Parannuksen salit – teksti toivosta tyhjyydessä ja Keski-maassa

Anttoni Kuusela

Kirjoitus julkaistaan osana teemasarjaa TOIVO.

”Siellä missä on elämää, on myös toivoa”, toteaa J.R.R. Tolkien (1892—1973) teoksessaan ”Hobitti, sinne ja takaisin”[1]. Odotus ja usko siihen, että tulevaisuudessa asiat voivat olla paremmin – tai vähintäänkin toisin – lienee fantasian keskeinen elementti. Frodo kumppaneineen jaksaa kamppailla ja jatkaa matkaa pois Konnusta, sillä tuossa kamppailussa on läsnä usko siihen, että edessä häämöttää parempi huominen – Rivendell[2]. Tuo ei-rationaalinen usko näyttäytyy samanaikaisesti toivona – Hobitit jaksavat jatkaa, koska toivovat, että toiminnallaan pelastavat Konnun ja että he voivat taas nauttia sen seesteisestä rauhasta[3].

Toisaalta on selvää, ettei toivo synny väistämättä. Kuten Bilbo ja kääpiöt Synkmetsässä, metsä voi ympäröidä kulkijan, eikä tämä huomaa olevansa laakson pohjalla, josta pimeä matka kulkee kohti valoa ja tuskien taipaleen loppua, ulospääsyä[4]. Toisin sanoen, ihmisen on helpompi hautautua omaan historialliseen tilanteeseensa ja välittömään ympäristöönsä, josta käsin on vaikea nähdä muuta kuin ympäröivä todellisuus.

Myös japanilainen filosofi Keiji Nishitani (1900—1990) tunnustaa ympäröivän todellisuuden ja arkisuuden itsestään selvyyden, mutta kannustaa samalla ihmistä katsomaan tämän itsestään selvältä näyttävän todellisuuden taakse kysyen, onko itsestään selvä tapa todella ainut tapa suhtautua todellisuuteen?[5]. Nishitanin mukaan näin ole, vaan ihmisellä on muitakin mahdollisuuksia. Ihmisellä on siis aina toivoa.

Tarkastelen tässä esseessä toivoa ihmetyksenä ja avoimuutena, itsestään selvän historiallisuuden, totunnaisuuden ja tilannesidonnaisuuden tuolle puolen katsomisena. Avoimuuden ja ihmetyksen puuttuessa – välttämättömyyden ja totunnaisuuden vallitessa – toivoa ei ole. Teoreettisena viitekehyksenä toimii Nishitanin zenbuddhalainen filosofia. Nishitanin filosofiassa avoin ja ihmetyksen sävyttämä olemisen tapa samaistuu tyhjyyteen, tyhjyydessä olemiseen. Tämän perusteella esitän toivon olevan elämää ohjaava suhtautuminen, olemisen tapa tai alusta, jolle ihmisen maailmassa oleminen rakentuu.

Esseetäni ohjaa dialogi länsimaisen ja itämaisen, filosofisen ja kaunokirjallisen välillä. Asetan dialogiin Nishitanin ja zenbuddhalaisen perinteen kanssa Tolkienin keskeisimmät teokset: Hobitin, Tarun sormusten herrasta ja Silmarillionin. Esitän ensin dialogissa lyhyesti siirtymän toivon sävyttämään olemiseen. Tämän jälkeen keskityn toivon havainnollistamiseen. Lopuksi esitän lyhyen yhteenvedon toiveikkaan olemisen vaikutuksista.

Dialogin myötä toteutuu Kioton koulukunnan tapa tehdä filosofiaa – tapa, jossa filosofia, uskonto, tiede ja kirjallisuus yhdistyvät mahdollistaen näennäisesti omituiset vaihdokset hyvinkin erilaisten ajatteluperinteiden välillä[6]. Tällaisesta yhdistymisestä ja vaihdoksesta kuitenkin syntyy älyllistä uteliaisuutta, joka voi johtaa yllättäviinkin paikkoihin, kuten Bilbon uteliaisuus johtaa hänet yllättäviin seikkailuihin, kohtaamisiin ja ystävyyksiin[7].  

Fantasiakirjallisuudessa voi kuvitella kauheitakin tilanteita ilman, että siihen sisältyy todellisuuden painolastia; ilman sitä kouriintuntuvuutta, joka arkielämän tuskia sävyttää. Hyödynnänkin tämän kirjallisuuden genren kuvitteelliseen asuun puettuja tosimaailman tapahtumien ja ilmiöiden kaikuja sisältäviä skenaarioita tavallisen ihmisen elämään elimellisesti liittyvien tilanteiden tarkasteluun. Ilman edellä mainittua kouriintuvuutta nuo skenaariot voivat paljastaa tehokkaasti jotain oleellista ihmisyydestä ja maailmassa olemisesta. Fantasiakirjallisuus voi siis tuoda konkreettiseksi abstrakteja ja ideaalin tasolla olevia ajatuksia.

