Tekstiilitehtaan elävät koneet II

Machines, konemetafora ja Marxin koneanalyysin tropologia

Kuisma Keskinen

Artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Koneista tulee tuhovoimien salakirjoitusta. Ihmisen luuranko on keskeisimpiä näistä koneista.

Walther Benjamin, ”Keskuspuisto”[1]

Kirjoituksen edellinen osa käsitteli Rahul Jainin Machines-dokumentin konemetaforaa välineellistävän teollisuustyön moraalisena kritiikkinä. Tässä jälkimmäisessä osassa tarkastelen työläisen ja koneen suhdetta Karl Marxin Pääoman ensimmäisessä osassa (1867) esittämän koneanalyysin avulla. Kun huomio käännetään moraalisesta paheksunnasta taloudelliseen analyysiin, osoittautuu konemetafora riittämättömäksi. Toisaalta metafora toimii avaimena Marxin kirjoitusten laajemman kielikuvallisuuden, tropologian, tarkastelulle.

Mitä metaforilla tehdään? Moraalipuheesta Marxiin

Metaforan määritelmää, ominaisuuksia ja käyttötarkoituksia koskeva metaforateoreettinen keskustelu on laaja, eikä siihen ole tässä mahdollista syvemmin paneutua. Tämän tekstin yhteydessä sitoudun kantaan, jonka mukaan metafora (mitä muuta se ikinä tekeekään) ainakin väittää jonkin samankaltaisuuden vallitsevan kahden erilaisen (ei-identtisen) kohteen välillä.[2] Lisäksi voidaan erotella metaforan kolme pääfunktiota. Ne ovat emotiivinen, taivutteleva (persuasive) ja kognitiivinen funktio: metafora ilmaisee ja välittää emotionaalisia asenteita, se taivuttelee yleisöä hyväksymään jonkin katsantokannan tai toimintatavan sekä välittää kognitiivisia sisältöjä tai ”oivalluksia” (insights).[3] Machinesin konemetaforan voi katsoa onnistuvan täyttämään metaforan kaksi ensimmäistä funktiota. Dokumentin esittämä – tai katsojissa tahallisesti tai tahattomasti esiin kutsuma – konemetafora herättää tunnekuohuja ja närkästystä, kehottaapa kenties poliittiseen toimintaan, vähintään kyseenalaistamaan kulutustottumuksia. Kategorisen imperatiivin inspiroima tarkastelu kirjoituksen edellisessä osassa osoitti konemetaforalla ilmaistun moraalisen paheksunnan olevan lisäksi perusteltua – gujaratilaisen tekstiilitehtaan työläisiä todella kohdeltiin välineellisesti.

Moraalisen kritiikin ilmaisun retorisena keinona konemetafora vaikuttaa osuvalta. Mitä kognitiiviseen funktioon tulee, on silti syytä kriittisyyteen. Lisääkö työläisten näkeminen koneina millään tapaa ymmärrystämme tekstiiliteollisuudessa vallitsevien taloussuhteiden toimintalogiikasta? Vaikuttaa siltä, että taloudellisesta näkökulmasta metafora onnistuu pikemmin hämärtämään kuvaa.

Koneellisen teollisuustuotannon salaisuus ei löydy työläisen ja koneen samankaltaisuudesta. Sen sijaan työläisen konemaisuuden voitaneen nähdä kielikuvallistavan erästä vieraantumisen muotoa, nimittäin reifikaatiota[4], joka on (koneellisen) tuotantoprosessin seuraus, ei sen ennakkoehto tai alkuun paneva syy. Toki Marxin voidaan Vuoden 1844 Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa tulkita tarkoittavan vieraantumisella kapitalistisen tuotannon ehtona olevaa työn ja työläisen tavaraksi tulemista ylipäätään.[5] Tällöin voitaisiin todeta vieraantumisen ja siten konemetaforan (vain kaunopuheisempana ilmaisuna samalle ilmiölle) olevan kapitalistista konetuotantoa selittävä tekijä, eli konemetaforan kognitiivinen funktio täyttyisi. Väitän kuitenkin Marxin Pääoman tarjoavan Käsikirjoituksia huomattavasti jäsennellymmän analyysin nimenomaan koneellisesta teollisuustyöstä.

Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset lähestyvät työtä vieraantumisen ja tavaraistumisen kaltaisten, melko abstraktisten jäsentelyjen kautta. Pääomassa Marx esittää paitsi kapitalistisen talouden yleiset liikelait, myös teollisuustuotannon materiaalisen logiikan. Käsikirjoituksissa Marx käytti konemetaforia taajaan[6], ja nähdäkseni puhtaasti poeettisena metaforana, tavoittelemattakaan kognitiivisen funktion toteutumista. Pääomassa suoritettuun koneteollisuuden tuotantosuhteiden materiaaliseen erittelyyn konemetafora ei enää sovellu. Toki Pääomassakin esiintyy konemetaforiikkaa, mutta huomionarvoista on, että nämä konemetaforat eivät liity varsinaiseen koneteollisuuteen ja sitäkäsittelevään lukuunvaan edeltäviin lukuihin työnjaosta ja manufaktuurista[7]. Yli satasivuisen ”Koneet ja suurteollisuus” -luvun leipätekstissä esiintyy ainoastaan kolme eksplisiittistä konemetaforaa, kaikki lapsityön kontekstissa: pojat myydään ”eläviksi nuohoomiskoneiksi” ja Marxin paheksunnan ansaitsee ”keskenkasvuisten ihmisten muuttaminen pelkiksi koneiksi lisäarvon tuottamista varten”. Luvun kolmas konemetafora on lainauksessa lastentyökomitean raportista: ”Vanhemmilla ei saisi olla ehdotonta valtaa tehdä lapsistaan pelkkiä koneita”.[8] Konemetaforien käytön yksinomaa lapsityöhön liittyen voisi tulkita retoriseksi närkästyksen ilmaukseksi, mikä tukee teesiäni siitä, että Marxin koneanalyysin tropologiassa metaforan sijaan keskeisen kognitiivisen funktion saavat muut kielikuvalajit.

Pääoman 1. osassa Marx tunnistaa koneiden kumouksellisen luonteen ja koneellisen tuotannon paitsi tuotantomäärällisesti, myös laadullisesti erityisiksi tekijöiksi kapitalismin historiassa. Tätä ilmentää Pääomassa (etenkin teoksen luvussa 13, ”Koneet ja suurteollisuus”) esitetty analyysi koneiden ja työntekijöiden suhteesta, ja sen metaforaa monipuolisempi tropologia eli kielikuvallisuus. Ylittämällä sekä oman nuoruutensa retoriikan että aiemmin tapaamiemme[9]Taylorin ja Ruskinin konemetaforiikan Marx kutoo hienostuneempaa analyysia koneen ja työläisen välisistä suhteista. Pääoman koneanalyysin luenta konemetaforaa laajemman kielikuvaperheen avulla tukee argumenttia siitä, että Machinesin konemetafora on, vaikkakin moraalisesti perusteltu ja retorisesti tehokas, silti kognitiiviselta funktioltaan vajavainen, ellei harhaanjohtava. Marxin koneanalyysin tarkastelu osoittaa, ettei dokumentin työläisten asema seuraa metaforisesta samankaltaisuudesta, työläisten alistamisesta koneiksi, vaan työntekijän ja koneen vastakkainasettelusta. Ennen varsinaista Marx-analyysia esittelen vielä retoris-teoreettisen tarkastelukehykseni, tropologian.

Tropologia: metaforaa laajempiin kielikuvakehyksiin

Analysoin Marxin koneanalyysia ja siihen olennaisesti kytkeytyviä Pääoman lukuja tropologisesti.  Kielikuvaa tarkoittava trooppi johtuu kreikan sanasta tropos (τρόπος) jonka merkityksiä ovat käännös, suunta ja tie. Termiä trooppi käytetään myös kielikuvista yleensä, mutta tässä viittaan tropologialla erityisesti renessanssiretorikko Petrus Ramukselta ja valistusfilosofi Giambattista Vicolta periytyvään neljän päätroopin (master tropes) perheeseen, johon kuuluvat metafora, metonymia, synekdokee ja ironia. 1900-luvulla tropologian tärkeimpiä tutkijoita ovat olleet retoriikantutkija Kenneth Burke ja historianfilosofi-historioitsija Hayden White, joiden ansiosta tropologiasta, eli kielikuvien esiin analysoinnista on tullut keskeinen väline mitä moninaisimpien diskurssien rakenteen, rakentamisen ja vaikuttavuuden tutkimuksessa.[10] Neljästä päätroopista metafora ja ironia lienevät lukijoille tutumpia, mutta metonymiaa ja synekdokeeta esittelen ja havainnollistan niitä käsittelevien kappaleiden aluksi. Alustavan käsityksen neljästä päätroopista sekä käytännön esimerkkejä Pääoman mikrotason kielikuvista tarjoaa alla esitetty taulukko.[11]

Marx-tulkintaani on Hayden Whiten tropologisten analyysien ohella ohjannut Elzbieta Chrzanowska-Kluczewskan esittämä jaottelu tropologian eri tasoihin. Mikrotroopit ovat tekstissä ”konkreettisesti” esiintyviä, vähimmillään yhden sanan, enimmillään virkkeen mittaisia kielikuvia kuten ”tehdastyöläinen on kone” tai ”johtaja palkkasi uusia käsiä”. Makrotroopit ovat laajempia kielikuvallisen logiikan jäsentämiä tekstikatkelmia. Esimerkkinä makrotroopista voi mainita Platonin Valtion kuudennen kirjan valtiolaiva-metaforan[12] jossa kansa kuvataan huonokuuloiseksi ja heikkonäköiseksi laivuriksi, pyrkyrimäiset poliitikot kinasteleviksi, laivurin lannistamista ja huumaamista tavoitteleviksi laivamiehiksi ja filosofit todellisiksi perämiehiksi joilla ainoina on valtiolaivan ohjaamiseen tarvittavat tiedot ja taidot.

Edellä esitellyt kielikuvallisuuden muodot, mikro- ja makrotroopit ovat tekstissä fraasien, lauseiden tai laajempien kokonaisuuksien tasolla avoimesti ja selvästi nähtävillä. Kielikuvallisuuden laajinta ja abstrakteinta tasoa edustavat megatroopit sen sijaan ovat piileviä, tekstin ”hiljaiselle tasolle” tai rivien väliin sijoittuvia kerrostumia. Megatroopit voidaan käsittää tekstin muodostumista ohjaavina rakenteellisina ”suurina figuureina”, diskurssinmuodostusstrategioina tai retorisina moodeina. Näin ollen implisiittisten megatrooppien tunnistaminen edellyttää lukijan aktiivista tulkintaa.[13]

Esimerkkinä tropologisesta tutkimusotteesta ja eri trooppitasojen hahmottamisesta Chrzanowska-Kluczewska analysoi tuttua Punahilkka-satua. Lapsille tarkoitettujen tarinoiden tapaan Punahilkka ei sisällä kovin monimutkaista kielikuvallisuutta. Huomattakoon silti, että puhuva susi, jota sadun varhaisissa versioissa kutsutaan Isä Sudeksi tai Naapuri Sudeksi, on personifikaatio, ja sellaisena eräänlainen metafora. Päähenkilön nimi Punahilkka puolestaan on esimerkki metonymiasta: henkilö assosioidaan tiettyyn vaatekappaleeseen. Kumpikin nimi on siis mikrotrooppi. Vaikka satu on mikro- ja makrotrooppien tasolla Chrzanowska-Kluczewskan mukaan melko ”vähätrooppinen”, saa sadun kasvatuksellinen tarkoitus etsimään piilevää megatrooppista merkitystä. Tällainen on Punahilkkaa implisiittisesti strukturoiva megametafora ”nuoret tytöt päätyvät helposti ihmisasuisten susien uhriksi”.  Mielenkiintoisesti sadun tulkinta eri trooppitasojen kautta paljastaa tasojen välisen käänteen (tropos): mikrotason metaforasta, inhimillistetystä ja personifioidusta ”Naapuri Sudesta” siirrytään megatason implisiittisten merkitysten tulkinnassa nuorten tyttöjen saalistajien eläimellistämiseen.[14]

Seuraavaksi esittämäni tropologisen Marx-luennan pyrkimys on uuttaa esiin tekstin pintatason alla piilevä, tekstiä muotoileva, malli- tai ideaalilukijan tunnistettavaksi tarkoitettu kielikuvallisuuden taso, jota Chrzanowska-Kluczewska kutsuu megatrooppiseksi. Ajatus Marxin tekstien tropologisesta analyysista ei kuitenkaan ole uusi. Teoksessa Metahistory[15]  yllä mainittu Hayden White esittää tropologisen luennan Pääoman 1. osan alussa eritellyistä neljästä arvomuodosta (yksinkertainen, kehkeytynyt ja yleinen arvomuoto sekä rahamuoto). Esimerkiksi yksinkertainen arvomuoto (20 kyynärää liinakangasta = 1 takki) on Whitelle selkeän metaforinen. Rahamuoto taas edustaa ironian trooppia: arvo ilmenee ihmisten tuottavan työn sijaan fetisoidussa tavarassa, kullassa.[16]

Metahistory-teoksessa White analysoi päätrooppien muodostaman sarjan avulla myös Marxin ja Engelsin esittämiä historiallisia yhteiskuntamuotoja.[17]  Marxin koneanalyysi ei ole samalla tapaa selkeän lineaarisesti jäsentynyt kuin Whiten analysoimat, tropologialle otollisen nelirakenteen mukaisesti järjestäytyneet arvo- ja yhteiskuntamuodot. Siksikin puhe piilevistä megatroopeista on paikallaan, ja toivon tropologisen tarkasteluni edesauttavan Marxin koneanalyysin hahmottumista.

Metaforasta metonymiaan: ihmisaines tehtaan monijäsenisessä konejärjestelmässä

Jos halutaan tehdä selkoa kapitalistisen tuotannon logiikasta ja siinä vallitsevista taloudellisista suhteista, on yksittäisten samankaltaisuuksien metaforisen havainnoinnin sijaan tarkasteltava tuotantoprosessia kokonaisuutena. Edelleen tuotantoprosessin sisäisen logiikan analyysi vaatii sen osien tarkkaa erittelyä: siirrytään metonymiseen vaiheeseen.

Metaforaa on usein pidetty runollisena kielikuvana par excellence, enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisten samankaltaisuuksien subjektiivisena havaitsemisena, metonymia taas on käsitettävissä objektiivisemmaksi kielikuvaksi. Metafora vaatii poeettista mielikuvitusta tai analogisen suhteen havaitsemista, indeksikaaliseksi troopiksikin kutsuttu metonymia sen sijaan perustuu johonkin todelliseen läheisyyteen tai ”naapuruuteen” (contiguity).[18] Tuttuja metonymisia ilmauksia ovat kruunu (kuningas tai hallinto), Hakaniemi ja Eteläranta (työmarkkinajärjestöjen nimet on korvattu päämajojensa sijaintipaikoilla) ja Wall Street (finanssimarkkinat). Myös lause ”Kela teki opintotukipäätöksen.” on metonyminen: päätöksen tehnyt virkailija korvataan instituution nimellä.

Metonyminen naapuruus voi olla paitsi fysikaalista (kuten Punahilkan tapauksessa, jossa tyttö nimetään käyttämänsä vaatekappaleen perusteella), myös liittyä moniin muihin suhteisiin objektien, yksilöiden ja abstraktimpienkin ilmiöiden välillä. Chrzanowska-Kluczewskan[19] mukaan metonymia kuvaa objektiivisia assosiaatioita, ja sen alalajeja ovat muun muassa teon/teoksen korvaaminen tekijällä (”luen Marxia”), sisällön korvaaminen astialla (”otin vain pari tuoppia”), objektin korvaaminen materiaalilla (”kävin nostamassa rautaa”), instituution korvaaminen paikalla (Arkadianmäki eduskunnan sijaan, yllä mainitut työmarkkinajärjestöt), tapahtuman korvaaminen paikalla (”Auschwitzin jälkeen ei voi olla runoutta”), tai ajalla (9/11 viittaamassa tiettyyn terrori-iskuun) tai käyttäjän korvaaminen instrumentilla (englannin lehdistöön tai mediaan viittaava press).

Marx vertailee Pääomassa konetuotantoa sitä edeltäneisiin käsi- ja manufaktuurityön muotoihin ja niissä vallitseviin tuotantosuhteisiin. Selvää on, että koneet mullistavat ”vanhan työnjaon järjestelmän teknisessä mielessä”. Samalla ”[y]ksilöllisen, tyhjennetyn konetyöläisen yksityiskohtainen taitavuus häviää mitättömänä sivuasiana tieteen, suunnattomien luonnonvoimien ja yhteiskunnallisen joukkotyön varjoon”. John Ruskinin ja muiden aiempien konekriitikkojen tavoin Marx huomaa kyllä, kuinka konetyö ”ehkäisee kaiken vapaan ruumiillisen ja henkisen toiminnan” eikä vapauta työläistä työstä vaan ”vie hänen työltään kaiken sisällyksen”, tuottaa moraalista rappiota tuodessaan koneiden ääreen eri ikäiset, eri sukupuolia edustavat työläiset sekä luo tehtaisiin ”kasarmikurin”. Selvää on sekin, että Marx näkee työvoimaa käytettävän välineellisesti: ”Konejärjestelmää käytetään väärin muuttamaan työläinen jo lapsesta asti osakoneen osaksi”.[20]

Mainituista ruskinilaisista sävyistä huolimatta Marxin analyysia ei ole syytä pitää konemetaforisena. Tehdastyötä luonnehtii elävän työläisen ja ”kuolleen” koneen metaforisen samankaltaisuuden sijaan niiden metonyminen rinnakkaisuus, joka käy hyvin ilmi seuraavasta sitaatista:

Manufaktuurissa ja käsityössä työläinen käyttää palvelijanaan työkalua, tehtaassa hän palvelee konetta. Edellisissä työvälineen liike lähtee hänestä, jälkimmäisessä hänen on seurattava työvälineen liikettä. Manufaktuurissa työläiset ovat elävän koneiston jäseniä. Tehtaassa on kuollut koneisto, joka on heistä riippumaton ja heidät liitetään siihen eläviksi lisäkkeiksi.[21]

Marxilaisittain konemetafora vallitsee tehtaan, kokonaiskoneiston, tasolla, ei työläisten ja varsinaisten koneiden välillä. Työläinen ei ole metaforinen kone, vaan sekä koneet että työläiset edustavat tehdasta tai tuotantoa, mutta suhteutuvat toisiinsa metonymisesti. Metonymisten ilmausten tavoin työläisten ja koneiden suhdetta luonnehtii samankaltaisuuden sijaan rinnakkaisuus tai naapuruus. Koneiden ja työläisten metonymista naapuruutta tuottavat fyysinen sijainti samassa tehdasrakennuksessa, asema saman kapitalistin käskyvallan alaisina sekä koneita käyttävien työläisten ja koneiden kausaaliset ja funktionaaliset yhteydet – siis itse työnteko.

Mikrotrooppisella tasolla voitaisiin ehdottaa konemetaforan tulevan korvatuksi konemetonymialla, tarkemmin sanoen metonymian alalajilla, jossa käyttäjä korvataan instrumentilla tai työkalulla. Näin ollen esimerkiksi Machines-dokumentin työnimi ”Koneet eivät lakkoile” olisi luettavissa metonymisena ilmauksena sinfoniaorkesterin yhteydessä yleisten instrumenttimetonymioiden tapaan (”Viulut soittivat epävireisesti, vasket vaisusti.”). Sana kone viittaisi näin ollen edelleen työläiseen, muttei metaforisen samankaltaisuuden vaan metonymisen instrumentti–käyttäjä -suhteen perusteella. Instrumentti-käyttäjä -metonymian yhteydessä huomaamme kuitenkin välittömästi siihen limittyvän Marxin koneanalyysissa myös toisen tropologisen momentin, nimittäin ironian:

Kaikelle kapitalistiselle tuotannolle, mikäli se ei ole vain työprosessi, vaan samalla pääoman arvonlisäysprosessi, on yhteistä, ettei työläinen käytä työvälinettä vaan päinvastoin työväline työläistä; mutta vasta konejärjestelmässä tämä nurinkurisuus tulee teknisesti kouriintuntuvaksi todellisuudeksi.[22]

Marxin koneanalyysin ironisuuteen palaamme tuonnempana. Mitä metonymiaan tulee, en tarkastele enempää yllä mainitun instrumentti–käyttäjä -metonymian kaltaisia mikrotrooppeja vaan Marxin koneanalyysin megatrooppista pohjarakennetta. Se ei tiivisty yhteen ilmaukseen yhtä helposti kuin Machinesin (mega)konemetafora ”teollisuustyö tekee työläisistä koneita”. Sen sijaan tarkoitan Marxin koneanalyysin metonymisuudella laajemmin huomion kiinnittämistä erilaisiin objektiivisiin rinnakkaisuuksiin. Whiten tropologiassa metonymia liittyy kokonaisuuden purkamiseen osiinsa sekä reduktiivisiin ja mekanistisiin selitysmalleihin.[23] Koneanalyysin metonymisuus on retorisen sijaan pikemmin metodologinen ratkaisu, teollisuustuotannon jakamista rinnakkaisuussuhteisiin ja analyysin kehittelyä näiden rinnakkaisuuksien välisten jännitteiden perusteella. Metaforisen tehdaskoneen purkamisen voisi näin ollen sanoa edustavan metonymista vaihetta Marxin koneen, työläisen ja lisäarvon suhteen tarkastelussa.

