Pääkirjoitus

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Janne Säynäjäkangas

Halu totuudenmukaiseen elämään viekoittelee filosofian pariin. Platon kuvaa Apologiassa, kuinka Sokrates valitsee kuolemantuomion kun vaihtoehtona on filosofiasta luopuminen. Sokrates piti totuudenmukaista elämää tärkeämpänä kuin hengissä pysyttelyä. Totuudenmukainen elämä houkuttelee, koska se tarkoittaa vapautta: todellisten rajoitteiden lisäksi ei ole myös kuviteltuja esteitä. On vapaampaa, jos tietää, mitkä polut ovat todella kulkukelpoisia.

Mutta millainen elämä on totuudenmukaista? Se riippunee siitä, mikä kulloisessakin elämäntavassa on valheellista. Nykyään totuudenmukainen elämä voisi tarkoittaa elämää, joka ei ole ristiriidassa omien ehtojensa kanssa. Elämää, joka ei nakerra mahdollisuuksia elää samoin tulevaisuudessa. Jos totuudenmukaista elämää yrittää yksin, voi päätyä itse kasvatettuihin lanttuihin perustuvaan ruokavalioon, kuten Lasse Nordlund, joka ei usko fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan elämäntavan olevan kestävällä pohjalla. Totuudenmukaisuus on elämän ehtojen hyväksymistä, mutta samalla se on ehdotonta. Se, miten on aiemmin totuttu elämään, ei käy sille argumentiksi.

Usein yhteiskunnan vaatimusten ja oman henkilökohtaisen vakaumuksen välinen ristipaine koetaan elämän valheellisuuden syyksi. Totuudenmukaista elämää on siksi aina etsitty erämaan yksinäisyydestä. Siinä missä pyhimykset pakenevat erämaihin syntiä, etsi Christopher McCandless elokuvan Into the Wild kuvauksen perusteella modernin elämän ristiriidoista vapaata aluetta Alaskan metsistä. Omaa olinpaikkaa on helppo muuttaa, yhteiskuntaa ei niinkään.

Voidaan väittää, ettei vetäytyminenkään ole totuudenmukaisuuden tae. Oman elämän siirtäminen ylikulutuksen piiristä vähentää luonnonvarojen haaskausta siedettäviin mittoihin korkeintaan yhden henkilön osalta, siinä missä yhteiskunnan sisällä toimimalla voi ainakin periaatteessa vaikuttaa huomattavasti suuremman ihmisjoukon toimintaan. Voidaan myös väittää, ettei ylikulutuksessa ylipäätään ole kyse yksilöistä. Luonnonresurssien haaskaus tapahtuu yksilöä suuremmassa, yhteiskunnan mittakaavassa. Yksilöt vain osallistuvat. Tällöin todellisena kysymyksenä ei ole se, miten oman henkilökohtaisen kulutuksensa voi minimoida, vaan miten voimme yhteiskuntana oppia elämään kestävästi ja siis totuudenmukaisesti.

Totuudenmukaisessa elämässä totuuden tietäminen saattaa jopa olla totuuden elämistä vaikeampaa. Sokrates uskoi peräti, että tietäminen on asiassa ainoa ongelma. Tietämisen vaikeutta kuvastaa se, että vaikka Sokrates halusi vapauttaa lähimmäisensä tietämättömyyden orjuudesta, ei kreikkalaista yhteiskuntaa kannatellut orjatyö kuitenkaan haitannut häntä. Jos moderni yhteiskunta on antiikin polista monimutkaisempi niin tällöin vaikeampaa on myös tietää, millainen elämä on totuudenmukaista.

Takuuvarma resepti totuudenmukaiseen elämään taitaa jäädä haaveuneksi. Ainakaan filosofia ei ole mikään tae oikeassa olemisesta. Mitä enemmän ajattelee, sitä enemmän saa tilaisuuksia erehtyä. 1900-luvun suurimpiin filosofeihin lukeutuvan Martin Heideggerin harhapolut natsismin tiellä jaksavat vieläkin pöyristyttää.

Filosofia ei tunnista niinkään muita totuudenmukaisemmasta elämästä kuin siitä, että filosofilla ei ole kiire tehdä lopullista päätöstä asiasta. Jos uskoo saavuttaneensa totuuden, on muuttanut uneen asumaan. Silloin muistuttaa pikemminkin pappia tai saarnamiestä kuin filosofia. Toisenlaista varmuutta edustavat totuudenmukaisuuden tavoittelun hyödyttömyydesta vakuuttuneet verestäväsilmäiset kyynikot, jotka yrittävät elää ilman unta.

