Vauhdilla kohti pääteihmistä

Hemmo Laiho

Kirjoitus kuuluu teemasarjaan Nopeus.

Kirjassaan Pakonopeus (La Vitesse de libération, 1995) ranskalainen filosofi ja urbanisti Paul Virilio (1932–2018) syväluotaa kriittisellä tavalla jälkiteollista informaatioyhteiskuntaa. Teos on pessimismin sävyttämä tulevaisuuskuva ihmisestä; ennen kaikkea analyysi niistä seurauksista, joita uusilla, kaikilla elämän alueilla yhä hallitsevammiksi tulleilla teknologioilla on ihmisen kokemus- ja elämismaailmaan tai laajemmin ihmisen maailmassa olemiseen ylipäänsä. Tässä artikkelissa tarkastellaan näitä seurauksia ja muutoksia Virilion melkeinpä profeetallisen tekstin johdattamana ja innoittamana. Pyrin samalla esittämään Virilion ajatuksia mahdollisimman selkokielisessä muodossa.[1]


Kuljetus-, lähetys-, liikenne- ja tietoliikennevallankumoukset

Suhteellisen lyhyt aika 1800-luvun jälkipuoliskolta ensimmäiseen maailmansotaan pitää sisällään koko joukon erityisesti kaupunkikulttuuria mullistavia teknologisia ratkaisuja, joista ajan ja tilan kokemisen ja käsittämisen kannalta merkittävimmät lienevät yhtäältä rautatiejärjestelmän, autoilun ja ilmailun nopea kehittyminen, toisaalta lennättimen ja puhelimen käyttöönotto. Sittemmin nuo ensin kuljetusvallankumouksen ja sitten lähetysvallankumouksen aikaansaaneet ”vauhdin teknologiat” ovat täysin arkipäiväistyneet ja saaneet uusia muotoja, viimeisimpänä maailmanlaajuinen tietoverkko eli internet, jonka globaali läpimurto tapahtui 1990-luvulla. Kuljetus- ja lähetysvallankumousten ohella tai niiden sijasta voidaankin puhua liikenne- ja tietoliikennevallankumouksista. 

Edellä mainittujen vallankumousten ilmeinen seuraus on paikasta toiseen pääsemisen ja informaation välittymisen nopeutuminen. Toisaalta niiden keskeisenä, alati kiihtyvänä seurauksena voidaan pitää planeettamme laajuuden asteittaista kutistumista.[2] Maapallon geofyysisen koon muuttumisesta ei tässä tietystikään ole kyse: 

Maapallon ympärysmitta, 40 000 kilometriä ei ole mitään. Maantieteen mitat ovat olemassa vain maantieteilijöille ja kartanpiirtäjille, jotka pyrkivät kirjaamaan välimatkan pisteestä toiseen. Elävälle olennolle metrein ilmaistu välimatka ei tule koskaan olemaan maapallon mitta.[3]

Sen sijaan kyse on siitä, että ihmisen subjektiivinen ja intersubjektiivinen tilakokemus, käsitys oman ympäristönsä laajuudesta, on muuttunut ja muuttumassa radikaalilla tavalla. Viriliolle tämänkaltainen kehitys tarkoittaa ihmisen ympäristösuhteen rappeutumista. Ennen kaikkea ympäristösuhteen rappeutuminen toteutuu tämän päivän jälkiteollisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisen elinympäristön paikallinen luonne katoaa reaaliajan teknologioiden, kuten television ja internetin myötä.[4]

Viimeistään 1900-luvun lopulla voidaankin puhua reaalisen tilan korvautumisesta reaaliajalla, astumisesta nykyhetken aikaan. Yhteiskunnasta on tullut ”suoran lähetyksen” yhteiskunta, jossa tilan laajuus ja ajan kesto ovat menettäneet perinteisen merkityksensä. Tämä toteutuu yhtä lailla luotijunan passiivisessa matkustajassa, joka paremminkin vain saapuu nopeasti (ja silti liian hitaasti) toiseen paikkaan kuin todella matkustaa, kuin televisionkatselijassa tai internet-surffaajassa, jonka ei niinkään tilallista kuin ajallista toimintaa hallitsee intensiivinen etäläsnäolo ja jatkuva informaatiovirta.[5]

1800-luvun automobiilisista kulkuneuvoista alkaneen kehityksen päätepiste on Virilion käsittein ilmaistuna ”staattinen kulkuneuvo”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että voimme ”matkustaa” liikkumatta paikaltamme mihinkään. Emmekä ainoastaan voi etäkuulla (puhelin, radio) ja etänähdä (televisio), vaan myös siirtää toimintamme – tulevaisuudessa ehkä jopa tuntoaistimuksemme – etäisyyden päähän. Videoneuvottelut, etätyö ja etäostaminen ovat kuvaavia esimerkkejä tämän päivän länsimaisesta yhteiskunnasta, jossa arkistenkin asioiden hoitaminen on mahdollista ilman, että tarvitsee juurikaan fyysisesti liikkua paikaltaan mihinkään – kaikki saapuu ilmankin.[6] 

Tällaisen kehityksen taustalla on niin sanottu pienimmän toiminnan laki: teknologioiden avustuksella ihmisen tarve liikkua omatoimisesti on koko ajan vähentynyt. Äärimmäisessä tapauksessa ihminen muuttuu kotiinsa eristäytyneeksi pääteihmiseksi, ikään kuin invalidiksi omasta tahdostaan. Hänestä tulee aktiivisen sijasta interaktiivinen olento, jonka olemassaolon painopiste siirtyy etäolemassaoloon. ”Interaktiivisin proteesein” varustettuna hänen ei tarvitse enää liikkua fyysisesti, riittää kun hän on liittyneenä koneeseen – nuo tänä päivänä kaikkialta tutut kädenjatkeet, niin sanotut älypuhelimet, jotka tosin alkoivat yleistyä ja tulla nykyisenkaltaisiksi vasta vuosia Pakonopeuden julkaisun jälkeen, näyttäisivät olevan tässä yhteydessä erinomaisen kuvaava arkinen esimerkki. Samalla koneeseen liittyneen ihmisen maailma ”sisäpuolistuu” ja hän kadottaa oman välittömän sijaintinsa kiintopisteet.[7] Virilio kuvaa pääteihmistä ja tämän olotilaa myös seuraavasti:

