Kaikkien oikeus pääomatuloon (Yanis Varoufakis)

Juho Rantala

Lyhyt kommentti johdannoksi

Varoufakis vuonna 2015. Kuva: Wikimedia Commons.

Giánis “Yanis” Varoufákis (s.1961) on tullut tunnetuksi taloustieteilijänä, joka on puuhaillut niin Half-Life-pelisarjasta ja Steam-palvelusta tutun Valven kanssa kuin myös lyhytaikaisena Kreikan valtionvarainministerinä. Hän on ollut vankkumaton leikkauspolitiikan ja euron sekä sen “valuvikojen” kriitikko. Hän kannattaa niin sanottua heterodoksista taloustiedettä ja on kuvannut itseään “ailahtelevaksi marxistiksi”. Varoufakisilta on suomennettu Maailmantalouden Minotauros (Vastapaino, 2013; 2. painos 2014) ja hänen tekstinsä “Vaatimaton ehdotus” on julkaistu Vasemmistofoorumin raportissa Eurosta ulos vai Euro uusiksi? (Toim. Patrizio Lainà; 2016). Myös esimerkiksi Revalvaatio.org on julkaissut otteita Varoufakisin ja Noam Chomskyn keskustelusta suomeksi.

Suomessa aloitettiin perustulokokeilu vuoden 2017 alusta. Niin kokeilu kuin itse perustulokin ovat saaneet risuja ja ruusuja. Negatiiviset painotukset ovat olleet yleisen moralistisia tai sidottu käytännöllisempiin talouden näkökulmiin. Myös puolustavat näkökannat ovat keskittyneet abstrakteista ihmisyyden luovia mahdollisuuksia puolustavista puheenvuoroista käytännön taloustieteeseen. Perustulokokeilun otantaa on kuvattu niin riittäväksi kuin riittämättömäksi.

Joka tapauksessa robotit ja algoritmibotit ovat jo täällä ja työelämä on hitaan mutta varman mullistuksen kourissa. Varoufakisin kommentti on perustulon puolesta ja se keskittyy siihen näkökulmaan, jonka luulisi kiinnostavan myös perustuloon nuivasti suhtautuvia: nimittäin sen rahoittamiseen. Lyhyt puheenvuoro ei tietenkään vakuuta niitä, jotka esimerkiksi Friedrich Hayekia seuraten palauttavat kaiken jaetun, yhteisen ja sosiaalisen (commons; socius) yksilöön ja tämän saavutuksiin. Tällöin vaikkapa kysymykset arvonmuodostuksesta liittyvät suoraan yksilöihin ja heidän kykyihinsä. Kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat todenneet, kapitalismi pyrkii – yhteistä uudelleen järjestäessään – esittämään erityisesti historian “omana ansionaan” ja tästä johdettuna itseriittoisten yksilöiden saavutuksina. Kaikenlainen taustalla vellova kollektiivinen tiedon- ja arvonmuodostuminen on hävitetty – tai vaihtoehtoisesti tälle ei anneta arvoa. Lyhykäisyydestään huolimatta Varoufakisin kommentti on tärkeä lisä niin kansainväliseen kuin suomalaiseen keskusteluun perustulon rahoittamisesta ja rahoittamisen oikeudenmukaisuudesta.

***

Yanis Varoufákis

Kaikkien oikeus pääomatuloon

(Käännös julkaistu Project Syndicaten luvalla.[1])

Oikeus laiskuuteen on perinteisesti varattu vain omistavalle luokalle. Köyhät taas ovat joutuneet kamppailemaan kohtuullisesta palkasta ja työoloista, työttömyyskorvauksesta ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, yleisestä terveydenhuollosta sekä muista arvokkaan elämän ehdoista. Ajatus siitä, että köyhille pitäisi taata elämisen mahdollistava ehdoton tulo on ollut tabu niin eliitille kuin myös työväenliikkeelle, joka on syleillyt vastavuoroisuuteen, solidaarisuuteen ja yhteiskunnan edistämiseen perustuvaa etiikkaa.

Kun vastikkeettoman perustulon ajatus nostettiin esiin vuosikymmen sitten, kohtasi se tyrmistyneitä reaktioita työnantajapuolelta, ammattiliitoilta, taloustieteilijöiltä ja politikoilta. Ajatus perustulosta on kuitenkin viime vuosina palannut ja saanut suurta kannatusta radikaalin vasemmiston, vihreän liikkeen ja jopa libertaarioikeiston keskuudessa. Syynä on koneiden nousu, joka uhkaa – ensi kertaa sitten teollistumisen alun – tuhota enemmän työpaikkoja kuin teknologinen innovointi kykenee luomaan. Matto vedetään valkokaulustyöläisten jalkojen alta.

Myös oikeiston ja vasemmiston kritiikki on palannut perustulon mukana. Oikeisto vetoaa mahdottomuuteen tuottaa tarpeeksi verokertymää ilman, että yksityinen sektori kärsii, työaika lyhenee ja tuottavuus laskee – ja työkannustimet muutenkin heikentyvät. Vasemmisto taas on huolissaan perustulon heikentävän kamppailua työelämän parantamisesta, vahvistavan joutilaiden rikkaiden asemaa, hävittävän vaivalla hankittuja työehtoneuvotteluoikeuksia (vahvistaen Uberin ja Deliveroon kaltaisia yrityksiä), kaivavan maata hyvinvointivaltion perustusten alta, kannustavan passiiviseen kansalaisuuteen ja edistävän kulutusmyönteisyyttä.