Filosofi on oppinut jotenkin sietämään sitä, että totuudenmukainen elämä on ehkä mahdoton haave, mutta silti tavoiteltava. Haave totuudenmukaisesta elämästä viekoittelee filosofian pariin, mutta väärässä oleminen saa jäämään.

Totuudenjälkeisyyden harha

Rune Møller Stahl & Bue Rübner Hansen

Donald Trump ja Bill Clinton (2000). Kuva: Ralph Alswang.

Liberaalien usko ylivertaiseen kykyynsä hallita ei ole koskaan perustunut faktoihin[1].

Brexit ja Trumpin voitto iskivät liberaaliin mediaan kuin typeryyden salamanisku. Kuinka äänestäjät kykenivät uhmaamaan lukemattomien asiantuntijoiden, älykköjen ja faktantarkistajien varoituksia? Yhteen ääneen kaikui vastaus: elämme totuudenjälkeisen politiikan ajassa. Sellaiset valtamedian tekijät kuten Forbes[2] ja New York Times[3] tuputtivat totuudenjälkeisyyttä, josta lopulta muodostui Oxford Dictionaryn[4] vuoden sana. Huffington Postin ”Totuudenjälkeinen kansakunta” nimellä julkaistu analyysi[5] tiivisti ajatuksen ytimekkäästi:

Suurin ongelmamme tulevaisuudessa ei ole poliittinen, taloudellinen saati rationaalinen, vaan kamppailu faktan ja fiktion välillä.

Liberaalit kirjoittajat levittävät omia variaatioitaan totuudenjälkeisyydestä: sosiaalinen media kaikukammiona, valeuutisten hallitsevuus, yleisön välinpitämättömyys poliittisille valheille ja millennialismin ongelmat. Näiden on tarkoitus selittää Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen tapahtumia. Kirjoittajat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että äänestäjät ja poliitikot kieltäytyvät faktoista ja suosivat tunnetta asiantuntijuuden kustannuksella.

He eivät silti tiedä, kuinka päädyimme totuudenjälkeiseen aikaan tai koska edeltävä totuuden aika päättyi. Oliko se 2000-luvun alussa, jolloin koko maailma väitteli kuvitelluista joukkotuhoaseista ennen kuin heidät huijattiin sotaan. Vai oliko se 1990-luvulla, jolloin Lewinsky-skandaali hallitsi otsikoita ja Yhdysvalloissa kauhisteltiin ”supersaalistajia”[6] ja crack-vauvoja. Vai oliko kyseessä Reaganin 1980-luku ja salaiset Keski-Amerikan sodat, Iran-Contral-skandaali ja AIDS-epidemian kiistäminen. Tai ehkäpä on mentävä kauemmas: Nixonin ja Watergaten 70-luvulle, George Wallacen ”lain ja järjestyksen” 60-luvulle tai 50-luvulle ja McCarthyn ”punaiseen vaaraan”.

Faktat eivät kuitenkaan tue ajatusta, että olisimme yhtäkkiä siirtyneet totuudenjälkeiseen maailmaan. Taantumuksellinen paniikki, kollektiivinen hysteria ja poliittinen manipulointi ovat vaivanneet meitä pitkään. On suhtauduttava skeptisesti esimerkiksi väitteisiin Venäjän tukemasta valeuutisepidemiasta[7] tai että Hillary hävisi vaalit sosiaalisen median takia[8]. Itse asiassa liberaalien nostalginen kaipuu faktapohjaiseen politiikkaan näyttäisi vain peittävän heidän oman ongelmallisen suhteensa totuuteen. Oletettavasti rehelliset teknokraatit ja managerit sovelsivat uusliberaaleja toimia samalla raivokkuudella kuin oikeistolaiset virkaveljensä. He nojasivat tiettyyn joukkoon faktoja, joilla syrjäyttivät materiaaliset totuudet, joita eivät halunneet myöntää.

Ei vaihtoehtoa

1990-luku näyttää olevan keskiössä liberaalissa nostalgiassa, joka – kuten kaikki nostalgiat – käsittelee mennyttä jota ei oikeastaan koskaan ollutkaan. Berliinin muurin murtumisen ja radikaalin politiikan kuihtumisen jälkeen Thatcherin sanonnasta ”ei ole vaihtoehtoa” tuli fakta. Vaikka tänä päivänä Francis Fukuyaman ajatus ”historian lopusta” kuulostaa naurettavalta, jonkin aikaa hän ja Thatcher kuvasivat maailmaa niin kuin se oli: ei ollut poliittista kysymystä, joka olisi jakanut Lännen eliitin. Poliitikon tarvitsi vain käydä läpi faktat ja toteuttaa parasta politiikkaa.

