Machines, konemetaforan historia ja politisoi(tu)minen

Kuisma Keskinen

Artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Koneista tulee tuhovoimien salakirjoitusta. Ihmisen luuranko on keskeisimpiä näistä koneista.

.
– Walter Benjamin, “Keskuspuisto”^[1]

Johdanto: Ihmiskoneita Intiassa, kielikuvia katsojan korvassa

Koneet käyvät. Kankaita siirrellään, käsitellään, värjätään, laskostetaan. Koneet käyvät, ja ihmiset käyvät koneiden tahdissa. Machines (2016) on Rahul Jainin ohjaama intialaisen tekstiilitehtaan työntekijöitä – ja koneita – kuvaava dokumenttielokuva. Visuaalisesti vaikuttava teos onnistuu yhdistämään vahvan eettisen viestin ja tyylikkään kuvailmaisun pateettiseen saarnaavuuteen sortumatta. Machines saa varmasti monet taas kerran pohtimaan globaalia epätasa-arvoa, eettisesti kestämätöntä tekstiiliteollisuutta, ja länsimaisen kulutuskulttuurin ulkoistamaa riistoa, joiden herättämiin kysymyksiin ei dokumentissa anneta helppoja vastauksia – tuskin sellaisia onkaan.

Dokumentin pääosaa elävät ihmiset, Intian länsirannikolla Gujaratin osavaltiossa, Suratin piirikunnassa sijaitsevan, nimettömäksi jäävän tekstiilitehtaan työntekijät. Niin dokumentin nimi Machines kuin sen kuvakerronta ehdottavat päähenkilöiden inhimillisyydestä huolimatta konemetaforaa: teollisuustyö tekee ihmisistä koneita, ainakin kapitalistisen tavarantuotannon puitteissa ja varsinkin kehnojen työehtojen vallitessa. Kun tehdastyöläinen toistaa samaa liikesarjaa koneen tahdissa 12 tunnin työvuoron ajan, kun ihminen esitetään synkronoituna, jopa symbioottisena koneen kanssa, kun haarapäisen kapulan ja oman ruumiinpainonsa avulla kymmenien, yli sadankin kilon painoisia kemikaalisaaveja konemaisen tehokkaasti siirtelevä työntekijä kertoo jumalan antaneen ihmiselle kädet työntekoa varten, ei konemetaforan tehoa käy kiistäminen.

Kuvallisesti esitettyä konemetaforaa on myös puettu sanoiksi. ”Machines on rehellinen reportaasi ihmiskoneista”, totesi Voima-lehden Iida Siimes.^[2] Docpoint -elokuvafestivaalin esittelyteksti puolestaan kertoi, kuinka ”[l]opulta on vaikea sanoa, missä kone päättyy ja ihminen alkaa”.^[3] Amsterdamin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali IDFA esitteli Machinesin lähestulkoon sanasta sanaan samoin: ”Tehtaassa ihminen ja kone näyttävät sulautuneen yhdeksi olioksi.”^[4] Ohjaaja Rahul Jain viittaa Variety- lehden julkaisemassa haastattelussa lapsuuden kokemuksiin sukulaisensa omistamassa tekstiilitehtaassa: ”Lapsuudenkokemuksissani ajattelin aina koneita, en ihmisiä. Kun palasin [tehtaaseen], katsoin enemmän ihmisiä. Tällä kertaa he olivat ottaneet koneiden roolin.”^[5] Samassa haastattelussa ohjaaja kertoo teoksensa työnimenä olleen Machines Don’t Go On Strike (”Koneet eivät lakkoile”). Dokumentista selviääkin, ettei työläisten järjestäytymiselle, saati työtaistelulle, juurikaan ole mahdollisuuksia – konemetafora vahvistuu yhä.

Miksi konemetafora herättää katsojissa moraalisen paheksunnan tunteita? Entä onko kiistatta kriittistä potentiaalia omaava metafora sittenkään tehokkain työkalu tekstiilitehtaassa tapahtuvan työn ja tuotannon analysointiin? Näitä kysymyksiä pohdin tässä kirjoituksessa. Taustoitan aluksi konemetaforan käyttöä historiallisella katsauksella. Sen jälkeen arvioin konemetaforan osuvuutta dokumentin esittämän työläisten välineellisen kohtelun moraalisena kritiikkinä. Tekstin myöhemmin ilmestyvässä toisessa osassa palaan konemetaforaan marxilaisesta näkökulmasta ja osoitan sen taloudellisesti harhaanjohtavaksi, jos kohta moraalisesti tehokkaaksi kritiikin työkaluksi.

Konemetaforan vaiheita keskiajalta kartesiolaisuuteen ja valistukseen

Konemetaforan historia ulottuu pitkälle teollista vallankumousta kauemmaksi. Länsimaista (tieteellistä) maailmankuvaa suuresti muovannut kartesiolainen dualismi, mielen ja ruumiin tiukka erottaminen, on tästä ilmeinen esimerkki. Kuitenkin jo keskiajalla konemetaforilla kuvattiin maailmankaikkeutta (machina mundi), kirkkoa (machina Ecclesia) mutta myös ihmisruumista. Esimerkiksi 1100-luvulla elänyt Hugo Eterianus kirjoitti^[6]: His et similibus irritatur animus, spiritus acescit et tota colliquescit corporis machina, suomeksi kutakuinkin: ”Nämä ja samanlaiset [asiat] ärsyttävät sielua, hapattavat hengen ja hajottavat kokonaan kehon koneen.” Keskiajan konemetaforia selittänee kristillinen kulttuuriparadigma: luonnonoliot ja organismit nähtiin Jumalan taidokkaita suunnitelmia ilmentävinä ja toteuttavina instrumentteina ja siten eräänlaisina koneina.^[7]

Keskiajalla eri asioita kuten ihmisruumista kuvattiin konemetaforien avulla mutta ranskalaisfilosofi René Descartesin (1596–1650) mukaan koko kehon toiminta voidaan selittää automaattina.^[8] Descartesin katsannossa eläinten ja ihmisten ruumiit nähdään pelkkinä koneina^[9], joiden aistimuksia ja toimintaa selittävät mekanistiset, fysikaaliset lait.^[10] Kartesiolaisten ajatusten vaikutus luonnontieteiden edistyksessä on ollut merkittävä^[11], ja esimerkiksi genetiikan ja molekyylibiologian kehityksen myötä konemetafora on tunnustettu nykybiologian kenties tehokkaimmaksi käsitteelliseksi työkaluksi^[12]. Toisaalta erilaisten reduktionististen suuntausten myötä kartesiolainen dualismi on johtanut myös yrityksiin palauttaa ihmismieli aivojen kemiallisiin ja fysikaalisiin prosesseihin. Charles Lowney kuvaa dualismin kiistanalaista – ja paradoksaalista – huipentumaa eräissä 1900-luvun (mielen)filosofian suuntauksissa seuraavasti: ”Keho on pelkkä kone – reduktionistit kävivät hyökkäykseen, toistaen Descartesia – eikä koneessa ole aavetta.”^[13]

