Juho Rantala

Docventures-sarjassa esitettiin muutama viikko sitten dokumentti Merchants of Doubt (2014), jossa käsiteltiin lobbausta, erityisesti tupakkateollisuuden ja ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Esimerkiksi tupakkateollisuuden lobbauksen avulla tupakointi käännettiin kysymykseksi vapaudesta. Kaikenlainen tupakan myynnin rajoittaminen ja sääntely pyrittiin estämään ja arvostelijat vaimentamaan ”yksilönvapauteen” vedoten. Dokumentissa siirryttiin käsittelemään ilmastonmuutoksen vastaista lobbausta samasta vinkkelistä: ilmastonmuutosta suitsivat toimet nähtiin uhkana yksilönvapaudelle.

Monet katsojat huomasivatkin yhteyksiä sote-uudistusta puoltavaan retoriikkaan: uudistusta kaupattiin ”valinnanvapauskysymyksenä”. Todellisuudessa monilla on jo nyt mahdollisuus valita, käyttääkö yksityisiä vai julkisia palveluja. Tietysti soten pitäisi tuoda mukanaan mahdollisuus vaihtaa palvelua alueen mukaan. Tästä huolimatta ihmiset, jotka ehkä kipeimmin palveluja tarvitsevat eivät tule hyötymään uudistuksesta. Itse asiassa uudistus saattaa koitua pikemminkin ongelmaksi köyhille ja pienpalkkaisille: yksityistämisessä keskiössä ovat kuitenkin, kaikesta kaunopuheisuudesta huolimatta, voitot, joten ”raha seuraa äveriästä potilasta” –heitto ei ole täysin tuulesta temmattu.^[1] Toinen valinnanvapausretoriikan saattelema uudistus on ollut Sanni Grahn-Laasosen ajama lukion reaaliaineiden valinnanvapaus. Tämän ongelmat on hyvin tiivistänyt esimerkiksi Arno Kotro puheenvuorossaan^[2].

Kolmantena voidaan mainita vaikkapa TTIP-sopimuksen ympärillä leijunut retoriikkakatku. TTIP-sopimuksen yhteydessä itse sopimus ja siihen liittyvät neuvottelut on pyritty pitämään salassa, kuten on ollut tapana aikaisempienkin kauppasopimusten kohdalla. Vuotaneista ja julkistetuista asiakirjoista ilmenee, että sopimukseen on tarkoitus liittää investointisuoja, joka toisi mukanaan kansainvälisen välimiesoikeusmenettelyn. Menettelyssä ylikansalliset yhtiöt voisivat käytännössä haastaa valtiot oikeuteen, ja tämä taas uhkaa selvästi demokratiaa. Lisäksi EU-komission viestintästrategian mukaan TTIP:stä on toivottu esitettävän EU-maissa vain ”positiivisia uutisia”.^[3]

On selvää, että uudistuksissa on myös käytännöllinen elementti: itse uudistustoimet. Retoriikka kuitenkin pääsääntöisesti keskittyy vetoamaan laajempaan yleisöön ”valinnanvapauden” avulla. Keskiössä on jatkuvasti eräänlainen abstrakti vapaus, joka ei kuitenkaan vastaa siihen, mitä vapaus tarkoittaa käytännössä. Esimerkiksi Michel Foucault’lle vapaus oli jotain, mitä voidaan toteuttaa vain käytännössä ja joka näin ollen määrittyy käytännön kautta^[4]. Retoriikka pyrkii kuitenkin piilottamaan alleen käytännölliset toimet, niiden kytkökset erilaisiin toimijoihin ja ennen kaikkea näiden toimien mahdolliset ja todennäköiset seuraukset. TTIP:n kohdalla itse neuvottelut, jotka tulevat vaikuttamaan satojen miljoonien ihmisten elämään, ovat salaisia. Se vähän, mitä julkisuudessa sopimuksesta ilmenee, liittyy vapaan kaupan autuuteen, joka lopulta kääntyy yleiseksi vapaudeksi. Ikään kuin keskustelussa velloisi sanomattomana ajatus: jos vihaat TTIP:tä tai sote-uudistusta, vihaat valinnanvapautta ja vapautta itsessään. Kukapa haluaisi vastustaa vapautta?