Materiaalisella tasolla, työprosessissa, koneena ja työläisenä ruumiillistuva rinnakkaisuussuhde havaitaan myös pääoman jakautumisessa. Työprosessi on kapitalistisessa tuotannossa myös arvonlisäysprosessi, jossa kokonaispääoma jakautuu kahteen lajiin. Pysyvä pääoma on ”[s]e pääoman osa, joka muuttuu tuotantovälineiksi, ts. raaka-aineiksi, apuaineiksi ja työvälineiksi”. Sitä kutsutaan pysyväksi, koska se ei muuta tuotantoprosessissa arvoaan. Toisin on vaihtelevan pääoman laita: tämä ”[p]ääoman työvoimaan kiinnitetty osa” muuttaa arvoaan tuotantoprosessissa tuottaen ”ylijäämän, lisäarvon, joka taas voi vaihdella, olla suurempi tai pienempi”. Lisäarvoon palaamme tuonnempana. Marx tiivistää rinnakkaisuudet seuraavasti: ”Samat pääoman osat jotka työprosessin kannalta katsoen jakautuvat objektiivisiin ja subjektiivisiin tekijöihin, tuotantovälineihin ja työvoimaan, jakautuvat arvonlisäysprosessin kannalta katsoen pysyvään pääomaan ja vaihtelevaan pääomaan.”[24]

Työprosessiin ja arvonlisäysprosessiin liittyvien rinnakkaisuuksien ohella vielä kolmas tärkeä rinnakkaisuus voidaan Marxilla havaita, nyt työaikaan liittyen. Työpäivä jakautuu välttämättömään työaikaan jona työläinen uusintaa oman arvonsa eli tuottaa keskimääräisten elinhyödykkeidensä vastikkeen, sekä lisätyöaikaan, jonka työläinen työskentelee kapitalistin hyväksi. Myöhemmin tulemme havaitsemaan koneiden merkityksen välttämättömän ja lisätyöajan suhteen mullistajana.

Tehtaassa koneen ja työläisen välillä vallitsee siis rinnakkaisuussuhde. Kyse ei kuitenkaan ole esimerkiksi tekstin edellisessä osassa tavatun[25]William Cooke Taylorin maalailemasta harmonisesta rinnakkaiselosta. Marxin kone- ja lisäarvon tuotannon analyysin kannalta olennaista on, että koneen ja työläisen rinnakkaisuussuhde on samalla vastakkaisuussuhde. Koneen ja työläisen vastakkaisuus ilmentää kapitalismissa pääomasuhteen synnyttämää jännitettä: ”koneiden käyttöön tultua työläinen taistelee itse työvälinettä, pääoman aineellista olomuotoa vastaan”.[26]

 Koneet jotka ”työläinen tapaa täysin valmiina aineellisena tuotantoehtona”[27] ovat keino vähentää työntekijöiden taitojen sekä kollektiivisen ja älyllisen panoksen merkitystä ja siten näiden neuvotteluvoimaa. Marxin asemetafora koneista, jotka tulevat pääoman ”voimakkaimmaksi sota-aseeksi aika ajoin tapahtuvien työläiskapinoiden, lakkojen ym. pääoman yksinvaltaa vastaan suunnattujen toimenpiteiden kukistamisessa”[28] ei vaikuta vanhentuneelta. Palauttakaamme vain mieleen Jainin dokumentin työnimi ja työläisten sisäistämä periaate: Machines Don’t Go On Strike.

Koneiden käyttöönotto heikentää työvoiman neuvotteluasemaa suhteessa pääomaan monella tapaa. Se mahdollistaa taitamattomamman työvoiman käytön ja tekee ”lihasvoiman” tarpeettomaksi; Marx puhuu naisten ja lasten työn lisääntymisestä. Machinesin tehtaassa ei montaa naistyöntekijää näy, mutta kouluttamattoman, alaikäisen työvoiman käyttö tekstiiliteollisuudessa ei 150 viime vuoden aikana selvästikään ole lakannut. Marxin mukaan kone luo kannusteen pidentää työpäivää, sillä tällöin ”laajenee tuotantoasteikko, samalla kun koneisiin ja rakennuksiin pantu pääoman osa pysyy muuttumattomana”. Näin tuotettu lisäarvo kasvaa ja samalla ”pienenevät sen riistämiseen välttämättömät menot”. Kun (tai jos – muistakaamme gujaratilaisen tehtaan ketjutetut 12 tunnin työvuorot) konetuotannon paradoksaalinen[29] työpäivää pidentävä vaikutus saa aikaan ”vastavaikutuksen elinjuuriltaan uhatussa yhteiskunnassa”, nimittäin lailla rajoitetun normaalityöpäivän, ei lisäarvon tuotantoa voida enää kasvattaa ekstensiivisesti työpäivää pidentämällä. Koneet mahdollistavat silti työn intensiivisyyden, ”voimaperäisyyden” kasvattamisen koneiden nopeutta tai työläisen valvomien koneiden määrää lisäämällä.[30]

Marx tarkastelee Pääomassa englantilaisen teollisuuden kehitystä ja tilaa 1700–1800-luvuilla, eivätkä kaikki hänen huomionsa tietenkään sovellu Machinesin kontekstiin. Näin lienee koneiden aiheuttaman työttömyyden laita. Osalle dokumentin työläisistä tehdastyö on vaihtoehto kannattamattomalle maataloudelle ja koneistunut tekstiiliteollisuus lienee Intiassa nykyisin pikemmin työllistävä kuin työttömyyttä aiheuttava tekijä.[31] Yleisempi havainto työvoiman ja pääoman epäsuhtaisesta neuvotteluasemasta kuitenkin pätee, oli työttömyyden syy koneissa tai ei. Niin intialaiset maanviljelijät, jotka viljelyn kannattamattomuuden vuoksi ovat valmiita raatamaan pitkiä vuoroja tehtaissa, kuin 1800-luvun Englannissa ”koneiden tieltään tunkemat työläiset”, muodostavat ”liikatyöläisväestön, jonka on pakko alistua pääoman lainsäädännön alaiseksi”[32].Pääoman koneanalyysissa olennaista on siis metaforisen samankaltaisuuden havainnoinnin sijaan erilaisten metonymisten rinnakkaisuuksien analysointi. Edelleen, työläisen ja koneen rinnakkaisuus havaitaan samaan aikaan vastakkaisuudeksi, mikä heijastaa pääomasuhteen jännitteisyyttä. Nyt on aika siirtyä tarkastelemaan Marxin koneanalyysia synekdokee-megatroopin näkökulmasta.

Konesynekdokee: kone kapitalistisen tuotantomuodon kiteytymänä

Synekdokeeta pidetään toisinaan metonymian alalajina, kielikuvana, jossa osa edustaa kokonaisuutta (pars pro toto). Whiten tropologiassa synekdokeen erottaa reduktiivisesta metonymiasta sen representationaalinen luonne. Eroa voi yrittää selventää esimerkillä. Säkeissä ”Tulta tuiski tuima rauta, terä varsin valkeata”[33] sekä ʻrauta’ että ʻterä’ viittaavat miekkaan. Rauta on metonymia, joka redusoi miekan valmistusmateriaaliinsa. Rauta ei silti välttämättä ole miekalle olennainen osa – miekka voisi olla pronssiakin. Terä puolestaan representoi miekkaa synekdokeisesti: paitsi että yksi osa miekasta edustaa kokonaisuutta, terä on miekan laadullisesti olennainen osa. Whiten käsitys vaikuttaakin olevan, että synekdokeena toimii kuvauskohteen kannalta laadullisesti olennainen osa tai ominaisuus. Yksi kohteen (tässä miekan) ”pinnallisista attribuuteista” (terä) representoi kohteen (oletettua) olemusta paremmin kuin muut.[34] Myös Chrzanowska-Kluczewskan määritelmä synekdokeesta, ”essentiaalisuuden ja yleistämisen kielikuva”[35], tukee tulkintaa synekdokeen funktiosta laadullisesti olennaisen osan tai ominaisuuden korostajana.[36]

Synekdokee merkitsee siis kohteeseen viittaamista sen laadullisesti olennaisella osalla, esimerkiksi kutsumalla miekkaa teräksi. Tämän lisäksi White ja Kenneth Burke ovat korostaneet synekdokeeseen usein liittyvää mikrokosmos–makrokosmos -suhdetta. Burken mukaan ”jaloin synekdokee” on mikrokosmos makrokosmoksen replikana.[37] Synekdokeeta mikrokosmoksen ja makrokosmoksen suhteen kuvauksena voi havainnollistaa Platonin filosofian avulla. Pitäkäämme sielunosien järjestystä mikrokosmoksena, joka heijastaa makrokosmosta, Platonin ihanteellista valtiojärjestystä. Tästä suhteesta voi muodostaa myös mikrotrooppisen kielikuvan: ilmauksessa ”järkisielun on hallittava valtiota” järkisielu on synekdokee joka korvaa sanan ”filosofien”, onhan järkisielun hallitsevuus filosofeille laadullisesti olennainen ominaisuus. Seuraavaksi esitän, että Marxin koneanalyysiin sisältyy synekdokeinen megatrooppinen rakenne, nimittäin ajatus koneista kapitalistiselle teollisuustuotannolle laadullisesti olennaisena osana, kapitalismin mikrokosmoksena.

Koneissa, pääoman aineellisessa olomuodossa, ruumiillistuvat kapitalistisen yhteiskunnan tuotantosuhteet. Koneistolla pääoma pyrkii teknologisin keinoin vakauttamaan etulyöntiaseman työvoimaan nähden.[38] Marxille metaforinen ”kone” ei ole mekaanisia suorituksia oikean koneen rytmissä toistava työläinen vaan tehdas, jossa tavalliset koneet ovat materialisoitunutta pysyvää pääomaa. Koko ”tehdaskone” käy pääoman tahtiin.[39] Tehdaskone – tai oikeammin sen elävät, inhimilliset osat ­– tuottaa tavaroiden ohella myös lisäarvoa. Nyt sen tuotantoa on syytä tarkastella lähemmin sillä ”[k]apitalistinen tuotanto ei ole yksinomaan tavaran tuotantoa, vaan se on olennaisesti lisäarvon tuotantoa. Työläinen ei tuota itseään, vaan pääomaa varten.”[40] Viimeistään tämä tarkastelu osoittaa, ettei konemetafora ”teollisuustyö tekee työläisistä koneita” päde. Huolimatta koneen ja työläisen välisestä läheisestä suhteesta kapitalistinen tuotanto perustuu työläisen ja koneen metaforisen samankaltaisuuden sijaan juuri näiden vastakkaisuudelle.

Marxille kone on vampyyri: ”Muuttuessaan automaatiksi työväline joutuu työprosessin aikana työläistä vastaan pääomana, kuolleena työnä, joka hallitsee ja imee itseensä elävää työvoimaa.”[41] Olennainen ero työntekijän ja koneen välillä on koneen imemän ”elävän työvoiman” luonne. Työvoima on nimittäin tavara, jolla on erityinen käyttöarvo: sen ominaisuus ”olla arvon lähteenä, ja sitä paitsi suuremman arvon kuin mitä sillä itsellään on.”[42] Tämän ”erikoisen palveluksen” kapitalisti pyrkii maksimoimaan. Työvoiman oma arvo on ”sen omistajan ylläpitoon vaadittavien elinhyödykkeiden arvo”, johon luonnollisten tarpeiden lisäksi vaikuttaa ”historiallinen ja moraalinen tekijä”, ts. kulloisenkin maan ”sivistystaso” ja työväenluokan kehitysaste.[43] Tämä arvo työvoimalle (Marxin oletuksen mukaan) maksetaan palkkana. Kun ”työpäivää pidennetään yli sen ajankohdan, jolloin työläinen on tuottanut vain työvoimansa arvon vastikkeen, ja kun pääoma anastaa tämän lisätyön, niin silloin tuotetaan absoluuttista lisäarvoa”.[44] Absoluuttisen lisäarvon kasvattaminen käy siis työpäivää pidentämällä, suhteellista lisäarvoa taas kasvatetaan lyhentämällä välttämätöntä työaikaa (sitä osaa työajasta jona työvoima uusintaa oman arvonsa eli tuottaa palkkansa verran) suhteessa kokonaistyöaikaan.

Työvoima on tavaraa ja tässä Marx olettaa, että tavara myydään sen arvosta: työvoiman hinta ei eroa sen arvosta muutoin kuin ehkä tilapäisesti kohoten arvoa korkeammaksi.[45] Näillä edellytyksillä työvoiman hinnan (tai välttämättömän työn) sekä lisäarvon (tai lisätyön) suhteelliset määrät riippuvat Marxin mukaan kolmesta seikasta: 1) työpäivän pituudesta eli työn ekstensiivisestä suuruudesta; 2) työn voimaperäisyydestä eli sen intensiivisestä suuruudesta ja 3) työn tuotantovoimasta eli tuotantoehtojen (siis teknologian) kehitysasteen mahdollistamasta tuotemäärästä.[46] Koska työpäivällä on loogiset rajansa (24h), luonnolliset rajansa (työläisen fyysinen ja henkinen kestokyky) sekä usein myös normatiiviset rajansa työaikalakien muodossa, ei pelkkä työpäivän pidentäminen eli työn ekstensiivisyyden lisääminen riitä tyydyttämään pääoman ”lisätyön sudennälkää”.

Kun halutaan kasvattaa lisätyön suhteellista osuutta rajallisesta työajasta, on työvoiman uusintamiseksi välttämätöntä työaikaa samalla lyhennettävä niin, että työläinen tuottaa entistä nopeammin palkkansa suuruisen arvon. Työläiselle ei pidemmän päälle voi maksaa työvoiman arvoa pienempää palkkaa, muutoin työvoiman uusintaminen jää vajaaksi. On siis laskettava itse työvoiman arvoa. Jos työläisen uusintamiseen tarvittavien elinhyödykkeiden tuottamiseen välttämätön työaika on ollut 10 tuntia, on nyt tuotettava sama hyödykemäärä 9 tunnissa: näin työvoiman arvo alenee 10%. Työvoiman arvon aleneminen edellyttää siis työn tuotantovoiman kasvua:

[Suhteellisen] lisäarvon tuottamiseen muuttamalla välttämätöntä työtä lisätyöksi ei suinkaan riitä, että pääoma valtaa työprosessin sen historiallisesti perinnäisessä eli ennestään olemassa olevassa muodossa ja vain pidentää sen aikaa. Sen täytyy mullistaa työprosessin tekniset ja yhteiskunnalliset edellytykset, siis itse työn tuotantotapa, kohottaa työn tuotantovoimaa sekä työn tuotantovoimaa kohottamalla alentaa työvoiman arvoa ja siten lyhentää tämän arvon uusintamiseen välttämätöntä työpäivän osaa.[47]

Tuotantovoiman kasvattaminen vähentää tietyn tavaran[48] valmistamiseen kuluvaa työaikaa ja siten tavaran arvoa, jonka suuruuden Marxin työnarvoteorian mukaan määrää juuri sen ”käyttöarvon synnyttämiseen yhteiskunnallisesti välttämätön [ts. keskimääräinen] työaika”.[49] Tavaran ja työvoiman arvot ovat kääntäen verrannolliset työn tuotantovoimaan mutta suhteellinen lisäarvo on suoraan verrannollinen työn tuotantovoimaan. Siksipä pääoman ”sisäisenä viettinä ja alituisena pyrkimyksenä” on kohottaa työn tuotantovoimaa, ”jotta tavara tulisi halvemmaksi ja tavaran halpenemisen kautta tulisi halvemmaksi itse työmies.”[50]

Tässä kohtaa käyvät työvoimaa vastaan koneet. Ne lisäävät työn tuotantovoimaa[51] ja mahdollistavat työn intensiivisyyden kasvattamisen esimerkiksi työtahdin sääntelyn avulla, ovatpa taipuvaisia pidentämään työpäivääkin, ellei lainsäädäntö niitä suitsi.  Sekä tuotantovoiman että intensiivisyyden kasvu ”lisää tiettynä ajankohtana valmistettujen tuotteiden määrää. Kumpikin siis lyhentää sitä työpäivän osaa, jonka työläinen käyttää elinhyödykkeidensä tai niiden vastikkeiden tuottamiseen.”[52] Toisin sanoen koneissa materialisoituu kapitalistisen tuotannon taipumus kasvattaa lisäarvon suhdelukua eli lisätyön osuutta suhteessa välttämättömään työhön.[53] Näin kone edustaa synekdokeena paitsi modernia teollisuutta, myös koko kapitalistisen tuotannon logiikkaa.

Kapitalistisessa teollisuustuotannossa ”suhteellisen lisäarvon tuotanto mullistaa kauttaaltaan työn tekniset prosessit ja yhteiskunnalliset ryhmitykset”.[54] Kone asettuu työntekijän elävää työvoimaa vastaan ja ”[k]oneiden lähimpänä tuloksena on se, että ne suurentavat lisäarvoa”.[55] Koneeksi kiteytynyt pääoma kohtaa elävän työvoiman tehtaassa, tuottaa työn tuotantovoimaa lisäämällä enemmän materiaalisia käyttöarvoja ja samalla imee työprosessista enemmän suhteellista lisäarvoa. Kapitalistisen tehdastyön edellytys ei ole työntekijän ja koneen metaforinen samankaltaisuus vaan näiden vastakkaisuus. Kone edustaa pysyvää pääomaa, joka ei muuta tuotantoprosessissa arvonsa suuruutta[56] mutta työntekijä edustaa työvoimaan sijoitettua vaihtelevaa pääomaa, joka paitsi uusintaa omat vastikkeensa, myös tuottaa lisäarvon.[57] Työläisen subjektiivisuutta ja erikoistaitoja vastaan asettuu konejärjestelmä, ”täysin objektiivinen tuotantoelimistö”[58] joka standardoi tuotantoprosessin, toimii omistavan luokan ”luokkataisteluaseena” ja materialisoi kapitalismin logiikan.