Siirtymä kartesiolaisesta dualismista monistiseen materialismiin ja näin ollen koko ihmisen näkeminen pelkkänä koneena ovat kuitenkin nykypäivän fysikalistisia ihmiskuvia ja reduktionistisia mielenfilosofioita vanhempaa perua. 1600- ja 1700-luvuilla lääketieteen ja anatomian kehitys heijastuivat kehollisiksi konemetaforiksi. Kenties pisimmälle konemetaforiikkansa vei valistusajattelijoista vaarallisimpanakin pidetty, materialismillaan, ateismillaan ja ”häpeemättömällä irstailullaan” kyseenalaista mainetta niittänyt lääkäri ja filosofi Julien Offray de La Mettrie (1709–1751).^[14] Aikansa kohukirjassa Ihmiskone (L’Homme Machine, 1747) La Mettrie palautti sielun ja ajattelun aineeseen. Kartesiolaisille eläimet (ja ihmisruumiit) olivat koneita ja sielu erotti ihmiset radikaalisti eläimistä, mutta La Mettrie asetti eläimet ja ihmiset samalle tasolle: ”Siirtymä eläimistä ihmiseen ei ole väkivaltainen; todelliset filosofit tunnustavat tämän.” Vain ”koulutuksen ihmeet”, ei suinkaan aineen ja järjen metafyysinen ero, voivat nostaa ihmiset eläinten yläpuolelle.^[15] Hänen mukaansa kaikki (niin sanotun) sielun kyvyt riippuvat ”aivojen ja koko ruumiin oikeasta elimistymisestä”.^[16] Ihmiset ja eläimet ovat vieterikokoelmia:

Näiden vieterien erot johtuvat vain niiden sijainnista ja voiman asteesta, eivät koskaan niiden luonnosta; ja sielu ei täten ole kuin liikkeiden periaate tai aivojen aistiva aineellinen osa, jota voi erehdystä pelkäämättä pitää koko koneen pääasiallisena jousena, joka näkyvästi vaikuttaa kaikkiin muihin […] Päätelkäämme siis rohkeasti, että ihminen on kone, ja ettei koko maailmankaikkeudessa ole kuin yksi, eri tavoin muuntunut substanssi. ^[17]

La Mettrien ihmiskoneet eivät kuitenkaan edusta kartesiolaista mekanistista selitysmallia. Kyse on tietoisen kielikuvallisesta materialismin esityksestä, johon ihmiskasvi tai -sienikin sopisi.^[18] La Mettrielle kone ei ehkä ollut niinkään yleinen ihmistä selittävä periaate kuin aikansa vakiokalustoon kuulunut tehokas kielikuva, jonka hän valjasti materialisminsa havainnollistajaksi. Natania Meekerin tapaan voisi todeta, että La Mettrien kaltaisille materialistisille kirjoittajille kielikuvat ja figuurit ovat materiaa: käyttökelpoisia, muovattavia, ja aistillisia vaikutelmia tuottavia.^[19]

Konemetaforan kulttuuriset juuret ovat siis paljon 1700–1800 -lukujen teollista murrosta syvemmällä. Joka tapauksessa Descartesin, Newtonin ja viimein teollisen vallankumouksen myötä konemetaforan sovellusalue laajeni huomattavasti.^[20] Uuden ajan sosiaaliset, tieteelliset ja taloudelliset kehityskulut paitsi levittivät konemetaforaa, myös politisoivat sen.^[21] Seuraavaksi tarkastelemme konemetaforaa teollisuustyön representaatiossa ja kritiikeissä.

Politisoitunut konemetafora: tehdastaisteluita ja kielikuvakamppailuja

Viimeistään Charles Chaplinin Nykyajan (1936) tehtaassa tapahtuva liukuhihna- ja hammasratasepisodi varmisti konemetaforan paikan populaarikulttuurin ikonisessa kuvastossa. Kyseinen metafora politisoitiin kuitenkin jo aiemmin. Varhaisviktoriaanisen ajan Englannissa (etenkin 1830- ja 1840-luvuilla) käydyt kiihkeät ”tehdastaistelut” olivat Joseph Bizupin mukaan pitkälti kamppailua siitä, millaisin kuvauksin ja metaforin teollisuutta ja teollisuustyöväkeä voitiin oikeutetusti esittää. Tehdasjärjestelmän puolustajat turvautuivat tehtaiden ja koneiden estetisointiin, romantisointiin ja orgaanisiin metaforiin. Osa jopa ymmärsi teollisuuden mekaaniset systeemit ja koneet eräänlaisina taideteoksina, materiaalisina merkkeinä ”abstraktista älyllisestä kauneudesta”, joka ei perustunut (taide)objektin muodollisiin ominaisuuksiin tai sen ilmaisemaan persoonalliseen luovuuteen vaan objektin, siis koneen, ”operaatioiden abstraktiin tehokkuuteen”. Teollisuusjärjestelmän kriitikoille taas tyypillistä oli muun muassa teollisuustyön esittäminen eräänlaisena orjatyönä, sen kuvaaminen fyysistä ja moraalista terveyttä rappeuttavana, sekä konemetaforan käyttö; heidän mukaansa tehdastyö alisti työläiset koneiksi.^[22]

Brittiläinen taide- ja sosiaalikriitikko, filosofi ja filantrooppi John Ruskin (1819–1900) voidaan nostaa viktoriaanisen ajan teollistumisen vastaisen diskurssin paraatiedustajaksi. Ruskinille ominaista oli teollisuustyön epäinhimillistävien piirteiden moraalinen ja esteettinen kritiikki ihmisruumiiseen liittyvien, toisaalta sitä vieraannuttavien koneellisten kielikuvien avulla.^[23] Alun perin vuonna 1853 julkaistusta teoksesta The Nature of Gothic löydämme seuraavan esimerkin:

Olennosta täytyy tehdä joko työkalu tai ihminen. Molempia ei voi tehdä. Ihmisiä ei tarkoitettu työskentelemään virheettömästi kuin työkalut, olemaan täsmällisiä ja täydellisiä kaikissa toimissaan. Jos haluaa saada moista täsmällisyyttä heistä irti, saada heidän sormensa mittaamaan asteita kuin hammaspyörät ja käsivartensa piirtämään kaaria kuin harpit, heidät täytyy epäinhimillistää. Heidän on luovutettava kaikki henkinen energiansa tehdäkseen itsestään hammaspyöriä ja harppeja.^[24]

Teollisuustyön epäinhimillistävä vaikutus ei Ruskinin mukaan piile työsuhteessa sinänsä: toisen valtaan asettuminen voi hyvin olla kunnianosoitus, jopa jalo elintila, ei välttämättä orjuutta. Teollisuustyön ongelma on työnjako, joka Ruskinille on itse työntekijän jakoa: heidät jaetaan ”miehenmurusiksi”, joille jäävä taito ei riitä kokonaisen nuppineulan tai naulan tekoon vaan uuvuttaa itsensä nuppineulan nuppien tahi naulanpäiden parissa päivät pitkät. Niinpä Englannin tehtaissa valmistetaan Ruskinin mukaan kyllä kaikkea muuta paitsi miehiä^[25]. Puuvillan valkaisu ja teräksen karkaisu käyvät elävien henkien kirkastamisen ja jalostamisen edelle.^[26]

