Mitä olen oppinut väitöskirjaa tehdessä, osa III

Janne M. Korhonen

Olen oppinut, etten ymmärrä politiikasta juuri mitään. Minulla ei suoraan sanottuna ole hajun munaakaan siitä, miten verotus tai valtiontalous tai vaikka koululaitos tulisi “oikeasti” järjestellä, enkä tiedä miten vaikkapa tuloerojen kasvu todella vaikuttaa sosiaaliseen dynamiikkaan. Asiat ovat oikeasti monimutkaisia ja perehtymistä vaativia, ja vain ani harvoin valinta voidaan tehdä selvästi hyvän ja selvästi huonon vaihtoehdon välillä. Näin on varsinkin silloin, jos päätösten pidemmän tähtäimen seurauksiakin pitäisi kyetä arvioimaan: maailma kun on valitettavasti niin monimutkainen, että jokainen joka väittää varmasti tietävänsä tulevaisuuden ja eri päätösten seuraukset, valehtelee. Tulevaisuus on olennaisesti ennustamaton.^[1] 

Tästä syystä joudun tekemään päätöksiä heuristiikan eli nyrkkisääntöjen avulla. En enää edes yritä miettiä auki aivan kaikkia mahdollisia seurauksia, mitä vaikkapa vihapuheen vastustamisesta voisi teoriassa koitua. Ainoa seuraus tästä on joko valheellinen varmuus siitä, että olen harkinnut asiaa vaikka todellisuudessa en ole mitenkään kyennyt kaikkia mahdollisuuksia luotaamaan; tai “analyysiparalyysi” jossa en saa tehtyä mitään päätöksiä. Luotan sen sijaan historiasta oppimiini heuristiikkoihin, kuten tähän: “sitä pienempi on todennäköisyys, että joudut vanhoilla päivilläsi vähättelemään osuuttasi historiassa, mitä vähemmän olet samaa mieltä natsien kanssa.”

Samalla tavalla minulla ei ole oikeasti hajuakaan, onko ilmastonmuutos todellinen uhka vaiko ei. En pysty itse arvioimaan taustalla olevaa tutkimusta, enkä usko että kukaan yksittäinen ihminen siihen kykenee, edes vaikka olisi valmistunut parhain arvosanoin Google-yliopistosta. Luotan kuitenkin nyrkkisääntöön: “tutkijoiden enemmistö on paljon useammin oikeassa kuin väärässä, ja vain harvoin täysin väärässä.”

Politiikan ongelmat ovat hyvin usein juuri niin laajoja, että kukaan yksittäinen ihminen ei pysty käsittämään niitä täydellisesti kokonaisuuksina. Tämä on ensimmäinen hyvä syy sille, miksi mielestäni kannattaa äänestää puoluetta eikä niinkään henkilöä: puoluetta voi ajatella tiedonkäsittelykoneena, jonka on mahdollista käsitellä yksittäistä henkilöä enemmän tietoa ja joka tekee kollektiivina viisaampia päätöksiä säännöllisemmin kuin kukaan yksittäinen ihminen voisi tehdä.^[2]

Valitettavasti mikään tiedonkäsittelykone ei ole immuuni virheille ja harhoille. Vaikka tieto käsiteltäisiin täydellisen loogisesti, johtopäätökset ovat enintäänkin vain yhtä hyviä kuin koneeseen syötettävät lähtötiedot ja malli maailmasta ovat. Käytännössä tärkeistä yhteiskunnallisista asioista päätettäessä kumpikaan ei voi olla koskaan edes likimain virheetön. Tarkkaa tietoa voidaan saada vain yksinkertaisista asioista, ja paraskin malli maailmasta sisältää väkisinkin yksinkertaistuksia. Ainoa tarkka malli maailmasta on maailma itse – kaikki ihmisen yritykset ymmärtää maailmaa yksinkertaistamalla sitä yhden ihmisen tajuntaan mahtuviksi ovat, no, yksinkertaistuksia. Se, millaisia yksinkertaistuksia teemme ja millaista informaatiota pidämme luotettavana, riippuu taas olennaisesti siitä, mitä asioita pidämme tärkeinä ja mitä vähemmän tärkeinä. Mallimme maailmasta on toisin sanoen arvovalintoihin perustuva, pohjimmiltaan aina vähintään jossain määrin subjektiivinen valinta.

Ainoat jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat joko loputon analyysiparalyysi tai vähintään jossain määrin arvopohjainen päätöksenteko. Mielenkiintoista kyllä, aivotutkijat tietävät esimerkkejä ihmisistä, jotka suistuvat loputtomaan päätösten arviointiin jopa siinä määrin, etteivät kykene päättämään millaiset sukat laittaisivat aamulla jalkaan. Näitä ihmisiä yhdistävä tekijä ovat vakavat vauriot aivojen tunteita säätelevissä osissa, eikä heillä olekaan tunteita siinä mielessä kuin ihmisillä yleensä. Koska he eivät tunne, he eivät myöskään saa koskaan tunnetta siitä, että ovat perehtyneet johonkin asiaan riittävän hyvin.