Perustulon puolustajat niin vasemmalla kuin oikealla katsovat, että se tukisi ihmisiä, jotka jo nyt tuottavat korvaamatonta arvoa yhteiskunnalle – esimerkiksi naisia hoivasektorilla tai taiteilijoita, jotka luovat julkisia teoksia puoli-ilmaiseksi. Köyhät vapautuisivat hyvinvointivaltion harjoittamasta ilkeämielisestä seurannasta ja turvaverkosta, jotka voivat kietoa ihmisen pysyvään köyhyyteen. Nämä korvattaisiin jalustalla, jolta köyhät kykenisivät kurottautumaan kohti parempaa. Nuoret saisivat mahdollisuuden ja vapauden kokeilla erilaisia työuria ja opiskella aiheita, joiden ei katsota olevan perinteisessä mielessä tuottavia. Ennen kaikkea nykypäivän laaja-alaisessa prekaaritaloudessa sekä liittojen ja niiden työntekijää suojaavien toimintamahdollisuuksien kutistuessa monilta ihmisiltä kadonnut taloudellinen vakaus palaisi.

Edistyäksemme tarvitsemme uuden näkökulman suhteeseen perustulon rahoituksen, robottien vaikutuksen sekä vapauskäsityksemme välillä. Tämä tarkoittaa kolmen ajatuksen yhdistämistä: verot eivät voi olla tapa rahoittaa perustuloa, koneiden nousua on vaalittava ja perustulon on oltava vapauden ensisijaisin ennakkoehto.

Ajatus siitä, että työskentelet ahkerasti ja maksat tuloveroa samalla kun minä elän pakotetun hyvyytesi varjolla valiten olla tekemättä mitään, on kestämätön. Jos perustulon halutaan olevan uskottava, ei sitä voi rahoittaa verottamalla Liisaa maksaakseen Jaakolle. Tästä syystä sitä ei pitäisi rahoittaa veroista, vaan pääoman tuotoista.

Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle.

Kuinka yhteiskuntaa olisi siis korvattava? Verotus on väärä vastaus. Yritykset maksavat veroja vastineeksi palveluista, joita valtio niille tarjoaa, ei pääomaruiskeista joiden on tuotettava osinkoa. On perusteltua, että “yhteisellä”[2] on oikeus osuuteen pääoman osakekannasta sekä siihen liittyvästä osingosta, jotka kuvastavat yhteiskunnan investointia yritysten pääomaan. Yritykseen keskittyvän valtion ja sosiaalisen pääoman määrää on kuitenkin mahdotonta laskea, joten tämä julkisen omaisuuden koko on päätettävä poliittisen mekanismin avulla.

Yksinkertainen säädös voisi esimerkiksi vaatia, että uuden yrityksen listautuessa pörssiin, tietty prosenttiosuus pääomaosakkeista (osakkuus) kanavoituisi yhteisön ”pääomavarantoon”, ja näistä osakkeista syntyvillä osingoilla rahoitettaisiin ”universaalia perusosinkoa” (UPO; eng. universal basic dividend). Tämä UPO voisi ja sen pitäisi olla täysin itsenäinen suhteessa sosiaaliavustuksiin ja työttömyysvakuutuksiin. Tällöin se ei lisäisi huolta rapautumassa olevasta hyvinvointivaltiosta, joka ilmentää vastavuoroisuuden ajatusta palkkatyöläisten ja työttömien välillä.

Meidät raadannasta vapauttavien koneiden pelko on oire epävarmasta ja jakautuneesta yhteiskunnasta. Luddiitit[3] ovat yksi kaikkein väärinymmärretyimmistä historiallisista liikkeistä. Heidän vandalisminsa ei ollut hyökkäys koneita tai automaatiota vastaan, vaan sosiaalista järjestystä, joka vei heiltä elämän mahdollisuudet teknologisen innovaation nimissä. Yhteiskuntiemme on hyväksyttävä koneiden nousu, mutta varmistettava että ne kontribuoivat yhteiseen vaurauteen, ja että jokaisella kansalaisella on niihin omistusoikeus, josta tuottuu UPO:ta. Yleinen perustulo[4] mahdollistaa uudenlaisen käsityksen vapaudesta ja tasa-arvosta, joka toimii siltana vastakkaisten poliittisten ryhmien välillä. Samalla se tasapainottaa yhteiskuntaa ja palauttaa käsitystä jaetusta vauraudesta keskellä muuten horjuttavaa teknologista innovointia. Erimielisyydet jatkuisivat varmasti vielä, mutta ne tulisivat koskemaan sellaisia asioita kuten kuinka suuri osuus yrityksen osakkeista pitäisi mennä ”pääomavarantoon”, kuinka suuri sosiaaliturvan tai työttömyyskorvauksen pitäisi olla UPO:n lisäksi, tai millaisia työsopimusten pitäisi olla.

Niiltä jotka vielä epäilevät ajatusta “ilmaisesta rahasta”, voisi kysyä muutaman yksinkertaisen kysymyksen: Etkö haluaisi, että lapsillasi olisi pieni rahasto, joka suojaa heitä varattomuudelta ja mahdollistaa heille pelottoman panostuksensa todellisiin kykyihinsä? Tekeekö heidän mielenrauhansa heistä laiskoja vetelyksiä? Jos ei, niin mikä on se moraalinen peruste, jolla tämä etu kielletään kaikilta lapsilta?