Inertiaan tuomittu interaktiivinen olento siirtää luonnolliset liikkumis- ja siirtymiskykynsä luotaimille ja ilmaisimille, jotka välittävät hänelle silmänräpäyksellistä tietoa kaukaisesta todellisuudesta hänen omien todellisuudenkäsittämiskykyjensä kustannuksella. Hän on kuin alaraaja- tai neliraajahalvauksesta kärsivä vammainen, joka kykenee kauko-ohjaamaan ympäristöään ja asuntoaan – kodin automaation ja pienimmätkin toivomuksemme täyttävien ”älykkäiden talojen” esikuvaa. Näin alun perin liikkuvasta (mobile) ja sitten automobiilisesta (automobile) ihmisestä on tullut liikuntakykyinen (motile): hän rajoittaa ruumiinsa vaikutusalueen vapaaehtoisesti muutamiin eleisiin ja mielijohteisiin, kuten kanavapujotteluun.[8]

Nykyihmisen tilan kuvaaminen tällä lailla on tietenkin kärjistystä, mutta silkkaa science fictionia Virilion teksti ei ole, itse asiassa kaukana siitä. Osa-aikaisia pääteihmisiä on jälkiteollisissa yhteiskunnissa paljon. Täysipäiväiseen pääteihmisyyteen on siihenkin periaatteellinen mahdollisuus, ja vaikkei ihminen kaikkea aikaansa viettäisikään kirjaimellisesti päätteen edessä, hänen aika- ja tilakäsityksensä ovat jo monin tavoin tietoliikennevallankumouksen muokkaamat – Virilion sanoin järkyttämät.[9]

Todellisuuden kahtiajako

Kolmannen vuosituhannen alussa elämme yhteiskunnassa, jossa perinteinen maailmassa oleminen tässä ja nyt on muuttumassa tai jo muuttunut yhä hallitsevammin epämääräiseksi etäläsnäoloksi. Virilio puhuu reaalisen todellisuuden kätkeytymisestä ”kuvaruudun kuvien pienoisjäljennöksiin”.[10] Yleisemmin voisi kenties todeta todellisuuden olevan yhä enenevissä määrin kaksiulotteista pintaa, jonka välittämä informaatio on tullut (jollakin kummallisella tavalla) tärkeämmäksi kuin se kolmiulotteinen todellisuus, johon tuo informaatio viittaa – sikäli kuin tuo informaatio mihinkään itsensä ulkopuoliseen tosiasiallisesti edes viittaa.[11] Kuten Virilio asian myös ilmaisee, ”kuva vie voiton asiasta, jonka kuva se on.”[12]    

Samalla tapahtuu todellisuuden kahtiajako aktuaaliseen ja virtuaaliseen, yhtäältä läsnäoloksi tässä ja nyt konkreettisine objekteineen, toisaalta etäläsnäoloksi, jossa havaitut asiat menettävät todellisen tiheytensä, painonsa ja paksuutensa.[13] Paikallisen, fyysisen todellisuuden rinnalle on noussut verkkojen ja medioiden kautta eletty globaali virtuaalitodellisuus. 

Voitaneen puhua myös varsinaisen todellisuuden tietynlaisesta virtualisoitumisesta. Tällaisen voi katsoa korostuvan esimerkiksi reaaliaikaisissa lähetyksissä, jotka todella tuntuvat paitsi kutistavan maapallon, saattavat etäännyttää meidät niiden kuvaamista tapahtumista. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän tornien sortumisen näkeminen livenä televisiosta oli jotakin hätkähdyttävää, mutta paradoksaalista kyllä, tapahtuma saattoi näyttää samanaikaisesti katastrofielokuvalta. Se oli totta, mutta ei kuitenkaan tietyssä mielessä ollut: sehän oli vain kuvaa, todellisuuden representaatiota, ei itse elettyä todellisuutta. Näin New Yorkiin saakka, mutta olin turvallisesti kotona – tai oikeastaan ei ole aivan selvää, missä sillä hetkellä olin Virilion tarkoittamassa mielessä. Virilio kirjoittaa:

Halusimme tai emme, maailman representaatio ja niin ollen sen todellisuus on nyt jakautunut kahtia meille kaikille. Kyse on kahtiajakautumisesta toiminnan ja interaktiivisuuden, läsnäolon ja etäläsnäolon sekä olemassaolon ja etäolemassaolon välillä.[14]

Virilio vertaa olemisen tässä ja nyt hämärtymistä astronauttien kokemaan tilalliseen desorientaatioon, tilallisten ja ajallisten kiintopisteiden menettämiseen. Samoin käy ihmiselle virtuaalitilassa, jossa maanpäällinen materia-aika-avaruus ”epätodellistuu” ja välittömän ympäristön reaalinen tila ja massa korvautuu virtuaalitodellisuuden omalakisella realismilla.[15] Viriliota lainaten: ”Tietokoneesta on äkkiä tullut aistitodellisuuden järjestäjä.”[16] 