Kaikki tuottava työ ei Ruskinille toki ole tuomittavaa. Pahimmanlaatuista on se, joka vaatii tekijältään työkalumaista täydellisyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Ihmisluontoon kuuluvat viat ja epätäydellisyys, ja ainoastaan yhdessä niiden kanssa ihmisen jalommat ominaisuudet ja kehityksen mahdollisuudet voivat ilmetä. Koneellisessa tuotannossa työläisten muuttuminen yksittäisiä työvaiheita virheettömästi suorittaviksi osatyökaluiksi ei siis ainoastaan kavenna heidän osaamisalaansa käsityöläisiin verrattuna. Se myös typistää heidän inhimillistä potentiaaliaan, sillä “se mikä heissä on parasta, ei voi manifestoitua muutoin kuin moninaisten virheiden kera”.^[27]

Ruskin havaitsee koneellisessa tuotannossa kolme pääasiallista epäinhimillistävää vaikutusta: 1) sellaisten ei-välttämättömien tuotteiden (kuten lasihelmien) joiden tuotannossa kekseliäisyydellä ei ole sijaa, valmistuksessa ei inhimillisillä kyvyillä juuri ole merkitystä; 2) samoin imitaatio ja kopiointi muutoin kuin “jalojen töiden” säilyttämiseksi vähentää työntekijöiden inhimillistä panosta ja korostaa välineellistä tarkkuutta; 3) täsmällinen viimeistely vain itsensä takia (erotuksena jostakin jalommasta päämäärästä) vaatii vain “kärsivällisyyttä ja hiekkapaperia” ja jos se ei palvele käytännöllisiä päämääriä tai kekseliäisyyttä, on se vain inhimillisen työn välineellistä alennusta. Ruskin kehottaa aikalaisiaan välttämään tällaisia tuotteita ja tukemaan “terveellistä ja jalouttavaa” työtä luopumalla kaikesta siitä kauneudesta, mukavuudesta tai halpuudesta, joka on saatu aikaan vain työmiehen alentamisella työvälineeksi.^[28]

Ruskin vertailee esimerkissään englantilaista teollista lasityöläistä ja venetsialaista lasinpuhaltajaa. Ruskinin mukaan englantilaiset ylpeilevät turhaan lasinsa kirkkaudella ja sen leikkauksen tarkkuudella, sillä se on saatu aikaan työläisen välineellistymisen kustannuksella. Englantilaisesta lasityöläisestä tulee standardisoidun teollisen työprosessin myötä ”pelkkä kone kaarien pyöristämiseen ja reunojen teroittamiseen” siinä missä venetsialainen käsityöläinen ei välittänyt reunojensa pyöristyksistä pätkän vertaa vaan kehitteli jokaiselle tekemälleen lasille uuden muodon. Ruskinin käsittelyssä konemetafora kohdistuu erityisesti teollisen tuotannon esteettisiin ja intellektuaalisiin seurauksiin ja asettaa meidät valinnan eteen: joko vaihtelu, kekseliäisyys ja inhimillisen epätäydellisyyden jalous tai teollisen, tasalaatuisen tuotannon välineellistämä ihminen. ”Valitse, maksatko ihastuttavasta muodosta vai täydellisestä viimeistelystä, ja valitset samalla hetkellä, teetkö työläisestä ihmisen vai hiomakiven”, vastuuttaa Ruskin kuluttajia.^[29] 1800-luvun brittiläisen teollisuuden ja tehokkuusajattelun kriitikot käyttivät John Ruskinin tavoin konemetaforaa osoittaakseen, kuinka tehdastyön koneistuminen alentaa ihmisen pahaiseksi työvälineeksi. Työläisen omilla taidoilla ja kekseliäisyydellä ei uudessa, tehokkaassa mutta tasalaatuisessa tuotantotavassa ole juuri mitään sijaa, eikä häntä näin ollen kohdella kokonaisena ihmisenä. Mielenkiintoisesti Bizupin^[30] mukaan myös osa mekanisoidun työprosessin puolustajista, kuten lehtimies ja historioitsija William Cooke Taylor (1800–1849) omaksuivat konemetaforan.

Tunnustan mieluusti, että mekaanisilla prosesseilla, jotka vaativat saman operaation jatkuvaa ja muuttumatonta toistoa päivästä toiseen ja vuosi vuoden perään, on taipumus alentaa työmies automaatiksi, jonka suurin saavutus on tehdä tietty määrä liikkeitä annetussa ajassa.^[31]

Taylor argumentoi kuitenkin mekanisoidun tehdastyön olevan vähemmän konemaista kuin aiempien käsityövaltaisten tuotantoprosessien. Vaikka mekanisoidun tehdastyön vastustajat väittävät sen karsivan mahdollisuuksia työntekijäin älyn ja kekseliäisyyden harjoittamiseen, on Taylorin mukaan tämä uhka kahta kauheampi vain ”kätten kätevyyttä” vaativissa töissä; tehtaissa työläisille tarjoutuu lukuisia mahdollisuuksia kekseliäisyytensä ja taitojensa tehostamiseen. Näiden ominaisuuksien vaaliminen kuuluu myös tehtaanomistajan intresseihin. Teknologinen kehitys ei siis olekaan alentanut työläisiä koneiksi vaan päinvastoin edistänyt työläisten koulutusta luomalla suuremman kysynnän älylle ja kekseliäisyydelle. Näin ollen ainakin Lancashiren edistykselliset tehtaanomistajat ovat ottaneet asiakseen vastata tähän kysyntään ”päiviemme suurella koulutuksellisella liikkeellä”.^[32]

Lisäksi Taylor toteaa, että suuret pääomat, joita tehtaiden perustamiseen ja ylläpitoon vaaditaan, takaavat lopulta työvoimallekin paremmat olosuhteet. Hänen mukaansa suurkapitalistit itse asiassa kohtelevat työntekijöitään paremmin, ovat ”armollisempia työnantajia”. Suurkapitalisti, samaan tapaan kuin suurmaanomistaja, on investoinut paljon työvoimaan tai maahan ja pitää siitä näin ollen parempaa huolta kuin vähempivarainen, riistolla pikavoittoja tavoitteleva spekuloija.^[33]

Edellisten havaintojensa perusteella Taylor puolustaa teknologisoituvaa teollisuusjärjestelmää inhimillisesti edistyksellisenä, ei suinkaan työläisiä koneiksi alentavana. Vaikka Taylor jossain määrin hyväksyy konemetaforan, se merkitsee hänelle pikemminkin järjen ohjaamaa, työläisten älyä ja kekseliäisyyttä vaalivaa ja osallistavaa tehtaan kokonaiskonetta. Taylorille työläisten rationalisoitu konemainen tehokkuus ja tehdastuotannon moraalinen järjestys ovat harmoniassa:

