Pääkirjoitus

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Janne Säynäjäkangas

Halu totuudenmukaiseen elämään viekoittelee filosofian pariin. Platon kuvaa Apologiassa, kuinka Sokrates valitsee kuolemantuomion kun vaihtoehtona on filosofiasta luopuminen. Sokrates piti totuudenmukaista elämää tärkeämpänä kuin hengissä pysyttelyä. Totuudenmukainen elämä houkuttelee, koska se tarkoittaa vapautta: todellisten rajoitteiden lisäksi ei ole myös kuviteltuja esteitä. On vapaampaa, jos tietää, mitkä polut ovat todella kulkukelpoisia.

Mutta millainen elämä on totuudenmukaista? Se riippunee siitä, mikä kulloisessakin elämäntavassa on valheellista. Nykyään totuudenmukainen elämä voisi tarkoittaa elämää, joka ei ole ristiriidassa omien ehtojensa kanssa. Elämää, joka ei nakerra mahdollisuuksia elää samoin tulevaisuudessa. Jos totuudenmukaista elämää yrittää yksin, voi päätyä itse kasvatettuihin lanttuihin perustuvaan ruokavalioon, kuten Lasse Nordlund, joka ei usko fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan elämäntavan olevan kestävällä pohjalla. Totuudenmukaisuus on elämän ehtojen hyväksymistä, mutta samalla se on ehdotonta. Se, miten on aiemmin totuttu elämään, ei käy sille argumentiksi.

Usein yhteiskunnan vaatimusten ja oman henkilökohtaisen vakaumuksen välinen ristipaine koetaan elämän valheellisuuden syyksi. Totuudenmukaista elämää on siksi aina etsitty erämaan yksinäisyydestä. Siinä missä pyhimykset pakenevat erämaihin syntiä, etsi Christopher McCandless elokuvan Into the Wild kuvauksen perusteella modernin elämän ristiriidoista vapaata aluetta Alaskan metsistä. Omaa olinpaikkaa on helppo muuttaa, yhteiskuntaa ei niinkään.

Voidaan väittää, ettei vetäytyminenkään ole totuudenmukaisuuden tae. Oman elämän siirtäminen ylikulutuksen piiristä vähentää luonnonvarojen haaskausta siedettäviin mittoihin korkeintaan yhden henkilön osalta, siinä missä yhteiskunnan sisällä toimimalla voi ainakin periaatteessa vaikuttaa huomattavasti suuremman ihmisjoukon toimintaan. Voidaan myös väittää, ettei ylikulutuksessa ylipäätään ole kyse yksilöistä. Luonnonresurssien haaskaus tapahtuu yksilöä suuremmassa, yhteiskunnan mittakaavassa. Yksilöt vain osallistuvat. Tällöin todellisena kysymyksenä ei ole se, miten oman henkilökohtaisen kulutuksensa voi minimoida, vaan miten voimme yhteiskuntana oppia elämään kestävästi ja siis totuudenmukaisesti.

Totuudenmukaisessa elämässä totuuden tietäminen saattaa jopa olla totuuden elämistä vaikeampaa. Sokrates uskoi peräti, että tietäminen on asiassa ainoa ongelma. Tietämisen vaikeutta kuvastaa se, että vaikka Sokrates halusi vapauttaa lähimmäisensä tietämättömyyden orjuudesta, ei kreikkalaista yhteiskuntaa kannatellut orjatyö kuitenkaan haitannut häntä. Jos moderni yhteiskunta on antiikin polista monimutkaisempi niin tällöin vaikeampaa on myös tietää, millainen elämä on totuudenmukaista.

Takuuvarma resepti totuudenmukaiseen elämään taitaa jäädä haaveuneksi. Ainakaan filosofia ei ole mikään tae oikeassa olemisesta. Mitä enemmän ajattelee, sitä enemmän saa tilaisuuksia erehtyä. 1900-luvun suurimpiin filosofeihin lukeutuvan Martin Heideggerin harhapolut natsismin tiellä jaksavat vieläkin pöyristyttää.

Filosofia ei tunnista niinkään muita totuudenmukaisemmasta elämästä kuin siitä, että filosofilla ei ole kiire tehdä lopullista päätöstä asiasta. Jos uskoo saavuttaneensa totuuden, on muuttanut uneen asumaan. Silloin muistuttaa pikemminkin pappia tai saarnamiestä kuin filosofia. Toisenlaista varmuutta edustavat totuudenmukaisuuden tavoittelun hyödyttömyydesta vakuuttuneet verestäväsilmäiset kyynikot, jotka yrittävät elää ilman unta.