Voidaan ajatella, että tietoyhteiskunnassa elävän ihmisen maailma jakautuu kahteen: elämme ikään kuin kahdessa todellisuudessa rinnakkain. Näistä toinen on paikallinen, fyysinen todellisuus, ja toinen verkkojen ja medioiden kautta eletty globaali keinotodellisuus.[17] Virilion ajattelua seuraten jako fyysiseen ja virtuaalitodellisuuteen ei ole kuitenkaan selkeä, eikä välttämättä voida puhua kahden todellisuuden rinnakkaisuudesta, vaan pikemminkin aktuaalisen ja virtuaalisen yhteen kietoutumisesta, mikä ihmisen maailmassa olemisen kokemuksen kannalta tarkoittaa aktuaalisen ja virtuaalisen välisen rajan hämärtymistä. Samassa yhteydessä voidaan puhua ajallisesta yhdenmukaistumisesta, maailmanlaajuisen ajan ilmaantumisesta, joka kumoaa paikallisen ajan erityisyyden, sekä tilallisesta epäpaikallistumisesta tai glokalisaatiosta, jolla tarkoitetaan sitä, että globaalin ja lokaalin erottaminen käy hankalaksi, ellei peräti mahdottomaksi.[18]

Tämäntapainen todellisuuden jakautumisajattelu voidaan viedä astetta pidemmälle: kenties kahtiajakautuneen todellisuuden sijaan pitäisi puhua useista todellisuuksista tai vaihtoehtotodellisuuksista.[19] Toisaalta ainakin niin kauan kuin läsnäolo tässä ja nyt voidaan ”vaihtaa” virtuaaliseen ja päinvastoin, voitaneen puhua virtuaalitodellisuudesta kollektiivisena käsitteenä, jonka vastinparina on aktuaalinen todellisuus.

Harmaa ekologia

Virilion mielestä reaaliajan teknologioilla on tuhoisia seurauksia maailmassa olemiseemme. Niinpä hän ehdottaa perinteisen vihreän ekologian rinnalle harmaata ekologiaa. Tällaisessa ekologiassa pohdittaisiin muun muassa ”maanpäällisen maiseman ’kuva-alan syvyyden’ jälkiteollista saastumista”.[20] Hiukan selvemmin sanoen harmaassa ekologiassa tarkasteltaisiin elinympäristömme luonnollisen koon ja laajuuden ”saastumisen” seurauksia sekä ennen muuta uusien teknologioiden kätkettyä puolta – niitä teknologian mukanaan tuomia ilmiöitä, joilla on vaikutusta todellisuudentajuumme sekä tapaamme mieltää välitön tilaympäristömme.[21] Virilio kysyy:

Eikö nykyään, abstraktiksi tilan tieteeksi muuttuneen maantieteen merkityksen vähennyttyä – ja eksotiikan kadottua turismin ja joukkoliikennevälineiden kehityttyä nopeasti – olisi syytä alkaa kiireesti pohtia geofyysisten ulottuvuuksien kulttuurista merkitystä ja tärkeyttä?[22]

Virilion mukaan jälkiteollisessa kulttuurissa on ennen kaikkea kyse maanpäällisen laajuuden ja aistikokemuksen keston arvonalennuksesta. Kiihtyvällä nopeudella kasvava informaatiotulva tekee maailman käsittämisestä koko ajan intensiivisemmän muuttaen samalla välittömän ympäristömme merkityksen. Höyrymoottorista alkanut kehitys on irrottanut meidät maailmamme mittasuhteista, kunnes lopulta meitä uhkaa, että menetämme kosketuksen aistitodellisuuteen.[23] 

Näyttää siltä, että Viriliolle nimenomaan välitön, suoraan nähtävissä, kuultavissa ja ennen muuta kosketettavissa oleva on todellista tai ainakin todellisuutta “aidoimmillaan”. Siksi ei olisi lainkaan mahdotonta kyseenalaistaa Virilion ajattelutapaa tietynlaisesta sokeudesta sille, että hahmotamme juuri teknologian avulla maailmaa tarkemmin ja ainakin jossakin mielessä objektiivisemmin kuin mitä pelkkien omien aistiemme välityksellä ikinä kykenisimme.

Niin tai näin, sikäli kuin Virilion vision toteutumiseen on uskominen, meitä ei uhkaa vain todellisuudentajun tai tilantajun järkkyminen. Informaatioteknologioilla ja virtualisoitumisella on vaikutuksia ainakin yhteisöjemme luonteeseen (fyysisen läheisyyden rappio), talouselämän käytäntöihin (”ei-missään” sijaitsevat yritykset), politiikkaan (medioituminen) ja eriarvoistumisen kasvuun. Viimeksi mainittu johtuu Virilion mukaan siitä, että ”reaaliajan virtuaalisessa yhteisössä” eläminen (eli viime kädessä tietoyhteiskuntaan osallistuminen) edellyttää hyvää toimeentuloa. Toisaalta Virilion esittämää ajatusta eriarvoistumisesta voisi laajentaa viime aikoina keskustelua herättäneeseen ”kuplautumiseen” ja laajemminkin nimenomaan sosiaalisen median seurausvaikutuksiin, jotka Virilion kirjan julkaisuvuonna 1995 olivat vielä tulevaisuutta. Lisäksi informaatioteknologian haitallisiin vaikutuksiin voidaan laskea julkisen ja yksityisen välisen rajan hämärtyminen esimerkiksi ansiotyön levitessä yksityiseen tilaan (etätyö), mikä samalla vanhentaa kahdeksan tunnin työpäivän ja työpaikan maantieteellisen tilasidonnaisuuden. Samaan vyyhteen kuuluu hämärtyvä raja teknologian ja biologian sekä ihmisen ja koneen välillä.[24]   
Virilion ajatus harmaasta ekologiasta liittyy keskeisesti niin sanotun teknologisen determinismin kritiikkiin ja vastustamiseen. Monien Pakonopeuden ironialtakin kalskahtavien kärjistävien esimerkkien ja spekulaatioiden takana on todellinen huoli siitä, että yhteiskunnissamme uskotaan sokeasti informaatioteknologiaan ja sen kehityksen erinomaisuuteen ilman merkittävää kykyä kyseenalaistaa sen välttämättömyys tai pohtia laajasti siitä mahdollisesti aiheutuvia haittoja. Teknologia nähdään liian helposti maailmasta ja ihmisistä erillisenä aivan kuin sillä ei olisi vaikutusta ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen tai ettei sellaisten kysymysten pohtimiseen olisi aitoa tarvetta.[25] Suomalaistakin yhteiskuntaa on viime vuosikymmeninä tietoisesti kehitetty tietoyhteiskunnaksi ikään kuin tällainen kehitys olisi itsestäänselvyys ja siihen liittyvät mahdolliset ongelmat ikään kuin välttämättömiä pahoja.


