Wittgensteinin yksityiskieliargumentin ja hermeneuttisen kielifilosofian suhteesta

Matti Saarni

Sanan merkitys on sen käyttö kielessä.

(FT §43.)

Johdanto

Ludwig Wittgensteinin filosofia jaetaan yleisesti varhaiseen ja myöhäiseen kauteen. Varhaisen kauden pääteos on Tractatus Logico-Philosophicus (1922), joka on ollut merkittävä ja vaikuttava teos esimerkiksi kielifilosofian, logiikan ja metafysiikan saralla. Wittgensteinin myöhäisfilosofia, jonka pääteoksen katsotaan olevan Filosofisia tutkimuksia, asettuu kuitenkin vastustamaan useita hänen aikaisempia näkemyksiään. Wittgensteinin myöhäisfilosofia antaakin aihetta tarkastella sen suhdetta mannermaisen filosofian keskeiseen oppisuuntaan hermeneutiikkaan, jossa kielifilosofia on merkittävässä asemassa. Viittaan tekstissäni hermeneutiikalla lähinnä 1900-luvun hermeneutiikkaan, jonka ydinalue on Saksa. En ole tässä kiinnostunut niinkään historiallisista yhteyksistä, kuin ylipäänsä teorioiden sisällöllisistä yhteneväisyyksistä ja mahdollisista eroista.

Vaikka myöhäisen Wittgensteinin ja hermeneutiikan samankaltaisuus ei varsinaisesti ole mikään suosittu tutkimuskohde, aiheesta on kirjoitettu jonkin verran jo 1960-luvulta alkaen. Esimerkkinä tästä voidaan mainita vaikkapa F. Kerr, joka tarkastelee yhteyksiä myöhäisen Wittgensteinin ja Heideggerin filosofian välillä. Kerr pitääkin näitä projekteja hyvin samankaltaisina.[1] Toisena, ja ehkä tunnetumpana esimerkkinä voidaan mainita Jürgen Habermas, joka on nähnyt lukuisia yhtäläisyyksiä Wittgensteinin ja Hans-Georg Gadamerin näkemysten välillä.[2] Gadamer havaitsi itsekin samankaltaisuutta oman työnsä ja Wittgensteinin välillä. Wittgenstein ei kuitenkaan tuntenut Gadamerin kirjoituksia, eikä Gadamer puolestaan lukenut Wittgensteinia, ennen kuin oli jo julkaissut Wahrheit und Methoden 60-luvulla.[3] Uudemmista kirjoittajista on syytä mainita Chris Lawn ja tämän teos Wittgenstein and Gadamer vuodelta 2004. Wittgensteinin suhdetta fenomenologiaan ja moderniin hermeneutiikkaan ovat Suomessa tarkastelleet ainakin Martin Kusch sekä Jaakko Hintikka. On sivumennen sanoen kiinnostavaa huomata, että vaikka Hintikka pyrkii hakemaan yhteistä maaperää Wittgensteinille ja Edmund Husserlille, huomaa hän ”vastahakoisesti” löytävänsä sellaista pikemminkin Wittgensteinille ja Heideggerille.[4]

Pyrin seuraavassa kartoittamaan yhtäläisyyksiä Wittgensteinin kielifilosofian ja hermeneuttisen kielifilosofian välillä keskittyen yksityiskieliargumentiksi nimitettyyn ajatukseen. Tämän ajatuksen selventämiseksi on kuitenkin syytä tarkastella Wittgensteinin kielifilosofiaa muiltakin osin. Tällaisen lähestymistavan oikeutuksena toimii ainakin se, että Wittgenstein ei itse pitänyt yksityiskieliargumentiksi nimettyä ajatusta varsinaisesti erillisenä argumenttina, vaan yksinkertaisesti osana koko (kieli-)filosofiaansa.[5] Myöskään hermeneutiikan piiristä ei löydy juuri yksityiskieliargumentiksi nimitettyä ajatusta, mutta voidaan osoittaa, että jossain määrin samansisältöinen ajatus on olennainen osa koko hermeneutiikan kieliteoriaa aina Herderistä ja Humboldtista Gadameriin ja Habermasiin.