Kone on kapitalistisen tuotantomuodon synekdokeinen kiteytymä. Konemetafora ”teollisuustyö tekee ihmisistä koneita” sen sijaan pikemmin hämärtää kuin selittää kapitalistisen tuotannon vastakohtaista luonnetta, jolle ”on erikoista kaksinaisuus eikä suinkaan ykseys ja yksinkertaisuus; että samojen suhteiden puitteissa, joissa rikkautta tuotetaan, tuotetaan myös kurjuutta; että samojen suhteiden puitteissa, joissa tuotantovoimien kehitys tapahtuu, kehittyy myös sortoa aiheuttava voima”.[59]

Työläistä käyttävät työvälineet: Marx ja konetuotannon ironisuus

Tuotantoprosessia määrittävä koneen ja työvoiman vastakkaisuus heijastuu myös koneeseen itseensä. Marx pilkkaa koneita puolustelevan ”taloustieteilijäin ihannoivan hengen” yrityksiä selittää pois konetyön ristiriidat vain koneiden kapitalistisen käytön syynä (ikään kuin koneita ei olisi kehitetty juuri tuon käytön tarpeisiin! Tai niiden ideaalinen toiminta tapahtuisi tyhjiössä?):

Kun siis koneisto sinänsä lyhentää työaikaa, vaikka se kapitalistisesti käytettynä pidentää työpäivää, sinänsä helpottaa työtä, mutta kapitalistisesti käytettynä lisää sen voimaperäisyyttä, sinänsä on ihmisen voitto luonnonvoimasta, mutta kapitalistisesti käytettynä orjuuttaa ihmisen luonnonvoiman avulla, sinänsä lisää tuottajan rikkautta, mutta kapitalistisesti käytettynä köyhdyttää häntä jne., niin porvarillinen taloustieteilijä selittää yksinkertaisesti, että koneen tarkastelu sinänsä todistaa aivan täsmälleen, että kaikki nuo kouraantuntuvat ristiriitaisuudet ovat vain ilkeän todellisuuden pelkkä varjo, mutta ettei niitä sinänsä, siis myöskään teoriassa, ole ensinkään olemassa.[60]

Marxin tavoin olen tarkastellut koneita, en ”sinänsä” kuvitteellisessa sosiaalis-taloudellisessa tyhjiössä vaan nimenomaan kapitalistisen tuotantoprosessin elimellisenä osana. Näin tekee myös Jainin dokumentti Machines, joka tuo tinkimättömästi esille Marxinkin yllä korostamat ”kouraantuntuvat ristiriitaisuudet”. Machines -dokumentin innoittama koneen ja työläisen suhteen tarkastelu on kuljettanut meitä läpi tropologisen syklin, alkaen dokumentin monissa katsojissaan herättämästä metaforasta: tehdastyöntekijässä on jotain konemaista, tämä on kone. Marxin myötä siirryimme metonymiseen vaiheeseen, jossa kone ja työntekijä havaitaan samankaltaisten sijaan rinnakkaisina osina tehtaan tuotantoprosessissa. Rinnakkaisuus on tässä olennaisesti myös vastakkaisuutta, jonka tarkastelu johti meidät havaitsemaan koneet pääoman aineellisena olomuotona ja lisäarvon tuotannon tehokkaimpana edistäjänä. Koneessa, kapitalistisen tuotannon mikrokosmoksessa, kiteytyy koko kyseisen tuotantomuodon logiikka. Tätä ymmärrystä vastaa tropologiassa synekdokee, jossa kokonaisuutta edustaa tai manifestoi sen laadullisesti olennainen osa.

Tropologisen syklin neljättä, ironista vaihetta ilmentävät Marxin havainnot koneiden ”kouriintuntuvista ristiriitaisuuksista” ja ristiriitojen esillä pitäminen pois selittämisen sijaan. Työväline käyttää työläistä yhä suurenevan lisäarvon lähteenä ja koneet, joiden intuitiivisesti kuvittelisi helpottavan työn vaivoja, kääntyvät yhä voimaperäisemmän riiston välineeksi. Kreikkalaisrunoilija Antipatros tervehti vesimyllyä, ”tätä kaikkien koneiden alkumuotoa, orjattarien vapauttajana”; Marxin analyysi koneiden ja työvoiman suhteista on Antipatroksen ironinen antiteesi. Kun Aristoteleen kuvitelmissa ”itsestään kutovat sukkulat” aiheuttivat sen, että ”työnjohtaja ei tarvitsisi apulaisia eikä herra orjia”, Marxin koneanalyysin metonyyminen ja synekdokeinen logiikka (tai tropiikka) voi auttaa hahmottamaan, miksi 1800-luvun brittitehtaiden kutomakoneiden käyttäjät tai 2010-luvun gujaratilaiset eivät suinkaan vapautuneet riistosta ja raadannasta koneiden ansiosta.[61]

Sanomattakin on selvää, ettei Marxin 150-vuotias koneanalyysi sovellu suoraan kaikkeen nykyiseen teollisuustuotantoon. Silti monet Marxin havaitsemista ilmiöistä ovat edelleen voimissaan, mistä Machines vaikuttavasti todistaa. Samalla dokumentin esteettiset ja kerronnalliset keinot näyttävät kuitenkin ehdottavan katsojalle konemetaforaa ”teollisuustyö tekee ihmisestä koneen” (näin moni arvioija dokumenttia ainakin tulkitsee). Konemetafora (joka, toistettakoon, on kyllä tehokas työkalu ihmistä välineellistävän tuotantotavan moraalisessa kritiikissä) johtaa väärille jäljille kapitalistisen teollisuustuotannon taloudellisessa analyysissa. Tämän olen pyrkinyt osoittamaan tarkastelemalla Marxin teoretisointia koneen ja työvoiman välisestä suhteesta ja lisäarvon tuotannosta. Lukemalla rinnakkain Machines-dokumenttia ja Pääoman koneteoretisointia voidaan yhtäältä havaita, että Marxista ammentavalle analyysille on edelleen tarvetta, toisaalta syventää moraalisena kritiikkinä esitettyä konemetaforaa kohti dokumentissa kuvattujen tuotantosuhteiden rakenteellista erittelyä.

Vaikka Pääoman kuvaukset englantilaisten tekstiiliteollisuuden työläisten riistosta vaikuttavat länsimaiden moderneissa palvelu- ja informaatioyhteiskunnissa kaukaiselta menneisyydeltä, muistuttavat Gujaratin tekstiilitehtaan kaltaiset paikat tinkimättömästi saman tuotantomuodon sitkeästä säilyvyydestä. Lisäarvon ja riiston logiikka jatkuu avoimesti kolmansien maiden hikipajoissa, piiloisemmin[62] esimerkiksi palvelu- ja tietotyönkin taustalla, toki edistyneemmän teknologian ja parempien työolosuhteiden tukemana. Globalisoituneessa kapitalismissa Marxin tarkastelemat räikeimmät riistosuhteet on ulkoistettu kehittyviin maihin. Samalla lisäarvoa virtaa länsimaihin, joiden nykyinen kulutusmalli edellyttää ja ylläpitää kehittyvien maiden halpatyövoimaa.

Vaikka Machinesin konemetaforaa ei (marxilaisittain) voi sellaisenaan hyväksyä, on dokumentin ansiona ihmisen ja koneen rinnakkaisuuden väliin brutaali, väliin runollinen kuvaus. On olennaista huomata, että koneen ja ihmisen kohtaaminen tehtaassa ei ole vain tuotantoprosessiin liittyvä tekninen tai materiaalinen suhde. Kyseessä on myös taloudellinen ja sosiaalinen suhde, työvoiman ja pääoman vastakkaisuus. Tuotantoteknologia ei muuta ihmistä kaltaisekseen, metaforiseksi koneeksi, vaan kone materialisoi pääoman lisäarvon tuotantologiikan ja kapitalistiset tuotantosuhteet. Lopulta on syytä muistaa Machines -dokumentin gujaratilaisten työläisten elävän ja kamppailevan todellisten koneiden, ei kielikuvien, keskellä; samoin on otettava vaarin Marxin koneanalyysin tropologisen tarkastelun opetus. Koneiden merkitys toisaalta kapitalististen tuotantosuhteiden tuotteena ja toisaalta niiden vahvistamisen tehokkaimpana muotona on tärkeää huomata: koneissa ei ole kyse neutraaleista teknologisista välttämättömyyksistä vaan sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden tuottamista ja niitä uusintavista olioista.[63] Näin Machinesin metaforinen luenta ja konemetaforien poliittisuuden tarkastelu johtaa Marxin koneanalyysin ja tropologian kautta havaitsemaan itse koneiden poliittisuuden.

Lähteet

Machines (2016), dokumenttielokuva. Ohjaus Rahul Jain, kuvaus Rodrigo Trejo Villanueva & Jain, leikkaus Jain & Yael Bitton & Robert Fenz. Tuotanto: Intia/Saksa/Suomi: Pallas Films/Jann Pictures/IV Films. Jakelu: Autlook Filmsales GmbH.

Benjamin, Walter (2014), “Keskuspuisto”, s. 11–42 teoksessa Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta. Käännös Taneli Viitahuhta & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto. Saksankielinen alkuteos “Zentralpark”, 1938/39.

Chrzanowska-Kluczewska, Elzbieta (2010), “Tropological Space: The Imaginary Space of Figuration”, Studia Linguistica Universitatis Iagellonicae Cracoviensis 127 (2010), pp. 25–37. Krakow: Jagiellonian University press.

Chrzanowska-Kluczewska, Elzbieta (2013), Much More than Metaphor: Master Tropes of Artistic Language and Imagination. Frankfurt am Main: Peter Lang GmbH.

Engels, Friedrich (2015), Työväenluokan asema Englannissa. Helsinki: Into Kustannus. Käännös Jorma Mäntylä. Saksankielinen alkuteos Die Lage der arbeitenden Klasse in England. Nach eigner Anschauung und authentischen Quellen, 1845.

Kalevala (1964), Uuden Kalevalan [1849] 24. painos. Koonnut Elias Lönnrot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 14. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

MacKenzie, Donald (1996), “Marx and the Machine”, s. 23–47 teoksessa Knowing Machines. Essays on Technical Change. Cambridge (Mass.)/London: The MIT Press (1996). Alun perin ilmestynyt julkaisussa Technology and Culture 25 (1984).

Marazzi, Christian (2006), Pääoma ja kieli. Uudesta taloudesta sotatalouteen. Helsinki: Tutkijaliitto. Käännös Riitta Kyllönen & Taina Rajanti. Italiankielinen alkuteos Capitale & linguaggio. Dalla New Economy all´economia di guerra, 2002.

Marx, Karl (1974), Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa: Pääoman tuotantoprosessi. Moskova: Kustannusliike edistys. Käännös O.V. Louhivuori, tarkastaneet Tuure Lehén ja Mauri Ryömä. Saksankielinen alkuteos Das Kapital. Kritik der Politischen Ökonomie. Buch 1., 1867.

Marx, Karl (1978), Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Teoksessa Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 1. osa, s. 171–311. Moskova: Kustannusliike Edistys. Käännös Antero Tiusanen. Saksankielinen alkuteksti Ökonomisch-philosophischen Manuskripte aus dem Jahre 1844. Julkaistu ensi kertaa 1932.

Moisio, Olli-Pekka (2014), ”Nuori Marx: Vuoden 1844 Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset tänään”. Luento 19.3.2014 Tampereen yliopiston luentosarjassa Marx 2010-luvulla keväällä 2014.

Mooij, J. J. A (1993), “Metaphor and Truth: A Liberal Approach”, s. 67–80 teoksessa Knowledge and Language. Volume III: Metaphor and Knowledge. Toim. F. R. Ankersmit & J. J. A. Mooij (1993). Dordrecht/London /Boston: Kluwer Academic Publishers.

Platon (2011), Valtio. 2. painos. Käännös Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.

Sen, Anupam (1982), The state, industrialization and class formations in India. A neo-Marxist perspective on colonialism, underdevelopment and development. London, Boston and Henley: Routledge and Kegan Paul.

White, Hayden (1973), Metahistory: the historical imagination in nineteenth-century Europe. Baltimore & London: Johns Hopkins University Press. White, Hayden (1978), Tropics of Discourse: Essays on Cultural Criticism. Baltimore and London: The Johns Hopkins University Press.



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Benjamin 2014, 36.

  2. White 1978, 72.

  3. Mooij 1993, 67.

  4. Olli-Pekka Moisio (2014) erottaa ”nuoren Marxin” filosofiassa neljä vieraantumisen muotoa: 1) työn luovuttaminen (objektifikaatio), 2) tuotantoprosessin vieraantuminen, 3) reifikaatio eli esineen kaltaiseksi tuleminen sekä 4) vieraantuminen muista ihmisistä. Näistä reifikaatio, jossa ihminen ”välineellistää oman olemuksensa” lienee lähimpänä Machinesissa esitettyä konemetaforaa. Vuoden 1844 Taloudellis-filosofisten käsikirjoitusten vieraantumisen käsitteen ja konemetaforan yhteys ansaitsisi laajempaa huomiota, mutta tässä esseessä rajaan tarkasteluni enimmäkseen Pääoman ”kypsään” Marxiin, joka ei vieraantumista ainakaan eksplisiittisesti juuri tarkastele.

  5. Ks. Marx 1978, 219.

  6. Ks. Marx 1978. Joitakin esimerkkejä: ”Samoin kuin hänet painetaan henkisesti ja ruumiillisesti koneeksi […]” (ibid., 180). ”Siis työläisen kannalta suotuisimmassakin yhteiskunnallisessa tilassa on työläisen väistämättömänä osana työnteko ja varhainen kuolema, vajoaminen koneeksi, pääoman orjaksi […]” (181). ”Koska työläinen on vajonnut koneeksi, hän voi saada koneen kilpailijakseen.” (181) ”Kun työnjako lisää työn tuottovoimaa, yhteiskunnan rikkautta ja hienostumista, niin samaan aikaan se köyhdyttää työläisen ja muuttaa hänet koneeksi.” (183) ”Työ korvaa itsensä koneilla, mutta pakottaa osan työläisistä barbaariseen työhön ja tekee muut työläiset koneiksi.” (221) ”Kone mukautuu ihmisen heikkouteen tehdäkseen heikon ihmisen koneeksi.” (264)  Kursiivit KK.

  7. Yhdistetty eli kokonaistyöläinen on ”manufaktuurin elävänä koneistona” (Marx 1974, 311), kun taas osatyöläinen on epätäydellinen ja vasta ”kokonaiskoneiston yhtenäisyys pakottaa hänet työskentelemään säännöllisesti kuin koneenosan.” (ibid., 320).

  8. Marx 1974, 359; 362; 440. Näiden lisäksi luvussa esiintyy seuraava osittainen konemetafora: ”Konejärjestelmää käytetään väärin muuttamaan työläinen jo lapsesta asti osakoneen osaksi” (ibid., 381).

  9. Ks. kirjoituksen edellinen osa ”Tekstiilitehtaan elävät koneet I: Machines, konemetaforan historia ja politisoi(tu)minen”.

  10. Chrzanowska-Kluczewska 2010, 26.

  11. Chrzanowska-Kluczewskan (2013, 56–61) jäsennystä, tekstiä ja taulukoita hyvin vapaasti mukaillen ja soveltaen.

  12. Valtio, 488a–489c.

  13. Chrzanowska-Kluczewska 2013, 23; 35–36.

  14. Chrzanowska-Kluczewska 2013, 39–43.

  15. White 1973, 287–297.

  16. White 1973, 290–296. Rahamuodon ironisuuteen kuuluu, että paljastaessaan tavaroiden yhteismitallisuuden se samalla peittää sen. Marxin mukaan ”inhimillisen elämän muotojen” erittely kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin niiden todellinen kehitys; se ” alkaa post festum ja siis kehitysjuoksun valmiista tuloksista. […] vain tavarain yhteinen ilmaisu rahassa johti tavaran arvoluonteen toteamiseen.” Seuraa kuitenkin ironinen käänne: ”Mutta juuri tämä tavaramaailman valmis muoto – rahamuoto – peittää esineellisesti yksityistöiden yhteiskunnallisen luonteen ja siis myös yksityisten työntekijöiden yhteiskunnalliset suhteet, sen sijaan että se paljastaisi ne.”  (Marx 1974, 81–82.)

  17. Yhteiskuntamuotojen (alkukommunismi, orjayhteiskunta, feodalismi ja kapitalismi) historiaa hahmotellaan muun muassa Saksalaisessa ideologiassa ja Kommunistisessa manifestissa sekä Engelsin Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperässä.

  18. Chrzanowska-Kluczewska 2013, 66.

  19. Chrzanowska-Kluczewska 2013, 67.

  20. Marx 1974, 381–382.

  21. Marx 1974, 381.

  22. Marx 1974, 382; kursiivi KK.

  23. White 1978, 5; 73. Hayden White pitää Marxia perusvireeltään metonymisena ajattelijana, jolle ominainen analyysin muoto on kokonaisuuden (kuten kapitalistisen tuotannon) purkamisen osiinsa, ja osien välisten suhteiden tarkastelu. Tätä White kutsuu metonymiseksi tai mekanistiseksi selitysmalliksi. (Ks. White 1978, 66–73; White 1973, 315.)

  24. Marx 1974, 195.

  25. Ks. kirjoituksen edellinen osa ”Tekstiilitehtaan elävät koneet I: Machines, konemetaforan historia ja politisoi(tu)minen”.

  26. Marx 1974, 385; kursiivi KK.

  27. Marx 1974, 350.

  28. Marx 1974, 392.

  29. ”[K]one paiskaa menemään kaikki työpäivän siveelliset ja luonnolliset rajoitukset. Siitä johtuu se paradoksi, että mahtavin väline työajan lyhentämiseksi muuttuu pettämättömimmäksi keinoksi muuttaa työläisen ja hänen perheensä koko elämä pääoman käytettävissä olevaksi työajaksi pääoman arvonlisäämistä varten.” Marx 1974, 369.

  30. Marx 1974, 366–372.

  31. Toisin oli 1800-luvulla, kun Intian kukoistava käsityövaltainen tekstiilituotanto ajettiin alas ja siirtomaasta tuli Iso-Britannialle halpojen raaka-aineiden tuottaja ja tärkeä teollisuustuotteiden markkina (ks. Sen 1982, 46–63). Englannin kutomakoneet sysäsivät intialaisia käsin kutojia joukoittain työttömyyteen, saaden Itä-Intian kenraalikuvernöörin 1830-luvulla toteamaan: ”Tällä kurjuudella on tuskin vertaa kaupan historiassa. Puuvillakutojien luut valaisevat Intian tasankoja.” (Marx 1974, 389.)

  32. Marx 1974, 368.

  33. Kalevala, 27. runo; 361–362.

  34. Ks. White 1978, 5.

  35. Chrzanowska-Kluczewska 2010, 31.

  36. Ks. myös Chrzanowska-Kluczewska 2013, 91: ”Making certain features essential and foregrounded is a function of synecdoche, hence the equivalence between representation and this trope postulated by White.” (Alkuperäiset kursiivit.)

  37. Chrzanowska-Kluczewska 2013, 57.

  38. MacKenzie 1996, 34–35.

  39. ”Kun tehtaan kokonaisliike ei lähde työläisestä, vaan koneesta, voi henkilöiden vaihtuminen jatkuvasti tapahtua ilman työprosessin keskeytystä.” Marx 1974, 380.

  40. Marx 1974, 456.

  41. Marx 1974, 382.

  42. Marx 1974, 182.

  43. Marx 1974, 162.

  44. Marx 1974, 456.

  45. Näin saattaisi käydä työvoimapulan aikana. Työvoiman hinnan laskeminen sen arvon alapuolelle sen sijaan tarkoittaisi vähemmän kuin välttämättömien uusintamiskustannusten maksamista ja lopulta työläisen heikkenemistä tai kuolemaa. Mikään ei toisaalta estä tätä lyhytaikaisesti tai paikallisesti, jos nälkäpalkoilla työhön halukasta/pakotettua väkeä löytyy (eikä lainsäädäntö muodosta estettä). Pidemmän päälle jokainen kapitalisti ei tietenkään näin voi toimia.

  46. Marx 1974, 465.

  47. Marx 1974, 288.

  48. Marx tarkoittaa kapitalistista tuotantoprosessia yleisellä tasolla, vaikka puhuukin tässä ikään kuin yhdestä tavara(laji)sta, yksittäisestä työprosessista, yksittäisen tuotantovoiman lisäämisestä ja yksittäisestä kapitalistista: pienentäessään työvoiman arvoa tuotantovoimaa kasvattamalla tekee tämä ”yksittäistapauksessa sen, minkä pääoma tekee yleisesti suhteellista lisäarvoa tuottaessaan”. Se, että työn tuotantovoiman kohottaminen alentaa työvoiman arvoa edellyttää, että yleisesti ”työn tuotantovoiman nousu on vallannut tuotannonhaaroja ja niin muodoin halventanut tavaroita, jotka kuuluvat välttämättömiin elinhyödykkeisiin ja ovat siis työvoiman arvon alkeita.” (Marx 1974, 292.)

  49. Marx 1974, 49.

  50. Marx 1974, 292.

  51. ”Kone, joka aiheuttaa teollisen vallankumouksen, korvaa yhtä ainoaa työkalua samanaikaisesti hoitavan työläisen koneistolla, joka samalla kertaa työskentelee hyvin monella samanlaisella tai samankaltaisella työkalulla ja jonka pitää liikkeessä yksi ainoa käyttövoima […]” (Marx 1974, 341.) Yksinkertaisemmin ja havainnollisemmin saman sanoo kuitenkin Engels (2015, 22) kuvatessaan kehruujennyä: ”Kun alkuperäisessä rukissa oli yksi värttinä, uudessa koneessa yksi työläinen pystyi käyttämään 16 tai 18 värttinää. Tämä mahdollisti langan tuotannon moninkertaistamisen.”

  52. Marx 1974, 474.

  53. Lisäarvon suhdeluvusta tarkemmin ks. Marx 1974, 198–213.

  54. Marx 1974, 456.

  55. Marx 1974, 400.

  56. ”[O]n huomattava, että koneisto osallistuu aina kokonaan työprosessiin, mutta vain osittain arvonlisäysprosessiin. Se ei koskaan lisää enempää arvoa kuin se kulumisensa kautta keskimäärin menettää.” Marx 1974, 351.