Miten suhtautua Virilion harmaaekologisiin huoliin?

Virilion huoli meneillään olevasta tila- ja aistiympäristön arvonalennuksesta on ymmärrettävää sinänsä. Pääteihmisessä ja tämän elämässä on helppo nähdä irvokkaita piirteitä. Ajatellaan vaikka tilannetta, jossa ihminen tekee päivätyönsä kotona tietokoneella, tilaa elintarvikkeet netistä, kuntoilee juoksumatolla paikallaan juosten, etsii seuraa sovelluksen avulla, keskustelee ja pelaa pelejä ihmisten kanssa, joita ei oikeasti tunne eikä koskaan tapaa – yksi Virilion lisähuolenaiheista on, mitä tapahtuu läheisyyssuhteille tietoliikennevälineiden valtakaudella.[26] 

Kriittisesti Virilion dystopiankatkuiseen analyysiin suhtautuva saattaisi tietysti huomauttaa, että vaikka tietotekniseen kehitykseen ja teknologiauskoon liittyy uhkakuvia, niiden arvottaminen suuntaan tai toiseen ei ole yksioikoista. Joku voi esimerkiksi pitää työpaikan maantieteellisen tilasidonnaisuuden poistumista yksiselitteisesti hyvänä asiana. Ehkeivät tulevat sukupolvet kerta kaikkiaan tunnista viriliolaista onnettomuutta, vaikka Virilio heidät siltä haluaisikin pelastaa. Kuten yllä ohimennen todettiin, Virilio näyttää sitoutuvan vahvasti käsitykseen, että todellista tai todellisuutta aidoimmillaan on kaikki se, mikä on aistein välittömästi tavoitettavissa. Kutakuinkin kaikki muu näyttää puolestaan uhkaavan mahdollisuutta kokea mitään aidosti “tässä ja nyt”. Ehkeivät tulevat sukupolvet kuitenkaan itse koe asiaa aivan näinkään. Ehkeivät he edes sido maailman ”luonnollista” kokoa omaan ruumiiseen ja fyysisiin ponnistuksiin. Ehkä heidän aika- ja tilakäsityksensä ovat yksinkertaisesti toisenlaiset. 

Pelkästään ”vauhdin teknologioiden” kannalta kun asiaa katsoo, suunta on joka tapauksessa aika selvä. Ongelmana toisaalta on, että elämme ja hengitämme parastaikaa tuota samaista informaatioteknologista murrosta, jonka keskellä meidän on hyvin hankala määrittää, mihin tarkasti ottaen olemme menossa tai miten radikaalisti yhteisöjemme luonne ja suhteemme todellisuuteen muuttuu teknologioiden käyttöönoton seurauksena. Siihen tarvittaisiin riittävä ajallinen etäisyys, jota meillä ei tässä asiassa ole. Hätkähdyttävintä kenties onkin, miten nopeasti – suorastaan salakavalasti – uusien teknologioiden laaja-alainen käyttöönotto on tapahtunut. Ne ovat tulleet aivan kaikkialla läsnä oleviksi ilman, että siihen olisi mitenkään varauduttu tai edes ehditty varautua.


Kirjallisuusluettelo

Baudrillard, Jean (1991) Ekstaasi ja rivous. Suom. Panu Minkkinen. Gaudeamus, Helsinki. [L’autre par lui-même: Habilitation, 1987]

Baudrillard, Jean (1995) Lopun illuusio eli tapahtumien lakko. Suom. Mika Määttänen. Gaudeamus, Helsinki. [L’illusion de la fin ou la grève des événements, 1991]

Debord, Guy (1995) The Society of the Spectacle. Zone Books, New York. [La société du spectacle, 1967]

Huhtamo, Erkki (1995) Ruumiiton matkustaja ”Ikään kuin” -maassa. Teoksessa Virtuaalisuuden arkeologia. Virtuaalimatkailijan uusi käsikirja. Toim. Erkki Huhtamo. Taiteiden tiedekunta, Lapin yliopisto, 89–125.

Jylhämö, Kimmo (1999) Vauhdin filosofiaa. niin & näin 4/99, 84–85. 

Järvinen, Aki (2000) Tietoverkon teksteistä ja merkityksistä – lähtökohtia digitaalisen kulttuuriteorialle. Teoksessa Uusi media ja arkielämä. Kirjoituksia uuden ajan kulttuurista. Toim. Hannu Nieminen, Petri Saarikoski & Jaakko Suominen. Taiteiden tutkimuksen laitos, Turun yliopisto, 106–133.

Krohn, Leena (1997) Virtuaalisuuden luonnollisuus. Teoksessa Kone – kirjoituksia kulttuurista ja fiktiosta koneen aikakaudella. Toim. Kai Mikkonen & Ilkka Mäyrä & Timo Sihvonen. Atena, Jyväskylä, 289–299.

Määttänen, Mika (1998) Suomentajalta. Teoksessa Virilio 1998, 7–14.

Salmi, Hannu (1996) Atoomipommilla kuuhun! Tekniikan mentaalihistoriaa. Edita, Helsinki.

