkeästi jäsenneltyine koristeellisine palkistoineen ja loivine harjakattoineen. Nykyään rakennustaiteellinen panostus suunnataan esimerkiksi esittäville taiteille tarkoitettuihin kulttuurikeskuksiin, joihin saatetaan sijoittaa useita erilaisia toimintoja, kuten ravintoloita ja näyttelytiloja. Näille rakennuksille tyypillistä on pyrkimys monimerkityksisyyteen ja merkitysten avoimuuteen muodon tasolla. Ne tunnistetaan rakennustaiteeksi toisaalta rakennuksen muodon veistoksellisuuden perusteella ja toisaalta tilojen käyttötarkoituksen tulkinnanvaraisuuden perusteella. Tilojen käytön tulkinnanvaraisuuteen viittaa esimerkiksi Žižek todetessaan, että kulttuurikeskukset noudattavat yleensä kahden kuoren mallia. Niiden ytimessä on maksavan yleisön saavutettavissa oleva taide-esityksille tarkoitettu tila ja sen ympärillä näennäisesti kaikille avoin vyöhyke, jolle käytännössä ovat tervetulleita vain ne, joilla oletetaan olevan riittävästi kulttuurista pääomaa tilan oikeanlaiseen tulkintaan ja käyttöön.[6]

Vaikka kaltaisuudet, eli rakennustaiteeksi tunnistamisen edellytykset, muuttuvat ajasta ja paikasta toiseen, vaikuttavat miellyttäväksi ja kauniiksi kokemisen edellytykset pysyvän muuttumattomampina. Vanhoja, symmetrisiä, pienipiirteisiä yksityiskohtia sisältäviä rakennuksia pidetään edelleen kauniina, kun taas muodoiltaan veistokselliset ja koristelemattomat nykyrakennukset saattavat jakaa mielipiteitä. Lacanilaista psykoanalyysiä soveltaen voidaan olettaa, että kauneuden ja miellyttävyyden kokemus riippuu siitä, mikä on kauniiksi koetun kohteen suhde symboliseen järjestykseen ja toisaalta siihen, mikä jää tämän merkityksellisen ja kielen haltuun ottaman todellisuuden ulottumattomiin.

Merkityksellisen todellisuuden ulottumattomiin jäävää ”asiaa” kutsutaan Lacanin teoriassa reaaliseksi. Tämä reaalinen on toista kuin ”todellisuus sinänsä” eli vaikkapa materiaalinen luonto omine prosesseineen, joka vain odottaa ihmisen nimeävää, ymmärtävää ja selittävää toimintaa. Lacanin reaalinen on vallitsevan ideologian mukaisesti merkityksellistyvän todellisuuden tuote tai ylijäämä, josta ei saada ideologian mukaisella signifioivalla järjestelmällä[7] mitään otetta, mutta joka kuitenkin tuntuu olevan jossain, jonakin määrittelemättömänä ja siksi puoleensa vetävänä. Esimerkiksi niin sanotun klassistisen arkkitehtuurin[8] kauneuden voidaan Lacanin teoriaa soveltaen ajatella johtuvan siitä, että klassistisessa rakennuksessa kaikki on määriteltyä, laskettua, suhteikasta, symmetristä eli toisin sanoen symbolisen järjestyksen hallintaan otettua. Symbolisen järjestyksen mukaisesti tuotettu kauneus ei näytä jättävän jäljelle mitään reaalista. Klassistisessa arkkitehtuurissa reaalisen mahdollisuus kuitenkin kätkeytyy esimerkiksi rakennuksen materiaalisuuteen ja se saattaa tulla esiin rakennusten rapistuessa ja raunioituessa. Raunioiden kiehtovuuden voidaan ajatella johtuvan juuri tästä reaalisen esiin tulemisen kokemuksesta. 1700-luvun estetiikan teorioiden määrittelemä ylevän kokemus liitettiin erämaamaisemien ja luonnonvoimien lisäksi juuri antiikin raunioihin.

Immanuel Kantin[9] mukaan kokemus ylevästä syntyy, kun aistiemme välityksellä kohtaamme jotain niin suurta, liiallista tai suunnatonta, että se ylittää mielen kyvyn hahmottaa kokemuksen aiheuttavat ilmiöt kokonaisuuksina. Kokonaisuuksien hahmottamiseen tarvitaan kuvittelukykyä. Ylevän kokemus koettelee siis myös kuvittelukyvyn rajoja ja haastaa näin ihmisen järjellään ajattelemaan yliaistista. Näin ylevän kokemuksessa syntyy yhteys transsendenttiin.[10] Lacanin käsitteitä soveltaen voidaan sanoa, että koska ylevän kokemus perustuu siihen, että ilmiötä ei kyetä hahmottamaan kokonaisuuksina, ylittää ylevän kokemus imaginaarisen rekisterin. Toisaalta mieli ei myöskään kykene merkityksellistämään ilmiötä annetun signifioivan järjestelmän avulla ja näin ylevän kokemus ylittää myös symbolisen rekisterin. Näin ollen voidaan olettaa, että se mikä ylevän kokemuksen aiheuttaa, on jotain reaalista.

Nykyarkkitehtuuri tuntuu kauneuden sijasta tavoittelevan pikemminkin ylevää. Tätä ilmentää omalla tavallaan niin sanottu wow- tai vau-arkkitehtuuri, joka pyrkii hämmästyttämään ja yllättämään[11]. Hämmästyttäminen ja yllättäminen perustuvat siihen, että rakennus poikkeaa siitä, mitä on totuttu pitämään arkkitehtuurina, siis imaginaarisesta kaltaisuudesta, ja lisäksi siinä on oltava jotain vakiintuneiden merkitysten järjestelmään sovittamatonta. Kuten ylevän kokemus niin myös reaalisen kokemus on samanaikaisesti kauhistuttavaa ja houkuttelevaa. Ylevän kauhistuttavuus pyritään kuitenkin wow-arkkitehtuurissa kesyttämään hämmästyttäväksi ja yllättäväksi. Wow-arkkitehtuurille saattaakin olla ominaista, että se onnistuu hämmästyttämään aluksi, mutta pian se asettuu imaginaarisen ja symbolisen rekisterin mukaiseksi, elämyksiä herättäväksi nykyarkkitehtuuriksi. Sen sijaan houkuttelevuus on jotain, joka saattaisi edellyttää reaalisen kokemusta tai ainakin kuvitelmaa siitä, että rakennuksessa on jotain, josta subjekti ei saa otetta, mutta jokin Toinen tietää, mitä se on. Toinen on Lacanin teorian mukaan symbolinen järjestys täydennettynä subjektin fantasialla siitä, että symbolisen järjestyksen hallussa on tieto halun syystä eli jostain merkitsemättä jäävästä reaalisesta[12].