Tarkastelen aluksi Wittgensteinin myöhäisfilosofian pääpiirteitä, minkä jälkeen siirryn käsittelemään hermeneuttisen kielifilosofian pääpiirteitä. Lopuksi yritän suhteuttaa edellä mainittuja toisiinsa, ottaen erityisesti huomioon yksityiskieliargumentin. Viitatessani Wittgensteinin teokseen Filosofisia tutkimuksia käytän merkintää FT.

Wittgensteinin myöhäisfilosofia

Wittgenstein kiinnittää myöhäisfilosofiassaan huomionsa logiikan sijaan ”arkikieleen” ja ylipäänsä kielenkäyttöön. Tärkeitä käsitteitä ovat kielipeli ja perheyhtäläisyys. Hermeneutiikkaan vertaamisen kannalta huomionarvoinen seikka on myös Wittgensteinin uusi, aforistisempi kirjoitustyyli.[6] Filosofisissa tutkimuksissa Wittgensteinin keskeinen lähtökohta on se, että kieli on toimintaa. Kielen oppiminen on oppimista käyttämään kieltä yhteisössä. Wittgensteinilaisittain sanottuna kielen oppiminen on oppimista käyttämään kieltä tiettyjen kielipelien sääntöjen mukaan.[7] Wittgenstein ei määrittele tarkasti mitä tarkoittaa kielipelin käsitteellä, mutta se merkitsee suurin piirtein ”kielen ja niiden toimintojen kokonaisuutta, joihin kieli nivoutuu mukaan”.[8] [9]

Toinen keskeinen termi Filosofisissa tutkimuksissa on perheyhtäläisyys, joka liittyy sekä kielipelien sääntöihin ja muotoihin että sanojen merkityksiin. Kielipelien kohdalla Wittgenstein ei näe hyödylliseksi etsiä, mitä yhteistä kaikilla kielipeleillä on, ja mitä sääntöjä ne kaikki noudattavat, siis kaikkien kielipelien ydintä tai olemusta. Sen sijaan on hyödyllisempää puhua perheyhtäläisyyksistä, joita eri kielipelien välillä voi olla enemmän tai vähemmän. Sanojen merkitysten kohdalla on jokseenkin samoin. Wittgensteinin mukaan ei ole syytä etsiä sanojen merkityksen ydintä, vaan nimenomaan tarkastella, millä kaikilla eri tavoilla jotakin sanaa tai sanoja käytetään, ja miten nämä tavat mahdollisesti suhteutuvat toisiinsa.[10]

Sanojen käyttöä ja merkitystä ohjaa Wittgensteinin mukaan välttämättä jokin sääntö tai säännöt, joiden seuraamisen tai seuraamatta jättämisen suhteen punnitaan kielenkäytön oikeellisuus. Säännön seuraaminen on keskeinen asia Wittgensteinin määrittäessä kielen toimintaa ja merkityksen mahdollisuutta ylipäänsä. Ajatus säännön seuraamisesta on tärkeässä roolissa myös yksityiskieliargumentissa.[11]

Wittgensteinin mukaan kielen sanojen viittausuhteessa niiden ulkopuolelle olennaista on seuraava: se mitä kielen sanat edustavat ilmenee niiden käyttötavasta. Wittgensteinin mukaan eri sanoilla on lukemattomia erilaisia käyttötarkoituksia eli tehtäviä.[12] Myös lauseiden mieli on niiden käyttötavassa.[13] Kaikkien sanojen – eikä varsinkaan lauseiden – tehtävä ei siis ole viitata johonkin objektiin, vaikka sellaisiakin sanoja on tietysti olemassa. Tällöinkin ne kuitenkin viittaavat objektiin jossakin tietyssä mielessä. Wittgenstein kirjoittaa: ”nimeäminen on jotakin vastaavaa kuin nimilapun kiinnittäminen esineeseen. Tätä voidaan sanoa sanan käytön esivaiheeksi. Mutta mihin se on esivaihe?”[14]