  57. Marx 1974, 194–195.

  58. Marx 1974, 350.

  59. Karl Marx: Filosofian kurjuus, Moskova 1971, s. 132–133. Siteerattu teoksessa Marx 1974, s. 580, alaviite 88.

  60. Marx 1974, 397.

  61. Marx 1974, 369.

  62. Esimerkiksi sveitsiläinen taloustieteilijä ja filosofi Christian Marazzi argumentoi teoksessa Pääoma ja kieli, ettei niin sanotun uuden työn puitteissa tapahtuva ”fordistisen tehdastilan” katoaminen poista itse taloudellisia alistussuhteita. Marco Revellia lainaten Marazzi huomauttaa: ”tämän takia ei kuitenkaan lakkaa joidenkin ʻarvoketjun’ huippujen hajauttama tuotantovoimien kyky keskittää ja alistaa […] Yksinkertaisesti se toimii vähemmän suoraan näkyvässä ja materiaalisessa muodossa […] ja alistaa pikemminkin kielen ja kommunikaation (kuin henkilökohtaisten komentoketjujen ja mekaanisten laitteiden) avulla.” (Marazzi 2006, 39.)

  63. Esimerkiksi Marxin koneanalyysia tutkinut sosiologi Donald MacKenzie toteaa, ettei tuotantoteknologiassa ole kyse puhtaasti teknologisesta tehokkuudesta, voiton maksimoinnista teknisin keinoin. Teknologiat ylläpitävät myös kapitalistiselle arvonlisäysprosessille suotuisia yhteiskunnallisia suhteita. (MacKenzie 1996, 45.)

Tekstiilitehtaan elävät koneet I

Machines, konemetaforan historia ja politisoi(tu)minen

Kuisma Keskinen

Artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Koneista tulee tuhovoimien salakirjoitusta. Ihmisen luuranko on keskeisimpiä näistä koneista.

.
– Walter Benjamin, ”Keskuspuisto”[1]

Johdanto: Ihmiskoneita Intiassa, kielikuvia katsojan korvassa

Koneet käyvät. Kankaita siirrellään, käsitellään, värjätään, laskostetaan. Koneet käyvät, ja ihmiset käyvät koneiden tahdissa. Machines (2016) on Rahul Jainin ohjaama intialaisen tekstiilitehtaan työntekijöitä – ja koneita – kuvaava dokumenttielokuva. Visuaalisesti vaikuttava teos onnistuu yhdistämään vahvan eettisen viestin ja tyylikkään kuvailmaisun pateettiseen saarnaavuuteen sortumatta. Machines saa varmasti monet taas kerran pohtimaan globaalia epätasa-arvoa, eettisesti kestämätöntä tekstiiliteollisuutta, ja länsimaisen kulutuskulttuurin ulkoistamaa riistoa, joiden herättämiin kysymyksiin ei dokumentissa anneta helppoja vastauksia – tuskin sellaisia onkaan.

Dokumentin pääosaa elävät ihmiset, Intian länsirannikolla Gujaratin osavaltiossa, Suratin piirikunnassa sijaitsevan, nimettömäksi jäävän tekstiilitehtaan työntekijät. Niin dokumentin nimi Machines kuin sen kuvakerronta ehdottavat päähenkilöiden inhimillisyydestä huolimatta konemetaforaa: teollisuustyö tekee ihmisistä koneita, ainakin kapitalistisen tavarantuotannon puitteissa ja varsinkin kehnojen työehtojen vallitessa. Kun tehdastyöläinen toistaa samaa liikesarjaa koneen tahdissa 12 tunnin työvuoron ajan, kun ihminen esitetään synkronoituna, jopa symbioottisena koneen kanssa, kun haarapäisen kapulan ja oman ruumiinpainonsa avulla kymmenien, yli sadankin kilon painoisia kemikaalisaaveja konemaisen tehokkaasti siirtelevä työntekijä kertoo jumalan antaneen ihmiselle kädet työntekoa varten, ei konemetaforan tehoa käy kiistäminen.

Kuvallisesti esitettyä konemetaforaa on myös puettu sanoiksi. ”Machines on rehellinen reportaasi ihmiskoneista”, totesi Voima-lehden Iida Siimes.[2] Docpoint -elokuvafestivaalin esittelyteksti puolestaan kertoi, kuinka ”[l]opulta on vaikea sanoa, missä kone päättyy ja ihminen alkaa”.[3] Amsterdamin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali IDFA esitteli Machinesin lähestulkoon sanasta sanaan samoin: ”Tehtaassa ihminen ja kone näyttävät sulautuneen yhdeksi olioksi.”[4] Ohjaaja Rahul Jain viittaa Variety- lehden julkaisemassa haastattelussa lapsuuden kokemuksiin sukulaisensa omistamassa tekstiilitehtaassa: ”Lapsuudenkokemuksissani ajattelin aina koneita, en ihmisiä. Kun palasin [tehtaaseen], katsoin enemmän ihmisiä. Tällä kertaa he olivat ottaneet koneiden roolin.”[5] Samassa haastattelussa ohjaaja kertoo teoksensa työnimenä olleen Machines Don’t Go On Strike (”Koneet eivät lakkoile”). Dokumentista selviääkin, ettei työläisten järjestäytymiselle, saati työtaistelulle, juurikaan ole mahdollisuuksia – konemetafora vahvistuu yhä.

Miksi konemetafora herättää katsojissa moraalisen paheksunnan tunteita? Entä onko kiistatta kriittistä potentiaalia omaava metafora sittenkään tehokkain työkalu tekstiilitehtaassa tapahtuvan työn ja tuotannon analysointiin? Näitä kysymyksiä pohdin tässä kirjoituksessa. Taustoitan aluksi konemetaforan käyttöä historiallisella katsauksella. Sen jälkeen arvioin konemetaforan osuvuutta dokumentin esittämän työläisten välineellisen kohtelun moraalisena kritiikkinä. Tekstin myöhemmin ilmestyvässä toisessa osassa palaan konemetaforaan marxilaisesta näkökulmasta ja osoitan sen taloudellisesti harhaanjohtavaksi, jos kohta moraalisesti tehokkaaksi kritiikin työkaluksi.

Konemetaforan vaiheita keskiajalta kartesiolaisuuteen ja valistukseen

Konemetaforan historia ulottuu pitkälle teollista vallankumousta kauemmaksi. Länsimaista (tieteellistä) maailmankuvaa suuresti muovannut kartesiolainen dualismi, mielen ja ruumiin tiukka erottaminen, on tästä ilmeinen esimerkki. Kuitenkin jo keskiajalla konemetaforilla kuvattiin maailmankaikkeutta (machina mundi), kirkkoa (machina Ecclesia) mutta myös ihmisruumista. Esimerkiksi 1100-luvulla elänyt Hugo Eterianus kirjoitti[6]: His et similibus irritatur animus, spiritus acescit et tota colliquescit corporis machina, suomeksi kutakuinkin: ”Nämä ja samanlaiset [asiat] ärsyttävät sielua, hapattavat hengen ja hajottavat kokonaan kehon koneen.” Keskiajan konemetaforia selittänee kristillinen kulttuuriparadigma: luonnonoliot ja organismit nähtiin Jumalan taidokkaita suunnitelmia ilmentävinä ja toteuttavina instrumentteina ja siten eräänlaisina koneina.[7]

Keskiajalla eri asioita kuten ihmisruumista kuvattiin konemetaforien avulla mutta ranskalaisfilosofi René Descartesin (1596–1650) mukaan koko kehon toiminta voidaan selittää automaattina.[8] Descartesin katsannossa eläinten ja ihmisten ruumiit nähdään pelkkinä koneina[9], joiden aistimuksia ja toimintaa selittävät mekanistiset, fysikaaliset lait.[10] Kartesiolaisten ajatusten vaikutus luonnontieteiden edistyksessä on ollut merkittävä[11], ja esimerkiksi genetiikan ja molekyylibiologian kehityksen myötä konemetafora on tunnustettu nykybiologian kenties tehokkaimmaksi käsitteelliseksi työkaluksi[12]. Toisaalta erilaisten reduktionististen suuntausten myötä kartesiolainen dualismi on johtanut myös yrityksiin palauttaa ihmismieli aivojen kemiallisiin ja fysikaalisiin prosesseihin. Charles Lowney kuvaa dualismin kiistanalaista – ja paradoksaalista – huipentumaa eräissä 1900-luvun (mielen)filosofian suuntauksissa seuraavasti: ”Keho on pelkkä kone – reduktionistit kävivät hyökkäykseen, toistaen Descartesia – eikä koneessa ole aavetta.”[13]

Siirtymä kartesiolaisesta dualismista monistiseen materialismiin ja näin ollen koko ihmisen näkeminen pelkkänä koneena ovat kuitenkin nykypäivän fysikalistisia ihmiskuvia ja reduktionistisia mielenfilosofioita vanhempaa perua. 1600- ja 1700-luvuilla lääketieteen ja anatomian kehitys heijastuivat kehollisiksi konemetaforiksi. Kenties pisimmälle konemetaforiikkansa vei valistusajattelijoista vaarallisimpanakin pidetty, materialismillaan, ateismillaan ja ”häpeemättömällä irstailullaan” kyseenalaista mainetta niittänyt lääkäri ja filosofi Julien Offray de La Mettrie (1709–1751).[14] Aikansa kohukirjassa Ihmiskone (L’Homme Machine, 1747) La Mettrie palautti sielun ja ajattelun aineeseen. Kartesiolaisille eläimet (ja ihmisruumiit) olivat koneita ja sielu erotti ihmiset radikaalisti eläimistä, mutta La Mettrie asetti eläimet ja ihmiset samalle tasolle: ”Siirtymä eläimistä ihmiseen ei ole väkivaltainen; todelliset filosofit tunnustavat tämän.” Vain ”koulutuksen ihmeet”, ei suinkaan aineen ja järjen metafyysinen ero, voivat nostaa ihmiset eläinten yläpuolelle.[15] Hänen mukaansa kaikki (niin sanotun) sielun kyvyt riippuvat ”aivojen ja koko ruumiin oikeasta elimistymisestä”.[16] Ihmiset ja eläimet ovat vieterikokoelmia:

Näiden vieterien erot johtuvat vain niiden sijainnista ja voiman asteesta, eivät koskaan niiden luonnosta; ja sielu ei täten ole kuin liikkeiden periaate tai aivojen aistiva aineellinen osa, jota voi erehdystä pelkäämättä pitää koko koneen pääasiallisena jousena, joka näkyvästi vaikuttaa kaikkiin muihin […] Päätelkäämme siis rohkeasti, että ihminen on kone, ja ettei koko maailmankaikkeudessa ole kuin yksi, eri tavoin muuntunut substanssi. [17]

La Mettrien ihmiskoneet eivät kuitenkaan edusta kartesiolaista mekanistista selitysmallia. Kyse on tietoisen kielikuvallisesta materialismin esityksestä, johon ihmiskasvi tai -sienikin sopisi.[18] La Mettrielle kone ei ehkä ollut niinkään yleinen ihmistä selittävä periaate kuin aikansa vakiokalustoon kuulunut tehokas kielikuva, jonka hän valjasti materialisminsa havainnollistajaksi. Natania Meekerin tapaan voisi todeta, että La Mettrien kaltaisille materialistisille kirjoittajille kielikuvat ja figuurit ovat materiaa: käyttökelpoisia, muovattavia, ja aistillisia vaikutelmia tuottavia.[19]

Konemetaforan kulttuuriset juuret ovat siis paljon 1700–1800 -lukujen teollista murrosta syvemmällä. Joka tapauksessa Descartesin, Newtonin ja viimein teollisen vallankumouksen myötä konemetaforan sovellusalue laajeni huomattavasti.[20] Uuden ajan sosiaaliset, tieteelliset ja taloudelliset kehityskulut paitsi levittivät konemetaforaa, myös politisoivat sen.[21] Seuraavaksi tarkastelemme konemetaforaa teollisuustyön representaatiossa ja kritiikeissä.

Politisoitunut konemetafora: tehdastaisteluita ja kielikuvakamppailuja

Viimeistään Charles Chaplinin Nykyajan (1936) tehtaassa tapahtuva liukuhihna- ja hammasratasepisodi varmisti konemetaforan paikan populaarikulttuurin ikonisessa kuvastossa. Kyseinen metafora politisoitiin kuitenkin jo aiemmin. Varhaisviktoriaanisen ajan Englannissa (etenkin 1830- ja 1840-luvuilla) käydyt kiihkeät ”tehdastaistelut” olivat Joseph Bizupin mukaan pitkälti kamppailua siitä, millaisin kuvauksin ja metaforin teollisuutta ja teollisuustyöväkeä voitiin oikeutetusti esittää. Tehdasjärjestelmän puolustajat turvautuivat tehtaiden ja koneiden estetisointiin, romantisointiin ja orgaanisiin metaforiin. Osa jopa ymmärsi teollisuuden mekaaniset systeemit ja koneet eräänlaisina taideteoksina, materiaalisina merkkeinä ”abstraktista älyllisestä kauneudesta”, joka ei perustunut (taide)objektin muodollisiin ominaisuuksiin tai sen ilmaisemaan persoonalliseen luovuuteen vaan objektin, siis koneen, ”operaatioiden abstraktiin tehokkuuteen”. Teollisuusjärjestelmän kriitikoille taas tyypillistä oli muun muassa teollisuustyön esittäminen eräänlaisena orjatyönä, sen kuvaaminen fyysistä ja moraalista terveyttä rappeuttavana, sekä konemetaforan käyttö; heidän mukaansa tehdastyö alisti työläiset koneiksi.[22]

Brittiläinen taide- ja sosiaalikriitikko, filosofi ja filantrooppi John Ruskin (1819–1900) voidaan nostaa viktoriaanisen ajan teollistumisen vastaisen diskurssin paraatiedustajaksi. Ruskinille ominaista oli teollisuustyön epäinhimillistävien piirteiden moraalinen ja esteettinen kritiikki ihmisruumiiseen liittyvien, toisaalta sitä vieraannuttavien koneellisten kielikuvien avulla.[23] Alun perin vuonna 1853 julkaistusta teoksesta The Nature of Gothic löydämme seuraavan esimerkin:

Olennosta täytyy tehdä joko työkalu tai ihminen. Molempia ei voi tehdä. Ihmisiä ei tarkoitettu työskentelemään virheettömästi kuin työkalut, olemaan täsmällisiä ja täydellisiä kaikissa toimissaan. Jos haluaa saada moista täsmällisyyttä heistä irti, saada heidän sormensa mittaamaan asteita kuin hammaspyörät ja käsivartensa piirtämään kaaria kuin harpit, heidät täytyy epäinhimillistää. Heidän on luovutettava kaikki henkinen energiansa tehdäkseen itsestään hammaspyöriä ja harppeja.[24]

Teollisuustyön epäinhimillistävä vaikutus ei Ruskinin mukaan piile työsuhteessa sinänsä: toisen valtaan asettuminen voi hyvin olla kunnianosoitus, jopa jalo elintila, ei välttämättä orjuutta. Teollisuustyön ongelma on työnjako, joka Ruskinille on itse työntekijän jakoa: heidät jaetaan ”miehenmurusiksi”, joille jäävä taito ei riitä kokonaisen nuppineulan tai naulan tekoon vaan uuvuttaa itsensä nuppineulan nuppien tahi naulanpäiden parissa päivät pitkät. Niinpä Englannin tehtaissa valmistetaan Ruskinin mukaan kyllä kaikkea muuta paitsi miehiä[25]. Puuvillan valkaisu ja teräksen karkaisu käyvät elävien henkien kirkastamisen ja jalostamisen edelle.[26]

Kaikki tuottava työ ei Ruskinille toki ole tuomittavaa. Pahimmanlaatuista on se, joka vaatii tekijältään työkalumaista täydellisyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Ihmisluontoon kuuluvat viat ja epätäydellisyys, ja ainoastaan yhdessä niiden kanssa ihmisen jalommat ominaisuudet ja kehityksen mahdollisuudet voivat ilmetä. Koneellisessa tuotannossa työläisten muuttuminen yksittäisiä työvaiheita virheettömästi suorittaviksi osatyökaluiksi ei siis ainoastaan kavenna heidän osaamisalaansa käsityöläisiin verrattuna. Se myös typistää heidän inhimillistä potentiaaliaan, sillä “se mikä heissä on parasta, ei voi manifestoitua muutoin kuin moninaisten virheiden kera”.[27]

Ruskin havaitsee koneellisessa tuotannossa kolme pääasiallista epäinhimillistävää vaikutusta: 1) sellaisten ei-välttämättömien tuotteiden (kuten lasihelmien) joiden tuotannossa kekseliäisyydellä ei ole sijaa, valmistuksessa ei inhimillisillä kyvyillä juuri ole merkitystä; 2) samoin imitaatio ja kopiointi muutoin kuin “jalojen töiden” säilyttämiseksi vähentää työntekijöiden inhimillistä panosta ja korostaa välineellistä tarkkuutta; 3) täsmällinen viimeistely vain itsensä takia (erotuksena jostakin jalommasta päämäärästä) vaatii vain “kärsivällisyyttä ja hiekkapaperia” ja jos se ei palvele käytännöllisiä päämääriä tai kekseliäisyyttä, on se vain inhimillisen työn välineellistä alennusta. Ruskin kehottaa aikalaisiaan välttämään tällaisia tuotteita ja tukemaan “terveellistä ja jalouttavaa” työtä luopumalla kaikesta siitä kauneudesta, mukavuudesta tai halpuudesta, joka on saatu aikaan vain työmiehen alentamisella työvälineeksi.[28]

Ruskin vertailee esimerkissään englantilaista teollista lasityöläistä ja venetsialaista lasinpuhaltajaa. Ruskinin mukaan englantilaiset ylpeilevät turhaan lasinsa kirkkaudella ja sen leikkauksen tarkkuudella, sillä se on saatu aikaan työläisen välineellistymisen kustannuksella. Englantilaisesta lasityöläisestä tulee standardisoidun teollisen työprosessin myötä ”pelkkä kone kaarien pyöristämiseen ja reunojen teroittamiseen” siinä missä venetsialainen käsityöläinen ei välittänyt reunojensa pyöristyksistä pätkän vertaa vaan kehitteli jokaiselle tekemälleen lasille uuden muodon. Ruskinin käsittelyssä konemetafora kohdistuu erityisesti teollisen tuotannon esteettisiin ja intellektuaalisiin seurauksiin ja asettaa meidät valinnan eteen: joko vaihtelu, kekseliäisyys ja inhimillisen epätäydellisyyden jalous tai teollisen, tasalaatuisen tuotannon välineellistämä ihminen. ”Valitse, maksatko ihastuttavasta muodosta vai täydellisestä viimeistelystä, ja valitset samalla hetkellä, teetkö työläisestä ihmisen vai hiomakiven”, vastuuttaa Ruskin kuluttajia.[29] 1800-luvun brittiläisen teollisuuden ja tehokkuusajattelun kriitikot käyttivät John Ruskinin tavoin konemetaforaa osoittaakseen, kuinka tehdastyön koneistuminen alentaa ihmisen pahaiseksi työvälineeksi. Työläisen omilla taidoilla ja kekseliäisyydellä ei uudessa, tehokkaassa mutta tasalaatuisessa tuotantotavassa ole juuri mitään sijaa, eikä häntä näin ollen kohdella kokonaisena ihmisenä. Mielenkiintoisesti Bizupin[30] mukaan myös osa mekanisoidun työprosessin puolustajista, kuten lehtimies ja historioitsija William Cooke Taylor (1800–1849) omaksuivat konemetaforan.