Kaikelle on paikkansa ja kaikki on paikallaan. Kukaan ei ole hetkeäkään neuvottomana: yhteisön organisaatio on täydellistä, ja ihmistoimijat työskentelevät koneiston täsmällisyydellä. Ei ole kyse mistään vähäisestä moraalisen voiman näytöstä, kun työläisiin juurrutetaan toiminnan ykseys […] eikä se jää jälkeen siitä älyllisestä voimasta, joka on saattanut mahdollisiksi kaikki tieteen keksinnöt.^[34]

Taylorin mukaan tehdastyöläiset alistuvat tehtaan konemaiseen järjestykseen omasta tahdostaan, tiedostaen että hallinta, jonka alaisina he työskentelevät, edistää kaikin puolin heidän omia etujaan. Konemetafora kuvaa työntekijöiden ja kapitalistien keskinäisriippuvuutta: tehdaskoneen rationaalinen toiminta on ”yhtäläisen reiluuden” ja auktoriteetin välittäjä, ja satunnaisista kiistoista huolimatta riippuvuus yhteisestä koneistosta mahdollistaa työläisten ja tehtailijan yhteistoiminnan. ”Höyrykone on tuomareista neutraalein”, todistelee Taylor tehdasjärjestelmän taipumusta sovittaa yhteen työvoiman ja pääoman intressit.^[35] Taylorin konemetaforassa neutraalius ja harmonia korvaavat Ruskinin välineellistävän ja alistavan koneistumisen.

Moraaliset päätelmät, joita Taylor yllämainitusta työvoiman ja kapitalistien konevälitteisestä keskinäisriippuvaisuudesta tekee, ovat kuitenkin sangen kyseenalaisia: ”Niin merkillistä täydellisen despotismin ja täydellisen vapauden yhdistelmää ei koskaan aiemmin ole ollut olemassa, ja sellaisen tilan aikaansaaminen on yksi moraalisuuden ja älyn jaloimmista riemuvoitoista.”^[36] Machines -dokumentin tekstiilitehtaan työntekijöitä seuranneista katsojista tuskin kukaan voi myöntää, että heidän täydellinen tottelevaisuutensa seuraisi heidän täydellisestä vapaudestaan, kuten Taylor ehdottaa. Harva myöskään tunnustaisi gujaratilaisten tekstiilityöläisten työolosuhteissa ilmenevän ”moraalisuuden ja älyn jaloimman riemuvoiton”. Keskustelu teollisuustyöstä ei 1800-luvun Englannissakaan kuulunut yksin yläluokkaisille miehille eikä rajoittunut tehokkuuden ja estetiikan vastakkainasetteluun. Mielenkiintoisen lähdeaineiston muodostavat viktoriaanisten naisrunoilijoiden tehdastyötä ja -työläisiä käsittelevät runot. Aihepiiriä tutkinut Fabienne Moine esittää artikkelissaan ”Voices in the Machine: Class, Subjectivity and Desire in Victorian Women’s Factory Poems”, että konemetaforia käyttivät lähinnä keskiluokkaiset, ”konservatiiviradikaalit” naisrunoilijat lapsityön kuvauksissa – naisten tehdastyö kun oli heille viktoriaanisessa moraali-ilmastossa tabu. Tässä konekuva à la Elizabeth Barret Browning:

Let them feel that this cold metallic motion
Is not all the life God fashions or reveals –
Let them prove their inward souls against the notion
That they live in you, or under you, O wheels! –^[37]

Tehdastyön kurjuuden ja epäinhimillisen luonteen kritisointi konemetaforin oli eittämättä tärkeä osa kamppailussa sosiaalisten reformien puolesta. Samaan aikaan keskiluokkaiset runoilija-sosiaalikriitikot päätyivät kuitenkin hiljentämään ja toiseuttamaan (mies- ja lapsi-) työläiset ja sulkemaan naiset täysin ulos kuvasta.^[38] Onkin syytä tarkastella myös itse työläisnaisten runoutta ja tehdastyön ja työläisten representaatioita siinä. Työläisrunoilijoiden tuotanto ei suinkaan vellonut vain koneellisissa kielikuvissa ja työn kurjuudessa. Tämän lisäksi he vastustivat työn alentavia ja epäinhimillistäviä piirteitä korostamalla työn (myös kirjallisen työn, eli runojensa!) ja työläisten arvokkuutta, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta. Löytääpä Moine naisten runoista työn objektivoivuuden vastastrategioina jopa ”teollisen intohimon” (industrial desire) ja (mies)työläisruumista estetisoivan ja erotisoivan feminiinisen katseen.^[39] Esimerkiksi nimimerkillä ”Tehtaantyttö” työväkeä sympatisoiviin lehtiin kirjoittanut kutoja Ellen Johnston (1835–1873) asettaa runossa ”The Working Man” vastakkain kalpean aristokraatin ja tosi työmiehen:

Let him that ne´er kent labour´s yoke but come to Glasgow toon,
And let him take a cannie walk her bonny buildings roon,
And let him wi´ his lady hands, his cheeks sae pale and wan,
Stand face to face, without a blush, before the Working Man^[40]

Johnstonin ja muiden työväenluokkaisten naisrunoilijoiden tuotanto tarjoaa toisen näkökulman teollisuusjärjestelmään. Mykän koneistuneen kurjuuden sijaan se antaa äänen tunteville ja yhteisöllisille työläisille ja voimaannuttaa yhteiskunnallisesti hiljennetyt ja marginalisoidut naistyöläiset kirjoittamisen kautta. Kritiikkiä ja luokkatietoisuutta ei ole välttämätöntä rakentaa vain negatiivisesti, esimerkiksi konemetaforien kautta. Moine^[41] ehdottaakin, että ”uudelleen inhimillistäminen” runouden avulla voi palauttaa työläisille äänen, yhteisöllisyyden ja ylpeyden.

Machines-dokumentti onnistuu tasapainoilussa: vaikka kuvakerronta esittää konemetaforia, antavat haastattelut äänen myös työläisille. Yhtä kaikki 1800-luvun brittikeskustelusta tutut konemetaforat sovellettuina 2010-luvun intialaistehtaaseen vaikuttavat edelleen lietsovan katsojassa voimakkaita moraalisen paheksunnan tuntoja. Huolimatta ajallisesta etäisyydestämme sen historiallisiin juuriin, ei konemetaforan poliittisuus ole hävinnyt, joskin sen kriittinen sovellusala on perinteisen teollisuuden muassa yhä enemmän siirtynyt kehittyviin maihin kuten Intiaan. Nykysuomalaisessa työmarkkinapolitiikassa konemetaforat esiintyvät teollisen riistokuvaston sijaan työyhteisöjen ja organisaatioiden toiminnan kuvauksissa. Suurimpien työmarkkinajärjestöjen lehtien pääkirjoitusten metaforiikkaa eli metaforakuvastoa analysoinut Kirsi-Mari Viertola tunnistaa konemetaforat yhtenä fysiikkametaforien alalajina, jossa ”[t]yöyhteisö nähdään näin ollen eräänlaisena koneena, johon kohdistuu voimia ja paineita”.^[42] Huolimatta kotoisen konemetaforiikkamme kesyyntymisestä tunnistamme silti Machinesin ”kovempien” konemetaforien voiman, moraalisen vetoavuuden ja velvoittavuuden. Tämä johdattaa meidät tutkimaan välineellisyyttä ja moraalilakia.