Porvarillinen julkinen tila ja subjekti

Elokuvassa Society (1989)^[5], joukko yläluokkaa sulauttaa joukkoonsa alempaa luokkaa. Sulauttaminen tapahtuu konkreettisesti: yläluokkainen ruumiis työntyy alistettuun ja hallittuun alaluokkaiseen ruumiiseen, ja lopulta sulauttaa tämän itseensä. Yläluokan ruumiit kutoutuvat verkostoksi, joka jakaa sulautetun ruumiin elementit yksilöiden kesken. Lopputuloksena on entistä vitaalisempia joukko yläluokan yksilöruumiita. Elokuva toimiikin metaforana porvarilliselle yksilölle tai subjektille, joka pyrkii hallitsemaan julkista tilaa yleisen piiristä.

Porvarillisen subjektin sulauttama yhteiskuntaruumis (Society, 1989).

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki käsittelevät Seutu joka ei ole paikka –teoksessaan (2016) ”porvarillisen yksilösubjektin” syntymistä viitaten pääasiassa Oskar Negtin ja Alexander Klugen teokseen Public Sphere and Experience (1993)^[6]. Porvarillinen subjekti määrittyy lopulta ideaalista positiosta lausuvaksi yksilöksi, joka kykenee puhumaan ”millä tavoin tahansa missä tahansa tilanteessa”, irrottautuen näin sosiaalisesta tilanteesta ja toimiessaan tavallaan ilman historiaa. Koko sosiaalinen on työnnetty syrjään ja jäljellä on vain yksilö ja hänen sentimentaalinen huutonsa vapauden perään.^[7] Porvarillinen yksilösubjekti huutelee yleisen piiristä.

Sote-uudistuksessa käytännölliset toimet ajetaan läpi, jotta voidaan säilyttää porvarillinen ajatus vapaudesta. Vapaus määrittyykin tässä tapauksessa osingoille haluavien yritysten sekä näihin investoineiden yksilöiden vapautena käytännössä. Näin soten ympärillä lausuttu abstrakti vapaus ei määrity millään tavalla yleisesti vapaudeksi – kaikkien ihmisten mahdollisuudeksi valita vapaasti – vaan tietyn intressiryhmän vapaudeksi.

Tätä intressiryhmää on kaikesta huolimatta vaikea määritellä käytännössä: se voi esimerkiksi globaalilla tasolla tarkoittaa Oxfamin ja OECD:n kuvailemaa ”yhtä prosenttia”^[8]. Toisaalta ryhmän voi katsoa koostuvan ihmisistä, jotka toteuttavat erinäisiä ”uusliberaaleja tekniikoita”, joista esimerkiksi Noam Chomsky, David Harvey, Maurizio Lazzarato, Foucault sekä Heikki Patomäki ja Ville Yliaska ovat kirjoittaneet^[9]. Soten tapauksessa intressiryhmän voi katsoa olevan laajempi: siihen kuuluvat myös ne, joilla on käytännössä rahaa valita vapaasti.

Porvarillisen subjektin puhuessa yleisen piiristä, se pelaa välttämättä useissa tilanteissa niiden pussiin, jotka hallitsevat käytännössä julkista tilaa, sosiaalisen aluetta ja markkinoita. Analogiana voidaan esittää esimerkki, jossa toistuu samankaltainen prosessi. Valtion metsiä voidaan myydä ”yleisen yrittelijäisyyden” nimissä toivoen, että uusia yrittäjiä nousisi palstoille kuin sieniä sateella. Todellisuudessa apajille säntäävät vain suurimmat ja jo markkinoiden laajoja palstoja hallinnoivat tekijät.

Uudistukset toteutetaan ikään kuin tyhjiössä. Ensinnäkään ei kyetä ymmärtämään kenenkään muun kuin oman viiteryhmänsä, tai pahimmassa tapauksessa vain itsensä, kokemuksia yhteiskunnasta ja sen instituutioista. Ollaan vain tietyssä ajallispaikallisessa tilanteessa, jossa ei ole historiaa – kaikilla on esimerkiksi yhtä paljon rahaa, jolla voi sitten ostaa itsevalitsemiaan palveluita. Klassinen porvarillinen taloustiede kumpuaakin juuri tästä. Joskin oikeammin olisi luultavasti todeta, että porvarillinen subjektikäsitys kumpuaa taloustieteestä tai suoraan markkinataloudesta. Samalla määrittyy tietynlainen totaalinen käsitys ihmisestä.