Wittgensteinin mukaan kieli on sosiaalista toimintaa ja kielen oppiminen tietyn kielipelin tai kielipelien sääntöjen oppimista. Kielipelien säännöt eivät kuitenkaan ole kiinteät, niin kuin eivät ole sanojen merkityksetkään, vaan riippuvat niiden käytöstä. Ne siis voivat jossain määrin muuttua ja muuttuvatkin. Wittgensteinin mukaan lauselajeja ja ylipäänsä kielen käyttötapoja on lukemattomia:

on lukemattomia eri tapoja käyttää kaikkea sitä, mitä sanomme ‘merkeiksi’, ‘sanoiksi’, ‘lauseiksi’. Eikä tämä moninaisuus ole mitään kiinteää, kertakaikkisesti annettua, vaan uusia kielityyppejä, uusia kielipelejä – kuten voimme sanoa – syntyy, toiset taas vanhenevat ja unohdetaan.[…] Sanan ‘kielipeli’ on määrä tähdentää tässä sitä, että kielen puhuminen on osa toimintaa tai elämänmuotoa.[15]

Wittgensteinin mukaan olioiden nimeäminen on esivaihe sanojen käyttöön. Olioiden nimeäminen ei siis varsinaisesti vielä ole sanojen käyttöä. Wittgensteinin mukaan asioiden nimeäminen on itse asiassa oma kielipelinsä.[16] Se, miten nämä nimet voivat tulla merkityksellisiksi toisille, ja oikeastaan nimeäjällekin vaatii tulkintaa, ja sitä, että nimityksiä oikeasti käytetään. Wittgensteinin mukaan mitään vähääkään objektiivista (tässä tapauksessa yhteistä) merkitystä ei voi sanoilla ja lauseilla olla ilman yhteisöä, joka käytössään seuraa samoja sääntöjä ja tulkitsee merkit, sanat ja lauseet yhteisellä tavalla.

Yhteisön ja tulkinnan rooli sanojen merkityksellisyyden mahdollistamisessa näkyy hyvin myös siinä, ettei Wittgensteinin mukaan objekteja voida identifioida ja nimetä yksiselitteisesti tai esimerkiksi vain osoittamalla niitä, ja näin ikään kuin poimimalla niitä, eli “ostensiivisesti”, sillä ”ostensiivinen määritelmä voidaan tulkita kaikissa tapauksissa eri tavoin”[17] ja ”[o]stensiivinen määritelmä selittää sanan käytön — merkityksen —, kun jo on selvää, mikä rooli sanalla on kielessämme ylipäänsä määrä olla”.[18] Wittgenstein esittääkin useita esimerkkejä, joiden on tarkoitus näyttää, että ostensiivinen määritelmä tosiaan on riippuvainen tulkinnasta ja kielipeleistä. Osoittaessamme tai tarkoittaessamme jotakin esinettä, tarkoitamme sitä aina jossakin tietyssä mielessä. Suuntaamme huomiomme tietyllä tavalla. Huomion suuntaaminen, tarkoittaminen jossakin mielessä, on tapahtuma, joka liittyy eri kielipeleihin eri tavoin. Mutta kuten Wittgenstein korostaa: ”[v]oin tarkoittaa jotakin jollakin vain jossakin kielessä”.[19] Näin ollen kieli – joka välttämättä on sosiaalinen voidakseen sisältää merkityksiä, ja joka Wittgensteinilla itse asiassa tarkoittaa kielen käytäntöjen kokonaisuutta – on edellytys sille, että joku voi tarkoittaa jotakin. Toisin sanoen, ilman kielen käytäntöjen kokonaisuutta kukaan ei voi tarkoittaa mitään. Myöskään yksittäiset sanat tai edes lauseet eivät voi tarkoittaa mitään ilman kielen tai kielipelin kokonaisuutta.

Herder, Humboldt, kieli ja hermeneutiikka

Romantiikan kieliteoriaksi nimitetyllä suuntauksella on keskeinen asema modernissa hermeneuttisessa kielifilosofiassa. Romantiikan kieliteorian perustavat ajatukset ovat suurelta osin peräisin J.G. Herderiltä ja J.G. Hamannilta, mutta parhaiten ja laajimmin sen on kieliteoriana kehitellyt ja muotoillut historiallisen kielitieteen perustajana tunnettu Wilhelm von Humboldt[20]. Esimerkiksi Habermasilla, Heideggerilla ja Gadamerilla on teoksissaan useita viittauksia Humboldtin kieliteoriaan, jota he sekä käyttävät omana lähtökohtanaan että pyrkivät täsmentämään ja/tai kritisoimaan. Gadamerin laaja pääteos Wahrheit und Method jakaantuu kolmeen osaan, joista viimeinen käsittelee juuri kieltä ja kielifilosofiaa. Tämä puolestaan jakaantuu kolmeen osioon, joista ensimmäinen käsittelee nimenomaan Humboldtin kieliteoriaa.