Toisaalta fantasia voi parhaimmillaan myös tuoda kuvitelmia osaksi aktuaalista maailmaa: sen kuvitelmat voivat inspiroida ja kannustaa kohti parempaa huomista ja tämän voiman filosofinen lukutapa voi parhaimmillaan tuoda esiin.

Toivon edellytykset

Elämää ohjaavana suhtautumisena toivo asettuu selvästi sen muita käyttötapoja vastaan: toivo ei ole politiikan väline, retorinen tehokeino tai eettinen ohje. Arjessa ja tavallisessa elämässä toivo ei tule olevaksi: elämä etenee maailmallisten kiinnikkeiden ja aktiviteettien vallassa[8]. Paradoksaalisesti ympäristöstä tulee niin itsestään selvä, että se himmenee taka-alalle, näkymättömiin. Käy kuin hobiteille, joita ulkomaailma ei kiinnosta, koska se ei ole vaikuttanut heidän elämäänsä vuosisatoihin[9].

Tämän itseen käpertymisen seuraukset valottuvat Frodon ja kumppaneiden ylittäessä Konnun konkreettiset, maantieteelliset rajat: he joutuvat kohtaamaan vaaroja, kuten sormusaaveita[10], vaikeakulkuisia polkuja[11] ja pahantahtoista metsää[12], joista he eivät vanhoilla taidoillaan selviä.

Itseen käpertymisen seuraukseksi paljastuu lopulta toivon poissaolo, avoimuuden ja mahdollisuuksien kaikkoaminen: puutarhanhoidossa olennaisilla taidoilla ei pärjää erämaassa tai omalakisessa metsässä, saati sormusaaveita vastaan. Nämä esteet eivät ole helposti kesytettävissä, kuten eivät ole ihmiselämän monimutkaiset ongelmatkaan.

Konnun rauhassa hobittien ei ole tarvinnut toivoa, sillä siellä elämä etenee totunnaisissa urissaan. Elämää määrittää syöminen, laiskottelu ja syöminen uudestaan. Toki tällainen tavallinenkin elämä on arvostettavaa, mutta vain jos sille on olemassa vastavoima tai mahdollinen toinen. Ilman näitä Konnun rauhaisa elämäntapa kääntyy pakoksi ja ideologiseksi tasapäistämiseksi. Vastavoimia tai toiseutta hobiteilla ei ole, tai ainakin se on suljettu pois mielistä. Ei tosin kovin tehokkaasti, kuten havaitaan sormusaaveiden tunkeutuessa Kontuun[13]. Tästä dogmaattisesta unesta heitä herättävät edellä mainittujen vaarojen lisäksi maailman tavoissa viisaammat hahmot – kuten Gandalf[14], Elrond[15], Galadriel[16] ja Faramir[17]. Nämä viisaat mestarihahmot toimivat kuin zenin piirissä opettaja toimii, kätilöiden oppilaan potentiaalia. Näin ollen nämä Tolkienin luomat viisaat näyttäytyvät eräänlaisina zenin perinteen mukaisina mestareina. 

Elämään suhtautumisen tapana toivolla ei myöskään ole järkeä: toivo on elämän muoto, joka ei vaadi perusteluita. Tätä järjellisyyttä vastaan Tolkienin[18] sanat käyvät hänen todetessaan ”epätoivo on heille, jotka näkevät lopun ilman epäilyksen häivääkään”. Järjellisesti voidaan ajatella jokin skenaario sen loppuun asti, mutta ei koskaan kaikkia mahdollisia muuttujia huomioon ottaen.

“Meiltä vaaditaan sokeaa uskoa, ja toivoa ilman takeita tietämättä, mitä edessämme on vain hetken päästä.”[19]

Myös Nishitani ja zenbuddhalainen filosofia kannattavat tällaista antiteoreettisempaa suhtautumista maailmaan, jossa järki on hyvä työkalu, mutta ei koskaan kaikkivoipa. Järki pystyy selittämään maailmaa tiettyyn pisteeseen saakka, muttei koskaan täydellisesti[20]. Sekä fantasiakirjallisuudessa että zenbuddhalaisessa filosofiassa toivo näyttäisikin olevan ihmisen maailmassa olemisena sisäsyntyisesti läsnä, kaikkivoipaan järjellisyyteen nähden erilaisena maailman ymmärtämisen ja siellä olemisen tapana.