Tunnustan mieluusti, että mekaanisilla prosesseilla, jotka vaativat saman operaation jatkuvaa ja muuttumatonta toistoa päivästä toiseen ja vuosi vuoden perään, on taipumus alentaa työmies automaatiksi, jonka suurin saavutus on tehdä tietty määrä liikkeitä annetussa ajassa.[31]

Taylor argumentoi kuitenkin mekanisoidun tehdastyön olevan vähemmän konemaista kuin aiempien käsityövaltaisten tuotantoprosessien. Vaikka mekanisoidun tehdastyön vastustajat väittävät sen karsivan mahdollisuuksia työntekijäin älyn ja kekseliäisyyden harjoittamiseen, on Taylorin mukaan tämä uhka kahta kauheampi vain ”kätten kätevyyttä” vaativissa töissä; tehtaissa työläisille tarjoutuu lukuisia mahdollisuuksia kekseliäisyytensä ja taitojensa tehostamiseen. Näiden ominaisuuksien vaaliminen kuuluu myös tehtaanomistajan intresseihin. Teknologinen kehitys ei siis olekaan alentanut työläisiä koneiksi vaan päinvastoin edistänyt työläisten koulutusta luomalla suuremman kysynnän älylle ja kekseliäisyydelle. Näin ollen ainakin Lancashiren edistykselliset tehtaanomistajat ovat ottaneet asiakseen vastata tähän kysyntään ”päiviemme suurella koulutuksellisella liikkeellä”.[32]

Lisäksi Taylor toteaa, että suuret pääomat, joita tehtaiden perustamiseen ja ylläpitoon vaaditaan, takaavat lopulta työvoimallekin paremmat olosuhteet. Hänen mukaansa suurkapitalistit itse asiassa kohtelevat työntekijöitään paremmin, ovat ”armollisempia työnantajia”. Suurkapitalisti, samaan tapaan kuin suurmaanomistaja, on investoinut paljon työvoimaan tai maahan ja pitää siitä näin ollen parempaa huolta kuin vähempivarainen, riistolla pikavoittoja tavoitteleva spekuloija.[33]

Edellisten havaintojensa perusteella Taylor puolustaa teknologisoituvaa teollisuusjärjestelmää inhimillisesti edistyksellisenä, ei suinkaan työläisiä koneiksi alentavana. Vaikka Taylor jossain määrin hyväksyy konemetaforan, se merkitsee hänelle pikemminkin järjen ohjaamaa, työläisten älyä ja kekseliäisyyttä vaalivaa ja osallistavaa tehtaan kokonaiskonetta. Taylorille työläisten rationalisoitu konemainen tehokkuus ja tehdastuotannon moraalinen järjestys ovat harmoniassa:

Kaikelle on paikkansa ja kaikki on paikallaan. Kukaan ei ole hetkeäkään neuvottomana: yhteisön organisaatio on täydellistä, ja ihmistoimijat työskentelevät koneiston täsmällisyydellä. Ei ole kyse mistään vähäisestä moraalisen voiman näytöstä, kun työläisiin juurrutetaan toiminnan ykseys […] eikä se jää jälkeen siitä älyllisestä voimasta, joka on saattanut mahdollisiksi kaikki tieteen keksinnöt.[34]

Taylorin mukaan tehdastyöläiset alistuvat tehtaan konemaiseen järjestykseen omasta tahdostaan, tiedostaen että hallinta, jonka alaisina he työskentelevät, edistää kaikin puolin heidän omia etujaan. Konemetafora kuvaa työntekijöiden ja kapitalistien keskinäisriippuvuutta: tehdaskoneen rationaalinen toiminta on ”yhtäläisen reiluuden” ja auktoriteetin välittäjä, ja satunnaisista kiistoista huolimatta riippuvuus yhteisestä koneistosta mahdollistaa työläisten ja tehtailijan yhteistoiminnan. ”Höyrykone on tuomareista neutraalein”, todistelee Taylor tehdasjärjestelmän taipumusta sovittaa yhteen työvoiman ja pääoman intressit.[35] Taylorin konemetaforassa neutraalius ja harmonia korvaavat Ruskinin välineellistävän ja alistavan koneistumisen.

Moraaliset päätelmät, joita Taylor yllämainitusta työvoiman ja kapitalistien konevälitteisestä keskinäisriippuvaisuudesta tekee, ovat kuitenkin sangen kyseenalaisia: ”Niin merkillistä täydellisen despotismin ja täydellisen vapauden yhdistelmää ei koskaan aiemmin ole ollut olemassa, ja sellaisen tilan aikaansaaminen on yksi moraalisuuden ja älyn jaloimmista riemuvoitoista.”[36] Machines -dokumentin tekstiilitehtaan työntekijöitä seuranneista katsojista tuskin kukaan voi myöntää, että heidän täydellinen tottelevaisuutensa seuraisi heidän täydellisestä vapaudestaan, kuten Taylor ehdottaa. Harva myöskään tunnustaisi gujaratilaisten tekstiilityöläisten työolosuhteissa ilmenevän ”moraalisuuden ja älyn jaloimman riemuvoiton”. Keskustelu teollisuustyöstä ei 1800-luvun Englannissakaan kuulunut yksin yläluokkaisille miehille eikä rajoittunut tehokkuuden ja estetiikan vastakkainasetteluun. Mielenkiintoisen lähdeaineiston muodostavat viktoriaanisten naisrunoilijoiden tehdastyötä ja -työläisiä käsittelevät runot. Aihepiiriä tutkinut Fabienne Moine esittää artikkelissaan ”Voices in the Machine: Class, Subjectivity and Desire in Victorian Women’s Factory Poems”, että konemetaforia käyttivät lähinnä keskiluokkaiset, ”konservatiiviradikaalit” naisrunoilijat lapsityön kuvauksissa – naisten tehdastyö kun oli heille viktoriaanisessa moraali-ilmastossa tabu. Tässä konekuva à la Elizabeth Barret Browning:

Let them feel that this cold metallic motion
Is not all the life God fashions or reveals –
Let them prove their inward souls against the notion
That they live in you, or under you, O wheels! –[37]

Tehdastyön kurjuuden ja epäinhimillisen luonteen kritisointi konemetaforin oli eittämättä tärkeä osa kamppailussa sosiaalisten reformien puolesta. Samaan aikaan keskiluokkaiset runoilija-sosiaalikriitikot päätyivät kuitenkin hiljentämään ja toiseuttamaan (mies- ja lapsi-) työläiset ja sulkemaan naiset täysin ulos kuvasta.[38] Onkin syytä tarkastella myös itse työläisnaisten runoutta ja tehdastyön ja työläisten representaatioita siinä. Työläisrunoilijoiden tuotanto ei suinkaan vellonut vain koneellisissa kielikuvissa ja työn kurjuudessa. Tämän lisäksi he vastustivat työn alentavia ja epäinhimillistäviä piirteitä korostamalla työn (myös kirjallisen työn, eli runojensa!) ja työläisten arvokkuutta, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta. Löytääpä Moine naisten runoista työn objektivoivuuden vastastrategioina jopa ”teollisen intohimon” (industrial desire) ja (mies)työläisruumista estetisoivan ja erotisoivan feminiinisen katseen.[39] Esimerkiksi nimimerkillä ”Tehtaantyttö” työväkeä sympatisoiviin lehtiin kirjoittanut kutoja Ellen Johnston (1835–1873) asettaa runossa ”The Working Man” vastakkain kalpean aristokraatin ja tosi työmiehen:

Let him that ne´er kent labour´s yoke but come to Glasgow toon,
And let him take a cannie walk her bonny buildings roon,
And let him wi´ his lady hands, his cheeks sae pale and wan,
Stand face to face, without a blush, before the Working Man[40]

Johnstonin ja muiden työväenluokkaisten naisrunoilijoiden tuotanto tarjoaa toisen näkökulman teollisuusjärjestelmään. Mykän koneistuneen kurjuuden sijaan se antaa äänen tunteville ja yhteisöllisille työläisille ja voimaannuttaa yhteiskunnallisesti hiljennetyt ja marginalisoidut naistyöläiset kirjoittamisen kautta. Kritiikkiä ja luokkatietoisuutta ei ole välttämätöntä rakentaa vain negatiivisesti, esimerkiksi konemetaforien kautta. Moine[41] ehdottaakin, että ”uudelleen inhimillistäminen” runouden avulla voi palauttaa työläisille äänen, yhteisöllisyyden ja ylpeyden.

Machines-dokumentti onnistuu tasapainoilussa: vaikka kuvakerronta esittää konemetaforia, antavat haastattelut äänen myös työläisille. Yhtä kaikki 1800-luvun brittikeskustelusta tutut konemetaforat sovellettuina 2010-luvun intialaistehtaaseen vaikuttavat edelleen lietsovan katsojassa voimakkaita moraalisen paheksunnan tuntoja. Huolimatta ajallisesta etäisyydestämme sen historiallisiin juuriin, ei konemetaforan poliittisuus ole hävinnyt, joskin sen kriittinen sovellusala on perinteisen teollisuuden muassa yhä enemmän siirtynyt kehittyviin maihin kuten Intiaan. Nykysuomalaisessa työmarkkinapolitiikassa konemetaforat esiintyvät teollisen riistokuvaston sijaan työyhteisöjen ja organisaatioiden toiminnan kuvauksissa. Suurimpien työmarkkinajärjestöjen lehtien pääkirjoitusten metaforiikkaa eli metaforakuvastoa analysoinut Kirsi-Mari Viertola tunnistaa konemetaforat yhtenä fysiikkametaforien alalajina, jossa ”[t]yöyhteisö nähdään näin ollen eräänlaisena koneena, johon kohdistuu voimia ja paineita”.[42] Huolimatta kotoisen konemetaforiikkamme kesyyntymisestä tunnistamme silti Machinesin ”kovempien” konemetaforien voiman, moraalisen vetoavuuden ja velvoittavuuden. Tämä johdattaa meidät tutkimaan välineellisyyttä ja moraalilakia.

Kategorinen imperatiivi, industriaaliset instrumentit: työntekijä, kone ja välineellisyys

Immanuel Kantin velvollisuuseettiseksi moraalilaiksi tarkoitetun kategorisen imperatiivin toinen muotoilu kuuluu seuraavasti: ”Toimi siten, että käytät ihmisyyttä, on se sitten omassasi tai jonkun toisen persoonassa, aina samaan aikaan päämääränä, ei koskaan pelkästään välineenä.”[43] Niin John Ruskinin kuin Machinesin konemetaforien pohjavireessä kaikuu kategorisen imperatiivin toinen muotoilu: ihmisten käyttäminen välineellisesti teollisuustyössä on väärin. William Cooke Taylorinkin mukaan työssä tulisi saada kehittää itseään, toteuttaa kekseliäisyyttä ja kokonaisvaltaista ihmisyyttä. Toisin kuin teollisuuskriitikko Ruskin, Taylor puolusti tehtaita, jotka hänen mukaansa mahdollistivat näiden imperatiivin toisen muotoilun kanssa sopusoinnussa olevien ihanteiden toteutumisen. Sama traditio jatkuu nykypäivänä yritysten kestävyyssuunnitelmissa ja yhteiskuntavastuuraporteissa työntekijöiden potentiaalin, yksilöllisen kehityksen ja hyvinvoinnin korostamisena.[44]

Arvioin seuraavaksi Machinesin konemetaforan osuvuutta lukemalla sen esteettisenä kritiikkinä kantilaisen moraalilain rikkomista kohtaan. Dokumentin konemetafora ”teollisuustyö tekee työntekijöistä koneita” kääntyy muotoon ”työntekijöitä käytetään pelkästään välineinä”. Samalla tarkastelu kääntyy esteettisestä välineellisyydestä (konemaisuus) moraalilain vastaiseen välineellisyyteen (ihmistä ei kohdella päämääränä sinänsä). Voidaan toki kyseenalaistaa, onko Kantin kategorinen imperatiivi pätevä eettinen periaate ylipäätään tai erityisesti työelämän kontekstissa. Sen (tarkemmin sanottuna imperatiivin toisen muotoilun) valintaa tarkasteluni kehykseksi voi tässä perustella kahdella syyllä. Ensinnäkin teollisuustyötä kriittisesti kuvaavat konemetaforat olettavat implisiittisesti jotakin sen kaltaista esittäessään, kuinka tehdastyö muuttaa ihmisen koneeksi; toiseksi vaatimus työntekijöiden kohtelusta enemmän kuin pelkkinä välineinä on yleisesti hyväksytty niin poliittisissa diskursseissa kuin yritysmaailman retoriikassa ja kestävyysstrategioissa. Hahmottelen alla yhtä mahdollista näkemystä siitä, mitä ihmisen kohtelu välineellisesti voisi palkkatyön kontekstissa tarkemmin ottaen tarkoittaa ja tarkastelen erästä ratkaisua, elämiseen riittävää palkkaa (living wage) kategorisen imperatiivin toisen muotoilun toteuttavana käytäntönä.

Orjatyö on selvästi kantilaisen moraalilain mukaan tuomittavaa, mutta eikö sama koske palkkatyötä ylipäätään? Vaikuttaa nimittäin siltä, että työnantaja ostaa työntekijän tietyksi ajaksi vain työsuoritusta varten, ei toteuttamaan ihmisyyttään – mikäli emme siis pidä työntekoa ainoana ihmisolemusta määrittävänä piirteenä. Tai, mikäli työnantaja työntekijän kehitystä vaalii, ihmisyyden kehittäminen (kannattavasti) näyttää rajoittuvan työsuoritusta tehostaviin koulutuksiin.

Jos hyväksymme edellä sanotun, näyttää työnantaja kohtelevan palkollisiaan pelkkinä välineinä, ei persoonina ja päämäärinä sinänsä. Toki esimerkiksi nykysuomalaisilla työmarkkinoilla trendinä on etsiä (tieto- tai asiakaspalvelu-) työntekijöiksi sosiaalisesti lahjakkaita ”hyviä tyyppejä”, joiden luonteenpiirteitä, tunteita ja karismaa ynnä muita inhimillisiä ominaisuuksia arvostetaan (ja arvostellaan) työnkuvaan kuuluvina. Perinteisessä teollisuustyössä – ainakin sen länsimaista pitkälti kaikonneissa muodoissa – näyttää kuitenkin edelleen siltä, että töihin palkataan (vain) välttämättömät taidot hallitseva, ajassa mitattava paketti ihmisasuista työvoimaa, ei ihmistä sinänsä.

Väittäessämme teollisen palkkatyön rikkovan automaattisesti kantilaista moraalilakia sortuisimme kuitenkin liian hätäiseen päättelyyn. Työ sinänsä on ihmiselle luonnollista[45] toimintaa: ihmisen ja luonnon välinen aineidenvaihtoprosessi, jossa ihminen muokkaa luonnon aineksia ja ympäristöään[46] ”ruumiinsa luonnonvoimilla”. Inhimillisen työn erikoispiirre on sen tietoisuus: kyse on paitsi ihmisen ja luonnon välisestä ainesten vaihdosta, myös – ja ennen kaikkea – tarkoitusperäisestä toiminnasta.[47]

Voinemme hyväksyä työn sinänsä luonnolliseksi toimeksi, vaan entä palkkatyö? Tässä yhteydessä ei ole mahdollista kattavammin pohtia palkkatyön oikeutusta marxilaisesta näkökulmasta. Tyytykäämme vallitsevan talousjärjestelmän puitteissa seuraavaan työhypoteesiin: työn tekeminen toiselle ei sinänsä ole ongelmallista, jos siitä saa asiaankuuluvan korvauksen (hyväntekeväisyystyön jätämme tässä huomiotta).

Kategorisen imperatiivin mukaan kanssaihmisiä ei siis sovi käyttää pelkkinä instrumentteina muiden päämäärien toteuttamiseksi. Imperatiivi ei kuitenkaan kiellä molempien osapuolten autonomian säilyttävää, molemmille hyödyllistä, vapaaehtoisesti muodostettua suhdetta.[48] Ideaalimuodossaan palkkatyötä voisi kenties pitää tällaisena (vaihto)suhteena.[49] Tässä vaihdossa palkka on korvaus inhimillisestä, arvoa tuottavasta työstä ja mahdollistaa (tai sen tulisi mahdollistaa) paitsi välttämättömät elintarpeet, myös vapaa-ajalla tapahtuvan ihmisyyden toteuttamisen ja kehittämisen. Palkkatyö voi siis olla työtä tekevän persoonan kohtelemista päämääränä sinänsä – kunhan palkka on riittävän suuri. Korostettakoon kuitenkin kiireesti, että väite palkasta inhimillisen kohtelun indikaattorina on auttamatta yksinkertaistus. Persoonan kohtelu päämääränä sinänsä edellyttää toki moninaisten tekijöiden, kuten sukupuolen, iän, terveydentilan sekä uskonnollisten ja seksuaalisten suuntausten huomiointia, niin arvojen kuin käytäntöjenkin tasolla.[50] Säällistä palkkausta käytetään käsillä olevan tekstin puitteissa inhimillisen kohtelun minimitason mittana lähinnä, koska siitä on helpoiten saatavilla vertailtavissa olevaa tilastollista aineistoa (kts. seuraavan osion ILO-raportit).  Esimerkiksi minimipalkka ei siis takaa moraalilain toteutumista. Toisaalta voidaan todeta, että jos työtulo hädin tuskin riittää työntekijän itsensä (ja seuraavan työntekijäsukupolven) uusintamiseen sekä välttämättömiin elintarpeisiin muttei muuhun inhimilliseen toimintaan, ei työntekijän osa ole tuotantoeläintä tai konetta kummempi. Miten on Machinesin työläisten laita? Kohdellaanko heitä tässä mielessä koneina, eli onko metafora osuva?

Palkka inhimillisen kohtelun raja-arvona? Köyhyysraja, minimipalkka ja living wage

Machines– dokumentin tehtaassa matala palkkataso ja pitkä työpäivä eivät salli juuri vapaa-aikaa. Jos palkkatyö mahdollistaa ainoastaan työvoiman pitämisen toimintakykyisenä, kohdellaan työntekijää moraalilain vastaisesti ainoastaan välineenä. Eräs haastateltavista kertoo tekevänsä kahdentoista tunnin työvuoron, pitävänsä tunnin ruoka- ja lepotauon ja aloittavansa uuden vuoron.  Tätä voisi verrata tilanteeseen, jossa koneen huoltotyöt tai lypsävän lehmän pitäminen terveenä ja ruokittuna mutta parteen kytkettynä ja vailla virikkeitä mahdollistavat koneen ja lehmän tuottavan toiminnan.[51] Vertaus ei kuitenkaan aivan päde: arvokkaat koneet pyritään pitämään hyväkuntoisina, mutta loppuun kulutetulle työvoimalle on tarjolla tuhatmäärin korvaajia, jotka ovat valmiita matkustamaan tehdastyöhön jopa 1600 kilometriä, toiselta puolelta Intiaa.  12 tunnin työvuoron palkka, 210 rupiaa (2,70€), toki ylittää kansainvälisen köyhyysrajan, 1,90$ päivässä, mutta dokumentissa esitellyn gujaratilaisen tehtaan työntekijöiden päiväpalkka jää silti alle Intian teollisuuden keskimääräisten päiväpalkkojen (vuonna 2014 347,3 INR/päivä)[52]. 210 rupian päiväpalkka riittäisi kyllä elättämään jopa 6-henkistä perhettä Intian kansallisen köyhyysrajan (maaseudulla 32 rupiaa päivässä/hlö)[53] yläpuolella. Tästä on vähennettävä työmatkakustannukset ja pitkiin matkoihin kuluva hukattu työaika. 6000 rupian (~77€) kuukausipalkka voi olla intialaisen maanviljelijän tulotasoon nähden houkutteleva, mutta edellyttää kahdentoista tunnin työtä käytännössä kuukauden jokaisena päivänä.

Vaikka jättäisimme huomiotta työaikoihin ja -ehtoihin liittyvät ongelmat, ei suhteellisesti tavoittelemisen arvoinen palkka takaa kategorisen imperatiivin mukaista ihmisarvoista kohtelua. Määritelkäämme argumentin vuoksi persoonan kohtelu ”päämääränä sinänsä” YK:n ihmisoikeuksien julistuksen noudattamiseksi. Julistus sisältää vaatimuksen elämiseen riittävästä palkasta (living wage) joka tunnustetaan kansainvälisesti ihmisoikeudeksi.[54]

23.3 Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.(Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 1948)[55]

Kansainvälisen työjärjestö ILO:n raportissa kuvaillaan elämiseen riittävää palkkaa – joka on syytä erottaa minimipalkasta (minimum wage) – työläisten ja heidän perheidensä ”kohtuullisen mutta kunnollisen” elämäntyylin mahdollistavaksi palkaksi. Palkan hyväksyttävyys määrittyy kulloisenkin yhteiskunnan taloudellisen kehitysasteen mukaan ja sen tulee mahdollistaa elo köyhyysrajan yläpuolella sekä osallistuminen sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämään.[56] Raportin mukaan elämiseen riittävä palkka esiintyy ihmisoikeuksien julistuksen lisäksi useissa muissakin kansainvälisissä sopimuksissa. Monet periaatteen hyväksyvät kansainväliset yhtiöt ja järjestöt ovat pidättäytyneet sen toimeenpanosta, usein yhtenäisen määritelmän puutteeseen ja laskennallisiin vaikeuksiin vedoten. Tilanteen tiivistää raportin luvun 4 otsikko “Acceptance of living wage in principle and rejection in practice in developing countries”. Esimerkiksi “human potentialia vapauttava”, “kestäviä innovaatioitaan”[57] Intiassakin valmistava Nike totesi ILO:n raportin mukaan, ettei se tue “keinotekoisia palkkatavoitteita tai -lisiä, jotka perustuvat mielivaltaisiin elämiseen riittävän palkan määritelmiin”.[58] Selittämättä jää, miten YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n maakohtaisiin ruokakorilaskelmiin perustuva living wage olisi työmarkkinapoliittisesti tai lainsäädännöllisesti määrättyä minimipalkkaa ”mielivaltaisempi”.