Filosofi on oppinut jotenkin sietämään sitä, että totuudenmukainen elämä on ehkä mahdoton haave, mutta silti tavoiteltava. Haave totuudenmukaisesta elämästä viekoittelee filosofian pariin, mutta väärässä oleminen saa jäämään.

Soten abstrakti vapaus

Juho Rantala

Docventures-sarjassa esitettiin muutama viikko sitten dokumentti Merchants of Doubt (2014), jossa käsiteltiin lobbausta, erityisesti tupakkateollisuuden ja ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Esimerkiksi tupakkateollisuuden lobbauksen avulla tupakointi käännettiin kysymykseksi vapaudesta. Kaikenlainen tupakan myynnin rajoittaminen ja sääntely pyrittiin estämään ja arvostelijat vaimentamaan ”yksilönvapauteen” vedoten. Dokumentissa siirryttiin käsittelemään ilmastonmuutoksen vastaista lobbausta samasta vinkkelistä: ilmastonmuutosta suitsivat toimet nähtiin uhkana yksilönvapaudelle.

Monet katsojat huomasivatkin yhteyksiä sote-uudistusta puoltavaan retoriikkaan: uudistusta kaupattiin ”valinnanvapauskysymyksenä”. Todellisuudessa monilla on jo nyt mahdollisuus valita, käyttääkö yksityisiä vai julkisia palveluja. Tietysti soten pitäisi tuoda mukanaan mahdollisuus vaihtaa palvelua alueen mukaan. Tästä huolimatta ihmiset, jotka ehkä kipeimmin palveluja tarvitsevat eivät tule hyötymään uudistuksesta. Itse asiassa uudistus saattaa koitua pikemminkin ongelmaksi köyhille ja pienpalkkaisille: yksityistämisessä keskiössä ovat kuitenkin, kaikesta kaunopuheisuudesta huolimatta, voitot, joten ”raha seuraa äveriästä potilasta” –heitto ei ole täysin tuulesta temmattu.[1] Toinen valinnanvapausretoriikan saattelema uudistus on ollut Sanni Grahn-Laasosen ajama lukion reaaliaineiden valinnanvapaus. Tämän ongelmat on hyvin tiivistänyt esimerkiksi Arno Kotro puheenvuorossaan[2].

Kolmantena voidaan mainita vaikkapa TTIP-sopimuksen ympärillä leijunut retoriikkakatku. TTIP-sopimuksen yhteydessä itse sopimus ja siihen liittyvät neuvottelut on pyritty pitämään salassa, kuten on ollut tapana aikaisempienkin kauppasopimusten kohdalla. Vuotaneista ja julkistetuista asiakirjoista ilmenee, että sopimukseen on tarkoitus liittää investointisuoja, joka toisi mukanaan kansainvälisen välimiesoikeusmenettelyn. Menettelyssä ylikansalliset yhtiöt voisivat käytännössä haastaa valtiot oikeuteen, ja tämä taas uhkaa selvästi demokratiaa. Lisäksi EU-komission viestintästrategian mukaan TTIP:stä on toivottu esitettävän EU-maissa vain ”positiivisia uutisia”.[3]

On selvää, että uudistuksissa on myös käytännöllinen elementti: itse uudistustoimet. Retoriikka kuitenkin pääsääntöisesti keskittyy vetoamaan laajempaan yleisöön ”valinnanvapauden” avulla. Keskiössä on jatkuvasti eräänlainen abstrakti vapaus, joka ei kuitenkaan vastaa siihen, mitä vapaus tarkoittaa käytännössä. Esimerkiksi Michel Foucault’lle vapaus oli jotain, mitä voidaan toteuttaa vain käytännössä ja joka näin ollen määrittyy käytännön kautta[4]. Retoriikka pyrkii kuitenkin piilottamaan alleen käytännölliset toimet, niiden kytkökset erilaisiin toimijoihin ja ennen kaikkea näiden toimien mahdolliset ja todennäköiset seuraukset. TTIP:n kohdalla itse neuvottelut, jotka tulevat vaikuttamaan satojen miljoonien ihmisten elämään, ovat salaisia. Se vähän, mitä julkisuudessa sopimuksesta ilmenee, liittyy vapaan kaupan autuuteen, joka lopulta kääntyy yleiseksi vapaudeksi. Ikään kuin keskustelussa velloisi sanomattomana ajatus: jos vihaat TTIP:tä tai sote-uudistusta, vihaat valinnanvapautta ja vapautta itsessään. Kukapa haluaisi vastustaa vapautta?