Arkkitehtuuri ei siis ole nykyisessä ideologisessa symbolisessa järjestyksessä pelkästään käytännön vaatimusten sanelemaa rakentamista esteettisin maustein eikä se ole myöskään kauneuden kokemusten tuottamista rakentamalla, vaan siihen suhtaudutaan niin kuin se olisi Toinen, jolla on hallussaan tieto siitä, mikä on halun syy. Tätä oletusta vahvistavat tarkastelemani asemakeskuskilpailua koskevat dokumentit.

Jakautunut subjekti ja halun syy

Lacanin teoriassa subjekti on aina jakautunut, mikä tarkoittaa sitä, että symboliseen järjestykseen kutsutussa, sen nimeämässä ja tuottamassa subjektissa on aina jotain, joka jää symbolisen järjestyksen signifikaatioiden ulkopuolelle ja näin subjektin itsensäkin ulottumattomiin. Jakautunut subjekti syntyy, kun yksilön reaalinen intentio kohtaa signifioivan järjestelmän, saa sen mukaisen merkityksen ja tulee saamansa merkityksen mukaisesti signifioiduksi[13]. Yksilön reaalinen intentio perustuu reaaliseen tarpeeseen, joka vaatii tyydytystä. Yksilön ilmaisema tarpeen tyydytyksen vaatimus otetaan symbolisen järjestyksen haltuun ja nimetään, ja siihen voidaan vastata tavalla tai toisella, symbolisen järjestyksen mukaisesti. Kun tarve ja sen tyydyttämiseen suuntautuva vaatimus merkityksellistetään ja signifioidaan ja kun siihen vastataan, subjekti toisaalta saa itselleen ja tarpeilleen symbolisen järjestyksen mukaisen merkityksen, mutta toisaalta menettää olemassaolonsa jakamattomuuden ja täyteyden. Jotain yksilön alkuperäisestä tarpeesta jää signifikaation prosessissa aina yli ja tämä ylijäämä synnyttää halun. Tämän halun aiheuttaja, halun syy, on jotain symbolisen järjestyksen ulkopuolelle jäävää ja samalla sen tuottamaa. Tämä halun syy on objekti a, jota ei oikeastaan ole edes olemassa. Sen salaisuuden oletetaan olevan Toisen eli symbolisen järjestyksen hallinnassa. Sitä jakautunut subjekti kysyy Toiselta, jonka edustajaksi voidaan ottaa mikä tahansa, jolla uskotaan olevan hallussaan tieto siitä, mikä on haluttavaa, mikä synnyttää halun ja mikä voi tuon määrittämättömän halun tyydyttää.[14]

Lacanin diskurssiteorian ymmärtämiseksi on olennaista seurata, mitä merkitsemättä jääneelle ylijäämähalulle tapahtuu. Lacanin mukaan se tuottaa subjektissa kysymyksen Toisen halusta: Mitä Toinen haluaa minusta? Mitä Toinen ylipäätään haluaa? Miten ja mitä minun pitäisi olla että Toinen haluaisi minut? Mitä Toinen haluaa minun haluavan? Mikä ylipäätään on haluttavaa? Näihin kysymyksiin subjekti koettaa löytää vastauksen niistä asioista, jotka tuottavat nautintoa sekä hänessä itsessään että Toisessa. Nämä asiat eivät kuitenkaan pysy symbolisen järjestyksen sisällä ja ovat sen takia alati vaarassa muuttua oudoiksi, vastenmielisiksi, jätteeksi. Niissä on siis jotain symbolisaatiota pakenevaa reaalista. Näissä nautinnon häivähdyksiä aiheuttavissa ”asioissa” tulee koetuksi Toisessa eli symbolisessa järjestyksessä oleva puute, tyhjyys, siinä itsessään ilmenevä jakautuneisuus, katkonaisuus, kyvyttömyys ottaa olemista haltuun kaikessa täyteydessään.[15]

Toisessa oleva puute mahdollistaa kuitenkin subjektin samastumisen Toiseen eli sen, että subjekti hyväksyy signifikaation puutteellisuuden itsessään sekä koko symbolisessa järjestyksessä. Toisaalta subjekteilla on tarve kokea maailma konsistenttina ja merkityksekkäänä. Jotta tällainen kokemus olisi mahdollinen, on Toisessa olevaa puutetta paikattava fantasialla, joka toimii ”absoluuttisena signifikaationa”.[16] Fantasiaa voidaan luonnehtia Toisen Toiseksi eli kuvitelmaksi siitä, että epäkonsistentin Toisen takana on vielä Toinen, joka kykenee absoluuttiseen signifikaatioon, jonka ulottumattomiin ei jää mitään, ja joka siksi pystyy vastaamaan kysymykseen halun syystä ja nautinnon lähteestä[17].