Toivon antiteoreettisuus tulee esiin myös Tolkienilla hänen kuvatessaan Berenin tuloa läpäisemättömän kehän ympäröimään Doriathiin[21], jonne kulkija pääsee vain Doriathin hallitsijan luvalla[22]. Tuon kehän pystyttäminen on ollut järkevää, sillä se estää vihollisten ja muiden ei-toivottujen pääsyn Doriathiin[23]. Järkevyys joutuu kuitenkin antautumaan ennustamattoman sattuman ja rakkauden ihmeen edessä.

Kehäänsä yllä pitäessään Thingol, Doriathin hallitsija, on ilmiselvästi itseensä kääntynyt tavalla, joka ei mahdollista suurta vihollista, Morgothia, vastaan käydyn sodan voittamista. Thingol keskittyykin vain ylläpitämään haurasta rauhaa, jonka on pystynyt rakentamaan – joskin tuo rauha on rakennettu lukuisten haltioiden rajakahakoissa vuodattamalla verellä.[24] Samoin ihminen arjessaan rakentaa itseensä käpertyen rajalinjoja, joiden toivoo turvaavan itsensä säilyttämisen ja suojaavan pahalta maailmalta.

Nishitani[25] kutsuu tällaista suhtautumista itseensä kiinnittyneisyydeksi ja minän sulkeutuneisuudeksi, josta syntyy monia ongelmia. Tämä oleminen ei ole täydellistä, vaan siinä syntyy rosoja erilaisten rajallisuuden kokemusten myötä. Nuo rosot kuitenkin peitetään eikä niitä haluta miettiä[26]. Kuten Thingol, ihminen ei hyväksy kyvyttömyyttään vaikuttaa maailman moninaisiin asioihin ja siihen hintaan, jota kuitenkin maksetaan tuota riittämätöntä olemisen tapaa yllä pidettäessä.

Berenin tulo kuitenkin saattaa Thingolin rauhan kriisiin, kun Thingolin tytär Lúthien rakastuu Bereniin[27]. Berenin lähtiessä Doriathista lakkaa Lúthien ensin ilostuttamasta tanssillaan muita haltioita ja myöhemmin vielä seuraa Bereniä, jolloin suru ja hiljaisuus laskeutuvat Doriathiin[28]. Elämä on muuttunut merkityksettömäksi, eikä aiemmin merkityksellinen voi täyttää tuota tyhjiöitä[29]. Tanssi ei enää tuo onnea Thingolille eikä Lúthienille; Doriathissa vallitsee epätoivo. Itseensä käpertyen luodut rajat eivät onnistuneet aidosti poistamaan mahdollisuutta maailmassa toimimisesta ja tästä kanssakäymisestä syntyviä ennakoimattomuuksia.

Nishitanin ajattelussa epätoivo ei kuitenkaan ole absoluuttista. Epätoivoon ei jämähdetä, siitä ei tehdä olemisen tapaa eikä se ole täysin vailla toivoa – osaltaan siksi, että epätoivo on toivon poissaoloa, silkkaa negaatiota. Pelkkä negaatio, nihilistinen suhtautuminen toivoon – siis sen poistaminen ja asettuminen epätoivoon – ei tarjoa mahdollisuutta uudeksi elämän asenteeksi. Toisaalta nihilismi näyttäytyy positiivisena siihen sisältyvän muutoksen mahdollisuuden vuoksi. Nishitanin mukaan nihilismi nimittäin on askel syvemmälle itseymmärryksen tasolle[30].

Lúthien löytää elämään valon seuratessaan Bereniä pois Doriathista, vaikka hän tällöin astuu synkälle polulle täynnä vaikeuksia ja kuoleman varjoa; Thingol toipuu epätoivostaan, kun myöntää, ettei pysty hallitsemaan kaikkea, tässä tapauksessa tyttärensä tunteita[31]. Kaikki on kuitenkin toisin kuin ennen: Lúthien ei enää tanssi Doriathin metsissä, vaan on ottanut kohtalonsa omakseen[32]. Toisaalta mikään ei ole toisin, vaan elämä jatkaa kulkuaan yhtä vääjäämättömästi kuin ennenkin.