Kategorinen imperatiivi, industriaaliset instrumentit: työntekijä, kone ja välineellisyys

Immanuel Kantin velvollisuuseettiseksi moraalilaiksi tarkoitetun kategorisen imperatiivin toinen muotoilu kuuluu seuraavasti: ”Toimi siten, että käytät ihmisyyttä, on se sitten omassasi tai jonkun toisen persoonassa, aina samaan aikaan päämääränä, ei koskaan pelkästään välineenä.”^[43] Niin John Ruskinin kuin Machinesin konemetaforien pohjavireessä kaikuu kategorisen imperatiivin toinen muotoilu: ihmisten käyttäminen välineellisesti teollisuustyössä on väärin. William Cooke Taylorinkin mukaan työssä tulisi saada kehittää itseään, toteuttaa kekseliäisyyttä ja kokonaisvaltaista ihmisyyttä. Toisin kuin teollisuuskriitikko Ruskin, Taylor puolusti tehtaita, jotka hänen mukaansa mahdollistivat näiden imperatiivin toisen muotoilun kanssa sopusoinnussa olevien ihanteiden toteutumisen. Sama traditio jatkuu nykypäivänä yritysten kestävyyssuunnitelmissa ja yhteiskuntavastuuraporteissa työntekijöiden potentiaalin, yksilöllisen kehityksen ja hyvinvoinnin korostamisena.^[44]

Arvioin seuraavaksi Machinesin konemetaforan osuvuutta lukemalla sen esteettisenä kritiikkinä kantilaisen moraalilain rikkomista kohtaan. Dokumentin konemetafora ”teollisuustyö tekee työntekijöistä koneita” kääntyy muotoon ”työntekijöitä käytetään pelkästään välineinä”. Samalla tarkastelu kääntyy esteettisestä välineellisyydestä (konemaisuus) moraalilain vastaiseen välineellisyyteen (ihmistä ei kohdella päämääränä sinänsä). Voidaan toki kyseenalaistaa, onko Kantin kategorinen imperatiivi pätevä eettinen periaate ylipäätään tai erityisesti työelämän kontekstissa. Sen (tarkemmin sanottuna imperatiivin toisen muotoilun) valintaa tarkasteluni kehykseksi voi tässä perustella kahdella syyllä. Ensinnäkin teollisuustyötä kriittisesti kuvaavat konemetaforat olettavat implisiittisesti jotakin sen kaltaista esittäessään, kuinka tehdastyö muuttaa ihmisen koneeksi; toiseksi vaatimus työntekijöiden kohtelusta enemmän kuin pelkkinä välineinä on yleisesti hyväksytty niin poliittisissa diskursseissa kuin yritysmaailman retoriikassa ja kestävyysstrategioissa. Hahmottelen alla yhtä mahdollista näkemystä siitä, mitä ihmisen kohtelu välineellisesti voisi palkkatyön kontekstissa tarkemmin ottaen tarkoittaa ja tarkastelen erästä ratkaisua, elämiseen riittävää palkkaa (living wage) kategorisen imperatiivin toisen muotoilun toteuttavana käytäntönä.

Orjatyö on selvästi kantilaisen moraalilain mukaan tuomittavaa, mutta eikö sama koske palkkatyötä ylipäätään? Vaikuttaa nimittäin siltä, että työnantaja ostaa työntekijän tietyksi ajaksi vain työsuoritusta varten, ei toteuttamaan ihmisyyttään – mikäli emme siis pidä työntekoa ainoana ihmisolemusta määrittävänä piirteenä. Tai, mikäli työnantaja työntekijän kehitystä vaalii, ihmisyyden kehittäminen (kannattavasti) näyttää rajoittuvan työsuoritusta tehostaviin koulutuksiin.

Jos hyväksymme edellä sanotun, näyttää työnantaja kohtelevan palkollisiaan pelkkinä välineinä, ei persoonina ja päämäärinä sinänsä. Toki esimerkiksi nykysuomalaisilla työmarkkinoilla trendinä on etsiä (tieto- tai asiakaspalvelu-) työntekijöiksi sosiaalisesti lahjakkaita ”hyviä tyyppejä”, joiden luonteenpiirteitä, tunteita ja karismaa ynnä muita inhimillisiä ominaisuuksia arvostetaan (ja arvostellaan) työnkuvaan kuuluvina. Perinteisessä teollisuustyössä – ainakin sen länsimaista pitkälti kaikonneissa muodoissa – näyttää kuitenkin edelleen siltä, että töihin palkataan (vain) välttämättömät taidot hallitseva, ajassa mitattava paketti ihmisasuista työvoimaa, ei ihmistä sinänsä.

Väittäessämme teollisen palkkatyön rikkovan automaattisesti kantilaista moraalilakia sortuisimme kuitenkin liian hätäiseen päättelyyn. Työ sinänsä on ihmiselle luonnollista^[45] toimintaa: ihmisen ja luonnon välinen aineidenvaihtoprosessi, jossa ihminen muokkaa luonnon aineksia ja ympäristöään^[46] ”ruumiinsa luonnonvoimilla”. Inhimillisen työn erikoispiirre on sen tietoisuus: kyse on paitsi ihmisen ja luonnon välisestä ainesten vaihdosta, myös – ja ennen kaikkea – tarkoitusperäisestä toiminnasta.^[47]

Voinemme hyväksyä työn sinänsä luonnolliseksi toimeksi, vaan entä palkkatyö? Tässä yhteydessä ei ole mahdollista kattavammin pohtia palkkatyön oikeutusta marxilaisesta näkökulmasta. Tyytykäämme vallitsevan talousjärjestelmän puitteissa seuraavaan työhypoteesiin: työn tekeminen toiselle ei sinänsä ole ongelmallista, jos siitä saa asiaankuuluvan korvauksen (hyväntekeväisyystyön jätämme tässä huomiotta).