Asemakeskuskilpailun asiakirjojen analyysi Lacanin diskurssiteorian avulla

Lacanin diskurssioteorian lähtökohtana on oletus halusta, jonka toimija suuntaa kohti Toista. Toimija ja Toinen ovat eri diskurssityypeissä erilaisessa suhteessa vallitsevaan ideologiseen symboliseen järjestykseen. Kurjen mukaan Lacanin erottelemat neljä diskurssityyppiä voidaan esittää nelipaikkaisina järjestelminä, joiden paikkoja täyttävät jakautuneen subjektin muodostumista kuvaavasta ”halun graafista” tutut mateemat $, S1, S2 ja a [18]. Kaikkien diskurssien neljä positiota voidaan ensinnäkin luonnehtia seuraavasti:[19]Kuvio-1

Diskurssityyppien tarkastelu on luontevaa aloittaa herran diskurssista, koska se muodostaa Lacanin teorian käsitteellisen lähtötason, johon muut diskurssimuodot tukeutuvat[20]. Se myös esittää tiivistetysti jakautuneen subjektin muodostumisen.

Herran diskurssissa positiot voidaan täyttää seuraavasti:

Kuvio-2

Vasemmalle halun tai toimijan paikalle asetetaan herrasignifioija eli tyhjä merkki (S1), joka määrää todellisuuden merkityksellistymisen vallitsevan symbolisen järjestyksen mukaiseksi. Tämä herrasignifioija suuntautuu (–>) kohti Toista eli symbolisen järjestyksen hallitsemaa signifioivaa järjestelmää (S2), joka tuottaa todellisuutta koskevaa tietoa. Tämän prosessin tuottamana ylijäämänä on objekti a (a), halun syy, joka jää signifioivan järjestelmän ja symbolisen järjestyksen ulkopuolelle. Se on kuviteltu nautinnon lähde. Totuuden paikalle asettuu jakautunut subjekti ($), joka on herrasignifioijan määräämän signifioivan järjestelmän merkitsemä.[21]

Herran diskurssille on ominaista, että se jää ikään kuin näkymättömäksi, koska se on tapa, jolla todellisuus kussakin historiallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa hahmotetaan ja otetaan haltuun merkityksellisenä. Vallitseva ideologia on kutoutunut herran diskurssiin ja pitää sitä yllä, koska todellisuus itsessään näyttäytyy herran diskurssin mukaisena, koska todellisuutta koskeva tieto on herran diskurssin mukaista. Tästä päästään toiseen Lacanin esittämään diskurssityyppiin, yliopistodiskurssiin, jonka voidaan sanoa olevan herran diskurssin palveluksessa[22]:

kuvio-3

Yliopistodiskurssissa toimijan paikalla on tieto (S2) signifikaation järjestelmänä, tapana ottaa haltuun jo valmiiksi jonkin herrasignifioijan (S1) mukaisesti merkityksellistyvä todellisuus. Tieto suuntautuu tässä diskurssissa kohti sitä, mitä ei vielä tiedetä, mitä ei ole vielä otettu haltuun, mikä on symbolisen järjestyksen ulottumattomissa (a). Mutta tapa, jolla yliopistodiskurssi ottaa tuntemattoman haltuun, on sen sovittaminen valmiiksi merkityksellistyneen todellisuuden mukaiseksi, sen selittäminen ja merkityksellistäminen olemassa olevan ideologian mukaiseksi. Tuotteen tai jäännöksen paikalla on jakautunut subjekti ($), jota edelleen vaivaa olemisen täyteyden puute, ja josta edelleen jää yli jotain, jota symbolinen järjestys ei kykene ottamaan haltuun.[23]

Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailun kilpailuohjelma ja arvostelupöytäkirja näyttävät ensikatsomalta edustavan herran diskurssia ja sitä tukevaa yliopistodiskurssia. Niissä herran diskurssi suuntautuu kohti suunnittelijoiden eli arkkitehtuurin edustajien hallussaan pitämää tietoa, jonka pitäisi pystyä tuottamaan lisäarvoa (a), eli luoda houkuttelevaa ja vetovoimaista arkkitehtuuria. Toisaalta kilpailuohjelma noudattaa yliopistodiskurssia eli tarjoaa suunnittelualuetta koskevaa tietoa, jonka avulla arkkitehtuurin edustajien pitäisi pystyä ratkaisemaan suunnitteluongelma niin, että annettu ideologinen todellisuus pysyy koherenttina. Kilpailuohjelmassa yliopistodiskurssia edustavat tiukat mitattavat faktat suunnittelualueesta ja toisaalta sen historiaa koskevat tiedot.

Kilpailuohjelman luku 3.4 ”Suunnitteluohjeet” noudattelee herran diskurssia seuraavaan tapaan:

Suunnittelukilpailun tarkoituksena on mahdollisuuksien kartoittaminen ja ideoiden etsiminen Asemakeskuksen alueen toiminnallisen, kaupunkikuvallisen ja arkkitehtonisen ratkaisun löytämiseksi. Kilpailussa ideoidaan sekä Asemakeskuksen toiminnallista suunnitelmaa että koko alueen maankäytön suunnitelmaa.

Asemakeskuksen toiminnallisessa ratkaisussa keskiössä ovat yhtäältä asematilojen yleisöpalvelutilojen toiminnallisuus ja toisaalta aseman operoijien liikenteellinen näkökulma. Koko asemakeskuksen alueen maankäytöllisessä ratkaisussa painopisteenä on löytää toiminnallisesti, kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti korkeatasoinen kokonaisidea, joka sisältää sekä rakentamisen että kaupunkitilan yleissuunnittelun.”[24]

Luvussa 3.5. ”Arvosteluperusteet” ilmoitetaan, että toiminnallisen kokonaisuuden näkökulmasta kilpailuehdotuksissa arvioidaan mm ”maankäytön toimintojen ja liikenteen tilojen integrointi viihtyisästi ja turvallisesti” sekä ”asemakeskuksen alue monipuolisena ja aktiivisena urbaanina ympäristönä”. Kaupunkikuvallisen ja arkkitehtonisen kokonaisuuden näkökulmasta arvioidaan ”uudisrakentamisen sovittaminen arvokkaaseen rakennettuun kulttuuriympäristöön sekä ratapihan alueen uusiin rakennushankkeisiin” sekä ”oman selkeän ja tunnistettavan identiteetin luominen asemakeskukselle ja sen rakennuksille ratapihan molemmin puolin.”[25]

Herran diskurssista kielii se, että teksti sisältää useita ilmaisuja, joiden merkitys oletetaan tiedetyksi ja itsestään selväksi vaikka se ei sitä välttämättä ole. Tällaisia ilmaisuja ovat mm ”toiminnallinen”, ”kaupunkikuvallinen”, ”arkkitehtoninen” ja ”maankäytöllinen ratkaisu” ja ”urbaani ympäristö”. Näiden merkitys on selvä vain tietyn herrasignifioijan hallitseman signifioivan järjestelmän sisällä.