Muutos onkin paradoksaalista: itseen kiinnittyneisyys on tullut vaipuvasti ylitetyksi (trans-descent), eli itseen kiinnittyneisyys ylitetään mutta samalla asetutaan omaan itseyteen[33]. Matkallaan sinne ja takaisin Bilbosta kasvaa itsenäinen toimija, joka ei enää ajattele, mitä pitäisi tehdä – hän vain tekee sen. Hän on asettunut omaan olemiseensa ja tekee sen, minkä pystyy oman mittansa mukaisesti. Bilbo on toisin sanoen ylittänyt maailmassa pärjäämisen muodon ja oppinut tuon pärjäämisen syvemmän olemuksen. Vain tämän ymmärtämällä – joskin tuo ymmärrys on implisiittinen – Bilbon onnistuu pelastaa kääpiöt hämähäkeiltä ja haltioiden vankityrmistä.[34]

Toivo vaipuvasti ylitettynä on Nishitanin[35] käsittein tyhjyyttä eli avoimuutta, jossa ei olla kiinnitetty siihen, mitä pitäisi tehdä tai olla. Tyhjyydessä olemisen tapa on ylittänyt maailman näkemisen ulkoisena ja asettunut tuohon maailmaan: se on maailman, sen olentojen ja asioiden vastaanottamista niiden omassa itseydessään, absoluuttisen ainutlaatuisena.[36]

Toivo ei siis ole Bilbon kiinnittyneisyyttä siihen, että hänen voron roolissaan olisi tehtävä jotain voromaista. Tuon kiinnittyneisyyden tuloksena Bilbo päätyy yrittämään peikon rahapussin varastamista – lopputuloksena kääpiöiden joutuminen peikkojen vangeiksi ja seuraavaksi ateriaksi.[37] Tyhjyyden avoimuudessa asioita ei pyritä näin käsitteellistämään ja tekemään järjellä ymmärrettäväksi, vaan annetaan asioiden olla omana itsenään. Tyhjyyden asenteesta puuttuu asioiden tai tapahtumien hallinnoinnin tarve. 

Mikäli Bilbo olisi peikot kohdatessaan vaipuvasti ylittäen ollut itseensä asettunut, hän olisi ymmärtänyt kääntyä kannoillaan takaisin kääpiöiden luo ilmoittamaan edessä häämöttävästä vaarasta ilman minkäänlaista näyttämisen tarvetta. Mutta Bilbo oli sulkeutunut itseensä ja siihen voron rooliin, johon Gandalf hänet oli asettanut ja jota kääpiöt olivat alusta asti epäilleet[38]. Bilbo on typistänyt itsensä omaan rooliinsa ja tullut sen kahlitsemaksi, mistä syntyy vain ongelmia.  

Nishitani puhuu tällaista elämän ja sen ilmiöiden välinearvoistumista vastaan toteamalla, kuinka tällöin maailma on vain eloton ja kuollut paikka, jota emme voi hyväksyä mutta josta emme voi myöskään paeta[39]. Elämään välineellisyyden tai järjellisyyden lisäksi kuuluvat muut puolet, kuten vaikkapa runollisuus ja uskonnollisuus, ovat muuttuneet merkityksettömiksi – sanalla sanoen, ihmisen elämästä on kadonnut ihmetys. Samoin käy toivolle, kun se typistetään johonkin käyttötapaansa, siitä katoaa ihmetys ja avoimuus – toivo muuttuu pakoksi.

Bilbon rooli vorona muuttuu kahlitsevaksi pakoksi, jota hän yrittää toteuttaa – tuhoisin seurauksin, kuten kohtaamisessa peikkojen kanssa nähdään. Silti, vaikka Bilbo yrittää toteuttaa rooliaan, hän ei pysty siihen, koska ei ole vielä sisäistänyt omaa rajallisuuttaan ja sen omalle voroudelleen asettamia raameja – raameja, jotka eivät ole kovin suuret, onhan hän pienikokoinen hobitti. Tämä pakottaminen myös tuottaa ahdistusta: Bilbo haikailee pitkin matkaa takaisin omaan turvalliseen kotikoloonsa[40].

Toivo elämää ohjaavana suhtautumisena

Vasta muodon ylittämässä olemisen tavassa toivo näyttäytyy aitona uuteen suuntautuvana olemisena, mahdollisuutena. Vain tällöin toivo on elämää ohjaava suhtautumisen tapa, uuteen ohjaavaa ihmetystä ja avoimuutta, joka ei palaudu käyttötapoihinsa esimerkiksi politiikan, retoriikan, etiikan ja pedagogiikan alueilla, vaan mahdollistaa toiveikkaan toiminnan näillä alueilla. Toivolla onkin eräänlaisia piilotettuja syvyyksiä, joita ei voi heti – tai koskaan – nähdä.