Porvarillinen julkinen tila ja subjekti

Elokuvassa Society (1989)[5], joukko yläluokkaa sulauttaa joukkoonsa alempaa luokkaa. Sulauttaminen tapahtuu konkreettisesti: yläluokkainen ruumiis työntyy alistettuun ja hallittuun alaluokkaiseen ruumiiseen, ja lopulta sulauttaa tämän itseensä. Yläluokan ruumiit kutoutuvat verkostoksi, joka jakaa sulautetun ruumiin elementit yksilöiden kesken. Lopputuloksena on entistä vitaalisempia joukko yläluokan yksilöruumiita. Elokuva toimiikin metaforana porvarilliselle yksilölle tai subjektille, joka pyrkii hallitsemaan julkista tilaa yleisen piiristä.

Porvarillisen subjektin sulauttama yhteiskuntaruumis (Society, 1989).

Porvarillisen subjektin sulauttama yhteiskuntaruumis (Society, 1989).

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki käsittelevät Seutu joka ei ole paikka –teoksessaan (2016) ”porvarillisen yksilösubjektin” syntymistä viitaten pääasiassa Oskar Negtin ja Alexander Klugen teokseen Public Sphere and Experience (1993)[6]. Porvarillinen subjekti määrittyy lopulta ideaalista positiosta lausuvaksi yksilöksi, joka kykenee puhumaan ”millä tavoin tahansa missä tahansa tilanteessa”, irrottautuen näin sosiaalisesta tilanteesta ja toimiessaan tavallaan ilman historiaa. Koko sosiaalinen on työnnetty syrjään ja jäljellä on vain yksilö ja hänen sentimentaalinen huutonsa vapauden perään.[7] Porvarillinen yksilösubjekti huutelee yleisen piiristä.

Sote-uudistuksessa käytännölliset toimet ajetaan läpi, jotta voidaan säilyttää porvarillinen ajatus vapaudesta. Vapaus määrittyykin tässä tapauksessa osingoille haluavien yritysten sekä näihin investoineiden yksilöiden vapautena käytännössä. Näin soten ympärillä lausuttu abstrakti vapaus ei määrity millään tavalla yleisesti vapaudeksi – kaikkien ihmisten mahdollisuudeksi valita vapaasti – vaan tietyn intressiryhmän vapaudeksi.

Tätä intressiryhmää on kaikesta huolimatta vaikea määritellä käytännössä: se voi esimerkiksi globaalilla tasolla tarkoittaa Oxfamin ja OECD:n kuvailemaa ”yhtä prosenttia”[8]. Toisaalta ryhmän voi katsoa koostuvan ihmisistä, jotka toteuttavat erinäisiä ”uusliberaaleja tekniikoita”, joista esimerkiksi Noam Chomsky, David Harvey, Maurizio Lazzarato, Foucault sekä Heikki Patomäki ja Ville Yliaska ovat kirjoittaneet[9]. Soten tapauksessa intressiryhmän voi katsoa olevan laajempi: siihen kuuluvat myös ne, joilla on käytännössä rahaa valita vapaasti.

Porvarillisen subjektin puhuessa yleisen piiristä, se pelaa välttämättä useissa tilanteissa niiden pussiin, jotka hallitsevat käytännössä julkista tilaa, sosiaalisen aluetta ja markkinoita. Analogiana voidaan esittää esimerkki, jossa toistuu samankaltainen prosessi. Valtion metsiä voidaan myydä ”yleisen yrittelijäisyyden” nimissä toivoen, että uusia yrittäjiä nousisi palstoille kuin sieniä sateella. Todellisuudessa apajille säntäävät vain suurimmat ja jo markkinoiden laajoja palstoja hallinnoivat tekijät.

Uudistukset toteutetaan ikään kuin tyhjiössä. Ensinnäkään ei kyetä ymmärtämään kenenkään muun kuin oman viiteryhmänsä, tai pahimmassa tapauksessa vain itsensä, kokemuksia yhteiskunnasta ja sen instituutioista. Ollaan vain tietyssä ajallispaikallisessa tilanteessa, jossa ei ole historiaa – kaikilla on esimerkiksi yhtä paljon rahaa, jolla voi sitten ostaa itsevalitsemiaan palveluita. Klassinen porvarillinen taloustiede kumpuaakin juuri tästä. Joskin oikeammin olisi luultavasti todeta, että porvarillinen subjektikäsitys kumpuaa taloustieteestä tai suoraan markkinataloudesta. Samalla määrittyy tietynlainen totaalinen käsitys ihmisestä.