Tuomi, Ilkka (1997) Tietotekniikka ja ihminen. Teoksessa Maailmankuvaa etsimässä. Toim. Jan Rydman. WSOY, Porvoo, 596–607.

Uusitalo, Liisa (2000) Yhteisöllisyys virtuaalimarkkinoilla. Teoksessa Maailman henkinen tila ja tulevaisuus. Toim. Ilkka Niiniluoto. Otava, Helsinki, 85–107. 
Virilio, Paul (1998) Pakonopeus. Suom. Mika Määttänen. Gaudeamus, Helsinki. [La Vitesse de libération, 1995]




























Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Pakonopeus ei ole helppo kirja, vaan paikka paikoin lähes kryptinen, eikä lukija aina tiedä, puhuuko Virilio vertauskuvallisesti tai mikä ylipäätään on hänen lopullinen päämääränsä. Virilion Mika Määttäselle, teoksen suomentajalle, antaman lavean vastauksen perusteella hänen kirjoituksensa ”vastustaa” (Määttänen 1998, 9–10). Määttäsen mukaan ”vastustaminen” tarkoittaa tässä yhteydessä ennen muuta pyrkimystä näyttää uusien teknologioiden perverssi kääntöpuoli (ibid., 13). Ks. myös Jylhämö 1999.

  2. Virilio 1998, 36, 47.

  3. Virilio 1998, 77.

  4. Virilio 1998, 26, 29, 37.

  5. Virilio 1998, 25, 30–32, 69, 131. Ajan kokemisen historiasta laajemmin ks. esim. Salmi 1996, 23–47.

  6. Virilio 1998, 26–27, 31–32, 34, 49, 51.

  7. Virilio 1998, 35, 47, 65, 68, 72, 75, 140. Ks. myös Huhtamo 1995, 92–93.

  8. Virilio 1998, 32.

  9. Virilio 1998, 37. Ks. myös Baudrillard 1995, 125.

  10. Virilio 1998, 26, 41.

  11. Ks. esim. Virilio 1998, 78 ja vrt. esim. Baudrillard 1991, 67–68. Erkki Huhtamo puolestaan on osuvasti todennut: ”Näin käy sitä mukaa, kun alamme hyväksyä ikään kuin –todellisuuden reaalimaailman korvikkeena” (Huhtamo 1995, 95).

  12. Virilio 1998, 34. Guy Debord (1995, 12) kirjoitti jo 60-luvulla, kuinka moderneissa tuotantoyhteiskunnissa kaikki se, mikä oli ennen suoraan elettyä, on muuttunut representaatioksi.

  13. Virilio 1998, 41, 51.

  14. Virilio 1998, 58.

  15. Virilio 1998, 127–128, 137, 144.

  16. Virilio 1998, 137.

  17. Uusitalo 2000, 94.

  18. Virilio 1998, 93–94, 129–130, 141.

  19. Ks. esim. Krohn 1997, 292–297.

  20. Virilio 1998, 55. Ks. myös Virilio 1998, 72.

  21. Virilio 1998, 37, 40, 54, 71, 74.

  22. Virilio 1998, 73.

  23. Virilio 1998, 28, 56, 105.

  24. Virilio 1998, 27, 34–35, 63–67, 71, 86, 88–89, 95, 112, 124.

  25. Järvinen 2000, 128; Tuomi 1997, 597.

  26. Virilio 1998, 34–35.

Kansa, kulttuuri ja yhteiskunta – kansan käsitteen yhteiskunnallisesta murroksesta

« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Teemu Tauriainen

Viime vuosina on käyty poliittisesti latautunutta julkista keskustelua, joka on liittynyt maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja yhä kiihtyvämpään valtioiden väliseen verkostoitumiseen. Kyseistä keskustelua ovat vauhdittaneet eri arvoryhmien ja poliittisten toimijoiden esittämät, paikoin ristiriitaiset näkemykset, jotka ovat koskeneet yhteiskunnallisen kehityksen toivottavaa suuntaa. Taustalla on epäilemättä laaja määrä ilmiöitä, joista voidaan mainita esimerkiksi Eurooppaan kohdistunut maahanmuuttopaine ja äärioikeistolaiseen politiikkaan kytkeytyvän arvomaailman nousu monikulttuurisuutta ja globalisaatiota[1] kannattavan puheen vastustajana. Myös valtiollisen toimijuuden, yhteiskunnan ja kulttuurin välisen suhteen sekä kansan käsitteen merkityksen uudelleenarviointi on muuttunut kyseisen keskustelun seurauksena ajankohtaisemmaksi. Suomea ja muita vastaavia hyvinvointivaltioita näyttäisi ravistelevan akuutti arvomaailmojen välinen konflikti, joka asettaa haasteita yhteiskunnan sisällään pitämän kansan poliittiselle toimintakyvylle. Tämän tekstin tarkoituksena on tutkia kansan käsitettä edellä mainittujen yhteiskunnallisten ilmiöiden, kuten monikulttuurisuuden ja arvoristiriitojen valossa.

Kansan käsitteen semanttiset rajat paljastavat itsensä, kun kansa rinnastetaan yhteiskunnan tai valtion käsitteisiin. Kulttuurisesti, kielellisesti ja mahdollisesti etnisesti yhtenäiseen ihmisjoukkoon viitataan kansakunnan tai lyhyemmin kansan käsitteellä[2]. Edelleen kansakunnan käsite rinnastuu arkiajattelussa valtion tai maan käsitteisiin niin, että kansa ymmärretään tyypillisesti laajemmaksi, esimerkiksi kansallisen eepoksen yhdistämäksi joukoksi. On kuitenkin huolimatonta ymmärtää kansan ja valtion käsitteet synonyymeiksi, sillä suurvaltapolitiikan, geopoliittisten linjausten ja valtasuhteiden seurauksena saman kulttuurisen ja geneettisen perinnön yhdistämät ihmisjoukot jakautuvat nykyisessä maailmanjärjestyksessä lukuisten valtioiden piiriin[3].