Piilotetut syvyydet niin toivossa kuin elämässä yleensä jäävät elämään kuuluvan liikkeen, muutoksen ja monimutkaisuuden alle. Nishitanin edustamassa zenbuddhalaisen filosofian traditiossa tätä kutsutaan keskinäisriippuvaisuudeksi: maailmalliset asiat tulevat olevaksi suhteessa toisiinsa, ollen jatkuvassa liikkeessä[41]. Tolkienilla näkyy vastaava ajatus siinä, etteivät sankarit koskaan pärjää yksin: Frodon on päästävä Rivendelliin, jossa hän saa neuvoa ja tuekseen saattueen, jonka jäseniä ilman Frodon tehtävä epäonnistuisi moneen otteeseen täysin[42].

Liike on yleisesti ottaen vahvasti läsnä Tolkienin teoksissa ja fantasiassa yleisemminkin. Fantasia harvoin ”seisoo paikoillaan”: Bilbo lähtee seikkailulliselle retkelleen sinne ja takaisin[43]; Frodo seuraa setänsä jalanjäljissä, Gandalf ravaa Konnun ja Gondorin välillä[44]; Túrin Turambar pakenee Dor-lomionista, asettuu Doriathiin, matkaa sieltä Nargothrondiin, saapuen lopulta Brethilin metsään[45] – toisin sanoen, liike ja muutos ovat fantasian keskeisiä elementtejä. Lisäksi ne ovat myös toivon elementtejä.

Maailman tapahtumien ja olentojen ollessa keskinäisriippuvaisia, siis muuttuvia tai liikkuvia, eivät mitkään asiaintilat hallitse loputtomiin, ja huominen voi jo olla erilainen. Keskinäisriippuvaisina olentoihin ja tapahtumiin liittyy oleellisesti ihmetys: pienikin hetki tai olento voi jo tuoda mukanaan suuren muutoksen, kuten Frodo viedessään koko maailmaa uhkaavan Mahtisormuksen Tuomiovuoren syövereihin[46].

Toivo on siis liikettä – liikettä, joka linkittyy keskinäisriippuvaisuudesta kumpuavaan avoimuuteen. Tällöin toivo näyttäytyy ”loputtomana tuoreutena, loputtoman tuoksun läpäisemänä”[47]. Avoimuus on ihmisen suhtautumista maailmaan ja toisiin ihmisiin kuin runoutena – runoutena, joka ei ole tietoisuuden kuvittelemia kuvia tai kielen muodostamia sommitelmia, vaan asioiden itsensä välitöntä kieltä[48]. Tuo välitön kieli itsessään sisältää ”loputtomia merkityksiä”[49].

Välittömänä kielenä, jolla on loputtomia merkityksiä, avoimuus on kiihkeää suhtautumista maailmaan[50]. Kiihkeää toivo on silloin, kun maailmaan ja sen olentoihin suhtaudutaan vakavasti ja vilpittömästi. Kiihkeys näyttäytyy myös vastuuna, jota toisia ihmisiä ja olentoja kohtaan koetaan[51].  Toivo siis ohjaa ihmisen olemista maailmassa metakäsitteenä.

Kuten todettua, tyhjyyden asenteesta avoimuutena ja ihmetyksenä puuttuu hallinnointi. Toivo ei siis kahlitse, vaan vapauttaa.  Hallinnoinnin tarpeen puute näkyy omalla tavallaan myös Sormusten herrassa Aragornin astuessa Kuolleiden kulkuteille: hänen matkansa kulkuteillä on välttämätön, muita reittejä ei ole ja siksi on asetuttava määrätietoisesti tuohon välttämättömyyteen[52]. Toisin sanoen, Aragornin oleminen on olemista tyhjyyden avoimuudessa ja vilpittömyydessä, jolloin  kohtaloa vastaan ei taistella eikä sitä pyritä hallitsemaan. Sen sijaan kohtalo  käännetään  sisäiseksi kutsumukseksi, johon  epäröimättä vastataan[53]

Hallinnan tarpeen puute on siis eräänlaista passiivista aktiivisuutta: välttämättömyyden edessä ollaan passiivisia, sitä ei vastusteta. Kuitenkin tuohon välttämättömyyteen vastataan koko omalla inhimillisellä voimalla ja kyvykkyydellä, jolloin uusi mahdollisuus avautuu.