Herderin tärkeä lähtökohta oli, etteivät ihmiset aisti ja ajattele universaalisti samalla tavalla, vaan kieli- ja kulttuurisidonnaisesti. Todellisuus paljastuu suhteessa kieleen, ja näin ollen tieto-oppi ja ontologia kuuluvat yhteen kieliteorian kanssa. Niitä ei kuulu, eikä oikein edes voi, ajatella erikseen. Herder määrittelee ihmisyyden itsensä kielen ja kielellisyyden avulla; ihminen ei keksi kieltä, vaan vasta kielellisyys tekee ihmisyyden. Pyrkiessään ymmärtämään mistä kielessä on kyse ja löytämään sellaisen kielellisyyden perusmuodon, joka tekee kielestä kielen, Herder päätyi siihen, ettei kieli ole selitettävissä itsensä ulkopuolelta.[21] Myöskään kielen merkitykset eivät ole kielen ulkopuolella, eivätkä ne ole esimerkiksi ”ideoita”, vaan merkitykset ovat kielen käytössä.[22]

Humboldtin kieliteoria ja sen suhde Wittgensteinin kielifilosofiaan

Humboldt seuraa Herderiä siinä, että myös hänen mukaansa kieli on välttämätön ja määrittävä tekijä ihmisyydelle ja ihmisen yhteisöllisyydelle. Hänen mukaansa juuri kielellisyys tekee ihmisen ja ihmisyhteisön. Kieli ja ajattelu puolestaan kuuluvat yhteen siten, ettei ajattelua voi olla ilman sosiaalista kieltä. Kieli on sosiaalista toimintaa, joka jopa määrittää ihmisyyttä ylipäänsä.[23] Kieli mahdollistaa ihmisten yhteisöllisyyden, ja tätä kautta myös ihmisten yksilöllisyyden osana (kieli)yhteisöä. Yksilö voi siis olla olemassa vain yhteisön osana, mutta samalla yhteisö tarjoaa puitteet yksilön olemiselle, yksilöydelle. Kielen avulla ihminen kommunikoi toisten ihmisten kanssa. Merkittävää on Humboldtin huomio siitä, ettei kieli tarkoita mitään ellei ole yksilöä, joka tarkoittaa, ja toista, joka ymmärtää. Samalla on kuitenkin niin, ettei kukaan voi tarkoittaa mitään ilman kieltä, jonka avulla tarkoittaa.[24] Tämä väite on toki eräällä tavalla paradoksaalisen kuuloinen, mutta sen ydin on siinä, ettei kieltä ja kielenkäyttöä eli kommunikaatiota voi erottaa toisistaan. Ne on aina käsitettävä yhdessä, toistensa kautta.

Humboldtin mukaan olennaista on myös, että kieli ei ole kenenkään luoma, vaan luonnollisesti, ikään kuin itsestään syntynyt.  Kieli on kehittynyt historiallisesti, tietyssä ajassa ja paikassa. Samanaikaisesti myös ajattelu on kehittynyt. Humboldtin teorian mukaan vasta kielen syntymisen myötä ajattelu on mahdollista.[25] Kieli tai kielenkäyttö ei ole Humboldtilla yksiselitteisesti sama asia kuin ajattelu, mutta Humboldtin mukaan ”puhe on välttämätön edellytys yksilön ajattelulle”.[26] On kuitenkin huomattava, että ”kieli kehittyy vain sosiaalisesti, ja ihminen ymmärtää itseään vain kokeiltuaan sanojensa merkityksellisyyttä muiden ihmisten keskuudessa”.[27]