Karkeasti ottaen kansa muodostaa valtion perustan. Esimerkiksi perustuslain 2 §:n mukaan ”[v]altiovalta Suomessa kuuluu kansalle”[4]. Myös yhteiskunta ja kansa limittyvät: yhteiskunta muodostuu sekä siihen sisältyvästä kansasta että muista ihmisistä, kuten turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. Kansan ja yhteiskunnan välistä eroa konkretisoi muun muassa hegeliläisen perinteen jaottelu, jonka mukaan yhteiskunta jakautuu hallinnollisesti orientoituneeseen valtioon ja toimijuutta korostavaan kansalaisyhteiskuntaan[5]. Näyttäisi siltä, että kansa itsenäisenä käsitteenä eroaa sekä valtion että yhteiskunnan käsitteistä, ja samalla kaikki edellä mainitut liittyvät keskeisellä tavalla toisiinsa. Valtio viittaa ensisijaisesti hallinnolliseen ja säännöstelevään toimijaan, kansa spesifiin valtion sisältämään ihmisjoukkoon. Yhteiskunta puolestaan muodostaa näiden varaan rakentuvan kokonaisuuden.

Englannin kielen ilmauksia ”people” ja arkisemmin ”folk” tai saksan kielen sanaa ”Volk” voidaan pitää kansan synonyymeinä[6]. Kansan käsite rinnastuu niihin muun muassa siksi, että ne kaikki pitävät sisällään yhteisöllisyyteen, kulttuuriperimän yhtenäisyyteen ja työväenluokkaisuuteen viittaavia konnotaatioita. On intuitiivista ymmärtää kansa – pääöosin työväenluokkaisten – kansalaisten työn varaan rakennetuksi kokonaisuudeksi [7]. Tällöin kansan käsite osoittautuu kuitenkin helpoksi kritiikin kohteeksi sen ulossulkevan luonteen vuoksi. Löytyyhän esimerkkejä siitä, kuinka esimerkiksi suurvallat ovat edistäneet omaa yhteiskunnallista kehitystään muun kuin oman kansansa työhön nojaten. Yhä kiihtyvän kansainvälisen verkostoitumisen ja monikulttuuristumisen myötä kansan käsitteen ulossulkevuutta viestivä luonteen ongelmallisuus korostuu entisestään.

Samalla tavalla kuin yhteiskunta ja siihen sisältyvä kansa uudistaa itsensä niin materiaalisesti, henkisesti kuin uusien jäsenten integraationkin kautta, myös yksilö on samanaikaisesti sekä kansan tuote että välttämätön ylläpitäjä [8]. Kansalaisena toimimista ei kuitenkaan tule pitää itsestäänselvyytenä, sillä yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin sisältyy aina myös vastuu sekä itsestä, kanssaihmisistä että tulevien sukupolvien hyvinvoinnista ja yhteiskunnan säilyvyydestä. Kansalaista koskee esimerkiksi Suomessa laaja määrä velvollisuuksia, kuten oppivelvollisuus, yleinen asevelvollisuus ja soveltava velvollisuus osallistua kansantalouden ylläpitoon.

Aikaisemmin mainittu kansalaisyhteiskunnan idea liittyy merkittävällä tavalla yksilön ja yhteiskunnan välisiin eroihin. Kansalaisyhteiskunta kuvaa sitä yhteiskunnan osaa, jossa kansalaiset toimivat suhteessa sekä omiin että toisten etuihin yhteisiin intresseihin ja arvoihin samalla nojaten[9]. Arvot, poliittinen toimijuus ja kansa eivät ole erotettavissa toisistaan. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluva yhteistä etua ja intressejä tavoitteleva toiminta liittyy kansan käsitteen herättämiin kollektiivisuutta viestiviin intuitioihin. Tämä on tärkeää sikäli, että kyseisiin intuitioihin vetoaminen voidaan valjastaa tehokkaasti politiikan toteuttamisen välineeksi, kuten etenkin populistisessa perinteessä tavataan tehdä[10]. Toisaalta kansan yhtenäisyyttä ja kykyä toimia samansuuntaisesti voidaan pitää valtiollisen suvereniteetin perustana. Kansan olemassaolo riippuu sen kyvystä hallinnoida itseään.

Yhteenkuuluvuuden tunne on olennainen osa inhimillistä hyvinvointia[11]. Kansan käsitteen yhtenäisyyttä viestivä merkitys on omiaan luomaan vaikutelmaa samaan suuntaan orientoituneesta ja toimintakykyisestä ihmisjoukosta. Sama yhtenäisyyttä viestivä merkitys voi vetää puoleensa turvallisuuden tunnetta arvossa pitäviä ihmisiä. Kuitenkin esimerkiksi hallinnollis-taloudellisen ja turvallisuuspoliittisen epävarmuuden seurauksena myös kansalaisten kokema subjektiivinen epävarmuus lisääntyy. Subjektiivinen epävarmuus voi puolestaan lisätä turvattomuuden tunnetta mikä voi osaltaan aiheuttaa kollektiivisen toimintakyvyn sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisen kompetenssin heikkenemistä[12]. Hallinto, talous ja turvallisuus vaikuttavat vähintään välillisesti kansan eheyteen ja sitä kautta poliittiseen toimintakykyyn. Suhde kansan ja valtiollisen hallinnon välillä näyttäisi olevan symbioottinen; molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja niiden olemassaoloa ilman vastaparia on vaikea kuvitella.