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Published by the permission of Project Syndicate. Orig. “The Universal Right to Capital Income”. Project Syndicate 31.10.2016. Url: https://www.project-syndicate.org/commentary/basic-income-funded-by-capital-income-by-yanis-varoufakis-2016-10.
  2. Varoufakis käyttää tekstissä termiä commons, jolla viitataan (tässä yhteydessä) yhteisöön ja ihmisten kesken jaettuun yleiseen “yhteiseen”. Alkujaan kyse on ollut yhteismaista, joita esimerkiksi kylän asukkaat ovat voineet kukin hyödyntää. [Suom. huom.]
  3. Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustanut protestiliike erityisesti 1800-luvun alun Britanniassa. Liike keskittyi kritisoimaan omistussuhteita ja koneita erityisesti siltä osin, kuin ne veivät käsityöläisten työpaikat. Ks. esim. Hobsbawm, Eric (2009) ”The Machine Breakers”. Libcom.org. Verkossa: http://libcom.org/history/machine-breakers-eric-hobsbawm. [Suom. huom.]
  4. Varoufakis käyttää alkuperäisessä termiä universal basic income, viitaten näin yleisemmin keskusteluun ja käsityksiin perustulosta. Tekstissä mainittu UPO on yhdenlainen perustulon muoto. [Suom. huom.]

Politiikka vai luonnollinen ihmisyys – populistien kansa ja huonot tavat

Minna Hagman

Donald Trumpin voitto Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa sekä sen vanavedessä kuullut suomalaisten populistien myönteiset ja suorastaan ihailevat maininnat Trumpin menestyksekkäästä kampanjasta ovat osoittaneet, että ruma kielenkäyttö ja huono käytös eivät nykyään estä vaan pikemminkin edistävät menestymistä politiikassa. Tämä pätee kuitenkin lähinnä perinteisten puolueiden valta-asemaa kyseenalaistaviin populisteihin. Onkin kysyttävä, oikeuttaako populismi aatteena tosiasioita yksinkertaistavan ja joitain ihmisryhmiä tarkoituksellisesti loukkaavan kielenkäytön ja kohteliaisuusnormeista piittaamattoman käytöksen. Lisäksi on syytä kysyä, miksi huonotapaisuus herättää vastakaikua monissa ihmisissä. Vastausta edelliseen kysymykseen voidaan etsiä populismin määritelmästä ja jälkimmäiseen puolestaan globaalin politiikan muutoksesta “luonnollista elämää” ylläpitäväksi taloudeksi.

Populismi ja kansan aitous

Populismille on useita määritelmiä, jotka poikkeavat hieman toisistaan määrittelijän näkökulmasta riippuen. Ann-Cathrine Jungarin ja Anders Ravik Jupskåsin mukaan populismi on ”ohutta ideologiaa”, jonka on menestyäkseen tukeuduttava muihin poliittisiin aatteisiin[1]. Ohuena ideologiana populismi koostuu kolmesta aatteellisesta osatekijästä, jotka ovat järjestelmänvastaisuus, ajatus yhtenäisestä kansasta sekä kansansuvereniteetti. Lisäksi populismi yhdistetään usein karismaattisiin poliitikkoihin, heikosti institutionalisoituihin puolueisiin ja tietynlaiseen poliittiseen retoriikkaan.[2]

Jungar & Jupskås viittaavat Cas Mudden[3] määritelmään populismista ideologiana, joka näkee yhteiskunnan jakautuneena kahteen keskenään vihamieliseen ryhmään, ”puhtaaseen kansaan” ja ”korruptoituneeseen eliittiin”, ja joka väittää, että politiikan tulee ilmaista kansan yleistä tahtoa. Populismin järjestelmänvastaisuus kumpuaa tästä uskomuksesta yhteiskunnan jakautuneisuuteen.

Ajatus yhtenäisestä kansasta erottaa populismin luokkaan ja etuihin perustuvista poliittisista ideologioista[4]. Margaret Canovanin[5] mukaan kansan yhtenäisyys voidaan käsittää kolmella tavalla: 1) Kansa muodostuu niistä, jotka asuvat valtiossa tai kansakunnassa. Kansa määritellään tällöin poliittisena yhteisönä, jota nostatetaan vallassa olevaa eliittiä vastaan. 2) Kansa voidaan määritellä ryhmäksi, jota yhdistävät yhteiset kokemukset, historia, kieli ja kulttuuri, jolloin ”meidän” kansamme erottuu muista etnisistä ryhmistä tai kulttuureista. 3) Lisäksi kansa voidaan määritellä ”tavalliseksi kansaksi”, kadunmieheksi, hiljaiseksi enemmistöksi, joka populistien mukaan edustaa sitä, mikä on aitoa ja tyypillistä tietylle yhteisölle tai yhteiskunnalle.

Näiden määritelmien perusteella voidaan olettaa, että populistien ruman kielenkäytön ja tökerön käytöksen tarkoitus on ilmaista kansan aitoutta vastakohtana valtaapitävän eliitin sivistyneen kuuloiselle puheelle ja muodolliselle käytökselle, jotka populistit leimaavat teeskentelyksi ja harhaanjohtamisen keinoksi. Tämän oletuksen paikkansapitävyyttä puoltaa perussuomalaisten verkkolehden Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan haastattelu Helsingin Sanomissa 12.11.2016. Turkkilan mielestä ”lidlinparkkipaikkaa” puhuvalle kansalle täytyy antaa kanava saada äänensä kuuluviin. Tuo ääni on usein räävitön, eikä törkeiden puheiden ole tarkoituskaan ilmaista totuutta, vaan asioita niin kuin ne koetaan, eli oikeutetun vihan aiheuttajina.[6]

Mikä tällainen ”lidlinparkkipaikkaa” ja ”teboilinkahvilaa” puhuva kansa on? Varmaa on, etteivät kaikki Suomen kansalaiset kuulu tähän joukkoon, eivät myöskään kaikki suomen kieltä puhuvat ja suomalaiseen kulttuuriin syntyneet ja kasvaneet eivätkä edes kaikki ”kadunmiehet”. Ensimmäinen ajatus onkin, että populistit olettavat jonkin aidon ja alkuperäisen, mutta tätä nykyä vihaisen ja turhautuneen kansan, jolle haluavat antaa äänen, ei kansan itsensä takia, vaan siksi, että viha ylipäätään saisi purkautua rumana kielenkäyttönä ja huonona käytöksenä. Vihan julkinen ilmaiseminen puolestaan kasvattaa vihaisten joukkoa, joka saattaa sille äänen antaneen populistin valtaan. Tätähän populistit eivät tavoitteekseen myönnä, vaan puolustavat vihan ilmaisemista juuri kansan aitoudella, josta korruptoitunut valtaeliitti on vieraantunut. Väitän, että tällaisessa käsityksessä kansan aitoudesta piileskelee oletus jostain aidosta ja luonnollisesta ihmisyydestä, jonka ajatellaan ilmenevän kansassa puhtaimmillaan.