Vasta kieli mahdollistaa niin yksilöiden kuin yhteisönkin käsitteellisen ajattelun. Tämän lisäksi kieli luo yhteisön jäsenille yhteisen tavan hahmottaa ja aistia maailmaa, eli yhteisen maailmankatsomuksen. Humboldt ei väitä, että kieliyhteisön jäsenillä on täsmälleen sama tapa havaita maailmaa, vaan nimenomaan, että jokaisella yksilöllä on tietyssä mielessä oma kielensä ja oma maailmankatsomuksensa. Nämä kuitenkin edellyttävät aina yhteisössä opittua kieltä ja tapaa hahmottaa maailma. Lisäksi, Humboldtin mukaan kieli ja sen myötä ajatteleminen ja havaitseminen, ovat jatkuvassa muutostilassa, sillä yhteisön yksilöiden käyttäessä kieltä, se alinomaan muuttuu, ja sitä voidaan toisinaan myös tietoisesti muuttaa.[28]

Jos nyt vertaamme Humboldtia Wittgensteiniin, huomio kiinnittyy helposti ensimmäisen ajatukseen siitä, että yksilöillä tosiaan on ikään kuin oma, yksityinen kielensä. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen yksityiskieli, jota Wittgenstein tarkoittaa, vaan ainoastaan vivahteiltaan hieman erilainen kuin yhteisesti käytössä oleva sosiaaliseen toimintaan perustuva kieli, jonka perustalle, tai tarkemmin sanoen, jonka varassa, se toimii. Myös Wittgenstein ajattelee, että yksilöt voivat käyttää kieltä hieman eri tavoin, mutta sen toimivuus ylipäänsä perustuu sen yhteisyydelle, yhteiselle käytölle. Niin Humboldtin kuin Wittgensteininkin näkemyksessä kieli ei muodostu atomistisesti sanoista ja sanojen merkityksistä, vaan näkemys kielestä on holistinen; sanat saavat merkityksensä vasta osana kielen kokonaisuutta. Kieli ylipäänsä perustuu tarkoittamiselle ja ymmärtämiselle, toisin sanoen kielen käytölle, eikä käytöstä riippumattomia merkityksiä kielellä ole.[29]

Moderni hermeneutiikka ja Wittgensteinin yksityiskieliargumentti

Wittgenstein tarkoittaa yksityiskielellä seuraavaa: ”[t]ämän kielen sanojen on määrä viitata siihen, mistä vain puhuja voi tietää; hänen välittömiin yksityisiin aistimuksiinsa. Kukaan toinen ei näin ollen voi ymmärtää tätä kieltä.”[30] Yksityiskielessä ei siis ole kysymys esimerkiksi salakielestä, jota kukaan muu kuin kirjoittaja ei osaa tulkita, vaan kielestä, jota edes periaatteessa kukaan muu ei voi ymmärtää, koska se viittaa kielen puhujan yksityisiin välittömiin aistimuksiin. Wittgensteinin mukaan tällaista kieltä ei voi olla olemassa. Syy tähän on se, että kieli, joka olisi jo periaatteellisesti käsittämätön muille, olisi välttämättä käsittämätön myös ”käyttäjälleen”. Tällaiseen kieleen olisi nimittäin mahdotonta liittää mitään merkityksiä, koska merkitysten oikeellisuuden testaus olisi mahdotonta.[31] Wittgenstein käsittääkin kielen ennen kaikkea toimintana: ”[s]anan merkitys on sen käyttö kielessä”.[32] Kielen oppiminen on Wittgensteinilla kielen käytön oppimista (tietyssä) yhteisössä, tiettyjen kielipelien sääntöjen mukaan. Lauseiden mieli on niiden käyttötavassa. Sanoilla ja lauseilla ei voi olla merkityksiä ilman niiden sosiaalisia käyttötapoja. Merkitykset ovat näin ollen kielen kokonaisuudessa, eivätkä irrallisissa sanoissa tai lauseissa itsessään.