Sekä tietoa tarjoava yliopistodiskurssi että merkityksiltään kyseenalaistamattomalta vaikuttava herran diskurssi voidaan välittömästi hysterisoida[26]. Tämä tapahtuu ottamalla käyttöön analyytikon diskurssi, jolloin toimijan paikalle asetetaan subjektin ilmaisun epämääräisyydet, merkityksiltään huojuvat merkit (a). Näitä ilmaisun epämääräisyyksiä voidaan psykoanalyyttisen terminologian mukaisesti kutsua myös oireiksi[27]. Nämä oireet suunnataan kohti subjektia itseään ($), jolloin saadaan esiin herrasignifioijan (S1) kyvyttömyys ottaa subjektin kokemukset kauttaaltaan signifioivan järjestelmän sisään. Se, mikä jää yli, on herrasignifioija ja toisaalta se, mikä tulee tuotetuksi, on uusi herrasignifioija (S1). Totuuden paikalle asettuu uuden herrasignifioijan mahdollistama tieto siitä, mitä subjektin ilmaisut koettavat merkitä (S2).[28]

kuvio-4

Analyytikon positiosta kilpailuohjelma voidaan tulkita jakautuneen subjektin ($) Toiselle (S1) suunnatuksi kysymykseksi siitä, mitä Toinen haluaa minusta, eli tässä tapauksessa kysymykseksi siitä, mikä on hyvää ja kiinnostavaa ja houkuttelevaa arkkitehtuuria (S2). Halun syytä koskevat kysymykset ilmenevät subjektin ilmaisuina, joiden merkitys ei ole yksiselitteinen eikä itsestään selvä (a). Ne ovat ikään kuin reaalisen mentäviä aukkoja symbolisen järjestyksen mukaisessa herrasignifioijan hallitsemassa diskurssissa. Näin diskurssi näyttäytyykin hysteerikon diskurssina:[29]

kuvio-5

Merkityksiltään epämääräisiä ilmaisuja ovat esimerkiksi ”kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti korkeatasoinen”, toimintojen ja tilojen integrointi ”viihtyisästi” ja ”selkeä ja tunnistettava identiteetti”. Nämä ovat ilmaisuja, jotka tuntuvat esittävän Toiselle kysymyksen siitä, mikä oikeastaan on arkkitehtonisesti korkeatasoista, mikä on viihtyisää ja mikä on Tampereen asemakeskuksen identiteetti. Toisaalta myös kilpailuohjelmassa tarjottu yksityiskohtainen faktatieto suunnittelualueesta sekä vaikeasti tulkittavat kartat ja kaaviot voidaan hysterisoida eli lukea hysteerikon diskurssin mukaisina [30].

Kilpailun arvostelupöytäkirja esittää yleisiltä totuuksilta vaikuttavia arvioita kilpailun tuloksista:

Asemakeskus on Tampereen merkittävin julkinen uusi rakentamiskohde tulevaisuudessa. Se tulee nostamaan Tamperetta ja Suomea maailmankartalle. Saavutettavuus paranee, liikenne sujuu, arkkitehtuuri houkuttelee, vetovoima kasvaa. Tampereen Asemakeskuksen kansainvälinen suunnittelukilpailu oli erittäin vaikea kaupunki- ja liikennesuunnittelutehtävä. Ideapainotteinen kilpailu oli lähtölaukaus sijainniltaan keskeisen, nykyisin vajaakäyttöisen ja kaupunkiympäristönä sekavan alueen kehittämiselle. Tuomariston parhaaksi katsoma kilpailuehdotus tarjoaa hyvän idean ja vahvan kokonaisotteen. Sen luomassa visiossa rautatiealueen halkoma Tampereen keskusta yhdistyy yhdeksi ja miltei saumattomaksi kaupunkirakenteeksi. Liikenteellisesti se yhdistää keskustaa muualle Tampereeseen, muualle Suomeen ja muualle maailmaan. Kilpailun jälkeen alkaa monivaiheinen, vuosia ja ehkä vuosikymmeniä kestävä suunnittelu- ja rakennustyö. Lähtökohtana on visio kaikkien matkustusmuotojen hyvin toimivasta solmukohdasta, joka on vetovoimainen liike-elämän, työpaikkojen, palveluiden ja asumisen keskittymä. Tavoitteena on samalla luoda korkeatasoista kaupunkiarkkitehtuuria.[31]

Näissä arvostelupöytäkirjan alkusanoissa käytössä on herran diskurssi, mutta toisaalta se sisältää ilmaisuja, jotka paljastavat, että kilpailun liikkeelle panija on ollut halun aiheuttavaa syytä kysyvä jakautunut subjekti. Subjekti on saanut kilpailuehdotuksilta tulkinnan, mitä sen oireet kertovat siitä, minkälainen olisi sen uusi minäkuva. Tämä on kuitenkin tapahtunut annetun ideologian puitteissa. Herrasignifioijaa ei ole horjutettu. Arvostelupöytäkirja tuntuu siis suhtautuvan kilpailuehdotuksiin niin kuin ne edustaisivat herran diskurssia palvelevaa yliopistodiskurssia. Kilpailuohjelmassa Tampereen kaupunki on esitellyt omaa oirettaan, reaalista, joka ei ole tyydyttävästi symbolisen järjestyksen haltuun ottamaa, siis aluetta, joka on ”nykyisin vajaakäyttöinen ja kaupunkiympäristönä sekava”. Suunnitteluehdotuksilta odotettiin tietoa siitä, miten alue otetaan käyttöön, selkiytetään, miten sille luodaan tunnistettava identiteetti ja miten siitä tehdään arkkitehtonisesti ja toiminnallisesti houkutteleva. Tuloksena on kuitenkin edelleen sama, omaa haluttavuuttaan kysyvä jakautunut subjekti. Tämä subjekti näyttäytyy etenkin voittanutta ehdotusta ”Reconnecting Tampere” arvioivassa luvussa 2.2.2:

”Ehdotus on monipuolinen, toiminnallisesti houkutteleva ja visionäärinen kokonaisuus. Ennen kaikkea ehdotuksessa on riittävästi energiaa ja uskallusta alueen suunnittelun uudenlaisen näkemyksen liikkeelle laittamiseksi.” Kokonaisuutena suunnitelma ”jatkaa voimakkaiden avausten sarjaa, mikä on ollut Tampereelle tyypillistä, mutta kadoksissa ollutta”.[32]

Etenkin jälkimmäisessä lainauksessa tulee ilmaistuksi, että voittanut ehdotus vahvistaa Tampereen käsitystä itsestään ja oman haluttavuutensa syistä. Kilpailuehdotus rohkaisee Tamperetta pitämään kiinni omasta imaginaarisesta identiteetistään eli siitä, minkälaisena se näkee itsensä ”toisten silmin” ja verrattuna toisiin kaupunkeihin.

Suhteessa herran diskurssia käyttävään Tampereen kaupunkia edustavaan viranomaiseen arkkitehtuuri edustaa yliopistodiskurssia. Siltä pyydetään tietoa, uusia signifioijia sille, miten ratkaistaan uuden asemakeskuksen rakentaminen ja miten samalla kohennetaan aseman ympäristöä, miten luodaan houkuttelevaa ja elinvoimaista urbaania ympäristöä ja miten luodaan asemakeskukselle tunnistettava identiteetti. Toisaalta suhteessa hysteerikon diskurssiin arkkitehtuuri tuntuukin ottavan analyytikon position ja tuottavan siitä asemasta uuden herrasignifioijan, uudenlaisen tavan merkityksellistää Tampereen kaupungin oireet eli ratkaisua vaativat ongelmat. Perustelen tätä väitettä seuraavaksi tarkastelemalla voittaneen ehdotuksen ”Reconnecting Tampere” suunnitelman selostusta.

Selostuksen luku ”Taustaa” esittää kilpailuohjelmassa tarjotun faktamateriaalin pohjalta diagnoosin siitä, mikä Tamperetta vaivaa:

Nykyinen ratapiha, joka ulottuu kaupungin halki pohjoisesta etelään, muodostaa keskustan reunan sekä esteen ja arven kaupunkirakenteessa. – – Huolimatta ratapihan nykyisestä estevaikutuksesta se tarjoaa suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia Tampereelle. Se on elämänlanka, joka tuo taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia kaupunkiin. Ratapiha on kuin rannikkokaupungin satama – elintärkeä kaupungin menestykselle, mutta samalla haava kaupunkirakenteessa. Jotta Tampereesta tulisi yhä vahvempi kansallinen keskus, hankkeellamme tulee olla kokonaisvisio siitä, kuinka nämä kaupunkirakenteen kaksi puolta voidaan luontevasti yhdistää ratapihan yli. Hankkeemme tulisi käsitellä Tamperetta yhtenä yhtenäisenä kaupunkirakenteena, joka parantaa kaupunkia jo pitkään vaivanneen haavan.[33]

Näin siis kilpailun voittanut ehdotus on tulkinnut annetusta materiaalista subjektin eli Tampereen kaupungin oireita ja niiden perusteella esittää odottamattoman ratkaisun. Ajatus kaupunkia vaivaavasta haavasta, arvesta ja kahtiajakautuneisuudesta on suunnitelman laatineen tahon oma dramaattinen tulkinta, jota kilpailun järjestäjä eli Tampereen kaupunki itse ei missään vaiheessa tuo esiin. Kaupungin omissa visioissa kaupungin sydän sijaitsee edelleen Tampereen vanhassa ydinkeskustassa[34]. Huomiota herättävää onkin, että Tampereen kaupungin laatimassa arvostelupöytäkirjassa ei juurikaan tartuta voittaneen ehdotuksen esittämiin uusiin ”herrasignifioijiin”, arpeen tai haavaan ja sen tilalle rakentuvaan kaupungin uuteen sydämeen[35]. Vaikuttaa siis siltä, että Tampereen kaupunki haluaa pitää kiinni vanhasta herran diskurssista ja käyttää voittanutta kilpailuehdotusta vain uutta tietoa tuottavana yliopistodiskurssina. Kilpailuehdotuksen käyttämää ”analyytikon diskurssin” tuottamaa uutta herran diskurssia ei oteta käyttöön.

Selostuksen luvussa ”Mahdollisuuksia ja haasteita” todetaan:

Kunnianhimoisen asemakeskushankkeen ansiosta Tampereella on mahdollisuus luoda ainutlaatuinen visio koko kaupungille. Ratapihan alue voi kehittyä upeaksi infrastruktuurin solmukohdaksi sekä myös liittää jakautuneen kaupunkirakenteen osat lopullisesti toisiinsa. Sillä on mahdollisuus kehittyä kukoistavaksi uudeksi keskustaksi Tampereen sydämessä.[36]

Tässä kohtaa asemakeskus siis vasta sijaitsee kaupungin sydämessä, mikä voidaan katsoa myönnytykseksi kilpailun järjestäjän alkuperäiselle herran diskurssille, mutta seuraavassa, itse suunnitelmaa esittelevässä luvussa ”Visio” asemakeskuksesta itsestään on tullut kaupungin sydän entisen arven tai haavan paikalle. Tässä luvussa esitellään kuusi strategiaa, joiden avulla Tampereen kaupungin jo hahmottelemat visiot ”kaupungin kohentamiseksi” voidaan toteuttaa[37]. Strategia numero 3 ”intermodaalinen liikenteen solmukohta – kaupungin sydän”[38] nimeää jo yksiselitteisesti uuden asemakeskuksen Tampereen sydämeksi. Kaiken lisäksi tämä uusi sydän on ”lopullinen ratkaisu” Tampereen kahden puolen yhdistämiseksi. Suunnitelman laatijalle kuva haavasta ja jopa jakautuneesta kaupungista (vrt. kylmän sodan Berliini) antaa oikeuden ehdottaa ”energistä, rohkeaa ja voimakasta” kokonaisvisiota. Tämä ennalta arvaamaton, alkuperäisen herran diskurssin ulottumattomiin jäänyt, mutta subjektin epämääräisistä ilmaisuista eli oireista tulkittu uusi herran diskurssi tuottaakin sellaisen kuvan Tampereesta, josta Tampere itse tunnistaa itseään ja sitä, mitä se haluaa olla.