Tyhjyyden kentällä oleminen – siis vaipuneen ylittäneessä avoimuudessa ja ihmetyksessä – näyttäytyy tällaisena passiivisena aktiivisuutena, joka hetkeen vilpittömästi ja absoluuttisella vakavuudella suhtautumalla. Vain tässä vilpittömyydessä ja absoluuttisessa vakavuudessa voi syntyä ihmetys ja sitä kautta toivo.

Aragornin päätös astua eksistentiaalisesti epävarman jalansijan Kuolleiden kulkutielle herättää ymmärrettävästi ihmetystä Rohanin valtaapitävissä, Théodenissa, Éowynissa ja Éomerissa[54]. Kuten todettua, ei toivon synty ole väistämätöntä. Näin ollen Rohanin aateliston ihmetys ei käänny toivoksi, vaan pikemminkin epätoivoksi ja -tietoisuudeksi: miksi suuri soturi hylkää heidät taistelun kynnyksellä astuakseen kulkuteille, joilta yksikään ihminen ei ole koskaan palannut?[55] Rohanin aatelisto on siis kiinnittynyt itseensä ja rooliinsa sotilaina. He näkevät vain yhden tavan toimia, suoran hyökkäyksen, kun taas Aragorn näkee myös oman välittömän roolinsa ulkopuolelle.

Aragorn olisi voinut seurata Rohanin aateliston esimerkkiä ja vaipua epätoivoon pelkän nimen ”Kuolleiden kulkutie” kuullessaan, jolloin hän olisi seurannut toisenlaista välttämättömyyttä, epätoivon sävyttämää sellaista. Tällöin elämänvirta olisi ollut toinen. Aragorn oli kuitenkin ylittänyt itsensä ja toisaalta asettunut itseensä vaipuneesti ylittäen. Toisin sanoen, hän ei ajatellut mitä hänen pitäisi tehdä ja miten – eli hyökätä vihollisen kimppuun tavallisin tavoin – vaan näki edessään toisenkin mahdollisuuden. Tuo toinen mahdollisuus ei kuitenkaan poikkea hänen roolistaan tai tehtävästään: toinen mahdollisuus toteuttaa tarvetta käydä vihollisen kimppuun, joskin luovasti ja siksi epätodennäköisesti.  

Tuo epätodennäköisyys avittaa Rohanin aateliston kapsahtamista yllä lainattuun epätoivon määritelmään: he kuvittelevat näkevänsä ilman epäilyksen häivääkään loppuun asti. Tuo loppu on Rohanin aatteliston näkökulmasta varsin synkeä: ensin Aragorn ja tämän seuralaiset kohtaavat oman loppunsa kuolema kulkuteillä, seuraavaksi Rohanin ratsastajat kokevat tappion sodassa koko Keski-maata uhkaavaa vihollista vastaan ja lopulta koko Keski-maan joutuu tuon vihollisen, Sauronin, pimeyden alle. He eivät kuitenkaan näe loppuun asti ja Aragorn kohtaa Éomerin jälleen, vaikka ”kaikki Mordorin sotajoukot ovat heidän välissään”[56], tuoden uuden toivon häviön partaalla hoippuville Sauronin vastustajille.

Toivolla ei siis ole järkeä, ja se saattaa nousta esiin kaikkein odottamattomimmista paikoista, kuten Aragorn Rohanin laitumilta[57], synnyttäen Éomerissa toivon epätoivoisen taistelun häämöttäessä edessä. Arkielämässä Gondorin Suurkuninkaat tosin eivät hyppää esiin pelloista eikä maailmaa uhkaa ”Suuri Vihollinen, joka peittäisi koko maailman pimeyteen”. Sen sijaan arkielämässä kohdataan monia pieniä uhkia, joita on ylipäänsä kovin vaikea käsitellä, saati sitten ratkaista Suurkuninkaan johdolla taistelussa legendaarista miekkaa heiluttaen. Mitä tällainen fantasiamaailman ja filosofisen ajattelun kuvaama toivo metakäsitteenä – avoimuutena, ihmetyksenä ja järkeen perustumattomana – sitten voi tuoda tavallisen ja pienen ihmisen elämään?

Toivo ihmisessä ja väleissä

Tärkein oppi lienee usko mahdollisuuksiin ja muutokseen: pienikin ihminen voi tehdä merkittäviä asioita omilla pienillä teoillaan. Kukaan ei ole niin merkityksetön, etteikö hänellä olisi väliä tässä maailmassa. Merkityksettömiä eivät ole myöskään maailman tapahtumat. Pienissäkin kohtaamisissa voi piillä suurta iloa ja merkityksellisyyttä. Rutiinit eivät ole pelkkiä rutiineja, ne ovat ainutkertaisia tapahtumia, jotka eivät ole vielä kertaakaan toistuneet ja näistä pienistä arjen tapahtumista voi joka kerta löytää yhtä suurta iloa.