Luonnollinen elämä politiikan perustana

Luonnollisen ihmisyyden oletuksen ja politiikan suhdetta tarkastellut filosofi Giorgio Agamben (1942–) väittää länsimaisen politiikan olevan erottamaton ontologisista käsityksistä, jotka tuottavat ja ylläpitävät ihmisyyttä erottamalla ihmisen eläimestä ja politiikan paljaasta elämästä, joka nykyään käsitteellistetään biologiseksi elämäksi. Politiikan tehtäväksi on Agambenin mukaan käsitetty näiden erottelujen yhteensovittaminen tavalla tai toisella.[7] Agambenia tulkiten idea kansan aitoudesta on yritys ratkaista ihmisen ja eläimen välinen ero siten, että kansan ajatellaan edustavan luonnollista ihmisenä olemisen tapaa, joka vastaa sitä, miten eläimet ovat luonnollisesti oman lajinsa edustajia. Samalla kansan valtaan nostamisen tavoite on yritys poistaa paljaan elämän ja politiikan välinen ero.

Ajatellaan, että jos vain kansa saa mahdollisuuden toteuttaa luonnollista tapaa olla ihminen, ei tarvita enää politiikkaa, koska tuolloin kaikki elävät ”ihmisiksi” yhdellä ainoalla oikealla tavalla. Ei siis tarvita mitään neuvottelua ja sovittelua erilaisten tapojen välillä. Kuten Jungar & Jupskås huomauttavat, kuuluu kaikkien pohjoismaisten populistipuolueiden tavoitteisiin kansan “omien” perinteiden ja kuvitellun alkuperäisen kulttuurin ja yhteenkuuluvuuden vaaliminen[8]. Joidenkin kansallismielisten populistien ja heidän kannattajiensa argumenttien perusteella voidaankin tulkita heidän ajattelevan, että ihmisten “luonnolliset” elämäntavat vaihtelevat esimerkiksi maantieteellisten ja historiallisten olosuhteiden ja ehkä jopa geneettisesti periytyviksi oletettujen ominaisuuksien mukaisesti. Tämä ”luonnollinen” vaihtelu on heidän mielestään ”luonnollinen” syy pitää kulttuurit erossa toisistaan ja omilla maantieteellisillä alueillaan.

Agambenia tulkiten ”luonnollista” ihmisyyttä on mahdotonta löytää niin kauan kuin sitä yritetään löytää jostain muualta kuin niistä tavoista, joilla ihminen yrittää omaa ihmisyyttään käsittää. Agambenin väite siis on, ettei ole mitään luonnollista ihmisyyttä, joka voitaisiin löytää tutkimalla ihmistä lajina esimerkiksi biologian, psykologian, lääketieteen tai edes antropologian avulla. Näistä viimeksi mainittu tosin on siinä mielessä ihmisyyden ajattelulle hyödyllinen tiede, että se tuo esiin ihmisyyden toteutumisen monimuotoisuutta. Se, mikä antropologiassa jää kuitenkin mainitsematta, on tuon toteutumisen erottamattomuus tavoista, joilla ihmisyys käsitetään. Agamben painottaa, että yksilö omaksuu elämisen ja ihmisenä olemisen tavat kasvaessaan ja eläessään jossain kulttuurissa, mutta nuo tavat eivät ole mitenkään geneettisesti perittyjä eivätkä yksilölle sen luonnollisempia kuin minkään muunkaan kulttuurin tavat. Ihmiselle on ”luonnollista” vain oppia tapoja ja toteutua niiden mukaisena. Samalla hän oppii noihin tapoihin sitoutuneet tavat käsittää ihmisyys. Syntyjään ”tavattomana” hän pysyy kuitenkin potentiaalisena suhteessa tapoihinsa, mikä tarkoittaa sitä, että hänen tapansa voisivat aina olla toisenlaisia, ja että hän voi pysyä avoimena suhteessa tapoihinsa ja myös valita toteutuuko niiden mukaisena.[9]

Meidän on ehkä vaikea käsittää ihmisyyden olevan vain erilaisia tapoja käsittää ihmisenä oleminen. Tämä johtuu siitä, että olemme niin vahvasti luonnontieteellisen ajattelutavan läpitunkemia. Lääketiede pystyy hämmästyttäviin suorituksiin ihmisen fyysisten sairauksien parantamisessa ja luonnontieteellisiin teorioihin perustuva tekniikka toimii olettamillamme tavoilla ja todistaa näin tieteellisen ajattelumme ”luonnonlakeja” vastaavaksi. Miksi emme siis olettaisi, että pystymme tieteellisiä menetelmiä käyttämällä löytämään myös ”luonnollisen” ihmisyyden?