Yleisyyden piiristä puhumiseen liittyvät myös monet muut nykypäivän keskustelut. Esimerkiksi feminismiin kohdistettu kritiikki, jossa todetaan, että feminismin sijaan pitäisi puhua vain tasa-arvosta, sisältää samanlaisen ajatuksen abstraktista yleisestä ja historiattomasta hetkestä. Tätä seikkaa ei myöskään ole ymmärretty muun muassa Black Lives Matter –liikehdintään kohdistetussa kritiikissä. Molemmissa tapauksissa tietyt ryhmät ja yksilöt hakevat oikeutta tasa-arvoon ajallispaikallisessa hetkessä. Yleisestä positiosta puhuminen eksyttääkin kuuntelijat ja keskustelijat pois valtarakenteiden toiminnasta.

Teoria ja käytäntö

Abstraktista vapaudesta voi tietenkin puhua ja siitä onkin puhuttu – tai vapaudesta on puhuttu abstraktisti – esimerkiksi juuri filosofiassa. Tästä huolimatta on täysin eri asia vedota abstraktiin ajatukseen vapaudesta, kun on tarkoitus toteuttaa käytännön uudistuksia politiikassa. Toisaalta poliittinen retoriikka on käytännön, teorian ja yksilökokemusten sekoittumista: usein juuri abstrakteihin, yleistyksiin ja stereotypioihin vetoamista.

Yleisestä positiosta puhumisen tuottama historian pyyhkiminen vaikuttaa merkityksiin: ei ole enää merkityksiä, sillä merkitykset syntyvät aikaisemman kautta, niillä on historiansa. Merkitykset myös muuttuvat, mutta tällöin niillä on oltava jokin maaperä, johon niitä voidaan verrata ja josta käsin niitä voidaan lähtökohtaisesti muuttaa. Toisin sanoen ja Gilles Deleuzea lainaten, abstraktiot eksyttävät pois kohtaamasta asioiden ”syntymän (genesis) prosessia”. Abstrakti ei selitä mitään vaan se on selitettävä, sen syntymä eli historia on otettava huomioon.[10]

Mielenkiintoista onkin, että esimerkiksi filosofia kohtaa hyvin usein kritiikkiä liiallisesta abstraktiudesta, mutta tällaista syytöstä ei heitetä kovin helposti vaikkapa juuri sote-retoriikkaa kohtaan. Filosofialla voitaisiin avata retorisen abstraktin vapauden peittämiä valtasuhteita ja sitä, ketkä lopulta nauttivat suurinta vapautta.

Lopuksi

Kuten edellä totesin, rikkaat hyötyvät sote-uudistuksesta eniten, varsinkin ne, joilla on osakkeensa terveyspalveluja tuottavissa yrityksissä. Ennen kaikkea valinnanvapaus ja vapaus käsitteinä vetoavat heidän, jos sallitaan, ”amerikkalaisuuteensa”: he voivat maata sohvallaan pala kurkussa miettien, kuinka taas on puolustettu vapautta. ”Rahvas” tai köyhät on sulautettu osaksi porvarin oman subjektiviteetin pönkittämistä. Sote on valmis.

Toisaalta sote on myös paljon muuta. Osaltaan se on varmasti hyvää tarkoittava yritys vastata globaalin talouden haasteisiin. Soten ja TTIP:n kaltaisissa poliittisissa projekteissa olisi tärkeää keskittyä abstraktin valinnanvapaus-retoriikan sijaan esittämään tarkemmin, kuinka uudistus tulee käytännössä toteutumaan. Samalla tietysti esimerkiksi journalismilla on oma tehtävänsä tuoda esille erilaisten lobbaajatahojen lusikat sopassa.

Franklin D. Roosevelt kommentoikin vuonna 1938, että

demokraattinen vapaus ei ole turvassa, jos ihmiset sietävät yksityisen vallan voimistumista yli demokraattisen valtiovallan. Juuri tämä on olemuksellisesti fasismia: yksilön, joukon tai intressiryhmän valtaama hallitus.[11]

 

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Ks. esim. Hiilamo, Heikki, ”Sote-uudistuksen shokkidoktriini”. THL-blogi, 19.5.2016. Verkossa: https://blogi.thl.fi/web/yhteiskuntapolitiikka/blogitekstit/-/blogs/sote-uudistuksen-shokkidoktriini. Tarkistettu: 14.11.2016; Laurinolli, Heikki, ”Markkinamalli tuhoaa sote-palveluiden kehitystyön”. uta.fi 3.11.2016. Verkossa: http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/markkinamalli-tuhoaa-sote-palvelujen-kehitystyon. Tarkistettu: 15.11.2016.
  2. http://arnokotro.puheenvuoro.uusisuomi.fi/214446-sanni-grahn-laasonen-tekemassa-valtavan-virheen.
  3. Ks. TTIP-sopimusneuvotteluista esim. Vapaakauppa.fi-sivusto: http://www.vapaakauppa.fi ja Greenpeacen TTIP-vuotosivusto: https://ttip-leaks.org. Lisäksi esim. Martti Koskenniemi, Investointisuoja loukkaa demokratiaa. Uutistamo 23.10.2014. Verkossa: http://www.uutistamo.fi/investointisuoja-loukkaa-demokratiaa/.