Maailma ei myöskään ole kuollut ja eloton paikka, vaan täynnä ihmetystä sekä avoimia tiloja ja hetkiä, joissa tuo ihmetys voi tulla olevaksi: auringon valaistuksen muutokset päivän mittaan muuttavat maisemaa ja tuovat siihen joka kerta erilaista eloa; tuuli nostattaa maasta ja talojen katoilta lumihuntuja ilmaan leijailemaan; linnut syöksyvät ilmassa ja hyppivät Ikkunalaudalla ja lähimetsikössä orava loikkii oksalta toiselle ympäristöään tutkien, samalla kun harakka käy peseytymässä sadeveden muodostamassa lammikossa. Ympäristö on täynnä ihmetystä ja elämä toivoa, kun sille vain avaa silmät. Toivo on kuin vastaheränneiden haltioiden ihmetys ja avoimuus jatkuvasti uusia asioita paljastavan maailman edessä[58].

Yllä hahmottelemallani toivolla on siis kahtalainen merkitys. Yhtäältä se antaa ihmiselle mahdollisuuden asettua maailman keskelle, eräänlaiseen täyteyteen, joka on täynnä merkityksiä. Toisaalta toivo ihmetyksenä on myös vaade: se esittää vastikkeellisen kutsun avata silmät tuolle täyteydelle. Toivo ihmetyksenä siis kutsuu kultivoimaan itseä ja ylittämään totunnaisuuden rajat.

Transdessentti toivo ylittää pelkän tavoitteen perään haikailun, mutta muodostaa silti perustan politiikalle, retoriikalle, etiikalle ja pedagogiikalle; ihmetys ja avoimuus ohjaavat edellä mainittuja elämänalueita, jotka pohjimmiltaan ovat kuitenkin ihmisten välistä toimintaa ja siihen toivo ihmetyksenä ja avoimuutena asettuu luontevasti. 

Tästä vaateesta huolimatta toivo ei ole ihmisen halusta tai kyvykkyydestä riippuvainen. Pikemminkin toivo on aina jo olemassa latenttina mahdollisuutena. Ainut mitä ihmisen tarvitsee tehdä, on vain herätä sen olemassaoloon. Silloin toivo tulee olevaksi ja muuttaa niin ihmistä kuin maailmaakin.

“Niin tulee lumi tulen jälkeen ja jopa lohikäärmeillä on loppunsa.”

Kirjallisuus

Abe, Masao (2019): “Nishitani’s Challenge to Western Philosophy and Theology”, teoksessa Unno, Taitetsu (toim.): “The Religious Philosophy of Nishitani Keiji”. Nagoya: Chisokudō Publications.

Davis, Bret W. (2019a): ”The Kyoto School”, verkkojulkaisussa The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2019 Edition), Edward N. Zalta (toim.).

Saatavilla https://plato.stanford.edu/archives/sum2019/entries/kyoto-school/, luettu 18.02.2021

Heisig, James W. (2001): ”Philosophers of Nothingness: an Essay on the Kyoto School”. Honolulu: University of Hawai’i Press.

Nagatomo, Shigenori (2019): “Japanese Zen Buddhist Philosophy“, verkkojulkaisussa The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2019 Edition), Edward N. Zalta (toim.) Saatavilla https://plato.stanford.edu/archives/fall2019/entries/japanese-zen/, luettu 18.02.2021

Nishitani, Keiji (1982): “Religion and Nothingness”. Käänt. Bragt, Jan van. Berkeley: University of California Press. [宗教とは何か,Shuukyou to wa nanika, 1961.]

Nishitani, Keiji (2004): “The I-Thou Relation in Zen Buddhism”, teoksessa Franck, Frederick (toim.) (2004): “The Buddha Eye: An Anthology of the Kyoto School”. Indiana: World Wisdom, Inc. [我と汝と人間関係, Ware to nanji to shite no ningen kankei, 1969.]

Tolkien, J.R.R. (1997): “The Hobbit, or there and Back Again”. New York: Houghton Mifflin Harcourt Publishing Company [Allen & Ulwin, 1937].

Tolkien, J.R.R. (2005): “The Fellowship of the Ring”. London: HarperCollins Publishers. [Allen & Ulwin, 1954.]

Tolkien, J.R.R. (2005): “The Two Towers”. London: HarperCollins Publishers [Allen & Ulwin, 1955.]