Huolimatta kansan käsitteen suosion laskusta voi yhteisöllisyys kuitenkin hyvin myös nykyisen kaltaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Yhteisöllisyyden ja johonkin kuulumisen tarvetta ilmaistaan aktiivisesti kansan käsitteestä riippumatta luomalla identiteettiä eri ryhmien kautta – oli kyse sitten ateismin, veganismin tai vaikkapa feminismin ympärille muodostuneista yhteisöistä. Voidaan kysyä kriittiseen sävyyn, onko kansalaisuuden ympärille rakentuva yhteisöllisyys luonteeltaan ulossulkevampaa kuin esimerkiksi jonkin elämäntavan ympärille rakentuneen kansainvälisen kannattajajoukon seurauksena saavutettu yhteisöllisyys. Olisi kuitenkin kenties kohdallisempaa kysyä, millä tavalla johonkin ryhmään samaistuminen ylipäätään edellyttää ulossulkemista tai syrjintää.

Kansainvälisen verkostoitumisen, teknologisten läpimurtojen ja talouden ylivallan yhtä kiihtyvämmältä vaikuttava kasvu vaikuttaa epäilemättä myös käsityksiimme yhteisöistä ja siitä kuinka ihmiset järjestäytyvät. Ihmiskunnan yhteisestä taloudesta, ekologisuudesta ja moraalista on tullut yhä voimakkaammin ylikansallinen olemisen viitekehyksen määrittäjä. Muun muassa Euroopan unionin kaltaiset pyrkimykset toimivat esimerkkinä yksittäisten valtioiden suvereniteettia koskevasta murroksesta. Ylikansalliset lait, päätöksenteko ja talous ovat alkaneet ottaa yhä voimakkaammin jalansijaa aikaisemmin lokaalisti toteutetussa ja kansalliseksi mielletyssä päätöstenteossa [13]. Nykyään on yleistä ja yhä hyväksyttävämpää ylläpitää ajatusta siitä, että valtiollisten ja kansallisten rajojen hälveneminen on jotain tavoittelemisen arvoista. Tällaista ajatusta voidaan pitää eräänlaisen maailmankansalaisuuden kannattamisena. Samaan hengenvetoon on kuitenkin syytä huomauttaa, että tämän tyyppisen puheen kohdalla kyse ei näyttäisi olevan kaikkien kansojen, kulttuurien ja etnisten ryhmien yhteen sulauttamisesta, vaan eräänlaisesta tasa-arvoisen myötäelämisen ideasta.

Edellä käsiteltyjen yhteiskunnallisten muutosten, kuten kansainvälisen verkostoitumisen ja monikulttuurisuuden lisääntymisen seurauksena nykyaikaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa elävä ihminen ajautuu helposti kulttuuristen ristiriitojen keskelle. Esimerkiksi Suomessa huomattava osa kansasta kannattaa perinteisiä, turvallisuuteen ja itsenäisyyteen liittyviä arvoja. Samalla laaja yhteiskunnallinen muutos synnyttää paineita myötämielisen ja kompromissihakuisen asenteen omaksumiselle. Muun muassa Mika Lassander[14] on puhunut kansan alueellisista ja sukupolvellisista arvoeroista kulttuurialueen kontekstissa. Turvallisuutta korostavan kansanosan arvomaailmassa varmuus on etusijalla, jolloin epävarmuus ja sen lisääntymistä enteilevät ilmiöt koetaan uhkiksi. Yksilönvapautta ja monikulttuurisuutta arvostavaa kansanosaa taas luonnehtivat relativismi, erilaisuuden pitäminen rikkautena ja mahdollisesti optimistisempi asennoituminen yhteiskunnalliseen muutokseen. Näiden ryhmien kannattamien arvojen ristiriitaisuutta voidaan pitää merkittävänä ongelmana. Yhteiskunnallisen eheyden ja tasa-arvon toteutumisen näkökulmasta yksi tulevaisuuden keskeisimmistä haasteista näyttäisi olevan kompromissihakuisen asenteen muodostaminen kansan sisältämien arvoryhmittymien välille. Arvoristiriitojen ratkaiseminen ei kuitenkaan ole osoittautunut esimerkiksi poliittista keskustelua seuratessa yksinkertaiseksi haasteeksi[15].

Kansan käsitteen yhteisöllisyyttä ja kulttuurista yhtenäisyyttä viestivä merkitys ei ole yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta vieras edes tuoreimmille sukupolville. Yhteisöllisyys ilmenee kuitenkin yhä laajemman verkostoitumisen, digitalisaation ja informaatioyhteiskunnan mukanaan tuomien muutosten seurauksena hyvin toisella tavalla kuin esimerkiksi maatalous- tai teollisuusyhteiskunnassa. Ihmisten luonne sosiaalisina, yhteisöllisinä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta luontaisesti kaipaavina toimijoina ei ole muuttunut yhteiskunnan tahdissa[16]. Näyttäisi kuitenkin siltä, että osalle ihmisistä on luontaisempaa omaksua perinteisiä arvoja korostava ja ulossulkevampi yhteisöllisyyden muoto, kun taas osa kannattaa globaalimpaa tasavertaisen ihmisarvon varaan rakentuvaa muotoa[17].

Entä mitkä ovat kansalaisuuden ja kansan tulevaisuudennäkymät? Vaikka kansan käsite ei olekaan enää yhtä suosittu kuin ennen, on kyseiseen käsitteeseen sisältyvien intuitioiden, kuten yhteiskunnallisen eheyden ja toimintakyvyn sekä yhteisöllisyyden toteutumisen suhteen syytä olla toiveikas myös jatkossa. Kuten on jo mainittu, kyseisten hyveiden olemassaolo ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys ja niiden toteutumisen turvaaminen on jatkuvasti ajankohtainen yhteiskunnallinen ongelma. Monikulttuurisuuden lisääntymisen ja ihmisten liikkuvuuden aiheuttamien arvokonfliktien ratkaiseminen on keskeisimpiä kulmakiviä, mitä tulee kansan käsitteeseen liittyvien, eheyttä ja poliittista toimintakykyä viestivien intuitioiden toteutumiseen. Eri arvoryhmien välisen konsensuksen toteutuminen toimii näin ollen tasa-arvoisen yhteiselon edellytyksenä ja koskee kaikkia hyvinvointyhteiskunnassa asuvia yksilöitä. Tulevaisuuden kynnyskysymykseksi muodostuu, kuinka väistämätön lokaali ja globaali monikulttuuristuminen, digitalisoituminen ja kansainvälinen verkostoituminen käännetään voimavaraksi ja jälleen uuden yhteiskunnallisen kehityksen edesauttajaksi.