Tieteellisen ajattelun ja sen kohteeksi asetetun luonnon vastakkainasettelun Agamben toteaa saaneen alkunsa jo antiikin Kreikassa, jossa se kytkeytyi politiikan ja luonnollisen elämän erottamiseen toisistaan. Agamben viittaa Aristoteleen Politiikassa[10] esittämään määritelmään, jonka mukaan polis eli poliittinen yhteisö on syntynyt hyvän elämän tähden. Hyvä elämä perustuu luonnolliselle elämälle, joka on yhteistä ihmiselle ja muille eläville olennoille, mutta luonnollisen elämän lisäksi ihmisellä on poliksessa eli yhteisössä toteutuvat elämäntavat, joiden hyvyyttä voidaan kysyä. Poliksessa luonnollista elämää pidetään yllä kotitalouksissa, oikos, jotka on suljettu poliittisen elämän ulkopuolelle.

Kotitaloutta johtaa perheen pää, despotes, tavoilla, joista ei tarvitse neuvotella, koska niiden tarkoitus on vain ratkaista kulloinkin eteen tulevat elämän ylläpitoon ja jatkumiseen liittyvät ongelmat. Poliittinen elämä puolestaan on erilaisten elämäntapojen yhteensovittamista, jatkuvaa keskustelua, neuvottelua ja sovittelua, ja se vaatii logosta, järjellistä puhetta.[11] Agamben väittää, että antiikin poliksesta alkaen politiikka ja oikos ovat olleet toisistaan erotettuja, mutta moderni politiikka, jota Agamben nimittää Michel Foucault’ta lainatulla termillä biopolitiikaksi, pyrkii ratkaisemaan tämän politiikkaan edelleen sisältyvän erottelun niin, että se ottaa luonnollisen elämän ja sitä ylläpitävän talouden poliittisen vallan kohteeksi. Samalla biopolitiikka käsittää politiikan perustuvan luonnolliselle elämälle eli nykykäsittein biologiselle elämälle. Nykypolitiikan tehtävä on siis suojella sen perustana olevaa biologista elämää huolehtimalla taloudesta, joka takaa elämän ylläpidon ja jatkumisen edellytykset.

Modernin politiikan käsitys kansasta on Agambenin mukaan kahtiajakautunut ja tämä kahtiajako toistaa antiikin Kreikan poliksessa alkunsa saanutta kotitalouden ja politiikan sfäärien erottamista toisistaan. Kyseinen kahtiajako ilmenee lisäksi jo sanan ”kansa” kaksiselitteisyydessä. Moderneissa eurooppalaisissa kielissä sama sana (popolo, peuple, pueblo, people) merkitsee sekä yhtenäistä poliittista subjektia että luokkaa, joka tosiasiallisesti, vaikka ei oikeudellisesti, on suljettu ulos politiikasta.[12] Voidaan nähdä, että modernissa biopolitiikassa kansa politiikasta ulossuljettuna luokkana, muodottomana ja määrittämättömänä moneutena, on paljasta elämää, eli elämää sellaisenaan ilman minkään juridis-yhteiskunnallisen elämänmuodon tarjoamaa suojaa tai poliittisia oikeuksia[13]. Tämä paljas elämä käsitteellistetään biologiseksi elämäksi[14] ja sitä kuuluu poliittisessa normaalitilassa vaalia, koska se on valtion aineellisen hyvinvoinnin resurssi. Modernissa biopolitiikassa kansa poliittisena subjektina valitsee oman valtansa edustajaksi poliittista ja taloudellista valtaa käyttävää eliittiä. Tämän eliitin harjoittama politiikka ei ole eri elämäntapojen yhteensovittamista eikä niiden etujen valvontaa, vaan siitä on tullut ennen kaikkea talouden ylläpitoa. Näyttääkin siltä, että valtioista ja niiden yhteenliittymistä on tullut pelkkää oikosta, luonnollisen elämän ylläpitämistä ja kuten Agamben sanoo, oikosta hallitsee despoottisesti kotitalouden isäntä ja sen jäsenten väliset suhteet voidaan määritellä kyseenalaistamattomiin elämää ylläpitäviin toimintatapoihin perustuviksi[15]. Oikoksessa ei ole eri elämäntapojen välisiä intressiristiriitoja, koska jokaisen intressinä on pysyä elossa ja uusintaa paljasta elämää.

Nykyinen taloudeksi muuttunut biopolitiikka näyttääkin hävittävän kansan kahtiajakautuneisuuden niin, että se hävittää politiikan muuttaen sen yhteiseksi taloudeksi, jota eliitti isännän tavoin johtaa ja hallinnoi, ja jota ylläpitäväksi resurssiksi kansa asetetaan. Agambenin mukaan kansan kahtiajakautuneisuutta on modernissa politiikassa yritetty poistaa eri tavoin. Marxilainen luokkataistelu koettaa poistaa kansan sisäisen repeämän siten, että resurssiksi asetettu työvoima käsittää itsensä yhteiskuntaluokaksi, joka vallankumouksessa tekee itsestään yhtenäisen poliittisen subjektin ja sisällyttää lopulta koko kansan itseensä. Natsi-Saksassa puolestaan pyrittiin kansan kahtiajaon poistamiseen käsittämällä kansa rodullisesti yhtenäiseksi kansa-ruumiiksi, ja hävittämällä siihen kuulumattomat erirotuiset, väärien kulttuurien edustajat, ja fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan epäkelvot.[16] Kommunismissa ajatuksena on, että taloudesta tulee yhteistä ja läpinäkyvää, kaikki osallistuvat sen ylläpitoon, ja sen päälle rakentuvat tieteet ja taiteet. Näin politiikalle ei ole tarvetta, koska ei tarvita eri elämäntapojen intressien välistä neuvottelua. Myöskään kansallissosialismissa ei politiikkaa tarvita, koska yhtenäinen kansanruumis on valjastettu yhteisen kansallisen talouden resurssiksi, tiede palvelemaan tuon resurssin hyvinvointia ja taloudellista ja teknistä kukoistusta ja taide ylläpitämään tuhatvuotista ainoaa ja oikeaa kansan kulttuuria. Nykyinen uusliberalistinen politiikka puolestaan alistaa kaikkien elämäntapojen intressit globaalille kapitalistiselle taloudelle ilmoittaen, että miten tahansa haluatkin elää, mitkä tahansa intressisi ovatkin, sinun on ensin huolehdittava siitä, että osallistut talouden kasvattamiseen, jolloin saat osasi sen tarjoamasta elämän ylläpidosta[17].