Mitä kansalliseen tasoon tulee, raportin tietojen mukaan living wage oli kirjattu vain neljän valtion perustuslakiin.[59] Yksi näistä on Intia:

43. Elämiseen riittävä palkka, jne., työntekijöille.—Valtio pyrkii soveltuvalla lainsäädännöllä tai taloudellisella organisoinnilla tai millä tahansa muulla tavalla turvaamaan kaikille maatalous-, teollisuus- ja muille työntekijöille elämiseen riittävän palkan, työehdot, jotka takaavat kohtuullisen elintason, ja täyden oikeuden nauttia vapaa-ajasta ja sosiaalisista ja kulttuurisista mahdollisuuksista; ja erityisesti valtio pyrkii tukemaan yksilöiden tai osuuskuntien kotiteollisuutta maaseutualueilla.[60]

Living wagea Intiassa tutkineen Subhadra Mitra Channan mukaan erotuksena minimipalkasta elämiseen riittävä palkka on ihmisoikeuskysymys, ei työmarkkinapoliittinen kysymys: se ei suhteuta palkkaa tehtyyn työhön vaan työntekijän tarpeisiin. Siinä missä minimipalkka, suhde tehdyn työn ja korvauksen välillä, kohtelee työläistä abstraktiona markkinavaihdon kontekstissa, elämiseen riittävä palkka kohtaa työläisen ihmisenä, tarpeineen ja arvokkuuksineen.[61] Elämiseen riittävä palkka näyttäisi siis täyttävän myös kategorisen imperatiivin vaatimuksen ainakin minimipalkkaa paremmin.

Valitettavasti Intian perustuslakiin kirjattu living wage ei toteudu käytännössä. Julkisen sektorin työntekijöille, joita Channan artikkelin ilmestyessä oli 19 miljoonaa, minimipalkka (joskaan ei living wage) on turvattu. Myös järjestäytyneen yksityissektorin kuten monikansallisten yritysten työntekijöiden (8 miljoonaa) asema on kohtuullinen. Valtaosa intialaisista (320 miljoonaa) kuitenkin työskentelee järjestäytymättömällä sektorilla, jolla työsuhdeturvan ja lainsäädännön, saati living wagen toteutuminen usein jää haaveeksi. Syitä toteutumattomuuteen riittää: keskittyminen yksilöiden hyvinvoinnin sijaan valtion tilastollisesti huimaan talouskasvuun; kolonialismista vapautuneen kansan yhtenäisyyttä korostanut nationalistinen politiikka; valtion kyvyttömyys tarjota työttömille luvattuja sataa työpäivää vuodessa; paikallisviranomaisten harjoittama tilastojen kaunistelu jättämällä työttömyyskorvaukset maksamatta köyhyysrajan alapuolella oleville työnhakijoille.[62]

Kehnon palkkauksen taustalla vaikuttavat myös kulttuuriset tekijät, erityisesti virallisesti lakkautetun kastijärjestelmän mentaliteetti. Riittävän palkan maksaminen nähdään uhkana sosiaaliselle järjestykselle, palkan korvaaminen hyväntekeväisyydellä ja lahjoilla taas vahvistaa sitä:

Intialaisen yhteiskunnan läpileikkaava perusarvo tai -periaate on, että maksamalla työntekijöille hyvin kohottaisimme heidän itsetuntoaan, saisimme heidät tuntemaan ylpeyttä saavutuksistaan ja lopulta asettaisimme heidät kilpailemaan ylempien kastien ja luokkien kanssa.[63]

Pääosin ylemmistä kasteista koostuvan virkakoneiston välinpitämättömyys ei siis yllätä, onhan kunnollisen palkan maksamista pidetty vallitsevaa järjestystä horjuttavana, ja toisaalta palkkatyö on nähty halveksuttavana, sosiaalisesti stigmatisoivana ja epäinhimillistävänä. Channan käyttämä ilmaus ”työtätekevien ehdoton epäinhimillistäminen”[64] palauttaa mieleen konemetaforan.

Machines-dokumentissa haastatellut työläiset mainitsevat 12 tunnin työvuoron palkaksi 210 rupiaa. Tällä palkalla he eivät kykene elättämään perhettään Intian laskennallisten ruoka- asumis- ja liikkumiskustannusten (family living wage) tasolla, eivät kykenisi edes 24 tuntia vuorokaudessa, 30 päivää kuussa työskennellen! Ansio olisi tällöin 12 600 rupiaa kuukaudessa, kun perheen elättämiseen riittävä keskimääräinen kuukausipalkka on viime vuosina asettunut välille 13 000–20 000 rupiaa.[65] Tehtaamme tekstiilityöläiselle keskimääräinen living wage jää kuolleeksi kirjaimeksi.

Edes ympärivuorokautisella työllä gujaratilaisessa tekstiilitehtaassa yksi perheenjäsen ei kykene hankkimaan perheelle YK:n ruoka- ja maanviljelyorganisaatio FAO:n standardien mukaisen elantoa. On selvää, ettei kansainvälisen köyhyysrajan ylittävä tai Intian minimipalkkalainsäädäntöä noudattava palkka takaa oikeudenmukaisuutta, hyvinvointia tai tasa-arvoa eikä living wagenperiaatteen toteutumista. Kohtuullisen palkkatason saavuttamiseksi vaadittu työpanos on kohtuuton. Matala elintaso, kehnot työolot ja epätasa-arvo niin paikallisesti kuin globaalisti ovat moniin palkkatyön muotoihin, myös intialaiseen tekstiiliteollisuuteen, kietoutuvia ongelmia. Ne ovat usein yhtä lailla syitä kuin seurauksia teollisen riiston kehässä. Kapitalistisen palkkatyön puitteissa ja uusklassisen taloustieteen voitonmaksimointilaskelmissa tavataan ajatella, että yritys palkkaa lisää työntekijöitä niin kauan, kuin näiden ”tuotannontekijöiden” (eli ihmisten) tuottama arvo ylittää työpanosten hinnan. Näin abstrahoituna ”työvoimasta” tulee pelkkä väline voitontavoitteluun. Välineellistyminen ei kuitenkaan rajoitu mikrotalousteorian abstrakteihin laskuharjoituksiin, minkä Machines konkretisoi tehdastyön kuvauksessaan. Kantilaisen moraalilain näkökulmasta dokumentin tekstiilitehtaan toiminta on hyvin kyseenalaista: työntekijä ei ole työnantajille ”päämäärä sinänsä” vaan ”pelkkä väline”. Jos työläinen onnistuisikin maksamaan perheen elintarpeiden ja työmatkojen lisäksi lastensa koulutuksen, voisi kenties sanoa inhimillistä edistystä tapahtuneen, mutta vähintään yhden sukupolven välineistymisen kustannuksella.

Lopuksi

Konemetaforan historiaa vasten tarkasteltuna Machines asettuu osaksi politisoituneiden kielikuvien ja kielikuvilla tehtävän politiikan jatkumoa. Oli kyse sitten 1800-luvun Englannista tai 2010-luvun Intiasta, toimii konemetafora vahvana moraalisena kutsuna teollisuustyön välineellistävien vaikutusten arvioimiseksi. Havaitsimme, ettei minimipalkan kaltaisista mittareista ole takaamaan sitä, noudatetaanko tuotannossa kategorisen imperatiivin vaatimusta ihmisen kohtelusta päämääränä sinänsä. Inhimilliset tarpeet huomioiva, YK:n Ihmisoikeuksien julistukseenkin kirjattu elämiseen riittävä palkka (living wage) olisi parempi ehdokas päämääränä sinänsä kohtelun raja-arvoksi – toki vain yhtenä, mutta kenties helpoimmin kvantitatiivisesti havainnoitavana mittarina. Valitettavasti niin valtion kuin paikallisten ja kansainvälisten yritysten haluttomuus sitoutua elämiseen riittävään palkkaan vaikeuttaa intialaisten työntekijöiden inhimillisemmän, vähemmän välineellistävän kohtelun edistymistä. Seuraukset voimme havaita Machines -dokumentin kuvista ja kielikuvista.

Machines-dokumentin esittämä konemetafora osoittautuu vakuuttavaksi ja vaikuttavaksi moraalisen ja esteettisen kritiikin keinoksi. Välineellistävän teollisuustyön moraalista arvostelua ei kuitenkaan tule sekoittaa sen taloudelliseen analyysiin. Ensimmäisessä tapauksessa konemetaforalla on vahvaa kriittistä vipuvoimaa, jälkimmäisessä tapauksessa se voi lähinnä työntää kapuloita rattaisiin. Tämän kirjoituksen seuraavassa osassa tarkastelen Karl Marxin Pääomassa esittämää teoretisointia työläisen ja koneen suhteesta osoittaen, miksei työntekijää suinkaan ole syytä pitää metaforisena koneena.

Lähteet

Machines (2016), dokumenttielokuva. Ohjaus Rahul Jain, kuvaus Rodrigo Trejo Villanueva & Jain, leikkaus Jain & Yael Bitton & Robert Fenz. Tuotanto: Intia/Saksa/Suomi: Pallas Films/Jann Pictures/IV Films. Jakelu: Autlook Filmsales GmbH.

Anker, Richard (2011), Estimating a living wage: a methodological review. Conditions of Work and Employment Series No. 29. Geneva: International Labour Office. http://www.ilo.int/wcmsp5/groups/public/—ed_protect/—protrav/—travail/documents/publication/wcms_162117.pdf.

Benjamin, Walter (2014), “Keskuspuisto”, s. 11–42 teoksessa Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta. Käännös Taneli Viitahuhta & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto. Saksankielinen alkuteos “Zentralpark”, 1938/39.

Bizup, Joseph (1998), “Architecture, srailroads [sic], and Ruskin’s rhetoric of bodily form”.  Prose Studies, 21:1, pp. 74–94. London: Frank Cass.

Bizup, Joseph (2003), Manufacturing culture: vindications of early Victorian industry. Charlottesville and London: University of Virginia Press.

Channa, S. M. (2010), “What Do People Live On? Living Wages in India.” Anthropology of Work Review, 31, pp. 15–29. American Anthropological Association.

Channell, David F. (1991), The Vital Machine. A Study of Technology and Organic Life. New York/Oxford: Oxford University Press.

Descartes, René (2001), ”Metodin esitys”, s. 117–168 teoksessa Teokset I. Helsinki: Gaudeamus. Käännös Sami Jansson. Ranskankielinen alkuteos Discours de la méthode, 1637.

Descartes, René (2005), ”Ihmisruumiin kuvaus”, s. 117–132 teoksessa Teokset IV. Helsinki: Gaudeamus. Käännös Mikko Yrjönsuuri. Ranskankielinen alkuteos La description du corps humain, keskeneräinen julkaisematon käsikirjoitus, 1640–l.

Glebkin, Vladimir (2013), “A socio-cultural history of the machine metaphor”, Review of Cognitive Linguistics11 (1), pp. 145–162. John Benjamins Publishing Co.

Kant, Immanuel (1990), ”Tapojen metafysiikan perustus” teoksessa Siveysopilliset pääteokset. 2. painos. Porvoo: WSOY.  Käännös J.E. Salomaa. Saksankielinen alkuteos Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785.

Kant, Immanuel (2017), ”Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?”, s. 86–95 teoksessa Mitä on valistus (2. painos; 1. p. 1995), toim. Juha Koivisto & Markku Mäki & Timo Uusitupa. Tampere: Vastapaino. Käännös Tapani Kaakkurinniemi. Saksankielinen alkuteos Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung?, 1784.

Konopka, Andrzej (2002), ”Grand metaphors of biology in the genome era”, Computers and Chemistry 26 (2002), pp. 397–401. Elsevier.

Lahtinen, Tuomas (2016), ”Työn käsite marxilaisessa teoriassa ja sen ympäristöeettiset implikaatiot”. Verkkolehti Alusta. https://alusta.uta.fi/2016/08/23/tyon-kasite-marxilaisessa-teoriassa-ja-sen-ymparistoeettiset-implikaatiot/.

La Mettrie, Julien Offray de (2003), Ihmiskone. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry. Käännös Tapani Kilpeläinen. Ranskankielinen alkuteos L’Homme Machine, 1747.

Leighton, Angela & Reynolds, Margaret (toim.), (1995), Victorian Women Poets. An Anthology. Oxford (UK) and Cambridge (USA): Blackwell Publishers.

Lowney, Charles (2011), “Rethinking the Machine Metaphor since Descartes: On the Irreducibility of Bodies, Minds and Meanings”, Bulletin of Science, Technology & Society Vol 31, Issue 3, pp. 179–192. Sage Journals.

Marx, Karl (1974), Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa: Pääoman tuotantoprosessi. Moskova: Kustannusliike edistys. Käännös O.V. Louhivuori, tarkastaneet Tuure Lehén ja Mauri Ryömä. Saksankielinen alkuteos Das Kapital. Kritik der Politischen Ökonomie. Buch 1., 1867.

Marx, Karl (1978), Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Teoksessa Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 1. osa, s. 171–311. Moskova: Kustannusliike Edistys. Käännös Antero Tiusanen. Saksankielinen alkuteksti Ökonomisch-philosophischen Manuskripte aus dem Jahre 1844. Julkaistu ensi kertaa 1932.

Meeker, Natania (2007), ”The Materialist Tropes of La Mettrie”, Eighteenth Century: Theory & Interpretation 48 (3), pp. 245–262. Texas Tech University Press.

Moine, Fabienne (2018), ”Voices in the Machine: Class, Subjectivity and Desire in Victorian Women’s Factory Poems”, Cahiers victoriens et édouardiens 87. OpenEdition Journals.

Ruskin, John (1892), The nature of Gothic: a chapter of the Stones of Venice. Hammersmith: Printed by William Morris at the Kelmscott Press and published by George Allen, London and Sunnyside, Orpington. https://babel.hathitrust.org/cgi/pt?id=gri.ark:/13960/t89g6d58z;view=1up;seq=33.

Taylor, W. C. (1842). Notes of a tour in the manufacturing districts of Lancashire: in a series of letters to His Grace the Archbishop of Dublin. London: Duncan and Malcolm. https://babel.hathitrust.org/cgi/pt?id=hvd.32044088916259;view=1up;seq=5.

Viertola, Kirsi-Mari (2015), Kilpailukyvyn elvyttämistä ja luparallin pyörittämistä. Metaforat työmarkkinajärjestöjen jäsenlehtien pääkirjoituksissa. Pro gradu -tutkielma, Vaasan yliopisto. West, David (2010), Continental Philosophy. An Introduction. 2nd edition (1st 1995). Cambridge: Polity.

 



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Benjamin 2014, 36.

  2. ”Halpatuotantoa helvetistä”, Voima 2/2017 s. 48–49. https://voima.fi/artikkeli/2017/halpatuotantoa-helvetista/.

  3. https://2017.docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/machines/.

  4. https://www.idfa.nl/en/film/253adb91-0ca3-491c-90f7-f3c86a7b93d7/machines; suom. KK.

  5. https://variety.com/2016/film/festivals/rahul-jain-debut-docu-feature-machines-idfa-1201920556/; suom. KK.

  6. Teoksessa De anima corpore iam exuta eli ”Jo ruumiista poistuneesta sielusta”, Caput XXI, s. 75. https://books.google.fi/books/about/De_anima_corpore_iam_exuta.html?id=Ch88AAAAcAAJ&redir_esc=y.

  7. Glebkin 2013, 154–156.

  8. Channell 1991, 35.

  9. Ks. esim. ”Metodin esitys”: ”Tämä ei vaikuttane ollenkaan oudolta sellaisista, jotka tietävät, miten monia erilaisia automaatteja eli liikkuvia koneita ihmistaito voi tuottaa vain muutamista osista […] He katsovat ruumiin koneeksi, joka Jumalan käsissä tehtynä on verrattomasti paremmin järjestynyt kuin mikään ihmisen keksinnöistä, ja niinpä siinä esiintyvät liikkeetkin ovat paljon ihailtavampia kuin näissä.” (Descartes 2001, 154; kursiivi alkuperäinen.) Tekstissä ”Ihmisruumiin kuvaus” Descartes kirjoittaa: ”Yritän selittää koko ruumiimme koneiston niin, ettei meillä enää olisi enempää aihetta ajatella sielumme panevan siinä alulle niitä liikkeitä, joiden emme havaitse olevan tahtomme ohjaamia, kuin meillä on aihetta arvella kellossa olevan sielu, jonka ansiosta se näyttää aikaa.” (Descartes 2005, 122.)

  10. Lowney 2011, 180.

  11. Mekanististen ihmiskuvien vaikutuksesta luonnontieteiden kehitykseen 1500–1700 -luvuilla ks. Channell 1991, 30–45.

  12. Konopka 2002, 398.

  13. Lowney 2011, 180; suom. KK., kursiivi alkuperäinen.

  14. La Mettrien elämänvaiheista ks. esim. Tapani Kilpeläisen teksti ”Valistuksen häirikkö”, s. 87–93 teoksessa La Mettrie 2003.

  15. La Mettrie 2003, 39; 48.

  16.  La Mettrie 2003, 60.


  17. La Mettrie 2003, 67; 80.

  18. Ihmiskonetta hallitseva metafora ei estänyt La Mettrieta (2003, 55) vertaamasta ihmistä kasvikuntaan: ”hänen pitää elää ja kuolla, kuten noiden päivästä toiseen ilmestyvien sienten tai noiden ojia reunustavien ja muurit peittävien kukkien”. Kirjoittipa hän Ihmiskasvi-nimisen tutkielmankin (L’Homme Plante, 1748).

  19. Ks. Meeker 2007, erit. s. 245–246 ja 259.

  20. Lowney 2011, 156.

  21. Esimerkiksi romantiikan edustajille koneesta ja orgaanisesta tuli ”juurimetaforia” (root metaphor), eräänlaisia kilpailevien maailmankuvien symboleita (ks. Channell 1991, 7–10).

  22. Bizup 2003, 43–44.

  23. Bizup 1998, 74–75.

  24. Ruskin 1892, 17; suom. KK.

  25. Tässä Ruskinin sanavalinta ”miehet” (men) ”ihmisten” sijaan on luettava aikansa kaunokirjallisen englanninkielen, syyksi. Muualta Ruskinin teksteistä voidaan päätellä, ettei hän toki luullut kaikkien työntekijöiden olevan miehiä.

  26. Ruskin 1892, 21–23.

  27. Ruskin 1892, 15–17.

  28. Ruskin 1892, 23–25.

  29. Ruskin 1892, 27–28; suom. KK.

  30. Bizup 2003, 43–44.

  31. Taylor 1842, 126; suom. KK.

  32. Taylor 1842, 115–116.

  33. Taylor 1842, 117–118.

  34. Taylor 1842, 123–124; suom. KK.

  35. Taylor 1842, 120–121.

  36. Taylor 1842, 124; suom. KK.

  37. Runosta ”The Cry of the Children”; siteerattu tekstissä Moine 2018, 6.

  38. Moine 2018, 1–6.

  39. Moine 2018, 10–15.

  40. Kent = knew. ”The Working Man”, 17–20. Teoksessa Leighton & Reynolds 1995, 410.

  41. Moine 2018, 15.

  42. Viertola 2015, 52.

  43. Kant 1990, 120.

  44. Ks. esim. Niken yritysvastuuraportti ”Sustainable Business Report FY16/17”, s. 55: ”To attract and develop an increasingly diverse, engaged, and healthy workforce, we are measuring ourselves against three areas: diverse representation and a culture of inclusion; comprehensive, competitive, equitable pay and benefits; and employee growth, development, and wellbeing.” https://sbi-prd-s3-media-bucket.s3.amazonaws.com/wp-content/uploads/2018/05/18175102/NIKE-FY1617-Sustainable-Business-Report_FINAL.pdf.

  45. Vrt. esim. Marx 1978, 225 (kursiivit alkuperäiset): ”Näin ollen ihminen todella todistaa itsensä lajinolennoksi vasta esineellisen maailman muokkaamisessa. Tämä tuotanto on hänen toiminnallista lajinelämäänsä. Sen kautta luonto ilmenee hänen työnään ja hänen todellisuutenaan.”