Lacanilaisen psykoanalyysin näkökulmasta riemastuttava on myös strategia numero 1 ”yhdistä ja liitä – naamio”[39], jolla kaupungin yhdistäminen varsinaisesti tapahtuu. Naamiolla tarkoitetaan sitä, että ratapihan päälle rakennetaan peittävä kansi, jonka päälle voidaan rakentaa urbaaneja kortteleita. Näin saadaan paitsi korjattua kaupunkia jakanut arpi myös luotua asemakeskukselle tunnistettava identiteetti. Identiteetti perustuu lähinnä kannen sisätilojen ja kaupunginpuoleisen reunan jäsentelyyn ”puurakentamisen uusimpia innovaatioita” hyödyntävillä ei-kantavilla pylväiköillä.[40] Lacanilaisittain tulkiten voidaan todeta, että vanhan symbolisen järjestyksen, funktionalismin, tuottamat urbaaniin elämäntapaan sopimattomat epäviihtyisät tilat, kuten ratapiha reuna-alueineen, eliminoidaan ottamalla ne uuden symbolisen järjestyksen, läpeensä merkitsevän ”naamion”, alle. Aseman ei siis pidä enää olla asemaksi tunnistettava, vaan pääasia on, että sillä on tunnistettava identiteetti ja että se on houkutteleva, urbaani, kaupunkilaisten ”yhteinen olohuone”, ”elinvoimainen”, ”intiimi”, ”kukoistava”, ”nykypäivän uutta elämäntapaa luova”, ”ikoninen”, ”ainutlaatuinen”, ”mielenkiintoinen”, ”upea”[41], sanalla sanoen haluttava.

Sekä suunnitelman selostuksen luvussa ”Mahdollisuuksia ja haasteita” että selostuksen tiivistelmässä huomion kiinnittävät edellä mainitut ilmaisut, jotka viittaavat kaupungin kahden puolen ja koko kaupungin lopulliseen yhdistämiseen[42]. Ajatus ratkaisun lopullisuudesta viittaa herran diskurssiin. Annetaan ymmärtää, että nyt on löydetty ratkaisu, jonka jälkeen muutosta ei enää tarvita, ollaan ikään kuin historian lopussa. On löydetty herrasignifioija, jonka paikalleen asettama merkitysten järjestelmä on lopullinen totuus. Toisaalta tämä kaupungin yhdistämisen idea voidaan tulkita fantasiaksi: se on suunnittelijoiden, jotka ovat itsekin jakautuneita subjekteja, yritys ratkaista sitä, mikä on lopullinen halun syy ja tyydytys, yritys löytää halun syyn merkitsemiseen kykenevä absoluuttinen signifikaatio. Tämä nykyisen Toisen ylittävä ajaton Toinen löytyisi tulevaisuuteen suuntautuneesta kokonaisratkaisun tarjoavasta arkkitehtuurivisiosta.

Fantasiaan viittaa myös seuraava täysin sumeilematon esitys siitä, mitä suunnitellulla kuuden kohdan strategialla saavutetaan:

Tuloksena on yksi yhtenäinen keskusta. Ei tahattomia aukkoja. Ei hukkatilaa. Ei takapihoja. Ei esteitä. Ei aitoja. Vain yksi yhtenäinen keskusta.[43]

Voisiko lacanilaisen psykoanalyysin näkökulmasta enää selvemmin ilmaista sitä, että nyt fantasioidaan olemassa olevan symbolisen järjestyksen ylittävästä symbolisesta järjestyksestä, Toisen Toisesta, joka ottaa todellisuuden kokonaan haltuun, läpeensä signifioituna ja siten hallittavana, ymmärrettävänä, selitettävänä. Ei ole olemassa enää mitään merkitysten ulkopuolelle jäävää tavoittamatonta halun syytä, joka voi milloin tahansa muuttua joksikin ei-toivotuksi, ”tahattomaksi aukoksi”, ”takapihaksi”, löyhkääväksi viemäriksi tai jätekasaksi.

Arkkitehtuurin ideologisuus

Žižek puhuu arkkitehtuuria käsittelevässä esitelmässään ”Architectural Parallax; Spandrels and Other Phenomena of Class puggle”[44] Fredric Jamesoniin viitaten ”poliittisesta tiedostamattomasta”, joka on koodattu arkkitehtuurin muotoihin. Arkkitehtuuri siis viestittäisi virallisen ideologian ”torjutun paluusta”. Se, mistä ideologia ei voi suoraan puhua, voidaan näyttää rakennuksen mykissä muodoissa. Jotta päästäisin analysoimaan ”torjutun paluun” ilmenemistä asemakeskuksen arkkitehtuurissa, olisi näkemykseni mukaan oltava olemassa konkreettisia rakennuksia. Suunnitelman visuaalisesta esityksestä voidaan toki tehdä tulkintoja siitä, minkälaista viestiä suunniteltu arkkitehtuuri kantaa. Väitän kuitenkin, että paperilla tai tietokoneen ruudulla esitetty suunnitelma on vielä täysin symbolisen hallitseman imaginaarisen rekisterin sisällä. Sen perusteella ei voida kokea moniaistista aineellista ympäristöä eikä ihmisten toimintaa siinä. Suunnitelman perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että se, mikä näyttäytyy haluttavana, ovat orgaaniset suuren mittakaavan muodot ja leikkisä niin ikään suurimittakaavainen kulissimaisuus. Ympäristö on kuin rakennettua luontoa, luolastoa ja toisaalta pelimaailmaa[45]. Tämä kaikki viittaa fantasiaan siitä, että todellisuus voidaan ottaa lopullisesti pienintä yksityiskohtaa myöten hallintaan. Mitään ei jää suunnitelman ulkopuolelle. Onko siis olemassa mitään torjuttua? Ehkä vallitsevassa ideologiassa torjuttua on juuri se, että kaikkea ei voida ottaa signifioivan järjestelmän sisään.