Perusihmisyys

Populistien kansa vaikuttaa ensikatsomalta olevan poliittisen vallan ulkopuolelle suljettua joukkoa, joka ei koe, että valtaapitävä eliitti edustaisi sen etuja ja intressejä. Tämän kansan itsetuntoa populistit nostattavat vetoamalla kansallistunteeseen, kielelliseen ja kulttuuriseen yhtenäisyyteen ja kansan ainutlaatuiseen historiaan. Lisäksi vedotaan demokratiaan eli siihen, että tällä tavallisella kansalla pitäisi olla vaikutusvaltaa ja mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Vaikuttaa siltä, että populistit ja heidän kannattajansa eivät ainakaan Suomessa, ehkä muutamia itsetunnustautuneita fasisteja lukuun ottamatta, haaveile yhtenäisestä kansanruumiista, vaan heidän tavoitteensa on luonnollisen ihmisyyden toteutuminen. Luonnollinen ihmisyys tarkoittaa heillekin politiikan tarpeettomuutta, koska jos ja kun ihmisillä olisi tilaisuus toteuttaa luonnollista elämäntapaansa, ei intressiristiriitoja olisi.

Mitä sitten on tämä populistien kansan luonnollinen ihmisyys? Ainakin Suomessa se vaikuttaa olevan eräänlaista oman onnensa seppänä olemista, joka puolestaan voidaan käsittää huolenpidoksi omasta oikoksesta. Eli näin käsitetty luonnollinen ihminen haluaa ennen kaikkea jatkaa sukua ja huolehtia oman ja jälkikasvunsa elämän edellytyksistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita paluuta luontoon, vaan moderni populistien kansa, nykyaikaiset tavalliset, luonnolliset ihmiset, haluavat käydä töissä ansaitakseen elantonsa ja pystyäkseen lisäksi elämään mukavasti. Vaikuttaa siltä, että näille oman onnensa sepille ei ole niin väliä, mikä sen työn merkitys on globaalissa mittakaavassa. Siitä saavat huolehtia valtion talouden isännät. Globaalin mittakaavan asioista ei ylipäätään tarvitse huolehtia, koska ne eivät ole välittömästi nähtävissä ja koettavissa oman oikoksen piirissä.

Jos populistien kansa edustaa puhdasta ja selkeää perusihmisyyttä, niin mistä johtuvat populistien kansan rumat puheet ja huono käytös, tarve ilmaista vihaansa? Yhdeksi selitykseksi annetaan uusliberalismin yksilölle asettamat vaatimukset. Olisi osallistuttava globaalin talouden ylläpitoon, mutta saadakseen vallattua itselleen paikan vihreimmällä oksalla, olisi oltava joustava, edustava, kaunis, terve, kielitaitoinen, kansainvälinen, innovatiivinen[18]. Tähän populistien puhuttelema kansa ei taivu. Äkkiä ajatellen Agambenin käsitys ihmisestä vain oppimissaan tavoissa toteutuvana, ilman mitään geeneihin kirjoitettua luonnollista tapaa elää ihmisiksi, vaikuttaisi antavan tukea uusliberalistiselle ihmiskäsitykselle[19]. On kuitenkin huomattava, että uusliberalistinen käsityskin on vain yksi tapa käsittää ihminen ja mikä olennaisinta, Agambenia tulkiten sekin sisältää käsityksen ihmisen itsensä jakautumisesta paljaaseen elämään ja sen perustalta toteutuviin elämänmuotoihin. Uusliberalistisen käsityksen mukainen ihminen on siis biologinen olento, joka on vastuussa omasta biologisesta elämästään, ja jotta hän voisi nykymaailmassa kantaa vastuun itsestään, hänen on kehitettävä itsessään edellä mainittuja ominaisuuksia. Näin uusliberalistien ihminen ja populistien ihminen eivät perimmältään eroa toisistaan. Uusliberalistin ihmisen vain pitäisi osallistua joustavana, aloitteellisena ja muuntautumiskykyisenä yhteisen talouden kasvattamiseen ja populistin ihminen haluaa ottaa vastuun oman elämänsä ylläpidosta yksinkertaisin samanlaisina pysyvin keinoin.

Uusliberalistin ihmisen on osattava käyttäytyä hyvin. Populistin ihminen saa ilmaista vihaa ja turhautumista, jos hän ei saa toteuttaa luonnollista ihmisyyttä. Voidaan väittää, että populismi valtaa alaa politiikassa ja julkisessa keskustelussa siksi, että politiikassa vallalla olevaan uusliberalismiinkin on sisäänrakennettu käsitys ihmisestä biologisena olentona. Vallitseva biomedikaalinen käsitys ihmisestä tuo näkyviin normaaliuden ja poikkeamat ja antaa ymmärtää niiden perustuvan ainakin osittain geneettiseen perimään. Uusliberalismin edustajat väittävät toisaalta kaikkien voivan vapaasti pyrkiä omiin tavoitteisiinsa lähtökohdista riippumatta, mutta toisaalta myöntävät lähtökohtien erilaisuuden kenties luonnollisuuteen vedoten: jos joillain vain on jo syntyessään paremmat eväät, on luonnollista, että yksinkertaisemmat ja kyvyttömämmät tyypit saavat vähemmän ja jäävät osattomiksi. Rumaa käytöstä ja vihapuhetta ei halutakaan julkisuudesta kitkeä, koska sen nähdään todistavan ihmisluonnosta. Populisteille se on todiste luonnollista ihmisyyttä edustavan enemmistön kaltoinkohtelusta, uusliberalisteille ehkä siitä, että toiset vain ovat luonnostaan kykenevämpiä kuin toiset ja ne, jotka eivät kykene pärjäämään nykyisen talouselämän ehdoilla, saavatkin jäädä poteroihinsa huutelemaan.