Teknokraattinen faktoja koskeva pakkomielle nojaa totuudenjälkeisyyden premissille. Tällainen ajattelu lähtee liikkeelle uskosta, että taloudellisen liberalismin arvot – oikeus yksityisomaisuuteen, oman edun arvottaminen ja muodollinen vapaus ilman materiaalista tasa-arvoa – kuvaavat parhaiten ihmisluontoa. Tältä pohjalta liberaali talousteoria omistautuu ihmisluonnon todellistamiseen historiassa ja määrittelee tämän historian liikkeen edistykseksi.

1990-luvulla liberalismi vetäytyi kylmän sodan kamppailusta ja omaksui roolin ortodoksisena hyvän hallinnon oppina. Näytti siltä, että se oli voittanut taistelun faktoista, eivätkä liberaalit enää nähneet demokratiaa väittelyn areenana vaan markkinoina. Heidän poliittiset tuotteensa oli suunniteltu vetoamaan laajimpaan äänestäjäsegmenttiin samalla kun he kartoittivat kapitalismin määrittämän edistyksen kurssia. Faktakeskeisiin käytäntöihin – kuten esimerkiksi kohderyhmiin ja äänestyskyselyihin – pohjaten he hyödynsivät kolmiomittausta[9]. Tämän strategian kehitti Bill Clintonin neuvonantaja Dick Morris asettaakseen ehdokkaansa vasemmisto-oikeisto-jaon yläpuolelle, poliittiseen keskustaan.

Taloudellinen ja kulttuurinen eliitti olivat yhtä mieltä siitä, että henkilöstöhallinto ja monimuotoisuuden hallinta yhdistettynä yritysten yhteiskuntavastuuseen ratkaisisi sukupuolten ja rotujen diskriminaation. Ensimmäinen it-kupla ja kehittyvä tietotalous vakuuttivat ihmiset siitä, että koulutus tekisi lopulta luokkaerot tyhjiksi.

Keskustalaiset teknokraatit kuten Bill Clinton ja Tony Blair olivat tämän faktayhteiskunnan pioneereja[10]. He arvostivat keskustelua julkisen sektorin tieteellisestä hallinnoinnista pikemmin kuin poliittisten periaatteiden ja arvojen keskinäistä kiistelyä. He omaksuivat valheellisen tuottavuuteen perustuvan edistyksellisyyden, joka asettui poikkiteloin jokaisen poliittisen keskustan vastustaman ehdotuksen kanssa huolimatta siitä, kuinka oikeudenmukainen tuo ehdotus oli.

Samalla kun liberaalit ottivat omakseen faktat, he työnsivät yhteiskunnalliset konfliktit arvojen fiktiiviseen valtakuntaan. Hallinnan ja riiston kamppailujen sijaan kohtasimme kulttuurisodat, joita eivät horjuttaneet edistyksen arvot. Nämä arvot kaupattiin moraalisella ylemmyydellä ja sitten petettiin kolmiomittauksen selkärangattomuudella ja hyvinvointivaltiota sekä työn järjestäytymistä aliarvioivilla toimilla.

Faktoihin eksyneet

Ensimmäinen särö faktojen utopiaan ilmeni uuden vuosituhannen alussa. Fox Newsin, salaliittoteoreetikoiden sekä televisioevankelistojen johtama oikeistosiipi pysyi marginaalissa, kunnes syyskuun 11. sysäsi niin liberaalit kuin konservatiivit Yhdysvalloissa isänmaalliseen massahysteriaan, mikä huipentui kahteen huonosti suunniteltuun sotaan.

Liberaalit eivät kyenneet vastaamaan Bushin hallinnon näppärään faktojen politisointiin. Keskustalainen sodan vastustus ilmeni säyseänä keskusteluna YK:n mandaateista ja oikeanlaisista tutkimusmenetelmistä. Bushin neuvonantaja Karl Rove totesi: ”Olemme nyt imperiumi ja kun toimimme, luomme oman todellisuutemme”. Faktoihin eksyneinä demokraatit eivät kyenneet tarjoamaan vaihtoehtoa.