Tunteet ovat siis eräänlainen analyysin pysäyttäjä: teemme yleensä harkitut ratkaisut niin, että lopetamme harkinnan kun meistä tuntuu siltä, että olemme harkinneet asiaa riittävästi. Kukaan ei koskaan pysty todella aidosti harkitsemaan asioita loppuun saakka. Ihmisikä ei riittäisi edes yksinkertaisimpien päätösten kaikkien mahdollisten vaikutusten analysointiin. Aina on toki pyrittävä pohtimaan mahdollisimman tarkasti, mitä seurauksia tehdyillä ratkaisuilla saattaisi olla, mutta on itsepetosta luulla tekevänsä päätöksiä vain rationaalisesti ja johdonmukaisesti. Todellisuudessa tunteet ovat päätöksenteossa tärkeässä asemassa, ja tunteisiimme vaikuttaa vahvasti se, mitä pidämme hyvänä ja oikeana.

Käytännön päätöksentekomme on siis väistämättä arvoperustaista ja yksinkertaistuksiin perustuvaa. Tämä ei ole sinänsä hyvä eikä huono asia, vaan ihmisaivojen rajoituksista ja maailman monimutkaisuudesta johtuva ominaisuus. Vaaralliseksi tämä ominaisuus muuttuu lähinnä silloin, jos vakuutamme itsemme ja muut siitä, että voimme tehdä päätöksiä kylmän rationaalisesti: ei liene silkkaa sattumaa, että kylmällä rationalismilla ja historiallisella väistämättömyydellä on perusteltu maailmanhistorian hirmuisimpia tekoja.

Päätöksenteon luonteen ymmärtäminen analyysin ja arvojen yhdistelmäksi näkyy käytännössä esimerkiksi muuttuneena suhtautumisenani politiikkaan. En enää luule, että politiikka voisi olla vain sarja yksittäisratkaisuja, joista jokainen optimoidaan erikseen parhaan saatavissa olevan tiedon perusteella. Valinnat siitä, millaista tietoa pidetään uskottavana, on itsessään arvovalintojen tulosta, kuten on myös se malli maailmasta, johon tätä tietoa syötetään. Silloinkin, ja kenties erityisesti silloin, kun päätöksiä pyritään perustelemaan ainoiksi järkeviksi tai “rationaalisiksi” ratkaisuiksi, on syytä kysyä, millainen ideologia päätösten taustalla käytännössä vaikuttaa.  

Päätöksenteon perimmäinen arvopohjaisuus on minulle myös toinen syy äänestää ensisijaisesti puoluetta ja vasta toissijaisesti ihmistä. Yksittäinen, yksittäisiä asioita optimoiva superälykäs päätöksentekijä on ideaali, jota ei koskaan tavoiteta: jokainen päätöksentekijä on vähintään jossain määrin tiedonkäsittelykoneistonsa vanki. Älykkyys, ahkeruus tai edes omaehtoinen asioihin perehtyminen eivät suojaa päätöksentekijöitä kovinkaan hyvin niiltä painotuksilta, mitä heidän viiteryhmänsä edustama tietojenkäsittelykone heidän ajattelulleen aiheuttaa. On liki varmaa, että kaikki puolueet ovat harhaisia tietojenkäsittelykoneita, ja että kaikki jättävät huomiotta joitain olennaisia asioita. Puolueiden välillä on kuitenkin eroja, ja toisten puolueiden analyyseihin ja maailmankuviin vaikuttavissa arvostuksissa humanismi on mukana useammin kuin toisilla.

***

Pitkien projektien oppimistulokset jäävät yleensä vain oppijan itsensä käyttöön. Esimerkiksi tohtorintutkinnon suorittaneen väitöskirja ja julkaistut tutkimukset saattavat olla vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä väitöskirjan tekijä on matkallaan oppinut. Tätä oppimista kirjataan muistiin vain harvoin, vaikka sillä saattaa olla oppilaan ajattelulle suuriakin vaikutuksia. Ryhdyin siksi kirjoittamaan väitöskirjatyöni loppuvaiheessa tarkoituksella ylös sellaisia oppimiani asioita, joiden tajuamisella on ollut omaan ajatteluuni merkittävää vaikutusta – ja joita en usko koskaan näkeväni minkään tutkimuksen sivuilla. Tämä teksti on osa juttusarjaa, joka sai alkunsa jokseenkin suurta suosiota saavuttaneesta Facebook-kirjoituksestani, jonka toimitetu versio julkaistiin Paatoksessa 28.11.2017. Valmistuin tohtoriksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta 2017. Väitöskirjani Constructed solutions to constructed constraints käsitteli niukkuuksien ja rajoitteiden suhdetta teknologiseen kehitykseen.