Žižek itse toteaa esitelmässään, että arkkitehtuurissa utooppisen unelmoinnin ja poliittis-eettisen vastuullisuuden mahdollisuus on välitiloissa, jotka ovat välttämättömien rakenteiden, siis symbolisen järjestyksen, sivutuotteita, jotka väistämättä ovat, vaikka eivät olekaan minään nimettynä ja määriteltynä. Eivätkö ne ole juuri ”tahattomia aukkoja”, ”takapihoja”, ”aitoja”, ”hukkatiloja”? Žižekin mukaan vanhoissa rakennuksissa nämä välttämättömien rakenteiden tuottamat hukkatilat olivat paikkoja taiteelle. Miten on nykyisessä arkkitehtuurissa? Modernismi ja sen arkkitehtonisena ilmentymänä funktionalismi, pyrki poistamaan hukkatilat sillä, että rakennuksen koko muoto oli funktion sanelema. Postmoderni arkkitehtuuri taas pyrkii olemaan kauttaaltaan merkitsevää, mutta niin, että se merkitsee vain omaa merkitsevyyttään.[46] Missä siis kauttaaltaan merkitsevässä arkkitehtuurissa on paikka hukkatiloille, määrittämättömyydelle, halulle, jonka syy välttämättä pakenee symboliseen järjestykseen kutsuttua subjektia?

Mikä on arkkitehtuurin nykyinen yhteiskunnallinen rooli? Onko se taidetta, joka asettuu symbolisen järjestyksen ”väleihin”, tekee näkyväksi ”tahattomat aukot” ja ”hukkatilat”? Vai onko se analyytikko, joka ideologisen diskurssin murtumiin, oireisiin, tarttumalla tuottaa diagnoosin, uuden herrasignifioijan, joka viitoittaa tien kohti tulevaisuuden arkkitehtuuria? Vai onko se asiantuntija, joka vallitsevan ideologian puitteissa tuottaa uutta tietoa suunnittelua vaativista kohteista, auttaa ottamaan ne signifioivan järjestelmän hallintaan, auttaa parantamaan oireet, aukot ja epäjatkuvuudet symbolisessa järjestyksessä?  Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailun asiakirjojen tulkinnan perusteella arkkitehtuurille ja sen edustajille annettu rooli on lähinnä ideologiaa ylläpitävän ja sen sisällä uutta tietoa tuottavan asiantuntijan rooli.

 

Kirjallisuus

Fink, Bruce (1995) The Lacanian Subject. Between Language and Jouissance. Princeton University Press, Princeton.

Fink, Bruce (2004) Lacan to the Letter. Reading Écrits Closely. University of Minnesota Press, Minneapolis.

Heikkilä, Martta (2011) ”WOW – kun sanat eivät riitä kertomaan”. Mustekala, 26.9.2011. Luettu: 23.6.2015.

Kummala, Petteri (2012) ”Ympäristöestetiikka”. LOGOS — ensyklopedia. Filosofia.fi. Luettu: 23.6.2015.

Kurki, Janne (2004) Lacan ja kirjallisuus. Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce. Apeiron Kirjat, Helsinki.

Kurki, Janne (2012) Lacanin diskurssiteoria. Apeiron Kirjat, Helsinki.

Lacan, Jacques (1977) Écrits. A Selection. Trans. Alan Sheridan. New York & London: W. W. Norton & Company.

Reconnecting Tampere (2014) Reconnecting Tampere. Tampereen asemakeskus. Suunnitelman selostus. Kesäkuu 2014. Luettu: 21.3.2016.

Sheridan, Alan (1977) ”Translator’s note”. Teoksessa Lacan (1977), vii–xii.

Tampereen kaupunki (2014a) Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailu. 17.3. – 27.6.2014. Kilpailusäännöt ja kilpailuohjelma. Luettu: 21.3.2016.

Tampereen kaupunki (2014b) Arvostelupöytäkirja. Tampereen asemakeskuksen suunnittelukilpailu. 17.9.2014. Luettu: 21.3.2016.

Tampereen kaupunki (2014c) ”Asemakeskus”. Luettu: 30.8.2015.

Žižek, Slavoj (2005) Ideologian ylevä objekti (The Sublime Object of Ideology, 1989). Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki. Apeiron Kirjat, Helsinki.

Žižek, Slavoj (2009a) ”Architectural Parallax; Spandrels and Other Phenomena of Class puggle”. Jack Tilton Gallery, 23.4.2009. Luettu: 21.3.2016.

Žižek, Slavoj (2009b) ”Matrix eli perversion kaksi puolta” (”The Matrix, or, The Two Sides of Perversion”). Suom. tekijän käsikirjoituksesta Janne Porttikivi. Teoksessa Žižek (2009), 145–173.