Puolustuskannalla olleille liberaaleille Obaman valinta näyttäytyi paluuna rationaalisuuteen. Nopeasti Obaman noustua valtaan teekutsuliike, ilmastodenialistit ja eliitin vastaiset konservatiivit veivät totuudenvenytyksen uusiin ulottuvuuksiin. Donald Trump ei suostunut hyväksymään Obaman syntymätodistusta tai DNA-todistusaineistoa Central Park Five –jutussa[11], kongressiedustaja heitteli lumipalloja kumotakseen ympäristötieteen[12] ja tahallisen harhaanjohtava video oli viedä rahoituksen Planned Parenthoodilta[13].

Liberaalit löysivät lohtua uudesta faktakeskeisten sankarien sukupolvesta: Nate Silver käytti hyväkseen mielipidekyselyjen tietoja ja tilastollisia malleja ja antoi poliittiselle maisemalle taattua määrällistä ennustettavuutta. Ezra Kleinin ja Matthew Yglesiasin johtama Vox lupasi selittää lukijoilleen, kuinka monimutkaiset toimenpiteet todellisuudessa auttavat heitä, jos he vain kiltisti tutustuvat niihin. Jopa komedia, etunenässä Jon Stewartin Rally to Restore Sanity[14], alkoi ilmaista itseään faktana. Näille faktapakkomielteisille liberaaleille poliittinen intohimo tuotti ongelmia ja se voitiin selättää vain entistä suuremmalla rationaalisuudella.

Samaan aikaan historialliset tapahtumat alkoivat haastaa liberaaleja faktoja. Vuoden 2008 finanssikriisi paljasti liberaalin talouden heikkoudet. Occupy ja Black Lives Matter paljastivat rakenteellisia ongelmia, joihin kolmiomittaus tai managerialismi eivät voineet saati halunneet puuttua. Nämä tapahtumat paljastivat liberaalin totuuden: se oli itsekeskeistä ja valikoivaa, ja pyrki pyyhkimään epämukavuudet esittäen itsensä puoluepolitiikan yläpuolella eräänlaisena yhteiskunnan tieteellisenä hallintana.

Ihmiset jotka haikailevat poliittisen totuuden aikaan kuuluvat äärikeskustaan[15]. He ovat teknokraatteja ja hallintovirkamiehiä, jotka eivät luota kokemukseen ja tavallisten ihmisten kärsimykseen samalla palolla kuin oikeistosiipi. He julistavat kauhuaan totuudenjälkeiseen konservatismiin, jonka kanssa he ovat yhtä mieltä monista talouspoliittisista periaatteista. Keskusta on siirtynyt oikealle ja liberaalit päätyvät kannattamaan samoja uudistuksia, tosin ihmiskasvoisina versioina: eläkkeiden yksityistäminen, koulutusseteli, puolijulkiset koulut[16], julkinen leikkauspolitiikka laman kourissa ja entistä hävyttömämmät veronkevennykset rikkaille.

Paluu politiikkaan

Presidentinvaalit paljastavat liberalismin faktapohjaisen politiikan tyhjyyden. Clintonin kampanja kompuroi täydelliseksi kuvailemansa vastustajan edessä. Ensin he ajattelivat, että Trumpin vulgaarisuus hoitaisi hommat heidän puolestaan ja lopulta he panostivat kaiken hänen valheidensa paljastamiseen.

Tämän kaiken keskellä he eivät esittäneet yhtäkään positiivista poliittista ehdotusta muutoksen puolesta, vaimentaen erään tärkeän totuuden: emme voi yksinkertaistaa politiikkaa hyvää hallintoon ja oikeassa oleviin tilastoihin.

Liberaalit ovat kuitenkin menettäneet entisestään kosketustaan todellisuuteen nostalgioidessaan menneestä, jossa heidän vastustajansa olivat rehellisempiä ja kunnioittivat liberaalien valikoimia totuuksia. Jotkut ovat, ironisesti kyllä, romantisoineet sellaisia arkkitaantumuksellisia kuin Ronald Reagan[17] ja George W. Bush[18].