    Neljäs esimerkki voisi olla ”mahdollisuuksien tasa-arvo”, joka on esimerkiksi mainittu kokoomuksen periaateohjelmassa (https://www.kokoomus.fi/periaateohjelma/#lukukaksi). Kyse ei ole mistään todellisesta tasa-arvosta, vaan kauniista abstraktista ajatuksesta. Ks. mahdollisuuksien tasa-arvon ja sen tuoman meritokratian ongelmista mm. Elmgren, Heidi, ”Huomioita ansaitsemisen ideologiasta”. Tiede & edistys 2/2015 (tiivistelmä: http://www.tiedejaedistys.fi/uusin-numero/tiivistelmät/137-huomioita-ansaitsemisen-ideologiasta.html).

  4. Ks. Foucault, Michel (2001) ”Space, Knowledge, and Power”. Teoksessa Essential Works of Foucault, 1954–1984, vol. 3, ”Power”. Edit. James D. Faubion. The New Press, 349–364. Kyseessä on Skyline-lehdessä vuonna 1982 alkujaan englanniksi julkaistu haastattelu. Vapaudesta: ”…I do not think that there is anything that is functionally – by its very nature – absolutely liberating. Liberty is a practice. So there may, in fact, always be a certain number of projects whose aim is to modify some constraints, to loosen, or even to break them, but none of these projects can, simply by its nature, assure that people will have liberty automatically, that it will be established by the project itself. The liberty of men is never assured by the institutions and laws intended to guarantee them. This is why almost all of these laws and institutions are quite capable of being turned around – not because they are ambiguous, but simply because ’liberty’ is what must be exercised.” (Mt., 354–355.) Haastattelu on julkaistu myös suomeksi: Foucault & Rabinow, Paul (1989) Kaupunki, tila, valta. Tampereen teknillisen yliopiston julkaisu, Tampere.
  5. Ohj. Brian Yuzna.
  6. Public Sphere and Experience. Toward an Analysis of the Bourgeois and Proletarian Public Sphere (Öffentlichkeit und Erfahrung: Zur Organisationsanalyse von bürgerlicher und proletarischer Öffentlichkeit, 1972).Trans. Peter Labanyi, Jamie Owen Daniel & Assenka Oksiloff. University of Minnesota Press, Minneapolis.
  7. Esim. Viren, Eetu & Jussi Vähämäki (2016) Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto, Helsinki, 262–264.
  8. Ks. OECD (2015) In it Together: Why less Inequality Benefits All. Verkossa: http://www.oecd.org/social/in-it- together-why-less-inequality-benefits-all-9789264235120-en.htm. Luettu: 19.12.2015; Oxfam (2016) An Economy for the 1%. Verkossa: https://www.oxfam.org/en/research/economy-1. Luettu: 18.1.2016.
  9. Esim. Chomsky, Noam (1999) Profit over People. Neoliberalism and Global Order. Seven Stories Press, London; Foucault, Michel (2008) The Birth of Biopolitics. Lectures at the Collège de France, 1978–79 (Naissance de la Biopolitique : Cours au Collège de France, 1978–1979). Palgrave Macmillan, New York; Harvey, David (2005) A Brief History of Neoliberalism. Oxford University Press, Oxford; Lazzarato, Maurizio (2011) La Fabrique de l’homme endetté. Essai sur la condition néolibérale. Éditions Amsterdam, Paris. [Suom. Velkaantunut ihminen. Tutkijaliitto, Helsinki.]; Patomäki, Heikki (2007) Uusliberalismi Suomessa. WSOY, Helsinki; Yliaska, Ville (2014) Tehokkuuden toiveuni. Uuden julkisjohtaminen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. Into, Helsinki.
  10. Ks. esim. Deleuze, Gilles & Claire Parnet (2007) Dialogues (Dialogues, 1977). Trans. Hugh Tomlinson & Barbara Habberjam. Columbia University Press, New York, vii (”Preface to the English Language Edition”).
  11. Roosevelt, Franklin D., ”Message to Congress on Curbing Monopolies, 29.4.1938”. The American Presidency Project. Verkossa: http://www.presidency.ucsb.edu/ws/?pid=15637. Luettu: 14.11.2016.