Žižek, Slavoj (2009) Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide, politiikka. Suom. ja toim. Janne Porttikivi. Gaudeamus, Helsinki.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Fink 1995; 2004; Kurki 2004; 2012; Žižek 2005.
  2. Tampereen kaupunki 2014a; 2014b; Reconnecting Tampere 2014.
  3. Tampereen kaupunki 2014c; Tampereen kaupunki 2014a, 9.
  4.  Kilpailun järjestäjä, tuomaristo ja muu organisaatio, ks. Tampereen kaupunki 2014b, 10–11. Kilpailuehdotusten tekijät, ks. Tampereen kaupunki 2014b, 51.
  5. “Imaginaarinen”, “symbolinen” ja “reaalinen” ovat keskeisiä käsitteitä Lacanin ajattelussa. Ne voidaan määritellä ihmiselle ominaisiksi tavoiksi kokea “sitä mitä on”. Imaginaarinen kokemisen rekisteri on samankaltaisuuksien aistienvaraista havaitsemista. Symbolinen rekisteri on todellisuuden hahmottamista erojen kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että jokin asia voi merkitä jotain toista eli tulla merkiksi eroamalla merkitsemästään asiasta ja toisaalta muista merkeistä. Reaalinen on se, mikä jää imaginaarisen ja symbolisen ulkopuolelle. (Ks. Kurki 2004, 28–30; Sheridan 1977, ix–x.)
  6. Ks. Žižek 2009a.
  7.  Signifioivan järjestelmän ideologisuutta voidaan valaista Žižekiä lainaten seuraavasti: Signifioivassa järjestelmässä tosiasiat saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa sen perusteella mikä merkki kulloinkin valikoituu herrasignifioijaksi, joka järjestää todellisuuden eli merkityksellistyvät tosiasiat viittaamaan herrasignifioijaan itseensä. Herrasignifioija ei itse signifioi mitään, se on merkitykseltään tyhjä merkki. Sen merkitys syntyy siitä, miten tosiasiat merkityksellistyvät sen alaisuudessa. Näin ollen merkityksellinen todellisuus on aina jonkin herrasignifioijan kiinnittämän ideologian mukainen. (Ks. Žižek 2005, 139–144.) ”Signifioiva järjestelmä” ja ”symbolinen järjestys” tarkoittavat tulkintani mukaan kutakuinkin samaa asiaa. ”Symbolinen järjestys” viittaa ideologian mukaisesti merkityksellistyvään ja kielen merkitsemään todellisuuteen. ”Signifioiva järjestelmä” puolestaan viittaa siihen, kuinka symbolinen järjestys rakentuu toisiinsa viittaavista merkeistä.
  8.  Klassistisella arkkitehtuurilla tarkoitetaan antiikin Kreikan ja Rooman temppeliarkkitehtuurista lainaavaa rakennustaidetta. Klassistisille rakennuksille ominaista on antiikin pylväsjärjestelmien käyttö, symmetrisyys, päätykolmioaiheet sekä pysty- ja vaakasuorien elementtien tasapaino. Klassistiseen arkkitehtuuriin luetaan renessanssin rakennustaide, 1700–1800-lukujen uusklassistinen arkkitehtuuri, 1900-luvun alun klassismi sekä kansanomaiset rakennustyylit, jotka lainaavat klassistisia elementtejä.
  9. Kantilta esim. Arvostelukyvyn kritiikki (Kritik der Urteilskraft, 1790), ks. Kummala 2012.
  10. Kummala 2012.
  11. Ks. esim. Heikkilä 2011.
  12. Kurki 2004, 97; Žižek 2005, 176–178.
  13. Jakautuneen subjektin syntyä Lacan havainnollistaa ”halun graafilla”. Ks. esim. http://cahiers.kingston.ac.uk/vol02/cpa2.7.supplement.html#body.1_div1.6. Luettu: 25.6.2015. ”Halun graafi” sai lopullisen muotoilunsa Lacanin V seminaarissa 1957–1958. Siitä on esitetty lukuisia tulkintoja. (Ks. esim. Lacan 1977, 303–315; Fink 2004, 111–122; Kurki 2004, liite 1; Žižek 2005, 145–178.)
  14. Ks. esim. Fink 2004, 114–127.
  15.  Ks. Fink 2004, 119–122; Kurki 2004, 96–97; Žižek 2005, 160–178.
  16.  Lacan 1977, 314; Žižek 2005, 177.
  17. Žižek 2005, 170–179; Žižek 2009b, 149.
  18. Lacanin mateemat ovat teoreettisia yleistyksiä. Ne voidaan pelkistäen määritellä esim. seuraavasti: $ = jakautunut subjekti, S1 = herrasignifioija, S2 = kaikki muut signifioijat, a = halun objektisyy. (Kurki 2012, 36–59.)
  19. Fink 1995, 131; Kurki 2012, 70.
  20.  Kurki 2012, 66.
  21. Fink 1995, 130–131; Kurki 2012, 65.
  22.  Kurki 2012, 76–80, 91.
  23.  Fink 1995, 132–133; Kurki 2012, 91–92.
  24. Tampereen kaupunki 2014a, 34.
  25.  Tampereen kaupunki 2014a, 36.
  26.  Fink 1995, 136; Kurki 2012, 82.
  27. Žižek 2005, 110.
  28.  Fink 1995, 135–136; Kurki 2012, 86–91.
  29.  Fink 1995, 133–134; Kurki 2012, 84–85.
  30. Tampereen kaupunki 2014a, 15–24 & passim.
  31.  Tampereen kaupunki 2014b, 7.
  32.  Tampereen kaupunki 2014b, 31.
  33. Reconnecting Tampere 2014, 7.
  34.  Ks. Tampereen kaupunki 2014a, 24.
  35.  Ks. Tampereen kaupunki 2014b, 31–35.
  36. Reconnecting Tampere 2014, 9.
  37.  Reconnecting Tampere 2014, 13.
  38.  Reconnecting Tampere 2014, 19.
  39.  Reconnecting Tampere 2014, 15.
  40.  Reconnecting Tampere 2014, 3, 31, 41, 49, 55.
  41.  Reconnecting Tampere 2014, 31, 41, 49.
  42.  Reconnecting Tampere 2014, 3, 9.
  43.  Reconnecting Tampere 2014, 26.
  44.  Žižek 2009a.
  45.  Ks. Reconnecting Tampere 2014. Ks. myös kilpailuehdotus: http://www.tampere.fi/material/attachments/r/eDfFG6Qce/reconnectingtampere.pdf. Luettu: 25.6.2015.
  46.  Žižek 2009a.