Kategorisen imperatiivin mukaan kanssaihmisiä ei siis sovi käyttää pelkkinä instrumentteina muiden päämäärien toteuttamiseksi. Imperatiivi ei kuitenkaan kiellä molempien osapuolten autonomian säilyttävää, molemmille hyödyllistä, vapaaehtoisesti muodostettua suhdetta.^[48] Ideaalimuodossaan palkkatyötä voisi kenties pitää tällaisena (vaihto)suhteena.^[49] Tässä vaihdossa palkka on korvaus inhimillisestä, arvoa tuottavasta työstä ja mahdollistaa (tai sen tulisi mahdollistaa) paitsi välttämättömät elintarpeet, myös vapaa-ajalla tapahtuvan ihmisyyden toteuttamisen ja kehittämisen. Palkkatyö voi siis olla työtä tekevän persoonan kohtelemista päämääränä sinänsä – kunhan palkka on riittävän suuri. Korostettakoon kuitenkin kiireesti, että väite palkasta inhimillisen kohtelun indikaattorina on auttamatta yksinkertaistus. Persoonan kohtelu päämääränä sinänsä edellyttää toki moninaisten tekijöiden, kuten sukupuolen, iän, terveydentilan sekä uskonnollisten ja seksuaalisten suuntausten huomiointia, niin arvojen kuin käytäntöjenkin tasolla.^[50] Säällistä palkkausta käytetään käsillä olevan tekstin puitteissa inhimillisen kohtelun minimitason mittana lähinnä, koska siitä on helpoiten saatavilla vertailtavissa olevaa tilastollista aineistoa (kts. seuraavan osion ILO-raportit).  Esimerkiksi minimipalkka ei siis takaa moraalilain toteutumista. Toisaalta voidaan todeta, että jos työtulo hädin tuskin riittää työntekijän itsensä (ja seuraavan työntekijäsukupolven) uusintamiseen sekä välttämättömiin elintarpeisiin muttei muuhun inhimilliseen toimintaan, ei työntekijän osa ole tuotantoeläintä tai konetta kummempi. Miten on Machinesin työläisten laita? Kohdellaanko heitä tässä mielessä koneina, eli onko metafora osuva?

Palkka inhimillisen kohtelun raja-arvona? Köyhyysraja, minimipalkka ja living wage

Machines– dokumentin tehtaassa matala palkkataso ja pitkä työpäivä eivät salli juuri vapaa-aikaa. Jos palkkatyö mahdollistaa ainoastaan työvoiman pitämisen toimintakykyisenä, kohdellaan työntekijää moraalilain vastaisesti ainoastaan välineenä. Eräs haastateltavista kertoo tekevänsä kahdentoista tunnin työvuoron, pitävänsä tunnin ruoka- ja lepotauon ja aloittavansa uuden vuoron.  Tätä voisi verrata tilanteeseen, jossa koneen huoltotyöt tai lypsävän lehmän pitäminen terveenä ja ruokittuna mutta parteen kytkettynä ja vailla virikkeitä mahdollistavat koneen ja lehmän tuottavan toiminnan.^[51] Vertaus ei kuitenkaan aivan päde: arvokkaat koneet pyritään pitämään hyväkuntoisina, mutta loppuun kulutetulle työvoimalle on tarjolla tuhatmäärin korvaajia, jotka ovat valmiita matkustamaan tehdastyöhön jopa 1600 kilometriä, toiselta puolelta Intiaa.  12 tunnin työvuoron palkka, 210 rupiaa (2,70€), toki ylittää kansainvälisen köyhyysrajan, 1,90$ päivässä, mutta dokumentissa esitellyn gujaratilaisen tehtaan työntekijöiden päiväpalkka jää silti alle Intian teollisuuden keskimääräisten päiväpalkkojen (vuonna 2014 347,3 INR/päivä)^[52]. 210 rupian päiväpalkka riittäisi kyllä elättämään jopa 6-henkistä perhettä Intian kansallisen köyhyysrajan (maaseudulla 32 rupiaa päivässä/hlö)^[53] yläpuolella. Tästä on vähennettävä työmatkakustannukset ja pitkiin matkoihin kuluva hukattu työaika. 6000 rupian (~77€) kuukausipalkka voi olla intialaisen maanviljelijän tulotasoon nähden houkutteleva, mutta edellyttää kahdentoista tunnin työtä käytännössä kuukauden jokaisena päivänä.

Vaikka jättäisimme huomiotta työaikoihin ja -ehtoihin liittyvät ongelmat, ei suhteellisesti tavoittelemisen arvoinen palkka takaa kategorisen imperatiivin mukaista ihmisarvoista kohtelua. Määritelkäämme argumentin vuoksi persoonan kohtelu ”päämääränä sinänsä” YK:n ihmisoikeuksien julistuksen noudattamiseksi. Julistus sisältää vaatimuksen elämiseen riittävästä palkasta (living wage) joka tunnustetaan kansainvälisesti ihmisoikeudeksi.^[54]

23.3 Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.(Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 1948)^[55]

Kansainvälisen työjärjestö ILO:n raportissa kuvaillaan elämiseen riittävää palkkaa – joka on syytä erottaa minimipalkasta (minimum wage) – työläisten ja heidän perheidensä ”kohtuullisen mutta kunnollisen” elämäntyylin mahdollistavaksi palkaksi. Palkan hyväksyttävyys määrittyy kulloisenkin yhteiskunnan taloudellisen kehitysasteen mukaan ja sen tulee mahdollistaa elo köyhyysrajan yläpuolella sekä osallistuminen sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämään.^[56] Raportin mukaan elämiseen riittävä palkka esiintyy ihmisoikeuksien julistuksen lisäksi useissa muissakin kansainvälisissä sopimuksissa. Monet periaatteen hyväksyvät kansainväliset yhtiöt ja järjestöt ovat pidättäytyneet sen toimeenpanosta, usein yhtenäisen määritelmän puutteeseen ja laskennallisiin vaikeuksiin vedoten. Tilanteen tiivistää raportin luvun 4 otsikko “Acceptance of living wage in principle and rejection in practice in developing countries”. Esimerkiksi “human potentialia vapauttava”, “kestäviä innovaatioitaan”^[57] Intiassakin valmistava Nike totesi ILO:n raportin mukaan, ettei se tue “keinotekoisia palkkatavoitteita tai -lisiä, jotka perustuvat mielivaltaisiin elämiseen riittävän palkan määritelmiin”.^[58] Selittämättä jää, miten YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n maakohtaisiin ruokakorilaskelmiin perustuva living wage olisi työmarkkinapoliittisesti tai lainsäädännöllisesti määrättyä minimipalkkaa ”mielivaltaisempi”.

Mitä kansalliseen tasoon tulee, raportin tietojen mukaan living wage oli kirjattu vain neljän valtion perustuslakiin.^[59] Yksi näistä on Intia:

43. Elämiseen riittävä palkka, jne., työntekijöille.—Valtio pyrkii soveltuvalla lainsäädännöllä tai taloudellisella organisoinnilla tai millä tahansa muulla tavalla turvaamaan kaikille maatalous-, teollisuus- ja muille työntekijöille elämiseen riittävän palkan, työehdot, jotka takaavat kohtuullisen elintason, ja täyden oikeuden nauttia vapaa-ajasta ja sosiaalisista ja kulttuurisista mahdollisuuksista; ja erityisesti valtio pyrkii tukemaan yksilöiden tai osuuskuntien kotiteollisuutta maaseutualueilla.^[60]

Living wagea Intiassa tutkineen Subhadra Mitra Channan mukaan erotuksena minimipalkasta elämiseen riittävä palkka on ihmisoikeuskysymys, ei työmarkkinapoliittinen kysymys: se ei suhteuta palkkaa tehtyyn työhön vaan työntekijän tarpeisiin. Siinä missä minimipalkka, suhde tehdyn työn ja korvauksen välillä, kohtelee työläistä abstraktiona markkinavaihdon kontekstissa, elämiseen riittävä palkka kohtaa työläisen ihmisenä, tarpeineen ja arvokkuuksineen.^[61] Elämiseen riittävä palkka näyttäisi siis täyttävän myös kategorisen imperatiivin vaatimuksen ainakin minimipalkkaa paremmin.