Inhimilliset tavat

Jos halutaan vedota ihmistä biologisena lajina tutkiviin tieteisiin, niin myös uusimmat ihmisen kehitystä koskevat neurobiologiset tutkimukset todistavat sen puolesta, että ihmisen ainoa synnynnäinen kyky on oppia tapoja ja toteutua noiden tapojen mukaisena[20]. Eikö meidän näin ollen olisi jonkin luonnollisen ihmisyyden etsimisen sijasta kiinnitettävä huomio siihen, minkälaisia tapoja opimme, minkälaista tapojen mallia näytämme lapsillemme ja kanssaihmisillemme? Toisaalta jos ihminen toteutuu vain tavoissaan ja jos mikään inhimillinen tapa esimerkiksi käsittää luonnollinen ihmisyys ei ole toista oikeampi tai todempi, niin eikö silloin jokainen tapa käsittää ole yhtä hyvä, huono tai vailla perusteita?

Tämä kysymys tuli eteen lukiessani vasemmistoliiton Kansan Uutisten verkkolehdessä julkaistua Pontus Purokurun blogikirjoitusta[21], jossa hän kertoo suositun keskustelufoorumin Ylilaudan harjoittamasta alt-rightille eli vaihtoehtoiselle äärioikeistolle ominaisesta ”meemifasismista”. Populistisen politiikan ja alt-rightin välille ei voi tietenkään vetää yhtäläisyysmerkkejä, mutta ei ole kaukaa haettua tunnistaa hävyttömyydellä mässäilevässä ja laillisuuden rajoja koettelevassa verkkokeskustelussa samaa tosiasioista piittaamatonta vihaa ja räävitöntä kielenkäyttöä, joihin populistit kansaa kannustavat. Erityisen kiinnostava on Purokurun siteeraama kommentti, jonka kirjoittaja antaa ymmärtää, että hänen mielestään esimerkiksi transsukupuolisia kuuluukin kiusata, jotta he ymmärtäisivät, että heidän sukupuolisuutensa on huonoa käytöstä. Hyvää käytöstä sen sijaan on tiukan kaksijakoisten sukupuoliroolien ja ilmeisesti myös fyysiseen voimankäyttöön perustuvan vallan toteuttaminen ja ylläpitäminen. Kirjoittaja siis vetoaa olettamaansa luonnollisuuteen hyvien tapojen perustana. Ne, joiden käytös perustuu toisenlaisille ihmisyyden ja yhteisöllisyyden käsittämisen tavoille, ovat huonotapaisia, ja heidät pitäisi väkivalloin tai vähintään uhkailemalla ja kiusaamalla palauttaa ruotuun. Kiusaamisen ja uhkailun motiivina ei kuitenkaan vaikuta olevan moraalinen ylemmyys eikä myöskään esimerkiksi uskonnollista konservatismia puolustavien ehkäpä vilpitön usko siihen, että jostain uskonkappaleista löytyvät säännöt ovat ainoa oikea tie hyvään elämään ja pelastukseen. Sen sijaan niitä motivoi viha. Purokuru kysyy, millä tähän vihaan voisi vastata ilman vihaa, miten sen voisi voittaa ilman vihaa.

Jos psykologisoidaan, niin voidaan väittää, että vihaa ja alistamisen- ja vallanhalua on ihmisissä varmaankin aina. Vihan tukahduttamisen tai kitkemisen sijaan voitaisiin kysyä, minkälaisilla tavoilla viha käsitetään ja minkälaisilla tavoilla sitä käsitetään voitavan ilmaista. Tällöin vihapuheen, uhkailun ja väkivallan syitä ei tarvitsisi etsiä yksilön biologiaan perustuvasta psykologiasta, vaan ne voitaisiin käsittää yhteiskunnan mahdollistamiksi tavoiksi.

Tällä hetkellä yhteiskunta ja siinä välittyvä ihmiskäsitys antavat mahdollisuuden olettaa luonnollinen ihmisyys yksinkertaisemmaksi kuin mihin nykytieteet antavat perusteita. Populistiset liikkeet turvautuvatkin näennäisen rationaalisuutensa lisäksi usein myös uskonnolliseen ajatteluun ja uskonopeista löytyviin määritelmiin ihmisyydestä. Biotieteet todistavat elämän monimuotoisuuden, muuntuvuuden ja joustavuuden puolesta ja ihmistä koskeva neurobiologia todistaa ihmisen hahmottavan ja käsittävän todellisuutensa sen pohjalta, kuinka hän on matkimalla oppinut toimimaan ja käyttäytymään. Voidaan väittää, että edes sellaiset perusasiat kuin itsensä ravitseminen, ulostaminen, nukkuminen, liikkuminen ja lisääntyminen eivät ole ihmisellä koskaan luonnollisia, vaan ne toteutuvat ja ennen kaikkea merkityksellistyvät opittujen tapojen mukaisesti. Ehkä ainoa tapa voittaa luonnollisuuden kaipuusta kumpuava yksioikoinen tapa käsittää ihmisyys, olisikin ryhtyä ajattelemaan ihmisyyttä pelkkinä tapoina, jotka eivät perustu sen paremmin luonnolle kuin Jumalan luomistyölle. Jos voimme itse luoda tapamme, niin voimme ajatella, minkälaisilla tavoilla haluamme toisemme kohdata ja toisiamme kohdella. Erilaiset elämäntavat tuottavat erilaisia tapoja kohdata ja kohdella toisia ihmisiä ja näiden tapojen yhteensovittamiseksi tarvitaan politiikkaa, tarvitaan kieltä ja puhetta, jonka merkityksestä koetetaan päästä yhteisymmärrykseen, ja jonka tarkoitus on kommunikoida merkityksiä ja saada näin yhteisö ymmärtämään erilaisia elämäntapoja.