  46. Marxin näkemys työstä pohjimmiltaan ihmisen ja luonnon välisenä prosessina ei kuitenkaan edellytä kaiken työn pelkistämistä materiaaliseen tuotantoon, mikä sulkisi työn käsitteen ulkopuolelle monet palvelu-, tieto- ja kulttuurityön muodot. Tällaiset ”henkiset” työn muodot – siis sellaiset, joiden tuotteena eivät suoraan ole materiaaliset hyödykkeet, perinteiset ”tavarat” – ovat yhtä lailla sosiaalista todellisuutta tarkoitusperäisesti muokkaavia. ”Ei-materiaalisen” työn muodot eivät tietenkään myöskään ole millään muotoa materiaalisesta, elämää ylläpitävästä työstä riippumattomia tai siitä selkeästi erillisiä. Ks. Lahtinen 2016.

  47. Marx 1974, 168–169.

  48. West 2010, 27.

  49. David Westin (2010) tässä yhteydessä käyttämä termi on transaction. Marxilaisesta näkökulmasta voidaan toki kyseenalaistaa toisen osapuolen (työntekijän) autonomisuus ja vapaaehtoisuus vallitsevissa yhteiskuntasuhteissa, joissa tuotantovälineet eivät ole jakautuneet tasapuolisesti.

  50. Listaan voisi kantilaisittain lisätä myös valistumisen, ”vapautumisen itseaiheutetusta alaikäisyydestä” – tai vähintään oikeuden ja edellytykset siihen. Aiheemme kannalta mielenkiintoinen (jos kohta muuten triviaalihko) huomio onkin, että myös Kant käyttää konemetaforaa tekstinsä ”Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?” lopussa. Kun valistumisen myötä ihmiset on kutsuttu vapaaseen ajatteluun ja se on saattanut heidät edelleen kykeneviksi toiminnan vapauteen, vaikuttaa valistus lopulta jopa ”sellaisen hallituksen periaatteisiin, joka pitää itselleen edullisena kohdella ihmistä, joka nyt on enemmän kuin kone, hänen arvonsa mukaisesti.” (Kant 2017, 94; kursiivit alkuperäiset.)

  51. On luonnollisesti eri kysymys, mahdollistavatko ne koneen, lehmän tai ihmisen autonomista toimijuutta.

  52. Ks. Trading Economics, ”India Average Daily Wage Rate in Manufacturing 1965–2018”. https://tradingeconomics.com/india/wages-in-manufacturing.

  53. https://www.downtoearth.org.in/news/new-poverty-line-rs-32-for-rural-india-rs-47-for-urban-india-45134.

  54. Anker 2011, 3.

  55. https://www.ohchr.org/EN/UDHR/Pages/Language.aspx?LangID=fin.

  56. Anker 2011, 5.

  57. Ks. Niken yritystoiminnan kestävyysraportti: https://sbi-prd-s3-media-bucket.s3.amazonaws.com/wp-content/uploads/2018/05/18175102/NIKE-FY1617-Sustainable-Business-Report_FINAL.pdf.

  58. Anker 2011, 7–9. “We do not endorse artificial wage targets or increases based on arbitrary living wage definitions.” (ibid., 8.)

  59. Anker 2011, 3.

  60. The Constitution of India. As on 31st July, 2018. Government of India, Ministry of Law and Justice, Legislative Department. S. 34, suom. KK. http://www.legislative.gov.in/sites/default/files/COI-updated-as-31072018.pdf.

  61. Channa 2010, 15.

  62. Channa 2010, 19–23.

  63. Channa 2010, 24; suom. KK.

  64. ”definite dehumanization of the working people”; Channa 2010, 23.

  65. Ks. esim. WageIndicator Foundation, “Living Wage Series – India – December 2018 – In Indian Rupee, per Month”, (https://wageindicator.org/salary/living-wage/india-living-wage-series-december-2018) sekä Trading Economics,  “India Living Wage Family”. (https://tradingeconomics.com/india/living-wage-family). “Living Wage computations are based on the cost of living for a predefined food basket derived from the FAO database distinguishing 50 food groups with national food consumption patterns in per capita units, for housing and for transportation, with a margin for unexpected expenses. The data about prices of these items is collected through an online survey. Living Wage for a typical family refers to the family composition most common in the country at stake, calculated on the respective fertility rates.” (Trading Economics.)

Lacan ja tiedostamaton kone

Jaakko Reinikainen

Tämä artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Jacques Lacanin seminaari Le Séminaire surLa Lettre Volée”, englanniksi Seminar on ‘The Purloined Letter’ (vastedes Kirje), sisältää jälkiliitteeksi osoitetun syntaktisen harjoituksen, jota Lacanin kääntäjän Bruce Finkin sanoin “kukaan ei koskaan lue”[1]. Väittämään on helppo uskoa varsinkin, jos on sattunut kyseisen liitteen lukemaan.

Tässä lyhyessä esseessä pyrin avaamaan Lacanin hämäriä muotoiluja sekä esittelemään Lacanin filosofian sävyttämää psykoanalyysia sekä erityisesti tämän eroavaisuuksia Freudiin. Pääpaino on tiedostamattoman käsitteen tulkinnassa, joka heijastelee Lacanin ja Freudin syvempiä näkemyseroja mielen luonteeseen. Freudin teoriaa mielestä voi kutsua “termodynaamiseksi” siinä mielessä, että hän ymmärsi psyyken perustuvan tietynlaisen energian virtaamiseen järjestelmässä, joka voidaan paikantaa anatomisesti[2]. Lacanin tärkeimmät ajatukset taas alusta asti poikkesivat kapeakatseisesta materialismista ja biologismista. Kirje toimii tässä yhteydessä eräänlaisena ikkunana Lacanin järjestelmän erääseen keskeisimpään opinkappaleeseen, eli siihen kuinka tiedostamaton on “rakentunut kuin kieli”. Ensimmäisessä osassa pyrin asettamaan teesin Kirjeen edustamaan historialliseen kontekstiin ja muotoilemaan sen teoreettisen päämäärän. Toisessa osassa keskityn Kirjeen johdannoksi tarkoitettuun osioon, jossa Lacan esittää syntaktisen harjoituksen esimerkillistämään teoriaansa tiedostamattomasta. Kolmannessa osassa tarjoan oman tulkintani Lacanin teoriasta.

1. Kirjeen konteksti

Ensi alkuun lyhyt taustoittava johdatus ympäristöön, johon Kirje ja sen loppuun sijoitettu johdanto kytkeytyy. Lacanin pääteos Écrits’ssä (1966) Kirje sijoittuu ensimmäiseksi ja eräänlaiseksi johdannoksi kokoelmaan tekstejä, joilla sisältönsä puolesta näyttäisi olevan vain etäisesti tekemistä toistensa kanssa. Vaikka kaikki tämä on itsessään kovin mielenkiintoista, sivuutan nämä ja muut Lacaniin laajemmin liittyvät seikat keskittymällä tarkemmin itse syntaktisen harjoituksen asemaan ja siihen, mitä yleistä tehtävää se Lacanin teoriassa palvelee.

Lyhyesti ilmaistuna Kirje johdantoineen pyrkii tarjoamaan tulkinnan Freudin esseestä Jenseits der Lustprinzip (1920). Kyseinen teksti on yleensä nähty Freud-kirjallisuudessa eräänä ongelmallisimmista, sillä sen esittelemä ajatus kuolemanvietistä (Todestrieb) on eksplisiittisessä sodassa psykoanalyysin siihenastisen kulmakiven, mielihyväperiaatteen (Lustprinzip) kanssa. Kiteytettynä Freud esittää, että siinä missä psyykkinen järjestelmä sitä määrittävän mielihyväperiaatteen mukaan pyrkii aina kohti nautintoa ja mielihyvää eniten kasvattavaa päämäärää, kuolemanvietti päinvastoin jumittaa psyykeen sen kärsivimpiin kohtiin. Kohdatessaan trauman, eli psyykeä vahingoittavan mielensisällön, mielihyväperiaatteen tulisi teorian mukaan tukahduttaa se tiedostamattoman tasolle. Yksinkertaistaen psyykkiset ongelmat juontuisivat sitten siitä, että jokin menee tässä prosessissa pieleen ja mielen kellarin patoutuneet muistot palaavat piinaamaan potilasta.

Esseessään Freud kuitenkin huomauttaa, että terapeuttinen kokemus on osoittanut joidenkin potilaiden, esim. sotaveteraanien, palaavan traumaattisiin kokemuksiin unissaan, minkä ei pitäisi olla mahdollista, koska uni on aiemmassa teoriassa aina määritelty tiedostamattoman, mielihyvää tuottavan toiveen toteutumiseksi. Samoin Freudin oma lapsenlapsi, jota hän käyttää kliinisenä esimerkkinä, osoittaa poikkeavaa käytöstä Fort/Da-leikillään. 18-kuinen Ernst heitteli narun päähän sidottua lelua luotaan, ääntäen kömpelösti sanan “Fort!” (“Pois!”) ja “Da!” (“Tänne!”) kelatessaan sen takaisin luokseen. Freud tulkitsi lapsen leikin, joka toistui aina lapsen joutuessa kokemaan raskaan eron äidistään, edustavan eronhetkeä ja jollain tavalla tuovan sen lapsen käsityskyvyn piiriin ikään kuin hallittavaksi kokonaisuudeksi. Mielenkiintoista tapauksessa on, että toisin kuin mielihyväperiaatteen pohjalta odottaisi, Ernst tuntui olevan leikissä kaikkein kiinnostunein juurikin Fort-osiosta, kipeästä eronhetkestä, eikä oletetusti mielihyvää tuottavasta jälleennäkemisestä.[3]

Lopun esseetä Freud tarjoaa liudan selityksiä mainituille ilmiöille ja päätyy lopulta näkemykseen kuolemanvietistä, kaikkien organismien sisäisestä pyrkimyksestä “omaan kuolemaansa”. Lyhyesti Freudin ajatuksenjuoksu kulkee seuraavanlaisesti. Aikojen alussa elämän on täytynyt syntyä elottomasta materiasta. Yksi elollisen materian ominaispiirteitä on eräänlainen viettien inertia eli elollisen materian pyrkimys palata aiemmin vallinneeseen tilaansa. Näistä premisseistä Freud päättelee, että kaikki elollinen lopulta pyrkii siis alkuperäiseen olotilaansa, elottomaksi materiaksi. Siinä missä mielihyväperiaate on puhtaan biologinen, kuolemanvietti on vanhempaa perua ja joissain tapauksissa siis ylittää edellisen, joskin Freudin lopulliset aatokset asiasta jäivät jotakuinkin epävarmoiksi.

Tässä yhteydessä tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa Freudin uskottavuudesta tai hyödyistä, sillä valokeila paistaa Lacanissa – ja Lacanille Jenseits on eräs keskeisimpiä tekstejä Freudilta. Syyksi Lacan ilmaisee tekstissä piilevän avaimen, ei elämään, vaan kieleen ja sen vaikutuksiin ihmiseläimessä. Ernstin äidinkaipuusta syntynyt leikki nousee arvoon arvaamattomaan, kun Lacan tulkitsee sen lapsen siirtymäksi nk. “symboliseen järjestykseen,” mitä voi yksinkertaistaen luonnehtia lapsen ensimmäiseksi kieleksi. Ensisilmäyksellä väite ei tunnu juuri tinkivän Freudin alkuperäisestä mahtipontisuudesta, mutta toisin kuin Freud, Lacan tarjoaa formaalisti täsmällisen mallinnoksen ajatuksensa tueksi. Kysymys siitä, tekeekö tämä argumentista yhtään sen ymmärrettävämpää on käsittelyssä seuraavaksi.

2. Fort-Da -kolikonheitto

Aloitetaan keskittymällä pikku Ernstin leikkiin ja listaamalla muutama oletus siitä. Ensinnäkin leikin sisältämät kaksi äännettä, “Fort” ja “Da”, otetaan tästä lähin sanoina, joilla on tietty merkitys, joka eroaa pienen lapsen merkityksettömästä jokeltelusta. Tuo merkitys taasen typistetään yhteen ominaisuuteen: poissulkevuuteen. Hetki tai tilanne, jota merkitään sanalla “Fort”, merkitsee, että tuota samaa hetkeä tai tilannetta ei voida merkitä sanalla “Da” ja toisinpäin. Nämä merkit eroavat laadullisessa mielessä pelkistä jäljistä ruudulla siten, että niiden ilmenemistä sääntelee tietty sääntö, yksinkertainen poissulkevuus. Tätä yksinkertaisuutta korostaaksemme (ja siirtyäksemme lähemmäs Lacanin mallinnosta) merkitsemme tästedes sanaa “Fort” miinus-merkillä (-) ja sanaa “Da” plus-merkillä (+). Malliesimerkki Ernstin leikistä, jossa nämä termit voivat esiintyä sattumanvaraisessa järjestyksessä, voisi siis näyttää seuraavalta:

[0]

+

+

+

+

+

+

Tällä nollatasolla Ernst toistelee kahta tuntemaansa sanaa sattumanvaraisessa järjestyksessä. Hetkeksi unohtakaamme Freudin maininta lapsen mieltymyksestä Fort-hetkeen sekä oletus, että eri merkkien tulisi seurata toisiaan vuorotellen. Kyseessä on tällöin tietynlainen idealisaatio lapsen leikistä, jonka pohjaksi voisi yhtä hyvin asettaa sarjan kolikonheittoja klaavan merkitessä plussaa ja kruunan miinusta, minkä Lacan tekeekin. Nollasarjan tarkoitus sattumanvaraisuudessaan on edustaa eräänlaista esikielellistä todellisuutta, jossa säännönmukaisuus on, jos ei olematonta, niin vähintäänkin minimaalista. Kuten muistetaan, nollasarjalla on oikeastaan vain yksi merkittävä ominaisuus: poissulkevuus.

Jotain mielenkiintoista kuitenkin tapahtuu, kun lisäämme nollasarjan päälle toisen kerroksen symbolisaatiota. Voimme jakaa nollasarjassa esiintyvät merkkien yhdistelmät erilaisiin kolmen merkin joukkoihin, jotka edelleen voimme jakaa kolmeen erilaiseen kategoriaan sen perusteella, esiintyvätkö kolmen merkin joukot symmetrisessä vai epäsymmetrisessä muodossa, sekä ovatko ne koostumukseltaan homogeenisia vai heterogeenisia. Alle olen koonnut taulukon, jonka Lacanin valitsema ensimmäisen asteen symbolisaatio tuottaa:

Taulukko A

Joukon numero (kategoria)

1

2

3

Joukon identiteetti

Symmetria, homogeenisuus

Epäsymmetria

Symmetria, heterogeenisuus

Esimerkit

+++,− − −

+− − , − + +,

+ + −,− − +

−+−, +−+


Avataanpa taulukkoa hieman sen pääperiaatteiden kautta, joita on kaksi paria: symmetria ja epäsymmetria sekä homogeenisuus ja heterogeenisuus. Kolmen merkin joukon ollessa symmetrinen tulee sen ensimmäisen ja viimeisen merkin edustaa samaa tyyppiä. Kun kolmen merkin joukko taasen on homogeeninen, koostuu se kokonaisuudessaan vain saman merkkityypin esiintymistä. Epäsymmetria ja heterogeenisuus taas edustavat vastinpariensa kääntöpuolta: joukon tulee alkaa ja päättyä eri merkkityyppiin ja sen tulee sisältää molempia eri merkkejä. Näiden periaatteiden valossa on tasan kolme kategoriaa, jotka tyhjentävästi voivat edustaa kaikkia mahdollisia kolmen merkin joukkoja. Kategoria numero 1 koostuu kahden tyyppisistä joukoista, numero 2 neljän eri yhdistelmän joukoista, ja numero 3 kahden eri tyypin joukosta.

Kun sovellamme tätä ensimmäisen asteen symbolisaatiota nollasarjaan, saamme seuraavan tuloksen:

[0]

+

+

+

+

+

+

[1]

   

1

2

3

2

2

2

2

3

 

On tärkeää huomata, että sarjaa [1] sovellettaessa nollasarjaan, tulee numerosarjan jäsenet laskea limittäin suhteessa nollasarjaan. Nollasarjan [0] jokaisen kolmijoukon kaksi viimeistä merkkiä siis muodostavat seuraavan kolmijoukon kaksi ensimmäistä merkkiä numeroiden tasolla [1]. Esimerkiksi siis tasolla [1] numero (1) viittaa tason [0] merkkijonoon (+++), numero (2) jonoon (++-) jne. Tämä on eräs niistä yksityiskohdista, jotka Lacan jättää implisiittiseksi selonteossaan, mutta jonka huomiotta jättäminen pilaa koko harjoituksen.

Mutta mitä tällainen symbolisaation päällystäminen symbolisaatiolla itsessään merkitsee? Vaikka symbolisointi vielä tästä jatkuu, pysähdytään hetkeksi miettimään, mitä sen myötä juuri tulikaan tehtyä. Muistamme, että formaalissa mielessä nollasarja määrittyi ainoastaan poissulkevuuden periaatteen kautta. Siirryttäessä ykköstasolle lisäämme sarjaan kaksi uutta poissulkevuuden muotoa: mikään merkkijoukko ei voi olla sekä symmetrinen että epäsymmetrinen, eikä sekä homogeeninen että heterogeeninen. Ensi alkuun voi näyttää siltä, ettei tämä poissulkevuuksien kerrostaminen tuo muuta kuin määrällisen erotuksen suhteessa nollatasoon, joka laadullisessa mielessä pysyy samanlaisena. Todellisuudessa asia on toisin: tietynlainen “laadullinen” muutos on havaittavissa, kun siirrymme tasolta [0] tasolle [1], joskaan Lacan ei taaskaan tuhlaile sanoja selittääkseen tätä elintärkeää seikkaa. Miksi se on elintärkeä selitetään alla.

Mainittu laadullinen muutos on kiteytettynä tämä: kun ykköstasolla esiintyy numero yksi, numero kolme voi seurata tätä ainoastaan mikäli näiden välissä on pariton määrä kakkosia. Asian voi tarkistaa palaamalla taulukkoon A ja muistamalla, että numerosarjat lasketaan limittäin suhteessa merkkisarjaan. Koska molemmat kategoria ykkösen muodostavat kolmijoukot (+++ ja −−−) päättyvät merkkeihin (++) tai (−−), ja koska kolmoskategorian vastaavat joukot alkavat aina merkeillä (−+) tai (+−), eivät ykkönen ja kolmonen voi koskaan jakaa ensimmäisiä ja viimeisiä merkkejään. Tästä syystä ne eivät voi myöskään koskaan ilmetä vierekkäin ykkössarjassa. Vaaditaan nimenomaan pariton määrä kakkosia siirtymään ykkösestä kolmoseen (tai toisinpäin), koska vain tällöin viiden merkin sarjassa (jonka kolmen numeron sarja edellyttää) kolmas ja neljäs merkki voivat olla erilaisia.

Mikä tästä muutoksesta sitten tekee “laadullisen”? Tietenkin se, että siinä missä nollasarjassa symbolien esiintymisellä vierekkäin ei ollut minkäänlaisia rajoitteita, ykkössarjassa tällainen rajoitus löytyy. Tämä ei vielä sinänsä ole tietenkään kovin yllättävää sikäli kuin Lacanin tapa koota kolmijoukot määritelmällisesti estää tiettyjen numeroiden esiintymisen vierekkäin. Välitulos on kuitenkin hyvä pitää mielessä kun siirrytään syntaktisen harjoituksen viimeiseen symbolisaation tasoon.