Yleisyyden piiristä puhumiseen liittyvät myös monet muut nykypäivän keskustelut. Esimerkiksi feminismiin kohdistettu kritiikki, jossa todetaan, että feminismin sijaan pitäisi puhua vain tasa-arvosta, sisältää samanlaisen ajatuksen abstraktista yleisestä ja historiattomasta hetkestä. Tätä seikkaa ei myöskään ole ymmärretty muun muassa Black Lives Matter –liikehdintään kohdistetussa kritiikissä. Molemmissa tapauksissa tietyt ryhmät ja yksilöt hakevat oikeutta tasa-arvoon ajallispaikallisessa hetkessä. Yleisestä positiosta puhuminen eksyttääkin kuuntelijat ja keskustelijat pois valtarakenteiden toiminnasta.

Teoria ja käytäntö

Abstraktista vapaudesta voi tietenkin puhua ja siitä onkin puhuttu – tai vapaudesta on puhuttu abstraktisti – esimerkiksi juuri filosofiassa. Tästä huolimatta on täysin eri asia vedota abstraktiin ajatukseen vapaudesta, kun on tarkoitus toteuttaa käytännön uudistuksia politiikassa. Toisaalta poliittinen retoriikka on käytännön, teorian ja yksilökokemusten sekoittumista: usein juuri abstrakteihin, yleistyksiin ja stereotypioihin vetoamista.

Yleisestä positiosta puhumisen tuottama historian pyyhkiminen vaikuttaa merkityksiin: ei ole enää merkityksiä, sillä merkitykset syntyvät aikaisemman kautta, niillä on historiansa. Merkitykset myös muuttuvat, mutta tällöin niillä on oltava jokin maaperä, johon niitä voidaan verrata ja josta käsin niitä voidaan lähtökohtaisesti muuttaa. Toisin sanoen ja Gilles Deleuzea lainaten, abstraktiot eksyttävät pois kohtaamasta asioiden ”syntymän (genesis) prosessia”. Abstrakti ei selitä mitään vaan se on selitettävä, sen syntymä eli historia on otettava huomioon.^[10]

Mielenkiintoista onkin, että esimerkiksi filosofia kohtaa hyvin usein kritiikkiä liiallisesta abstraktiudesta, mutta tällaista syytöstä ei heitetä kovin helposti vaikkapa juuri sote-retoriikkaa kohtaan. Filosofialla voitaisiin avata retorisen abstraktin vapauden peittämiä valtasuhteita ja sitä, ketkä lopulta nauttivat suurinta vapautta.

Lopuksi

Kuten edellä totesin, rikkaat hyötyvät sote-uudistuksesta eniten, varsinkin ne, joilla on osakkeensa terveyspalveluja tuottavissa yrityksissä. Ennen kaikkea valinnanvapaus ja vapaus käsitteinä vetoavat heidän, jos sallitaan, ”amerikkalaisuuteensa”: he voivat maata sohvallaan pala kurkussa miettien, kuinka taas on puolustettu vapautta. ”Rahvas” tai köyhät on sulautettu osaksi porvarin oman subjektiviteetin pönkittämistä. Sote on valmis.

Toisaalta sote on myös paljon muuta. Osaltaan se on varmasti hyvää tarkoittava yritys vastata globaalin talouden haasteisiin. Soten ja TTIP:n kaltaisissa poliittisissa projekteissa olisi tärkeää keskittyä abstraktin valinnanvapaus-retoriikan sijaan esittämään tarkemmin, kuinka uudistus tulee käytännössä toteutumaan. Samalla tietysti esimerkiksi journalismilla on oma tehtävänsä tuoda esille erilaisten lobbaajatahojen lusikat sopassa.

Franklin D. Roosevelt kommentoikin vuonna 1938, että

demokraattinen vapaus ei ole turvassa, jos ihmiset sietävät yksityisen vallan voimistumista yli demokraattisen valtiovallan. Juuri tämä on olemuksellisesti fasismia: yksilön, joukon tai intressiryhmän valtaama hallitus.^[11]