Jos kykenemme vapautumaan luonnollisuuden oletuksesta, voimme vapautua myös politiikan ja oikoksen erottamisesta toisistaan. Tällöin oikoksen ja poliksen välistä eroa ei tarvitse poistaa muuttamalla polis oikokseksi, eli politiikka luonnollisen elämän ylläpidoksi, vaan voidaan käsittää, että oikos on jo poliittista. Se, mikä nykyisessä biopolitiikassa vaikuttaa yksityiseltä elämän ylläpidolta, on ja on aina ollut poliittista, koska se perustuu tavoille. Se ei ole luonnollista, vaan yhteisössä omaksutun kielen ja kulttuurin välittämää ja niihin sisältyvän ihmiskäsityksen läpäisemää. Ei ole mitään luonnollista tapaa pitää elämää yllä ja siksi oikonomia, elämän ylläpidon tapa, olisi käsitettävä politiikaksi, jatkuvaksi tapojen väliseksi sovitteluksi ja neuvotteluksi.

 

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio (1995) Homo sacer: Il potere sovrano e la nuda vita. Einaudi, Torino.Agamben, Giorgio (2001) Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta (Mezzi senza fine. Note sulla politica, 1996). Suom. Juhani Vähämäki. Tutkijaliitto, Helsinki.

Agamben, Giorgio (2011) The Kingdom and the Glory: For a Theological Genealogy of Economy and Government (Il regno e la gloria. Per una genealogia teologica dell’economia e del governo, 2007). Käänt. Lorenzo Chiesa (& Matteo Mandarini). Stanford University Press, Stanford.

Agamben, Giorgio (2014) L’uso dei corpi. Neri Pozza, Vicenza.

Aristoteles, Politiikka. Suom. A.M. Mattila. Gaudeamus, Helsinki (1991).

Gergely, György & Gergely Csibra (2006) “Sylvia’s Recipe: The Role of Imitation and Pedagogy in the Transmission of Cultural Knowledge”. Teoksessa Roots of Human Sociality: Culture, Cognition and Interaction. Toim. N. J. Enfield & Stephen C. Levinson. Berg, Oxford, 229–255.

Harni, Esko (2013) ”Yrittäjyyskasvatus ja ihmisen hallitsemisesta”. Alusta 27.8.2013. Verkossa: http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/08/27/yrittajyyskasvatus-ja-ihmisen-hallitsemisesta.html

Harni, Esko (2014) “Yrittäjyys- ja kansalaiskasvatuksen uusliberalistiset tendenssit ordoliberalismin näkökulmasta”. Kansalaisyhteiskunta 1(2014), 71–90.

Jungar, Ann-Cathrine & Anders Ravik Jupskås (2011) ”Pohjolan populistinen puolueperhe”. Julkaisussa Liikkeitä laidasta laitaan. Populismin nousu Euroopassa. Ajatuspaja e2, Ajatushautomo Magma, Vihreä Sivistysliitto, 28-64. Verkossa: http://magma.fi/uploads/media/study/0001/01/a7012b00b55a1268d26a5811750cd7a5d9c790e5.pdf

Purokuru, Pontus (2016) ”Tappouhkaukset toimivat – voiko ilman vihaa voittaa?”. Kansan Uutiset 21.11.2016. Verkossa: https://blogit.kansanuutiset.fi/toimittaja-testaa/tappouhkaukset-toimivat-voiko-ilman-vihaa-voittaa/

Räsänen, Petri (2007) “Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta”. niin & näin 4/2007, 99–107. Verkossa: http://www.netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn074-26.pdf

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Jungar & Jupskås 2011, 34.
  2. Jungar & Jupskås 2011, 34.
  3. 2004, sit.Jungar & Jupskås 2011, 35.
  4. Jungar & Jupskås 2011, 37.
  5. 1999, sit. Jungar & Jupskås 2011, 38.
  6. Helsingin Sanomat 12.11.2016 ”Matias Turkkila julkaisee verorahoilla ’tylyä mättöä’ turvapaikkapolitiikasta ja haaveilee Trump-ilmiöstä Suomessa”.  Verkossa: http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002929860.html
  7. Agamben 2014, 344.
  8. Jungar & Jupskås 2011, 39.
  9. Ks. Agamben 2014, 351.
  10.  1252b30.
  11. Agamben 1995, 3–5; Agamben 2011, 17–18.
  12. Agamben 2001, 29.
  13. Mt, 14, 30–31.
  14. Mt, 15.
  15. Agamben 2011, 17.
  16. Ks. Agamben 2001, 31–33.
  17. Uusliberalismin vapauskäsityksen sitoutumisesta ekonomistiseen ihmiskäsitykseen ks. Räsänen 2007, 104.
  18. Uusliberalistisesta yrittäjyys- ja kansalaiskasvatuksesta ks. Harni 2014, 157–158.
  19. Ihmisen potentiaalisuuden valjastamisesta nykykapitalismin tarpeisiin esim. Harni 2013.
  20. Esim. Gergely & Csibra 2006, 230–236.
  21. Purokuru 2016.