Taulukko B

Joukon nimiαβ𝛾δ
Joukon identiteettisym + symsym + epäsepäs + epäsepäs + epäs
Esimerkit111, 333, 123, 321122, 322, 112, 332212, 232, 222221, 223, 233, 211

Aloitetaan taulukon avaaminen jälleen sen pääperiaatteista, joita on tällä kertaa vain yksi pari: symmetria ja epäsymmetria. Uusi taso [2] järjestyy samassa suhteessa tasoon [1] kuin [1] järjestyy tasoon [0], eli ylemmän tason symbolit lasketaan limittäin suhteessa edelliseen. Joukko α rakentuu symmetristen (kolmen ryppään) numerojoukkojen yhdistelmille: kaikki esimerkit alkavat ja päättyvät symmetriseen merkkijoukkoon (eli ykköseen tai kolmoseen). Tästä lyhenne “sym + sym”, mikä merkitsee symmetrian yhdistämistä symmetriaan. Joukko 𝛾 on α:n vastinpari, epäsymmetrian yhdistäminen epäsymmetriaan, mikä tarkoittaa numerojoukkojen alkamista ja päättymistä kakkoseen (joka koostuu epäsymmetrisistä plus/miinus joukoista). Joukot β ja δ taas yhdistävät symmetrian ja epäsymmetrian kahdella eri tavalla. Tuloksena on seuraava kakkostason symbolisaatio:

[0]

+

+

+

+

+

+

[1]

   

1

2

3

2

2

2

2

3

[2]

       

α

𝛾

β

𝛾

𝛾

δ

Myös kakkossarja sisältää sääntöjä koskien eri symbolien esiintymistä toistensa läheisyydessä. Ero ykkössarjaan on siinä, että siinä missä ykkössarjassa tietyt numerot (1 ja 3) eivät koskaan voineet esiintyä vierekkäin, kakkossarjan kirjaimista mikä hyvänsä voi esiintyä suoraan minkä tahansa kirjaimen vieressä, mutta ei koskaan epäsuoraan. Syy on periaatteessa sama kuin ykkössarjassakin: kirjainten limittäisyys nollasarjan ja ykkössarjan tasolla. Otetaan vaikka joukko α, joka koostui numeroyhdistelmistä 111, 333, 123 ja 321. Koska numeroiden tasolla kolmijoukon viimeinen numero on seuraavan kolmijoukon keskimmäinen (α:n tapauksessa siis 1 tai 3), α:n esiintyessä siitä laskettava toinen kirjain ei voi olla 𝛾 tai δ, jotka molemmat alkavat numerolla 2. Samaa periaatetta seuraten δ:sta laskien toinen kirjain ei myöskään voi olla 𝛾 tai δ, kun taas 𝛾:n tai β:n esiintyessä kolmas kirjain ei voi olla mikään muu kuin toinen 𝛾 tai δ. Tämän melko monimutkaisen säännöstön Lacan tiivistää seuraavaan taulukkoon:

Taulukko C

Taulukosta C voimme siis lukea (joskaan emme suoraan todistaa) yllä muotoillut seuraussuhteet. Kun hetkellä (Temps/Time) 1 esiintyy kirjain, hetkellä 3 sitä voi seurata jompikumpi horisontaalisesti katsoen saman viivan ylä- tai alapuolella esiintyvä kirjain. Väliin putoavalla hetkellä 2 mikä tahansa kirjain on mahdollinen.

Kirjainsarjalla on muitakin ominaisuuksia, joihin Lacan kiinnittää huomiota. Erilaisten melko monimutkaisten matemaattisten operaatioiden kautta hän lopulta muotoili sen pohjalta ensimmäisen version kuuluisasta L-skeemastaan, josta myöhemmin kasvoi vielä kuuluisampi “halun graafi” (graphe du désir), joka pyrkii tiivistämään Lacanin teorian halusta. Tässä yhteydessä riittää kuitenkin huomioida kirjainten ketjusta enää yksi seikka.

Syntaksiharjoitus alkoi yksinkertaisella, sattumanvaraisella binäärisarjalla, jota leimasi vain yksi sääntö: samalle paikalle mahtui vain yksi symboli kerrallaan. Harjoitus monimutkaistui, kun ensimmäinen ketju päällystettiin toisella poissulkemisen säännöstöllä (numeroilla), ja tämä ketju taas kolmannella poissulkemisella (kirjaimilla). Vain numero- ja kirjainketjussa esiintyy kohtia, joissa tietyt merkit on ikään kuin hävitetty, ja joissa ne eivät sääntöjen ja muiden merkkien asettelun vuoksi voi esiintyä. Numero 1 ei voi suoraan seurata numeroa 3, eikä α:n jälkeen kolmannella paikalla voi esiintyä muuta kuin 𝛾 tai δ. Näitä “mahdottomia” merkkejä Lacan kutsuu ketjun caput mortumiksi, mikä alkemiassa merkitsee pullon pohjalle kemiallisen prosessin jälkeen jäänyttä ylijäämää, jätettä. Kuten Bruce Fink (jolle tässäkin esityksessä käytetyt selvennykset ovat paljon velkaa) huomauttaa, jätteen nimitys ei tarkoita, että hylätyt kirjaimet olisivat ketjun kannalta turhia, vaan päinvastoin ne konstituoivat sen identiteettiä samalla tavoin kuin kirjoittamattomat kirjaimet[4]. Ainoastaan, koska tietyssä paikassa α ei ole 𝛾 tai δ ei ole β on ketjulla ylipäänsä mitään “merkitystä” tai eroa pelkkiin pikselijälkiin ruudulla. Toisin sanoen ketjun identiteettiä konstituoi aivan samalla tavalla se, mitä siinä on kuin se, mitä siinä ei ole – ja saman avainajatuksen Lacan katsoo pätevän tietoisuuteen itseensä.

3. Syntaktisen harjoituksen tarkoitus ja tulkinta

Eräs syy sille, miksi Lacania yleisesti pidetään “vaikeana” ajattelijana selittyy tämän esitystavan erikoisuuksilla. Pääasiallisena tiedonvälityskeinonaan hän käytti suullista esiintymistä, jonka valloittavasta taitamisesta hänet myöskin tunnetaan. Monet Lacanin luennoille osallistuneet ovat myöhemmin kuvailleet eräänlaista hypnoottista vaikutelmaa, jonka miehen ääni ja omalaatuinen kielenkäyttö yhdistettynä kieltämättömään älylliseen terävyyteen loivat kuulijakunnan piirissä. Vastavuoroisesti Lacan oli läpi uransa haluton kirjoittamaan oppejaan auki, osin ilmeisesti siksi, että pelkäsi tulevansa plagioiduksi (mikä ei tosin estänyt häntä itseään toisinaan flirttailemasta kyseisen käytännön kanssa)[5]. Kun suullinen esitys jossain muodossa lopulta saatiin muotoiltua kirjoitetuksi sanaksi, on lopputulos säännönmukaisesti lakonisen tiheä, useita eri teemoja samaan aikaan käsittelevä kudelma, jonka tyyli läpikotaisin muistuttaa enemmän kaunokirjallisuutta kuin tieteellistä tekstiä.

Myös Kirjeen ja sen jälkiliitteet voi lukea monelta eri kannalta riippuen jo siitä, miten Lacan itse myöhemmin tulkitsi aikaisempia töitään. Yksi keskeisimmistä opin avaimista, jonka voidaan siedettävällä varmuudella katsoa säilyneen keskeisenä läpi Lacanin tuotannon, on motto “tiedostamaton on rakentunut kuin kieli” (comme une langue). “Kielellä” Lacan viittasi, ainakin vielä Kirjeen kirjoittamisen aikoihin, Ferdinand de Saussuren erontekoon langue’n, kielellisen systeemin, ja parolen, puheen välillä. Vaikka yhteyttä ei pidä ymmärtää liian suoraviivaisesti, eräs Lacanin tärkeimpiä teoreettisia kehitelmiä oli tulkita uudelleen Freudin termodynaaminen malli tiedostamattomasta proto-syntaktisella, sääntöihin perustuvalla mallilla, joka ilmensi irtiottoa Freudin melko naiivista materialismista kohti funktionalistisempaa (tai “strukturalistista”) mielenteoriaa. Kirjeen syntaksiharjoitus oli Lacanin ensimmäisiä yrityksiä antaa täsmällinen muoto tälle uuden psykoanalyyttisen paradigman idealle (tosin Lacan itsepintaisesti jaksoi mainostaa omaa työtään pelkkänä “paluuna” Freudiin, ei radikaalina uudelleentulkintana).

Miten “uusi paradigma” sitten näkyi? Eräs tärkeä teoreettinen seuraus koski trauman syntyä. Freudin pääajatus traumateoriassa oli, että jokin varhaislapsuudessa koettu tapahtuma (mahdollisesti syntymä itse!) piirtää tiedostamattoman jäljen lapsen mieleen, joka myöhemmällä iällä palaa erilaisten oireiden, neuroosien muodossa häiritsemään potilaan elämää. Parannusmetodi itsessään oli vallankumouksellinen: pelkästään puhumalla potilaan kanssa ja kuuntelemalla tätä Freud väitti kykenevänsä kaivamaan häiritsevän, tukahdetun muiston tietoisuuden päivänvaloon, jossa se asianmukaisesti menettäisi voimansa. “Wo Es war, soll Ich werden” – missä id (“se”, tiedostamaton) on, sinne egon (tietoisuuden) on mentävä. Ongelmana vain oli, että silloinkin kun Freudin potilaat hyväksyivät tämän selityksen trauman synnystä, he eivät yleensä kuollakseenkaan voineet palauttaa muistiinsa kyseistä “alkunäyttämöä” (Urszene), aivan kuin sitä ei lopulta olisi tapahtunutkaan.

Freudin piilevä lähtöoletus oli, että trauman täytyy olla “todellinen” koska sillä on todellisia, havaittavia vaikutuksia potilaan oireiden muodossa. Lacan luopui tästä ajatuksesta. Mikäli vähän yksinkertaistetaan, “traumaa” Lacanin teoriassa edustavat syntaktiharjoituksen caput mortuum, poissuljettujen kirjainten ylijäämä, jota ei kirjaimellisessa mielessä ole olemassa – ja juuri siksi niillä on vaikutuksia. “Vaikutusta” eli kausaatiota ei tule käsittää Freudin materialistisessa mielessä, jossa psyyke ylikuormittuu periaatteessa samalla tavalla kuin termostaatti, jossa tapahtuma A “aiheuttaa” tapahtuman B. Kirjoittamaton caput mortuum ei “aiheuta” oiretta samaan tapaan kuin kuoppa tiessä “aiheuttaa” kaatumisen, vaan pikemminkin konstituoi kyseisen oireen.

Palataan taas Freudin ongelmaan Jenseits:ssa, siihen miksi jotkut traumapotilaat palaavat pakonomaisesti traumoihinsa unissaan, miksi pikku Ernst toisti nimenomaan kipeän eron hetken äitiinsä Fort/Da-leikissään. Freudin spekulatiivinen vastaus oli olettaa jonkin ylibiologisen, mielihyväperiaatetta vanhemman voiman olemassaolo, jolle hän antoi nimen kuolemanvietti.

Freudin materialismi oli sen verran syvää, että mielen toimintaa voidaan selittää, ei vain biologialla, vaan lopulta myös raa’alla fysiikalla. Hänen alkuperäinen terminsä tiettyjen potilaiden pakonomaiselle toistolle oli Wiederholungszwang, englanniksi repetition compulsion tai repetition automatism, ranskaksi compulsion de répétition. Suomeksi on monelle kelvannut “toistopakko”. Siinä missä toistopakko Freudille oli fysikaalis-biologinen periaate, Lacanille se oli syntaktinen käsite, sen “pakottava” voima luonteeltaan pikemminkin normatiivinen kuin kausaalinen. Syntaksiharjoituksessa kyseisiä alitajunnan normeja edustavat Lacanin luomat säännöt, jotka hänelle muodostavat symbolisen järjestyksen ytimen, normatiivisen kudelman, joka pakottaa potilaita samalla voimalla kuin kielioppi.

On hyvä hetki hieman tarkemmin luonnehtia tämän tiedostamattoman “kieliopin” yleistä luonnetta suhteessa muihin mahdollisiin mielen sääntökirjoihin. Lacanille tärkein vastustaja psykologian, psykoanalyysin ja mielenfilosofian kentällä ei ollut yksinkertainen materialismi vaan joukko teorioita, jotka hänen terminologiaansa käyttäen antavat liian suuren painoarvon “peilivaiheen” tai “peilitason” ilmiöille. Näihin teorioihin lukeutuvat mm. hahmopsykologia ja assosiatiivinen psykologia, mutta myös psykoanalyysin sisällä Lacanin aikalaisen Melanie Kleinin edistämä objekti-relaatioteoria. Lacanille nämä teoriat pyrkivät käsittämään mielen toiminnan periaatteet erillään syntaksin kaltaisista normatiivisista säännöistä, joilla ei pohjimmiltaan ole perustavaa tekemistä alkuperäisempien psykologisten ilmiöiden kuten assosiaationmuodostuksen ja emootioiden kanssa. Lacanille taas tietoisuus ja tiedostamaton inhimillisessä muodossaan eivät pohjimmiltaan ole muuta kuin eräänlainen normatiivinen kone, joka jauhaa sääntöjään riippumatta mielen muusta toiminnasta. Seminaarissaan psykooseista Lacan lausui, että “Freudilaisesta näkökulmasta ihminen on kielen kaappaama ja kiduttama subjekti”[6], ja vielä myöhemmin puhuessaan Lyonissa 1967:

“Ajattele sitä hetken karkein termein. Kielikoje [appareil langagier] on siellä jossain aivoissa, kuin hämähäkki. Sillä on ote. Tämä voi järkyttää teitä, ja saatatte kysyä, ‘Anna nyt olla, mistä oikein puhut, mistä tämä kieli muka tulee?’ Ei mitään aavistusta. Minulla ei ole velvollisuutta tietää kaikkea. Sitäpaitsi, ette tekään tiedä siitä kaikkea.”[7]

Lacanin myötä populaari, kliseinen kuva Freudin tiedostamattomasta kääntyy päälaelleen. Nietzcheläinen metafora “villeistä koirista kellarissa” ja “enkeleistä ullakolla”, eläimellisistä vieteistä, joita sivistys ja kasvatus pyrkivät peittoamaan, kääntyy kuvaksi, jossa kielen epäpersonaallinen kone istutetaan ihmiseläimeen vastoin tämän tahtoa, ja joka piinaa uhrinsa psyykeä vierailla, ehdottomilla säännöillä, aiheuttaen neurooseja ynnä muita oireita. Luonnonvaraiset eläimet eivät edusta tiedostamatonta puhtaimmillaan – päinvastoin niillä ei ole tiedostamatonta ollenkaan. Ihmiskunnan ylpeys ja eroavaisuus, puhuttu kieli, osoittautuukin vitsaukseksi, eräänlaiseksi Prometheuksen tuleksi, joka polttaa samalla kun valaisee.

Tai sitten ei. Lacan hallitsi kieltämättä korkealentoiset teoriat, mutta miten on laita niiden soveltamisessa käytännön terapiaan? Tiivistettynä Lacanin traumateoriassa oireiden syy ei ole niinkään oikea muisto, joka tulee kaivaa esiin, vaan jokin sana tai muu ilmaisu, jonka merkitys potilaalle on syystä tai toisesta muodostunut ongelmaksi tämän tietämättä. Lacan käytti useita eri termejä tällaisista sanoista, tärkeimpinä point de capiton ja le trait unaire. Englanniksi on tavattu käyttää sanoja master signifier tai unary trait. Suomeksi asian ajaisi kaiketi “kapitaatiopiste”. Kapitaatiopisteiden suhde caput mortumiin on monimutkaisempi kuin mitä tässä esseessä esitettyjen näkemysten valossa on mahdollista selittää, mutta ehkä lyhyt esimerkki voi valottaa asiaa.

Vuonna 1927 Freud julkaisi lyhyen paperin fetisismistä, jonka hän aloittaa mainitsemalla erään potilaansa, jolle seksuaalinen tyydytys edellytti kumppanilta tiettyä “kiiltoa nenässä” (Glanze auf der Nase). Mies oli ollut pienenä hoitokodissa Englannissa, mutta muutettuaan Saksaan hän oli unohtanut ensimmäisen äidinkielensä kokonaan. Hoitonsa aikana Freud päätteli, että fetissin alkuperän täytyi olla ei vain Englannissa vaan englannin kielessä, joka oli hallinnut lapsen ensimmäisiä esi-eroottisia suhteita hoitajiinsa: Glance auf der Nase tosiasiallisesti tarkoitti Glance at the nose, vilkaisua nenään, ja fetissin todellinen ydin oli kumppanin nenä. Miten nenästä ylipäänsä tuli fetissin kohde jää epäselväksi, mutta tärkein asia, jonka Lacan tapauksessa näkee on kielen rooli sen ylläpitämisessä ja kehittymisessä.[8]

Se, kuinka uskottavalta selitys tai muut vastaavat kuulostavat, jätän lukijan päätettäväksi, mutta eräs ilmeinen seikka herää väkisinkin vähänkään kriittisessä mielessä: kuinka ihmeessä nenä-selityksen voisi osoittaa vääräksi? Lacanin töistä on turha etsiä käytännön ohjeita siihen, kuinka kapitaatiopisteet käytännössä muodostuvat, ja niiden etsiminen Lacanin mainitsemissa potilaskertomuksissa näyttää useimmin noudattavan ad hoc –käytäntöjä ja taidetta kuin tarkkoja periaatteita. Eräs Lacanin keskeisimpiä tavoitteita oli tieteellistää psykoanalyysi, joka jo 1950- ja 60-luvuilla osoitti merkkejä tieteellisen yhteisön suosion menettämisestä (tilanne populaarikulttuurin, taiteen ja kirjallisuuden puolella on edelleen huomattavasti parempi). Osa tavoitteen toteuttamista liittyi siihen, mitä “tiede” ylipäänsä on, mutta Lacanille tietynlainen formaali esitystapa näytteli pääosaa aina Kirjeen syntaksiharjoituksesta hänen viimeisten vuosiensa geometrisiin ja topologisiin mallinnosyrityksiin saakka. Falsifioitavuuden kannalta taas psykoanalyysin tila voisi Lacanin jäljiltä olla parempikin.

Lacania luettiin ja luetaan vieläkin kaikesta huolimatta ahkerasti, ja hänen Hegeliä, Heideggeria ja muita filosofisen kaanonin jäseniä yhdistelevät työnsä toimivat keskeisenä viitekehyksenä myöhemmälle ranskalaiselle tutkijapolvelle kuten esim. Jacques Derridalle. Viimeistä sanaa Lacanista onkin vielä odoteltava, tai kuten hän itse kerran asian muotoili:

“Kun on ollut kuolleena tarpeeksi kauan, löytää itsensä kolmella rivillä summattuna oppikirjassa – tosin omassa tapauksessani en ole yhtään varma, mikä oppikirja se tulee olemaan.”[9]

Kirjallisuus

Fink, Bruce (1995): The Lacanian Subject: Between Language and Jouissance, Princeton University Press, New Jersey, United States.

Freud, Sigmund (1961): Beyond the Pleasure Principle. W.W. Norton & Company, New York. Kääntänyt ja toimittanut James Strachey, johdanto Gregory Zilboorg.

Hakkarainen, Marja-Leena (2013): “Torjutun paluu: Menneen ja nykyisen yhteys Elfriede Jelinekin romaanissa Die Kinder der Toten”. Kirjallisuudentutkimuksen aikakausilehti AVAIN, Nro 2.

Lacan, Jacques (Kirje): Seminar on “The Purloined Letter”. Julkaistu teoksessa Écrits, W.W. Norton & Company Inc., New York, 6-50, 2006. Kääntänyt Bruce Fink yhteistyössä Heloise Finkin and Russell Griggin kanssa. Ilmestynyt alunperin nimellä Écrits, Éditions du Seuil, Paris, 1966.

Lacan, Jacques (2006): The Instance of the Letter in the Unconscious. Julkaistu teoksessa Écrits, W.W. Norton & Company Inc., New York, 412-441. Kääntänyt Bruce Fink yhteistyössä Heloise Finkin and Russell Griggin kanssa. Ilmestynyt alunperin nimellä Écrits, Éditions du Seuil, Paris, 1966.

Lacan, Jacques (2005): Mon Enseignement. Toimittanut Jacques Alain-Miller. Éditions du Seuil, Pariisi, 2005.

Lacan, Jacques (1993): Seminar III: The Psychoses 1955-1956. Norton & Company, New York. Toimittanut Jacques-Alain Miller, kääntänyt muistiinpanoilla Russell Grigg. W.W. Ilmestynyt alunperin nimellä Le Seminaire, Livre III, Les Psychoses, Éditions du Seuil, Paris, 1981.

Rajchman, John Allan (1985): Lacan’s Theory of Language. UMI Dissertation Services, A Bell & Howell Company, Michigan, Columbia University.

Roudinesco, Elisabeth (1997): Jacques Lacan: Outline of a Life, History of a System of Thought. Columbia University Press, New York. Kääntänyt Barbara Bray. Ilmestynyt alunperin nimellä Jacques Lacan: Esquisse d’une vie, histoire d’un système de pensée, Librairie Arthème, Fayard, 1993.



Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. Fink 1995, 153

  2. Rajchman 1985, 74

  3. Freud 1961, 7–9

  4. Fink 1995, 27

  5. Roudinesco 1995, 110

  6. Lacan 1993, 243

  7. Lacan 2005, 46

  8. Lacan 2006, 434

  9. Lacan 2005, 3