Hermeneutiikkaa voidaan yleisesti ottaen ajatella tulkinnan teoriana, jossa keskeistä on ymmärtämisen käsite sekä ajatus siitä, että osien ymmärtäminen vaatii kokonaisuuden ymmärtämistä ja toisin päin.[33] Tämä ajatus kokonaisuuden ja osien suhteesta on olennainen niin Humboldtilla kuin Heideggerin ja Gadamerin hermeneutiikassa. Gadamerille hermeneutiikassa on kysymys tulkinnan taidosta, jonka tavoitteena on ymmärtäminen. Esimerkkinä hän käyttää kielen kääntämistä. Kääntäjän tai tulkin tavoite on kääntää puheen tai tekstin merkitys niin, että lukija tai keskusteluun osallistuja voi ymmärtää merkityksen omassa kontekstissaan tai elinympäristössään. Näin ollen käännös on aina samalla tulkinta. Kääntämisessä tapahtuvan tulkinnan tavoite on tehdä alkuperäisen puheen merkitys ymmärrettäväksi toista mediumia eli toista kieltä käyttäen, sillä vain kielen avulla voi ymmärtää mitä toinen tarkoittaa. Gadamerin mukaan kielen hallinta on edellytys keskustelussa syntyvälle ymmärrykselle.[34]

Myös Wittgensteinilla osien ja kokonaisuuden suhde toisiinsa on olennainen kielen ymmärtämisen ja käytön elementti. Hänen mukaansa lauseen ymmärtäminen on kielen ymmärtämistä, joka taas on kielen tekniikan hallitsemista.[35] On siis selvää, että myös Wittgensteinin näkemys kielestä on holistinen: yksittäisillä sanoilla ja lauseilla voi olla merkitys vain kielen kokonaisuudessa, joka muodostuu kielen käytöstä kokonaisuudessaan yhteisössä: ”[r]atas, jota voi kääntää ilman, että mikään muu osa liikkuu sen mukana, ei kuulu koneeseen”.[36] Kielen merkityksellisyys perustuu yhteiselle inhimilliselle toimintatavalle, jonka Wittgenstein sanoo olevan ”se viitejärjestelmä, jonka avulla tulkitsemme vieraan kielen itsellemme”.[37] Kieltä on kyllä mahdollista käyttää yksinkin, mutta vain sillä edellytyksellä, että on oppinut sen yhteisössä. Kieltä käytetään ensisijaisesti kommunikaatiossa, jossa se mahdollistaa ihmisen sosiaalisen olemisen.

Heidegger kirjoittaa kielestä olemisen talona.[38] Hänen mukaansa ihmisen olemisen tapa kaikkine aistimisineen ja ajatteluineen on kielellistä, se on “kielen sisällä”. Ihmisen olemista ei voi ottaa ”sellaisenaan” ilman kieltä, ja ajatella, että kieli on jotakin ikään kuin päälle liimattua, jota voidaan käyttää tai olla käyttämättä. Heideggerin mukaan ajattelu vaatii aina kielen. Wittgenstein vaikuttaa ajattelevan samoin. Esimerkissään hän haastaa ajattelemaan seuraavan lauseen sekä sanoin että ilman: ”Kynä on kai tylsä. No, nyt se kelpaa”.[39] Kyse on mahdottomuudesta ajatella jokin asiasisältö sekä sanallisena lauseena että ilman sanoja. Gadamerin sanoin kieli ei ole kommunikaation väline, instrumentti, vaan se on tila, jossa kommunikaatio ylipäänsä mahdollistuu. Kielen avulla ei siis ilmaista jotain jo ymmärrettyä, vaan itse ymmärtäminen tapahtuu aina kielessä:

 

[r]omantiikan jälkeen ei voida enää ajatella ikään kuin tulkittavat käsitteet liitettäisiin ymmärtämiseen, ikään kuin ne noudettaisiin varastosta, jossa ne odottavat tarvetta. Pikemminkin kieli on universaali medium, jossa ymmärtäminen tapahtuu. Ymmärtäminen tapahtuu tulkitsemisessa.[40]

 

Gadamerin mukaan kielen varsinainen oleminen on nimenomaan dialogissa. Kieli on luonteeltaan jotain sellaista, joka kuuluu keskusteluun.

 

[K]eksityt, keinotekoiset kommunikaatiojärjestelmät eivät koskaan ole kieliä. Sillä keinotekoisilla kielillä, kuten salakielillä tai matemaattisten symbolien järjestelmillä, ei ole perustaa kieli- tai elämänyhteisössä.”[41]

 

Gadamerin mukaan Heideggerin ymmärryksen tulkinnan kautta hermeneutiikan tehtäväksi on selkiytynyt merkityksen osoittaminen tulkitsijan ja tulkittavan suhteessa.[42] Tämä tarkoittaa sitä, että merkitystä ei haeta yksin tekstistä, sanoista tai kielestä, eikä myöskään yksin tekstin tai kielen tulkitsijasta, vaan nimenomaan näiden suhteesta. Merkitykset ovat aina merkityksiä jollekin tulkitsijalle jonkin tulkintatavan sisällä. Wittgensteinilaisittain ajateltuna tällainen tulkintatapa on kieli tai kielipeli.