Kirjallisuus

Bandura, A. (2001) ”Social cognitive theory: An agentic perspective”. Annual Review of Psychology, 52(1), 1–26.

Erola, Jani (2010) ”Luokkarakenne”. Teoksessa: Erola, Jani (toim.): Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun suomessa (2000). Gaudeamus. s. 28–32.

Fabbrini, Sergio (2013) ”Intergovernmentalism and It´s Limits: Assessing the European Union´s Answer to the Euro Crisis”. Comparative Political Studies 46 (9) s. 1003–1029.

Gale, Thomas (2008) ”Military Power Potential”. International Encyclopedia of the Social Sciences (2017). Luettavissa: http://www.encyclopedia.com/social-sciences/applied-and-social-sciences-magazines/military-power-potential#C. Viitattu: 28.11.2017.

Griffiths, Lorna (2012) ”A Critical Analysis of EU Member State Sovereignty under the Treaty of Lisbon. Sovereignty vs Democracy”. The Student Journal of Law, Issue 4 (2012). Luettavissa: https://sites.google.com/site/349924e64e68f035/issue-4/a-critical-analysis-of-eu-member-state-sovereignty-under-the-treaty-of-lisbon-sovereignty-v-democracy. Viitattu: 27.11.2017.

Hetemäki, Ilari (1999): Filosofian sanakirja. WSOY.

Häkkinen, Teemu (2017) ”Yhteiskunnan eheys on satavuotiaan suomen turvallisuuden tae”. Luettavissa: https://www.ulkopolitist.fi/2017/04/05/onko-yhteiskunnan-eheys-satavuotiaan-suomen-turvallisuuden-tae/. Viitattu: 27.11.2017.

Keränen, Jukka (2012) ”Kansa”. Suomi-englanti suursanakirja. Sanoma Pro Oy. s. 495.

Korhonen, Jarmo (2008) ”Volk”. Saksa-suomi suursanakirja. WSOY. s. 1693.

Kielitoimiston sanakirja (2017) ”Kansa”. Kotimaisten kielten keskus. Luettavissa: http://www.kielitoimistonsanakirja.fi/kansa. Viitattu: 29.11.2017.

Lassander, Mika (2017) ”Arvojen kamppailu ja uusi maailmanjärjestys”. Niin & Näin 1/2017. Luettavissa: https://netn.fi/files/netn171-07.pdf. Viitattu: 03.12.2017. s. 36–40.

Millon, Theodore, Lerner, J. Melvin & Weiner, Irving (2003) Handbook of Psychology, Volume 5: Personality and Social Psychology. John Wiley & Sons.

Müller, Jan-Werner (2016): What is Populism? University of Pennsylvania Press.

Pinker, Steven (2003) The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature. Penguin Books.

Rockmore, Tom (2002) Marx after Marxism: The Philosophy of Karl Marx. Blackwell Publishers.

Schaefer, Richard (2008) Encyclopedia of Race, Ethnicity and Society. Sage Publications Inc.

Seligman, Edwin R. A. (1901) ”The Economic Interpretation of History”. Political Science Quarterly. 16 (4): 612–640. Luettavissa: https://www.jstor.org/stable/pdf/2140420.pdf. Viitattu: 28.11.2017.

Silvonen, Jussi (2015) ”Toiminta ja suhteet – neljä fragmenttia toimijuudesta”. Teoksessa: Kauppila, Päivi, Silvonen Jussi & Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (toim.): Toimijuus, ohjaus ja elämänkulku (2015). Itä-Suomen yliopisto. s. 3–17.

Suomen perustuslaki (1999) (11.6.1999/731)[1] [2]  1999/731. Annettu Helsingissä 11.6.1999. Saatavilla sähköisesti: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731. Viitattu: 30.11.2017.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Globalisaatiolla tarkoitetaan tässä tekstissä laajaa käsitystä maailman integroitumisesta ja verkostoitumisesta sekä näihin liittyvistä ilmiöistä. Kyseisen käsitteen laajuuden ja moninaisten käyttötapojen vuoksi täsmällisen määritelmän pohtiminen ei tämän tekstin puitteissa ole tarkoituksenmukaista
  2. Kielitoimiston sanakirja 2017
  3. Schaefer 2008, s. 128–131
  4. Suomen perustuslaki 1999
  5. Rockmore 2002, s.19-21
  6. Keränen 2012; Korhonen 2008
  7. Erola 2010
  8. Seligman 1901
  9. Hetemäki 1999, s.99
  10. Müller 2016, s.3
  11. Millon, Lerner & Weiner 2003, s.276
  12. Gale 2008; Häkkinen 2017
  13. Fabbrini 2013; Griffiths 2012
  14. Lassander 2017
  15. Ihmisen on sitouduttava johonkin arvoperustaan ja toimintakulttuuriin yksilöllisen ja yhteiskunnallisen toimintakyvyn takaamiseksi (Silvonen 2015; Bandura 2001)
  16. Pinker 2003, s. 316-317.
  17.  Vaikka tämän tyyppinen jaottelu onkin yksinkertaistava ja karkea, sen tarkoitus on kuvata esimerkiksi Suomalaista yhteiskuntaa koskevaa arvoryhmittymien välistä eroa (Lassander 2017).