Tolkien, J.R.R. (2005): ”The Return of the King”. London: HarperCollins Publishers. [Allen & Ulwin, 1955.]

Tolkien, J.R.R. (2007): “The Silmarillion”. London: HarperCollins Publishers [Allen & Ulwin, 1977.]



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Tolkien 1997

  2. Tolkien 2005

  3. emt.

  4. Tolkien 1997, 140

  5. Nishitani 1982, 69

  6. Heisig 2001, 13

  7. Tolkien 1997

  8. Nishitani 1982, 4

  9. Tolkien 2005, 2

  10. Tolkien 2005, 76—77

  11. emt. 90—94

  12. 113—127

  13. Tolkien 2005, 67—100

  14. emt. 43—66

  15. emt. 246—278

  16. emt. 341—389

  17. Tolkien 2005, 673—710

  18. 2005, 276

  19. Tolkien 2007: 

  20. Nagatomo 2019. 

  21. Tolkien 2007, 148—149

  22. emt. 107

  23. emt. 83

  24. ks. Tolkien 2007

  25. 1982, 14—15

  26. Heisig 2001, 220

  27. Tolkien 2007, 149

  28. emt. 146—170

  29. Nishitani 1982, 4

  30. Nishitani 1982, 4

  31. Tolkien 2007, 146—170

  32. emt.

  33. Nishitani 1982, 171

  34. ks. Tolkien 1997, 131—176

  35. Nishitani 1982, 105

  36. Nishitani 1982,  147

  37. Tolkien 1997, 34—35 

  38. Tolkien 1997, 6—26

  39. Nishitani 1982, 48

  40. Tolkien 1997, 30–35

  41. Davis 2019

  42. ks. Tolkien 2005

  43. Tolkien 1997

  44. Tolkien 2005

  45. Tolkien 2007, 181—208

  46. Tolkien 2005, 956—971

  47. Nishitani 2004, 51

  48. emt.

  49. emt. 53

  50. Nishitani 2004, 53

  51. Nishitani 1982, 255

  52. Tolkien 2005, 798—809.

  53. Abe 2019, 287

  54. Tolkien 2005, 798—802

  55. emt. 816—817

  56. Tolkien 2005, 869

  57. Tolkien 2005, 442

  58. Tolkien 1977, 36—37

Kirjoituskutsu: TOIVO

Toivo on perityypillisen inhimillinen ajatus, tunne tai asenne. Toivolla on vahva uskonnollinen, mm. kristillinen perinne, mutta voiko (tai pitääkö) myös sekulaarin ajattelun piirissä tuntea toivoa? Onko toivo etiikkaa, politiikkaa, retoriikkaa? Mitkä ovat sen suhteet näillä kentillä muiden keskeisten orientaatiomuotojen, kuten ironian, kyynisyyden ja sarkasmin kanssa? Onko toivolla järkeä, järjellä toivoa?

Kirjoittajilta toivomme omaperäistä, selkeästi ilmaistua ja ytimekästä (noin 20 000 merkkiä välilyönneillä) lähestymistä aiheeseen minkä tahansa asiaproosan lajin kautta. Artikkelin pohjana voi käyttää vaikka opintosuoritusta, kuten esseetä, kandia, gradua tai se voi olla esimerkiksi väitöskirjaasi esittelevä julkaisu.

Mikäli et syystä tai toisesta saa tai halua saada kokoon täysimittaista esseetä, suosittelemme tutustumaan Paatoksen Avauksia-palstaan. Avauksen ajatuksena on muotoilla pikemminkin hyvä kysymys kuin vastaus, ja sen pituus voi olla huomattavasti lyhyempi kuin valmiin esseen.

Kaikki Paatokseen saapuvat tekstit käyvät läpi toimitusprosessin, joten tekstin ei tarvitse olla omastakaan mielestäsi julkaisuvalmis lähetettäessä – myös hyvin jäsennelty suunnitelma  kirjoitukseksi kelpaa. Paatos myös pidättää oikeuden hylätä suoraan tekstit, jotka eivät perustelluista syistä sovi julkaistaviksi.

Paatos on avoin julkaisu ja tekstit julkaistaan Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen -lisenssin (CC BY 4.0) alla (ks. https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/deed.fi)

Lähetä tekstiehdotuksesi tai abstraktisi 08.02.2021 mennessä sähköpostilla osoitteeseen paatos@paatos.fi. Ken uskaltaa ajatella uskaltakoon myös kirjoittaa!

Paatosta voi lukea osoitteessa: http://www.paatos.fi.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät osoitteesta: http://www.paatos.fi/ohjeita-kirjoittajille/.