Yhteenveto

Yhteenvetona voidaan sanoa, että Wittgensteinin, Heideggerin ja Gadamerin kielikäsitykset muistuttavat merkittävästi toisiaan, joskin erojakin toki on. Martin Kuschin mukaan Gadamer ”pukee Heideggerin kielikäsityksen uusiin metaforiin, joiden kiinnostavuus perustuu siihen, että ne lankeavat yhteen Wittgensteinin kielikuvien kanssa”.[43]

Wittgenstein on myöhäisfilosofiassaan lähellä hermeneuttisen filosofian traditiota. Yhteistä ovat kielen ymmärtäminen sosiaalisena toimintana (kielenkäyttönä), kielen asema yhteisöllisyyden määrittäjänä ja kielen kiinteä yhteys ajatteluun Yksityistä kieltä ei voi olla, koska kieli vaatii yhteiset säännöt sekä ymmärtämisen ja tulkinnan. Wittgensteinin tapa tehdä ja kirjoittaa filosofiaa näyttääkin tekevän suurimman eron hermeneuttiseen filosofiaan. Wittgenstein on tunnetusti ollut keskeinen ja vaikutusvaltainen hahmo logiikkaa painottavan analyyttisen filosofian piirissä. Vaikka pyrkimys yksinkertaiseen, argumentoivaan tyyliin näkyy vielä hieman myöhemmässäkin Wittgensteinissa, selvempänä piirteenä ainakin Filosofisissa tutkimuksissa on kuitenkin aforistisuus ja dialogisuus. Kun palauttaa mieleen, että Habermasin ja etenkin Gadamerin filosofiassa dialogisuus on keskeisessä asemassa, on helppoa nähdä kuinka Wittgenstein myöhäisfilosofiassaan oli hyvinkin lähellä hermeneuttista kielifilosofiaa.

Tahdon kiittää Koneen säätiötä tutkimusrahoituksesta.

Kirjallisuus

Biletzski, Anat & Matar, Anat (2009) ”Wittgenstein”. Stanford Encyclopedia of Philosophy. Verkossa: http://plato.stanford.edu/entries/wittgenstein/

Candlish, Stewart & Wrisley, George (2010) ”Private Language”. Stanford Encyclopedia of Philosophy. Verkossa: http://plato.stanford.edu/entries/private-language/

Dostal, Robert (2005) “Wittgenstein and Gadamer: Towards a Post-Analytic Philosophy of Language”. Notre Dame Philosophical Reviews, 18.06.2005. Verkossa: https://ndpr.nd.edu/news/24813-wittgenstein-and-gadamer-towards-a-post-analytic-philosophy-of-language/

Forster, Michael N. (2002) ”Introduction”. Teoksessa Johann Gottfried von Herder (2002) Philosophical Writings. Trans. & edit. Michael N. Forster. Cambridge University Press, Cambridge, vii–xxxv.

Gadamer, Hans-Georg (2004) Truth and Method (Wahrheit und Method, 1960). Trans. Joel Weinsheimer & Donald G. Marshall. Continuum, London.

Gadamer, Hans-Georg (2005) Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa (tekstejä Gesammelte werken osista II & IV, 1986–1987). Suom. Ismo Nikander. Vastapaino, Tampere.

Heidegger, Martin (2000) Kirje humanismista ja maailmankuvan aika (Brief über den “Humanismus”, 1946; Die Zeit des Weltbildes, 1938). Suom. Markku Lehtinen. Tutkijaliitto, Helsinki.

Hintikka, Jaakko (1988) ”Fenomenologi ilman fenomenologiaa – Wittgenstein välittömän kokemuksen filosofina”. Teoksessa Martin Kusch & Jaakko Hintikka, Kieli ja Maailma. Pohjoinen, Oulu.