Valitettavasti Intian perustuslakiin kirjattu living wage ei toteudu käytännössä. Julkisen sektorin työntekijöille, joita Channan artikkelin ilmestyessä oli 19 miljoonaa, minimipalkka (joskaan ei living wage) on turvattu. Myös järjestäytyneen yksityissektorin kuten monikansallisten yritysten työntekijöiden (8 miljoonaa) asema on kohtuullinen. Valtaosa intialaisista (320 miljoonaa) kuitenkin työskentelee järjestäytymättömällä sektorilla, jolla työsuhdeturvan ja lainsäädännön, saati living wagen toteutuminen usein jää haaveeksi. Syitä toteutumattomuuteen riittää: keskittyminen yksilöiden hyvinvoinnin sijaan valtion tilastollisesti huimaan talouskasvuun; kolonialismista vapautuneen kansan yhtenäisyyttä korostanut nationalistinen politiikka; valtion kyvyttömyys tarjota työttömille luvattuja sataa työpäivää vuodessa; paikallisviranomaisten harjoittama tilastojen kaunistelu jättämällä työttömyyskorvaukset maksamatta köyhyysrajan alapuolella oleville työnhakijoille.^[62]

Kehnon palkkauksen taustalla vaikuttavat myös kulttuuriset tekijät, erityisesti virallisesti lakkautetun kastijärjestelmän mentaliteetti. Riittävän palkan maksaminen nähdään uhkana sosiaaliselle järjestykselle, palkan korvaaminen hyväntekeväisyydellä ja lahjoilla taas vahvistaa sitä:

Intialaisen yhteiskunnan läpileikkaava perusarvo tai -periaate on, että maksamalla työntekijöille hyvin kohottaisimme heidän itsetuntoaan, saisimme heidät tuntemaan ylpeyttä saavutuksistaan ja lopulta asettaisimme heidät kilpailemaan ylempien kastien ja luokkien kanssa.^[63]

Pääosin ylemmistä kasteista koostuvan virkakoneiston välinpitämättömyys ei siis yllätä, onhan kunnollisen palkan maksamista pidetty vallitsevaa järjestystä horjuttavana, ja toisaalta palkkatyö on nähty halveksuttavana, sosiaalisesti stigmatisoivana ja epäinhimillistävänä. Channan käyttämä ilmaus ”työtätekevien ehdoton epäinhimillistäminen”^[64] palauttaa mieleen konemetaforan.

Machines-dokumentissa haastatellut työläiset mainitsevat 12 tunnin työvuoron palkaksi 210 rupiaa. Tällä palkalla he eivät kykene elättämään perhettään Intian laskennallisten ruoka- asumis- ja liikkumiskustannusten (family living wage) tasolla, eivät kykenisi edes 24 tuntia vuorokaudessa, 30 päivää kuussa työskennellen! Ansio olisi tällöin 12 600 rupiaa kuukaudessa, kun perheen elättämiseen riittävä keskimääräinen kuukausipalkka on viime vuosina asettunut välille 13 000–20 000 rupiaa.^[65] Tehtaamme tekstiilityöläiselle keskimääräinen living wage jää kuolleeksi kirjaimeksi.

Edes ympärivuorokautisella työllä gujaratilaisessa tekstiilitehtaassa yksi perheenjäsen ei kykene hankkimaan perheelle YK:n ruoka- ja maanviljelyorganisaatio FAO:n standardien mukaisen elantoa. On selvää, ettei kansainvälisen köyhyysrajan ylittävä tai Intian minimipalkkalainsäädäntöä noudattava palkka takaa oikeudenmukaisuutta, hyvinvointia tai tasa-arvoa eikä living wagenperiaatteen toteutumista. Kohtuullisen palkkatason saavuttamiseksi vaadittu työpanos on kohtuuton. Matala elintaso, kehnot työolot ja epätasa-arvo niin paikallisesti kuin globaalisti ovat moniin palkkatyön muotoihin, myös intialaiseen tekstiiliteollisuuteen, kietoutuvia ongelmia. Ne ovat usein yhtä lailla syitä kuin seurauksia teollisen riiston kehässä. Kapitalistisen palkkatyön puitteissa ja uusklassisen taloustieteen voitonmaksimointilaskelmissa tavataan ajatella, että yritys palkkaa lisää työntekijöitä niin kauan, kuin näiden ”tuotannontekijöiden” (eli ihmisten) tuottama arvo ylittää työpanosten hinnan. Näin abstrahoituna ”työvoimasta” tulee pelkkä väline voitontavoitteluun. Välineellistyminen ei kuitenkaan rajoitu mikrotalousteorian abstrakteihin laskuharjoituksiin, minkä Machines konkretisoi tehdastyön kuvauksessaan. Kantilaisen moraalilain näkökulmasta dokumentin tekstiilitehtaan toiminta on hyvin kyseenalaista: työntekijä ei ole työnantajille ”päämäärä sinänsä” vaan ”pelkkä väline”. Jos työläinen onnistuisikin maksamaan perheen elintarpeiden ja työmatkojen lisäksi lastensa koulutuksen, voisi kenties sanoa inhimillistä edistystä tapahtuneen, mutta vähintään yhden sukupolven välineistymisen kustannuksella.

Lopuksi

Konemetaforan historiaa vasten tarkasteltuna Machines asettuu osaksi politisoituneiden kielikuvien ja kielikuvilla tehtävän politiikan jatkumoa. Oli kyse sitten 1800-luvun Englannista tai 2010-luvun Intiasta, toimii konemetafora vahvana moraalisena kutsuna teollisuustyön välineellistävien vaikutusten arvioimiseksi. Havaitsimme, ettei minimipalkan kaltaisista mittareista ole takaamaan sitä, noudatetaanko tuotannossa kategorisen imperatiivin vaatimusta ihmisen kohtelusta päämääränä sinänsä. Inhimilliset tarpeet huomioiva, YK:n Ihmisoikeuksien julistukseenkin kirjattu elämiseen riittävä palkka (living wage) olisi parempi ehdokas päämääränä sinänsä kohtelun raja-arvoksi – toki vain yhtenä, mutta kenties helpoimmin kvantitatiivisesti havainnoitavana mittarina. Valitettavasti niin valtion kuin paikallisten ja kansainvälisten yritysten haluttomuus sitoutua elämiseen riittävään palkkaan vaikeuttaa intialaisten työntekijöiden inhimillisemmän, vähemmän välineellistävän kohtelun edistymistä. Seuraukset voimme havaita Machines -dokumentin kuvista ja kielikuvista.