Trumpin voitto ei todista äänestäjien vihaavan totuutta. Pikemminkin se osoittaa, että riittävä määrä suosii ennemmin patologista valehtelijaa, joka lupaa muutosta kuin nykytilan teknokraattia, joka ”liberaaliselittää”[19] faktoja. On aika lopettaa valeuutisten syyttäminen ja tajuta, miksi niin monet niihin uskovat. Yksinkertainen syy tähän on, että valtavirtapoliitikkojen luokka on hukannut ihmisten luottamuksen, eikä heillä ole ollut ihmisten parasta etua keskiössään. Paluu liberaaliin totuuteen ei tarjoa vastusta nyt maata johtavalle taantumukselliselle demagogille. Sellaisen voi tarjota ainoastaan Trumpin autoritäärisyyden ja liberaalin managerialismin haastava demokratian elpyminen.

Tällainen liike voi kummuta niin konservatiiveille kuin liberaaleille epämukavasta totuudesta: Ihmiset kärsivät ja kamppailevat paremman elämän puolesta, eikä vapautta ole ilman tasa-arvoa. Kun tunnustamme, että tieto auttaa meitä muuttamaan todellisuutta, faktat pysyvät yhtä oleellisina kuin ennenkin.

Julkaistu Jacobinin luvalla. Alkuperäinen “The Fallacy of Post-Truth”. Jacobinmag.org 14.12.2016.

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Kirjoittajat käyttävät termiä ”liberaali” amerikkalaisen poliittisen tradition mukaisesti, jossa se eroaa hieman eurooppalaisesta perinteestä. Liberaalit ymmäretään yleensä toiseksi osapuoleksi jaottelussa liberaalit-konservatiivit, joista jälkimmäisiä mielletään tavallisesti olevan enemmän republikaanipuolueen leivissä, kun taas edellinen termi yhdistetään tavallisemmin demokraatteihin.[Suom. huom.]
  2. http://www.forbes.com/sites/robertwynne/2016/11/14/public-relations-in-a-post-factual-world/#402c0fd44825.
  3. http://www.nytimes.com/2016/08/24/opinion/campaign-stops/the-age-of-post-truth-politics.html?_r=0.
  4. http://blog.oup.com/2016/11/word-of-the-year-2016-post-truth/.
  5. http://www.huffingtonpost.com/entry/to-family-friends-and-peers-who-voted-for-trump_us_582e6b1fe4b08c963e343d23. Alkup. otsikko ”Post-Truth Nation”.
  6. Alkup. superpredator. Wiktionary määrittelee ”supersaalistajan” tarkoittavan ilman moraalia kasvatettua ja tästä syystä väkivaltaisia rikoksia tekevää nuorta.[Suom. huom.]
  7. https://theintercept.com/2016/11/26/washington-post-disgracefully-promotes-a-mccarthyite-blacklist-from-a-new-hidden-and-very-shady-group/.
  8. https://theconversation.com/echo-chamber-what-echo-chamber-69293.
  9. ”Triangulaatio”.
  10. https://www.jacobinmag.com/2016/02/atkins-dlc-third-way-clinton-blair-schroeder-social-democracy/.
  11. Central Parkin väkivaltarikoksessa nuori nainen pahoinpideltiin ja raiskattiin vuonne 1989. Rikoksesta syytettiin ja tuomittiin viisi miestä vuonna 1990. Vuonna 2002 rikoksen kuitenkin tunnusti sarjaraiskaaja, jonka syyllisyyttä myös DNA-aineisto tuki. Viisi aiemmin tuomittua vapautettiin. [Suom. huom.]
  12. Senaattori James Inhofe toi senaattiin lumipallon yrityksenään ”vastata” (sekoittaen toisiinsa sään ja ilmaston) ilmastotieteilijöiden väitteisiin, että vuosi 2014 olisi kaikkien aikojen lämpimin. [Suom. huom.]
  13. Planned Parenthood on Yhdysvalloissa toimiva järjestö, jonka tarkoitus on levittää tietoa seksuaaliterveydestä. Järjestö pyrkii terveydenhuollon takaamisen lisäksi abortin vallinnan vapauden edistämiseen. [Suom. huom.]
  14. http://www.nytimes.com/2010/10/31/us/politics/31rally.html?_r=1&.
  15. https://www.versobooks.com/books/1943-the-extreme-centre.
  16. Alkup. Charter school. Kyseessä on koulu, joka saa tukea valtiolta, mutta toimii tästä huolimatta itsenäisesti.[Suom. huom.]
  17. http://www.nytimes.com/ref/us/politics/21seelye-text.html.
  18. http://www.nytimes.com/2016/09/26/us/politics/for-some-bush-obama-rapport-recalls-a-lost-virtue-political-civility.html.
  19. Alkup. Liberal-splains.[Suom. huom.]