Humboldt, Wilhelm von (1999) On Language. The Diversity of Human Language-Structure and Its Influence on the Mental Development of Mankind (Über die Verschiedenheit des menschlichen Sprachbaues und ihren Einftuss auf die geistige Entwickelung des Menschengeschlechts, 1836). Trans. Peter Heath. Cambridge University Press, Cambridge.

Inwood, Michael (1998) ”Hermeneutics”. Routledge Encyclopedia of Philosophy. Edit. E. Craig. Routledge, London. Verkossa: http://www.rep.routledge.com/article/P023. Luettu: 11.10.2010.

Kerr, F. (1965) “Language as hermeneutic in the later Wittgenstein”. TijdschriFt voor Filosofie, 27ste Jaarg., Nr. 3, sept. 1965, 491–520. Verkossa: http://www.jstor.org/stable/40881170.

Kusch, Martin (1988) ”Merkki vai kuva – Husserl, Heidegger ja Gadamer kielen ja maailman suhteesta”. Teoksessa Martin Kusch & Jaakko Hintikka, Kieli ja Maailma. Pohjoinen, Oulu.

Lawn, Chris (2005) Wittgenstein and Gadamer. Continuum, London.

Losonsky, Michael (1999) ”Introduction”. Teoksessa Wilhelm von Humboldt, On Language. The Diversity of Human Language-Structure and Its Influence on the Mental Development of Mankind (Über die Verschiedenheit des menschlichen Sprachbaues und ihren Einftuss auf die geistige Entwickelung des Menschengeschlechts, 1836). Trans. Peter Heath. Cambridge University Press, Cambridge.

Smith, Barry C. (1998) ”Meaning and rule-following”. Routledge Encyclopedia of Philosophy. Edit. E. Craig. Routledge, London. Verkossa: http://www.rep.routledge.com/article/U021SECT1. Luettu: 11.10.2010.

Tolonen, Tuomas (2010) “Romantiikka yleisenä aate- ja taidevirtauksena”. Luennot Turun yliopistolla, syksy 2009.

Wittgenstein, Ludwig (1999)[FTFilosofisia tutkimuksia (Philosophische Untersuchungen, 1953). Suom. Heikki Nyman. WSOY, Juva.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Ks. Kerr 1965.
  2. Ks. Habermas 1988.
  3. Gadamerin pääteoksena pidetty Wahrheit und Method 1960; engl. Truth and Method 2004. Gadamerin ja Wittgensteinin toistensa lukemisesta ks. Dostal 2005.
  4. Ks. Hintikka 1988, 138–139; Kusch 1988.
  5. Ks. Candlish & Wrisley 2010.
  6. Ks. Biletzki & Matar 2009.
  7. FT §1-36.
  8. FT §7.
  9. Sivuhuomautuksena mainittakoon, ettei ole vaikeaa nähdä yhteyttä kielipelin käsitteen ja etenkin ranskalaisessa filosofiassa 1900-luvun jälkipuolella keskeisen diskurssin käsitteen välillä.
  10. Ks. Biletzki & Matar 2009.
  11. Smith 1998.
  12. FT §10.
  13. FT §20.
  14. FT §26.
  15. FT §26.
  16. FT §27.
  17. FT §28.
  18. FT §30.
  19. FT §38, alaviite.
  20. Tolonen 2010.
  21. Tolonen 2010.
  22. Forster 2002, xvi.
  23. Losonsky 1999.
  24. Tolonen 2010.
  25. Humboldt 1999, §9.
  26. Humboldt 1999, §9, oma suomennokseni.
  27. Humboldt 1999, §9, oma suomennokseni.
  28. Ks. Losonsky 1999.
  29. Ks. Losonsky 1999.
  30. FT §243.
  31. Ks. Candlish & Wrisley 2010.
  32. Wittgenstein 1999, §43.
  33. Ks. esim. Gadamer 2002, 29–39 tai Inwood 1998.
  34. Gadamer 2004, 386–387.
  35. FT §199.
  36. FT §271.
  37. FT §206.
  38. Heidegger 2000, 51.
  39. FT §330.
  40. Gadamer 2004, 390, oma suomennokseni.
  41. Gadamer 2004, 443, oma suomennokseni.
  42. Ks. Gadamer 2005, 29–39 ja Gadamer 2004, 254.
  43. Kusch 1988, 18.