Machines-dokumentin esittämä konemetafora osoittautuu vakuuttavaksi ja vaikuttavaksi moraalisen ja esteettisen kritiikin keinoksi. Välineellistävän teollisuustyön moraalista arvostelua ei kuitenkaan tule sekoittaa sen taloudelliseen analyysiin. Ensimmäisessä tapauksessa konemetaforalla on vahvaa kriittistä vipuvoimaa, jälkimmäisessä tapauksessa se voi lähinnä työntää kapuloita rattaisiin. Tämän kirjoituksen seuraavassa osassa tarkastelen Karl Marxin Pääomassa esittämää teoretisointia työläisen ja koneen suhteesta osoittaen, miksei työntekijää suinkaan ole syytä pitää metaforisena koneena.

Lähteet

Machines (2016), dokumenttielokuva. Ohjaus Rahul Jain, kuvaus Rodrigo Trejo Villanueva & Jain, leikkaus Jain & Yael Bitton & Robert Fenz. Tuotanto: Intia/Saksa/Suomi: Pallas Films/Jann Pictures/IV Films. Jakelu: Autlook Filmsales GmbH.

Anker, Richard (2011), Estimating a living wage: a methodological review. Conditions of Work and Employment Series No. 29. Geneva: International Labour Office. http://www.ilo.int/wcmsp5/groups/public/—ed_protect/—protrav/—travail/documents/publication/wcms_162117.pdf.

Benjamin, Walter (2014), “Keskuspuisto”, s. 11–42 teoksessa Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta. Käännös Taneli Viitahuhta & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto. Saksankielinen alkuteos “Zentralpark”, 1938/39.

Bizup, Joseph (1998), “Architecture, srailroads [sic], and Ruskin’s rhetoric of bodily form”.  Prose Studies, 21:1, pp. 74–94. London: Frank Cass.

Bizup, Joseph (2003), Manufacturing culture: vindications of early Victorian industry. Charlottesville and London: University of Virginia Press.

Channa, S. M. (2010), “What Do People Live On? Living Wages in India.” Anthropology of Work Review, 31, pp. 15–29. American Anthropological Association.

Channell, David F. (1991), The Vital Machine. A Study of Technology and Organic Life. New York/Oxford: Oxford University Press.

Descartes, René (2001), ”Metodin esitys”, s. 117–168 teoksessa Teokset I. Helsinki: Gaudeamus. Käännös Sami Jansson. Ranskankielinen alkuteos Discours de la méthode, 1637.

Descartes, René (2005), ”Ihmisruumiin kuvaus”, s. 117–132 teoksessa Teokset IV. Helsinki: Gaudeamus. Käännös Mikko Yrjönsuuri. Ranskankielinen alkuteos La description du corps humain, keskeneräinen julkaisematon käsikirjoitus, 1640–l.

Glebkin, Vladimir (2013), “A socio-cultural history of the machine metaphor”, Review of Cognitive Linguistics, 11 (1), pp. 145–162. John Benjamins Publishing Co.

Kant, Immanuel (1990), ”Tapojen metafysiikan perustus” teoksessa Siveysopilliset pääteokset. 2. painos. Porvoo: WSOY.  Käännös J.E. Salomaa. Saksankielinen alkuteos Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785.

Kant, Immanuel (2017), ”Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?”, s. 86–95 teoksessa Mitä on valistus (2. painos; 1. p. 1995), toim. Juha Koivisto & Markku Mäki & Timo Uusitupa. Tampere: Vastapaino. Käännös Tapani Kaakkurinniemi. Saksankielinen alkuteos Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung?, 1784.

Konopka, Andrzej (2002), ”Grand metaphors of biology in the genome era”, Computers and Chemistry 26 (2002), pp. 397–401. Elsevier.

Lahtinen, Tuomas (2016), ”Työn käsite marxilaisessa teoriassa ja sen ympäristöeettiset implikaatiot”. Verkkolehti Alusta. https://alusta.uta.fi/2016/08/23/tyon-kasite-marxilaisessa-teoriassa-ja-sen-ymparistoeettiset-implikaatiot/.

La Mettrie, Julien Offray de (2003), Ihmiskone. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry. Käännös Tapani Kilpeläinen. Ranskankielinen alkuteos L’Homme Machine, 1747.

Leighton, Angela & Reynolds, Margaret (toim.), (1995), Victorian Women Poets. An Anthology. Oxford (UK) and Cambridge (USA): Blackwell Publishers.

Lowney, Charles (2011), “Rethinking the Machine Metaphor since Descartes: On the Irreducibility of Bodies, Minds and Meanings”, Bulletin of Science, Technology & Society Vol 31, Issue 3, pp. 179–192. Sage Journals.

Marx, Karl (1974), Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa: Pääoman tuotantoprosessi. Moskova: Kustannusliike edistys. Käännös O.V. Louhivuori, tarkastaneet Tuure Lehén ja Mauri Ryömä. Saksankielinen alkuteos Das Kapital. Kritik der Politischen Ökonomie. Buch 1., 1867.

Marx, Karl (1978), Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Teoksessa Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 1. osa, s. 171–311. Moskova: Kustannusliike Edistys. Käännös Antero Tiusanen. Saksankielinen alkuteksti Ökonomisch-philosophischen Manuskripte aus dem Jahre 1844. Julkaistu ensi kertaa 1932.

Meeker, Natania (2007), ”The Materialist Tropes of La Mettrie”, Eighteenth Century: Theory & Interpretation 48 (3), pp. 245–262. Texas Tech University Press.

Moine, Fabienne (2018), ”Voices in the Machine: Class, Subjectivity and Desire in Victorian Women’s Factory Poems”, Cahiers victoriens et édouardiens 87. OpenEdition Journals.

Ruskin, John (1892), The nature of Gothic: a chapter of the Stones of Venice. Hammersmith: Printed by William Morris at the Kelmscott Press and published by George Allen, London and Sunnyside, Orpington. https://babel.hathitrust.org/cgi/pt?id=gri.ark:/13960/t89g6d58z;view=1up;seq=33.

Taylor, W. C. (1842). Notes of a tour in the manufacturing districts of Lancashire: in a series of letters to His Grace the Archbishop of Dublin. London: Duncan and Malcolm. https://babel.hathitrust.org/cgi/pt?id=hvd.32044088916259;view=1up;seq=5.

Viertola, Kirsi-Mari (2015), Kilpailukyvyn elvyttämistä ja luparallin pyörittämistä. Metaforat työmarkkinajärjestöjen jäsenlehtien pääkirjoituksissa. Pro gradu -tutkielma, Vaasan yliopisto. West, David (2010), Continental Philosophy. An Introduction. 2^nd edition (1^st 1995). Cambridge: Polity.